:: wikimiki.org ::

Kansallissosialistinen Saksa

Kansallissosialistinen Saksa

Kansallissosialistinen Saksa, Kolmas valtakunta tai natsi-Saksa viittaa vuosien 1933 ja 1945 väliseen Saksaan, jota kansallissosialistinen puolue Adolf Hitlerin johdolla hallitsi totalitaristisesti. Natsi-Saksa -nimitys viittaa kansallissosialistisen aatteen saksankieliseen muotoon nationalsozialismus. Käsiteltäessä Saksan historiaa, nimitystä natsi on syytä käyttää varoen — se on yleisesti väärinkäytetty ja yleistävä termi nykykielenkäytössä. Kolmas valtakunta taas juontaa juurensa kansallissosialistien tapaan nähdä hallintonsa kolmantena suurena saksalaisena valtakuntana, jota olivat edeltäneet Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja vuoden 1871 Saksan keisarikunta. Tarkoitus oli korostaa historiallisen loistavuuden ja vallan jatkuvuutta, jonka alennustila oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan Weimarin tasavalta. Natsipropaganda käytti itsestään myös nimitystä "tuhatvuotinen valtakunta." Saksalaisen vallan perintöä korostettiin kansallissosialistisessa propagandassa myös sekoittamalla nationalistisia, traditionalistisia ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa. Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle ideologian viitoittamien päämäärien edistämiseksi. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Historiaan kansallissosialistinen Saksa jäi etenkin toteuttamansa kansanmurhan takia, jossa surmattiin joukoittain eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, juutalaisiin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä die endgültige Endlösung (lopullinen ratkaisu).

Rotuhygieniaohjelma

Kansallisosialistien rotuhygieniaohjelma tyytyi aluksi mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointeihin, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa. Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin sykysyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä "Operaatio T4". Elokuuhun 1941 mennessä tapettujen määrä nousi 70 000:een ja ns. eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa sodan loppuun asti. Toimintaa oikeutettiin eugeniikalla, mutta syynä oli myös yksinkertainen laskelmointi hoitokulujen karsimisesta ja sairaalaresurssien vapauttamisesta haavoittuneile sotilaille.

"Lopullinen ratkaisu"

Kansallissosialistien laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja kansallissosialistit pyrkivät poistamaan juutalaiset Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Juutalaisten karkoitus Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta loi ensimmäiset suuret juutalaisten keskitysleirit ja eristetty juutalaisväestö, jolta oli viety mahdollisuudet itsensä elättämiseen, alkoi kuolla nälkään ja tauteihin. Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ja harjoiteltu "Operaatio T4":n puitteissa, päätyivät kansallisosialistit Wannseen konferenssin jälkeen "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", eli juutalaisten järjestelmälliseen tappamiseen. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset laitettiin ensin pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa tuhottaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös romanit. Myös venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja puolalaisia pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, "arvottomana elämänä", ja heitä kuoli joukoittain pakkotyössä, vaikka järjestelmällistä tuhoamisohjelmaa ei heihin ulotettukaan. Kansallissosialistisen hallinnon arvellaan tappaneen noin 5,3—6 miljoonaa juutalaista, mukaan lukien muissa tapauksissa kuolleet, ja ehkä 200 000 romania (joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona).

Kansallissosialistisen Saksan organisaatioita

Wehrmacht

(armeija)
- Heer - maavoimat
- Kriegsmarine - merivoimat
- Luftwaffe - ilmavoimat
- Abwehr - armeijan tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

- SA (Sturmabteilung)
- SS (Schutzstaffel)
- Waffen-SS (Waffen-Schutzstaffel)
- Volkssturm

Poliisi

(RSHA, Reichsicherheithauptamt)
- Järjestyspoliisi
- Schutzpolizei
- Gendarmerie
- Gemeindepolizei
- Turvallisuuspoliisi
- Geheime Staatspolizei, Gestapo
- Reich Kriminalpolizei, Kripo
- Sicherheitdienst, SD

Poliittiset

- Kansallissosialistinen puolue, NSDAP
- Nuorisojärjestöt
- Hitler-Jugend, HJ
- Bund Deutscher Mädel, BDM
- Työorganisaatiot
- Deutscher Arbeitsfront
- Kraft durch Freude

Kirjallisuutta

Michael Burleigh, Kolmas valtakunta: Uusi historia, WSOY 2004, ISBN 951-0-28721-0 ---- Luokka:Saksan historia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチス・ドイツ

1933

Tapahtumia

- 5. tammikuuta - Golden Gate -sillan rakennus alkoi San Franciscossa.
- 30. tammikuuta - Edouard Daladier muodosti uuden hallituksen Ranskassa.
- 30. tammikuuta - Adolf Hitler nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi.
- 4. helmikuuta - Kapina hollantilaisella panssarilaiva Zeven Provinciënilla.
- 15. helmikuuta - Giuseppe Zangara yrittää murhata Franklin D. Rooseveltin Miamissa, mutta surmaakin Chicagon pormestarin Anton J. Cermakin.
- 17. helmikuuta - Kieltolaki päättyi Yhdysvalloissa, Blaine Act salli 3,2 vol-% oluen myynnin.
- 25. helmikuuta - USS Ranger, ensimmäinen varta vasten suunniteltu lentotukialus laskettiin vesille.
- 27. helmikuuta - Saksan valtiopäivätalo, Reichstag, tuhopoltetaan. (Katso: Natsien valtaannousu)
- 4. maaliskuuta - Franklin Delano Roosevelt astuu virkaan Yhdysvaltain presidenttinä Herbert Clark Hooverin seuraajana.
- 5. maaliskuuta - Laman vuoksi Roosevelt määrää kaikki pankit suljettaviksi. (Rahaliikenne jatkui 13. maaliskuuta).
- 5. maaliskuuta - Kansallissosialistinen puolue sai 43,9% äänistä Saksan vaaleissa. SPD 18,3%, KPD 12,3%, Zentrumspartei 11,2%, DNVP 8%.
- 20. maaliskuuta - Dachaun, ensimmäisen keskitysleirin rakentaminen tulee päätökseen. Se otetaan käyttöön 22. maaliskuuta.
- 23. maaliskuuta - Reichstag päättää antaa Adolf Hitlerille diktaattorin aseman (Ermächtigungsgesetz, laki kansan ja valtion kurjuuden helpottamiseksi).
- 27. maaliskuuta - Japani erosi Kansainliitosta.
- 1. huhtikuuta - Natsit järjestävät Julius Streicherin johdolla päivän mittaisen boikotin juutalaisia liikkeitä vastaan.
- 5. huhtikuuta - Haagin kansainvälinen tuomioistui päätti Grönlannin kuuluvan Tanskalle ja tuomitsi Norjan maihinnousut. Norja tyytyi päätökseen.
- 11. huhtikuuta - Saksan poliisi sulkee Bauhausin.
- 11. huhtikuuta - Lentäjä William Lancaster lähti Englannista tavoitteenaan tehdä nopeusennätys lennossa Cape Towniin. Hänen ruumiinsa löytyi 1962 Saharasta.
- 26. huhtikuuta - Gestapo perustettiin.
- 27. huhtikuuta - Stahlhelm liittyy natsipuolueeseen.
- 2. toukokuuta - Ensimmäinen nykyaikainen havainto Loch Nessin hirviöstä.
- 10. toukokuuta - Sensuuri: Saksassa natsit järjestävät julkisia kirjanpolttajaisia. Heinrich Mannin, Erich Maria Remarquen, Karl Marxin, Heinrich Heinen, Ernst Blochin ja Sigmund Freudin teokset joutuvat tulilinjalle.
- 17. toukokuuta - Vidkun Quisling ja Johan Bernhard Hjort muodostavat Nasjonal Samlingin, Norjan natsipuolueen.
- 21. kesäkuuta - Kaikki muut puolueet kuin NSDAP kiellettiin Saksassa.
- 4. heinäkuuta - Mohandas Gandhi tuomittiin vankilaan.
- 14. heinäkuuta - Uusien puolueiden perustaminen kiellettiin Saksassa.
- 20. heinäkuuta - 500 000 osoitti mieltään antisemitismiä vastaa Hyde Parkissa, Lontoossa.
- 30. elokuuta - Air France aloitti lennot 250 koneella.
- 3. syyskuuta - Alejandro Leroux muodosti uuden hallituksen Espanjassa.
- 12. syyskuuta - Fyysikko Leó Szilárd saa liikennevaloissa seistessään idean ketjureaktiosta.
- 1. lokakuuta - Salamurhayritys Itävallan kansleria Engelbert Dollfussia vastaan.
- 16. lokakuuta - Saksa ilmoitti eroavansa Kansainliitosta (virallisesti 19. lokakuuta).
- 29. lokakuuta - José Antonio Primo de Rivera perustaa Falange Españolan.
- 16. marraskuuta - Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat diplomaattisuhteet.
- 16. marraskuuta - Brasilian presidentti Getúlio Dornelles Vargas julistaa itsensä diktaattoriksi.
- 29. joulukuuta - Legioonalaisliikkeen (Mişcarea Legionară) natsit surmaavat presidentti Ion Gheorghe Ducan Romaniassa.

Muita tapahtumia

- XI yleinen kirkolliskokous ottaa käyttöön vanhan kirkkoraamatun Vanhan testamentin.

Syntyneitä

- 16. tammikuuta - Susan Sontag, kirjailija
- 25. tammikuuta - Corazón Aquino, Filippiinien presidentti
- 13. helmikuuta - Kim Novak, näyttelijä
- 18. helmikuuta - Yoko Ono, laulaja, taiteilija ja John Lennonin vaimo
- 21. helmikuuta - Nina Simone, yhdysvaltalainen laulaja († 2003)
- 14. maaliskuuta - Michael Caine, näyttelijä
- 14. maaliskuuta - Quincy Jones, tuottaja, säveltäjä
- 22. maaliskuuta - May Britt, näyttelijä
- 19. huhtikuuta - Jayne Mansfield, näyttelijä
- 20. huhtikuuta - Birgitta Andersson, näyttelijä
- 3. toukokuuta - James Brown, muusikko
- 23. toukokuuta - Joan Collins, näyttelijä
- 11. kesäkuuta - Gene Wilder, näyttelijä
- 18. elokuuta - Roman Polański, elokuvaohjaaja
- 3. marraskuuta - Michael Dukakis, Yhdysvaltalainen poliitikko, vuoden 1988 demokraattien presidenttiehdokas.
- 23. joulukuuta - Akihito, Japanin keisari

Kuolleita

- 5. tammikuuta - Calvin Coolidge, Yhdysvaltain presidentti
- 22. maaliskuuta - Uuno Kailas
- 25. joulukuuta - Francesc Macià, presidentti, Generalitat de Catalunya (Katalonian autonominen hallitus). ms:1933 ko:1933년 ja:1933年 simple:1933 th:พ.ศ. 2476

1945

Tapahtumia

- 5. tammikuuta - Neuvostoliitto tunnusti Puolan uuden neuvostomielisen hallituksen.
- 17. tammikuuta - Neuvostoliitto vallotti Varsovan.
- 27. tammikuuta - Puna-armeija saapui Auschwitz ja Birkenaulle Puolassa ja löysi keskitysleirit.
- 30. tammikuuta - Wilhelm Gustloff upposi Itämerellä saatuaan kolme torpedon osumaa Neuvostoliiton sukellusveneen S-13 ampumana. 9300 pakolaista hukkui.
- 4. helmikuuta–11. helmikuuta - Presidentti Roosevelt, pääministeri Winston Churchill ja Josif Stalin tapaavat Jaltan konferenssissa.
- 8. helmikuuta - Yhdysvaltain pommitus tappaa 35000 Dresdenissä.
- 10. helmikuuta - S-13 upotti Pillausta (Baltisk) lähteneen SS General von Steubenin, 4500 hukkui.
- 13. helmikuuta - Neuvostoliitto sai viimein vallattua Budapestin.
- 14. helmikuuta — Kaksipäiväiset rajut Dresdenin pommitukset alkoivat.
- 16. helmikuuta - Yhdysvaltalaisjoukot nousevat maihin Corregidorilla, Filippiineillä.
- 19. helmikuuta - Iwo Jiman taistelu, 30000 USA:n merijalkaväen sotilasta nousi maihin Iwo Jimalla.
- 23. helmikuuta - Yhdysvallat valtasi Manila, Filippiinien pääkaupungin.
- 24. helmikuuta - Ahmed Maher pašša, Egyptin päämies, surmataan parlamentissa.
- 1. maaliskuuta - Anne Frank, natsien tunnetuin uhri, kuolee Bergen-Belsenissä.
- 3. maaliskuuta - Suomi julisti sodan akselivalloille, taisteltuaan saksalaisia vastaan jo edellissyksystä lähtien.
- 6. maaliskuuta - Romaniassa perustettiin kommunistivetoinen hallitus.
- 7. maaliskuuta - Yhdysvaltalaisjoukot saavat haltuunsa sillan Reinin yli Remagenissa ja aloittavat joen ylityksen.
- 9. maaliskuuta–10. maaliskuuta - USAAF hyökkäsi Tokioon palopommein, 100000 asukasta saa surmansa.
- 17. maaliskuuta - Japanin Kobeen hyökättiin 331:lla B-29-pommittajalla, yli 8000 kuolee.
- 18. maaliskuuta - 1250 pommikoneen hyökkäys Berliiniin.
- 19. maaliskuuta - Adolf Hitler määräsi kaikki Saksan teollisuuden, sotilasrakennelmat, kuljetuslaitokset ja viestinnän tuhottavaksi.
- 19. maaliskuuta - Japanin pommikoneet saavat osuman lentotukialus USS Frankliniin, surmaten 800 miehistöstä.
- 21. maaliskuuta - Brittijoukot valtasivat Mandalayn Burmassa.
- 22. maaliskuuta - Arabiliitto perustettiin Kairossa.
- 30. maaliskuuta - Neuvostojoukot etenivät Itävaltaan.
- 1. huhtikuuta - Yhdysvaltalaisjoukot nousivat maihin Okinawalla.
- 7. huhtikuuta - Japanin taistelulaiva Yamato upotettiin 300 km pohjoiseen Okinawalta sen ollessa matkalla itsemurhahyökkäykseen.
- 12. huhtikuuta - Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt kuoli virassaan, häntä seurasi varapresidentti Harry S. Truman.
- 13. huhtikuuta - Neuvostojoukot valtasivat Wienin.
- 16. huhtikuuta - Neuvostoliiton L-3 torpedoi pakolaisia kuljettavan rahtialuksen Goya Gdanskinlahdella. 7000 hukkui.
- 25. huhtikuuta - Yhdistyneiden kansakuntien perustamisneuvottelut San Franciscossa.
- 25. huhtikuuta - Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton armeijat kohtaavat Elbellä jakaen Saksan kahtia.
- 28. huhtikuuta - Italialaiset partisaanit teloittivat diktaattori Benito Mussolinin ja hänen rakastajattarensa Clara Petaccin.
- 28. huhtikuuta - Kenraali Siilasvuo ilmoitti Lapin sotatoimien päättyneen.
- 30. huhtikuuta - Adolf Hitler ja hänen vaimonsa Eva Braun tekivät itsemurhan Berliinissä Führerbunkerissa. Karl Dönitz seuraa Hitleriä valtakunnanpresidenttinä ja Joseph Goebbels valtakunnankanslerina.
- 1. toukokuuta - Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät itsemurhan surmattuaan kuusi lastaan. Dönitz nimitti kreivi Lutz Schwerin von Krosigkin valtakunnankansleriksi.
- 2. toukokuuta - Neuvostoliitto ilmoitti Berliinin valtauksesta. Punalippu nostetaan valtiopäivätalon katolle.
- 2. toukokuuta - Jugoslavian armeija ja sloveenit valtasivat Triesten.
- 3. toukokuuta - RAF upotti keskitysleirivankeja kuljettaneet Cap Arconan, Thielbeken ja sairaalaiva Deutschland IV:n Lyypekinlahdessa. 10000 saa surmansa. SS ampui selviytyneet vangit.
- 3. toukokuuta - Tiedemies Wernher von Braun ja hänen 120 hengen tutkimusryhmänsä antautui yhdysvaltalaisjoukoille. He saattoivat myöhemmin alkuun Yhdysvaltain avaruusohjelman.
- 5. toukokuuta - Kanadalaisjoukot vapauttivat Amsterdamin.
- 7. toukokuuta - Kenraali Alfred Jodl allekirjoitti Saksan ehdottoman antautumisen Reimsissä, Ranskassa. Sopimus tuli voimaan seuraavana päivänä.
- 8. toukokuuta–29. toukokuuta - Ranskalaisjoukot ja vapautetut italialaiset sotilaat kukistavat kapinan Algeriassa.
- 9. toukokuuta - Amerikkalaiset pidättivät Hermann Göringin, Norjassa pidätettiin Vidkun Quisling.
- 9. toukokuuta - Neuvostoliitto valtasi Prahan.
- 9. toukokuuta - Kenraali Alexander Löhr, armeijaryhmä E:n komentaja, allekirjoitti saksalaisten miehitysjoukkojen antautumisen Sloveniassa.
- 15. toukokuuta - Toisen maailmansodan viimeiset taistelut Euroopassa Poljanassa lähellä Slovenj Gradecia, Sloveniassa.
- 23. toukokuuta - Britit pidättivät Karl Dönitz ja Lutz Schwerin von Krosigkin Flensburgissa. He olivat viimeiset saksalaisjohtajat ennen vuotta 1949.
- 30. toukokuuta - Iranin hallitus vaati neuvosto- ja brittijoukkoja vetäytymään maasta.
- 1. kesäkuuta - Britit valtasivat Libanonin ja Syyrian.
- 21. kesäkuuta - Okinawan taistelu päättyi.
- 26. kesäkuuta - YK: peruskirja allekirjoitettiin.
- 1. heinäkuuta - Saksa jaettiin miehitysjoukkojen kesken.
- 5. heinäkuuta - Filippiinit ilmoitettiin vapautetuksi.
- 9. heinäkuuta - Kokkola-Kerimäki-linjalla sattui täydellinen auringonpimennys.
- 16. heinäkuuta - Trinity, ensimmäinen atomipommikoe. 6 kg plutoniumia saa aikaan 19 kT räjähdyksen.
- 17. heinäkuuta - Potsdamin konferenssi, viimeinen kolmen suurvallan johtajien tapaaminen.
- 21. heinäkuuta - Harry S. Truman hyväksyi atomipommin käytön.
- 23. heinäkuuta - Vichyn Ranskan johtaja marsalkka Philippe Pétain vietiin oikeuteen maanpetoksesta.
- 26. heinäkuuta - Winston Churchill erosi pääministerin virasta konservatiivipuolueen kärsittyä tappion. Clement Attleesta tulee uusi pääministeri.
- 30. heinäkuuta - Japanilainen sukellusvene I-58 torpedoi salaisesta tehtävästä palaavan USS Indianapolisin. 900 hengissä selviytynyttä jäi neljäksi päiväksi veden varaan. Yli 600 heistä jäi haiden saaliiksi ennen pelastumista.
- 31. heinäkuuta - Vichyn Ranskan Pierre Laval antautui liittoutuneille Itävallassa.
- 6. elokuuta - Hiroshima tuhottiin Enola Gay -nimisestä B-29-pommittajasta pudotetulla Little Boy -ydinpommilla kello 08:16 paikallista aikaa.
- 8. elokuuta - Neuvostoliitto julisti sodan Japanille liittoutuneiden sopimuksen mukaisesti ja aloitti hyökkäyksen Mantšuriassa.
- 9. elokuuta - Nagasaki tuhottiin 22 kt Fat Man -ydinpommilla kello 11:02. 60000–80000 kuoli heti.
- 14. elokuuta - Japani hyväksyi antautumisehdot. Toinen maailmansota päättyi.
- 15. elokuuta - Keisari Hirohito ilmoitti antautumisesta kello 12:00 radiossa. VJ-päivä (Victory over Japan Day) Yhdysvalloissa.
- 17. elokuuta - Indonesialaiset nationalistit Sukarno ja Mohammed Hatta julistivat Indonesian tasavallan perustetuksi. Hollantilaiset siirtomaaviranomaiset eivät hyväksy.
- 19. elokuuta - Ho Chi Minhin johtama Viet Minh otti vallan Hanoissa.
- 2. syyskuuta - Kenraali Douglas MacArthur ja amiraali Chester Nimitz hyväksyivät Japaniin virallisen antautumisen USS Missourilla Tokionlahdella.
- 2. syyskuuta - Ho Chi Minh muotoili Vietnamin itsenäisyysjulistuksen ja yhtenäisyyden.
- 4. syyskuuta - Japanilaiset joukot antautuvat Wake Islandlla.
- 8. syyskuuta - Yhdysvallat miehitti Etelä-Korean, Neuvostoliitto pohjoisen.
- 17. lokakuuta - Eversti Juan Perónin vallankaappaus Argentiinassa.
- 21. lokakuuta - Naiset saivat äänioikeuden Ranskassa.
- 24. lokakuuta - YK:n perustettiin viiden turvallisuusneuvoston jäsenmaan ja enemmistön 46:sta muusta peruskirjan allekirjoittajasta ratifioitua sen peruskirjan.
- 13. marraskuuta - Kenraali ja sotasankari Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi.
- 20. marraskuuta - Nürnbergin oikeudenkäynti 24 natsijohtajaa vastaan alkoi.
- 29. marraskuuta - Jugoslavian kansantasavalta julistettiin perustetuksi. Tito nimettiin presidentiksi.
- marraskuu - Ensimmäinen yleiskäyttöinen elektroninen tietokone, ENIAC (Electronic Numerical Integrator Analyzer and Computer) valmistui.
- 27. joulukuuta - Terrori-iskuja brittien sotilastukikohtiin Palestiinassa.

Syntyneitä

- 10. tammikuuta - Rod Stewart, laulaja.
- 29. tammikuuta - Tom Selleck, näyttelijä.
- 9. helmikuuta - Mia Farrow, näyttelijä.
- 14. helmikuuta - Liechtensteinin Hans Adam II.
- 21. maaliskuuta - Bjarne Kallis, poliitikko.
- 30. maaliskuuta - Eric Clapton, blues-kitaristi.
- 28. toukokuuta - John Fogerty, amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä
- 19. kesäkuuta - Aung San Suu Kyi, myanmarilainen runoilija, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja.
- 15. heinäkuuta - Matti Wuori, asianajaja.
- 17. elokuuta - Katri Helena, iskelmätaivaan sinivalkoinen kiintotähti
- 3. syyskuuta - Aldo Moro, italialainen poliitikko.
- 3. syyskuuta – Asko Sarkola,professori, teatterinjohtaja ja näyttelijä.
- 21. marraskuuta - Kalervo Kummola, jääkiekkovaikuttaja.
- 7. joulukuuta - Marion Rung, suomalainen laulaja

Kuolleita

- 12. maaliskuuta - Anne Frank, Bergen-Belsenin keskitysleirillä
- 26. maaliskuuta - David Lloyd George, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri.
- 9. huhtikuuta - Wilhelm Canaris, Abwehrin johtaja, hirtettiin Flossenbürgin keskitysleirillä
- 12. huhtikuuta - Franklin Delano Roosevelt, Yhdysvaltain presidentti, virassaan
- 28. huhtikuuta - Benito Mussolini, Italian diktaattori
- 30. huhtikuuta - Adolf Hitler, Saksan diktaattori ja natsijohtaja, itsemurha
- 1. toukokuuta - Joseph Goebbels, Saksan propagandaministeri, itsemurha
- 23. toukokuuta - Heinrich Himmler, Gestapon johtaja, itsemurha syanidilla
- 3. elokuuta - Rudolf Holsti, poliitikko, pitkäaikainen ulkoministeri
- 10. elokuuta - Robert Goddard, tiedemies
- 23. elokuuta - Stéphanie Clotilde Louise Herminie Marie Charlotte, Belgian kuninkas Leopold II:n tytär
- 24. syyskuuta - Johannes Wilhelm Geiger, fyysikko
- 26. syyskuuta - Béla Bartók, säveltäjä ja pianisti
- 15. lokakuuta - Pierre Laval, Vichyn Ranskan päämies, teloitettu
- 24. lokakuuta - Vidkun Quisling, miehitetyn Norjan päämies, teloitettu
- 20. joulukuuta - Kenraali George S. Patton, auto-onnettomuus

Nobelin palkinnot

- Fysiikka: Wolfgang Pauli
- Kemia: Artturi Ilmari Virtanen
- Kirjallisuus: Gabriela Mistral
- Lääketiede: Sir Alexander Fleming, Ernst Boris Chain, Sir Howard Walter Florey
- Rauha: Cordell Hull Luokka:1945 ms:1945 ko:1945년 ja:1945年 simple:1945 th:พ.ศ. 2488

Saksa

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.

Historia

Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui. Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.

Saksan historia -artikkelit

- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)

Politiikka

Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista. Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa. Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa. Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia. 23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä. Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.

Osavaltiot

Saksan osat Saksan 16 osavaltiota ovat: #Baden-Württemberg #Baijeri (vapaavaltio) #Berliini #Brandenburg #Bremen (vapaakaupunki) #Hampuri (vapaakaupunki) #Hessen #Mecklenburg-Vorpommern #Niedersachsen #Nordrhein-Westfalen #Rheinland-Pfalz #Saarland #Sachsen (vapaavaltio) #Sachsen-Anhalt #Schleswig-Holstein #Thüringen Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri. Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).

Maantiede

Saksan maantiede Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe. Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa. Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.

Talous

Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta). Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.

Väestöjakauma

Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000. Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002). Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.

Kulttuuri

Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig. Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.

Merkittävimmät luonnonvarat

- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa] Luokka:Saksa fiu-vro:S'aksamaa als:Deutschland roa-rup:Ghirmânii ms:Jerman zh-min-nan:Tek-kok ko:독일 ja:ドイツ simple:Germany th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี

NSDAP

NSDAP (saks. Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei), Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue tai kansaomaisemmin natsipuolue oli Kolmannen valtakunnan valtaapitävä puolue, joka nousi Saksan johtoon vuonna 1933. Keskeinen henkilö puolueen nousussa oli diktaattoriksi noussut Adolf Hitler. Puolueen virallinen ideologia oli kansallissosialismi, joka usein rinnastetaan (osittain virheellisesti) fasismiin. Kansallissosialistisen puolueen valtakausi kesti valtaannoususta 1933 aina Kolmannen valtakunnan luhistumiseen 1945, jolloin puolue julistettiin rikolliseksi organisaatioksi ja sen kiinnisaadut johtajat tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmiskuntaa ja rauhaa vastaan. Puolueen edeltäjä DAP (Deutsche Arbeiterpartei) Saksan työväenpuolue perustettiin Münchenissä 1919 ja se oli yksi lukuisten muiden pienten ensimmäisen maailmansodan tappion nostattamien liikkeiden joukossa. Saksan armeijan palveluksessa ollut Hitler lähetettiin vakoilemaan puoluetta ja hän liittyi puolueeseen jäsennumerolla 555. Myöhemmin hän ilmoitti olevan "puolueen 7. jäsen", vaikka todellisuudessa oli DAP:n keskuskomitean 7. jäsen. Tämän jälkeen myös puolueen nimeen lisättiin kansallissosialismi ja sen etuliite (NS). Puolue jouduttiin perustamaan uudestaan, kun se julistettiin epäonnistuneen vallankaappauksen (oluttupakapina) jälkeen laittomaksi 1923. Kapinassa varhaisten kansallissosialisten vereen tahriutunut lippu tuli sittemmin puolueen pyhimmäksi esineeksi ja sen kosketuksella siunattiin kaikki puolueen liput. Aluksi kansallissosialistien poliittinen menestys oli heikkoa, mutta vuoden 1930 vaaleissa kansansuosio kääntyi nousuun. NSDAP toimi eräänlaisena protestipuolueena, joka keräsi ääniä taloudellisen laman ja Weimarin tasavallan poliittisen kyvyttömyyden takia. Apuna vallantavoittelussa toimi myös puolueen yksityinen armeija, SA. Vuoden 1932 vaaleissa kansallissosialisteista tuli suurin puolue Reichstagilla (valtiopäivät) ja Hindenburg nimitti Hitlerin kansleriksi 1933. Tämän jälkeen kansallissosialistit säätivät edustajistoylivoimallaan lain, joka asetti kaiken vallan Hitlerin käsiin ja kielsivät ja lakkauttivat kaikki muut puolueet, tehden Saksasta yksipuoluemaan. Hindenburg
Vaalimenestys:

päivämäärä	äänet miljoonissa	osuus
20. toukokuuta, 1928	0.81	2.6%
14. syyskuuta, 1930	6.41	18.3%
31. heinäkuuta, 1932	13.75	37.3%
6. marraskuuta, 1932	11.74	33.1%
5. maaliskuuta, 1933	17.28	43.9%

Luokka:Kansallissosialistinen Saksa Luokka:Saksalaiset puolueet ms:Nazi ko:국가사회주의 독일 노동자당 ja:国家社会主義ドイツ労働者党

Totalitarismi

Totalitarismilla tarkoitetaan sitä, että valtio asettaa kansalaisensa täydelliseen ja keskitettyyn kontrolliin kaikilla elämän osa-alueilla. Joskus myös ei-valtiollista organisaatiota kuten kulttia kutsutaan totalitaariseksi. Totalitaristinen valtio tunkeutuu ihmisten julkisen elämän lisäksi myös yksityisen elämän alueelle. Ihmisten elämän ohjailu totalitaarisessa valtiossa on viety pidemmälle kuin tyypillisessä poliisivaltiossa. Totalitaarinen valtio levittää jatkuvasti propagandaa hävittääkseen kaiken potentiaalin erilaisiin mielipiteisiin. Kaikki hallintoa vastustava poliittinen ja kulttuurillinen toiminta on totalitaarisessa valtiossa täydellisesti estetty. Totalitarismi on täydellistä autoritarismia. Totalitaarinen valtio on tyypillisesti diktatuuri. Totalitarismi kuvaa kuitenkin valtion puuttumista kansalaisten toimintaan kaikissa asioissa, kun taas autoritarismi ja varsinkin diktatuuri liittyvät enemmän hallinnolliseen järjestelmään. Totalitarismin keinoihin kuuluu yleensä se, että valtion vihollisille ei anneta oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja että heitä voidaan syyttää mielivaltaisin perustein. Laajimmassa merkityksessä totalitarismia on vahva keskusvalta, joka pyrkii hallitsemaan kaikki elämänalueita pakkokeinoin. Tälläisiä keskittyneitä valtioita ovat olleet mm. Intian Maurya-dynastia (312–185 eaa), Qin-dynastia (221–206 eaa) ja Shaka Zulun valtakunta (1816–1828). Totalitarismi-termin (totalitario) otti käyttöön Italian diktaattori Benito Mussolini kuvatakseen omaa hallintoaan. On kuitenkin esitetty, ettei Mussolinin fasistinen Italia olisi ollut totalitaristinen ennen vuotta 1940. Perusesimerkit totalitaarisista valtioista ovat Stalinin aikainen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa. Nämä valtiot olivat esimerkkejä totalitarismeista, joissa valtion johto sai laajan kansansuosion mm. rakentamansa henkilökultin ansiosta. Totalitarismia voi kuitenkin olla olemassa ilman henkilökulttia. Luokka:Politiikka ms:Totalitarianisme ja:全体主義

1871

Tapahtumia

- Saksan keisarikunta julistettiin syntyneeksi Versaillesin peilisalissa. Preussin kuningas Vilhelmistä tuli keisari Vilhelm I ja pääministeri Otto Von Bismarkista liittokansleri.
- Henry Morton Stanley löysi kadonneeksi luullun tutkimusretkeilijän, Tohtori David Livingstonen Tanganjika-järven seudulla.
- Pariisin kommuuni Ranskassa.
- Japanissa Daimiot erotettiin maaherran tehtävistä sekä keisarillinen valtakunnanarmeija perustettiin korvaamaan vanha ritariarmeija.

Syntyneitä

- 10. heinäkuuta - Marcel Proust, ranskalainen kirjailija
- 10. elokuuta – Aino Järnefelt
- 19. elokuuta – Orville Wright.

Kuolleita

- Luokka:1871 ko:1871년 simple:1871

Saksan keisarikunta

Saksan keisarikunta (saksaksi Deutsches Reich) viittaa Saksan valtioon sen muodostuttua pienemmistä valtiokokonaisuuksista yhtenäiseksi kansallisvaltioksi 1871 tammikuussa ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta jonkun virallinen nimi oli myös Deutsches Reich.

Bismarck luo keisarikunnan

Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin luotsaama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:
- Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Saksa valloitti Slesvig-Holsteinin.
- 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, joka sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussiin, niiden liittoutuessa Itävalta-Preussi-sotaan Preussin (Bismarckin) puolelle.
- Ranskan-Preussin sota (1870-1871) sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I - Vilhelm kruunattiin ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa. Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) - parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman Bundesratin (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja siis veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä liittokanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Pikkuvaltiot säilyttivät hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen. Autoritaarisen Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä - hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte-Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shogunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä, ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan "kanslerin", joka oli vastuussa ainoastaan keisarille. Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta niissä väestön pääosa oli puolankielistä. Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää Saksalais-Roomalaista Valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia. Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), jolloin itäiset provinssit puolalaistuivat nopeasti - tämä prosessi oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä. Tätä puolalaistumisilmiötä Preussin keskushallinto pyrki patoamaan estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä eväämällä rakennusluvat puolalaisilta.

Konservatiivinen modernisaatio

Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia Toisen Valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi. Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, siten aiheuttaen brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen Saksassa ja Yhdysvalloissa sai ne nousemaan selvästi tasoihin vanhojen teollisuusmaiden Ranskan ja Ison-Britannian rinnalle, jopa ohikin. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla. Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin. Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen - Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.
- Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista, väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampf-ohjelman. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.
- Sosiaalinen reformi, sosiaaliturvauudistus - Hallitakseen työväenluokkaa ja heikentääkseen sosialismin houkutusta, Bismarck vastentahtoisesti rakensi jonkinasteista "hyvinvointivaltiota", jonka tarkoitus oli myös pönkittää työläisten saksalaista nationalismia. Sosiaaliturvajärjestelmä (1883 terveyspalvelut, 1884 tapaturmavakuutukset, 1889 invalidi- ja vanhuuseläkevakuutukset) oli siihen aikaan maailman kehittynein ja on joiltakin osin vielä voimassa nykypäivän Saksassakin.
- Kansallinen yhdentyminen - Bismarckin tavoitteisiin kuului myös Saksan valtioiden välillä vallitsevien suurimpien erojen tasoittaminen. Satoja vuosia puoli-itsenäisinä kehittyneet pikkuvaltiot poikkesivat toisistaan suuresti etenkin lainsäädännöllisesti. Erilaiset oikeusjärjestelmät, lait, oikeushistoria ja oikeusperinteet vaikeuttivat varsinkin kotimaan kauppaa. Saksan Liitto oli jo 1861 sopinut voimaan yleisen kauppalain, mutta muuten erot olivat vielä suuret. ---- Luokka:Saksan historia ko:독일제국 ja:ドイツ帝国

Weimarin tasavalta

hyperinflaation aikana.]] Weimarin tasavalta on sen Saksan tasavallan nimitys, jonka perustuslaki oli voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1933. Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.

Tasavallan alku 1918—1919

Vuodesta 1916 Saksaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Uusi valtakunnankansleri (Reichskanzler) prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille. Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja. Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan valtamerilaivaston (Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 Venäjän vallankumouksen neuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki. Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta. Saksan työväenliike oli siihen aikaan jakautunut kahtia, joista toinen puoli, USDP (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Sosialistit kuitenkin kaikki vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan mm. Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi. Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto Rat der Volksbeauftragten, johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu. Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa'asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue (Kommunististische Partei Deutschland) muodostettiin joukosta vasemmistoryhmiä, mukaan lukien spartakistit. Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä perustaa proletariaatin diktatuuri. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä. Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla. Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan. Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa liittoutuneiden kanssa solmittu Versaillesin rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös totuudenvastaisesti tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä "häpeärauhasta". Tasavallan ensimmäinen presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.

Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919—1923

Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa kommunistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta – Dolchstoßlegende – jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla. 13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden totaalisesti ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta. Tarkemmin artikkelissa Kapp Putsch. Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa. Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, haltuunottaen alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. 1923 tammikuussa kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mikä johti Saksan talouden kärsimiseen ja maan oli turvauduttava tuontiin. Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. 1. joulukuuta toteutettiin valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin. Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle. Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupakaappaus. 1920 saksalaisten työläisten puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921 ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Mein Kampf kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla toteutuivat. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.

Weimarin kulta-aika 1923–1929

Gustav Stresemann toimi liittokanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923—1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui. Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja. Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta. Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.

Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929—1933

Neuvostoliiton Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. 29. maaliskuuta 1930 Hindenburg nimitti talousasiantuntija Heinrich Brüningin valtakunnankanslerin seuraajaksi kenraali Kurt von Schleicherin lobattua asiaa kuukausia. Uuden hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan. Valtakunnanpresidentille oli annettu ylimääräisiä hätätilavaltuutuksia perustuslaissa, koska hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä. Kun epäsuosittu lakiehdotus valtion talouden tasapainottamiseksi ei ollut saanut valtiopäivillä kannatusta, Hindenburg otti käyttöön nämä hätätilaoikeudet. 18. heinäkuuta 1930 ehdotus hylättiin jälleen pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hylkäämisen jälkeen Brüning esitti valtiopäiville presidentin päätöksen hajottaa valtiopäivät. Seuraavissa valtiopäivävaaleissa 14. syyskuuta poliittinen muutos oli luettavissa tuloksesta. 18,3 % äänistä meni kansallissosialisteille, viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia. Valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio ja kansallissosialistien kannattajat ryhtyivät vaatimaan valtaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. 1930 Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa. Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä, käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan Suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään ennen kuin talous taas kääntyisi nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, joka tarkoitti enemmän menoja työssä olijoille ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan. Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion. 30. toukokuuta 1932 Brüning erosi virastaan menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä. Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla. Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, josta Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tuloksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit. 6. marraskuuta 1932 järjestetyt vaalit antoivat kansallissosialisteille 33,0 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan ja häntä seurasi valtakunnankansleriksi kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring), von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Kun tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille, hän nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi. Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hitler käytti myös tilannetta hyväkseen julistamalla maan hätätilaan ja taivuttamalla presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Entisestä perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Hindenburgin kuoltua 2. elokuuta 1934 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat ja asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi.

Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui?

Weimarin tasavallan romahtamisen syyt ja Saksan päätyminen kansallissosialistiseen hallintoon herättää yhä keskustelua historioitsijoiden piirissä. Lopultakin, Hitler sai asemansa laillista, parlamentaarista tietä ja NSDAP nautti suurta kannatusta valtiopäivävaaleissa, vaikkei saanutkaan enemmistöä vapaissa vaaleissa. Selitysmalleja on tarjottu useita, mutta etenkin kylmän sodan aikana keskustelua hämärsi subjektiivisuus, kun prosessia katsottiin subjektiivisesta viitekehyksestä perustelemassa ja oikeuttamassa tiettyä ideologiaa. Lisäksi on täysin retrospektiivistä sanoa, että kansallissosialismin kausi olisi voitu välttää, mikäli tietty päätös olisi tehty tai jokin toinen olisi jätetty tekemättä. Sillä tavalla päädytään spekulaatioihin, jotka ovat kenties itsessään mielenkiintoisia, mutta eivät historiallisesti kovinkaan olennaisia. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei natsismin nousuun ole yksittäistä selittävää syytä, vaan on tyydyttävä yhdistelemään erilaisia selitysmalleja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Alla on listattu kolme keskeisintä - taloudelliset, institutionaaliset ja henkilösidonnaiset.

Taloudelliset ongelmat

Weimarin tasavalta kärsi taloudellisista vaikeuksista, joiden kaltaisia on tuskin koskaan kohdattu missään länsimaisessa demokratiassa. Hyperinflaatio, massatyöttömyys ja elintason lasku suhteessa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin oloihin olivat tärkeimpiä näistä. 1930-luvun suuri lama kytkettiin tasavaltaan sen vastustajien kommenteissa. Sekä oikealla että vasemmalla oli puolueita, jotka tekivät valtiopäivätyöskentelyn mahdottomaksi antiparlamentaarisella linjallaan. Tässä kontekstissa Versaillesin rauhansopimusta pidettiin Saksan kansaa rankaisevana ja alentavana, joka pakotti heidät luopumaan rikkaista alueista ja maksamaan mittavia sotakorvauksia. Nämä korvaukset eivät ainoastaan vahingoittaneet maan taloutta, vaan aiheuttivat kansan keskuudessa syvää vihaa ja halveksuntaa. Marxilaiset historiantutkijat ovat usein korostaneet suuryritysten roolia Hitlerin valtaannousussa. Tämä argumentaatio ainakin toimi kätevänä syynä sosialististen hallintojen suurissa kansallistamistoimenpiteissä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueella. Nykyään historioitsijat yleensä ovat sitä mieltä, että teollisuusjohtajat identifioivat tasavallan sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa, olihan se saanut alkunsa juuri näiden toimesta sodan jälkeen. Mutta vaikka jotkin teollisuusjohtajat varmasti näkivät Hitlerin keinona poistaa nämä esteet, oli Weimarin tasavalta epävakaa jo ennen kuin eräät teollisuusjohtajat siirtyivät tukemaan Hitleriä. Nekin, jotka häntä tukivat, eivät pitäneet Hitleriä kuin tilapäisenä ratkaisuna tasavallan kukistamisessa. Lisäksi suuryritysten tuki tuskin voi selittää kansallissosialistien saamaa suurta kansansuosiota kaikissa yhteiskuntakerroksissa.

Institutionaaliset ongelmat

1919 perustuslaissa oli ratkaisevia heikkouksia, jotka tekivät diktatuurin perustamisen aivan liian helpoksi. Voidaan tietenkin kiistellä olisiko toisenlainen perustuslaki estänyt kansallissosialistien valtaannousua, mutta joka tapauksessa 1949 perustuslaki otti huomioon Weimarin tasavallan perustuslailliset heikkoudet.
- Valtakunnanpresidentin virka nähtiin useasti entistä monarkkia korvanneena virkana ja virassa oli monia vanhoja piirteitä autoritaarisesta hallinnosta. Näkyvintä tämä oli perustuslain 48. artiklassa, joka antoi presidentille oikeuden tehdä mitä tahansa, jos yleinen järjestys ja turvallisuus oli vaarassa tai häiriintyi. Vaikka tämä oli suunniteltu vain hätätapauksia varten, sitä käytettiin monta kertaa jo ennen vuotta 1933. Se myös helpotti vallanoton legitimointia, kun sitä sovellettiin esimerkiksi valtiopäivätalon palon takia säädetyssä määräyksessä.
- Lähes puhtaan suhteellisen vaalitavan käyttö tarkoitti, että hyvin pienellä kannatusluvulla puolue sai pääsyn valtiopäiville. Tämä johti suureen pienten puolueiden määrään, joista monet edustivat äärisuuntauksia ja mahdollistivat täten ääriryhmien antiparlamentaarisen toiminnan järjestelmän sisältä.
- Valtiopäivät kykeni poistamaan valtakunnankanslerin virastaan, vaikka se olisikin ollut kykenemätön päättämään seuraajasta. Tämä ”tuhoisa” epäluottamuslause johti useisiin perättäisiin ja lyhytaikaisiin valtakunnankanslereihin ja lisäsi poliittista epävakautta tasavallassa. Vuoden 1949 perustuslaissa tämä on estetty tekemällä erottamisen mahdolliseksi ainoastaan jos seuraajaehdokas valitaan samalla.
- Perustuslaki määräsi, että presidentin kuollessa tai erotessa valtakunnankansleri saisi viran väliaikaisesti ennen vaaleja. Tämä mahdollisti Hitlerin virkojen yhdistämisen Hindenburgin kuoleman jälkeen. Toisaalta tässä vaiheessa kansallissosialismi ja diktatuuri oli jo vahvasti vallassa.

Henkilösidonnaiset syyt

Jotkin historiantutkijat keskittyvät analyysissään yksilöihin ja heidän päätöksiinsä. Tämä on sinänsä problemaattista, koska se johtaa nopeasti olemassa olleiden vaihtoehtojen spekulointiin. Ensinnäkin Brüningin talouspolitiikka vuosina 1930—1933 on ollut keskustelun aiheena. Lienee selvää, että se assosioi tasavallan sosiaalimenojen leikkausten ja vapaan talouden kanssa. On eri asia oliko tälle politiikalle varsinaisesti vaihtoehtoja Suuren Laman aikaan. Toinen aihe on Paul von Hindenburg, josta tuli presidentti 1925. Hän edusti eittämättä vanhaa, autoritaarista vuoden 1871 Saksan keisarikuntaa, eikä ollut varsinaisesti vuoden 1919 tasavallan demokratian kannattaja. Lisäksi viimeisinä vuosina hänen tiedetään olleen 80 vuoden iässään seniili. Hän ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti. Voidaan spekuloida olisiko joku toinen presidentti vahvalla demokraattisella motivaatiolla toimien sallinut parlamentin jatkuvan kiertämisen 48. artiklan nojalla tai allekirjoittanut Valtiopäivätalon palon takia tehtyä määräystä? Lisäksi Hindenburg mietti ainoastaan puolitoista päivää ennen Hitlerin nimittämistä valtakunnankansleriksi. Jotkut argumentoivat, että mikäli Hitleriä ei olisi nimitetty virkaan, kansallissosialistien kansansuosio olisi laskenut huomattavasti.

Katso myös

- Weimarin tasavallan sanasto Luokka:Saksan historia ko:바이마르 공화국 ja:ヴァイマル共和政

Perinne

Perinne on tarina tai tapa, joka muistetaan ja joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Asiasta voidaan sopia etukäteen, mutta yleensä perinne syntyy itsestään. Alun perin perinteet ovat siirtyneet ilman kirjoitustaitoa suullisesti. Perinne on esimerkiksi se, että jouluna kodeissa on joulukuusi. Ruokalajit, jotka ovat vanhoja ja periytyneet sukupolvelta toiselle ovat perinneruokia. Vaikka monien perinteiden uskotaan olevan todella vanhoja ja muuttumattomia, ne eivät ole usein syntyneet itsestään vaan jonkun syystä tai toisesta keksimänä, yleensä korostamaan jonkun instituution tärkeyttä. Jotkut perinteet muuttuvat aikojen myötä. Esimerkiksi uskonnolliset perinteet ovat monasti muuntuneet vanhoista pakanallisista perinteistä. Jeesuksen syntymän oikea päivä ei ole 25. joulukuuta vaan vanha talvipäivänseisauksen juhla muuttui joulun juhlinnaksi. Luokka:Kulttuuri

Arjalainen

Kielitieteessä arjalainen merkitsee indoeurooppalaisten kielten ja kansojen itäiseen ryhmään kuuluvaa. Varsinaisesti arjalaisia kieliä ovat ns. indoiranilaiset kielet, joita on puhuttu ja puhutaan nykyisen Intian ja Iranin alueella. Aiemmin niitä puhuttiin myös Euroopassa aroseutujen ratsastajakansojen keskuudessa (esim. skyytit ja sarmaatit). Kansallissosialistisessä rotuopissa arjalaiskäsite tuotiin laajentamaan aikaisempaa ns. pohjoisen rodun ylemmyyteen perustunutta rotuoppia, koska jo Saksan valtakunnan alueella oli sekoittuneena "muita eurooppalaisia rotuja" — läntistä, dinaarista ja itä-balttilaista rotua. Arjalaiskäsite laajensi siis ylempirotuiset koskemaan koko Euroopan väestöä lukuun ottamatta juutalaisia ja slaaveja. Luokka:Kielitiede Luokka:Muinaiset kansat

Homoseksuaalisuus

Homoseksuaalisuus on seksuaalisen vetovoiman, romanttisen rakkauden tai eroottisesti virittyneen esteettisen vetovoiman tuntemista omaa sukupuolta kohtaan. Naisissa ilmiötä kutsutaan myös lesboudeksi.

Etymologia ja termit

Homoseksuaalisuus sanana koostuu kreikan homo-etuliitteestä (=sama) ja latinan sanajuuresta sex (=sukupuoli). Sanan homoseksuaalisuus muodosti saksalainen lakimies ja merkittävä 1800-luvulla vaikuttanut homoseksuaalien oikeuksiin erikoistunut asianajaja Karl Heinrich Ulrichs erästä oikeudenkäyntiä varten vuonna 1869. Puhekielessä (ja nyttemmin rennossa kirjakielessä) homoseksuaalisia miehiä kutsutaan yleensä homoiksi; hintti-sana mielletään yleensä haukkumasanaksi, vaikkakin sanaa on yritetty ottaa yleisempään käyttöön ja muuttaa sen merkitystä positiivisemmaksi. Englanniksi homoseksuaalia tarkoittavana ilmaisuna käytetään sanaa gay ("hilpeä, iloinen"), kun taas homosexual yleensä ajatellaan kliiniseksi ja negatiiviseksi. "Gay" sanan joukko homoseksuaaleja valitsi itse 1950-luvulla, ja se vakiintui kielenkäyttöön viimeistään 1970-luvulla, jolloin homoseksuaalisuudesta puhuttiin julkisuudessa paljon. Valittu sana oli tarkoituksella sävyltään positiivinen. Ruotsiksi homoseksuaali on homosexuell. Suomessa homoseksuaalisuus-termi ilmaantui arkikäyttöön 1950-luvulla, ja termiä lesbous alettiin käyttää 1970-luvun lopussa.

Syntyperä

Homoseksuaalisuuden luonnetta ja syntysyitä on monialaisesti yritetty selit