:: wikimiki.org ::

Karjalan Metsäsissit

Karjalan metsäsissit

Metsäsisseiksi nimitettiin Itä-Karjalan kansannousussa eli vapaustaisteluissa taistelleita karjalaisia talonpoikia. Sanan metsäsissikeksivät karjalaiset talonpojat itse. Kansannousun aikana, pääasiassa Vienassa ja Pohjois-Aunuksessa, taistelleita metsäsissejä oli noin 3000. Metsäsissien oli tarkoitus vapauttaa Itä-Karjala venäläisvallasta ja luoda Karjalan kansalle oma vapaustaistelu. Metsäsissit käytännössä toimivat Itä-Karjalan historian tähän asti ainoimpana omana armeijana. He loivat Itä-Karjalalle oman sotalipun, jossa oli aseistettu karhu Itä-Karjalan puna-musta-vihreän lipun päällä.

Metsäsissiliikkeen synty

Loppuvuonna 1921, kaikessa hiljaisuudessa, Itä-Karjalaan syntyi komppanian kokoisia tai pienempiä aseistautuneita miesjoukkoja. Miesjoukot olivat verrattavissa Suomessa vuonna 1917 perustettuihin suojeluskuntiin. Pian miesjoukot yhdistettiin Karjalan Metsäsissirykmentiksi, jonka kokonaisvahvuus oli siis tuo noin 3000 miestä. Karjalan metsäsissejä johtamaan perustettiin Karjalan Metsäsissijärjestö Koivuniemellä lokakuun puolivälissä 1921. Sillä oli kolmihenkinen hallitus, jonka johdossa istuivat karjalaiset: hengellinen johtaja Ukki Väinämöinen alias Vaseli Levonen (Sidoroff), metsäsissien ylipäälikkö Ilmarinen alias Jalmari Takkinen ja Ossippa Borissainen (Borissoff). Metsäsissien poliittinen elin oli Karjalan Keskushallitus. Ulkomaanasioita, lähinna länsivaltojen apua pyytävä, hoitava elin oli Karjalan Ulkomainen Valtuuskunta. Metsäsissit perustivat esikuntansa Kiimasjärvelle. Sissit menestyivät hyvin ja valtasivat suurimman osan Vienaa, 60 000 km² ja uhkasivat Muurmannin rataa. Metsäsissit ja karjalaiset saivat julkisuutta maailmalla. He eivät antaneet armoa neuvostohallituksen kanssa toimiville, paikallisille kommunisteille tai venäläismielisille.

Metsäsissiliikkeen loppu

Metsäsissien jouduttua alakynteen ylivoimaisia venäläisiä vastaan, kärsien kaiken lisäksi elintarvike-ja ammuspulasta, Karjalan Metsäsissijärjestön jäsenet ja johto, sekä Karjalan Metsässissirykmentin rippeet, vetäytyivät Suomen puolelle rajaa. Metsäsissien mukana siirtyi tuhansia karjalaisia pakolaisia Suomeen. Viimeisten metsäsissien, 267 miehen taisteluvahvuisen Vienan Rykmentin, taistelut päättyivät helmikuun lopulla 1922. Metsäsissijärjestö oli alussa täysin karjalainen, mutta loppupuolella metsäsissejä jo johti suomalainen jääkärimajuri Paavo Talvela. Metsässisseistä ja pakolaisista muodostettiin mm. Vihtori Kosolan johdolla karjalaispataljoonia Pohjanmaalla, mutta muuten Metsäsissijärjestö oli lakkautettu. Metsäsissijärjestön ja eri karjalaisasioiden hoitokuntien, valtuuskuntien, hallitusten ja neuvostojen jälkeen, niiden toiminnan jatkajaksi, perustettiin Akateeminen Karjala-Seura AKS. Luokka:Suomen heimosodat

Itä-Karjalan kansannousu

Itä-Karjalan kansannousu kesti loka-marraskuusta 1921 tammi-helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala. Käytännössä kansannousun suomalaiset nostattajat pyrkivät Itä-Karjalan liittämiseen Suomeen.

Kansannousun syyt

Kansannousu syinä olivat itäkarjalaisten vuoden kokemus bolševikkien sortovallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien revanssin halu "häpeärauhan" eli Tarton rauhan jälkeen ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, joista maininnan ansaitsee etenkin edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.

Kansannousun johto

Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irroittaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä. Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof). Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista, jotka toimivat eri päällystötehtävissä. Näistä tunnetuimmat olivat suomalaiset jääkärit Paavo Talvela ja Erik Heinrichs, jotka toimivat myöhemmin sotilasjohtajina myös jatkosodassa.

Kansa nousee

Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani viha nousi karjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Kansannousu käynnistyi karjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka-marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta. Karjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myös uskoivat saavansa Suomesta apua. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Humanitääristä apua itäkarjalaisille päätettiin antaa.

Kansannousun kukistaminen

Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Mm. Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta karjalais-suomalaisia joukkoja vastaan. Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Karjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja suomalais-karjalaiset joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui n. 30 000 karjalaista pakolaista¹. Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota ennen jatkosotaa.

itäkarjalaisten pakolaisuudesta lisäinformaatiota

¹ [http://www.genealogia.fi/genos/67/67_2.htm itäkarjalaisten pakolaisuus Suomeen vuosina 1917-1922] Luokka:Venäjän historia

Vienan Karjala

Vienan Karjala eli Viena on historiallinen maakunta, joka pääasiassa sijaitsee nykyisen Karjalan tasavallan pohjoisosassa Venäjällä, mutta pieni osa myös Suomessa Suomussalmella ja Kuhmossa, sekä pohjoisimmat osat Murmanskin alueella. Vienan Karjalan muodostaa Vienanmeren länsipuoleinen osa tsaarinaikaista Arkangelin kuvernementtia eli senaikainen Kemin kihlakunnan alue. Nykyisin tuolla alueella ovat Kalevalan, Louhen, Kemin ja Sorokan ja Kostamuksen piirit. Kantalahtikin lähitienoineen kuului aiemmin Karjalaan, siis vanhaan Vienaan, mutta se on kymmeniä vuosia sitten siirretty Muurmanin hallintoalueeseen. Etelässä raja on kulkenut Repolan ja Rukajärven pohjoispuolitse kohti itää ja Vienanmeren lounaista kolkkaa. Nykyään eteläiset Vienaan rajautuvat piirit ovat nimeltään Mujejärvi ja Sekee. Myös Suomen puolella, Kuhmossa ja Suomussalmella aivan valtakunnanrajan läheisyydessä on Vienan kulttuuripiiriin kuuluvia kyliä, Hietajärvi ja Kuivajärvi Suomussalmella, ja Rimmin kylä Kuhmossa. Vienan Karjala on tullut kuuluisaksi runonlaulajistaan ja runokylistään. Vienasta kerättiin pääosa Kalevalan runoista.

Historia

Arkeologisten kaivausten perusteella on todettu, että karjalaiset asettuivat hiukan ennen 1000 lukua. Kirjalliset maininnat heistä alkavat 1000 -luvun jälkeen. Alueelta on löydetty 1200-luvulla tekstattuja loitsuja ja manauksia. Kristinuskon tultua alueelle Ruotsi ja Venäjä kävivät jatkuvia sotia alueen hallinnasta useiden vuosisatojen ajan. 1400-luvulla Vienan eli silloisen Valkeanmeren saarelle perustettiin Solovetskin luostari.

Vienan kunnat

Vuoden 1905 väestönlaskun aikaan Vienan Karjalaan laskettiin kuuluvaksi seuraavat kunnat, jotka olivat Kemin kihlakunnan alaisia: Oulanka, Pistojärvi, Vuokkiniemi, Kontokki, Kiestinki, Uhtua, Jyskyjärvi, Paanajärvi, Voijärvi, Tunkua, Vitsataipale, Usmana, Suikujärvi, Kantalahti, Kouta, Kieretti, Ponkama, Kemin kaupunki, Solovetskin luostari, Suiku, Sorokka ja Lupini

Vienan runokylät

Vienan runokyliin lasketaan kuuluviksi sellaiset vielä olemassa olevat tai elvytyssuunnitelmien piirissä olevat Vienan kylät, jotka ovat antaneet runoaineistoa Kalevalaa ja Kanteletarta varten tai olleet vaikuttamassa karelianismin syntyyn. Suomen puolella runokyliä ovat Hietajärvi ja Kuivajärvi Suomussalmen kunnassa ja Rimmin kylä Kuhmon kaupungissa. Karjalan tasavallassa Vienan runokyliin kuuluviksi lasketaan: Vuokkiniemi, Latvajärvi, Venehjärvi, Ponkalahti, Pirttilahti, Tsena, Tollonjoki, Akonlahti, Kontokki ja Vuokinsalmi Kostamuksen kaupungista, Uhtua, Vuonninen, Lonkka, Jyvöälahti, Haikola, Jyskyjärvi ja Pistojärvi Kalevalan piiristä sekä Paanajärvi Kemin piiristä.

Aiheesta muualla

[http://www.juminkeko.fi/viena/index.html Vienan Karjala] Luokka:Karjala Luokka:Viena

Itä-Karjala

Karjalan tasavalta (venäjäksi Респу́блика Каре́лия, Respublika Karelija, karjalaksi Karjalan Tazavalla) on Venäjän federaation subjekti. Sen pääkaupunki on Petroskoi (venäjäksi Петрозаво́дск; Petrozavodsk). Karjalan tasavallat rajanaapurit ovat Leningradin alue, Vologdan alue, Arkangelin alue, Murmanskin alue ja Suomi. Tasavalta sijaitsee Laatokan, Äänisen ja Vienanmeren rannalla.

Historia

Karjalasta on taisteltu historian aikana useita kertoja idän ja lännen välillä. Vuonna 1323 Ruotsi ja Novgorodin ruhtinaskunta jakoivat Karjalan keskenään Pähkinäsaaren rauhassa, kunnes Ruotsi menetti Karjalan lopullisesti Venäjälle 1700-luvulla. 20. toukokuuta 1784 perustettiin ensimmäinen Karjalan tasavallan edeltäjä, Aunuksen lääni. Tarton rauhansopimuksen mukaan suomalaiset lopettaisivat vaatimuksensa Itä-Karjalan alueeseen, jos venäläiset järjestävät kansallisen hallinnon Itä-Karjalaan. 8. kesäkuuta 1920 perustettiin Karjalan Työväenkommuuni, monien heimosotien ja Neuvostoliiton perustamisen jälkeen vuonna 1923 muodostettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, josta 1940 tehtiin Karjalais-suomalainen SNT, kun siihen yhdistettiin Suomen Talvisodassa menettämät alueet. Jatkosodan aikana Suomi miehitti osia Karjalasta, mutta joutui perääntymään 1944. Sodan jälkeen Karjalan kannas irrotettiin Karjalais-Suomalaisesta neuvostotasavallasta ja liitettiin Leningradin alueeseen. Karjalasta tuli jälleen 1956 Karjalan ASNT Venäjän SFNT:n osana. Autonominen Karjalan tasavalta perustettiin Neuvostoliiton hajottua 13. marraskuuta 1991.

Maantiede

Karjalan tasavallalla on 630 kilometriä rantaviivaa Vienanmerelle ja lännessä sillä on noin 700 kilometriä rajaa Suomen kanssa. Karjalassa on 27 000 jokea ja 60 000 järveä. Laatokka ja Ääninen ovat Euroopan suurimmat järvet. Suurin osa tasavallasta on valtion omistuksessa olevaa metsää, 148 000 neliökilometriä eli 85 prosenttia pinta-alasta. Puun kokonaismääräksi on arvioitu 807 miljoonaa kuutiometriä. Karjalasta löytyy viittäkymmentä kaivannaista. Maantieteellisesti Karjalan tasavalta jakaantuu pohjoiseen Vienan Karjalaan ja eteläiseen Aunuksen Karjalaan. Lisäksi Karjalan tasavaltaan on liitetty Suomen Neuvostoliitolle menettämät Laatokan Karjala ja Sallan-Kuusamon alueen eteläosa.

Väestö

Väestöjakauma

Asukkaista suurin osa, 73 prosenttia, on venäläisiä, mutta karjalaiset ovat suurin, 11-prosenttinen, vähemmistö. Muut ryhmät: valkovenäläisiä - 7 %, ukrainalaisia - 3,6 %, suomalaisia - 2,3%, vepsäläisiä - 0,8 %. Asutus ei ole jakautunut tasaisesti. Esimerkiksi joissakin Vienan alueilla karjalan kieltä puhuu melkein sata prosenttia väestöstä. Myös Aunuksen väestöstä kuusikymmentä prosenttia puhuu livvin kieltä, joka eroaa huomattavasti Vienan Karjalassa puhutusta kielestä. Aunus ympäristöineen on kieleltään Karjalan tasavallan karjalaisinta aluetta. Kaupunkien venäläisasutus on suuri ja se nostaa venäjänkieliset enemmistöksi. Maaseutu on osaksi karjalaista ja suomalaista. Lisäksi asukkaina on muita slaaveja, entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneita ja pieni vepsäläisvähemmistö. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikka on vaikuttanut karjalaisten halukuuteen tunnustaa kansallisuutensa.

Kaupunkien asukasluvut

Karjalan tasavallan kaupunkien asukasluvut 1. tammikuuta 2004:
- Petroskoi (Петрозаводск) – 266 200
- Kontupohja (Кондопога) – 34 500
- Sekee (Сегежа) – 33 900
- Kostamus (Костомукша) – 29 700
- Sortavala (Сортавала) – 20 700
- Karhumäki (Медвежьегорск) – 16 800
- Kemi (Кемь) – 14 300
- Pitkäranta (Питкяранта) – 13 200
- Sorokka (Беломорск) – 12 800
- Suojärvi (Суоярви) – 11 600
- Pudas (Пудож) – 10 400
- Aunus (Олонец) – 10 000
- Lahdenpohja (Лахденпохья) – 8 600

Kielipolitiikka

Karjalan kielen hajanaisuuden, eri murteiden ja jopa eri kieliksi laskettavien varianttien vuoksi yhteisen kirjakielen luomisessa ei ole onnistuttu, ja vuonna 1998 laki karjalan kielen virallistamisesta hylättiin täpärästi. Venäjän federaation laki vuodelta 2004 takaa oikeuden "karjalan, vepsän ja suomen kielen vapaaseen valintaan ja käyttämiseen kanssakäymisessä, kasvatuksessa, opetuksessa ja luomistyössä". Venäjänkieliset ovat selkeänä enemmistönä tasavallassa 73 prosentin osuudellaan, kun karjalan kieltä puhuvia on Karjalan tasavallassa nykyään noin 79 000. Suomea puhuvia on tietolähteestä riippuen 15 000-24 000, ja vepsän taitajia 6 000. Karjalan tasavallassa karjalan kieltä opiskelee noin 2 000-3 000 lasta, ja suomea noin 10 000, joten tasavallassa on käyty keskustelua suomen kielen käytön lisäämisestä, karjalan rinnalla tai jopa sen kustannuksella.

Hallinnollinen jako

Pääartikkeli Karjalan tasavallan hallinnollinen jako Karjalan tasavalta on jaettu 15 piiriin, yhteen kansalliseen piiriin ja kolmeen kaupunkialueeseen. Piirit:
- Sorokan piiri (Belomorsk) (Беломорский район)
- Kalevalan kansallinen piiri (Uhtua) (Калевальский Национальный район)
- Kemin piiri (Кемский район)
- Kontupohjan piiri (Кондопожский район; Kondupohju)
- Lahdenpohjan piiri (Лахденпохский район)
- Louhen piiri (Лоухский район)
- Karhumäen piiri (Medveškä/Karhumägi; Медвежьегорский район)
- Mujejärven piiri (Муезерский район; Mujehd'ärvi)
- Aunuksen piiri (Олонецкий район; Olonetški, Anus)
- Pitkärannan piiri (Питкярантский район)
- Äänisenranta (Прионежский район; Prionežski)
- Prääsän piiri (Пряжинский район; Prjažinski, Prääzä)
- Pudaksen piiri (Пудожский район; Pudožki, Puudos)
- Sekeen piiri (Сегежский район; Segeža)
- Suojärven piiri (Суоярвский район) Kansallinen volosti:
- Vepsän kansallinen volosti (Вепсская национальная волость) Kaupunkialueet:
- Petroskoi (Петрозаводск)
- Kostamus (Костомукша)
- Sortavala (Сортавала)

Aiheesta muualla

- [http://gov.karelia.ru/gov/index_f.html Karjalan tasavallan valtiovaltaelinten virallinen palvelin (suomeksi)]
- [http://www.karelia.ru/psu/index_f.html Petroskoin yliopisto] Luokka:Entiset neuvostotasavallat Luokka:Entiset autonomiset sosialistiset neuvostotasavallat Luokka:Karjala Luokka:Karjalan tasavalta Luokka:Venäjä ko:카렐리야 공화국 ja:カレリア共和国

Suojeluskunta

Suojeluskuntajärjestö oli Suomessa syksystä 1917 kehittynyt vapaaehtoinen maanpuolustusjärjstö. Vuoden 1918 tammikuussa Suomen sisällissota alkoi punakaartien vallanotolla Etelä-Suomessa, jolloin senaatti antoi suojeluskunnille valtuudet toimia hallituksen joukkoina. Muuta armeijaa ei ollut, koska vuoden 1917 joulukuun itsenäisyysjulistuksen jälkeen armeijaa ei ollut vielä ehditty perustaa. Jääkärien saavuttua Saksasta vuoden 1918 helmikuussa suojeluskuntalaiset toimivat enimmäkseen tavallisina sotamiehinä, joita jääkärit johtivat upseereina. Jääkäriupseerit ja vanhat Venäjän armeijan upseerit kamppailivat vallasta niin Suomen uudessa armeijassa kuin suojeluskuntien johdossakin. Jääkärit pääsivät voitolle, ja suojeluskuntien johdossa toimikin vuodesta 1926 alkaen jääkäriupseeri Lauri Malmberg. Sisällissodan päätyttyä suojeluskuntien asemaa säädeltiin tiukasti lailla. Suojeluskunnat olivat edelleen yksityisiä järjestöjä, mutta niiden suhde valtioon oli lähes yhtä kiinteä kuin valtiokirkon. Suojeluskuntain tiukka kontrolli ja sen johtomiesten sijoittaminen yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin ehkäisi omalta osaltaan 1920-30-luvulla vallinnutta oikeistovallankaappauksen uhkaa. Esimerkiksi vuonna 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren murhanneella äärioikeistolaisella Ernst Tandefeltillä arveltiin olleen yhteyksiä suojeluskuntien johtoon, koska monet suojeluskuntalaiset vastustivat Ritavuoren valmistelemaa ja presidentti K.J. Ståhlbergin vahvistamaa punavankien massa-armahdusta. Myös on esitetty, että 1920-30-luvun vaihteen äärioikeistolainen Lapuan liike olisi halunnut entisen Suojeluskuntien ylipäällikön Mannerheimin Suomen presidentiksi. Mannerheim olikin ehdolla tasavallan presidentiksi jo valtionhoitajana vuonna 1919, mutta suojeluskuntien liiallista vaikutusta rajoittamaan pyrkinyt eduskunta valitsi Suomen ensimmäiseksi presidentiksi mieluummin K.J. Ståhlbergin suurella ääntenenemmistöllä. Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Malmbergin kehoitukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.

Suojeluskuntien yhteiskunnallinen luonne

Suojeluskuntien rooli porvarillista järjestystä ylläpitävänä taistelujärjestönä tuki pitkään sisällissodan synnyttämää kansan jakautumista. Suojeluskuntien paikallistason tehtäviin kuului esim. kelpoisuuslausuntojen antaminen kutsuntaikäisistä miehistä. Armeijaan otettiin vain ne, jotka saivat paikallisen suojeluskuntaupseerin hyväksynnän eikä "punikinpojille" mieluusti annettu sotilaskoulutusta. Ensisijaisesti järjestön jäsenkunta koostui pienviljelijöistä ja pikkuporvareista, upseeriston ollessa pääosin yläluokkaista. Kuten muussakin valtakunnallisesti järjestetyssä ja ylhäältä ohjatussa kansalaisjärjestötoiminnassa, myös suojeluskunnissa hierarkinen rakenne vastasi usein paikallista sosiaalista hierarkiaa. Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Kun jotkut työnantajat kuitenkin edellyttivät suojeluskuntien jäsenyyttä, kuului suojeluskuntiin myös jonkun verran työväestöä. Tilanne muuttui hieman Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosialidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Käytännössä kuitenkin hyvin harvat vasemmistolaiset liittyivät vielä tämänkään jälkeen järjestöön.

Suojeluskuntien lakkauttaminen

Aluksi Välirauhansopimuksen 21. artiklan: :"Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaolo." ei katsottu välttämättä koskevan suojeluskuntia näiden virallisesti epäpoliittisen luonteen vuoksi. Valvontakomissio kuitenkin piti suojeluskuntia organisoituna sotilaallisena järjestönä - maan, jonka sotavoimia oli saatu rajoitettua rauhansopimuksessa ei ollut sopivaa pitää tällaista hyvinkoulutettua, -aseistettua ja -organisoitua vapaaehtoisjärjestöä, jonka vahvuutta ei laskettu armeijan määrävahvuuteen. Lisäksi neuvostoliittolaisten johtamalle valvontakomissiolle oli ideologisesti mahdotonta sallia alun perin työläisiä vastaan suunnatun porvarillisen taistelujärjestön säilyttämistä. 30. syyskuuta 1944 Suojeluskuntajärjestö kenraaliluutnantti Malmbergin johdolla ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön omaisuus siirtyisi sen lakkauttamisen myötä Punaiselle Ristille. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun Valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista. 3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain, jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä. Myös Lotta Svärd aloitti toimenpiteet omaisuuden siirtämiseksi hyväntekeväisyyteen. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi. Sotien jälkeen suojeluskuntalaisten suosimat marssilaulut kuten Vilppulan urhojen muistolle muuttuivat poliittisesti epäkorrekteiksi.

Linkkejä

- [http://www.mannerheim.fi/06_vsota/s_suojku.htm Suomalaisen klubin Mannerheim-sivuston artikkeli Suojeluskunnista] Luokka:Suomen sisällissota

Paavo Talvela

Paavo Talvela (alun perin Thorén, s. 19. tammikuuta 1897, Vantaa - k. 30. syyskuuta 1973, Helsinki) oli saanut Saksassa jääkärikoulutuksen. Hän osallistui vuoden 1918 sotaan, heimosotiin sekä talvi- ja jatkosotaan. Hänestä tuli armeijakunnan komentaja sekä marsalkka Gustaf Mannerheimin luottomies, joka neuvotteli Saksan korkeimman johdon kanssa. 1930-luvulla sekä jatkosodan jälkeen hän toimi liikemiehenä muun muassa paperiteollisuuden palveluksessa.

Lapsuus ja nuoruus

Paavo Juho Talvelan vanhemmat olivat Vantaan Petaksen tilan vuokranneet Johan Fredrik Thorén ja Helena o.s. Uino. Kuopus oli perheen yhdestoista lapsi. Vuoden 1905 nimenmuutoksessa lapset muuttivat sukunimensä Talvelaksi. Paavo kävi keskikoulun jäämättä luokalle, vaikka venäjän kielen neloset koristivat hänen todistuksiaan. 16-vuotiaana Talvela pestautui jungmanniksi norjalaiseen alukseen, joka purjehti Kap Hornin ympäri Australiaan.

Jääkäriaika ja sisällissota

Meriseikkailun jälkeen Talvela opiskeli Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Opettaja Elmo Kaila houkutteli 19-vuotiaan Talvelan Saksan jääkäriliikkeeseen. Talvela liittyi Lockstedtin jääkäripataljoonaan vuoden 1916 maaliskuussa. Myöhemmin hän osallistui pommarikurssille Berliinissä. Talvela lähetettiin takaisin kohti Suomea huhtikuussa 1917. Ruotsalaiset pidättivät Talvelan Muonionjokilaaksossa aseiden salakuljetuksesta. Hänet internoitiin Uppsalaan ja vapautettiin loppukesällä. Kotimaahan Talvela pääsi Ahvenanmaan kautta joulukuussa väärennetyn passin avulla. Tammikuussa 1918 Talvela määrättiin Suupohjan suojeluskuntapiirin johtajaksi. Talvelan johdolla valkoiset valtasivat Kristiinankaupungin 31. tammikuuta. Rintamalohkon ratkaisevat taistelut käytiin Alhaisissa 14. maaliskuuta. Etulinjassa valkoisten hyökkäyksiä johtanut Talvela ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1918 sodan jälkeen Talvela palveli sodanaikaisen pataljoonansa komentajana Tammisaaressa. 21-vuotias Talvela oli tuolloin Suomen nuorin majuri. Talvela erosi armeijasta vuoden 1919 huhtikuussa, liittyi puoliviralliseen Karjalan retkikuntaan ja lähti valtaamaan Aunusta. Talvelan rykmentti pääsi kesäkuun alussa seitsemän kilometrin päähän Petroskoista. Pari päivää ennen suunniteltua Petroskoin valtausta bolsevikit nousivat maihin Laatokan rannalla. Suomalaiset joukot hajosivat ja Talvelan rykmentti joutui vetäytymään. Syyskuussa 1919 Talvela määrättiin retkikunnan komentajaksi jääkärieversti Aarne Sihvon tilalle. Tarton rauhassa lokakuussa 1920 Suomi joutui luovuttamaan Neuvosto-Venäjälle valtaamansa Repolan ja Porajärven. Joulukuussa 1921 Karjalan metsäsissit valtasivat Talvelan johdolla takaisin Repolan ja Porajärven. Tavoitteena oli Muurmannin radan tuhoaminen ja Itä-Karjalan puhdistaminen bolshevikeista. Mutta Neuvosto-Venäjä lähti vastahyökkäykseen ja valtasi alueet takaisin. Talvelan ensimmäinen vaimo oli Martta Sofia Nikoskelainen. Avioliitosta on tytär Maija, joka syntyi vuonna 1919. Liitto päättyi eroon vuonna 1922. Talvela sai toisen vaimonsa Karin Johanna Tengmanin kanssa kolme lasta. Tulema Johanna syntyi vuonna 1923, Martti Juhani 1925 ja Sirkka Johanna 1926. Aunuksen retkien jälkeen Talvela opiskeli sotataitoa kenraali Vilho Nenosen perustamassa Tykistön ampumakoulussa. Hän opiskeli myös Englannin Coast Artillery Schoolissa, Rannikkotykistökoulussa. Vuonna 1924 perustettiin Suomen Sotakorkeakoulu. Talvela oli ensimmäisen kurssin oppilasvanhin ja priimus. Diplomityönsä Talvela teki yhteistyössä majuri Aaro Pajarin kanssa. Otsikkona oli Offensiiviset mahdollisuudet Laatokan Karjalassa. Vuoden 1927 alussa everstiluutnantti Talvela määrättiin yleisesikunnan komento-osaston päälliköksi. Esimiehenä oli eversti Martti Wallenius. Talvelalle kuului muun muassa henkilöasiat. Armeijassa oli meneillään "puhdistus", virkoja oltiin vakinaistamassa ja Venäjällä palvelleista upseereista haluttiin päästä eroon. Talvela ei kuitenkaan viihtynyt armeijassa. Hän otti yhteen Walleniuksen kanssa, joka "piti tärkeimpänä omaa itseään ja propagandan tekoa". Sotaväen päällikkö Aarne Sihvo oli "aloitekyvytön ja harkitsematon". 32-vuotias eversti lähti Suomi-filmin apulaisjohtajaksi vuonna 1929. Kun kieltolaki päättyi vuonna 1932, Talvela nimitettiin Oy Alkoholiliike Ab:n apulaisjohtajaksi. Talvela rakensi Alkoholiliike Oy:n myymäläverkoston ja organisaation. Vuonna 1937 Talvela siirtyi Suomen Selluloosayhdistyksen Finncellin apulaisjohtajaksi.

Talvisota

29. marraskuuta 1939 Neuvostoliitto katkaisi suhteensa Suomeen ja sota alkoi seuraavana päivänä. Neuvostoliitto valtasi Suojärven, jota Talvela piti koko itärajan lukkona. Järkyttyneenä Talvela marssi marsalkka Mannerheimin puheille ja pyysi pääsyä rintamalle. Mukaansa hän halusi Pajarin. 5. joulukuuta kello 1 yöllä Mannerheim määräsi Talvelan rintamalle. Tolvajärven ja Ilomantsin alueelle muodostettiin ryhmä Talvela, johon kuului everstiluutnantti Pajarin komentama Jalkaväkirykmentti 16. Pajari onnistui lyömään vihollisen Tolvajärvellä. Taistelu oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana, mutta tappiot olivat raskaat. Ryhmä Talvelan menetykset joulu-tammikuussa olivat lähes tuhat kaatunutta, yli kaksituhatta haavoittunutta ja yli 800 kadonnutta. Arviolta yli 8 000 venäläistä kaatui. Talvelasta tehtiin kenraalimajuri ja Pajarista eversti. Helmikuun lopulla 1940 Kannaksen joukot vetäytyivät. Mannerheim määräsi Talvelan selvittämään tilannetta. Kannaksella Talvela arvosteli II armeijakunnan komentajaa, kenraaliluutnantti Harald Öhquistiä, joka ei kyennyt valamaan uskoa komentajiinsa. Öhquist sai kuitenkin pitää armeijakuntansa. Sen sijaan Kannaksen armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Hugo Österman pyysi eroa, joka hänelle myönnettiin. Kenraalimajuri Erik Heinrichs nimitettiin Kannaksen armeijan komentajaksi ja Talvela sai Heinrichsin III armeijakunnan Itä-Kannaksella. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen 3. maaliskuuta. Talvisota päättyi 13. maaliskuuta kello 11.00. Talvisodan jälkeen Talvela määrättiin hoitamaan Petsamon liikennettä. Mannerheim määräsi luottomiehensä myös Suomen Punaisen Ristin invalidikomitean ja Aseveliliiton puheenjohtajaksi. Saksalaismielinen Talvela teki useita matkoja Saksaan Mannerheimin aloitteesta. Vuoden 1940 joulukuussa hän tapasi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin.

Jatkosota

Saksa hyökkäsi Venäjälle 22. kesäkuuta 1941. Suomen offensiivia varten oli perustettu Erik Heinrichsin komentama Karjalan armeija, johon kuului VI armeijakunta Talvelan komennossa. Talvela hyökkäsi Karjalaan 10. heinäkuuta. Panssarieversti Ruben Lagukselle ja Talvelalle myönnettiin hyökkäyksen aikana Mannerheim-ristit. Hyökkäys maksoi Talvelalle 10 475 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Hyökkäysvaiheen jälkeen alkoi asemasota. Tammikuussa 1942 Mannerheim määräsi Talvelan armeijan edustajaksi Saksan päämajaan. Maaliskuussa Talvela tapasi valtakunnankansleri Adolf Hitlerin tämän bunkkerissa. Tapaaminen kesti 50 minuuttia ja oli pääasiassa Hitlerin "sujuvaa puhetta, joka tulvi vuolaana". Toisen kerran Talvela tapasi Hitlerin Mannerheimin 75-vuotispäivänä ja kolmannen kerran Marskin vastavierailun aikana 27. kesäkuuta 1942. Päivällisen aikana Talvela istui Hitlerin oikealla puolella. Führer ja Talvela keskustelivat muun muassa "ryssästä ja sen ominaisuuksista". Hitler kertoi myös "salaisia asioita aseistaan". Talvelan Saksan komennus kesti vuoden 1944 kevääseen , vaikka hän jo vuonna 1942 oli pyytänyt Mannerheimiltä siirtoa rintamalle, koska oli kyllästynyt tyhjänpäiväiseen diplomaatin hommaan. Maaliskuussa 1944 Talvela sai komentoonsa II armeijakunnan Maaselän kannaksella. Aunuksen ryhmän komentajaksi hänet määrättiin 14. kesäkuuta. Rintamalinja kulki Syväriä pitkin. Suurhyökkäys Aunuksessa alkoi 21. kesäkuuta. Viivytystaistelujen jälkeen joukot vetäytyivät U-asemaan, heikosti linnoitetulle 50 kilometrin pituiselle linjalle vanhan Suomen puolella. U-linjasta taisteltiin viikon ajan. Samalla estettiin vihollisen tunkeutuminen Sisä-Suomeen ja Laatokan kiertäminen Kannaksen rintaman selustaan. Rintamatilanne vakiintui ja Talvela komennettiin jälleen Saksaan. Tuolloin Reichsführer-SS Heinrich Himmler ehdotti, että Talvela ryhtyisi Suomen pakolaishallituksen johtajaksi. Talvela ilmoitti ottavansa käskyjä vain Suomen Marsalkalta. Sodan jälkeen Talvela järjesti vaimonsa Karinin ja molemmat tyttärensä Tukholmaan. Paavo ja vetäytymisvaiheessa rintamalla haavoittunut Martti-poika jäivät Helsinkiin, mutta pitivät "selkäreput pakattuina ja pistoolit ladattuina" pikaisen lähdön varalta. Mannerheim, Heinrichs ja Talvela välttyivät kuitenkin sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä.

Liikemies ja poliitikko

Talvelan siviilityö Finncellissä kävi mahdottomaksi, koska amerikkalaiset eivät halunneet ostaa selluloosaa saksalaisten kanssa yhteistyössä olleelta mieheltä. Vuoden 1946 keväällä Talvela muutti Etelä-Amerikkaan myymään sellua. Hän palasi Suomeen 1949, aluksi Suomen Väriteollisuus Oy:n toimitusjohtajaksi ja vuodesta 1950 Suomen paperi- ja kartonginjalostajain yhdistyksen Convertan toimitusjohtajaksi. Convertasta Talvela jäi eläkkeelle 1962. Talvela osallistui myös kunnallispolitiikkaan Kokoomuksen riveissä. Hän oli vuosina 1954—1960 Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Presidentti Urho Kekkonen ylensi Talvelan jalkaväenkenraaliksi itsenäisyyspäivänä vuonna 1966, pitkälti idänkaupan ansioista. Eläkepäiviään varten Talvela osti itselleen edesmenneen tykistökenraali Vilho Nenosen talon Kulosaaressa. Sodat eivät kuitenkaan jättäneet Talvelaa rauhaan. Tolvajärven taistelujen vuosipäivät aiheuttivat Talvelalle aivohalvauksen vuosina 1967 ja 1969. Paavo Talvela kuoli syyskuun 30. päivänä vuonna 1973. Hänet on haudattu Kulosaaren hautausmaalle Helsinkiin. Hänen vaimonsa Karin Johanna Talvela kuoli vuonna 1989. Talvela, Paavo Talvela, Paavo

Akateeminen Karjala-Seura

Akateeminen Karjala-Seura oli vuonna 1922 ylioppilaiden perustama yhdistys, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin kansallishengen lujittaminen ja maanpuolustushengen kohottaminen. Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä Me tahdomme. AKS:n lippun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä . (Katso: Aunuksen retkikunta) Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Uralin suomalaisheimoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, mutta luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta. Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli Suomen Heimo -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella Suomen Talkoo ja Maan Turva -yhdistysten kautta. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura. Puoluepoliikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana mm. Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä. Sotien jälkeen Ison-Britannian ja Neuvostoliiton valvontakomissio lopetti seuran, neuvostoliittolaisten toimesta, vuonna 1944 "fasistisena". Pääasiallisena syynä oli AKS:n isänmaallinen ja venäläisvastainen luonne. Seuran lähes kaikki arkistot ja aineistot piilotettiin tai hävitettiin. Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on sotien jälkeen toiminut epävirallinen "Kerho 22". Luokka:Suomalaiset yhdistykset

Wiegenlied für eine Leiche

Wiegenlied für eine Leiche ist ein Kriminalfilm des Regisseurs Robert Aldrich aus dem Jahr 1965 mit einer beeindruckenden Haupt- und Nebendarstellerliste. Der Film gilt als Klassiker des Horror-Dramas. Der Film sollte als Nachfolgefilm von Bette Davis und Joan Crawford nach Was geschah wirklich mit Baby Jane? (1962) erst den Titel der Romanvorlage Whatever Happened to Cousin Charlotte? bekommen. Nachdem Crawford allerdings versuchte, die Oscar-Nominierung von Bette Davis für "Baby Jane" aktiv zu hintertreiben und ihr dies nicht gelang, täuschte Crawford mit Beginn der Dreharbeiten Krankheit vor, um an der Produktion nicht teilnehmen zu müssen. Stattdessen wurde Olivia de Havilland für die für sie vorgesehene Rolle verpflichtet.

Handlung

Charlotte Hollis (Bette Davis) ist eine reiche ältere Südstaaten-Dame, die von der örtlichen Bevölkerung gemieden wird, nachdem vor 40 Jahren ihr Verlobter (Bruce Dern) einem Mordanschlag zum Opfer fiel. Nach der Meinung der Bevölkerung war Charlotte die Mörderin, obwohl ihre Schuld nie bewiesen wurde. Sie lebt allein in ihrem Herrenhaus und wird nur betreut von der Haushälterin Velma (Agnes Moorehead). Kinder des Ortes fürchten das Haus und benutzen es als Mutprobe. Sie haben sogar ein böses Lied gedichtet, das an den Mord anspielt und im Filmvorspann gesungen wird. Als im Zuge des Baus eines neuen Highways das Herrenhaus abgerissen werden soll, weigert sich Charlotte, es zu verlassen. Sie schießt sogar auf die Bauarbeiter, als der örtliche Sheriff einen Räumungsbefehl überreicht. Charlotte ruft schließlich ihre Cousine Miriam Deering (Olivia de Havilland, deutsche Stimme: Marianne Wischmann) zu Hilfe. Nun geschehen mysteriöse Vorkommnisse im Herrenhaus. Charlotte hört immer wieder ihr Lieblingslied auf dem Klavier, obwohl sonst niemand im Haus ist und eine unheimliche Stimme ruft ihren Namen. Dr. Drew Bayliss (Joseph Cotten) vermutet, dass sie anfängt verrückt zu werden und Hilfe benötigt. Nach und nach wird schlussendlich klar, dass diese Vorkommnisse von Miriam und Doktor Bayliss inszeniert wurden, um Charlotte aus dem Haus zu vertreiben und ins Irrenhaus zu bringen, weil Miriam als letzte Erbin das Haus bekommen würde. Auch der wahre Mörder von Charlottes Verlobten, dem der Kopf und eine Hand abgehackt worden war, wird aufgedeckt.

Das Kinderlied

:Chop chop, sweet Charlotte :Chop chop till he's dead :Chop chop, sweet Charlotte :Chop off his hand and head :To meet your lover you ran - chop chop :Now everyone understands :Just why you went to meet your love - chop chop :To chop off his head and hand

Sonstiges

- Um ihre „verhinderte Kollegin“ Joan Crawford zu ärgern, stellte Bette Davis einen Coca Cola-Automaten auf dem Set auf, wohlwissend, dass der Ehemann der Crawford Präsident von Pepsi Cola war. Andere Quellen berichten jedoch, dies sei zwei Jahre zuvor bei den Dreharbeiten zu Was geschah wirklich mit Baby Jane? geschehen.
- Bevor Olivia de Havilland die Rolle der Miriam annahm, wurde sie auch Katharine Hepburn und Vivien Leigh angeboten. Leigh schlug sie aus mit den Worten: „Nein danke. Ich kann es gerade noch ertragen, Joan Crawfords Gesicht um 6 Uhr morgens zu sehen, aber nicht Bettes Davis Gesicht.“
- Bruce Dern war später der Hauptdarsteller in dem Science-Fiction-Film Lautlos im Weltraum (Silent Running) (1972).
- Victor Buono (der in Filmrückblicken den Vater von Charlotte spielte), hatte zwei Jahre zuvor eine wichtige Rolle als tollpatschiger und gelgieriger Klavierspieler in Was geschah wirklich mit Baby Jane? inne.

Auszeichnungen

- Sieben Oscar-Nominierungen 1965: für Agnes Moorehead als beste Nebendarstellerin, für William Glasgow und Raphael Bretton für die künstlerische Leitung, für Joseph F. Biroc für die Kameraarbeit, für Norma Koch (Kostüme), für Michael Luciano (Filmschnitt), für Frank De Vol für den Score und noch einmal für Frank De Vol (Musik) und Mack David (Text) für das Lied "Hush...Hush, Sweet Charlotte".
- 1965 - Den "Edgar" des "Edgar Allan Poe Awards" für Henry Farrell und Lukas Heller für den besten Film.
- 1965 - Golden Globe für Agnes Moorehead als beste Nebendarstellerin.
- 1965 - den "Golden Laurel" der Laurel Awards für Bette Davis als beste Hauptdarstellerin, für Agnes Moorehead als beste Nebendarstellerin (2. Platz) und für Frank De Vol und Mack David (3. Platz) für das Lied "Hush... Hush, Sweet Charlotte".

Weblinks

- Kategorie:Filmtitel Kategorie:Horrorfilm Kategorie:Thriller Kategorie:US-amerikanischer Film Kategorie:Schwarzweißfilm

Sepsa diety Randki WAKACJE Doda i Virgin

:: RELATED NEWS ::

Trail
Trail peut signifier :
- Le trail est un type de moto capable de par sa conception de rouler aussi bien en tout terrain « off road » que sur la route « on road », c'est le 4x4 de la moto.
- TRAIL (Tumor-necrosis-factor related apoptosis inducing ligand) est le nom d'une cytokine capable d'induire l'apoptose de nombreux types

Milton Erickson
Milton Hyland Erickson, né le 5 décembre 1901 et décédé le 25 mars 1980, est un psychiatre américain.

Biographie

Né avec un certain nombre de troubles sensoriels et perceptifs congénitaux (daltonisme, dislexie), survivant à 17 ans une poliomyélite qui lui laissera de nombreuses et douloureuses séquelles physiques il comprend très vite la relativité des sens de la percep

Gisors
Catégorie:Commune de l'Eure Gisors est une commune française, située dans le département de l'Eure et la région Haute-Normandie. Ses

Sportive (moto)
Catégorie:Motocyclette Catégorie:Motocyclette Dérivées des modèles de compétition, les motos sportives sont rarement adaptées aux infrastuctures routières et plus orientées vers une utilisation sur circuit. Fer de lance de la plupart des constructeurs, elles sont toujours à la pointe de l'innovation technologique à la recherche de la vitesse ainsi q

Wikipédia:Projet/Charte graphique/Lien portail

Points de vue

Unification

- Unification suivant le type d'habillage ...
- type 1
- ...
- type 2
- Shiva-Nataraja 9 nov 2004 à 21:01 (CET)
- Jean-no 10 nov 2004 à 01:18 (CET)
- Hégésippe Cormier 10 no

Moto-cross
Le motocross est une discipline sportive motocycliste consistant en une course de vitesse sur un circuit tout terrain.

Généralités

En compétitions internationales, organisées par la FIM (Fédération Internationale de Motocyclisme), 3 catégories existent: MX1, MX2 et MX3. Sont acceptées en MX1 les motos à moteur deux-temps de 250cc et à moteur quatre-temps de 450cc. Sont acceptées en MX2 les motos à moteur deux-temps de 125cc et à moteur quatre-temps de 250cc. En MX3 sont acceptées les motos à moteur deux-temps de 500cc et à moteur quatre-temps de 650cc. Les contrain

Planet opera
Par comparaison avec le space opera, genre de science-fiction qui relate des aventures se déroulant dans l'espace, le planet opera (littéralement, « opéra planétaire ») se déroule, lui, sur une planète autre que la Terre; il a généralement pour thème l'exploration et la découverte de cette planète (faune, flore, ressources).

Exemples de planet operas

- Mytale d'Ayerdhal
- Catégorie:Décoration La Médaille de Sainte-Hélène est une décoration militaire française du second empire. Napoléon III voulant «honorer par une distinction spéciale les militaires ayant combattu sous les drapeaux de la France dans les Grandes Armées de
Read More...