:: wikimiki.org ::

Kaarle Suuri

Kaarle Suuri

Kaarle Suuri (lat. Carolus Magnus, 2. huhtikuuta 742–28. tammikuuta 814) oli frankkien kuningas 771–814 ja keisari. Kaarle oli ensimmäisen karolingikuninkaan Pipin Pienen vanhin poika. Pipinin kuoltua frankkien valtakunta jaettiin Kaarlen ja hänen veljensä Karlomannin kesken. Karlomann kuoli 5. joulukuuta 771, ja jätti koko valtakunnan veljelleen. Poliittisista syistä Kaarle avioitui langobardin Himiltruden kanssa ilmeisesti vuoden 768 tienoilla. Suhde oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä noin 769---771 hänen puolisonsa oli nimeltään tuntematon langobardikuninkaan tytär. Häntä seurasivat Hildegard (n. 771--758), Fastrada (783-794) sekä Luitgard (n. 774/796-800). Vuonna 772 paavi Hadrianus I pyysi Kaarlelta apua langobardeja vastaan. Kaarle piiritti ja valtasi Pavian ja teki itsestään langobardien kuninkaan. Palattuaan pääkaupunkiinsa Aacheniin Kaarle aloitti frankkien valtakunnan laajentamisen valtaamalla Saksin. Vallattujen alueitten germaanikansat pakkokäännytettiin kristinuskoon. Vuonna 778 Kaarle soti Espanjassa maureja vastaan. Paluumatkalla baskit hyökkäsivät frankkien kimppuun. Taistelussa kuolleesta kreivi Rolandista (Hruotland) kirjoitettiin myöhemmin kuuluisa Chanson de Roland. Akvitaniasta tehtiin alaikäiselle pojalle, Ludvigille oma alakuningaskuntansa. Paavi kruunasi ja voiteli hänet vuonna 781 yhdessä Italian alakuninkaaksi nimitetyn veljensä Pippinin kanssa. Vuonna 788 myös Baijeri liitettiin lopullisesti valtakuntaan. Suurin osa Länsi-Euroopan kristityistä oli yhdistetty yhteen valtakuntaan. Joulupäivänä vuonna 800, paavi Leo III kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi. Viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustulus oli luopunut vallasta vuonna 476. Aika oli hyvin valittu: Bysanttia hallitsi tällöin keisarinna Irene, jota ei lännessä hyväksytty. Tämä oli ensimmäinen kerta kun paavi oli ottanut itselleen oikeuden nimittää keisarin. Tästä lähtien Euroopassa olikin kaksi keisaria, lännessä ja idässä. Keisarin arvonimi ja ajatus kaikki länsimaiden kristityt yhdistävän universaalimonarkiasta kesti pitkään Kaarle Suuren jälkeen. Erityisesti universaalimonarkiaa yritettin toteuttaa sydänkeskiajalla Saksan Keisarikunnassa sekä 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin Espanjaa ja Itävaltaa hallitsevat Habsburgit pyrkivät yhdistämään Euroopan. Universaalimonarkian ajatus haudattiin lopullisesti vasta ensimmäisessä maailmansodassa. Kaarle uudisti voimakkaasti lainsäädäntöä. Vakaissa oloissa myös talouselämä edistyi voimakkaasti: Kaarle oli ensimmäinen länsieurooppalainen hallitsija Rooman keisareiden jälkeen, joka lyötätti suuressa mitassa kultarahaa. Kaarle kruunasi poikansa Ludvig Hurskaan frankkien kuninkaaksi vuonna 811. Kaarlen elämäkerran Vita Caroli Magni kirjoitti hänen kirjurinsa Einhard joka tietoisesti jäljitteli roomalaisen Suetoniuksen tyyliä ns. karolingisen renessanssin hengessä.

Vaimot

- Himiltrude
- langobardi Desiderata, kuningas Desideriuksen tytär.
- svaabilainen Hildegard (naimisiin n. 771) (758-783)
- itäfrankkilainen Fastrada (naimisiin 784) (kuoli 794)
- allemanni Luitgard (naimisiin 794) (kuoli 800) Luitgardin kuoleman jälkeen Kaarlella oli kolme jalkavaimoa, saksilainen Gersuinda sekä Regina ja Adelind. KAARLE SUURI (Carolus Magnus, Charlemagne) Frankkien valtakunnan taustaa Germaanisiin kansoihin kuuluvat frankit, ranskalaisten esi – isät, siirtyivät suurten kansainvaellusten aikaan Rein –joen yli Galliaan. Vuonna 481 frankkilainen Klodovig sai valtaistuimen, taistellen myöhemmin menestyksekkäästi monia Euroopan kansoja, mm. roomalaisia vastaan. Klodovigin puoliso oli kristitty ja hän sai vähitellen myös miehensä kääntymään pakanuudesta. Klodovigin jälkeen frankkilaiskuninkaiden eli merovingien vallanpito alkoi taantua ja tosiasiassa valtakuntaa hallitsivat sitten ylimmät hovivirkamiehet eli major’ domukset. Eräs major’ domus, Kaarle nimeltään, voitti arabialaiset v. 732 Poitiersin taistelussa ja sai lisänimen Martell ( =vasara ). Kaarle Martellin poika Pipin Lyhyt (tai Pipin Pieni) nousi viimein valtaistuimelle nimellisen kuninkaan sijaan ja hänen pojastaan Kaarlesta oli tuleva tosiasiallinen keisari, ”Euroopan isä ja yhdistäjä”, ”rautainen Kaarle”, jonka mukaan heidän sukunsa hallintoaikaa kutsuttaisiin karolingiseksi ajaksi. Millainen mies Kaarle oli? Kaarle Suuri syntyi luultavimmin vuonna 742 Ingelheimissä lähellä nykyistä Aachenia (ranskaksi Aix la Chapelle). Hänestä kasvoi niin fyysisesti kuin henkisesti suuri ja näistä ominaisuuksista hän saikin lisänimen ”Suuri”. Ihmiset olivat tuolloin 700- luvulla huomattavasti pienempikasvuisia kuin nykyään. Huolimatta tästä ja siitä että hänen isänsä oli erityisen lyhyt, tuli Kaarlesta 192 cm pitkä. Häntä on kuvailtu väkivahvaksi, mutta varsin usein hänen fyysisiä voimaan on reippaasti liioiteltukin. Kaarlen ulkonäköä ei täsmällisesti tiedetä. Hänestä on myöhempinä aikoina laadittu kuvia ja patsaita, joiden mallina on yleensä käytetty 800- luvulta säilynyttä, häntä esittävää pronssista ratsastajapatsasta. Kaarlea pidettiin miellyttävänä ja humoristisena seuramiehenä, joka kuitenkin oli luonteeltaan hyvin kiivas. Sotapäällikkönä hän sitä vastoin oli pitkäjänteinen ja ehdoton. Kaarlea kiinnostivat opillisten harrastusten ja sotimisen ohella metsästys ja uinti. Hän oli myös perehtynyt maanviljelykseen ja ruokaan hänellä oli suuri kiintymys ( tästä aiheutui kiitettävän kokoinen maha ), mutta juopottelua hän ei sitä vastoin voinut sietää. Hänen sanottiin arkisin pukeutuneen hyvin yksinkertaiseen pellavaiseen asuun, mutta juhlatilaisuuksissa tilanne oli toisenlainen. Eräs Kaarlen kiintymyksen kohteista olivat naiset. Hänellä oli elämänsä aikana 5 puolisoa, toisin kuin katolisen kirkon periaatteet määräsivät. Kuitenkin Kaarle oli uskontoa kohtaan erittäin myönteinen mies. Myös lapsia hänelle elämän aikana kertyi useita, joidenkin lähteiden mukaan 14 kappaletta. Vanhuuden päivänsä Kaarle sai viettää sodilta rauhassa. Hän omasi hyvän terveyden, mutta viimeisten neljän elinvuoden aikana se rappeutui. Tuolloin hänellä ilmeni usein kuumetta ja kävely muuttui ontumiseksi. Lasten kuolemat heikensivät Kaarlen mielentilaa, ja hän kuoli ankaraan kuumeeseen 28. 1. 814 valtakunnan pääkaupungissa Aachenissa. Kyseistä tammikuun 28. päivää pidetään edelleenkin Kaarle Suuren muistopäivänä. ( Hänen maallisia jäännöksiään säilytetään Aachenin tuomiokirkossa ). KAARLEN SODAT Sota langobardeja vastaan Kaarlesta tuli hänen veljensä Karlmanin kanssa frankkien kuningas heidän isänsä kuoltua vuonna 768. Kun myös Karlman jonkin ajan kuluttua kuoli, oli Kaarle yksin valtakunnan huipulla ja aloitti valtakuntansa laajentamistoimet. Italian pohjoisosassa, jossa myös Pipin Lyhyen perustama ja paavin hallitsema Kirkkovaltio sijaitsi, asustivat sotaisat langobardit. Aluksi Kaarlen ja langobardien välillä vallitsi rauha ja Kaarle jopa nai langobardikuningas Desideriuksen tyttären. Tätä paavi ei missään nimessä hyväksynyt, mutta jo tällöin tuli ilmi Kaarlen päättäväisyys ja luja ote katolista kirkkoa ja paavia kohtaan, kun hän tuohon naimakauppaan ryhtyi. Ei tiedetä tarkemmin, miksi Kaarle hylkäsi vaimonsa vuoden kestäneen liiton jälkeen. Varmastikin hän oli laskelmoinut. mitä erosta oli seuraava. Langobardit, suuttuneina erosta, hyökkäsivät kostona toden teolla paavin kimppuun. Siinä tilanteessa paavi kutsui Kaarlen joukkoineen apuun. Kaarle lähtikin sotaretkelle, kukistaen pian koko langobardivaltakunnan sekä pelastaen paavin. Langobardiprinsessa saattoikin toimia vain Kaarlen suunnitelmien välikappaleena. Nyt kun Kaarle oli saanut joukkonsa Kirkkovaltion ympäristöön ja paavin jalkojensa alle, kruunautti hän itsensä Italian kuninkaaksi vuonna 774. Sodat sakseja vastaan Jo Kaarle Suuren isoisä Kaarle Martell oli taistellut valtakuntansa pohjois- ja koillisrajalla Rein- ja Elbejokien välillä asuneita pakanallisia saksiheimoja vastaan. Kaarle Suuri jatkoi isoisänsä työtä ja halusi yhdistää valtapiiriinsä saksit, jotka kuuluivat frankkien sukulaiskansoihin ja puhuivat suunnilleen samaa kieltäkin. Saksit vain olivat pakanoita ja se puute Kaarlen oli korjattava. Hän varmastikin uskoi saavansa heistä liittolaisen. Voitettu vahva vastustaja olisi parempi kumppani, kuin heikko. (Historioitsijoiden mukaan Kaarlen olisi ollut helpompi voittaa arabit tai itä – roomalaiset ). Saksit elivät pakanuudessa ja jumalilla oli heihin todella vahva vaikutus. Heitä oli yritetty käännyttää aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Saksit koostuivat erillisistä heimoista, jotka sodassa yhdistivät voimansa yhteistä vihollista vastaan. Heidän uskonnostaan oli vaikutteita levinnyt laajalle, muun muassa Pohjoismaihin. Suomen kansalliseepoksesta Kalevalastakin voi löytää yhtymäkohtia saksien uskoon. Kalevalan suuren tammen ja vastaavasti saksien pyhän tammen, Irminsulin, uskottiin pitävän koossa koko maailmaa. Kaarlea, joka kaadatti Irminsulin, voi verrata tammenkaataja Sampsa Pellervoiseen sekä kristinuskon tulemiseen. Tehtyään saksien kanssa jonkinlaisen sopimuksen, Kaarle palasi kotiin, lähtien sitten aikaisemmin mainitulle sotaretkelle langobardien maille. Mutta loukatut saksit rikkoivat sopimuksen ja hävittivät Kaarlen valtakuntaa. Palattuaan Italiasta hän sitten lähti uudelleen sakseja vastaan ja sai heidät suurimmalta osalta kukistettua. Vain eräs saksilaispäällikkö, Widukind nimeltään, piti sitkeästi puoliaan. Hän oli arvossa pidetty mies ja sai sytytettyä sakseihin kapinanliekin Kaarlen lähdettyä Espanjan – retkelleen. Kapinalliset tuhosivat lähinnä kirkkoja ja yleensä kaikkea, mikä liittyi kristinuskoon kostoksi Irminsul -puun kaatamisesta. Siitä alkoi pitkällinen sota frankkien ja saksien välillä. Vuorotellen osapuolet kokivat voittoja ja tappioita. Viimein Kaarle sortui virheeseen; hän teloitutti 4 000 soturia, jotka saksit olivat pakon edessä hänelle luovuttaneet. Saksien kapinainto vain yltyi tästä. Vuosia kestäneet sodat olivat kuluttaneet molempia osapuolia ja viimein Widukind, huomattuaan taistelujen tuloksettomuuden, kääntyi vuonna 785 kristinuskoon. Kaaarle Suuri kohteli sakseja lopulta suopeasti. Widukindille hän luovutti lukuisia lahjoja ja sai tästä ystävän ja liittolaisen. Widukind tuli olemaan yksi Kaarlen tärkeimmistä päälliköistä. Näin tulivat hajanaiset heimot yhdistetyiksi. Sodat olivat lopultakin tuottaneet tulosta, mutta täydellisesti saksit rauhoittuivat vasta vuonna 804. Muita Kaarle Suuren sotia Langobardien ja saksien kanssa käytyjen sotien lisäksi Kaarle valloitti pieniä alueita Espanjasta, sekä sai hallintaansa Reinin varrella asuneet friisit, joka oli tunnettu kauppakansa. Myös turkinsukuisia avaareja, sekä slaaveja ja tanskalaisia vastaan Kaarle taisteli menestyksekkäästi. Vuonna 809 Kaarle alisti myös osia Itä – Roomasta, muun muassa Venetsian, hallintaansa. Sodissa saavutettujen voittojen myötä alkoivat naapurikansat pitää frankkeja Euroopan valtiaina ja Kaarlea voittamattomana kuninkaana. Häntä pelättiin sekä kunnioitettiin ja hänen mahtavuuttaan sekä raudalla päällystettyjä ratsujoukkojaan ylistettiin suuresti. Kaikkiaan Kaarle teki elämänsä aikana 54 sotaretkeä ja monet sodat olivat hyvinkin pitkällisiä. Myös kapinointiin kukistetut kansat aika ajoin ryhtyivät. Rooman keisariksi kruunaaminen Kun saksit olivat kääntyneet kristinuskoon ja Kirkkovaltio pelastunut langobardeilta, ajatteli paavi Leo III saavansa frankeista itselleen sotajoukon, jonka kaltainen paaveilta siihen asti oli puuttunut. Kaarle sopi mitä parhaimmin täyttämään tällaisen paavin rinnalla toimivan maallisen hallitsijan paikan. Kaarle oli tiettävästi toisenkin kerran pelastanut Leo III:n tämän jouduttua roomalaisten ylimysten pahoinpitelyn kohteeksi, eli paavista eivät myöskään hänen Kirkkovaltionsa kansalaiset pitäneet. Tämä antoi entistä enemmän aihetta suojelijan hankkimiseen. Jouluaatonaattona vuonna 800 Kaarlen perinteisesti rukoillessa Pietarinkirkossa, ilmestyi paavi ylimyksineen ja kruunasi Kaarlen Länsi - Rooman keisariksi. Tästä tapahtumasta historiantutkijat ovat montaa mieltä. Tanskalaisen Carl Grimbergin mielestä kruunaaminen oli Kaarlelle epämiellyttävä tilaisuus, koska hän sai keisarinkruunun nimenomaan lahjaksi paavilta. Tämä saattoi olla paavin yritys osoittaa Kaarlelle hänen valtansa olevan maallisia johtajia suurempi. Grimberg pohtii Kansojen historia –kirjassaan myös kruunaamisen vaikutuksia Kaarlen suunnitelmiin Itä – Rooman suunnalla. Itä – Roomassa ei tuohon aikaan ollut varsinaista keisaria, vaan keisarinna Irene toimi valtakunnan sijaishallitsijana. Kaarlella ja Irenellä olivat hyvät, jopa tulevaisuudessa avioliittoon asti johtavat suhteet. Kaarle olisi näin saanut myös Itä – Rooman hallintaansa. Valtavaa Eurooppalaista valtakuntaa koskevat suunnitelmat kariutuivat kuitenkin juuri paavin suorittamaan kruunaamiseen, joten Kaarlen pettymyksen voi ymmärtää. Toisaalta Kaarlen arvellaan tienneen mitä tuona jouluaatonaattona tulisi tapahtumaan, mutta hänen sihteerinsä Mestari Einhardin kirjoituksissa ilmenee Kaarlen ainakin julkisesti esittäneen tietämätöntä kruunauksen suhteen. Joka tapauksessa Kaarle tuolloin kruunattiin 300 vuotta aiemmin tuhoutuneen Rooman valtakunnan keisariksi, ”Augustuksen seuraajaksi”, mutta tämänkin arvonimen merkityksestä asiantuntijat kiistelevät. Michael Hart teoksessaan Ihmiskunnan 100 suurinta pitää Rooman keisarin arvonimeä sopimattomana niillä perustein, ettei Kaarle ollut syntyperältään, kulttuuriltaan eikä ulkonäöltään roomalainen, eikä hänen valtakuntansa pääkaupunkina ollut Rooma vaan Aachen, eikä valtakunta muutenkaan ollut antiikin Rooman suuruinen. Tosin Kaarle ihaili ja elvytti antiikin kulttuuria, yhdisti Eurooppaa sekä oli tuolloin Euroopan vahvin johtaja. Kaarlen suhde uskontoon ja kirkkoon Kaarle piti itseään heikkojen ja apua tarvitsevien suojelijana ja hänelle tärkeää oli juurruttaa kansaan lähimmäisenrakkaus. Hän rankaisi ankarasti niitä, jotka eivät tätä periaatetta noudattaneet. Kaarle suosi kirkkoa ja pappeja. Näillä oli suuri merkitys kansaa yhdistävän henkisen sivistyksen levittämisessä. Kuitenkin kirkolle hän oli samalla kertaa sekä suojelija että ankara hallitsija. Kirkonmiesten oli oltava kuuliaisia ja ehdottoman kristillisiä. Kelvottomat papit, jotka niskuroivat ja käyttivät aikaansa huveihin Kaarle erotti tehtävistään. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää näitä ”saastaisia” kurissa, sillä heillä itsellään oli rikkauksia ja aseistettuja seurueita sekä ylhäisiä sukulaisia tukenaan. Vanhuudenpäivillään Kaarle ilmeisesti oli huomannut kirkon epäkohdat, sillä uskonpuhdistukseen viittaavia muistiinpanoja on löytynyt. Nämä sisältävät kysymyksiä, joita oli ilmeisesti tarkoitus esittää jossakin kirkolliskokouksessa. Kysymyksissään hän viittaa mm. anekauppaan. Myös pyhäinjäännösten keräilyyn Kaarle suhtautui kielteisesti. Kirkon epäkohtien korjaamiseen keisarin kehotukset eivät riittäneet vaan tarvittiin uusi laki, jolla anekaupassa perintönsä menettäneet saivat sen takaisin. Kaarle oli harras kristitty, joka ei kuitenkaan sokeasti noudattanut niitä katolisen kirkon oppeja, jotka hän itse katsoi vääriksi. Hän tunsi oikeutensa ja hänellä oli lujempi ote kirkkoon, kuin mitä kirkolla häneen. Tähän varmasti vaikutti se, että frankit olivat jo vuosisatoja olleet kristittyjä. Kaarlen isoisän isoisä, Arnulf, oli toiminut Metzin kaupungin piispana. Kaarle oli siis pyhempi mies, kuin monet kirkon papit ja piispat. Hän käytti kuitenkin ajan henkeen kuuluen hyvin raakoja jumalantuomioita, mm. vesikoetta. Frankkien valtakunnan hallinto Lait ja oikeus Kaarle Suuri sääti lakejaan eli kapitulaareja taatakseen oikeuden, rauhan ja järjestyksen valtakunnassaan. Lakiehdotuksensa hän esitti valtiokokouksen pohdittaviksi. Näitä kokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Lait rajoittivat ylimystön vallan paisumista ja turvasivat köyhemmän kansan oikeuksia, estivät rikollisuutta ja määräsivät kaupankäyntiä koskevat mitat ja painot. Lakeja oli pari tuhatta ja ne koskivat mitä erilaisimpia elämänaloja. Rangaistukset tuohon aikaan olivat kovia, erityisesti kirkkoa ja uskoa kohtaan tehdyissä rikkomuksissa. Toisaalta ankarat rangaistukset tehosivat hyvin. Seuraavassa lueteltuna muutamia Kaarlen uskontoa koskevia säädöksiä: - Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla. - Jos ken halveksien Kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään. - Jos ken tappaa piispan tai papin, niin häntä tuomittakoon kuolemaan. - Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin hänet rangaistakoon kuolemalla. Lakeja valvomaan Kaarle nimitti kreivejä, jotka kreivikunnan tilojen hallitsemisen lisäksi keräsivät veroja. Kreivit edustivat hallitsemaansa aluetta ja olivat alueidensa sotilaiden päällikköinä sekä tuomioistuinten johtajina. Kreivien tottelemattomuutta ja laittomia tekoja ehkäistiin valtakunnantarkastajien avulla. Kansa sai valittaa näille tarkastajille, jos oli tarpeen ja asiat pyrittiin korjaamaan. Tuomareita kohtaan Kaarle oli ehdoton, he eivät saaneet ottaa lahjuksia. Lahjuksien otto olikin valtakunnassa suuri ja laajamittainen ongelma. Kaarle itse oli korkein tuomari ja kansa ei epäillyt hänen oikeudenmukaisuuttaan. Tuomareiden lisäksi myös todistajat oikeudessa olivat usein epärehellisiä. Syytettykin pystyi käyttämään lahjottuja todistajia hyväkseen. Kun oikeudellista ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan todistajien avulla, käytettiin yleensä jumalantuomioita. Läänityslaitos Läänityslaitos syntyi ennen Kaarle Suuren aikoja Keski - Euroopassa kansainvaellusten aikaan. Sotaisat heimot uhkasivat tilallisia ja nämä joutuivat tästä syystä usein luovuttamaan maansa voimakkaammin varustautuneelle maanomistajalle päästäkseen tämän suojelukseen. Näin omaisuuttaan kasvattaneet suurtilalliset omistautuivat enimmäkseen sotimiseen ratsuväkineen ja luovuttivat tiloja takaisin tilallisille lääneiksi, kunhan nämä vain sitoutuivat suorittamaan ratsupalvelusta. Viljelystyöt jäivät maaorjien asemassa olleille talonpojille. Vähitellen hallitsijatkin alkoivat jakaa läänityksiä saadakseen ratsuväkeä. Kaarle Suuren valtakunnan talous perustui pääasiassa maatalouteen, joten hän käytti juuri tätä läänityslaitosta valtakunnassaan ja kansa oli selvästi jaettu eri luokkiin: työntekijöihin, taistelijoihin sekä rukoilijoihin. Hän antoi kunnostautuneille miehille läänejä määräajoiksi eli heistä tuli suurvasalleja. Heidän alaisuudessaan puolestaan toimivat alavasallit. Epäkohtana läänityslaitoksessa oli se, että valtiosta tuli hajanainen, suurvasallien päättäessä itse varsin merkittävistäkin asioista kreivikunnassaan. Tämä saattoi johtaa vasallien keskinäisiin sotiinkin, ellei voimakas valtiollinen johtaja saanut pidettyä heitä kurissa. Kaarle oli riittävän vahva siihen, ja hänen kuoltuaan läänityslaitos muuttuikin taas perinnölliseksi feodaalilaitokseksi, mikä edisti valtion hajoamista enemmän kuin määräaikainen läänityslaitos. Asepalvelus Edellä mainitussa kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki ns. toukokuun kentillä. Aikaisemmin olivat kaikki valtakunnan miehet olleet asevelvollisia, mutta Kaarlen säädöksellä sotapalveluksesta tuli ainoastaan maanomistajien velvollisuus. Suurtilalliset saattoivat varustaa suurenkin sotilasmäärän, mutta pientilalliset valitsivat yhdessä keskuudestaan yhden sotamiehen ja hankkivat tälle aseet ja ruoan. Kuitenkin sotapalvelusvelvollisuus tuntui pienviljelijöistä raskaalta ja Kaarlen oli jaettava suurvasalleille lisää läänityksiä pitääkseen voimakas ja valtakunnalle välttämätön ratsuväki kunnossa. Suurin uhka valtakunnalle saattoi tulla sen sisältä, sillä pääasiassa ylimystö muodosti voimakkaimmat joukot. Suurvasallit kuitenkin kunnioittivat mahtavaa johtajaansa ja Kaarlella oli taito käsitellä heitä ja pitää heidät tyytyväisinä. Kaarlen sivistyksellinen työ. Valtaansa ja voimaansa Kaarle ei käyttänyt kansansa sortamiseen. Vaikka hänen oma opillinen sivistyksensä oli heikko, halusi hän parantaa sitä ja koko valtakuntansa sivistystasoa. Puhekielenään hän käytti pääasiassa muinaista alasaksaa. Hän ihaili antiikin sivistystä ja harjoitteli ahkerasti kirjoittamista sekä latinan ja kreikan kieliä ja perusti kirjastoja. Kuitenkin vasta vanhuudessaan hän osasi joten kuten kirjoittaa. Tuo suosiollinen asenne tieteitä kohtaan tuli lopulta olemaan alulle panevana voimana nykyiselle länsimaiselle sivistykselle, jonka juuret ulottuvat muinaisen antiikin kulttuureihin asti. Kaarle ymmärsi valtansa alle joutuneiden kansojen kulttuurien arvokkaita puolia eikä halunnut hävittää tietoa näiden kansojen menneisyydestä. Hän merkityttikin muistiin muinaisajan sankareista ja urotöistä kertovia vanhoja germaanisia lauluja. Nämä kirjoitukset tuhoutuivat hänen poikansa ja seuraajansa Ludvig Hurskaan pakanuuden hävittämiseen kohdistuvan innon seurauksena. Kaarle uudisti myös valtakuntansa koululaitoksen. Näin saivat tavallisetkin kansalaiset oikeuden ja mahdollisuuden saada oppia. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraalikoulut. Kaarlen hovissa Aachenissa toimi palatsikoulu. Muut, kuin papeiksi aikovat opiskelivat ns. ulkokoulussa. Ensimmäisenä opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, laulua, laskemista sekä latinan kielen alkeita. Kaarle kävi usein tarkastamassa oppilaitoksiaan ja oli varsin ankara laiskoja oppilaita kohtaan. Kaarle Suuri kokosi lähipiiriinsä oppineistoa tuon ajan muutoin karussa ja raa’assa vallanhimon ympäristössä. Valtakunta ei pysynyt koossa pelkin sotataidoin. Henkinen ja hengellinen kulttuuri mahdollistivat hallintojärjestelmän kehittymisen. Kaarlen sanotaan olleen yhtä iloinen onnistuessaan hankkimaan oppineen miehen hoviinsa, kuin valloittaessaan kaupungin. Kaarlen hovissa oppineet muodostivat akatemian, jonka keskusteluihin hän innokkaasti otti osaa. Kaikki asiat oli selvitettävä hänelle perusteellisesti. Antiikin kirjoituksia kopioitiin ja hänen tahtonaan oli luoda frankkien valtakunnasta ”uusi Ateena”, josta piti tulla vielä alkuperäistäkin parempi, kristillinen kulttuurin kehto. Vallitsi karolinginen renesanssi. Kaarle Suuresta säilyneet tiedot Suurin osa Kaarlea koskevista, säilyneistä tiedoista on hänen hovinsa oppineiden ja neuvonantajien kirjoittamia. Niiden paikkansapitävyyttä on paljon pohdittu. Mestari Einhardin kirjoituksista on löytynyt puutteita ja teksti on ehkä liiankin ylistävää. Hallinnollisia asiakirjoja on säilynyt, samoin löytyy kirkkojen seinämaalauksia Kaarlesta sekä aikaisemmin mainittu häntä esittävä pronssipatsas. Kaarle Suuren ajalta on tallella paljonkin frankkien käyttö- ja koriste – esineitä, rahoja, rakennuksia, aseita mm. Rolandin laulu sisältää tietoja Kaarlesta, mutta ne ovat usein varsin liioittelevia ja epätarkkoja, vanhan suullisen tiedon myöhempiä kirjallisia tallenteita. Einhard ja Alcuin Tärkeimmät Kaarlen hovin oppineista olivat frankkilainen Einhard ja anglosaksinen munkki Alcuin. He osaltaan toimivat Kaarlen oppi – isinä. Ilman heitä olisi suuri osa antiikin ajan tietämyksestä ( erityisesti matemaattiset opit ) jäänyt pimentoon nykypolvilta. Mestari Einhard kuului Kaarlen luotetuimpiin neuvonantajiin ja oli hän oli huomattavan lahjakas matematiikan ja arkkitehtuurin alalla. Hän vastasi hallituskaupunki Aachenin katedraalin sekä Aachenin ja Ingelheimin palatsien suunnittelusta, sekä toimi diplomaattisissa tehtävissä. Hänen tärkein työnsä on Kaarle Suuren elämäntyöstä kertova ”Vita Caroli Magni” (=Kaarle Suuren elämä). Sitä pidetään koko keskiajan jakson parhaana elämänkertakirjoituksena. Suurin osa Kaarle Suurta koskevista tiedoista on juuri Einhardin kirjoittamia. Hänen käsialaansa ovat myös Annales Empirium Carlovingi (=Karolingien Keisarikunnan Vuosikirjat). Munkki Alcuin puolestaan kehitti roomalaisen kirjaimiston paremmin matemaattisiin tarkoituksiin sopivaksi. Myös hän oli lahjakas arkkitehti ja diplomaatti. Alcuin toimi Kaarlen palatsikoulun johtajana Aachenissa ja kirjoitti oppikirjoja aikana, jolloin opillinen sivistys Euroopassa oli vasta aluillaan. Rolandin laulu Ranskan kansalliseepos on Rolandin laulu. Tämä muinaisranskalaiseen suulliseen perinteeseen tukeutuva runoelma on tuntemattoman tekijän muistiin merkitsemä noin vuoden 1100 tienoilta. Teos kertoo Kaarle Suuren suurvasallista, Bretagnen kreivistä Rolandista, joka kaatui Roncevauxin taistelussa saraseenien väijytykseen. Eräs Kaarlen kreiveistä, Ganelon nimeltään, petti hänet. Kun Kaarle joukkoineen tyytyväisin mielin oli palaamassa Espanjan retkeltään, hyökkäsivät saraseenit jälkijoukon ja sitä johtaneen Rolandin kimppuun. Roland miehineen taisteli urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, suostuen liian myöhään puhaltamaan Olifant- nimiseen norsunluiseen torveensa kutsuakseen kuninkaansa auttamaan häntä. Roland sai surmansa, mutta Kaarle kosti parhaan sankarinsa kuoleman raskaasti ja petturi - Ganelon sai osansa kostosta. Seuraavassa suomeksi käännetty katkelma Rolandin laulusta: ”Sovittaa suuhuns’ olifantin Roland ja väkivoimin iskee kalvan sinne. Soi kaiku kautta ylhäin ylängöitten, ja kauemmas kuin kolmenkymmenen sen saattaa peninkulman päähän kuulla.” Rolandin laulun runot ovat ylistäviä, sankarillisia ja vähemmän todenmukaisilta tuntuvia. Tämä teos kuvastaakin ristiretki- ja ritariajan henkeä ja siinä korostuvat kristilliset ja kansalliset arvot. Teoksen on suomentanut Yrjö Jylhä vuonna 1936, mikä on aika myöhään, sillä norjaksi se käännettiin 1200- luvulla, ruotsiksi se mukaeltiin 1400- luvulla ja sen jälkeen tanskaksi ja islanniksi. Tämä laulu oli hyvin suosittu keskiajalla, esim. monissa Saksan kaupungeissa on tuolta ajalta säilyneitä Rolandin patsaita ( korkein Bremenissä, 5m.). Todellinen syy Kaarlen marssiin Espanjaan oli se, että eräät arabiylimykset olivat pyytäneet häntä apuun Cordoban kalifin kostoretkeä vastaan. Tällöin Kaarle olisi saattanut saada hallintoaluettaan levitetyksi pitkälle Espanjaan saakka. Hän oli tarkkaan laskelmoinut retkensä ja kun hän ei saanutkaan odotusten mukaisia apujoukkoja Espanjasta, ei suuria voittojakaan tullut. Kotimaata puolustamaan Kaarle lähti saksien aloitettua kapinansa. Kaarle Suuren menestys Kaarle oli kasvanut jo lapsuudesta asti kiinni hallitsijan tehtäviin. Olivathan hänen esi – isänsäkin jo neljä sukupolvea ennen häntä olleet yhteiskunnan johtotehtävissä ja valtionhoitajina. Eräs mahdollisuus Kaarlen menestykselle saattoi olla se, ettei hänen aikanaan ilmennyt erityisiä kruununperimyskiistoja. Veli oli kuollut nuorena ja onkin esitetty epäilyjä, että Kaarle olisi myötävaikuttanut tähän. Kaarlen valtakunnan olemassaolon tae, sivistyksellinen ja kulttuurillinen pohja oli jo valmiina ja se oli antiikin kulttuuri. Tuo kulttuuri oli alkanut taantua, mutta oli kuitenkin vielä muistissa. Sen säilymiselle olivat keskiajan luostarit tärkeitä ja munkit suorittivat kulttuurin levittämistä. Kaarle itse ihaili monia antiikin tapoja ja otti esimerkkiä niistä. ( Hän muun muassa kutsui ystäviä, sukulaisia ja muita vieraita kylpyläänsä ja keskusteli siellä heidän kanssaan tärkeistäkin asioista. Myös rakennuskulttuurissa Kaarle seuraili Rooman tapoja. ) Valistuneisuus oli uusi hallitsijan ominaisuus ja Kaarle käytti valistuneita, oppineita henkilöitä hyväkseen valtakuntansa kehittämisessä ja koossapitämisessä. Kaarle oli taitava puhuja ja neuvottelija, hän osasi ilmaista mielipiteensä selkeästi ja pystyi reagoimaan nopeasti vastapuolen toimiin. Vaikka hän oppikin vasta myöhemmällä iällä välttävän kirjoitustaidon, hän oli kuitenkin kielellisesti lahjakas. Kaarle havaitsi myös uskonnon ja valtion välisen yhteistyön hyödyllisyyden ja osasi käyttää sitäkin valtakuntansa hyväksi, kunnioittaen kuitenkin uskonnon periaatteita. Kaarlen hallintotapaan sopi kristinuskon vaatimus, jonka mukaan yksilön oli oltava kuuliainen esivallalle. Murrosvaihe, jossa Eurooppa siirtyi pakanuudesta kristinuskoon oli todella tärkeä tekijä Kaarlen menestykselle ja valtakunnan kasvulle. Hänen oli miekan avulla voitettava pakanakansat ja käännytettävä ne kristityiksi. Tämä oli myös paavin tavoite, jolloin Kaarle sai toimilleen runsaasti hyväksyntää. Jos Euroopassa frankkien naapurikansat olisivat jo olleet kristittyjä, olisi Kaarle joutunut ristiriitaan kirkon kanssa ja joutunut keksimään toimilleen muita oikeutuksia kuin käännyttämisen. Kaarle Suuri ilmensi ensimmäistä kertaa länsimaisen kuninkaan ihannetta. Hän ei säästänyt vaivojaan ja lahjojaan pyrkiessään hyväksi havaitsemaansa tavoitteeseen. Laajentaessaan valtakuntaansa hän oli esimerkkinä alaisilleen, osallistuen itse taisteluihin joukkojensa eturivistössä. Vaikka hän oli sodassa jyrkkä ja ehdoton, kohteli hän hävinneitä armeliaasti edellyttäen, että nämä olivat hänelle kuuliaisia. Erästä asiaa ei Kaarle Suurikaan mahtavuudestaan huolimatta pystynyt ennakoimaan. Se asia oli valtakunnan kohtalo hänen kuolemansa jälkeen. Kaarlen kunnollisista pojista vain heikoin, Ludvig, oli vielä hengissä ja hän peri valtakunnan. Kun ei ollut vahvaa johtajaa, alkoivat sekasorron ajat valtakunnassa. Paavin asema vahvistui selvästi ja viimein Verdunin sopimuksessa vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmeen osaan Kaarlen pojanpoikien kesken. Kaarle Suuren merkitys Kaarle Suuren valtakunnasta muodostuivat myöhemmin suuret kansallisvaltiot Ranska, Saksa ja Italia ja koko Euroopasta muodostui maanosista vahvin. Kaarle Suuren vaikutus länsimaisen tieteen kehitykseen oli merkittävä. Ilman häntä Keski – Eurooppa olisi mitä ilmeisimmin vetänyt puoleensa voimakkaita ja sotaisia kansoja idästä. Lähin valtiollinen uhka oli Itä – Rooma. Myös arabivaikutuksen leviäminen Eurooppaan oli vaarana. Näin Välimerikin olisi saattanut menettää merkitystään uskontokuntien välisenä luonnollisena rajana. Tällöin roomalaiskatolisen kirkon ja paavin merkitys olisi voinut jäädä varsin vähäiseksi ja Keski – Euroopan ikivanha yliopistoperinnekin olisi saanut varsin poikkeavia vivahteita. Tuosta perinteestä Turun yliopistokin sai aikanaan alkunsa. Länsimaisen oikeuskäytännön pohjana on ns. roomalainen oikeus, joka on välittynyt nykyaikaan saakka Kaarle Suuren hallinnon ansiosta. Tuon oikeuskäsityksen luomat normit yhdistävät nykyisiäkin Euroopan valtioita. Internet – osoitteet: http://www.bnf.fr/enluminures/themes/t_1/st_1_04/a104_002.htm http://www.ptialaska.net/~airloom/charlema.htm http://www.hermetic.com/sabazius/carolus.htm http://www.legends.dm.net/paladins/roland.html http://www.newadvent.org/cathen/03610c.htm http://www.pagesz.net/~stevek/ancient/lecture20b.html http://www.chronique.com/Library/MedHistory/charlemagne.htm http://www.wisc.edu/arth/ah201/32.charlemagne.1.html http://www2.lucidcafe.com/lucidcafe/library/96apr/Charlemagne.html http://www.charlemagne.org/

Lapset

- Pipin (kuoli 810)
- Kaarle (kuoli 811)
- Pipin, Italian kuningas
- Ludvig Hurskas
- Lothar (kuoli 780)
- Tyttäret Rotrud, Bertha ja Gisla Hildegardin kanssa.
- Tyttäret Theoderata ja Hiltrud Fastradan kanssa.
- Tytär Rotheid, erään jalkavaimon kanssa. Jalkavaimojen kanssa hänellä oli myös tyttär Adaltrud ja pojat Drogo, Hugo ja Theoderik.

Katso myös

- karolinginen renessanssi Luokka:Frankkien kuninkaat ko:카롤루스 대제 ja:カール大帝

Latinan kieli

Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

:Pääartikkeli: latinan historia latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]] Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius. Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Petronius Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä. Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan. Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

renessanssi] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen. Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen. Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

pronomineja Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana. Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi] Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit). Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia. Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä. Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali. Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa". Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae. Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i. Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus: Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja. Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani. Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan. Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää. Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum. Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta

- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.

Katso myös

Langobardit

Aachen

Aachen on 247 740 (2003) asukkaan kaupunki Saksan länsiosassa, aivan Belgian ja Alankomaiden rajan tuntumassa. Se kuuluu Nordrhein-Westfalenin osavaltioon. Aachen on kuuluisa kylpyläkaupunki ja se olikin jo roomalaisajalla tunnettu rikkipitoisista lähteistään. Keskiajalla Aachen oli Saksan kuninkaiden kruunauskaupunki. Kaupungin tuomiokirkossa on Kaarle Suuren hauta.

Linkkejä

- [http://www.aachen.de/ Kaupungin kotisivu] Luokka:Saksan kaupungit ko:아헨 ja:アーヘン th:อาเค่น

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen t