Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Kapitalismi

Kapitalismi

Kapitalismi on Max Weberin kehittämän määritelmän mukaan (General Economic History, 1927): Talousjärjestelmä, joka perustuu:
- henkilökohtaisesta tai perheen taloudesta erotettuihin kirjanpitoa ylläpitäviin yrityksiin,
- vapaisiin markkinoihin, jotka ovat avoimet sosiaalisesta asemasta riippumatta,
- kehittyneen teknologian käyttöön, erityisesti suuryrityksissä, jotka tarvitsevat runsaasti sijoituspääomaa,
- tasa-arvoon lain edessä perustuvat oikeusjärjestelmä, joka takaa yksityisen omistusoikeuden
- joustavat työmarkkinat, jotka takaavat sosiaalisen liikkuvuuden, ilman orjuutta tai maaorjuutta ja lakiin perustuvia tai institutionaalisia rajoituksia, kuten minimipalkkoja tai ammattiyhdistyksiä
- osakkeiden julkinen kauppa, jolla kerätään suuria määriä sijoituspääomaa. Yksikään talousjärjestelmä ei ole ikinä saavuttanut näitä kaikki vaatimuksia täydellisinä. Huolimatta siitä, että "kapitalismi" on "ismi", se ei ole ideologia tai liike, vaan tuotannon tapa. Usein kapitalismi rinnastetaan suoraan markkinatalouteen. Sanan "kapitalismi" suomennokseksi on myös ehdotettu sanaa pääomatalous.(kuka?) Edellämainittujen käsitteiden käytöstä ei olla kuitenkaan yksimielisiä.

Historiaa

Marxilaisen näkemyksen mukaan kapitalismi kehittyi alun perin käsi kädessä käsityöläisperinteestä nousevan teollisuustuotannon myötä ja kapitalismi edusti uudenlaista tuotantotapaa suhteessa orjayhteiskunnan ja feodalismiin maanviljelykseen ja maanomistukseen.[http://www.valt.helsinki.fi/staff/ptkettun/sosialismi04/luento3.html] "Kapitalismi"-sanan keksi William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla. Nykyaikaisen kapitalismin instituutiot, korporaatio, pörssit ja kauppaliitot syntyivät jo sydänkeskiaikana vuosina 1000–1300. (katso myös: Hansaliitto). Kapitalismi on saattanut syntyä ilmiönä noin 200 vuotta vuoden 1349 Mustan surman jälkeen. Tarkka ajoitus on kuitenkin heikolla pohjalla, koska se mitä kapitalismiin tarkalleen ottaen kuuluu on hankala määritellä. Rahaa ja rahoituslaitoksia on ollut olemassa muinaisessa Foinikiassa ja Intiassa ja Kiinassa jo vuosisatoja, mutta modernin kapitalismin synty Länsi-Euroopassa on kuitenkin kiistatonta. Tuotantovoimaa alettiin suunnata tuotantokapasiteetin parantamiseen edellisten vuosisatojen pyramidien ja katedraalien rakentamisen sijaan. Kiistely siirtymisen tapahtumisesta feodalismista kapitalismiin kävi vilkkaana etenkin marxilaisten keskuudessa, koska se muodostaa pääkohdan marxilaisessa historian teoriassa. Kapitalismin synnylle on esitetty sisäisiä ja ulkoisia syitä: maaorjuuden heikkeneminen rahatalouden myötä ja itsevaltiuden kasvu, jolloin feodaaliruhtinaiden valta väheni. Ulkoisia syitä ovat törmäys islamin kanssa ja uusien kauppareittien etsiminen entisten katkettua (silkkitie), tykin keksiminen, jolloin kauppalaivat saattoivat purjehtia turvassa pidemmälle kotisatamastaan. Max Weber esitti teoksessaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", että kapitalismin syntyy vaikutti kalvinismin ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa, mutta maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Tämä synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloa uskontoon perustuneesta synnystään riippumatta. Länsi-Euroopassa 1700-luvulle, Itä-Euroopassa kauemmin, kapitalismi vallitsi feodalismin kanssa rinnan. Aateliston valta perustui etuoikeuksiin ja verotusoikeuteen, maanomistukseen ja maanviljelijöiltä perittyyn maanvuokraan. Kuitenkin raha, markkinat, sopimukset, omistusoikeus ja yhtenäinen laki (vuodesta 1648) alkoivat olla yleisiä. Teollisuustuotanto sekä valistusajattelu mullistivat talouden ja ajattelun rakenteet ja lisäsivät porvariluokan valtaa ja asemaa. Höyrykone mullisti tuotannon ja kapitalismin kehitys siirtyi kaupasta teollisuuteen. Teollistumisesta tuli synonyymi kapitalismin kanssa. Englannin 1770-luvun teollista vallankumousta seurasivat muut kahden seuraavan vuosisadan aikana. Tämä talouden ja vallan muutos johti suuriin mullistuksiin; väestönkasvu, liikenneyhteyksien ja kommunikaation nopeutuminen. Amerikan vallankumous ja sen seuraajat kuten Ranskan suuri vallankumous olivat kansan, etenkin porvarien kapinoita monarkiaa ja verotusta, yleensä myös mm. aatelin ja kirkon etuoikeuksia vastaan. Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat pyyhkivät feodalismin jääneet pois. 1800-luvun liberalismin piirteisiin kuuluivat vapaakauppa, kulta rahan arvon takeena, tasapainoiset budjetit ja minimaalinen köyhäinapu. Perheen rikkoutuminen tuotannon perusyksikkönä ja ihmisten siirtyminen kaupunkeihin johti sosiaalisiin mullistuksiin. Erilaiset utopistit ja nostalgikot haaveilivat paremmasta maailmasta. Syntyi sosialismi, josta tuli vastavoima ja uudistusliike kapitalismille. Samaan aikaan syntyivät ensimmäiset ammattiyhdistysliikkeet. Ammattiyhdistykset ja joukkovoima olivat voimakas vaikuttaja, mikä johti työsuojelun ja sosiaaliturvan syntyyn. Länsimaat kokivat 1800-luvulla suhdannevaihteluja sekä maailmansotien välillä vuonna 1929 alkaneen suuren laman, joka osoittautui vakavaksi kapitalismin kriisiksi. Kollektivistinen Neuvostoliitto ja korporativistiset Saksa ja Italia olivat laman runtelemille Euroopan valtioille merkittävä kilpailija. Talouden vaihteluja pyrittiin tasaamaan valtion talouden, mm. investointien kautta. Tämän tyyppisen ajattelutavan teorisoi John Maynard Keynes. Vanhemman talousteorian ja Keynesin ajatusten pohjalta muokattiin näiden kahden synteesi, jota kutsutaan keynesiläisyydeksi. Hyvinvointikapitalismi Yhdysvalloissa New Dealin mukana ja Britanniassa toisen maailmansodan jälkeen palauttivat luottamusta kapitalismiin. Keynesiläisyyden täystyöllisyys näytti pysyvältä ratkaisulta ongelmiin. Keynesiläisyyttä kritisoi esimerkiksi monetarismin isä, Milton Friedman 1950-luvun lopulla. Perinteisestä keynesiläisyydestä pitkälti luovuttiin taloustieteessä 1970-luvulla, jolloin monet teollisuusmaat olivat taloudellisesti vaikeassa tilanteessa inflaation ja työttömyyden noustessa samanaikaisesti. Vaikka keynesiläisyyden eri versioilla on yhä kannattajia, 1970-luvulta lähtien taloustieteen valtavirta on siirtynyt uusklassiseen taloustieteeseen. Radikaalimpia oikeistolaisia näkemyksiä edustavat monetarismi, itävaltalainen taloustiede ja uusi klassiseen koulukunta. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan yksityistivät valtion omistamia yrityksiä, vähensivät verotusta ja sääntelyä sekä uudistivat hyvinvointivaltiota. (kts. uusliberalismi) 1900-luvun alussa syntyneet monikansalliset yhtiöt nousivat uuden globaalin kapitalismin keulakuviksi. Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautuminen sosialismista 1989–1991 vähensi oleellisesti sosialistisen suunnitelmatalouden mainetta ja teki kapitalismista useimpien maiden johtajien silmissä ainoan varteenotettavan talousjärjestelmän. 1990-luvulta eteenpäin kapitalistiset piirteet lisääntyivät entisestään useiden maiden kansantalouksissa. Tämä tapahtui erilaisten talouden liberalisointitoimien kautta.

Teoriaa

Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan. Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan, siis esim. käyttää, myydä, lahjoittaa. Liberaalissa kapitalismissa taloudelliset toimijat kilpailevat valtion korkeintaan vähän rajoittamilla vapailla markkinoilla lain rajoissa. Yksityisestä omistusoikeudesta ja vapaista markkinoista seuraa taloudellista kilpailua. Kapitalistisessa taloudessa on työnjakoa ja erikoistumista, jossa jokainen henkilö ja yritys voi erikoistua parhaiten osaamaansa. Kapitalistinen talous ei kuitenkaan merkitse ns. täydellistä kilpailua, jolla taloustieteen määritelmän mukaan tarkoitetaan vapaan kilpailun lisäksi tuotteiden homogeenisuutta, yritysten äärimmäisen suurta määrää ja pientä kokoa (markkinoilla toimijoiden atomistisuus) ja informaation täydellistä ja äärimmäisen nopeata välittymistä ja ulkoisvaikutusten olemattomuutta. Kapitalismissa tavaroiden ja palveluiden markkinoiden lisäksi vaaditaan esimerkiksi arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, muun muassa koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa. Kapitalismia kannattavien mukaan kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi eräiden radikaalien kapitalismin kannattajien mielestä sekaantua vain minimivaltion ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja sopimukset. Heidän mukaansa kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi sekaantua vain, joidenkin mukaan ainoastaan, lakijärjestelmän ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus ja sopimukset. Anarkokapitalistit vastustavat kuitenkin valtion kaikenlaista toimintaa. Kapitalismia ovat puolustaneet esimerkiksi Milton Friedman kirjassaan ”Capitalism and Freedom” ja Ayn Rand kirjassaan ”Capitalism: The Unknown Ideal”.

Näkemyksiä

Kapitalismilla on ollut työväenliikkeessä aina kielteissävytteisiä vivahteita. Siihen yhdistetään usein pääoman ylivalta ja riisto. Karl Marxin mukaan kapitalismi on kuitenkin edistyksellinen ja välttämätön kehitysvaihe. Marxin seuraajat taas ovat jakautuneet niihin, jotka näkevät kapitalismin välttämättömänä ja edistyksellisenä, sekä toisaalta niihin, jotka näkevät kapitalismin yksinomaan negatiivisena. Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken.

Lähteitä


- Meghnad Desai "Capitalism", The Oxford Companion to the Politics of the World, 2e. Joel Krieger, ed. Oxford University Press Inc. 2001.
- Clive H. Lee "capitalism" The Oxford Companion to British History. Ed. John Cannon. Oxford University Press, 1997.

Katso myös


- Kehityskritiikki
- Laissez faire
- Markkinatalous
- Vapaakauppa Luokka:Talous ja:資本主義 th:ทุนนิยม

Max Weber

Maximilian Weber (21. huhtikuuta 1864 - 14. kesäkuuta 1920) oli saksalainen oikeustieteilijä, taloustieteilijä ja sosiologi. Häntä pidetään yhtenä julkishallinnon teorian ja nykyaikaisen sosiologian perustajista. Hänen pääteoksensa käsittelevät uskonnon sosiologiaa, politiikkaa ja hallitusvaltaa.

Elämä ja ura

Max Weber syntyi Erfurtissa, Saksassa vanhimpana seitsemän lapsen perheestä. Hänen isänsä oli Max Weber vanhempi, merkittävä poliitikko ja virkamies, joka oli naimisissa Helene Fallenstein. Max Weber (nuoremman) nuorempi veli Alfred Weber oli myös sosiologi ja taloustieteilijä. Koska hänen isänsä oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa, Weber varttui politiikantäyteisessä kodissa, jossa vierailivat usein merkittävät oppineet ja julkiset hahmot. Samalla tuli selväksi, että Max Weber oli älyllisesti erittäin lahjakas. Hänen lahjansa vanhemmilleen 1876, jolloin hän oli kolmentoista vanha, koostui kahdesta esseestä, joiden otsikot olivat "Saksan historian kulku erityisesti viitaten keisariin ja paaviin." sekä "Rooman keisarillinen aika Konstantinus Suuresta kansainvaelluksiin". 1882 Weber kirjoittautui Heidelbergin yliopistoon lakitiedon opiskelijaksi palvellen samalla toisinaan Saksan armeijassa. 1886 Weber läpäisi testin, joka oikeutti hänet harjoittamaan lakia nuorempana asianajajana. 1880-luvun ajan Weber jatkoi historian opiskelua. Hän sai tohtorinarvon lakitiedossa 1889 kirjoittamalla keskiajan liikeorganisaatioita käsittelevän oikeushistoriallisen teoksen. Kaksi vuotta myöhemmin Weber sai valmiiksi teoksensa Die Römische Agrargeschichte in ihrer Bedeutung für das Staats- und Privatrecht. Tämä takasi Weberille oikeuden täyteen akateemiseen arvoon. Näinä vuosina Weber kuitenkin keskittyi erityisesti nykyiseen yhteiskuntapolitiikkaan. 1888 hän liittyi Verein für Sozialpolitikiin, eräänlaiseen itsenäiseen oppineiden aivoriiheen, joka pohti yhteiskunnallisia asioita. 1890 aivoriihi käynnisti tutkimusprojektin, joka pohti "Puolan ongelmaa" - ulkomaalaisten maatyöläisten muuttoliikettä itäiseen Saksaan samalla kuin paikalliset maatyöläiset muuttivat teollistuviin kaupunkeihin. Weber asetettiin tutkimusprojektin johtoon ja tämän takia kirjoitti suurimman osan siitä. Lopullista raporttia pidettiin laajalti erinomaisena empiirisen tutkimuksen esimerkkinä ja Weberin maine asiantuntijana maatalouspolitiikassa lujittui. Weber saavutti suurta menestystä 1890-luvulla. 1893 hän meni naimisiin etäisen serkkunsa Marianne Schnitgerin kanssa, joka oli intellektuelli ja feministi, itsekin tunnettu kirjoittaja. Seuraavana vuonna Weber toimi lyhytaikaisesti taloustieteen professorina Freiburgin yliopistossa, ennen kuin otti vastaan viran Heidelbergissä 1896. Hän joutui sairauden takia vähentämään ja lopulta kokonaan lopettamaan säännöllisen akateemisen työnsä sairauden takia 1897, josta ei toipunut ennen vuotta 1901. Sairaus oli todennäköisesti hermoromahdus, joka aiheutui hänen isänsä kuolemasta. 1903 hänestä tuli toimittaja Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitikin. Weberistä tuntui kuitenkin, ettei hän voinut jatkaa normaalia opetustyötä ja toimi siitä lähtien yksityisenä oppineena. Tätä auttoi hänen saamansa perintö 1907. 1904 hän vieraili Yhdysvalloissa ja osallistui taiteiden- ja tieteiden kongressiin, joka pidettiin St. Louisin maailmannäyttelyn yhteydessä. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi hetken aikaa sairaaloiden johtajana Heidelbergissä. 1918 Weber toimi konsultanttina Saksan aselepokomissiossa solmittaessa Versailles'n rauhansopimusta. Hän oli mukana myös Weimarin tasavallan perustuslain luonnostelleessa komissiossa. Vuodesta 1918 hän jatkoi opettamista, ensin Wienin yliopistossa, sitten 1919 Münchenin yliopistossa, jossa hän johti ensimmäistä saksalaista sosiologian instituuttia. Max Weber kuoli keuhkokuumeeseen Münchenissa, Saksassa, kesäkuun 14. 1920.

Suomennettu tuotanto


- Max Weber, Kaupunki. Suom. ja toim. Tapani Hietaniemi. Vastapaino 1992, Tampere.
- Max Weber, Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus. Kirjoituksia uskonnonsoiologiasta. Suom. ja toim. Tapani Hietaniemi. Vastapaino 1989, Tampere.
- Max Weber, Pörssi. Suomentanut, selityksillä ja jälkikirjoituksella varustanut Tapani Hietaniemi. Tutkijaliitto 1990, Helsinki.
- Max Weber, Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Suom. Timo Kyntäjä. WSOY 1980, Porvoo - Helsinki - Juva.

Max Weberiä koskevaa suomenkielistä kirjallisuutta


- Tapani Hietaniemi, Max Weber ja Euroopan erityistie. Vertailevia sivilisaatiohistoriallisia tutkielmia. Tutkijaliitto 1998, Helsinki.
- Pertti Töttö, Max Weberin tieteenteoriasta. Kuopion yliopisto 2004, Kuopio. Weber, Max Weber, Max ko:막스 베버 ja:マックス・ヴェーバー th:มักซ์ เวเบอร์

Ismi

ismi tarkoittaa suuntaa, aatetta tai virtausta. Itsenäisenä sanana "ismi" on melko harvinainen ja kevyttä tyyliä. Sanan päätteenä "-ismi" tarkoittaa myös monenlaisia muita ilmiöitä (esim. terrorismi, alkoholismi, anglismi). Vastaava henkilöä tarkoittava johdin on -isti, mutta jos -ismi ei tarkoita aatetta tai oppia, saattaa vastaava -isti-johdos puuttua tai sen merkitys vaihtelee tapauksittain. (Esimerkiksi taidesuunnista puhuttaessa -isti tarkoittaa kyseistä suuntaa edustavaa taiteilijaa) Vastaava adjektiivijohdin on -istinen, ja se on ymmärrettävä -ismiin, ei -istiin liittyväksi; esimerkiksi "anglistinen" on "anglismin sisältävä, englannin kielelle ominainen tai siitä peräisin oleva", eikä sana "anglisti" edes ole lainkaan käytössä. Katso myös: luettelo ismeistä

Teollisuus

Teollisuus on tuotantotoiminnan laji, joka muuttaa kiinteässä toimipaikassa alkutuotannon luovuttamia orgaanisia tai epäorgaanisia raaka-aineita tai teollisesti valmistettuja puolivalmisteita mekaanisesti tai kemiallisesti uusiksi aineellisiksi hyödykkeiksi.

Teollisuuden toimialoja


- elintarviketeollisuus
  - elintarvikkeet
  - juomat
  - päihteet
- kaivosteollisuus ja muu kaivannaistoiminta
- kemianteollisuus
  - maaöljy
  - kumi
  - muovi
- metalliteollisuus- ja konepajateollisuus
- metsäteollisuus
  - paperi
    - graafinen teollisuus
  - puu
    - raakapuu
    - sahateollisuus
- savi-, lasi- ja kiviteollisuus
- tekstiiliteollisuus – tevanake
  - tekstiili
  - vaatteet
  - nahka
  - kenkä
- Sähkö-, kaasu- ja vesihuolto

Katso myös

Teollistuminen Elinkeinoelämän valtuuskunta Luokka: Tekniikka Luokka: Teollisuus ja:産業 simple:Industry

Feodalismi

Feodalismi tai feodaalinen järjestelmä on uudella ajalla keksitty termi keskiajalle tyypilliselle taloudelliselle ja hallinnolliselle järjestelmälle. Oikeushistoriallisesti orientoituneet tutkijat samaistavat usein feodalismin ja läänityslaitoksen. Näin määritellyn feodalismin peruspilari on lääninherran suojelu ja ylläpito vastapalkkiona alamaisen verosuorituksesta, ylempänä (lääninherrojen välillä) ylemmän suojelu vastikkeena alemman herran uskollisuudesta ja palveluksesta. Vasallin uskollisuus koski vain lähintä herraa, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ylläpitovelvollisuus ilmeni useimmiten niin, että herra antoi vasallilleen maa-alueen, joka tunnetaan läänityksenä. Läänityksiä käytettiin sotilasluokan palkan korvikkeena. Myös Japanissa esiintyi järjestelmä, jota usein verrataan eurooppalaiseen feodalismiin. Se tunnettiin nimellä bakuhan taisei (幕藩体制). Feodaalisiksi kutsutuissa yhteiskunnissa kuninkaan valta oli yleensä heikko vallan jakautuessa paikallistason herroille. Joskus voimakkaimmat vasallit saattoivat kohota voimakkaammiksi kuin itse kuningas, jolloin he tietenkään eivät olleet enää käytännössä alamaissuhteessa kuninkaaseen. Feodalismitermin käytöstä on käyty historioitsijoiden kesken paljon väittelyä. Kyseessä on, kuten historiallisessa käsitteenmuodostuksessa on melko yleistä, anakronistinen ilmaisu, joka luo käsityksen yhtenäisestä ideologiasta. Tämän vuoksi kenties useimmat tutkijat puhuvat nykyään mieluummin feodaalisesta yhteiskunnasta kuin feodalismista.

Kirjallisuus

Feodalismi: uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria: toim. Tapani Hietaniemi [et al.] (Vastapaino, 1997)

Linkkejä


- [http://www.helsinki.fi/hum/hist/gradut/nurmiain/sisallys.html Jouko Nurmiainen: Feodalismin käsite 1900-luvun länsimaisessa historiankirjoituksessa], yleisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, maaliskuu 1998 Luokka:Historian ajanjaksoja

Maanviljelys

Maanviljely (agriculture -> kulttuuri) on vanhin ihmisen elämiseen ja selviytymiseen liittyvä toiminta. Maanviljelyn tavoite ihmisen kannalta on taata ravinnonsaanti. Maanviljelyllä on myös vaikutuksia luontoon ja luonnon kiertokulkuun. Maanviljelyssä viljellään hyötykasveja. Hyötykasvi voi olla ravintona ihmiselle tai eläimelle. Viljelemistä voidaan harjoittaa myös luonnon hyödyksi kesannoimalla peltoja. Viljelykasveja voidaan jatkojalostaa. Eräistä viljelykasveista, kuten pellavasta ja puuvillasta valmistetaan kangasta.

Kasvukauden vaiheet

Maanviljelyn vaiheet ajoittuvat kasvukauteen: kylvö, kasvu ja sadonkorjuu. Kylvövaiheessa maa muokataan ensin kylvölle sopivaksi. Tämä tapahtuu auraamalla, äestämällä maaperä. Auraus kääntää maata halutulta syvyydeltä. Näin maan ravinteet pääsevät sekoittumaan ja uusiutumaan. Siemen kylvetään käsin tai koneella. Siemen kylvetään useimmiten maan sisään tyypillisesti muutaman sentin syvyyteen. Suotuisissa olosuhteissa (tarpeeksi lämpöä, tarpeeksi kosteutta) siemen itää. Maan päälle tullutta itänyttä kasvia sanotaan oraaksi (vilja) tai versoksi. Kasvukauden aikana maaperää kastellaan ja lannoitetaan. Kasvukauden aikana rikkakasvit kilpailevat auringonvalosta ja muista kasvun edellytyksistä tukahduttaen varsinaisen viljelykasvin kasvuolosuhteet. Kasvua estää ja satoa vähentää myös tuholaiseläimet. Rikkakasvien vaikutusta vähennetään ja perästi poistetaan kokonaan käsin suoritettavalla kitkemisellä tai levitetään torjunta-ainetta kasvumaalle. Torjunta-aineet ovat teollisesti valmistettuja myrkkyjä. Torjuntaan voidaan käyttää myös luonnonmukaisia menetelmiä. Mm. tuholaiseläinten vihollisia. Kun viljelykasvi on tullut kypsäksi, on sadonkorjuun aika. Sadonkorjuussa syntynyt kasvin haluttu osa (useimmiten hedelmä) korjataan talteen sopivalla menetelmällä. Juureskasvit kaivetaan maasta ylös, kasvi voidaan leikata ja hedelmä tai siemen erotella, yms. Esim. viljan sadonkorjuussa uudet simenet ovat tavoiteltu viljelyn tulos. Siemenet erotellaan ja voidaan jauhaa edelleen jauhoiksi.

Historia

Maanviljelyn ensimmäiset merkit, kuten viljelyyn jalostettujen kasvien jäänteet, ovat 9000-luvulta eKr. Lähi-idästä, hedelmällisen puolikuun alueelta ja Niilin ympäristöstä. Vieläkin vanhempia (ennen 10 000 eKr.) rukiin jyviä on löydetty Hureyraista Syyriasta, mutta kyseessä lienee pikemminkin villirukiin käyttö kuin varsinainen maanviljelys. 8500-luvulla eKr. ns. esikeraamiselta kaudelta lähtien Lähi-idässä tavataan ensimmäiset merkit kotieläimiin ja viljelyyn perustuvasta talousmuodosta. Tältä ajalta on löydetty kahdeksan ns. perustavaa viljelykasvia. Vuosien 8500-7500 eKr. väliin on ajoitettu useita asutuskeskuksia, jonka väestö sai ravintonsa pääosin näistä kasveista. Hedelmällisen puolikuun alueelta maanviljelys levittäytyi itään Keski-Aasiaan ja länteen Kyprokselle, Anatoliaaan ja 7000 eKr. mennessä Kreikkaan. Pääosin emmer- ja einkorn-vehnään perustuva viljely levisi pohjoisempaan Eurooppaan etelästä ja idästä saavuttaen Keski-Euroopan n. 4800 eKr. Maanviljelyyn siirtymisen taustalla ovat saattaneet olla ilmastonmuutokset, mutta mahdollisesti myös yhteisölliset muutokset. Todennäköisesti siirtyminen metsästys-keräily-taloudesta maatalouteen oli pitkä ja asteittainen prosessi. Vaikkakin todettu ilmastonmuutos on suosituin selitys maanviljelyn synnylle Lähi-idässä, se että maanviljely on syntynyt riippumattomasti vähintään kolme kertaa eri maailmankolkissa, viittaa siihen että myös yhteisöllisillä syillä on saattanut olla vaikutuksensa. Riisin pohjautuva maanviljely kehitettiin Kauko-idässä riippumattomasti viimeistään 6500 eKr. ja myöhemmin maissiin ja kurpitsaan perustuva Etelä- ja Keski-Amerikassa. Todennäköisesti maanviljely kehitettiin riippumattomasti myös Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Täysin riippuvaisiksi viljelykasveista ja eläimistä tultiin vasta pronssikaudella. Maanviljelyn modernissa mielessä keksijöinä voidaan pitää sumereita, jotka aloittivat aiempaa intensiivisemmän maanviljelyn n. 5500 eKr. Intensiivinen maanviljely mahdollisti suuremman väestömäärän kuin metsästys ja keräily, ja elintarvikkeiden ylijäämän, joka voitiin säilyttää talven varalle ja jolla voitiin käydä kauppaa. Maanviljely-yhteiskunnan kyky elättää ihmisiä, jotka eivät itse tuottaneet ruokaa, oli oleellista vakinaisten sotajoukkojen synnylle. Niinpä sumerit kykenivät ennenkuulumattomaan alueiden valloittamiseen luoden historian ensimmäisen imperiumin. Myöhemmin Niilin ympäristön maanviljelyn avulla egyptiläiset rakensivat vielä laajemman valtakunnan. Vuoroviljelyn keksiminen keskiajalla lisäsi maanviljelyn tehoa huomattavasti. Vuoden 1492 jälkeen maanviljely monipuolistui kun Eurooppaan tuotiin muiden mantereiden viljelykasveja ja toisin päin. 1800-luvun alkupuolella maanviljelytekniikka oli etenkin kasvien jalostamisen myötä parantunut niin, että sama maa-ala kykeni tuottamaan moninkertaisesti keskiaikaiseen verrattuna. 1900-luvun koneellistumisen, etenkin traktorin keksimisen myötä kylvön, korjuun ja puinnin kaltaiset vaativat työt pystyttiin tekemään ennenkuulumattomalla tehokkuudella. Urbanisoituneessa yhteiskunnassa maanviljely elinkeinona on vähentynyt. Maanviljelyä harjoitetaan kotipuutarhan tai siirtolapuutarhan muodossa jopa kaupungeissa. Pienessä mittakaavassa jopa kerrostalon parvekkeella voi kasvattaa viljelykasveja.

Maanviljelyyn sopivia kasveja


- Viljat
  - ohra
  - vehnä
  - kaura
  - ruis
- herne
- papu
- nauris
- pellava
- kaali
- lanttu
- sokerijuurikas
- rypsi, rapsi

Katso myös


- Maatalous
- Maatalousyhteiskunta Luokka:Maatalous ko:농업 ja:農業 nb:Landbruk simple:Agriculture

Hansaliitto

).]] Hansa (vanh. yläsaks. Hanse: ryhmä, joukko; myös dudische Hanse ja deutsche hanse. Latinaksi hansa teutonica) oli saksalaisten kaupunkien (varhaisvaiheissa yksittäisten kauppiaiden) liitto, joka hallitsi kauppaa Itämeren ja pohjois-Saksan alueella 1200- 1400-luvulla ( keskiajalla). Aluksi kauppiaat muodostivat pieniä yhteenliittymiä puolustamaan etujaan. Samaan aikaan saksalaisia siirtyi itään päin Puolaan, jolloin syntyi uusia markkina-alueita. Vuonna 1241 Hampurin ja Lyypekin kauppiaat muodostivat liiton eli hansan ja poistivat tullimaksut keskinäisestä kaupastaan. Pikku hiljaa yksittäisistä kauppiashansoista siirryttiin kohti kaupunkihansaa. Ennen Hansaa Itämeren kauppaa hallitsivat viikingit. Viikinkien vallan kadottua kaupankäynnin keskus siirtyi saksalaistuvalle Itämeren etelärannikolle. Merkittävä vaihe tässä oli Lyypekin perustaminen 1158. Varhaisimmat erityisoikeutensa saksalaiskauppiaat saivat Lontoossa 1157, pian seurasivat erityisoikeudet Gottlannissa, Novgorodissa ja Bryggessä. Liitto toi taloudellista etua jäsenilleen, minkä vuoksi toisia kaupunkeja liittyi pian mukaan. 1300-luvun alkupuolella kauppa- ja puolustusliitto, jota myöhemmin kutsuttiin hansaliitoksi, oli jo täysin vakiinnuttanut asemansa. 1300-luvun puolivälissä siinä oli mukana noin 70 kaupunkia Flanderista Venäjälle. Liiton jäsenistä ei koskaan laadittu kattavaa jäsenluetteloa, joten liiton laajuutta eri aikoina on hankala selvittää täsmällisesti. Lisäksi löyhästi liittoon liittyi noin 130 muuta kaupunkia. 1356 siihen asti löyhä kaupunkiliitto tiivistyi Lyypekin johdolla entistä tiiviimmäksi suurvallaksi. Edelleenkään liitolla ei ollut varsinaisia jäsenlistoja, ei perustuslakia eikä tiukkaa organisaatiota, ei yhteistä taloutta tai virkamiehiä. Mainitusta vuodesta alkaen Hansan päätökset tehtiin hansapäivillä yksinkertaista enemmistöä seuraten. Hansakaupunkeja olivat esimerkiksi
- Hampuri, Lyypekki, Kiel, Rostock, Stralsund, Magdeburg, Braunschweig, Bremen, Münster, Köln, Dinant, Breslau, Krakova, Danzig, Elbing, Königsberg, Tallinna, Tartto, Pärnu, Viljandi, Visby, Tukholma. Hansalla oli konttori seuraavissa kaupungeissa:
- Brügge, Antwerpen, Lontoo, Bergen, Novgorod. Muita tärkeitä kauppapaikkoja olivat
- Oslo, Malmö, Kalmar, Turku, Viipuri. Hansakauppiaat osallistuivat monen kaupungin hallintoon. Esimerkiksi Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä määrättiin tarkoin, kuinka monta saksalaista sai kuulua kaupungin raatiin ja monenko piti olla kotimaisia. Hansakaupan merkityksen kannalta keskeistä oli uuden laivatyypin koggin, kehittäminen. Koggeihin mahtui varhaisempia laivatyyppejä huomattavasti enemmän rahtia. Tärkeitä vientitavaroita olivat suola, kankaat ja taloustavarat. Ruotsista saatiin rautaa, Suomesta kalaa ja turkiksiakin, Norjasta kalaa ja Venäjältä turkiksia ja mehiläisvahaa kirkon kynttilöihin. Lisäksi Hansa välitti eurooppalaisia vaikutteita, kieltä, kirjallisuutta ja muotia pohjoiseen. Hansa keskittyi pääasiassa kauppaan, mutta sillä oli myös sotilaallista voimaa. Se puolusti jäsentensä etuja aikana, jolloin ei ollut olemassa yhtenäistä Saksaa, joka olisi kyennyt antamaan takeet kaupankäynnin turvallisuudesta. Tanska jatkoi itsenäistä kaupankäyntiä Itämerellä vielä viikinkiajan jälkeenkin, ja Tanskan kuninkaan Valdemar IV:n aikana (1340–1377) hansan oli kahdesti puolustauduttava Tanskan yrityksiltä puuttua liiton asioihin. Hansan valta hiipui 1500- ja 1600-luvuilla mm. hollantilaisen merenkulun ja erityisesti territoriaalivaltioiden, kuten Ruotsin voimistumisen johdosta. Tällöin aiemmin pitkälti itsenäiset kaupungit menettivät poliittista merkitystään ruhtinaille. Toinen merkittävä syy Hansan vallan hiipumiselle oli Amerikoiden löytyminen, mikä siirsi kaupankäynnin painopistettä Atlantille.

Muualla verkossa


- [http://netzwerk.wisis.de/id~nBRwRBYs9Fe16gTl/projekte/2.htm Susa Schindler: Die deutsche Hanse] Luokka:Kauppa Luokka:Saksan historia Luokka:Tanskan historia Luokka:Norjan historia Luokka:Ruotsin historia Luokka:Viron historia Luokka:Puolan historia Luokka:Keskiaika ja:ハンザ同盟

Musta surma

]] Musta surma (myös nimellä musta rutto) oli Eurooppaa 1300-luvulla runnellut epidemia, jonka arvioidaan tappaneen noin kolmasosan maanosan väestöstä. Suurin osa tutkijoista uskoo, että kyseessä oli paiseruttoepidemia, joka oli aikaisemminkin pyyhkäissyt Euroopan yli - kuten roomassa 590 levinnyt rutto. Kuitenkin toiset lähteet pitävät keuhkoruttoa tavallisempana ruton muotona, koska se levisi ihmisestä toiseen, toisin kuin paiserutto, jota levittivät vain kirput ja rotat. Paiseruton aiheuttaa Yersinia pestis -bakteeri (tunnettu aikaisemmin nimillä Bacterium pestis ja Pasteurella pestis), joka elää tasalämpöisissä eläimissä. Bakteeria levittävät kirput, joiden Leviämistä vastaavasti vauhdittavat kirppuja kantavat mustarotat (Rattus rattus). Paiserutto aiheuttaa isoja ja kivuliaita paiseita kainaloiden ja nivusien imurauhasiin. Jos paiserutto jää hoitamatta, se saattaa levitä verenkiertoon (oireina verenvuoto kudoksissa, joista mustat läikät, ruton nimennyt oire, aiheutuvat). Hoitamattomana paiseruttoon kuolee usein 4-8 päivässä. Kuolettavin muoto rutosta on voimakkaita verioksennuksia aiheuttava keuhkorutto, jossa bakteerit leviävät keuhkoihin - hoitamattoman keuhkoruton kuolleisuus on n. 95%. Kolmas ruton muoto on verirutto, joka aiheuttaa verenmyrkytyksen.

Kehitys

mustarotat Ei ole aivan tarkalleen selvää mistä 1300-luvun epidemia tarkalleen ottaen lähti liikkeelle - ehkä jostain Intian pohjoisosista, mutta todennäköisemmin keski-Aasian tasangoilta, josta sen länteen toivat Mongoli-armeijat. Rutto levisi Eurooppaan Krimin niemimaalta, jossa genovalainen siirtokunta Kaffa joutui mongolien piirittämäksi. Kerrotaan, että mongolit ampuivat katapulteilla ruttoon kuolleiden ruumiita muurin yli kaupunkiin. Kaffasta paenneet veivät sitten ruton Messinaan, Genovaan ja Venetsiaan vuosien 1347-1348 taitteessa. Italiasta rutto levisi myötäpäivään ympäri Euroopan - Ranskaan, Espanjaan, Englantiin, Saksaan, Skandinaviaan ja lopulta luoteis-Venäjälle. Vasta 1896 ruttobakteeri eristettiin ja sen leviämistapa selvitettiin. Aivan viime vuosina on alettu tutkijapiireissä esittää väitteitä, ettei musta surma ehkä sittenkään liittynyt paiseruttona tunnettuun epidemiaan. Tällöin jää avoimeksi, mikä tauti kyseessä olisi ollut. Aikalaisille ruton syyt olivat monimutkaiset - sitä pidettiin yleisesti Jumalan rangaistuksena syntisille tai vastaavasti "huonon ilman" aiheuttamana. Siitä syytettiin myös juutalaisia ja useilla alueilla tauti johti juutalaisvainoihin. Kristillisessä kulttuurissa ruton alkuperää luonnollisesti pidettiin saatanallisena, jolloin kissoja, usein paholaista symboloivia eläimiä, hävitettiin runsaasti. Ironista kyllä, kyseisellä toiminnalla oli merkittävä rooli ruttoa levittävien rottien lisääntymisessä. Jotkut myös uskoivat että kyseessä oli planeettojen kohtaaminen. Tutkijat ovat myös esittäneet väitteitä, että mustan surman dramaattisuus johtui todellisuudessa katovuosien heikentämän kansan vastustuskyvyn vähäisyydestä, eikä taudin hämmästyttävästä tappavuudesta. Näin ollen 1300-luvun puolenvälin epidemiaa olisi edeltänyt pitkä kehitys, joka viimein kulminoitui taudinaiheuttajan alkaessa levitä.

Rutolta suojautuminen

Koska kukaan ei tiennyt miten rutto levisi, siltä ei osattu suojautua. Aika yleisesti arveltiin että rutto levisi ilman kautta - kuten asia keuhkoruton kohdalla lähes olikin. Jos taudin leviämisen syynä oli ilma, eristäminen auttaisi. Tiukka eristäminen oli kuitenkin hankalaa, ja kirput olikin lähes mahdoton saada eristetyksi. Milanossa ruttoon sairastuneiden ihmisten talojen ikkunat ja ovet laudoitettiin kiinni. Ehkä juuri tämän ansiosta kapungissa rutto ei ollut niin tuhoisa kuin monessa muussa paikassa. 1374 ei Venetsiaan päästetty ihmisiä joiden epäiltiin sairastavan ruttoa, ja 1383 Marseilleen pyrkivät laivat eivät saaneet rantautua ennen kuin olivat odottaneet 40 päivää. Tästä tulee sana "karanteeni", sillä 40 on italiaksi quaranta. Flagellantit uskoivat että Jumala oli asettanut ruton rangaistukseksi ihmisten pahoista teoista. Flagellantit vaelsivat ryhminä ja ruoskivat itseään jotta Jumala huomaisi heidän katuvan ja lopettavan mustan surman.

Musta surma Pohjoismaissa

Pohjoismaista musta surma saapui ensimmäisenä Norjaan, mitä ilmeisimmin Englannista. Norjalaisista noin joka toinen kuoli epidemiassa - pahempi mustan surman prosentuaalinen uhriluku oli ainoastaan Islannissa, jonne rutto saapui vasta 1400-luvun alussa. Islannissa n. 60% väestöstä menehtyi. Ruotsissa musta surma jäi arvioiden mukaan hieman eurooppalaista keskiarvoa lievemmäksi. Suomen tilanteesta lähteet eivät sano käytännössä mitään. Musta surma joka tapauksessa muutti pohjolan poliittista tasapainoa, heikentäen Norjan ja Islannin painoarvoa ja lisäten Ruotsin voimaa. Joidenkin arvioiden mukaan tämä olisi osittain vaikuttanut Ruotsin nousuun 1600-luvun suurvalta-asemaansa. Joka tapauksessa heikentynyt Norja päätyi 1400-luvusta alkaen Tanskan alaisuuteen, mitä kesti 1800-luvun alkuun. Aiemmin erittäin voimakas ja ekspansiivinen Norja menetti siis itsenäisyytensä. Norja myös menetti 1400-luvun kuluessa hitaasti alusmaitaan Britannian pohjoisosissa.

Seuraukset

Kuolonuhrien määrä vaihtelee suuresti lähteestä riippuen, mutta yleisin arvio on, että kolmannes Euroopan väestöstä olisi kuollut 1300-luvun rutossa. Musta surma vaati arviolta 25 miljoonaa kuolonuhria Euroopassa ja lisäksi paljon lisää Afrikassa ja Aasiassa. Kyliä hylättiin, kun muutamat henkiinjääneet pakenivat ja levittivät tautia eteenpäin. Väestökato toi muassaan myös taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Niinpä maaorjien olot paranivatkin huomattavasti. Äkillinen pula halvasta työvoimasta johti joidenkin mukaan myös teknologisen kehityksen välttämättömyyteen ja joidenkin mukaan jopa laukaisi renessanssiin johtaneen kehityksen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana väestökadon takia jäljelle jääneistä eurooppalaisista tuli hetkellisesti maailman suurimpia lihankuluttajia ennen teollisen vallankumouksen jälkeistä kehittyneempää maataloutta.

Katso myös


- Kuolemantanssi Luokka:Sairaudet Luokka:Tartuntataudit Luokka:Keskiaika ja:ペスト ko:흑사병 simple:Black Death

Silkkitie

Silkkitie oli joukko yhteenliittyneitä vesi- ja maareittejä, jotka kulkivat Etelä-Aasian halki Kiinan Chang-ansta (nyk. Xian) Syyrian Antiokiaan ja muihin Lähi-idän ja Euroopan kohteisiin. Silkkitien kautta kautta kuljetettiin silkkiä ja muita kauppatavaroita, kuten norsunluuta, kultaa ja jalokiviä karavaaneilla ja laivoilla. Silkkitien juuret pohjaavat Aleksanteri Suuren valloituksiin 300-luvulla eKr ja etenkin Kiinan pyrkimyksiin saada polittista ja sotilaallisista valtaa Keski-Aasiassa toisella vuosisadalla eKr, mikä edesauttoi kauppasuhteiden syntymistä lännen ja idän välillä. Reittien käyttäminen silkinvientiin alkoi roomalaisten kiinnostuttua silkistä ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen. Silkkitien suurin kukoistuskausi koettiin Tang-dynastian aikana n. 600-700 jKr. Silkkite taantui Mongolivaltakunnan hajaantumisen jälkeen 1300-luvulla ja lopullisesti 1400-luvulta alkaen Kiinan ja Euroopan välisten merireittien löytymisen myötä. Termi silkkitie on käännös saksan sanasta Seidenstraße, jota käytti saksalainen maantieteilijä Ferdinand von Richthofen 1800-luvulla.

Hellenistinen valloitus

Euroopan, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan välillä on ollut kauppayhteyksiä jo hyvin varhaisina aikoina, samoin Kiinan ja Keski-Aasian. Ensimmäinen merkittävä askel kohti lännen ja kaukoidän yhdistävää kauppareittiä otettiin kun Makedonian Aleksanteri Suuri tunkeutui 300-luvulla eKr syvälle Keski-Aasiaan ulottaen valtakuntansa lähes nykyisen Kiinan rajoille. Kun yksi Aleksanterin entisistä kenraaleista, Ptolemaios, nousi valtaan Egyptissä, alkoivat he harjoittaa kauppaa Mesopotamiaan, Intiaan ja Itä-Afrikkaan maayhteyksien ja Punaisen meren satamiensa kautta. Kauppaan osallistuivat monet välikädet, kuten nabatealaiset ja muut arabit. Kreikkalaisten valta Keski-Aasiassa kesti kolme vuosisataa ja laajeni edelleen idemmäs etenkin Euthydemusin kaudella. Kreikkalaisten arvellaan lähettäneen retkikuntia aina Kiinan Turkestaniin.

Kiinan tunkeutuminen Keski-Aasiaan

Turkestan Seuraava askel koettiin n. 130 eKr Kiinan Keski-Aasiaan suuntaamien lähetystöjen myötä. Keisari Wudi lähetti "Suuren matkailijan" Chang Chienin tugaanien vuokse tarkoituksena solmia heidän kanssaan liitto hunneja vastaan. Tämä ei onnistunut, mutta Chienin vaiherikas matka toi keisarille tietoja alueen vauraista ja aiemmin tuntemattomista kuningaskunnista, kuten Ferganasta, Baktriasta ja Parthiasta, joiden kanssa kiinalaiset pyrkivät kauppasuhteisiin. Kiinalaiset olivat erityisen kiinnostuneita ferganalaisten hallussa olleista kookkaista ja voimakkaista hevosista joita kutsuttiin taivaallisiksi hevosiksi. He lähettivät kymmeniä lähetystöä näihin maihin ja aina Seleukidien hallitsemaan Syyriaan saakka. Silkkitie syntyi varsinaisesti viimeisellä esikristillisellä vuosisadalla Kiinan Han-dynastian pyrkimyksistä vahvistaa reittiä Intiaan ja länsimaailmaan. Näihin pyrkimyksiin kuului sekä alueiden haltuunotto Tarimin altaassa jotta kauppasaattueita voitaisiin suojella rosvoilta, että diplomaattisuhteiden luominen naapurivaltioihin. Merellinen silkkitie avautui Kiinan hallitseman Jiaozhin (nykyisin Vietnamin alueella, Hanoin lähellä) kautta. Se laajeni Intian ja Sri Lankan satamien kautta roomalaisten Egyptin ja nabatealaisten Punaisen meren satamiin asti. Suurinta osaa Tarimin altaasta peittää Taklamakanin autiomaa, joka yhdessä sen koillispuolella sijaitsevan Gobin autiomaan ja eteläpuolella sijaitsevan Himalajan vuoriston kanssa oli pitkään toiminut luontaisena esteenä lännen ja kaukoidän välissä. Taklamakan on eräs maailman vihamielisimmistä seuduista, polttavan kuuma, kuiva ja erityisen vaarallisista hiekkamyrskyistään tunnettu hiekka-aavikko, jota paikalliset kutsuvat kuoleman maaksi. Kauppakaravaanit kulkivat autiomaan reunoja keitailta toisille, mutta olivat alttiita alueen paremmin tunteville rosvoille. Niinpä Han-dynastia perusti oman hallituksensa Wuleihin, Taklimakanin autiomaan pohjoiselle reunalle suojellakseen aluetta. Samoihin aikohin alueelle, Turfanin altaaseen perustettiin myös Gaochangin kaupunki. Siitä kehittyi keskus Huihe-kuningaskunnalle, jonka asukkaat muodostivat alueen nykyisten asukkaiden uiguurien esi-isät. Syntyi monia kaupunkeja, usein keitaiden lähettyville, jotka toimivat kaupan välikäsinä. Aavikon laajeneminen ja eroosio kuitenkin uhkasi näitä asutuksia alati ja ne vaativat jatkuvaa asutusta ja huoltoa. Monet kaupungit ja asutuskeskukset tyhjenivät ja hautautuivat ajan saatossa hiekkaan ja niistä jäivät muistuttamaan vain paikalliset tarinat hiekkaan hautautuneista kaupungeista. Alueen vaikeakulkuisuuden takia monet niistä kulttuuriaarteineen löydettiin vasta 1900-luvun tutkimusmatkailijoiden, kuten Sven Hedinin myötä.

Rooman imperiumi ja silkki

Pian Rooman vallattua Egyptin 30 eKr, säännölliset kontaktit ja kauppayhteydet Intian, Kaakkois-Aasian, Kiinan, Lähi-idän, Afrikan ja Euroopan välillä lisääntyivät räjähdysmäisesti. Maa- ja merireitit olivat toisinsa läheisessä yhteydessä ja tuotteita, teknologioita ja ajatuksia alkoi levitä maanosista toisiin. Maanosien välinen kauppa oli säännöllistä, organisoitua ja "suurvaltojen" suojelemaa. Intensiivinen kauppa Kiinan ja Rooman imperiumin välillä alkoi pian silkin voimalla, johon roomalaiset olivat hullaantuneet. Silkkikaupan välittäjinä toimivat parthialaiset. Rooman senaatti laati tuloksetta asetuksia, jotka sääntelivät silkinkäyttöä moraalisin ja taloudellisin perustein. Silkkiä, jonka roomalaiset luulivat kasvavan puissa, pidettiin säädyttömänä, koska sen ei katsottu peittävän vartaloa tarpeeksi. Silkin suosio johti valtakunnasta poispäin suuntautuvaan kultavirtaan. Myöhemmän Han-dynastian kronikka kertoo, että ensimmäinen roomalainen lähettiläs kävi Kiinassa merellistä reittiä vuonna 166. Tätä seurasi useita roomalaisia lähetystöjä.

Keski-Aasian taloudellinen ja kulttuurinen vaihto

166 Buddhalaisuus alkoi kulkeutua silkkitietä pitkin Kiinaan ja edelleen idemmäs noin viimeiseltä esikristilliseltä vuosisadalta alkaen. Aleksanteri Suuren valloitukset synnyttivät nykyisen Pakistanin-Afganistanin alueelle ns. kreikkalais-buddhalaisen kulttuurin jossa intialaiset ja kreikkalaisperäiset vaikutteet sekoittuivat. Koska suoran tien Intiasta Kiinaan esti Himalajan vuoristo, oli kaukoitään levinnyt buddhalaisuus juuri tätä kreikkalaisväritteistä muotoa. Esimerkiksi tapa kuvata Buddhaa ihmishahmoisena on kreikkalaista vaikutusta: vanhempi traditio ei voinut ajatella jumalaksi korottautuneen Buddhan kuvaamista ihmiseksi. Muita silkkitien kautta Kiinaan levinneitä uskontoja olivat manikealaisuus ja harhaopiksi Roomassa nimetty kristinuskon muoto nestoriolaisuus. Kushan keisarikunta joka sijaitsi Intian niemimaan koillisosissa, oli kulttuurivaihdon keskus. Kushan synnyttämästä kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta ovat todisteina toiselle vuosisadalle ajoittuvat aarrelöydöt, jotka sisältävät runsaasti esineitä kreikkalais-roomalaisesta, kiinalaisesta ja intialaisesta kulttuuripiiristä. Kushan keisarikunta Kauppa lännen ja idän välillä kehittyi myös meritse päätepisteinään Aleksandria Egyptissä ja Guangzhou Kiinassa, mikä synnytti roomalaisia kauppatukikohtia Intiaan. Silkkitie edusti varhaista poliittista ja kulttuurista integraatiota kaupan kautta. Kukoistuskautenaan silkkitie loi kansainvälisen kulttuurin, joka yhdisti niinkin kaukaisia kansoja kuin unkarilaisia, armenialaisia ja kiinalaisia. Silkkitien vauraudet loivat uuden mahdollisuuden alueen paimentolaisille ryöstäjinä tai kauppaa suojelevina palkkasotureina ja monista paimentolaisheimoista tuli taitavia sotureita. Silkkitie synnytti osaltaan monia paimentolaislähtöisiä sotilasmahteja, kuten Kasaarien imperiumin ja Mongolivaltakunnan. Silkkitien huippukohta koettiin Tang-dynastian aikana 700-luvulla. Tällöin Chang-an kasvoi jopa kahden miljoonan asukkaan metropoliksi, jonka asukkaissa olivat edustettuina kaikki aikansa ammatit ja useat kansallisuudet. Tang-dynastian jälkeisen viiden dynastian ajan poliittisen hajaannuksen aikana silkkitie taantui. Song-dynastia yhdisti Kiinan uudelleen, mutta silkkitie ei enää saavuttanut Tang-dynastian aikaista loistoaan.

Mongoliaika

Song-dynastian luona n.1280]] Harvoja poikkeuksia, kuten Marco Poloa ja joitain kristillisiä lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta, silkkitietä ei matkustettu päästä päähän. Tavarat liikkuivat lukuisten välikäsien kautta, mikä nosti niiden hintoja. Mongolien ekspansio yli Aasian vuosina 1215-1360 auttoi tähän tuoden silkkitielle poliittista stabiilisuutta. Mongolien valtakunnan hajaantuminen aiheutti kuitenkin myös silkkitien poliittisen, kulttuurisen ja taloudellisen hajaannuksen. Mongolivaltakunnan hajaannuksen jälkeen Silkkitien poliittiset voimapiirit muuttuivat kulttuurisesti ja taloudellisesti erillisiksi ja yhteydet niiden välillä vähenivät. Osaltaan kiinteiden, alueellisten valtioiden muodostumiseen vaikutti musta surma, joka oli tuhoisa paimentolaisväestölle, osaltaan ruudin tuottama sotilaallinen voima, joka vahvisti kiinteitä valtioita. 1400-luvulta alkaen silkkitien korvasi merikuljetukset Vasco da Gaman löytämää Afrikan kiertävää merireittiä pitkin.

Löytöretket: Eurooppa tavoittelee Aasiaa

Silkkitien katoaminen oli tärkeimpiä tekijöitä jotka motivoivat eurooppalaisia etsimään uutta reittiä Kiinaan. Valtavat voitot odottivat sitä, joka kykenisi muodostamaan suoran kauppayhteyden Aasiaan. Kristoffer Kolumbuksen vuoden 1492 Amerikan löytöretken alkuperäinen motiivi oli uuden silkkitien luominen. Aluksi eurooppalaisille oli suuri pettymys havaita, että Aasian ja Euroopan välissä oli uusi manner. Pyrkimys tehdä suoraa kauppaa Kiinan kanssa oli myös Portugalin motiivi sen ekspansiossa Afrikan taakse vuoden 1480 jälkeen. Sitä seurasivat hollantilaiset ja englantilaiset 1600-luvulla.

Media

YLE TV2 esitti Japanin tv:n tuottamaa Silkkitie nimistä dokumentti-sarjaa vuosina 1984-85. Sen jälkeen sarja on uusittu kahdesti. Luokka:Silkkitie Luokka:Liikenneväylät ja:シルクロード

Max Weber

Maximilian Weber (21. huhtikuuta 1864 - 14. kesäkuuta 1920) oli saksalainen oikeustieteilijä, taloustieteilijä ja sosiologi. Häntä pidetään yhtenä julkishallinnon teorian ja nykyaikaisen sosiologian perustajista. Hänen pääteoksensa käsittelevät uskonnon sosiologiaa, politiikkaa ja hallitusvaltaa.

Elämä ja ura

Max Weber syntyi Erfurtissa, Saksassa vanhimpana seitsemän lapsen perheestä. Hänen isänsä oli Max Weber vanhempi, merkittävä poliitikko ja virkamies, joka oli naimisissa Helene Fallenstein. Max Weber (nuoremman) nuorempi veli Alfred Weber oli myös sosiologi ja taloustieteilijä. Koska hänen isänsä oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa, Weber varttui politiikantäyteisessä kodissa, jossa vierailivat usein merkittävät oppineet ja julkiset hahmot. Samalla tuli selväksi, että Max Weber oli älyllisesti erittäin lahjakas. Hänen lahjansa vanhemmilleen 1876, jolloin hän oli kolmentoista vanha, koostui kahdesta esseestä, joiden otsikot olivat "Saksan historian kulku erityisesti viitaten keisariin ja paaviin." sekä "Rooman keisarillinen aika Konstantinus Suuresta kansainvaelluksiin". 1882 Weber kirjoittautui Heidelbergin yliopistoon lakitiedon opiskelijaksi palvellen samalla toisinaan Saksan armeijassa. 1886 Weber läpäisi testin, joka oikeutti hänet harjoittamaan lakia nuorempana asianajajana. 1880-luvun ajan Weber jatkoi historian opiskelua. Hän sai tohtorinarvon lakitiedossa 1889 kirjoittamalla keskiajan liikeorganisaatioita käsittelevän oikeushistoriallisen teoksen. Kaksi vuotta myöhemmin Weber sai valmiiksi teoksensa Die Römische Agrargeschichte in ihrer Bedeutung für das Staats- und Privatrecht. Tämä takasi Weberille oikeuden täyteen akateemiseen arvoon. Näinä vuosina Weber kuitenkin keskittyi erityisesti nykyiseen yhteiskuntapolitiikkaan. 1888 hän liittyi Verein für Sozialpolitikiin, eräänlaiseen itsenäiseen oppineiden aivoriiheen, joka pohti yhteiskunnallisia asioita. 1890 aivoriihi käynnisti tutkimusprojektin, joka pohti "Puolan ongelmaa" - ulkomaalaisten maatyöläisten muuttoliikettä itäiseen Saksaan samalla kuin paikalliset maatyöläiset muuttivat teollistuviin kaupunkeihin. Weber asetettiin tutkimusprojektin johtoon ja tämän takia kirjoitti suurimman osan siitä. Lopullista raporttia pidettiin laajalti erinomaisena empiirisen tutkimuksen esimerkkinä ja Weberin maine asiantuntijana maatalouspolitiikassa lujittui. Weber saavutti suurta menestystä 1890-luvulla. 1893 hän meni naimisiin etäisen serkkunsa Marianne Schnitgerin kanssa, joka oli intellektuelli ja feministi, itsekin tunnettu kirjoittaja. Seuraavana vuonna Weber toimi lyhytaikaisesti taloustieteen professorina Freiburgin yliopistossa, ennen kuin otti vastaan viran Heidelbergissä 1896. Hän joutui sairauden takia vähentämään ja lopulta kokonaan lopettamaan säännöllisen akateemisen työnsä sairauden takia 1897, josta ei toipunut ennen vuotta 1901. Sairaus oli todennäköisesti hermoromahdus, joka aiheutui hänen isänsä kuolemasta. 1903 hänestä tuli toimittaja Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitikin. Weberistä tuntui kuitenkin, ettei hän voinut jatkaa normaalia opetustyötä ja toimi siitä lähtien yksityisenä oppineena. Tätä auttoi hänen saamansa perintö 1907. 1904 hän vieraili Yhdysvalloissa ja osallistui taiteiden- ja tieteiden kongressiin, joka pidettiin St. Louisin maailmannäyttelyn yhteydessä. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi hetken aikaa sairaaloiden johtajana Heidelbergissä. 1918 Weber toimi konsultanttina Saksan aselepokomissiossa solmittaessa Versailles'n rauhansopimusta. Hän oli mukana myös Weimarin tasavallan perustuslain luonnostelleessa komissiossa. Vuodesta 1918 hän jatkoi opettamista, ensin Wienin yliopistossa, sitten 1919 Münchenin yliopistossa, jossa hän johti ensimmäistä saksalaista sosiologian instituuttia. Max Weber kuoli keuhkokuumeeseen Münchenissa, Saksassa, kesäkuun 14. 1920.

Suomennettu tuotanto


- Max Weber, Kaupunki. Suom. ja toim. Tapani Hietaniemi. Vastapaino 1992, Tampere.
- Max Weber, Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus. Kirjoituksia uskonnonsoiologiasta. Suom. ja toim. Tapani Hietaniemi. Vastapaino 1989, Tampere.
- Max Weber, Pörssi. Suomentanut, selityksillä ja jälkikirjoituksella varustanut Tapani Hietaniemi. Tutkijaliitto 1990, Helsinki.
- Max Weber, Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Suom. Timo Kyntäjä. WSOY 1980, Porvoo - Helsinki - Juva.

Max Weberiä koskevaa suomenkielistä kirjallisuutta


- Tapani Hietaniemi, Max Weber ja Euroopan erityistie. Vertailevia sivilisaatiohistoriallisia tutkielmia. Tutkijaliitto 1998, Helsinki.
- Pertti Töttö, Max Weberin tieteenteoriasta. Kuopion yliopisto 2004, Kuopio. Weber, Max Weber, Max ko:막스 베버 ja:マックス・ヴェーバー th:มักซ์ เวเบอร์

Aateli

Aateli on sääty-yhteiskuntaan kuuluva käsite. Aateli nauttii lain määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä etuoikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen ja syntyi aatelissääty. Useimmissa maissa aateli on menettänyt erioikeutensa. Aatelittomat säädyt olivat Suomessa pappis-, porvaris- ja talonpoikaissääty, muualla puhuttiin yleisesti kolmannesta säädystä, johon eivät talonpojat kuuluneet Ruotsissa ja Suomessa varsinaisen aatelissäädyn perusti Maunu Ladonlukko Alsnön säännöllä (1279/80), joka antoi verovapauden niille, jotka tekivät ratsupalvelusta. Näitä nimitettiin vapaamiehiksi, rälssimiehiksi (frälsemän). Myöhemmin aatelisarvon sai pitää sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Aatelisto saavutti keskiajan lopulla ja udenajan alussa suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja tuli vaikutusvaltaisimmaksi säädyksi valtiopäivillä. Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran arvot 1561. Kustaa II Aadolf antoi 1626 ritarihuonejärjestyksen. Valtiosäätynä aatelisto oli Ruotsissa vuoteen 1866, Suomessa vuoteen 1906. Aatelisarvoiksi vakiintui Ruotsissa:
- Herttua (vain hallitsijan sukulaisia)
- Kreivi
- Vapaaherra eli paroni
- Ritari Aateli perusti asioita hoitamaan ritarihuoneen ja se pyrki pitämään itsellään erioikeuksia eli privilegioita. Venäjällä käytössä olivat seuraavat arvot:
- Ruhtinas
- Kreivi
- Paroni Paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari Suuren aikana ja sitä jaettiin myös menestyville liikemiehille, ja ruhtinaat ja kreivit pitivätkin paroneita hieman alempiarvoisina. Tsaariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kun Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka henkilökohtainen tai perinnöllinen. Englannissa on ylhäisaateliin (nobility) kuuluvilla: herttuoilla, markiiseilla, jaarleilla (kreiveillä), viscounteilla (varakreiveillä) ja paroneilla on päärinarvo ja sen mukana oikeus istua ylähuoneen jäseninä. Tämä arvo ja siihen kuuluva maaomaisuus menee perintönä ainoastaan vanhimmalle pojalle (majoraatti). Alhaisaateli (gentry) käsittää baronetit ja ritarit (knights), jotka käyttävät arvonimeä Sir ristimänimen edellä. Jonkin maan aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu aateliskalenterissa. Maan aateliston esimies ja puheenjohtaja on aatelismarsalkka. Itsenäisessä Suomessa aatelisarvot eivät ole olleet virallisesti käytössä eikä aatelilla ole erioikeuksia, mutta säädyistä ja niiden arvonimistä on yhä pidetty aatelistoon kuuluneiden sukujen toimesta kirjaa ns. aateliskalenterissa. Näitä aatelissukuja on yhä hengissä runsaat 150.

Linkit


- [http://www.ritarihuone.fi Ritarihuone]
- [http://www.genealogia.fi/litt/kirj3qs.htm Aateliskalenterissa julkaistut suvut] ja:貴族 zh-min-nan:Hôa-cho̍k Luokka:Aateli

1648

Tapahtumia


- Kolmikymmenvuotinen sota päättyy Westfalenin rauhaan

Syntyneitä


-

Kuolleita


- Luokka:1600-luku ko:1648년

Porvari

Porvari oli yksi sääty-yhteiskunnan säädyistä. Ruotsissa säätyjä oli neljä, ja porvareiksi katsottiin useimmiten kauppiaat ja muut aatelisluokan ja talonpoikien välissä olleet. Marxismissa ja sen johdannaisissa teorioissa porvareiksi sanottiin koko omistavaa ja varakasta luokkaa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Porvariluokka syntyi varhaisella keskiajalla asutuksen keskittyessä kaupunkeihin, käsityöläiset ja eri kaupankävijät alkoivat muodostaa kiltoja ja varhaisia yrityksiä. Tästä ryhmästä muodostui porvariluokka josta myöhemmin tuli iso ja merkittävä vastavoima aatelisluokalle, mm. Ranskan vallankumouksen aikaan porvarisluokka oli ajamassa aatelisvaltaa syrjään. Myöhemmällä ajalla porvari-sanaan liitettiin negatiivisia asenteita, mm. Molière yhdisti porvariuteen ahdasmielisyyden, materialismin, tekopyhyyden ja muutosvastaisuuden. Karl Marx laajensi porvariuden käsittämään koko omistavan luokan, synonyyminä kapitalistille. Marx katsoi, että proletariaatti ja porvarit kävivät jatkuvaa kamppailua yhteiskunnassa. Sosialistien ja kommunistien piireissä porvarista tuli lyömäsana jolla haluttiin loukata. Nykyisin porvarillisuus viittaa yleensä keskustaoikeistolaiseen ajatusmaailmaan. Suomalaisessa puoluepolitiikassa porvaripuolueiksi on perinteisesti laskettu puolueet, jotka ovat historiallisesti toimineet jonkinlaisena vastapainona vasemmiston sosiaalidemokraateille ja kommunisteille. Tällaisiksi puolueiksi lasketaan usein Keskusta, Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja RKP. Luokka:Sosiologia ja:ブルジョワジー

Amerikan vallankumous

Amerikan vallankumous viittaa tapahtumiin, ajatuksiin ja muutoksiin, joiden myötä kolmetoista Pohjois-Amerikan siirtokuntaa irtautui Britanniasta ja muodostivat Amerikan Yhdysvallat. Amerikan vapaussota (1775–1783) oli osa vallankumousta. Viime kädessä vallankumous alkoi verokapinana, mutta sen motiiveina olivat ennen kaikkea valistusajan vapausihanteet kuten yksilöiden itsemääräämisoikeus ja etuoikeuksien vastustaminen.

Kapina verotusta ja sääntelyä vastaan

Britannian valtionvelka oli noussut hälyttäväksi Pohjois-Amerikassa Ranskaa vastaan käydyn sodan aikana (French and Indian War, 1754–1763), minkä vuoksi kuningas Yrjö III pyrki veroin, tullein ja muilla keinoilla siirtämään varallisuutta Pohjois-Amerikan asukkailta kruunulle "maksuksi rauhasta". Periaatteessa Iso-Britannia jo ennestään sääteli siirtokuntien taloutta, mutta käytännössä näitä lakeja ei ollut noudatettu. Nyt sääntely yritettiin tuoda käytäntöön. Vuonna 1761, massachusettsilainen lakimies James Otis esitti, että sääntely on Britannian perustuslain suomien oikeuksien vastaista. Hän hävisi oikeudessa, mutta John Adams kirjoitti myöhemmin: "Amerikan itsenäisyys syntyi silloin ja siellä". Britit yrittivät rajoittaa amerikkalaisten vapautta monin eri tavoin. Vuonna 1765 he vaativat siirtolaisia käyttämään julkisissa yhteyksissä, sanomalehdissä, pelikorteissa ym. kruunun leimaamaa paperia, josta meni leimavero tullille. Veroja ja muita vapaudenrajoituksia paenneiden siirtolaisten itsehallintoon tottuneet jälkeläiset eivät tällaista sietäneet vaan ryhtyivät vastarintaan ja laskivat liput puolitankoon. Siirtokuntien kokoaman kongressin vetoomuksesta brittiparlamentti ymmärsi perua veron. Kaksi vuotta myöhemmin Britannia alkoi periä tullia monenlaisista tarvikkeista, mm. lasista, maalista, lyijystä ja teestä. Tällöin ympäri Pohjois-Amerikkaa perustettiin yhdistyksiä asiaa vastaan ja päätettiin kieltäytyä syömästä, juomasta tai käyttämästä mitään tullinalaisia tuotteita. Tullivirkamiehiä tervattiin ja kieriteltiin höyhenissä, juryt vapauttivat tekijät. Tullitulot jäivät alle perintäkustannusten. Kun tullivirkamiehet pysäyttivät siirtokuntalaisen kauppiaan John Hancockin aluksen Liberty (vapaus) epäiltynä salakuljetuksesta Bostonissa 10. kesäkuuta 1768. Vihaiset protestit kaduilla saivat virkailijat raportoimaan Lontooseen, että Boston on kapinassa. Brittijoukot alkoivat saapua Bostoniin lokakuussa 1768. Jännitteet jatkoivat kasvuaan huipentuen Bostonin verilöylyssä 5. maaliskuuta 1770, kun brittijoukot tulittivat vihaista väkijoukkoa surmaten viisi ihmistä. Vallankumousagitaattorit käyttivät tapausta vastarinnan kiihdyttämiseen, mutta kun sotilaita vastaan käydyn oikeudenkäynnin jälkeen tilanne laantui. Oikeudessa sotilaita puolusti John Adams. Purkaessaan muut tullit vuonna 1770 brittiparlamentti säilytti pikkuruisen teetullin periaatteen vuoksi symbolisena eleenä saadakseen näin siirtokunnat tunnustamaan parlamentin verotusoikeuden. Siirtokuntien sanomalehdet julistivat Intiasta tuodun brittiteen pannaan "orjuuden myrkkynä". Amerikkalaisten mielestä vain siirtokuntalaiset itse voisivat säätää heille veroja. Kansa vartioi teelaivoja yötä päivää, ettei niistä voitaisi tuoda lastia maahan. Bostonin satamassa viisikymmentä nuorukaista pukeutui mohikaani-intiaaneiksi ja purki erään laivan teelastin mereen kansan katsellessa laiturilta (Bostonin teekutsut, 16. joulukuuta 1773). Tällöin Toryjen hallitsema parlamentti julisti Bostonin sataman suljetuksi ja väkivallantekijät tuomittaviksi Englantiin ja lähetti palkkasotajoukkoja Bostoniin. Kanada totteli Britanniaa mutta kolmetoista muuta siirtokuntaa järjesti kongressin Pennsylvaniassa. 5. heinäkuuta 1775 he laativat kuninkaalle ja parlamentille kirjelmän, jossa korostivat jokaisen kansan oikeutta järjestää oma hallituksensa ja verotuksensa, ja vaativat tätä oikeutta - Britannian valtakunnan osana. Britannia kuitenkin lähetti sotajoukkonsa Amerikkaan syksyllä 1775.

Patriootit vastaan lojalistit

Amerikan vallankumouksellisista käytettiin nimityksiä patriootit, Whigit tai kapinalliset. Heidän keskuudessan oli erilaisia näkemyksiä. Konservatiiveiksi voidaan laskea Alexander Hamilton, John Jay, ja George Washington. Heidän ryhmittymästään tuli myöhemmin Federalistinen puolue, ja heidän on katsottu haluavan säilyttää vaurauden ja vallan siirtokuntien "yläluokalla". Liberaalimpaan siipeen lasketaan kuuluviksi muun muassa Thomas Jefferson, James Madison, Benjamin Franklin ja Thomas Paine, joiden myös katsotaan olleen enemmän vähäosaisten puolella. Lojalisteiksi, toryiksi tai "kuninkaan miehiksi" kutsuttiin niitä monia siirtokuntalaisia, jotka pysyivät lojaaleina kruunulle - moni taisteli kruunun joukoissakin. Heitäkin oli kaikissa yhteiskuntaluokissa. Sodan jälkeen lojalistit asuttivat mm. Abacon saaria Bahamassa, Kanadan maakuntia New Brunswick ja Ontario sekä Sierra Leonen Freetownia.

Vapaussota (1775-83)

Pääartikkeli: Amerikan vapaussota Keskeisiä sodanjälkeisiä tapahtumia olivat mm.
- Shayn kapina (1786)
- "Luoteinen intiaanisota" (Northwest Indian War) (1785–1795)
- "Perustuslakikonventti" (1787)

Vallankumouksen ihanteet

1787 Vallankumouksen taustalla olivat valistusajan liberaalit ihanteet, joille uskonvainoja, verotusta tai muuta sortoa paenneiden siirtolaisten jälkeläiset olivat otollista maaperää. Siirtokunnissa hallinto oli ollut minimaalista ja kansalaiset vapaita päättämään itse elämästään ja toiminnastaan, ja sekin vähäinen hallinto oli siirtokuntalaisten itse hoitamaa ja pienin veroin kustantamaa. Monien oli vaikea hyväksyä sitä, että parlamentti alkoi määräillä heidän elämäänsä. Thomas Paine julkaisi 10.1.1776 pamfletin Common Sense (Terve järki), jossa hän esitti, että ainoa ratkaisu ongelmiin Britannian kanssa olisi itsenäisyys ja tasavalta (republicanism). Amerikan vallankumous ei mennyt yhtä pitkälle kuin myöhempi Ranskan vallankumous Robespierren myötä. Se kuitenkin julisti ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi, joten Yhdysvalloissa astuivat voimaan ihmisoikeudet kuten uskonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja, etuoikeudet lakkautettiin ja ihmiset olivat tasa-arvoisia lain edessä. Ensimmäistä kertaa toteutui se ajatus, että hallitus saa hallita vain hallittujen suostumuksella. Thomas Painen kirjoituksen ja valistusajan liberaalien ihanteiden pohjalta Thomas Jefferson laati Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen, jossa myös nämä oikeudet lueteltiin. Johdonmukaisena se myös lakkautti orjuuden, mutta kongressi ei hyväksynyt sitä vaan vasta muutetun version (4. heinäkuuta 1776, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä), jossa tätä kohtaa ei enää mainittu, vaikka Jeffersonin "All men are born free" oli yhä mukana. Myöhempi Yhdysvaltain kolmas presidentti, Thomas Jefferson eli vielä viisi vuosikymmentä, ja aina kun häneltä pyydettiin kopiota itsenäisyysjulistuksesta, hän antoi alkuperäisen versionsa, vaikka orjuus poistui maasta lopullisesti vasta lähes sata vuotta myöhemmin.

Vallankumouksen leviäminen ympäri maailmaa

Vallankumouksessa oli ollut myös vapaaehtoisia, etenkin Ranskasta, taistelemassa vapauden puolesta ja brittejä vastaan. Heidän palatessaan kotiin liberaalin vallankumouksen aatteet levisivät ympäri mailmaa, jolloin seurasi muun muassa Ranskan vallankumous, Haitin vallankumous ja Simon Bolivarin johtamat Latinalaisen Amerikan vapaussodat. Irlannin kansannousu 1798, sekä Puolan-Liettuan ja Alankomaiden tapahtumat olivat myös Amerikan vallankumouksen jälkikaikuja. Vasta 1800-luvun loppupuolella liberalismi alkoi vallankumousten ideologiana jäädä sosialismin jalkoihin, kunnes jälleen alkoi palata kumousten keskiöön 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, etenkin Itä-Euroopassa. Toisaalta näitä liberaaleja vallankumouksia voi myös pitää sosialististen juurina, joutuihan Ranskan vallankumous pari vuotta kestettyään Vuori-puolueen protososialistien (mm. Robespierre) käsiin, ja myös Karl Marx aloitti toimintansa sitä seuranneissa liberaaleissa vallankumouksissa. Monet brittiläiset ja irlantilaiset whigit sympatisoivat avoimesti Amerikan patriootteja, ja myös Alankomaissa ja Ranskassa välitönkin vaikutus oli huomattava. Tietysti valistusajan liberaalit aatteet olivat jo aiemmin levinneet Euroopassa ja sieltä ne olivat Amerikkaankin tulleet.

Katso myös


- Amerikan itsenäisyysjulistus
- Amerikan vapaussota Luokka:Yhdysvaltain historia Luokka:Vallankumoukset

Ranskan suuri vallankumous

Ranskan suuri vallankumous oli Ranskan historian ajanjakso välillä 1789–1815, jolloin demokraatit ja tasavaltalaiset kumosivat absolutistisen monarkian ja katolinen kirkko koki radikaalin uudelleenjärjestelyn. Vaikka Ranska ajelehtikin tasavallan, monarkian ja muiden valtiomuotojen välillä vielä 75 vuotta Napoleonin vallankaappauksesta huolimatta, vallankumous tiesi kuitenkin loppua absoluuttiselle monarkialle, ja jättää varjoonsa kaikki muut käänteet Ranskan, ehkä koko Euroopankin historiassa. Ranskan vallankumouksesta johdetaan monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate.

Syyt

Vallankumoukseen johtivat monet tekijät, joista suurimpana oli vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin, kireä verotus, porvariston noustessa vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset, ideologianaan valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat asettua vastakkain ja liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan ja kääntäessä vallankumouksen totalitaristisempaan ja verisempään suuntaan sen kestettyä pari vuotta. Syinä vallankumoukseen olivat ainakin:
- Kuninkaallisen absolutismin hylkiminen
- Maaorjien, palkkatyöläisten ja nousevan porvariston hylkivä asenne Ranskan säätyjärjestelmää kohtaan
- Valistusajan ihanteiden nousu
- Amerikan vallankumouksen esimerkki
- Käsistä riistäytynyt kansallinen velka, joka johtui ja pahensi epäoikeudenmukaisesta verotusjärjestelmästä
- Ruokapula vallankumousta edeltävinä vuosina Esivallankumouksellinen toiminta alkoi, kun Ranskan kuningas Ludvig XVI (vallassa 1774–1792) ajoi valtiontalouden kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker yrittivät uudistaa verojärjestelmän koskemaan myös aatelisia, kuitenkaan onnistumatta siinä. Tällaiset reformit saivat huomattavaa vastustusta parlementeilta (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat. Tilannetta seuraava taistelu parlementeissa ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä ancien régimessä. Seuraavassa taistelussa:
- Protestantit saivat oikeutensa takaisin
- Ludvig XVI lupasi julkistaa valtiontalouden luvut vuosittain
- Ludvig XVI lupasi jälleen kutsua koolle Ranskan valtiopäivät (États-Généraux) viiden vuoden kuluessa Etienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788, Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta, 1788 kutsumaan valtionpäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614. Ensimmäinen valistusajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775-83, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi de Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.

Historia

Säätyvaltiopäivät 1789

Valtiopäivien kokous 1789 johti ristiriitoihin ensimmäisen ja toisen säädyn (papisto ja aateli) ja toisaalta kolmannen säädyn (kaikki muut, käytännössä keskiluokka eli porvarit ja talonpojat). Vuoden 1614 mallin mukaan valtiopäivillä kaikilla säädyillä oli sama määrä edustajia. Kolmas sääty vaati, ja lopulta sai kaksi kertaa tämän määrän edustajia, joka heillä oli jo paikalliskokouksissa. Valtiopäivien kokoontuessa Versailles'ssa 5. toukokuuta 1789, kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä. Hovin pyrkimys keskittyä verotukseen epäonnistui täysin; valtiopäivät ajautui umpikujaan ja säädyt väittelivät keskenään ennemmin valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtion taloudesta.

Kansalliskokous

17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi, edustaen, ei säätyjä, vaan koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muut säädyt liittymään siihen, mutta teki selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita ilman joka tapauksessa. Ludvig XVI sulki Salle des États'n jossa kansalliskokous kokoontui, jolloin se siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala, jossa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä liittyi kansalliskokoukseen, kuten myös 47 aatelin jäsentä. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versailles'iin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Pariisissa Palais Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.

Bastiljin valtaus

Palais Royal 11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten myötä, ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pystyivät puolueettomina. 14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan, surmaten kuvernööri markiisi Bernard de Launayn ja osa hänen joukoistaan. Vankilasta vapautettiin vain seitsemän vankia: neljä väärentäjää, kaksi hullua ja haureuteen syyllistynyt aatelinen. Paluumatkalla kaupungintalolla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesia petoksesta; hänet matkalla näytösoikeudenkäyntiin hänet salamurhattiin. Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla, markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin ja Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin communeksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen. Väkivallantekojen jälkeen aateli kuitenkin jäi epäluuloiseksi kuninkaan kansasuosion näennäisestä paluusta huolimatta, ja pakeni maasta (Émigrés). Eräät alkoivat suunnitella sisällissotaa ja kokosivat Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa. Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitelleessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeau'n ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä ja pyysi kokoukselta vain lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen. Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle; aatelia teloitettiin ja linnoja poltettiin. 4. elokuuta 1789 kansalliskokous lopetti feodalismin ja kumosi toisen säädyn etuoikeudet ja ensimmäisen säädyn kymmenykset.

Kansalliskokouksen jakautuminen

feodalismi Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan Brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat: Jean Joseph Mounier, Comte de Lally-Tollendal, Comte de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet, Comte de Virieu. Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat: Honoré Mirabeau, Lafayette, Bailly, Adrien Duport, Barnave ja Alexander Lameth. Abbé Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä. Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa. Käyttäen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta mallina, kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmisoikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Kuten USA:n julistus, se oli periaatteiden julistus, eikä sillä ollut de jure vaikutusta. Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, mutta sillä oli myös uutta perustuslakia säätävä tehtävä. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jossa kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vain lykätä sitä. Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versailles'iin ja palasivat mukanaan kuningas perheineen. Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit 83:lla départementlla, joilla oli yhtenäinen hallinto ja laajuus. Huolimatta siitä, että valtiopäivät oli koottu taloudellisen tilanteen parantamiseksi, vaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatuuriset oikeudet talousasioissa. 2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtioille. Tämä antoi valtiolle valtavan määrän omaisuutta, jota se hyödynsi laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignats, jolle takavarikoidut kirkon maat olivat takeena. 12. heinäkuuta 1790 säädetty Constitution Civile du Clerge (kuninkaan hyväksymä vasta 26. joulukuuta) teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen. Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei ikinä hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.

Kuninkaan pako

Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua, mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit, että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa. 20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileriesiin. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä ja hänet tunnistettiin Varennes'ssa Meusen dèpartementissa ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta ja kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuna.

Perustuslakia säätävän kokouksen loppu

Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromississa Ludvig XVI jäi lähinnä maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille, tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan tulkittaisiin kruunusta luopumiseksi. Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Champ-de-Marsiin allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauha”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Tulituksessa kuoli yli 50 ihmistä. Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat'n L'Ami du Peuple. Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle. Tällä välin uusi uhka nousi: Pyhä Rooman keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Charles-Phillipe, comte d'Artois antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla. Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset ja raja-alueet mobilisoituivat. Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltää itseään osallistumasta peruslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.

Lakia säätävä kokous

Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakia säätävän kokouksen (assemblée législative) kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto. Lakia säätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto. Kokous koostui 165 feullantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondinistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään. Kuningas käytti veto-oikeuttaan estämään lain, joka uhkasivat emigrantteja kuolemantuomiolla ja toisen joka määräsi perustuslakia vastustavat papit vannomaan kahdeksan päivän sisään lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin. Politiikka johti kohti sotaa Itävallan ja sen liittolaisten kanssa. Kuningas, feuillantinistit ja girodinistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantinistit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jabobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792. Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäinen merkittävä taistelu oli Valmyssa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.

Perustuslaillinen kriisi

20. syyskuuta]] Lakia säätävän kokouksen rinnalle nousi Pariisin kunnallishallitus, kommuuni. Elokuun 10. yönä 1792 kumoukselliset marssivat Tuileries'iin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja. Kansallisen hallituksen jäänteiden valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien ne seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan. 20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä äänioikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. 21. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Päivä otettiin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi. Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi yleisen turvallisuuden komitealle (Comité de Salut Public), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta. Girodinisteistä tuli konventin ja komitean vaikutusvaltaisin puolue ja komitean johtoon nousi Danton. Brunswickin manifestissa 25. heinäkuuta keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Tämä seurauksena Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta. Sodan kääntyessä huonompaan, hinnat nousivat ja sans-culottes, köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaa sans-culottesien tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Heinäkuussa kansallisen turvallisuuden komitean johtajaksi nousi Maximilien Robespierre.

Terrori

Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso heinäkuusta 1793 kesäkuuhun 1795 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallintotavan maahan, vaiensivat poliittista vastarintaa ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18000–40000. Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat ja Marie Antoinette. Keväällä 1794 Roberpierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut. Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795. Uusi perustuslaki nosti valtaan direktion (Directoire) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto (Conseil des Cinq-Cent) ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto (Conseil des Anciens). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta. Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa. 9. marraskuuta 1799 (18. Brumairen vuonna VIII) Napoleon järjesti kaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen. Luokka:Ranskan historia Luokka:Ranskan suuri vallankumous ko:프랑스 혁명 ja:フランス革命 th:การปฏิวัติฝรั่งเศส

Klassinen liberalismi

Klassinen liberalismi on poliittinen aate, joka saavutti kypsyytensä 1800-luvulla. Klassista liberalismia on yleensä pidetty teollisen vallankumouksen ja siitä rakentuvan kapitalismin tyypillisena aatteena. Sellaiset arvot kuin sananvapaus, uskonnonvapaus sekä ajatuksenvapaus tulivat ensimmäiseksi esille klassisen liberalismin ajattelijoilta ennen kuin muidenkin aatteiden ajattelijat alkoivat omaksua niitä. Klassisen liberalismin vaikutus on ollut niin laajaa, että enimmät länsimaat katsotaan liberaalidemokratioiksi.

Pääpiirteet


- Yksilön tärkeys
- Vapaus (johon kuuluu myös taloudellinen vapaus)
- Järki
- Oikeudenmukaisuus
- Suvaitsevuus ja moninaisuus

Aatehistoriaa ja ajattelijoita

Samalla kun teollinen vallankumous alkoi Iso-Britanniassa, nousivat ensimmäiset liberalismin näkemykset. Ensimmäinen liberaalinen filosofi oli John Locke (1632-1704), joka puolusti uskonnonvapautta tärkeässä teoksessaan A Letter Concerning Toleration (1689). Kuitenkaan hän ei ulottanut uskonnonvapaudesta esittämäänsä näkemystä katolisiin ja ateisteihin saakka. Locke on vastuussa käsitteen "luonnolliset oikeudet" esittämisestä, jonka hän yksilöi "henki, vapaus ja omaisuus". Luonnonoikeusteoria oli nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen edeltäjä. Lockelle omaisuus oli tärkeämpi luonnollinen oikeus kuin oikeus osallistua yhteiseen päätöksentekoon: hän ei antanut varauksetonta hyväksyntäänsä demokratian käytölle hallitsemisessa, sillä hän pelkäsi, että "enemmistön tyrannia" etsiytyisi eväämään ihmisiltä heidän oikeuksiaan omaisuuteen. Tästäkin huolimatta luonnollisten oikeuksien ajatus oli avainasemassa antamassa aatteellista oikeutusta Amerikan vallankumoukselle ja Ranskan vallankumoukselle, vaikka ne ainakin jossakin määrin kasvattivat kansanvaltaa ja nostivat aivan uuteen asemaan kansan enemmistön vallankäytön. Klassisen liberalismin pääasiallinen ekonomisti on ollut skottilainen Adam Smith (1723-1790), joka ajoi suurin piirtein laissez-faire -opin asiaa eli vähintä mahdollista hallituksen sekaantumista talouselämän toimintaan. Adam Smith kehitti motivaatioteorian, joka pyrki sovittamaan inhimillisen omaneduntavoittelun sääntelemättömään yhteiskunnalliseen järjestyksen (pääasiassa teoksessa The Theory of Moral Sentiments (1759)). Hänen kuuluisin teoksensa The Wealth of Nations (1776) pyrki selittämään, kuinka sääntelemättömät markkinat luonnollista kautta ohjaisivat itse itseään aggregoitujen yksilöllisten päätösten muodostaman "näkymättömän käden" voimasta. Amerikalaiset ajattelijat olivat myös voimakkaasti liberaalisten ajatusten läpitunkemia. Yhdysvaltain presidenteistä sekä kolmas Thomas Jefferson (1743-1826) että neljäs James Madison (1751-1836) toteuttivat liberaalisen liikkeen ajatuksia käytännössä. He eivät ainoastaan pystyttäneet liberaalista kansanvaltaa, vaan myös edistivät liberaalisen aatteen vaikutusta Amerikan hallitusjärjestelmään voimistamalla checks and balances -järjestelmää, osavaltioiden oikeuksia ja kaksikamarista kongressia. Liberaalisten arvojen siemenen kylvi amerikkalaiseen hallitukseen teos The Federalist (1788), joka tunnetaan paremmin nimellä The Federalist Papers. Tekijöinä olivat itse Madison, Alexander Hamilton ja John Jay. John Stuart Millin (J. S. Mill, 1806-1873) esittämät ajatukset merkitsivät taitekohtaa liberalismin historiasta. Näkökulmasta riippuen häntä pidetään joko klassisen liberalismin kauden viimeisenä edustajana tai sosiaaliliberalismin isänä. Hän vastusti kollektivistisia taipumuksia, mutta myös asetti huomattavaan arvoon yksilön elämän laadun. Hänellä oli myös myötätuntoa naisten äänioikeudelle ja osuuskunnille. Suomessa klassista liberalismia ovat edustaneet (Antti) Anders Chydenius, joka edelsi Adam Smithiäkin, joskin molemmat olivat paljon velkaa edeltäjilleen, sekä Peter Forsskål, joka