:: wikimiki.org ::

Jumala

Jumala

:Tämä artikkeli käsittelee olentoa jumala. Artikkeli Jahve käsittelee juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin Jumalaa. Jumala tai jumaluus on uskonnollinen maailman toiminnan hallitsija ja aiheuttaja. Uskonnosta riippuen jumalia voi olla vain yksi tai useampia. Ilman jumalaa tai jumalia maailma ei toimisi: ilman maailman luojaa ei olisi maailmaa ja ilman ukkosen jumalaa ukkosta ei tapahtuisi. Jumala, jumalat, jumaluus (jumaluudet) tai muut vastaava pyhät voimat ovat yleensä uskonnon harjoittajien palvonnan ja lähestymisyritysten kohteina.

Jumalakäsitykset

Käsite teismi viittaa jumalauskoon ylipäänsä, toisaalta nimenomaan persoonalliseen ja vaikuttavaan jumalaan uskomiseen vastakohtana deismille. Teismi jaetaan monoteismiin ja polyteismiin eli yksijumalisuuteen ja monijumalisuuteen sen mukaan, uskotaanko yhteen vai moneen jumalaan. Panteismissa puolestaan kaikkea olemassaolevaa pidetään jumaluuden ilmentyminä. Panenteismi on käsitys, jonka mukaan jumala on läsnä materiassa (tai: luonnossa), ja myös sen ulkopuolella. Eräänlaista jumalauskoa on myös deismi, jossa katsotaan kaikkeuden saaneen alkunsa jumalan tai jumalien luomistyöstä, mutta "pyörivän itsestään" ilman että jumalat vaikuttavat siihen. Ateismi puolestaan viittaa jumaluskon olemattomuuteen tai jumalan kieltämiseen. Agnostismin mukaan väitettä jumalan olemassaolosta ei voi varmasti kumota eikä todistaa oikeaksi. Polyteistisen jumalan vastuualueeseen voivat kuulua esimerkiksi luonnonilmiöt kuten ilmasto, ihmistunteet kuten rakkaus, elämä ja siihen liittyvät asiat kuten kuolema sekä maailmankaikkeuden synty ja tuho, kun monoteistiselle jumalalle kuuluu yleensä kaikki olemassa oleva sen kummemmin erittelemättä. Polyteistisissa uskonnoissa oli usein pääjumaluus. Monoteistinen jumala on yleensä absoluuttinen, millä tarkoitetaan jumalan olevan ääretön ja rajoittamaton eli tavallisesti ainakin täydellinen, kaikesta muusta riippumaton eli kaikkivoipa, ja kaikkitietävä. On olemassa myös dualistisia jumalakäsityksiä, joiden mukaan on olemassa kaksi yhtä voimakasta jumalaa, jotka edustavat hyvää ja pahaa ja taistelevat keskenään. Uskonnollisen näkemyksen mukaan uskonnollisen olennon olemassaolon tietäminen ja tunteminen on ensisijaisesti uskon ja henkilökohtaisten, subjektiivisten kokemusten varassa, eikä sitä voi todistaa luonnontieteellisesti. Tästä seuraa, että jos jokin jumala on olemassa, se on aina yliluonnollinen (uskonnoista puhuttaessa käytetään myös sanaa pyhä). Luonnontieteellisen näkemyksen mukaan mikään ei periaatteessa estä suorien tai epäsuorien havaintojen saamista uskonnollisistakaan olennoista. Yliluonnollinen tarkoittaa sitä, että jumaliksi ei lasketa esimerkiksi ihmisiä paljon kehittyneempiä avaruusolentoja, jotka kuitenkin olisivat osa luonnonlakien rajoittamaa kaikkeutta.

Jumalat eri uskonnoissa

Eri uskontojen käsitykset jumalista poikkeavat toisistaan. Kristinuskon Jumalan uskotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkihyvä, persoonallinen ja ei-aineellinen henki. Islamin Jumalaan sopivat pääosin samat määreet. Antiikissa jumalat nähtiin usein ihmismäisinä, jumalat juonivat ja taistelivat ihmisten tapaan. Rajat ovat kuitenkin hieman epämääräisiä: muslimien mielestä kristityt ovat kolminaisuusopin (trinitaarisuus)vuoksi polyteistejä, ja joidenkin hindulaisuuden pyhien kirjojen mukaan hindujen monet jumalat ovat kuitenkin vain heijastus yhdestä oikeasta jumalasta. Ainakin kristinuskon ja islamin jumalien olemassaoloa on todisteltu samoilla perusteluilla, niin sanotuilla klassisilla jumalatodistuksilla. Niitä ovat ainakin ontologinen todistus, kosmologinen todistus, teleologinen todistus ja Pascalin vaaka. Ateistit puolestaan ovat esittäneet edellisten kumoamisen lisäksi perustelleet kristinuskon jumalan olemattomuutta jumalakäsitteen sisäisillä ristiriidoilla ja teodikean ongelmalla. Jyrkät todistelut puolesta tai vastaan jäävät usein varsin puutteellisiksi. Hollantilainen filosofi Baruch Spinoza esitti teoksessaan "Etiikka" kannan, jonka mukaan Jumala on Luonto kokonaisuutena. Tämä muistuttaa hindulaisuuden panteismi -käsitystä.

Katso myös

- Jumi
- Jumalatodistukset
- Teologia Luokka:Uskonto Luokka:Uskonnonfilosofia ms:Tuhan ko:하느님 ja:神 simple:God

Jahve

Jahve ja Jehova -sanoilla (Minä olen se, joka minä olen, hepr.) viitataan lähinnä juutalaisuuden, mutta myös muiden vanhaa seemiläistä kulttuuriperimää olevien monoteististen uskontojen - kristittyjen ja islaminuskoisten - Jumalaan. Uskontojen seuraajat eivät välttämättä miellä jumalkäsitystä yhteneväiseksi dogmatiikan poikkeavuuden takia, mutta valtaosa nykyteologeista hyväksyy seemiläisten uskontojen Jumalan olevan yhteistä perua. Uskontoja yhdistävät myös profeetat, joiden kautta Jumala ilmoittaa itsestään, ja kristinuskon ja juutalaisuuden tapauksessa pyhät kirjoitukset (Vanha testamentti). Poikkeavin käsitys Jahvesta lienee kristityillä, ja kristinuskon kolminaisuusopin takia juutalais- ja muslimikirjanoppineet eivät aina hyväksy täysin kristinuskon luokittelua yksijumalaiseksi uskonnoksi. Kristinuskosta poiketen juutalaisuus ja islaminusko ovat molemmat pohjimmiltaan lakiuskontoja, mikä vaikuttaa myös jumaluuden olemukseen jyrkempänä ja mustavalkoisempana olentona. Jahve on Jumalan nimi hepreankielisessä Toorassa, joka on pääpiirteittäin sama kuin kristittyjen Vanha Testamentti. Heprea on alkuperältään konsonanttikirjoitusta, ja jumalan nimen muodostaa tetragrammi JHWH. Hepreankielinen Vanha Testamentti on säilynyt parhaiten ns. masoreettien säilyttämässä masoreettisessa tekstissä, joka toimii useimpien tekstikriittisten tekstilaitosen pohjatekstinä. Masoreettisessa tekstissä konsonanttiteksti on vokalisoitu apumerkeillä, jotta oikea ääntäminen olisi säilynyt. Tetragrammin JHWH alkuperäinen ääntäminen ja vokalisointi on tuntematon. Kymmenessä käskyssä on mm. kielto lausua turhaan Jumalan nimeä, minkä vuoksi juutalaisessa traditiossa nimeä ei koskaan lausuttu. Näin tetragrammin ääntäminen ei ole säilynyt. Tekstejä luettaessa tetragrammin paikalla oli yleensä tapana lausua šema (nimi), adonai (Herra) tai elohim (jumala). Masoreettisessa tekstissä tetragrammi onkin yleensä vokalisoitu jonkin näiden kolmen sanan vokaaleilla sen mukaan, mikä niistä oli tarkoitus lausua tetragrammin kohdalla. Näin on syntynyt kolme eri tapaa vokalisoida tetragrammi. Lausuttaessa šema tetragrammi vokalisoituu JeHWaH; lausuttaessa adonai tetragrammi vokalisoituu JeHoWaH (a-kirjaimen muuttuminen e-kirjaimeksi johtuu heprean kielen normaaleista ääntämissäännöistä: konsonantti J ei voi saada samanlaista vokaalimerkkiä kuin sanan adonai alussa oleva konsonantti alef voi saada); lausuttaessa elohim tetragrammi vokalisoituu JeHoWiH. Kaikista näistä vokalisoinneista on esimerkkejä masoreettisessa tekstissä, mutta JeHoWaH (Herra) on niistä yleisin. Moderneissa käännöksissä on yleensä noudatettu masoreettien lukutapaa ja käännetty tetragrammi sanoilla Herra tai Jumala. Muotoa Jahve on suomalaisessa uudessa raamatunkäännösessä käytetty kohdassa 2. Moos 3: 14-15, jossa Jumala ilmoittaa nimensä. Kohdassa Jumala ilmoittaa nimekseen "minä olen se joka olen" hepreaksi ehje ašer ehje. Tetragrammi muistuttaakin heprean olla-verbiä "haja", konsonaintein merkittynä HJH. Tetragrammin muoto Jahve on tieteellinen konjenktuura, valistunut arvaus. Se perustuu lähinnä hyvin varhaisiin Vanhan testamentin käännöksiin ja juutalaisuuden ulkopuolella säilyneisiin ääntämistä kuvaaviin lähteisiin. Kiistatonta on lähinnä Jumalan nimen tetragrammi ja se, että masoreettisen tekstin vokalisointi ei kuvaa alkuperäistä ääntämistä. Masoreettien tekstissä tetragrammiin on sijoitettu toisen sanan vokaalit.

Katso myös

- Kristinuskon Jumala
- Islamin Jumala Luokka:Jumalat Luokka:Juutalaisuus Luokka:Kristinusko Luokka:Islam ja:テトラグラマトン

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia, jotka ovat ei-kristittyjä, ei pidetä enää valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä kuitenkin erilaisia näkemyksiä, eikä ylläkuvattu päde kaikkiin suuntauksiin. Kristinusko korostaa sitä, että Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle ihmisten takia. Valtaosassa muita uskontoja korostetaan ihmisen omaa panosta ja pyrkimystä pelastukseen. Kristinuskon keskeisimmät dogmit mutoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
- Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Toisaalta historiallisesti monilla kristillisillä organisaatioilla on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei yleisesti katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona. Yleisesti ihmiset, joilla on traditionaalisempi käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta. Tärkein kristinuskon käsite on kuitenkin armo eli lahja, joka annetaan ihmiselle. Usko Jeesukseen on siis sitä että ottaa lahjan vastaan. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista. Alistumisella tarkoitetaan sen myöntämistä ettei ole täydellinen. Sen ei kuitenkaan ajatella asettavan ihmistä Jumalan orjan asemaan, vaan pikemminkin siirtävän tämän synnin orjuudesta Jumalan lapsen ja perillisen asemaan. Myöntämällä epätäydellisyytensä ihminen voi tuoda "likansa" ja epäonnistumisensa Jumalan eteen ja kokea armoa, ettei tarvitse suorittaa tai ollakaan täydellinen. Tämä on historiallisesti äärimmäisen outoa, sillä muut uskonnot laittavat ihmisen täydellistymään. Se että saa jotain niin suurta kuin armo voi saada myös ihmisen antamaan ilmaiseksi jotain pois. Ei siis esim. hyväntekeväisyydellä itsessään voida saavuttaa mitään vaan se on pikemminkin seuraus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö itseään voisi kehittää, mutta saatuaan armoa voi "tekemisen" suorittaa uudesta näkökulmasta.

Symbolit

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Kriitikot ovat ihmetelleet, että suurin maailmanuskonto on ottanut teloitusvälineen tunnuksekseen. Symbolisia selityksiä on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa vertikaalista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "horisontaalista" maailmaulottuvuutta. Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen symboli. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-kh-th-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Hyios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan poika Vapahtaja.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt

- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin. #Yhdysvallat - 223 miljoonaa #Brasilia - 136 miljoonaa #Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa #Meksiko - 85 miljoonaa #Saksa - 61 miljoonaa #Filippiinit - 57 miljoonaa #Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa #Italia - 48 miljoonaa #Nigeria - 45 miljoonaa #Ranska - 44 miljoonaa

Kristillisyyteen liittyvää

- Kristillinen filosofia
- Kristillisyys Suomessa
- Evankelis-luterilainen kirkko
- Gospel-musiikki

Kirjallisuus

- Raamattu
- Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
- Hans Biederman: Suuri symbolikirja
- ms:Kristian zh-min-nan:Ki-tok-kàu ko:기독교 ja:キリスト教 simple:Christianity th:คริสต์ศาสนา

Islam

llä tai juutalaisille Daavidin tähdellä.]] Daavidin tähdellä Islam (arabiaksi al-islām الإسلام) on yksi maailman suurimmista uskonnoista ja maailman nopeimmin kasvava uskonto. Se sai alkunsa Arabian niemimaalla 600-luvun alkupuolella. Nykyään suurin osa maailman islamia tunnustavista eli muslimeista on etniseltä taustaltaan muita kuin arabeja. Muslimeita oli vuonna 1993 1,1 miljardia. Arviot muslimien lukumäärästä vuonna 2005 liikkuvat pääosin välillä 1,3–1,5 miljardia. Synnyinseutunsa Arabian niemimaan lisäksi islam on valtauskonto myös Turkissa, Iranissa, Bosnia-Hertsegovinassa, Albaniassa, Azerbaidžanissa, eräissä Etelä-Venäjän tasavalloissa (Tšetšenia, Tatarstan, Baškiria, Dagestan jne.), Keski-Aasiassa, Pohjois-, Itä- ja Länsi-Afrikassa sekä monin paikoin Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa (Pakistan, Indonesia, Malesia jne.). Lukumääräisesti mitaten eniten muslimeita on Indonesiassa. Islam on arabiaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti "alistumista" (Jumalalle). Tarkempi käännös olisi ehkä "alistumisesta seuraava mielenrauha". Sitä voidaan kuvata sekä elämäntavaksi että uskonnoksi. Islamin pyhä kirja on Koraani.

Historia

Koraaniilaisia moskeijoita.]] Koraani Islam syntyi Arabian niemimaalla 600-luvulla profeetta Muhammedin opetusten pohjalle. Hän ilmoitti olevansa Jumalan (arabiaksi Allāh الله) viimeinen profeetta. Näihin aikoihin Arabian niemimaalla valtaosa väestöstä sai toimeentulonsa paimentolaisuudesta, mutta myös maanviljelystä harjoitettiin keitailla ja sateisilla vuoristoalueilla. Islam kuitenkin syntyi kaupunkiympäristössä. Mekan kaupunki sijaitsi monien kauppareittien risteyskohdassa ja oli näin otollinen ympäristö uusien ajatusten kehitykselle. Kaupan mittakaavasta vallitsee kuitenkin erilaisia näkemyksiä, ilmeisesti Mekka oli kuitenkin ainakin alueellisesti merkittävä kaupan keskus. Suuri osa niemimaan ihmisistä harjoitti animistisia uskontoja, mutta myös kristinusko ja juutalaisuus vaikuttivat alueella.

Muhammed

Profeetta Muhammed (noin 570, Mekka–8. kesäkuuta 632, Medina) syntyi rikkaaseen kauppiasperheeseen nykyisen Saudi-Arabian alueella. Hänen isänsä kuoli ennen Muhammedin syntymää ja hänet kasvatti hänen isoisänsä Abd al-Muttalib. Muhammedin ollessa 6-vuotias hänen äitinsä Amina kuoli ja 8-vuotiaana hän menetti isoisänsä. Hänen kasvattajakseen tuli hänen setänsä. Muhammedista tuli kauppias. Perimätiedon mukaan noin vuoden 610 tienoilla meditoimassa ollut Muhammed näki arkkienkeli Gabrielin. Noin vuonna 613 Muhammed alkoi levittää sanaa Jumalasta ja uudesta uskonnosta, islamista. Kaupungin väestö suhtautui häneen kuitenkin vihamielisesti ja vuonna 622 Muhammed lähti pakoon seuraajiensa kanssa Mekasta Medinaan (ns. hidžra). Islamilainen ajanlasku alkaa tästä tapahtumasta. Tähän aikaan hän otti vaimokseen Aishan. Suhteet Mekan ja Medinan välillä huononivat ja mekkalaiset käskivät kaikkien muslimien lähteä pois kaupungistaan. Tammikuussa 630 Muhammed johdatti jopa 10 000 muslimia Mekkaan. Taistelun lopuksi Mekka valloitettiin ja suurin osa asukkaista kääntyi muslimeiksi. Muhammed tuhosi Kaaban epäjumalien patsaat ja pyhitti sen Jumalalle. Vuoteen 638 mennessä kaikki viholliset oli lyöty. Muhammed yhdisti Arabian paimentolaiskansat. Kun hän sairastui ja kuoli Medinassa vuonna 632, oli suurin osa niemimaata tunnustanut hänen valtansa, vaikka kaikki heimot eivät vielä olleetkaan kääntyneet islamiin.

Islam laajenee

Muhammedin kuoltua Medinan islaminuskoinen väestö pyrki saamaan kaikki arabialueet hallintaansa. Useat aiemmin islamiin kääntyneet heimot kapinoivat pyrkien irtautumaan Medinan määräysvallasta. Muslimit onnistuivat kuitenkin kukistamaan nämä ridda-kapinoiksi kutsutut levottomuudet. Tämän jälkeen alkoi varsinainen islamin laajentuminen Arabian niemimaan ulkopuolella kohti Persiaa ja Bysantin valtakuntaa. Laajenemisen tahdin saneli muslimiyhteisön sisäinen dynamiikka. Arabian niemimaan rauhoituttua ryöstöretkien kohteet oli etsittävä entistä laajemmalta alueelta sekä idässä että lännessä. Bysantin valtakunnan heikkous ja kristittyjen keskinäinen hajaannus mahdollisti nopean laajenemisen lännessä. Muhammedin seuraajat eli kalifit valloittivat nopeassa tahdissa suurimman osan Lähi-itää, Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Sadan vuoden aikana Muhammedin kuolemasta islamilainen valtio ulottui aina Atlantilta Keski-Aasiaan. Kyse oli tällöin ennen muuta islamilaisen alueen laajenemisesta, ei käännytyksestä uuteen uskontoon. Valloitettujen alueiden ei-islamilainen väestö oli verovelvollista ja heidän yrityksiään kääntyä islamiin verojen välttämiseksi ei katsottu suopeasti. Alueiden islamisoituminen (kääntyminen uuteen uskontoon) ja arabisoituminen (arabialaisen kulttuurin leviäminen) tapahtuivat myöhemmin ja vaihtelevalla laajuudella. Jotkut alueet kuten Irak sekä islamisoituivat että arabisoituivat nopeasti, mutta esimerkiksi Persia islamisoitui mutta ei arabisoitunut laisinkaan. Toisaalta esimerkiksi Egypti arabisoitui muttei islamisoitunut täysin. Yhtenäinen valtiorakenne hajosi kuitenkin pian ja alkoi kilpailevien dynastioiden ja sisällissotien kausi, jota islamilaiset historioitsijat kutsuvat fitnaksi. Muhammedin aikaa seurasi Mekan ja Medinan ns. ortodoksinen kalifaatti (n. 632-661). Omaijadien kalifaatti (n. 661-750) oli ensimmäinen dynastia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammedille itselleen. Abbasidien kalifaatti (n. 750-1258) oli dynastianimi Bagdadin kalifeille, jotka syöksivät Omaijidit vallasta vuonna 750. Dynastia hallitsi 200 vuotta, mutta alkoi vähitellen hiipua turkkilaisen mamelukkien armeijan vallan kasvaessa. Kalifaattien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (n. 1300-1918). Huolimatta islamin poliittisen yhteisön sirpaloitumisesta useat islamilaiset valtiot muodostuivat ajan kuluessa suurvalloiksi. Islamin piirin kulttuurikaupungit, kuten Bagdad ja Córdoba, muodostuivat islamilaisen kulttuurin keskuksiksi, joissa edistyivät niin tieteet kuin taiteetkin.

Kohti nykypäivää

1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua, merkittävää kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.

Oppi

Islamin tunnustajia kutsutaan muslimeiksi. He uskovat, että Jumala paljasti sanansa ihmiskunnalle profeetta Muhammedin kautta. Muita profeettoja ovat muiden muassa Adam, Abraham, Mooses ja Jeesus. Islam perustuu siis monilta osin samoille periaatteille kuin juutalaisuus ja kristinusko. Muslimit kuitenkin kieltävät Jeesuksen olevan Jumalan poika, kuten kristityt uskovat. Myöskään muut profeetat, kuten Muhammed, eivät ole muslimeille Jumalan poikia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka välittivät Jumalan sanomaa ihmisille. Muhammedin takia islamilaisia on vanhastaan kutsuttu lännessä muhamettilaisiksi. Islamilaiset kuitenkin kiistävät olevansa muhamettilaisia, sillä sanan voi tulkita siten, että he palvoisivat Muhammedia, mistä ei ole kysymys. Muslimien mukaan ihmiskunnan tärkein lähde Jumalasta on kuitenkin Koraani, joka on heidän mukaansa virheetön, muuttumaton ja Jumalan viimeinen ilmoitus. Koraanin nähdään korjaavan Tooraan ja Raamattuun ajan kuluessa syntyneitä vääristymiä. Islam näkee juutalaisuuden ja kristinuskon "kirjan uskontoina", jotka on johdettu profeettojen opetuksista. Tämän vuoksi nämä uskonnot ovat islamille erityisen läheisiä. Yksi huomattava islamin ja kristinuskon ero on se, että islam syntyi yhteisöllisenä uskontona. Se ei ollut vain yksilön elämään vaikuttava katsomusjärjestelmä. Niinpä sitä pidetään yhä monin paikoin myös poliittisen ja juridisen elämän säätelijänä. Tämän johdosta monissa islamilaisissa maissa (esim. Iran ja Saudi-Arabia) uskonnon vaikutus näkyy voimakkaana kaikilla elämänaloilla. Toisaalta Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa islamin asema on samantapainen kuin kristinuskon asema Etelä-Euroopassa. Turkki on maallinen valtio ja uskonto on teoriassa erotettu valtiosta yhtä jyrkästi kuin Ranskassa. Islam jakautuu kahteen pääsuuntaukseen, sunnalaisuuteen ja šiialaisuuteen, joiden sisällä puolestaan on erilaisia koulukuntia ja lahkoja. Lisäksi on ahmadiyyalaisia ja druuseja. Sufilaisuus on mystiikkaa korostava islamin suuntaus, jonka seuraajia löytyy niin šiialaisten kuin sunnien joukosta. Poliittiset radikaali-islamilaiset liikkeet ja aseelliset ryhmät (kuten Al-Qaida) nojaavat pääasiassa fundamentalistisiin islamilaisiin suuntauksiin, kuten wahhabismiin eli salafi-suuntaukseen tai intialaisen deobandi-koulukunnan opetuksiin. Tärkeänä periaatteena näissä suuntauksissa on käsite pyhä sota, joka merkitsee Jumalan johtamaa taistelua vääräuskoisia vastaan. Valtavirran islamissa käsite tosin tulkitaan vain hengelliseksi kilvoitteluksi.

Tärkeimmät opinkappaleet

Islamin perusta on lause "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Muhammed on hänen profeettansa" (arabiaksi lā ilah illā al-Lāh wa-Muhammad rasūl al-Lāh لا إله إلا الله ومحمد رسول الله). Tullakseen muslimiksi täytyy toistaa ja uskoa tämä lause. Kaikki islamin suuntaukset ovat yhtä mieltä tästä lauseesta. Islamiin kuuluu kuusi perususkomusta: #Usko Jumalaan #Usko enkeleihin #Usko Jumalan lähettämiin kirjoihin #Usko profeettoihin ja sanansaattajiin #Usko tuomionpäivään ja ylösnousemukseen #Usko kohtaloon

Viisi peruspilaria

Muslimin tulee elämässään noudattaa viittä peruspilaria. Ne ovat hänen tärkeimmät velvollisuutensa, ja niiden noudattaminen on keskeistä Jumalan miellyttämiseksi. # Shahadah, usko. Uskon todistaminen peruslauseella. # Salat rukous. Viisi rukoiluhetkeä päivittäin. # Zakat, almut. Yleensä 2,5% omaisuudesta vuosittain, jaetaan köyhille. # Sawm, paasto. Ramadanin aikana tulee paastota päivisin. # Hajj, pyhiinvaellus. Muslimin tulee ainakin kerran elämässään matkustaa pyhiinvaellukselle Mekkaan, jos hän vain kykenee siihen. Šiialaiset eivät pidä näitä peruspilareina vaan velvollisuuksina. Heille viisi pilaria viittaavat seuraaviin periaatteisiin:
- Jumalan ykseys
- Jumalan oikeudenmukaisuus
- Profetointi
- Ihmiskunnan johtajuus
- Ylösnousemus

Muita uskomuksia

Muihin uskonkappaleisiin kuuluu usko henkiin (jinnit) ja taikuuteen. Taikuuden harjoittaminen on islamissa ehdottomasti kielletty.

Koraani

Koraani on islamin pyhä kirja. Muslimien mukaan se on Jumalan profeetta Muhammedille välittämä. Muhammed sai 22 vuoden aikana 114 ilmestystä, jotka muodostavat Koraanin 114 suuraa eli lukua. Koraania alettiin koota yhtenäiseksi kirjaksi vasta Muhammedin kuoleman jälkeen. Koraanitekstien eli suurojen kokoajaksi mainitaan Muhammedin medinalainen ystävä Zaid ibn Thābit. Zaid ibn Thābitin kokoaman koraanilaitoksen rinnalla oli todennäköisesti useita vastaavanlaisia kokoelmia. Zaid ibn Thābitin kokoama quraišilaisten murretta seuraava koraanilaitos yleistyi vasta kalifi Otmānin julkaistua sen ja lähetettyä siitä kopiot islamilaisen maailman keskeisiin kaupunkeihin kuten Mekkaan, Medinaan ja Basraan. Koraanin suurat näyttävät olevan järjestetty pituuden mukaan. Poikkeuksen tässä kuitenkin tekee toinen eli Lehmän suura, joka on kaikkiaan 286 jaetta pitkä. Viimeinen Ihmisten suura käsittää vain 6 jaetta. Pituusjärjestyksen lisäksi on havaittu, että koraanin suurat noudattavat ikäjärjestystä. Ikäjärjestys kulkee pääosin takaperoisesti siten, että koraanin lopussa olevat lyhyemmät suurat ovat vanhimpia ja etuosassa olevat pitemmät suurat nuorimpia. Tästä syystä Koraanin painoksissa on yleensä jokaisen suuran alussa merkintä, onko se Mekkan vai Medinan aikakaudelta. Suurat ovat riimiproosamuodossa. Riimiproosa ei ole mitallista, mutta täysin loppusoinnullista. Tyyli oli Muhammedin aikana varsin tyypillinen uskonnollisten ja runollisten tekstien tehokeino. Riimitys helpottaa säkeiden muistamista, mutta tekee Koraanin kääntämisen muille kielille erityisen vaikeaksi. Koraanin suurat käsittelevät usein keskenään samoja asioita. Toistuvana teemana kirjassa on, että oikein uskovat pääsevät kuoltuaan paratiisiin ja vääräuskoiset joutuvat helvettiin. Koraanissa, toisin kuin Raamatussa, myös annetaan paikoin yksityiskohtaisia kuvauksia helvetissä odottavista kärsimyksistä. Koraanin suurista löytyy toistuvien teemojen lisäksi historiallista materiaalia, joka on osittain yhteneväinen Raamatun kertomusten kanssa. Jeesus on Muhammedin jälkeen Koraanissa useiten mainittu Islamin profeetta. Yksi huomattavimmista tutkimuksista Koraanin synnystä on Noeldeke-Schwalley'n Geschichte des Qorans.

Islamilainen ihannevaltio

Noeldeke-Schwalley Islamilaisessa maailmassa uskonnon ja politiikan läheinen suhde selittyy monelta osin lainsäädäntöoikeuden kautta. Klassinen poliittisen islamin teoria pitää islamilaisen valtion tunnusmerkkinä jumalakeskeisyyttä, jolloin koko islamilainen yhteiskunta on valjastettu jumalan lain, šarian toteuttamiseen. Hallinnon tärkein tehtävä on luoda olosuhteet, joissa ihmiset voivat elää Jumalan tahdon mukaisesti. Käytännössä fundamentalistisissa valtioissa – kuten Talibanien vuosina 1995–2001 hallitsemassa Afganistanissa – ihmisten on täytynyt elää hallinnon tulkitseman ja politisoiman Jumalan tahdon mukaisesti. Ihanteellinen islamilainen valtio perustaa ideologiansa ja toimintansa islamin normeille. Malli on löydettävissä legendanomaisesta profeetta Muhammedin elämästä sekä hänen luomastaan teokraattisesta valtiosta, joka kaatui profeetan kuollessa vuonna 632 jaa. Profeetta Muhammedissa itsessään yhdistyivät poliittinen ja uskonnollinen valta ja hän hallitsi maataan Jumalalta saamiensa ilmoitusten ja ilmestysten mukaisesti. Koska profeetta Muhammed oli viimeinen profeetta, "profeettojen sinetti", vastaava ihannevaltio ei ole enää milloinkaan mahdollinen. Profeetan kuolema aiheutti myös valtatyhjiön kehittyvään ja nopeasti laajenevaan arabiyhteisöön. Valtion kasvaessa suurvallaksi muslimit pyrkivät kehittämään sääntöjä, jotka säätelisivät valtion toimintaa Jumalan edellyttämällä tavalla ja pitäisivät valtion lähempänä islamilaista ihannetta. Lainsäädännön ongelman muodosti vallanjako, sillä Muhammedille ei ollut yhtä selkeää seuraajaa. Erilaiset ratkaisumallit valtatyhjiön täyttämiseksi muodostuivat kehityksen tuloksina eriytyneiksi oppisuunnikseen, joista muslimien enemmistöä edustaa sunnalaisuus ja vähemmistöä šiialaisuus. Nyttemmin 1980- ja 1990-luvuilla muslimit ovat palanneet uudelleen samoihin ongelmiin lain asemasta yhteiskunnasta, sekä sen sisällöstä ja alkuperästä. Jotkut muslimit tahtovat luopua maallisen valtion ja lainsäädännön ajatuksista kokonaan ja korvata ne Muhammedin kautta ilmenneille Jumalan opetuksilla. Muslimiveljeskunnan perustaja Hasan al-Banna määrittelee islamistisen ihannevaltion nykyajan vaatimusten mukaisesti ja hänen näkemyksensä nauttii suhteellisen laajaa kannatusta niin sanottujen islamistien keskuudessa. Al-Banna kuvailee autoritaarisen ihannevaltionsa järjestäytymistä seuraavalla tavalla: valtio koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen on Koraanin pohjaava perustuslaki, toinen on neuvonantoon, šuuraan, perustuva yksipuolueinen parlamentti ja kolmas on oikeudenmukainen hallitsija, joka noudattaisi islamin lakeja ja kansan enemmistön tahtoa. Tällaisessa valtiomallissa ei ole tilaa oppositiolle tai uskonnollisille vähemmistöille ja al-Banna itsekin korosti, ettei valtio voisi pysyä yhtenäisenä, jollei vältettäisi keskustelua muun muassa filosofiasta ja metafysiikasta.

Islam nykyään

metafysiikasta enemmistöä ja vaaleammat šiialaista enemmistöä.]] CIA World Factbook 2004:n mukaan islam on maailman toiseksi suurin uskonto. Noin 18 % muslimeista asuu arabimaissa, 20 % Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja noin 30 % Pakistanissa, Intiassa ja Bangladeshissa. Eniten yhden maan sisällä muslimeita on Indonesiassa. Myös Euroopassa, Keski-Aasiassa ja Kiinassa on merkittävät muslimiyhteisöt. Valtiot, joissa on eniten muslimeja (arvioitu lukumäärä): #Indonesia (213 469 356) #Pakistan (156 491 617) #Intia (129 631 726) #Bangladesh (127 001 272) #Egypti (70 530 237)

Islam Suomessa

Islaminuskolla on suhteellisen pitkät perinteet Suomessa. Tataarivähemmistö on harjoittanut islamia jo 1800-luvun alkupuolelta asti. Ensimmäiset tataarit muuttivat Venäjältä Suomeen kauppiaiksi pian Suomen sodan jälkeen. Helsingin tataarit perustivat maamme enimmäisen islam-yhdistyksen 1830 ja seurakunnan 1925. Esimerkiksi talvi- ja jatkosodissa islaminuskoisille järjestettiin useimmiten vapaata uskonnon tärkeimpien juhlien ajaksi. Nykyisin Suomessa on noin 700 tataaria, joilla on moskeija myös Järvenpäässä ja Tampereella. He ovat pysyneet erossa myöhemmin tulleista muslimeista, eikä seurakuntiinkaan oteta jäseniksi muita kieliä puhuvia. Viime aikoina islamia tunnustavien ihmisten määrä on ollut kasvussa, kun Suomeen on saapunut aiempaa enemmän maahanmuuttajia islamilaisista maista. Suhteet valtaväestöön ovat olleet pääosin hyvät, joskin joitain ongelmiakin on ilmennyt. Enemmän kuin uskonnosta ovat hankaukset syntyneet kulttuurillisista erimielisyyksistä, jotka usein virheellisesti luetaan yksin islamista johtuviksi.

Kirjallisuutta

-
-
-
-
-
-

Katso myös

- Allah
- Ajatolla
- Arabimaailma
- Islamilainen filosofia
- Koraani

Aiheesta muualla

- [http://www.islamopas.com/ Islam-opas] - suomalaisten muslimien kokoama sivusto, jolla tietoa uskonnosta.
- [http://omnibus.uni-freiburg.de/~riexinge/euroislam.html Islam in Western Europe] Luokka:Islam ms:Islam ko:이슬람교 ja:イスラム教 simple:Islam th:ศาสนาอิสลาม

Pyhä

:Pyhän muita merkityksiä, katso: Pyhä (täsmennyssivu) Pyhä on tavallisesta, maallisesta ja profaanista erotettu. Pyhä on jotakin mitä pidetään erillään konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Antropolgi Roy Rappaportin mukaan pyhyys on kyseenalaistamaton todellisuuden laatu, jonka uskovat omistavat propositioille, joita ei voi verifioida. Uskontososiologi Emile Durkheimin mukaan uskonto on pyhiä, toisin sanoen erityisiä ja kiellettyjä, asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä. Nämä uskomukset ja tavat taas yhdistävät kaikki niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi, jota kutsutaan kirkoksi. Kulttuuriantropolgi Mircea Eliade katsoi uskonnon voivan edelleen olla hyödyllinen termi, jos muistamme, että se ei välttämättä merkitse uskoa jumalaan, jumaliin tai henkiin, vaan viittaa kokemukseen pyhästä ja on siksi sukua olemisen, merkityksen ja totuuden ideoille. Piispa Nathan Söderblom piti uskonnollisena sellaista ihmistä, jolle jokin on pyhää.

Pyhän käsite muinaissuomalaisilla

Suomen kielessä pyhä on sukua sanalle piha. Sellaisena se on ilmeisesti tarkoittanut kiellettyä, rajattua ja tabua. Esimerkiksi vieraan yhteisön rajaa on voitu pitää pyhänä. Tällöinkin pyhän käsitteeseen on kuitenkin usein kuulunut yliluonnollisuus. Pyhän rikkoja on esimerkiksi saanut vainajat tai muut henkiolennot vastaansa. Myös pyhien lehtojen eli kiellettyjen lehtojen tapauksessa pyhään on liittynyt yliluonnollinen. Pyhä on ollut esimerkiksi aidattu alue lehdossa, jonka sisään ei saanut mennä, mutta jonne heitettiin uhreja. Sanasta on kuitenkin ajan kuluessa pääosin väistynyt alkuperäinen merkitys kiellettynä alueena, ja se on alkanut tarkoittaa nykyistä merkitystään.

Katso myös

- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/pyha.htm Pyhä / Ortodoksi.net]

Monoteismi

Monoteismi eli yksijumalisuus on käsitys, jonka mukaan on olemassa yksi jumala. Monoteismi esiintyy useissa muodoissa, esimerkiksi:
- Teismi - viittaa yleensä uskomukseen henkilöityneestä jumalasta, jolla on oma havaittava persoonallisuutensa.
- Deismi - on monoteismin muoto, joka uskoo yhden jumalan olemassaoloon ja päätyy tähän tulokseen järjen kautta, mutta hylkää kaikki uskonnolliset ilmestykset kuten Raamattu tai Koraani.
- Panteismi - pitää kaikkeutta jumalana. Ymmärrystavasta riippuen tämä voi tarkoittaa ateismia, deismiä tai teismiä.
- Panenteismi - on teismin muoto, joka uskoo kaikkeuden olevan osa jumalaa, mutta ei kuitenkaan koko jumala. Monoteismi on vastakkainen ilmaisu polyteismille, jonka perusta on käsitys monista jumalista. Dualismi tarkoittaa teismin yhteydessä käsitystä, että on kaksi itsenäistä jumalista olentoa tai ikuista periaatetta, joista toinen on hyvä ja toinen paha. Dualismia edustaa esimerkiksi zarathustralaisuus ja manikealaisuus. Suurin osa monoteisteista on sitä mieltä, että jo määritelmältään monoteismi on yhteensopimaton polyteismin kanssa. Siitä huolimatta monet polyteististen uskontojen seuraajat usein käyttäytyvät monoteistien tapaan. Polyteistisissä järjestelmissä ihmiset usein uskovat useampien jumalien olemassaoloon, mutta palvovat vain yhtä heistä, jota he pitävät mahdollisena ylimpänä jumalana. Käytäntöä kutsutaan henoteismiksi. Myös polyteististen uskontojen sisällä on monoteistisiä dogmaattisia jumaluusoppeja, kuten esimerkiksi jotkut hinduismin koulukunnat, jotka katsovat monien jumalien edustavan todellisuudessa yhtä jumalista voimaa. Zarathustralaisuutta pidetään usein varhaisimpana yksijumalisena uskontona, vaikka tämä ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa koska pääjumala Ahura Mazda ei ole ainoa luojajumala. Joidenkin teorioiden mukaan juutalaisuus olisi saanut vaikutteita sekä zarathustralaisuudesta että kreikkalaisesta filosofiasta ennen muuttumistaan nykyiseen monoteistiseen muotoonsa. Varhaisemman juutalaisuuden oletetaan opettaneen ainoastaan, että Jahve on heimojumala, joka oli Abrahamin jälkeläisten suojelija ja herra tai vastaavasti, että Jahven lisäksi on muita jumalia, mutta juutalaisten palvoma oli niistä vahvin. Tämä historiallinen näkemys ei ole sopusoinnussa kolmen monoteistisen uskonnon - juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin itseymmärryksen kanssa, joka sisältää ajatuksen alkuperäisestä, oikeasta jumalasta ja pitää muita jumalia epäjumalina, joita palvotaan vain väärin perustein. Kristillinen usko kolminaisuuteen on monoteismia sikäli, että kyseessä on kristillisen opin mukaan ainoastaan yhden jumalan monet kasvot. Monet juutalaiset, muslimit ja tietyt kristinuskon haarat kuitenkin kyseenalaistavat tämän näkemyksen. Nämä arvostelijat perustelevat, että kristinusko on itse asiassa "triteismi", jossa on kolme toisistaan selvästi poikkeavaa eri jumalaa - Isä, Poika ja Pyhä Henki. Luokka:Uskonto ja:一神教

Polyteismi

Polyteismi on käsitys, jonka mukaan jumalia on useita. Polyteistisissä eli munijumalaisissa uskonnoissa palvotaan useita eri jumalia. Nämä jumalat ovat persoonallisia olentoja, joilla on usein toisistaan poikkeavia luonteenpiirteitä. Jumalilla saattaa olla hierarkkinen järjestys ja heillä voi olla eri tehtäviä. Suurista maailmanuskonnoista hindulaisuutta pidetään polyteistisenä uskontona. Siihen sanotaan kuuluvan useita kymmeniä miljoonia jumalia. Niin ikään Kreikan ja Rooman uskonnot olivat polyteistisiä. Erilaiset kansojen "pakanauskonnot" (kuten suomen vanha pakanauskonto) ovat usein polyteistisiä. Sana "pakana" halutaan usein yhdistää nimenomaan useita jumalia palvoviin ihmisiin. Polyteistisen uskonnon kannattaja ei useimmiten suhtaudu kaikkiin tunnustamiinsa jumaliin yhtäläisellä tavalla, vaan usein saattaa palvoa vain yhtä tai muutamaa jumalaa. luokka:uskonnot

Deismi

Deismi on käsitys, jonka mukaan jumala on vastuussa maailman järjestelmällisistä piirteistä, mutta jumala ei kuitenkaan vaikuta maailman tapahtumien kulkuun luomisen jälkeen. Jumalan on voitu katsoa luovan esimerkiksi luonnonlait ja usein myös planeetat sekä luomakunnan, ja jättäneen sen sitten toimimaan yksinään. Varsinkin ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deismi suhteessa uskonnollisiin kysymyksiin. Deismin mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että todellisuuden on luonut jokin jumala, mutta tästä Jumalasta on mahdoton saada tarkempaa tietoa. Keskeinen askel uskonnosta deismiin on pyhien kirjojen totuudellisuuden hylkääminen. Deistit yleensä ajattelivat, että koska Raamattu on väärässä monien luonnontieteellisten seikkojen suhteen, ei Jumala ole voinut kirjoittaa sitä. Deistien mukaan heidän oppinsa ei vaadi uskoa, vaan perustuu yksinomaan järjen käyttöön. Se ei siis ole uskonto. 1700-luvulla deismi oli paljon yleisempää kuin ateismi. Silloisen luonnontieteen näkökulmasta maailman ja elollisen luonnon synty sattumalta vaikutti monien mielestä mahdottomalta. Tosin jo 1700-luvulla erilaisten materialistien keskuudessa oli paljon (usein kadonneiden eläinlajien fossiileihin liittyviä) näkemyksiä siitä, miten elämä olisi mahdollisesti voinut syntyä ilman jumalaa. Tunnettuja deistejä olivat esimerkiksi Voltaire sekä Benjamin Franklin. Deismi sai luonnollisesti osakseen vastustusta kristillisten kirkkojen taholta. Deismiä on myöhemmin kritisoitu esimerkiksi siitä, että jos ainoa viite jumalasta on nykyisessä maailmassa vallitseva järjestys, on silloin perusteetonta käyttää järjestyksen luoneesta tahosta niin vahvaa sanaa kuin "jumala", vaan pitää tyytyä toteamaan, että jokin tuntematon taho on vastuussa maailman järjestyksestä.

Linkkejä

- [http://www.sullivan-county.com/deism.htm Deism and Reason]
- [http://www.fordham.edu/halsall/mod/paine-deism.html Of the Religion of Deism Compared with the Christian Religion, Thomas Paine]
- [http://etext.lib.virginia.edu/cgi-local/DHI/dhi.cgi?id=dv1-77 Deismin määritelmä teoksessa The Dictionary of the History of Ideas, Virginian yliopisto]
- [http://www.deism.com/ World Union of Deists]
- [http://www.deism.org/ United Deist Community]
- [http://www.aldeism.com/ Aldeism] Luokka:Uskonto luokka:filosofiset opit

Ateismi

Ateismi eli jumalattomuus on käsitys, jonka mukaan jumalaa tai jumalia ei ole olemassa. Henkilö, jonka mielestä ateismi on tosi, on ateisti. Teismi eli jumalausko on puolestaan käsitys, jonka mukaan jumala tai jumalia on olemassa. Teismin kannattajaa kutsutaan teistiksi.

Ateismin muodot

Heikolla ateismilla tarkoitetaan jumaliin uskon puuttumista ja vahvalla ateismilla uskomusta siitä, ettei jumalia ole olemassa. Tällöin agnostismi yhdistetään heikkoon ateismiin. Heikko ateisti voi katsoa, että jumalten olemassaolo pitäisi perustella, ennen kuin väitteeseen voi uskoa. Näkemys on siis toinen kuin niillä teisteillä, jotka katsovat että usko Jumalaan tai jumaliin ei vaadi perusteluja. Näin ollen ateisti voi ajatella, että todistustaakka jumalten olemassaolosta on teisteillä. Termi agnostismi on osittain päällekkäinen heikon ateismin kanssa. Agnostikko katsoo, että jumalan olemassaolosta ei ole saatavilla tietoa puolesta eikä vastaan, ja siksi agnostikko ei myöskään usko jumalaan. Agnostismilla tarkoitetaan myös tarkemmassa merkityksessä tietoteoreettista käsitystä jonka mukaan, Jumalan tai jumalten olemassaolosta ei edes periaatteessa voi saada tietoa. Tähän kantaan myös jotkut teistit yhtyvät. Vahvaa ateismia perustellaan usein esimerkiksi tiettyjen jumalamääritelmien sisäisellä ristiriitaisuudella. Voidaan myös katsoa, että jos jonkin olemassaolosta ei ole todisteita, on perusteltua ottaa lähtökohdaksi uskomus sen olemassaolemattomuudesta (tätä periaatetta kutsutaan nimellä Occamin partaveitsi). Tällöin ero vahvan ja heikon ateismin välillä on lähinnä kielellinen.

Ateistit yhteiskunnassa

Varsinaisesti vakaumuksellisia ateisteja on Suomessa n. 6-10 % väestöstä. Kuitenkin vain 74 % suomalaisista sanoo jollain tavoin uskovansa Jumalan olemassaoloon ja 16 % on selvästi epäuskomääritelmän mukaisia ateisteja. (Tilastolähde: Kirkon tutkimuskeskus, uusimmat tutkimukset.). Suomessa suurin ateisteja edustava järjestö on Vapaa-ajattelijain liitto. Myös pienempiä yhdistyksiä on olemassa, esimerkiksi Suomen ateistiyhdistys. Ateismi on ollut monien filosofien kanta, esimerkiksi John Stuart Millin ja Nietzschen. Ateismia on esiintynyt muissa aatteissa, esimerkiksi marxismiin ja se on ollut kommunististen valtioiden tukemaa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa opetettiin ”tieteellistä ateismia”. Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio, jossa kaikki uskonnonharjoittaminen oli kielletty, oli kommunistien hallitsema Albania.

Ateismin suhde uskoon

Uskontojen puolustajat väittävät joskus, että ateismi on uskoa siinä missä uskonnotkin. Tällöin tarkoituksena on edistää näkemystä, jonka mukaan ateismi ei ole sen kummempi (tai tieteellisempi) asia kuin uskontokaan. Väite on kuitenkin ristiriitoja herättävä, eikä sitä suositella käytettäväksi. Tässä kysymyksessä keskeistä on, miten uskon käsite määritellään. Suomen kielessä ”usko” -sanaa voidaan käyttää mistä tahansa uskomuksesta, ja uskonnollinen usko on eri asia kuin vaikka uskominen siihen, että 1+1=2, tai että Maa kiertää Aurinkoa. Tämän takia pitäisi erikseen määritellä, mistä uskonnollisessa uskossa on kyse, ja mikä sen erottaa arkipäiväisiin asioihin uskomisesta. Uskonnollisen uskon määritelmä voi olla esimerkiksi uskonnollisiin tai yliluonnollisiin asioihin uskominen, tai vaikka uskominen asioihin, joita ei voi järjellä todistaa. Koska ateismilla tarkoitetaan jumaluskon puutetta tai jumalten huomiotta jättämistä, ei se ole luonteeltaan uskonnollista uskoa. Joissakin ateistisissa aatteissa uskotaan muunlaisiin yliluonnollisiin asioihin. Esimerkkinä ateistisesta aatteesta voidaan mainita Theravada-buddhalaisuus, jossa ei uskota jumalien olemassaoloon. Panteismissa taas Jumala samaistetaan luontoon ja maailmankaikkeuteen, mutta tämä ei välttämättä sisällä käsitystä Jumalan persoonallisuudesta tai muistakaan erikoisominaisuuksista, jolloin se voidaan myös laskea ateistiseksi.

Katso myös

- Agnostismi
- Ateismi ja uskonto
- Uskonnottomuus
- E. V. Ramasami

Kirjallisuutta

- Julian Baggin: Ateismi, Lyhyt johdanto (Kustannus Oy Vapaa Ajattelija Ab 2005)
- Michael Martin: Atheism: A Philosophical Justification (Temple University Press 1992)

Aiheesta muualla

- [http://www.dlc.fi/~etkirja Peruskoulun oppikirjat]
- [http://www.iki.fi/magi/metsola/arkisto/uskfil/ateismi.html Ateismi UKK]
- Kirkon tutkimuskeskus: [http://www.evl.fi/kkh/ktk/uskonnol.htm Suomalaisten uskonnollisuus uuden vuosituhannen alussa] Luokka:Ateismi ms:Atheis ja:無神論

Ilmasto

Ilmasto tarkoittaa tietyn alueen keskimääräistä säätä pitkän ajanjakson aikana. Määritelmää kuvaa sanonta "ilmasto on se mitä odotetaan, sää mitä saadaan". Ilmaston muodostavia säämuuttujia ovat muun muassa lämpötila, sademäärä, tuulen nopeus ja suunta sekä ilmankosteus. Tyypillisesti vertailujakso on 30 vuoden mittainen. Ilmastoa tutkiva tiede on klimatologia. Ilmaston ja sään välistä rajaa ei ole määritelty tarkasti. Esimerkiksi tietyssä mielessä yksittäistä El Niño -ilmiötä voidaan pitää ilmastollisena ilmiönä, mutta toisaalta myös sääilmiönä. Kun käsitys ilmastosta pitkäaikaisena keskiarvona syntyi 1800-luvun loppupuolella, ajatus ilmastonmuutoksesta oli tuntematon ja 30 vuoden keskiarvoistusaikaa pidettiin riittävänä. Nykyään kun ilmaston tiedetään muuttuvan pitkän ajan kuluessa, on termin ilmasto tarkka ristiriidaton määrittely vaikeaa: keskiarvot saattavat siirtyä, ja lyhyellä ajanjaksolla tilastot eivät ole vakaita. Tietyllä maantieteellisellä alueella ilmasto ei yleensä muutu ihmisen elinajan aikana. Kuitenkin geologisessa ajassa ilmasto voi vaihdella samassa paikassa huomattavasti. Esimerkiksi Skandinaviassa on ollut useita jääkausia kymmenien tuhansien vuosien aikana (edellinen loppui noin 10 000 vuotta sitten). Paleoklimatologia eli muinaisilmastotiede tutkii historiallisia ilmastoja.

Ilmastoluokittelut

Alkuperäisessä tarkoituksessaan ilmasto on käsite, jota on käytetty jakamaan maapallo alueisiin joilla on samankaltaiset ilmastolliset arvot. Ilmastoalueet voidaan luokitella pelkästään lämpötilan ja sademäärän perusteella. Kasvillisuuden katsotaan riippuvan eniten näistä suureista. Tällaisia järjestelmiä ovat muun muassa Köppenin tai Thornthwaiten ilmastonluokittelujärjestelmät. Erilaisia ilmastoja:
- Trooppinen ilmasto
- Subtrooppinen ilmasto
- Aavikkoilmasto
- Aroilmasto
- Välimerenilmasto
- Lauhkea ilmasto
- Meri-ilmasto
- Mannerilmasto
- Alppi-ilmasto eli vuoristoilmasto
- Subarktinen ilmasto
- Arktinen ilmasto
- Etelämantereen ilmasto
- Väli-ilmasto

Katso myös

- Ilmastonmuutos

Linkkejä

- [http://www.ilmatieteenlaitos.fi Ilmatieteenlaitos]
- [http://www.worldclimate.com WorldClimate]
- [http://www.weatherbase.com Weatherbase]
- [http://www.climate-zone.com Global Climate Data]
- [http://www.ilmasto.org Ilmastosivut] Luokka:Ekologia Luokka:Ilmasto Luokka:Klimatologia ko:기후 ja:気候 simple:Climate

Tunne

Tunne on evoluution kehittämä kokonaisuus kompleksisen järjestelmän kuten ihmisen koordinoimiseksi tietyyn perustilanteeseen. Esimerkiksi pelon tunne herkistää aisteja, keskittää huomiota, lisää energian virtausta, pienentää pintaverenkiertoa (pienemmät vauriot taistelutilanteessa), nostaa sydämen lyöntitiheyttä, erittää vereen adrenaliinia jne. Ajattele, mitä näiden asioiden tietoinen koordinointi vaatisi! Tunteeseen liittyy oleellisena se, että olio on tietoinen tunteesta. Päätöksentekoa pidetään usein järjen asiana, mutta käytännössä järkeä ja tunnetta ei voi ihmisessä (ihminen) erottaa.

Katso myös

- Antonio Damasio
- emootio
- primaaritunteet

Dualismi

Dualismi (latinaa) on kahtalaisuuden oppi tai kahtiajako, erityisesti kaksijakoinen todellisuuskäsitys. Filosofiassa, tarkemmin metafysiikassa, dualismilla tarkoitetaan kahden alkuperusteen olettamista, esimerkiksi uskonnonfilosofiassa kahden yhtä alkuperäisen alkuolennon tai alkuvoiman, hyvän ja pahan, olettamista. Yleisessä filosofiassa dualismi tarkoittaa, että henki ja aine, sielu ja ruumis ovat kaksi olemukseltaan erilaista tosioliota. Dualismin vastakohta on monismi, yhtenäisyyden oppi, joskus myös pluralismi, useiden alkuperusteiden olettaminen. Politiikassa dualismi voi merkitä valtakunnan jakoa kahteen samanarvoiseen osaan, esimerkiksi Itävalta-Unkari vuosina 1867-1918. Kvanttimekaniikassa tunnetaan aalto-hiukkasdualismi. Luokka:Filosofiset opit Luokka:Politiikka ja:二元論 simple:Dualism

Pyhä

Pyhän käsite muinaissuomalaisilla

Katso myös

- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/pyha.htm Pyhä / Ortodoksi.net]

Allah

Allah (arabiaksi Allāh الله) on arabiankielinen sana, joka tarkoittaa Jumalaa. Sanassa al- on määräinen artikkeli ja varsinainen sanavartalo ilāh merkitsee yleisesti jumalaa. Ilāh on sukua heprean kielen Jumalaa tarkoittavalle sanalle Elohim. "Allah" voidaan siis kääntää "se yksi Jumala". Muslimit uskovat, että Jumala on maailman luoja ja maailmaa ohjaava voima. Yhteen Jumalaan uskovat ja hänen tahtoaan noudattavat saavat palkkion paratiisissa kuoleman jälkeen. Islamilaisen uskonkäsityksen mukaan Jumalan tahto on ilmaistu muslimien pyhässä kirjassa Koraanissa.

Allah vai Jumala?

Sana "Allah" jätetään usein kääntämättä. Tämä johtuu yhtäältä siitä, että virheellisesti oletetaan islaminuskoisilla olevan oma Jumala nimeltään "Allah". Toisaalta jotkut ehkä haluavat korostaa Allah-sanan käytöllä sitä, että islaminuskoiset eivät ajattele Jumalasta aivan samoin kuin kristityt. Kuitenkin suomenkielinen Koraani puhuu nimenomaan Jumalasta. Jumalasta puhuminen on perusteltua myös siksi, että uskontojen historiaa tarkasteltaessa islam, kristinusko ja juutalaisuus ovat osa samaa traditiota, ja niiden jumalakäsitykset kumpuavat vahvasti tästä samasta traditiosta. Lisäksi arabijuutalaiset ja -kristityt käyttävät sanaa Allah viittaamaan juutalaisuuden ja kristinuskon Jumalaan. Samoin voidaan toivoa, että Jumalasta puhuminen Allahin sijaan saisi aikaan lähemmyyden tunnetta eri uskontojen edustajien välille ja lieventäisi niiden vastakkainasettelua. Luokka:Islam Luokka:Jumalat ms:Allah ko:알라 ja:アッラーフ th:อัลลอหฺ

Antiikki

Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, n. 800 eaa - 500 jaa. Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa pidetään merkittävänä siitäkin syystä, että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän omaksumiaan. Antiikin aikaista on myös latinalaiset aakkoset - foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana täksi ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa. Klassisella tai klassillisella kulttuurilla tarkoitetaan mm. antiikin ajan kulttuuria.

Kreikkalainen antiikki

Antiikin Kreikkaa pidetään eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten luomalle perinnölle.

Arkaainen aika

800 eaa - 480 jaa

Klassinen aika

480 eaa - 300 jaa

Hellenistinen aika

330 eaa - 27 jaa

Roomalainen antiikki

Rooman valtakunta alkoi laajentuessaan dominoida antiikin maailmaa. Sen kautta välittyi antiikin sivistys edelleen keskiajalle ja uudelle ajalle.

Myyttinen kuningasaika

753 eaa - 509 eaa

Tasavallan aika

509 eaa - 27 eaa

Keisariaika

27 eaa - 476 jaa

Myöhäisantiikki

Katso myös

Aiheesta muualla

- [http://www.tkukoulu.fi/antiikki/ Antiikin historiaa vanhojen opetuskuvataulujen kertomana] Luokka:Antiikki

Kolminaisuusoppi

Kolminaisuusoppi on kristillinen opetus Jumalan olemuksesta. Sen mukaan on vain yksi Jumala, joka kuitenkin on ilmoittanut itsensä kolmessa persoonassa: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuusoppi syntyi tarpeesta määritellä käsitteellisesti ja analyyttisesti kristillisiä totuuksia kristinuskon levitessä hellenistiseen ja roomalaiseen maailmaan ensimmäisellä vuosisadalla. Kristillisten kirkkojen järjestäytyessä vainojen päättymisen jälkeen kolminaisuusoppia käsiteltiin laajasti Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325. Nikaiassa pohdittiin erityisesti Jeesuksen Kristuksen olemusta. Areiolainen kanta oli, että Jeesus on ennen kaikkea ihminen, toinen kanta korosti Jeesuksen jumaluutta. Lopullinen päätös oli, että Jeesus oli täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala, ja areiolaisuus julistettiin harhaopiksi. Jeesus oli Jumala, hän oli ollut aina olemassa ja oli syntynyt, ei luotu, maan päälle. Kirkon vanhoista uskontunnustuksista Athanasioksen uskontunnustus on suunnattu areiolaisuutta vastaan. Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381 taas käsiteltiin erityisesti Pyhää Henkeä. Konstantinopolissa kolminaisuusoppia täsmennettiin siten, että jumaluudessa on kolme persoonaa, jotka ovat yksi ja sama entiteetti, yksi täydellisyys, yksi Jumala.

Kolminaisuusoppi lyhyesti

- Persoonat:
- Isä - luoja: Kristinuskon mukaan ihminen ja koko maailmankaikkeus eivät ole syntyneet sattumalta, vaan Isä Jumalan luomistyön tuloksena. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala loi kaiken sanallaan. Jumala loi sekä näkyvän että näkymättömän maailman. Näkyvään maailmaan kuuluvat luonto, eläimet, ihmiset ja näkymättömään hyvät ja pahat henkivallat. Jumalan luomistyö ei kuitenkaan päättynyt kuuteen päivään, vaan hän luo jatkuvasti uutta ihmisten työn kautta.
- Poika - pelastaja (Jeesus): Poika on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua. Jeesuksena Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle, ja tällöin Jumalan toinen persoona otti jumalallisen luonnon rinnalle pysyvästi myös ihmisluonnon. Jeesus oli sijaiskärsijä; ristillä hän oli sovittaja ja lunastaja.
- Pyhä Henki - pyhittäjä: Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona on Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi oppilailleen puolustajaksi ja totuuteen ohjaajaksi. Pyhä Henki lähtee (käy ulos) Isästä Pojan kautta. Hänet vuodatettiin opetuslapsille helluntaina Jerusalemissa. Tapahtumaa voidaan pitää kristillisen kirkon syntyhetkenä.
- Persoonat ovat Jumalan yhtä korkeita subjekteja, joina Jumala toimii
- Kaikki persoonat ovat sama Jumala, sama ikuinen olento ja sama kaikkivaltias
- Persoonat ovat erottamattomia keskenään

Kolminaisuus Raamatussa

Vanhassa testamentissa yksi Jumalasta käytetty hepreankielinen nimi on monikollinen ELOHIM, joka merkitsee kirjaimellisesti "Jumalat". Kolminaisuusopin näkökulmasta monikon voi ymmärtää edustavan Jumalan kolmea persoonaa. Jo luomiskertomuksessa mainitaan Jumalan Henki, joka liikkui "vetten päällä". Viisauskirjallisuudessa (Psalmit, Sananlaskut) mainitaan Jumalan Poika sekä persoonallinen Viisaus (Hokma), jonka kristityt ovat tulkinneet pre-eksistenttiseksi Jeesukseksi. Juutalaisuudessa odotettiin ennen Jeesuksen aikaa voittoisaa messiashahmoa, jonka piti olla Israelin nationalistinen ja etninen vapauttaja. Tämä oli erityisesti seloottien poliittissävytteinen käsitys Messiaasta. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa ennen ajanlaskun alkua Messiaan katsottiin olevan Vanhan testamentin mukaan itse Jumala (mm. Ps. 2, Snl. 8, Jes 53 jne.) Ajan kuluessa rabbiininenkin juutalaisuus on siirtynyt odottamaan enemmän nationalistista vapauttajaa, koska Jeesusta ei tunnustettu odotetuksi messiaaksi ja siksi myös haluttiin erottautua kristinuskosta. Messiaaniset juutalaiset korostavat, että Jeesusta edeltävän ajan rabbiinisessa juutalaisuudessa Jumalan kolminaisuus ei ollut ongelma vaan yksi Jumalan määreistä. Uuden testamentin evankeliumeissa Jeesus antaa selviä viitteitä samaistumisestaan Jumalan kanssa ("Minä ja Isä olemme yhtä") sekä tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Juutalaisille tämä oli jumalanpilkkaa, ja siitä seurasi kuolemanrangaistus. Apostolisissa kirjeissä Jeesuksen sanotaan olevan Jumala (Room. 9:5, 1. Joh. 5:20). Pyhä Henki mainitaan Uudessa testamentissa sekä Jumalan että Jeesuksen Henkenä. Kristillinen kaste tapahtuu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 18:19). Samoin Kolminaisuus oli läsnä Jeesuksen kasteessa (Matt. 3:16-17). Jehovan todistajat on kristillisperäisistä yhteisöistä suurin, joka ei usko kolminaisuusoppiin, minkä takia sitä ei yleensä pidetä kristinuskon suuntauksena. Kolminaisuusopin vastustajien mielestä Raamattu ei tue ajatusta kolminaisuudesta (Joh. 14:28, KR-38; Mark. 13:32, KR-38; 1. Kor. 15:28, KR-92).

Linkkejä

- [ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/religion/christian/texts/html/finnish/tunnustuskirjat/ekumeeni.html Kristilliset uskontunnustukset]
- [http://uskojarukous.net/article.php/20050520222018821 Kolminaisuusoppi - pelkkä paradoksiko?] Luokka:Kristinusko ms:Tritunggal ko:삼위일체 ja:三位一体

Teodikean ongelma

Pahan ongelma, tai Teodikean ongelma (kreikan sanoista theos jumala, dike oikeudenmukaisuus), on kristinuskon oppeihin tukeutuva teologinen ja uskonnonfilosofinen probleema, paradoksi, joka määritellään yleensä seuraavasti: "Miten kaikkivaltiaan, oikeudenmukaisen ja kaikkihyvän Jumalan luomassa maailmassa on pahuutta?" tai "Jos Jumalan ominaisuuksiin kuuluu sekä rakkaus että kaikkivaltius, niin miksi hän sallii pahan maailmassa?" Ongelmaan on esitetty monenlaisia ratkaisuja. Jotkut kristinuskon teologit ovat esim. esittäneet, että hyvyys ei voisi erottua ilman pahuutta. Tätä voisi verrata siihen, että vapaapäivä ei tunnu miltään jos ei pidä käydä töissä. Ateistien ja muiden, joista kristinuskon Jumalaa ei ole, ratkaisu on, että tällaista jumalaa ei voi olla. Myös jotkut teologit ovat esittäneet, että Jumalan kolmesta ominaisuudesta (rakkaus, oikeudenmukaisuus ja kaikkivoipuus) voidaan poistaa muut paitsi kaikkivoipuus. Kirkot usein vastaavat kysymykseen sillä, että maailma on tällä hetkellä Saatanan vallan alla. Vasta Tuomiopäivänä paha saa palkkansa. Jumala siis kyllä tulee hävittämään pahuuden, sillä hän on rakkaus, mutta ei tee sitä vielä, koska haluaa antaa mahdollisimman monille mahdollisuuden kääntyä ja pelastua. Näin siis sekä rakkaus että kaikkivaltius toteutuvat molemmat Jumalan tarkoitusperissä. Hän sekä kykenee että haluaa lopettaa pahuuden, mutta rakkauden tähden ei tee sitä vielä ihmisten pelastumiseksi, joka kuitenkin on arvokkaampaa kuin ajallinen ahdistus. Vapaa tahto on myös olennainen näkökanta ongelmaan. Jumala tiesi alkuihmisiä luodessaan, että he lankeavat, koska muuten hän olisi luonut heistä epäinhimillisiä koneita. Muita selityksiä ovat mm.

Paha suuremman hyvän saavuttamiseksi

Väitetään, että vaikka maailmassa esiintyvä paha ei ole hyvä asia, paha on tarpeen, koska se johtaa suurempaan moraaliseen hyvyyteen. Ilman sairauksia, sotia ja julmuuksia ei olisi sankareita. Ensiksi voidaan väittää, että pahan määrä ylittää sen, mitä tarvittaisiin sankareiden olemassaololle. Miljoonien ihmisten massamurhat ovat tästä näkökulmasta tarpeettomia. Suurin osa tällaisesta pahasta ei vaikuta mihinkään muuhun asiaan. Paha ei välttämättä edes tule muiden ihmisten tietoon. Toiseksi, maailma, jossa olisi vähemmän sankareita ja vähemmän pahaa, ei olisi välttämättä mitenkään huonompi kuin nykyinen. Kun pieni lapsi kuolee parantumattomaan sairauteen, on vaikea nähdä, millä tavalla tämä tekisi joistakin muista ihmisistä parempia. Käyttäisikö täydellisen hyvä (kaikkihyvä) jumala tällaisia menetelmiä ihmisten moraaliseen kasvattamiseen? Tulisiko perheenisän sahata nuorimmalta käden poikki, jotta vanhemmat sisarukset voitaisiin kasvattaa sankarillisesti kutsumaan ambulanssi niin että kirurgi voisi sitten sankarillisesti pelastaa tilanteen liittämällä käden takaisin?

Samankaltaisuus taiteen kanssa

On väitetty, että todellisuuden ja taideteosten välillä vallitsee samankaltaisuutta. Sävellyksissä tarvitaan myös riitasointuja, ja maalauksissa on tummia ja vaaleita alueita. Samalla tavalla paha edistää kaikkeuden kokonaisuuden kauneutta ja sopusointuisuutta. Tätä käsitystä vastaan voidaan esittää mm. seuraavia vastaväitteitä. Ensiksi tämä käsitys ei ole uskottava. On vaikea käsittää, kuinka haavoittunut ihminen, joka on jäänyt rintamalinjojen väliin sodassa, voisi edistää kaikkeuden sopusointuisuutta. Jos tällainen on sopusointuisuutta jumalan näkökulmasta, ei voida väittää, että kyseessä olisi täydellisen hyvä (kaikkihyvä) jumala. (Tietysti ihmisissä on myös niitä, joiden mielestä sota on kaunista.) Toiseksi jumala, joka sallii esteettisistä syistä sellaisia kärsimyksiä, on pikemminkin sadisti (henkilö, joka nauttii toisten kidutuksesta). Tämä jumalatodistus on pikemminkin todistus jumalan olemassaoloa vastaan tai se todistaa että jumala onkin paholainen.

Vapaa tahto pahan ongelman ratkaisuna ja sen arvostelua

On väitetty, että jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon, kyvyn valita itse, mitä tehdä. On myös sanottu, että jos meillä ei olisi vapaata tahtoa, olisimme kuin robotteja tai automaatteja ilman omaa päätäntävaltaa. Ne, jotka hyväksyvät ns. vapaan tahdon jumalatodistuksen, väittävät, että vapaan tahdon olemassaolon edellytys on mahdollisuus tehdä pahaa, muutoin meillä ei olisi vapaata tahtoa. Heidän mielestään on hyvä, että meillä on vapaa tahto, vaikka se johtaa joskus pahoihin tekoihin. Lisäksi he väittävät, että teko ei ole ollenkaan moraalisesti arvioitavissa, jos se ei ole vapaan tahdon aikaansaama.

Kaksi oletusta

Vapaan tahdon jumalatodistuksen kannattajat katsovat ensiksikin, että maailma, jossa sekä vapaa tahto ja paha ovat olemassa, on parempi kuin maailma, jossa ihmiset ovat automaatteja mutta eivät tee koskaan pahaa. Kärsimykset voivat olla niin valtavia, että monet toivoisivat olevansa automaatteja ja ilman kärsimystä. Automaatit voisivat olla jopa niin ohjelmoituja, että he itse uskoisivat olevansa vapaita. Tällöin ihmiset uskoisivat olevansa vapaita mutta eivät tekisi pahaa. Toiseksi voidaan kysyä, onko meillä vapaa tahto vai vain harhakuva siitä. Esimerkiksi psykologit selittävät valintojamme niitä edeltävillä elämäntapahtumilla. Emme siis voi olla varmoja, että meillä on vapaa tahto. Kuitenkin useimmat meistä ajattelevat, että meillä on vapaa tahto. Kokemus vapaasta tahdosta perustuu siihen, että ihminen kokee voivansa tehdä päätöksiä, jotka tekevät hänen elämästään ennustettavaa. Silloin, kun ihminen ei kykene tekemään ennustettavia valintoja, hän ei yleensä kykene tekemään valintoja lainkaan. Ajatus, että tahto olisi ennustamaton, ei siis vastaa edes sitä, mitä me yleensä ymmärrämme vapaalla tahdolla eli kyvyllä tehdä merkityksellisiä päätöksiä.

Vapaa tahto ja ei pahaa

Jos olisi olemassa kaikkivaltias jumala, hän kaiketi pystyisi luomaan todellisuuden, jossa olisi vapaa tahto mutta ei pahaa. Sellaista todellisuutta ei ole edes vaikea kuvitella. Vaikka ihmisillä olisi mahdollisuus tehdä pahaa, tämän ei tarvitsisi koskaan käytännössä toteutua. On loogisesti mahdollista, että kaikilla on vapaa tahto mutta siitä huolimatta kaikki valitsevat hyvän. Erityisesti kristityt ajattelevat, että kristinuskon jumalaan uskovat ihmiset pääsevät kuoleman jälkeen Taivaaseen, jossa ei ole pahaa. Jos Taivaassa olevat ihmiset eivät tee pahaa, onko heillä vapaa tahto?

Jumalan väliintulo

Monet uskontojen kannattajat uskovat, että jumalat voivat puuttua ja tosiasiallisesti puuttuvatkin maailman menoon esimerkiksi suorittamalla ihmeitä. Itse asiassa taikuritaide on ollut alun perin ja on vieläkin intialaisten pappien keino todistaa kannattajilleen, että ihmeitä tapahtuu. Jos jumala puuttuu maailmanmenoon vähäisissä asioissa, miksi hän ei puutu massamurhiin tai Aids-epidemiaan? Monet kristityt vastaavat, että jos jumala puuttuisi todellisuuden kulkuun, silloin meillä ei olisi vapaata tahtoa. Tällöin heidän olisi myönnettävä, että puheet jumalan puuttumisesta asioihin joskus eivät pidä paikkaansa. Joidenkin uskontojen (esim. eräät intialaiset uskonnot) jumalat eivät mitenkään jatkuvasti puutu maailmanmenoon.

Luonnollinen paha

Vaikka vapaan tahdon todistus selittäisi ihmisten aiheuttaman pahan, se ei selitä ihmisistä riippumatonta, luonnossa esiintyvää pahaa. Vapaan tahdon ja maanjäristysten, tulivuorenpurkausten sekä sairauksien välillä ei ole mitään yhteyttä. Muinaiset ihmiset pitivät joskus luonnonmullistuksia jumalien tapana rankaista ihmisiä, mutta nykyään vain harva suomalainen ajattelee enää niin. Luonnollisen pahan olemassaolo selittyy nykyisen luonnontieteen avulla. Luonnollinen paha aiheuttaa kärsimyksiä myös eläimille, ja se on aiheuttanut niitä jo paljon ennen ihmisen kehitystä maapallolle.

Luonnonlakien hyväntahtoisuus

Jos luonnossa ei esiintyisi riittävästi säännönmukaisuutta, elämä olisi mahdotonta. Sekä jokapäiväinen elämä että tiede edellyttävät, että samoilla syillä on samoja seurauksia (kyseessä on usein tilastollinen säännönmukaisuus, samoilla syillä on melkein aina melkein samoja seurauksia). Joskus väitetään, että koska tämä säännönmukaisuus on useimmiten meille suotuisaa, luonnollinen paha on vain luonnonlakien onneton sivuvaikutus. Jos olisi olemassa kaikkivaltias jumala, hän olisi voinut tehdä luonnonlait sellaisiksi, että luonnolliselta pahalta säästyttäisiin. Jos väitetään, että jumala on sidottu luonnonlakeihin, hän ei ole oikeasti kaikkivaltias (tämä ei sido niitä, jotka katsovat, että jumala on sama asia kuin luonnonlait, tällöin jumala ei ole kaikkivaltias). Jos luonnonlakien katsotaan olevan aivan hyviä, ihminen voi syyttää omaa itseään siitä, että asiat menevät huonosti. Toiseksi voidaan kysyä, miksi jumala ei puutu luonnollisen pahaan tekemällä riittävästi ihmeitä.

Ihmisen rajallinen ymmärryskyky

Ihminen ei kykene rajallisella käsityskyvyllään ymmärtämään hyvyyttää eikä pahuutta. Tämä on mm. kristittyjen selitys pahan ongelmalle. Raamatussa esim. kerrotaan miten tyhmiä kuollutta omaistaan surevat ihmiset ovat (kun eivät ymmärrä miten hyvin kuolleen asiat ovat), ja että maailma rakentuu Jumalan hyvyydelle.

Linkkejä

Aihetta on käsitelty runsaasti Internetissä mm. seuraavissa artikkeleissa:
- [http://www.teolinst.fi/luennot/te980429.html Uskonvanhurskaus ratkaisee Jumalan kaikkivaltiuden ongelman]
- [http://www.sley.fi/luennot/ESITYS/VoikoihmiAL.htm Voiko ihmisiä rakastava Jumala olla kaikkivaltias pahassa maailmassa?]
- [http://www.onkosetotta.net/main.php?avattu=mailman_katsomukset&aihe=1_7 Onkosetotta.net - Pahuus, hyvyys ja moraali] Luokka:Kristinusko Luokka:Uskonnonfilosofia

Hindulaisuus

Hindulaisuus, (सनातन धर्म, Sanātana Dharma, ikuinen oppi) on Intiasta peräisin oleva hyvin moninainen ryhmä uskontoja ja suuntauksia. Hindulaisuutta pidetään maailman vanhimpana uskontona. Hindulaisuuteen sisältyy laaja kirjo erilaisia oppijärjestelmiä, suuntauksia ja filosofioita, joitka poikkeavat toisistaan merkittävästi noudattaen erilaisia rituaaleja ja kirjoituksia. Sen alkuperä on muinaisessa, vähintään 2000 vuotta eaa kukoistaneessa veda-kulttuurissa. Hindulaisuus on maailman kolmanneksi laajin uskonto. Sillä on kannattajia 1,05 miljardia, joista suurin osa (noin 890 miljoonaa) asuu Intiassa. Suomessa kannattajia on joitakin tuhansia. Lähtökohtaisesti mikä tahansa henkinen harjoitus, jota harjoitetaan antaumuksella, rakkaudella ja sinnikkäästi, johtaa lopulta samaan itsensä oivaltamiseen. Tämän vuoksi hindunäkemys erottuu selvästi kannustamalla hyväksyntää erilaisia uskomuksia kohtaan, sillä väliaikaiset ja muuttuvat järjestelmät eivät voi antaa lopullista ja täydellistä kuvaa transendenttisesta totuudesta.

Historia

Hindulaisuuden juuret ulottuvat Intiaan, vedalaiseen kulttuuriin. Sen synnystä voidaan erottaa viisi eri vaihetta: Induslaakson kulttuuri, Veda-kausi, klassinen kausi, keskiaika ja uusiaika. Uskonnon toivat maahan arjalaiset noin 3500 vuotta sitten, joidenkin lähteiden mukaan jopa 4000 vuotta sitten. Heidän polyteistinen uskontonsa sulautui Induslaakson kulttuuriin muodostaen esivedalaisen uskonkäsityksen eli alkuperäisen hindulai

Jumala

Jumalakäsitykset

Jumalat eri uskonnoissa

Katso myös

Jahve

Katso myös

Kristinusko

Historia

Kristinusko nykyään

Kristinuskon vaikutus historiaan

Dogmit

Symbolit

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt

Kirkkojen koko valtioittain

Kristillisyyteen liittyvää

Kirjallisuus

Islam

Historia

Muhammed

Islam laajenee

Kohti nykypäivää

Oppi

Tärkeimmät opinkappaleet

Viisi peruspilaria

Muita uskomuksia

Koraani

Islamilainen ihannevaltio

Islam nykyään

Islam Suomessa

Kirjallisuutta

Katso myös

Aiheesta muualla

Pyhä

Pyhän käsite muinaissuomalaisilla

Katso myös

Monoteismi

Polyteismi

Deismi

Linkkejä

Ateismi

Ateismin muodot

Ateistit yhteiskunnassa

Ateismin suhde uskoon

Katso myös

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla

Ilmasto

Ilmastoluokittelut

Katso myös

Linkkejä

Tunne

Katso myös

Dualismi

Pyhä

Pyhän käsite muinaissuomalaisilla

Katso myös

Allah

Allah vai Jumala?

Antiikki

Kreikkalainen antiikki

Arkaainen aika

Klassinen aika

Hellenistinen aika

Roomalainen antiikki

Myyttinen kuningasaika

Tasavallan aika

Keisariaika

Myöhäisantiikki

Katso myös

Filosofia ja uskonto

Ihmiset

Kaupungit

Muuta

Aiheesta muualla

Kolminaisuusoppi

Kolminaisuusoppi lyhyesti

Kolminaisuus Raamatussa

Linkkejä

Teodikean ongelma

Paha suuremman hyvän saavuttamiseksi