Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Keskiajan Filosofia

Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofialla tarkoitetaan lähinnä Länsi-Euroopassa keskiajalla harjoitettua filosofiaa. Keskiaika ulottui Rooman valtakunnan luhistumisesta renessanssiin saakka. Keskiajalla filosofia oli enimmäkseen teologian palvelijana. Filosofiaa kuvaa skolastiikan rationalismi ja kirkon opin perustaminen aristotelismiin.

Keskiajan filosofian luonne

Vaikka keskiaikaiseen filosofiaan kuuluukin monenlaisia virtauksia, yhtenä sen määrittävänä tekijänä voidaan pitää skolastisia menetelmiä, joilla kilpailevia tai ristiriitaisia filosofisia näkemyksiä pyrittiin saattamaan yhteen. Varhaiskeskiajan uusplatonilaisista 1100- ja 1200-lukujen peripateetikkoihin ja edelleen 1300- ja 1400-lukujen nominalisteihin ja voluntaristeihin saakka kaikki merkittävät ajattelijat uskoivat, että heidän erilaiset ajatuksensa voidaan yhdistää yhdeksi maailmankuvaksi, kunhan asioista väitellään ja niitä väännellään tarpeeksi. Keskiajan filosofia keskittyi lähinnä Jumalan luonteen tutkimiseen. Jos Jumala on olemassa, hän on epäilemättä maailmankaikkeuden merkittävin ominaisuus ja siksi hyvinkin tutkimisen arvoinen. Filosofit pyrkivät myös todistamaan Jumalan olemassaolon puhtaasti loogisilla argumenteilla, jos sellainen on ylipäänsä mahdollista. Ensimmäisiä tällaisia argumentteja oli ontologinen argumentti, jonka kehitti Anselm Canterburylainen. Se määritteli Jumalan täydelliseksi olennoksi. Koska olemassaolo on hyvää, ja Jumalalla on hyvyys, siksi hänen täytyy olla olemassa. Toinen merkittävä keskiaikainen jumalatodistus oli kosmologinen argumentti, jonka kehitti Tuomas Akvinolainen. Sen mukaan kaikella olevalla täytyi olla syy. Näin kaikella aiheutetulla tai luodulla täytyy olla ei-aiheutettu tai ei-luotu ensimmäinen syy, joka on Jumala. Akvinolainen käytti argumenttiaan myös Jumalan hyvyyden todistamiseen. Kaikessa olevassa on jotain hyvää, ja jokaisen asian syy on parempi kuin seuraus. Siksi ensimmäisen syyn tulee olla paras kaikista asioista. Samalla tavalla voitiin todistaa Jumalan voima ja ainutlaatuisuus. Tämän lisäksi filosofit pyrkivät soveltamaan Aristoteleen logiikkaa, metafysiikkaa ja muuta ajattelua elämän kaikilla alueilla. Aristoteleen logiikkaa eli syllogistiikkaa sovellettiin niin, että oppilaat laitettiin muistamaan suuri määrä syllogismeja ulkoa. Jokaisella syllogismilla oli nimi, esimerkiksi "Modus Ponens" oli muotoa "Jos A on totta, B on totta. A on totta, joten B on totta". Muistamisen avuksi oli kehitetty lauseita, jotka sisälsivät syllogismin kuvauksen, ja lauseen muodostamien sanojen alkukirjaimet muistuttivat oppilaita syllogismin nimestä. Suurin osa yliopistojen opiskelijoista muistivat ulkoa Aristoteleen 19 syllogismia kahdelle subjektille, mikä mahdollisti sen, että he kykenivät loogisesti kytkemään väitelauseiden subjektit ja objektit toisiinsa. Jotkut kehittelivät myös väitelauseita, joissa esiintyi kolme subjektia.

Keskiaikaisia filosofeja


- Augustinus (354—430)
- Pseudo-Dionysios Areopagita (400/500-luku)
- Johannes Damaskolainen (676–749)
- Johannes Scotus Eriugena (810-877)
- Anselm Canterburylainen (1034-1109)
- Roscellinus (1050-1120)
- Gilbertus Porretanus (1070-1154)
- Pierre Abélard (1079-1142)
- Pietari Lombardialainen (n. 1100–1160)
- Johannes Salisburylainen (1115-1180)
- Maimonides (1135-1204)
- Robert Grosseteste (1175-1253)
- Albert Suuri (1193-1280)
- Aleksanteri Halesilainen (n. 1200-1245)
- Petrus Hispanus (1200-luku)
- Guilelmus Arvernus (k. 1249)
- Henri Ghentiläinen (1217-1293)
- Roger Bacon (1220-1292)
- Bonaventura (1221-1274)
- Tuomas Akvinolainen (1224-1274)
- Mestari Eckhart (1260-1327/28)
- Johannes Duns Scotus (1266-1308)
- Wilhelm Ockhamilainen (1285-1347)
- Jean Buridan (1300-1358)
- Godfrey Fontaineslainen (n. 1250-1309)
- Georgios Gemisthos Plethon (n. 1355-1452)
- Giles de Rome (Aegidius Romanus) (n. 1243-1247)
- Cajetanus (1469-1534)

Katso myös


- Keskiajan yliopisto
- Kristitty filosofia
- Islamilainen filosofia
- Juutalainen filosofia
- Skolastiikka

Aiheesta muualla


- [http://home.earthlink.net/~pdistan/howp_4.html History of Western philosophy: Medieval philosophy]

Kirjallisuutta


- Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia, I osa: Katolinen filosofia: Kirkkoisät, skolastikot. WSOY, Juva 2001. Luokka:Keskiaika Luokka:Filosofia Luokka:Kulttuurihistoria

Länsi-Eurooppa

Länsi-Eurooppa on alue Euroopassa. Siihen lasketaan kuuluvaksi seuraavat valtiot:
- Alankomaat
- Belgia
- Irlanti
- Luxemburg
- Ranska
- Yhdistynyt kuningaskunta
  - Englanti
  - Pohjois-Irlanti
  - Skotlanti
  - Wales Luokka:Eurooppa

Keskiaika

Keskiaika on nimi Euroopan historian ajanjaksolle ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina nykyään tunnetun oman aikakautensa merkitystä – sekä omaa etevymmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden. Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin nämä renessanssin myyttiä rakentaneet oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä myyteistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti. Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähdään sellaisena historiallisena taitekohtana, jossa usein ajatellaan antiikin ajan päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tosin muitakin tulkintoja on. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluontoisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan periodisoinnin kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti orientoituneet tutkijat korostavat taloudellis-sosiaalisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan mm. kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla. Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu 1. ristiretki. 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523. Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten periodirajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua. Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–900), sydänkeskiaikaan (noin 900–1300) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1300–1500). Vastaava jako on omaksuttu myös Suomen historiaan. Esimerkiksi yleisesti yliopistollisena oppikirjana käytettävässä Suomen historian pikkujättiläisessä (WSOY 1987) Jouko Vahtola jakaa luvun Keskiaika neljään osaan: varhaishistoriaan (noin 1000–1150), varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämän jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin. Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville sosiaalisille, kulttuurisille ja poliittisille prosesseille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille periodeille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat enemmän esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista kuin antaisivat pohjaa menneisyyden mielekkäälle periodisoinnille. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla. Keskiajalla ei ollut mitään yhtenäistä olemusta. Kyse on vain modernista apukäsitteestä tai menneisyyttä koskevasta fiktiosta. Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista: :Cristopher Cellarius: 308–1453 :Yleinen: 476–1492 / 1517 :Tanska: 1047–1533 :Ruotsi: 1060–1517 :Suomi: n. 1155–1520–1527 :Viro ja Latvia: 1227–1558 :Liettua: 1387–1505 :Puola: 996–1505 :Venäjä: 880 / 1054–1533

Katso myös


- Keskiajan filosofia
- Keskiajan musiikki
- Keskiajan yliopisto
- Kiinan keskiaika Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Keskiaika ja:中世 simple:Middle Ages

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta


-
-

Katso myös


- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla


- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Renessanssi

, Kraków]] Renessanssi tarkoittaa uudelleen syntymistä. 1800-luvulla se levisi länsieurooppalaiseen kielenkäyttöön. Sana renaissance on alun perin ranskalaisen Jules Michelet’n 1820- ja 1830-luvuilla käyttämä (käännöksenä italian sanalle rinascimento) ja sveitsiläisen Jacob Burckhardtin edelleen 1860-luvulla levittämä ilmaisu, joka sananmukaisesti tarkoittaa (antiikin kulttuurin) uudelleensyntymistä. Kyse on (kuva)taiteellisesta, kirjallisesta, yhteiskunnallisesta ja tieteellistä kulttuuri-ilmiöstä, jonka usein katsotaan alkaneen 1300-luvulla Italian kaupunkivaltioissa ja levinneen muualle Eurooppaan 1500-luvun tietämillä. Periferiset alueet, kuten Skandinavian, se saavutti vasta paljon myöhemmin. Käsitteen renessanssi täsmällinen määrittely ja rajanveto humanismiin on hankalaa. Joskus ilmaisua renessanssi käytetään myös puhtaasti periodi-ilmaisuna, synonyyminä uuden ajan alulle. Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen ja sekä kirjallisuutta että kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen "suodattimen" läpi katsottuna. Monet keskiajalla unohduksissa olleet antiikin kirjailijat ja filosofit löydettiin uudelleen. Jo kadonneeksi luultuja tekstejä käännettiin paitsi arabeilta, jotka olivat kääntäneet keskiajalla kreikkalaisia teoksia arabiaksi, myös suoraan nyt länteen tuoduista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Konstantinopolin valloituksen (1453) jälkeen länteen oli saapunut kreikantaitoisia oppineita, mikä laajensi myös humanistien kielitaitoa. Kirjoitetun tekstin ja uusien aatteiden leviämiseen vaikuttivat huomattavasti Gutenbergin kehittämät kirjapainotaitoon liittyvät parannukset (irtokirjasimet). Renessanssiin voidaan liittää myös muita kuin tiukkaan ottaen kulttuurisia ilmiöitä. Italialaisessa kaupunkivaltioissa kehittyi renessanssin aikana myös orastava varhaiskapitalismi. Keskiajan kirkko oli suhtautunut voitontavoitteluun suhteellisen nuivasti, koska koronkiskonta toiselta kristityltä oli synti. Aktiiviseen voitontavoitteluun siirryttäessä tuotto oli suuri ja italialaiset kauppakaupungit saavuttivatkin taloudellisen kukoistuksen renessanssin aikana. Renessanssi nivoutuu keskeisesti ns. uuteen aikaan, joka toi mukanaan yhteiskunnallisena muutoksena keskitetyt valtiot entisten feodaalivaltioiden tilalle. Keskiajan historian tutkijat ovat korostaneet klassisen humanismin ja renessanssien olevan toistuvia kulttuuri-ilmiöitä myös keskiajan kuluessa. Laajimmin hyväksytyksi ovat tulleet ajatus ns. karolinkisesta renessanssista sekä Charles Homer Haskinsin teesi niin sanotusta 1100-luvun renessanssista. Näille molemmille periodeille leimallista oli entistä voimakkaampi kiinnostus klassista, erityisesti latinankielistä kirjallisuutta kohtaan. Ilmaisua renessanssi käytetään nykyään kuvaannollisesti myös laajemmassa merkityksessä: lähes mikä tahansa kulttuuri-ilmiö tai -tyyli voi kokea renessanssin.

Suomenkielistä kirjallisuutta


- Burckhardt, Jacob: Italian renessanssin sivistys. Suom. A. A. Koskenjaakko. WSOY 1956, Porvoo (saksankielinen alkuteos 1860).

Renessanssiajan merkittäviä henkilöitä


- Francesco Petrarca
- François Rabelais
- Giovanni Boccaccio
- Leonardo da Vinci
- Michelangelo
- Niccolò Machiavelli
- William Shakespeare

Katso myös


- Humanismi
- Kiinan renessanssi
- Renessanssifilosofia
- Renessanssimusiikki Luokka:Kulttuurihistoria
- ko:르네상스 ja:ルネサンス

Teologia

Teologia eli jumaluusoppi on humanistinen tiede, joka tutkii uskontoja sekä ihmisten käsityksiä jumaluudesta ja uskonnollisista ilmiöistä. Apunaan teologia käyttää eri humanistisia tieteellisiä metodeja. Erityistä teologista metodia ei ole olemassa. Klassisen teologian tutkimuskohde on ollut kristinusko. Muiden uskontojen tutkimus on ollut enimmäkseen uskontotieteen alaa, joka on alkanut uskontohistorian ja vertailevan uskontotieteen tutkimuksena. Uskontotiede voidaan kuitenkin laskea teologian osa-alueeksi. Klassisesti teologialla tarkoitetaan erityisesti kristillistä teologiaa, joka tieteellisesti tutkii kristinuskon historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Muita tutkittavia uskontoja voivat olla esimerkiksi islam, hindulaisuus, buddhalaisuus ja juutalaisuus. Tutkinnan kohteena ovat myös uskonnollisuuden ilmentymät yleensä yhteiskunnassa, sekä erilaiset uususkonnot. Teologialla oli akateemisten oppiaineiden joukossa aikoinaan ensimmäinen sija, ja teologiset tiedekunnat ovat länsimaiden yliopistoissa yleensä vanhimpia. Teologian tutkijaa kutsutaan teologiksi. Useimmat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista ovat suorittaneet vähintään teologian maisterin tutkinnon, eli ovat täten teologeja.

Opetus ja tutkimus

Suomessa teologian opetus on vanhastaan jaettu viiteen osa-alueeseen. Esimerkiksi Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta on jaettu tämän jaon mukaisiin laitoksiin. Teologiaa voi Suomessa opiskella kolmessa eri yliopistossa, jotka ovat:
- Helsingin yliopisto
- Joensuun yliopisto
- Åbo Akademi On huomioitava, että teologinen tutkimus ei tutki uskoa, vaan uskon ilmenemistä ja ilmenemismuotoja. Uskoa tutkitaan sen sijaan psykologian alalla. Teologia on jakautunut eri teologisiin oppiaineisiin erityisen tutkimuskohteensa ja käyttämänsä metodin perusteella. Teologia jakaantuu Helsingin yliopistossa seuraaviin osa-alueisiin:
- Eksegetiikka tutkii sekä Vanhaa että Uutta Testamenttia niiden alkukielillä, s.o. hepreaksi ja kreikaksi.
- Kirkkohistoria tutkii nimensä mukaisesti kirkon historiaa.
- Systemaattinen teologian tehtävä on uskonnollisen uskon ilmaisujen ja uskonnollisen ajattelun tutkiminen.
- Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa ja muodostaa tästä tieteellistä teoriaa.
- Uskontotiede tutkii eri uskontojen ilmenemismuotoja. Helsingin yliopistossa uskontotieteen laitos on osa sekä humanistista että teologista tiedekuntaa. Helsingin yliopisto on jakaantunut näihin yllä mainittuihin laitoksiin, joiden lisäksi on tutkimustyötä harjoittava Ortodoksian ja Itä-Euroopan kirkkojen tutkimuksen laitos. Joensuun yliopistossa on puolestaan kaksi laitosta, läntisen teologian laitos ja itäisen teologian laitos, joka puolestaan on Suomen ortodoksisia pappeja kouluttava elin.

Käsitteitä

Teologian käsitteitä ovat muun muassa:
- Agnostisismi
- Animismi
- Ateismi
- Deismi
- Dualismi
- Jumaluusoppi
- Kolminaisuusoppi
- Panteismi
- Pelastusoppi
- Teismi
- Teodikea

Katso myös


- Liberaaliteologia Luokka:Teologia Luokka:Uskonto ja:神学 simple:Theology

Skolastiikka

, Albert Suuri ja Pietari Lombardialainen (Philipp Veit, maalaus Casino Massimossa Roomassa)]] Skolastiikka (latinaa: scholasticus, "kouluun kuuluva") oli keskiaikainen filosofinen koulukunta n. vuosina 1100 — 1500. Skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aristotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset. Skolastiikalla tarkoitetaan yleensä lähinnä kristittyä skolastiikkaa, joka vaikutti kristittyjen teologien piirissä suurten eurooppalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunnissa, mutta myös islamilaisten ja juutalaisten teologien piirissä esiintyi täysin samanlaista lähestymistapaa. Skolastinen filosofia yhdisti yleensä logiikkaa, metafysiikkaa ja semantiikkaa yhdeksi oppiaineeksi. Sen katsotaan kehittäneen ymmärrystämme logiikasta huomattavasti aikaisempaan filosofiaan verrattuna. Skolastiikalla ei varsinaisesti tarkoiteta mitään tiettyä filosofista näkemystä tai uskomuksia, vaan enemmän tutkimiseen, ymmärtämiseen ja oppimiseen käytettyä metodia — työkalua, ajattelutapaa tai lähestymistapaa — jossa pääpaino oli dialektisessa päättelyssä. Skolastiikan tavoitteena oli löytää vastaus johonkin kysymykseen tai selvittää looginen ristiriita. Vaikka skolastista metodia käytettiinkin lähinnä keskiajan teologisten ongelmien ratkomiseen, sitä voitiin käyttää myös muiden filosofisten ongelmien tutkimiseen. Skolastiikkaa vastustivat jo keskiajalla mystikot. Renessanssin aikana skolastiikka enimmäkseen syrjäytettiin.

Skolastinen metodi

Tyypillisesti skolastikko otti jonkun tunnetun varhaisemman oppineen tai muun vastaavan auktoriteetin teoksen tarkastelun kohteeksi. Teos luettiin läpi huolellisesti ja kriittisesti, ja sisäistettiin. Sen jälkeen asiaa tutkittiin kaikista muista mahdollisista dokumenteista, joita aiheesta oli kirjoitettu, olivat ne sitten muinaisia tai uudempia — kuten kirkolliskokousten päätöksistä tai paavien kirjeistä. Ne kohdat, joista nämä eri lähteet olivat eri mieltä, kirjoitettiin ylös. Tavoitteena oli tutkia asiaa avoimella mielellä kaikista mahdollisista lähestymistavoista. Tämän jälkeen eri osapuolten näkemykset pyrittiin saattamaan yhteen dialektisella metodilla, niin etteivät ne enää olisi vastakkaisia. Tämä tehtiin kahdessa vaiheessa. Ensin käytettiin filosofista analyysiä. Sanojen merkityksiä tutkimalla voitiin saada selville, että jollain sanoilla saattoi olla eri merkityksiä eri tilanteissa, ja joku auktoriteeteista oli mahdollisesti tarkoittanut jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Näin kaksi vastakkaista argumenttia voidaan saada puhumaan samasta asiasta samalla kielellä. Seuraavaksi käytettiin loogista analyysiä, joka perustui formaalin logiikan sääntöihin. Tavoitteena oli näyttää, että ristiriitoja ei ole, vaan ne johtuvat lukijan subjektiivisista näkemyksistä. Näin skolastisella menetelmällä voitiin siis pitää filosofinen ajatusmaailma koossa, ja saada kaikki tarvittavat auktoriteetit olemaan samaa mieltä. Skolastiikka perustui lähinnä siihen, että keskiajan oppineet uskoivat kaiken tiedon olevan jo olemassa ja kirjoitettuna suurten auktoriteettien teoksiin. Näin skolastikon ei ollut tarkoitus olla luova vaan järjestävä tekijä, joka piti huolen todellisuuden loogisesta ristiriidattomuudesta. Kriittisesti ajateltuna kyseessä voi olla lähinnä näennäinen looginen ristiriidattomuus.

Kirjallisuus

Renessanssi Skolastikot kehittivät kaksi kirjallisuusgenreä. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä questiones ("kysymykset"). Tähän lajiin kuuluvissa teoksissa skolastista metodia sovellettiin johonkin tiettyyn kysymykseen, sen sijaan että oltaisiin käsitelty jonkun tietyn oppineen näkemyksiä. Esimerkki tällaisesta kysymyksestä voisi olla "Onko sallittua surmata itsepuolustukseksi?". Skolastikko viittasi useisiin eri lähteisiin ja etsi niistä sekä puoltavia että vastustavia mielipiteitä. Toinen kirjallisuuslaji oli summa. Kyseessä oli laaja kaikki kysymykset sisältävä järjestelmä, jonka tarkoituksena oli vastata kaikkiin kristinuskoa koskeviin kysymyksiin joita vain voitaisiin esittää. Näin vastaus kysymykseen voitaisiin aina löytää summasta, ja sitä voitaisiin käyttää lähteenä, jos uusia kysymyksiä nousisi esille. Merkittävin ja laajin keskiajalla kirjoitettu summa on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae, joka sisälsi koko kristinuskon teologian yhteenvedon.

Opetusmenetelmät

Skolastisella koululla oli kaksi opetusmenetelmää. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä lectio ("luento") tai expositio ("selitys"). Kyseessä oli luentomuotoinen kommentaari käsittelyssä olevasta teoksesta valittuun kohtaan. Opettaja tai opettajana toiminut opiskelija luki tekstin, selittäen ja tulkiten joitakin sanoja tai ajatuksia. Kysymykset eivät kuitenkaan olleet sallittuja, vaan oppilaiden tuli olla hiljaa koko luennon ajan. Toinen menetelmä oli nimeltään disputatio ("väittely"), joka toimi skolastisen metodin ytimenä. Kyseessä oli väitöksen muodossa suoritettu jostain teoksesta valitun kohdan käsittely, joka alkoi kysymyksellä. Näin se muistutti muodoltaan quaestionea. Väittelyitä oli kahdenlaisia. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä ordinaria. Siinä käsiteltävä asia oli julkistettu etukäteen. Toinen oli nimeltään de quolibet (de quodlibet). Siinä opiskelijat esittivät kysymyksiä opettajalle ilman valmistautumista ennakkoon. Opettaja muodosti vastauksen väitöstilanteessa. Hän siteerasi auktoritatiivisia teoksia, kuten Raamattua, todistaakseen näkemyksensä. Oppilaat saattoivat puolestaan kumota näkemyksen. Väittelyn aikana joku piti kirjaa sanotusta. Sen loputtua opettaja teki yhteenvedon käytetyistä argumenteista tukeutuen muistiinpanoihin. Hänellä oli seuraavaan päivään asti aikaa muodostaa lopullinen näkemyksensä, jonka tuli vastata kaikkiin esitettyihin vastaväitteisiin.

Historia

Raamattu Raamattu

Kristitty skolastiikka

Kristitty skolastiikka pyrki yhdistämään antikiin tieteet kristinuskoon ja Raamattuun. Tunnetuin keskiajan kristitty skolastikko on Tuomas Akvinolainen, ja tunnetuin oppisuunta hänen oppinsa tomismi. Korkeaskolastisena aikana noin vuosina 1250-1350 skolastiikka eteni teologiasta luonnonfilosofiaan, psykologiaan, epistemologiaan ja tieteenfilosofiaan. Espanjassa skolastikot vaikuttivat merkittävästi myös talousteoriaan, millä oli suuri vaikutus myöhempään itävaltalaiseen koulukuntaan. Kirkon doktriinit sitoivat kuitenkin kaikkia skolastikkoja, eikä tiettyjä uskonkysymyksiä voitu koskaan käsitellä ilman vaaraa harhaoppisuussyytöksistä. Humanismin aikana 1400- ja 1500-luvuilla skolastikot joutuivat taka-alalle ja skolastiikka unohdettiin lähes kokonaan. Tähän aikaan syntyi käsitys skolastiikasta kankeana, muodollisena, vanhanaikaisena ja sopimattomana tapana harrastaa filosofiaa — huonolla latinalla kirjoitettuna saivarteluna. Katolisessa kirkossa skolastiikka heräsi uudelleen henkiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella. Tällöin skolastikoista tehtiin uudelleen tunnettuja, kuitenkin keskittyen lähinnä muutamiin skolastikkoihin ja heidän ajatteluunsa, erityisesti Tuomas Akvinolaiseen. Näin syntyi uustomismi, joka jatkaa alkuperäisen tomismin perinnettä. Tässä kontekstissa skolastisia menetelmiä käytetään teologisten ja metafyysisten asioiden käsittelyssä, mutta harvoin muilla alueilla. Kristityt skolastikot käyttivät auktoriteetteinä erityisesti seuraavia:
- Aristoteles ("Filosofi"), erityisesti Organon ja Metafysiikka
- Averroës ("Kommentaattori"), kommentaariot Aristoteleen teoksiin
- Boëthius, Filosofian lohdutus
- Kirkkoisä Augustinus
- Platon, erityisesti Timaios
- Pietari Lombardialainen, erityisesti Sentenssit
- Raamattu Merkittävimpiä kristittyjä skolastikkoja olivat:
- Pierre Abélard
- Pietari Lombardialainen
- Roger Bacon
- Albert Suuri
- Tuomas Akvinolainen
- Duns Scotus
- Wilhelm Ockhamilainen

Islamilainen skolastiikka

Islamilainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja Koraanin opetukset. Islamilaisia skolastikkoja olivat:
- Avicenna
- Averroës

Juutalainen skolastiikka

Juutalainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja heprealaisen Raamatun Tanakhin opetukset. Juutalaisia skolastikkoja olivat:
- Maimonides

Skolastiikan vastustajia

Renessanssin aikana skolastiikkaa alettiin yleisesti vastustaa. Merkittävimpiä vastustajia olivat:
- René Descartes
- Thomas Hobbes
- Robert Boyle
- Galileo Galilei

Katso myös


- Keskiajan filosofia
- Keskiajan yliopisto Luokka:Skolastiikka ko:스콜라 철학 ja:スコラ学

Rationalismi

Rationalismi (latinaksi ratio = lasku, järki), näkemys jonka mukaan tiedon lähteenä on ensi sijassa järki eikä kokemus. Rationalismin vastakohta on empirismi. Rationalismin edustajia ovat 1600-luvun filosofit Descartes, Spinoza ja Leibniz. Heidän ajattelussaan järjellä saavutettavista perusperiaatteista johdetaan loogisesti uusia periaatteita, ja tällä tavoin luodaan filosofinen ja tieteellinen systeemi, joka selittää monia filosofian keskeisiä kysymyksiä ja luo pohjaa tieteelliselle tutkimukselle. Näin ollen tieteellistä tutkimusta aistein havaittavissa maailmassa ohjaavat periaatteet olisivat yhtä vakaalla pohjalla ja luonteeltaan samanlaisia kuin matematiikan tai käsiteajattelun sisällä tapahtuvat loogiset päätelmät. Luokka:Filosofiset opit

Kirkko

:Kirkko voi olla myös kristinuskon pyhä rakennus tai vain paikka, jonne seurakunta kokoontuu. Kirkko on seurakunta tai muodollisempi uskonnollinen organisaatio etenkin kristinuskon mutta joskus myös muiden uskontojen piirissä. Kristillinen kirkko sai alkunsa paikallisseurakunnista, joiden yhteinen hallinto oli aluksi hyvin vähäistä ja lisääntyi myöhemmin. Katolinen kirkko samaistaa ulkonaisen kirkkoelimistön ja Kristuksen seurakunnan. Luterilaisen kirkon kannalta seurakunta on pyhien yhteys, jossa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentit Kristuksen määräyksen mukaan jaellaan. Reformoidun opin mukaan on erotettava tosiuskovaiset eli valitut ja muut kastetut eli kutsutut.

Kirkkokunnat

Kirkkojen pääsuuntia ovat:
- Katolisuus :
- Roomalaiskatolisuus :
- Kreikkalaiskatolisuus
- Ortodoksisuus
- Protestantismi
  - Luterilaisuus
  - Anglikaanisuus
  - Kalvinismi

Kirkko organisaationa

Evankelis-luterilainen kirkko

Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu hiippakunnista, jotka ovat on piispan johtamia kirkollisia hallintoalueita. Hiippakunta koostuu rovastikunnista, jotka koostuvat seurakunnista. Hiippakunnan keskuskirkko on tuomiokirkko, jonka kirkkoherraa nimitetään tuomiorovastiksi.

Ortodoksinen kirkko

Myös Suomen ortodoksinen kirkko muodostuu metropoliittojen eli hiippakunnan piispojen johtamista hiippakunnista, joita on kolme: Karjalan, Helsingin ja Oulun hiippakunnat. Karjalan hiippakuntaa johtaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, jota ei siis nimitetä metropoliitaksi.

Kirkon johto

Arkkipiispa on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa puheenjohtaja piispojen kokoontuessa, mutta valvonta- tai johtotehtäviä hänellä ei ole. Arkkipiispa hoitaa kuitenkin kirkon suhteita toisiin kirkkoihin koti- ja ulkomaille. Arkkipiispan arvonimi on käytössä Ruotsin, Suomen, Latvian ja Viron luterilaisissa kirkoissa. Suomen kirkon arkkipiispa on Turun arkkipiispa (Turulla on kaksi piispaa; piispa ja arkkipiispa). Katolisen kirkon johtaja on paavi.

Katso myös


- Suuri skisma
- Reformaatio
- Kristillisyys Suomessa
- Ekumenia
- Kirkko (rakennus)

Linkit


- [http://koti.mbnet.fi/mvnet/salaisetkansiot/tutkielmat/uskonto/ue2_keskiajankirkot.php MVnet - Tutkielmat - Keskiajan kirkkorakennukset] - Tutkielma keskiajan kirkkorakennuksista
- [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Luokka:Kristinusko

Uusplatonismi

Uusplatonismi on filosofinen koulukunta, joka syntyi 200-luvulla kreikkalaisen filosofian, pääosin platonismin, ja itämaisen teosofian yhtymisestä. Platonin opetuksia uusplatonikot tulkitsivat kuitenkin hyvin uudella tavalla, joten uusplatonismi eroaa Platonin ajattelusta joiltain osin merkittävästikin.

Antiikin uusplatonismi

Uusplatonismin alkuunpanijana pidetään Ammonios Sakkasta, ja sen merkittävimpänä edustajana ja varsinaisena oppi-isänä Plotinosta. Myöhempiä uusplatonikkoja olivat muun muassa:
- Porfyrios
- Proklos
- Jamblikhos
- Hypatia Aleksandrialainen
- Hierokles Aleksandrialainen
- Isidore Aleksandrialainen
- Damaskios
- Kalkidios
- Marinos
- Priskianos
- Simplikios
- Eulalios Fryygialainen
- Hermias Plotinos selittää filosofiansa pääteoksessaan Enneadit. Hän opetti, että on olemassa sanoin kuvaamaton Yksi, josta koko muu universumi on saanut alkunsa, useina erilaisina vähäisempinä olioina. Myöhemmät uusplatonilaiset filosofit, erityisesti Jamblikhos, lisäsivät Yhden ja ihmiskunnan väliin sadoittain erilaisia välittäviä jumaluuksia. Plotinoksen alkuperäinen malli oli kuitenkin paljon yksinkertaisempi. Käytännössä koko loppuvaiheen Platonin Akatemia oli uusplatoninen, ja uusplatonikot toimivat koulun johdossa sen viimeisinä vuosina. Ateenan filosofikoulu suljettiin ja filosofian opetus kiellettiin vuonna 529. Tällöin ainoastaan seitsemän filosofia oli toiminut koulun opettajina. Nämä olivat Damaskios, Simplikios, Eulalios Fryygialainen, Priskianos Lyydialainen, Isidore, Hermias ja Diogenes. He valitsivat mieluummin maanpaon kuin luopuivat ajattelun vapaudesta. Vuonna 531 tai 532 he löysivät turvapaikan Persian kuninkaan Khosrau I:n hovista. Heidän saamansa vastaanotto oli lämmin, mutta he huomasivat, että heidän oli mahdotonta elää "barbaarien" keskuudessa. Kahden vuoden päästä he palasivat Kreikkaan. Khosrau oli solminut tällöin keisari Justinianuksen kanssa rauhansopimuksen vuonna 533, ja sen ehtoihin kuului, että filosofit saavat palata koteihinsa ja jatkaa elämäänsä ajatuksenvapautta nauttien.

Kristitty uusplatonismi

Kristinuskon saavutettua merkittävän aseman uusplatonismia käytettiin pakanuuden puolustamiseen kristinuskoa vastaan. Kuitenkin myös monet kristityt saivat paljon vaikutteita uusplatonismista. Uusplatonismin kristityissä tulkinnoissa Yksi tulkitaan tietysti Jumalaksi. Tunnetuin kristitty uusplatonikko oli pseudo-Dionysios Areiopagita, jonka työt vaikuttivat suuresti ajatteluun keskiajalla. Kirkkoisä Augustinus kääntyi kristinuskoon uusplatonilaisuudesta, ja häntä onkin pidetty aitona uusplatonilaisena; toisaalta hänen ajattelunsa alisteisuus Raamatulle on täysi vastakohta ei-kristillisen filosofian ajattelulle. Jotkut oppineet ovat osoittaneet, että myös uusplatonismi sai vaikutteita kristinuskolta. Tämä tapahtui gnostilaisuuden, myöhemmin harhaopiksi julistetun kristillisen mystiikkaopin, välityksellä. Uusplatonismi heräsi henkiin Italiassa renessanssin aikana esimerkiksi Marsilio Ficinon toimesta.

Katso myös

Luokka:Platonismi ja:ネオプラトニズム

Nominalismi

Nominalismi on metafysiikan kanta, jonka mukaan universaaleja ei ole olemassa mielen ulkopuolella. Nominalismi on parhaiten ymmärrettävissä vastakohtana realismille. Filosofinen realismi katsoo, että kun käytämme sellaisia kuvaavia käsitteitä kuin 'kissa' tai 'vihreä', näiden käsitteiden muodot ovat todella olemassa itsenäisenä maailmasta, jonkinlaisessa abstraktissa todellisuudessa. Tällainen ajattelutapa yhdistetään Platoniin ja hänen ideaoppiinsa. Nominalismi puolestaan katsoo, että sanojen kuvaamilla ideoilla ei ole erillistä olemassaoloa mielikuvituksemme ulkopuolella.

Universaalien ongelma

:Pääartikkeli: Universaalit Nominalismi syntyi reaktiona universaalien ongelmaan, erityisesti ongelmaan siitä, minkä asioiden voidaan katsoa olevan samaa tyyppiä. Esimerkiksi, että Kissi ja Mirri ovat kummatkin kissoja, tai että jotkut ominaisuudet ovat toistettavissa olevia useiden erilaisten kappaleiden välillä, kuten että ruoho, eräs paita ja sammakko ovat kaikki vihreitä. Universaalien ongelmassa halutaan tietää, mikä tarkkaan ottaen tekee sekä Kissistä että Mirristä kissoja, ja mikä tekee ruohosta, paidasta ja sammakosta vihreitä. Realismin vastaus on, että kaikki vihreät asiat vihreitä, koska on olemassa erillinen universaali, yksittäinen abtrakti olio, jonkinlainen 'vihreys', joka on osana kaikkia vihreitä asioita. Ruohossa, paidassa ja sammakossa on yksi samanlainen osa. Voidaan siis ajatella, että nämä kolme osaa, kolme vihreyttä, ovatkin yksi asia. 'Vihreys' on siis yksi olemassaoleva asia, joka esiintyy aina siellä missä on vihreitä asioita. Nominalismi kieltää universaalien olemassaolon. Tähän on useita perusteita. Ensimmäinen koskee sitä, missä universaalit sijaitsisivat. Platon esitti tunnetusti, että jossain on olemassa abstraktien muotojen, ideoiden tai universaalien "valtakunta", joka on erillään fyysisestä maailmasta. Olemassaolevat fyysiset kappaleet ovat ainoastaan näiden universaalien toteutumia. Tämä herättää kuitenkin kysymyksen, missä tämä "valtakunta" sijaitsee? Yksi mahdollisuus on, että se olisi ajan ja paikan ulkopuolella. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että ajan ja paikan ulkopuolella ei ole mitään. Maltilliset realistit katsovat, että universaalit eivät sijaitse missään erillisessä paikassa, vaan että ne sijaitsevat ajassa ja paikassa siellä missä niihin milloinkin viitataan. Asia tulee vielä monimutkaisemmaksi, jos kysytään, mikä on universaalin ja sen toteutuman välinen suhde? Ajatellaan, että 'kissuus' tai 'vihreys' olisi yksi asia. Nominalistit katsovat, ettei yksi asia voi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Realistit taas katsovat, että on vain yksi 'kissuus' tai 'vihreys', ja se on jossain suhteessa yksittäisiin toteutumiin. Tätä suhdetta ei kuitenkaan yleensä selitetä. Monet filosofit suosivat yksinkertaisia ontologioita, joihin kuuluu vain minimimäärä erilaisia tyyppejä. He pyrkivät esittämään kaiken mitä haluavat, ilman että heidän olisi tarve käyttää sellaisia universaaleja kuin 'kissuus' tai 'vihreys'.

Nominalismin muunnelmia

Nominalismista on olemassa useita muunnelmia, jotka vaihtelevat äärimmäisestä nominalismista lähes realismiin. Yksi ääripää on predikaattinominalismi. Sen mukaan Kissi ja Mirri ovat kummatkin kissoja pelkästään sillä perusteella, että predikaatti 'kissa' sopii kumpaankin niistä. Realisti esittäisi kuitenkin vastaväitteitä siitä, mihin ja millä tavalla predikaattia yritetään sovittaa. Yhdenmukaisuusnominalistit uskovat, että 'kissa' sopii kumpaankin kissaan, sillä sekä Kissi että Mirri muistuttavat keskimääräistä kissaa tarpeeksi, että ne voidaan luokitella samaksi eläinlajiksi, ja ne eroavat myös toisistaan vain suhteellisen vähän. Jotkut nominalistit katsovat, että tämä muistuttavuussuhde on itsessään universaali, mutta että se on ainoa tarpeellinen universaali. Tämä on kuitenkin nominalismin hengen vastaista. Muun muassa John Locke ja George Berkeley olivat nominalismin tiukkoja kannattajia. Luokka:Metafysiikka

Jumala

:Tämä artikkeli käsittelee olentoa jumala. Artikkeli Jahve käsittelee juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin Jumalaa. Jumala tai jumaluus on uskonnollinen maailman toiminnan hallitsija ja aiheuttaja. Uskonnosta riippuen jumalia voi olla vain yksi tai useampia. Ilman jumalaa tai jumalia maailma ei toimisi: ilman maailman luojaa ei olisi maailmaa ja ilman ukkosen jumalaa ukkosta ei tapahtuisi. Jumala, jumalat, jumaluus (jumaluudet) tai muut vastaava pyhät voimat ovat yleensä uskonnon harjoittajien palvonnan ja lähestymisyritysten kohteina.

Jumalakäsitykset

Käsite teismi viittaa jumalauskoon ylipäänsä, toisaalta nimenomaan persoonalliseen ja vaikuttavaan jumalaan uskomiseen vastakohtana deismille. Teismi jaetaan monoteismiin ja polyteismiin eli yksijumalisuuteen ja monijumalisuuteen sen mukaan, uskotaanko yhteen vai moneen jumalaan. Panteismissa puolestaan kaikkea olemassaolevaa pidetään jumaluuden ilmentyminä. Panenteismi on käsitys, jonka mukaan jumala on läsnä materiassa (tai: luonnossa), ja myös sen ulkopuolella. Eräänlaista jumalauskoa on myös deismi, jossa katsotaan kaikkeuden saaneen alkunsa jumalan tai jumalien luomistyöstä, mutta "pyörivän itsestään" ilman että jumalat vaikuttavat siihen. Ateismi puolestaan viittaa jumaluskon olemattomuuteen tai jumalan kieltämiseen. Agnostismin mukaan väitettä jumalan olemassaolosta ei voi varmasti kumota eikä todistaa oikeaksi. Polyteistisen jumalan vastuualueeseen voivat kuulua esimerkiksi luonnonilmiöt kuten ilmasto, ihmistunteet kuten rakkaus, elämä ja siihen liittyvät asiat kuten kuolema sekä maailmankaikkeuden synty ja tuho, kun monoteistiselle jumalalle kuuluu yleensä kaikki olemassa oleva sen kummemmin erittelemättä. Polyteistisissa uskonnoissa oli usein pääjumaluus. Monoteistinen jumala on yleensä absoluuttinen, millä tarkoitetaan jumalan olevan ääretön ja rajoittamaton eli tavallisesti ainakin täydellinen, kaikesta muusta riippumaton eli kaikkivoipa, ja kaikkitietävä. On olemassa myös dualistisia jumalakäsityksiä, joiden mukaan on olemassa kaksi yhtä voimakasta jumalaa, jotka edustavat hyvää ja pahaa ja taistelevat keskenään. Uskonnollisen näkemyksen mukaan uskonnollisen olennon olemassaolon tietäminen ja tunteminen on ensisijaisesti uskon ja henkilökohtaisten, subjektiivisten kokemusten varassa, eikä sitä voi todistaa luonnontieteellisesti. Tästä seuraa, että jos jokin jumala on olemassa, se on aina yliluonnollinen (uskonnoista puhuttaessa käytetään myös sanaa pyhä). Luonnontieteellisen näkemyksen mukaan mikään ei periaatteessa estä suorien tai epäsuorien havaintojen saamista uskonnollisistakaan olennoista. Yliluonnollinen tarkoittaa sitä, että jumaliksi ei lasketa esimerkiksi ihmisiä paljon kehittyneempiä avaruusolentoja, jotka kuitenkin olisivat osa luonnonlakien rajoittamaa kaikkeutta.

Jumalat eri uskonnoissa

Eri uskontojen käsitykset jumalista poikkeavat toisistaan. Kristinuskon Jumalan uskotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkihyvä, persoonallinen ja ei-aineellinen henki. Islamin Jumalaan sopivat pääosin samat määreet. Antiikissa jumalat nähtiin usein ihmismäisinä, jumalat juonivat ja taistelivat ihmisten tapaan. Rajat ovat kuitenkin hieman epämääräisiä: muslimien mielestä kristityt ovat kolminaisuusopin (trinitaarisuus)vuoksi polyteistejä, ja joidenkin hindulaisuuden pyhien kirjojen mukaan hindujen monet jumalat ovat kuitenkin vain heijastus yhdestä oikeasta jumalasta. Ainakin kristinuskon ja islamin jumalien olemassaoloa on todisteltu samoilla perusteluilla, niin sanotuilla klassisilla jumalatodistuksilla. Niitä ovat ainakin ontologinen todistus, kosmologinen todistus, teleologinen todistus ja Pascalin vaaka. Ateistit puolestaan ovat esittäneet edellisten kumoamisen lisäksi perustelleet kristinuskon jumalan olemattomuutta jumalakäsitteen sisäisillä ristiriidoilla ja teodikean ongelmalla. Jyrkät todistelut puolesta tai vastaan jäävät usein varsin puutteellisiksi. Hollantilainen filosofi Baruch Spinoza esitti teoksessaan "Etiikka" kannan, jonka mukaan Jumala on Luonto kokonaisuutena. Tämä muistuttaa hindulaisuuden panteismi -käsitystä.

Katso myös


- Jumi
- Jumalatodistukset
- Teologia Luokka:Uskonto Luokka:Uskonnonfilosofia ms:Tuhan ko:하느님 ja:神 simple:God

Jumalatodistukset

Filosofien piirissä on antiikin ajoista pyritty eri tavoin todistamaan Jumalan olemassaolo. Ensimmäiset merkittävät jumalatodistukset muotoili Aristoteles ja erityisesti keskiajan skolastiikan teologiassa jumalatodistuksilla oli keskeinen rooli. Jumalatodistukset pyrkivät osoittamaan Jumalan olemassaolo yleisesti järjellä hyväksyttävistä alkuehdoista lähtien. On huomattava, että tunnetuimmat jumalatodistukset eivät ota kantaa kovin paljoa todistamansa Jumalan luonteeseen, mutta todistusten kannattajilla on mielessään useimmiten nimen omaan oman uskontonsa Jumala. Nykyajan uskonnonfilosofiassa ei kuitenkaan yleensä enää pidetä perinteisiä jumalatodistuksia sellaisenaan todistusvoimaisina, sillä niiden alkuehdot perustuvat usein vanhentuneelle ontologialle tai vanhentuneelle käsitykselle fysiikasta ja luonnosta. Lisäksi on kyseenalaista, onko uskonnollisten dogmien, kuten Jumalan olemassaolon, todistaminen tarpeellista tai suotavaa uskonelämän kannalta. Yksi näkökanta on, että todistusten edustama tieteellinen tieto vie tilaa uskonnolliselta uskolta, jolla tulisi olla keskeinen osa monissa uskonnoissa. Monet kristilliset filosofit, muun muassa Søren Kierkegaard, ovatkin korostaneet uskon merkitystä. Kierkegaard piti kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon "hypyllä". Jumalatodistuksistaan tunnettu Tuomas Akvinolainen piti Jumalan olemassaoloa järjen asiana, mutta eräitä muita kristinuskon dogmeja hän piti uskon asioina.

Ontologinen todistus

Yksi tunnettu todistus on Anselm Canterburylaisen esittämä ontologinen todistus. Ontologisessa todistuksessa päättely etenee seuraavasti: #Minulla voi olla ajatus olennosta, jota suurempaa ei voi ajatella. #Oletetaan, että tämä olento on olemassa ainoastaan ideana mielessäni. #Olemassaolo todellisuudessa on suurempaa kuin olemassaolo ainoastaan mielessä. #Voimme siis ajatella olentoa joka on suurempi kuin olento jota suurempaa ei voi ajatella: olentoa, joka on olemassa myös todellisuudessa. #Ei voi olla olentoa joka on suurempi kuin olento, jota suurempaa emme voi ajatella. #Siksi olennon jota suurempaa ei voida ajatella täytyy olla olemassa myös todellisuudessa. Ensimmäinen argumenttia vastaan esitetty arvostelu pyrkii osoittaman ensimmäisen alkuehdon vääräksi. Sen mukaan minulla ei voi olla ajtusta olennosta jota suurempaa ei voi ajatella, koska en ole sellaista koskaan kohdannut. Tämän arvostelun mukaan voin muodostaa käsitteitä ainoastaan asioista jotka ovat finiittisiä ja tuttuja minulle. Tämän arvostelun esittäjä, Anselmin kiistakumppani munkki Gaunilo pyrki myös osoittamaan, että todistuksella voidaan todistaa lähes mitä tahansa kuviteltavissa olevaa myös olemassaolevaksi: voimme kuvitella jonkin esineen, joka täydellisimpänä mahdollisimpanakin mutta kuitenkin ilman olemassaoloa, on vähemmän täydellinen kuin sama esine olemassaolevana. Anselmin todistuksen suurimpana ongelmana onkin se, että se pitää olemassaoloa olion ominaisuutena. Tämän logiikan mukaan voisi siis olla esimerkiksi kaksi muuten samanlaista ihmistä, mutta ainoana erona se, että toinen on olemassa ja toinen ei. Charles Hartshorne on kehittänyt edelleen ontologista todistusta. Hartshornen mukaan vaikka olemassaoloa ei voida pitää ominaisuutena, välttämätöntä olemassaoloa voidaan. Siispä jos Jumala todella on suurin mahdollinen olento, hänellä täytyy olla ominaisuutenaan välttämätön olemassaolo, sillä jos hän ei olisi välttämättä olemassaoleva, olisi hän kontingentti, ja silloin taas olisi oltava jotain suurempaa, välttämättä olemassaoloa.

Kosmologiset todistukset

Kosmologiset jumalatodistukset pyrkivät osoittamaan Jumalan olemassaolon ensimmäisenä tai välttämättömänä oliona. Esimerkiksi seuraava päättelyketju edustaa kosmologista jumalatodistusta: #Kaikella joka alkaa olemaan olemassa on joku syy olemassaoloonsa. #Kaikkeus on alkanut olemaan olemassa. #Siispä kaikkeudella on syy olemassaoloonsa. Ovatko päättelyn alkuehdot tosia ja siten johtopäätöskin tosi? Ensimmäistä alkuehtoa pidetään yleensä intuitiivisesti itsestään selvänä. Alkuehdon totuutta kuitenkin voidaan kuitenkin epäillä, koska kvanttifysiikan havaintojen mukaan elektronit saattavat kadota yhdessä kohdassa ja ilmestyä toisesa ilman mitään kausaalista syytä, eikä sitä, mitä tällä välin tapahtuu voida mitenkään selvittää. Jos nämä havainnot pitävät paikkansa, ei todistuksen olettama kausaalisuus välttämättä pidä paikkaansa. Myös toinen argumentti on kyseenalaistettu. Jos kaikkeus ei olekaan ikuisesti laajentuva, vaan ns. “sykkivä”, eli se laajenee ja kutistuu jälleen ikuisesti, ei sillä voida ajatella samassa mielessä olevan alkua kuin jos se on ikuisesti laajeneva. Sykkivä kaikkeus olisi itsessäänkin jo ikuinen. Kuuluisin kosmologinen jumalatodistus on Tuomas Akvinolaisen esittämä. Tässä esiteltävä Tuomaan esittämä todistus ei pyri löytämään ajallisesti ensimmäistä syytä vaan loogisesti ensimmäisen. Todistus voidaan esittää seuraavasti: #On olemassa kontingentti olio. #Tämän kontingentin olion olemassaololle on syy. #Syy olion olemassaoloon on joku muu kuin se itse. #Se, mikä aiheuttaa tämän kontingentin olion olemassaolon täytyy joko koostua kontingenteista olioista tai vähintään yhdestä ei-kontingentista, eli välttämättömästä oliosta. #Kontingentit oliot eivät voi aiheuttaa tämän kontingentin olion olemassaoloa. #Siksi sen, joka aiheuttaa tämän kontingentin olion olemassaolon täytyy koostua vähintään yhdestä ei-kontingentista oliosta. #Siis on olemassa välttämätön olio. Voimme tässäkin kritisoida argumentin alkuehtoa 2. Vaikka me yleensä oletammekin kaikella olevan syyn, ei voida kiistatta osoittaa ettei voisi olla jotain sellaista, jolle ei olisi syytä. Myös viides alkeuehto on kiistanalainen. Voidaan nimittäin hyvinkin kuvitella ääretön joukko kontingentteja olioita jotka aiheuttavat tämän kontingentin olion olemassaolon. Toisaalta voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi se, voiko tällaista päättymätöntä ketjua olla todellisuudessa olemassa. Toiseksi koska jokainen kontingentti olio tarvitsee selityksen olemassaololleen, jonkin kontingentin olion olemassaolon selittäminen toisen kontingentin olion olemassaololla ei olisi mikään selitys. Ongelmaksi kuitenkin loppujen lopuksi jää: “miksi on jotain eikä ennemmin ei-mitään?”

Teleologiset todistukset

Teleologiset todistukset pyrkivät vetoamaan selityksenään kaiken tarkoituksenmukaisuuteen. Analoginen teleologinen todistus päättelee maailman toimivuudesta ja “osien yhteensopivuudesta” sen, että sillä täytyy olla tekijä samalla tavalla kuin toimivalla kellolla täytyy olla tekijä. Todistus ei kuitenkaan ole yhtä toimiva kuin se on suosittu. Yksi esimerkki kritiikistä todistusta kohtaan on seuraava: jos järjestys luonnossa todistaa sen luojasta, eikö tämä edellytä vähintään vastaavaa järjestystä myös luojassa? Näin olemme joutuneet loputtomaan ketjuun edeltäviä syitä, emmekä ole päässeet puusta pitkään. Induktiivinen teleologinen todistus vetoaa puolestaan elämän kehittymisen epätodennäköisyyteen. Todistus kyllä hyväksyy sen tosiasian, että elämän syntyminen pelkän sattuman varassa on mahdollista, mutta muistuttaa kuitenkin sen epätodennäköisyydestä. Tästä sitten päätelläänkin kaiken takana oleva Jumala, joka ohjaa kehitystä haluamaansa suuntaan. Induktiivista todistusta vastaan on kritisoitu muun muassa sillä, että sen pohjalta epätodennäköinen mutta mahdollinen tapahtuma, esimerkiksi lottovoitto, voitaisiin perustella varmasti ohjatuksi, esimerkiksi virallisen valvojan toimesta.

Moraalinen todistus

Moraalisen jumalatodistuksen ovat esittäneet muun muassa Immanuel Kant ja C. S. Lewis. Todistuksen mukaan eri kansojen ja uskontojen yhtenevät moraalikäsitykset todistavat jumalallisen lainsäätäjän olemassaolon puolesta. Todistus on kuitenkin hyvin hataralla pohjalla: yhtenevät moraalisäännöt voidaan selittää paljon yksinkertaisemmin edellyttämättä niiden taustalle mitään jumalallista. Toiseksi vaikka maailmanuskonnoissa moraalisäännöstöt ovatkin monilta osin samanlaisia, löytyy siltikin jokaiselle moraalisäännölle myös vastaesimerkkejä muista kulttuureista.

Kumulatiiviset jumalatodistukset

Kun on alettu huomata yksittäisten argumenttien heikkous Jumalan olemassaolon todistamiseksi, on löydetty vielä uusi tie ongelman ratkaisemiseksi. Kokoamalla kaikkien argumenttien tuottama todistusvoima yhteen, yhdeksi kasautuvaksi argumentiksi, on pyritty saamaan aikaan entistä todennäköisempi todistus. Tällaista todistusta on kehitellyt muun muassa Oxfordin yliopiston professori Richard Swinburne. Luokka:Uskonnonfilosofia ja:神の存在証明

Ontologinen jumalatodistus

Ontologisen todistuksen jumalan olemassaololle esitti tiettävästi ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla kirjassa Proslogium. Ontologia tarkoittaa oppia olemassaolosta. Ontologisessa todistuksessa ei vedota lainkaan luontoa koskeviin tosiasioihin, esimerkiksi todellisuuden luonteeseen tai kaikkeuden olemassaoloon. Ontologinen todistus yrittää osoittaa, että jumalan olemassaolo on pääteltävissä jumalan määritelmästä. Todistus on tiivistettynä: Meillä on idea täydellisestä olennosta, jota voimakkaampaa, hyvempää, viisaampaa jne. ei voi kuvitella. Olemassaolo on enemmän kuin olemattomuus tai oleminen vain ajatuksena. Täydellinen olento ei olisi täydellinen, jos siltä puuttuisi olemassaolon ominaisuus. Tästä syystä täydellisen olennon täytyy olla olemassa. Onnistuessaankin argumentti todistaisi vain jonkinlaisen jumalan olemassaolon, osoittaisi että ateisti on väärässä mutta ei kertoisi onko kristitty, muslimi vai kenties joku muu teisti oikeassa. Jo aikalaiset kritisoivat todistusta osoittamalla, että millainen tahansa täydellisyys voidaan "todistaa" samalla tavalla. Esimerkiksi kaikkipahan olennon olemassaololle voidaan luoda vastaava todistus. Muodollisesti virheelliseksi todistuksen osoitti muun muassa Immanuel Kant näyttäessään, että olemassaolo ei ole samanlainen predikaatti kuin esimerkiksi voimakkuus. Ontologista todistusta ei nykyään käytetä juuri koskaan. Jo 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen, joka kehitti omia jumalatodistuksiaan, hylkäsi ontologisen todistuksen.

Todistuksen seurauksia

Jos ontologinen todistus hyväksyttäisiin, voitaisiin todistaa mielivaltaisia olioita olemassa oleviksi. Voidaan esimerkiksi olettaa, että täydellisen joulupukin täytyy olla olemassa, koska siltä muutoin puuttuisi olemassaolon ominaisuus. Vastaväitteenä on esitetty, että jumala on erikoistapaus, koska se on kaikista täydellisistä olennoista täydellisin. Seuraavassa on esitetty vastaväitteitä tälle.

Olemassaolo ei ole ominaisuus

Poikamies voidaan määritellä naimattomaksi mieheksi. Naimattomuus on poikamiehen ominaisuus. Jos väitän, että poikamiehiä on olemassa, en ole lisännyt poikamiehen ominaisuuksiin mitään. Olemassaolo ei ole ominaisuus kuten naimattomuus. Poikamiehen käsite ei riipu siitä, onko poikamiehiä olemassa vai ei. Kentauri voidaan määritellä hevoseksi, jolla on siivet. Voimme puhua kentaurin ominaisuuksista, kuten että sillä on neljä jalkaa ja kaksi siipeä. Kun sanomme, että kentaurilla on neljä jalkaa ja kaksi siipeä, tarkoitamme, että jos kentaureja olisi olemassa, niillä olisi neljä jalkaa ja kaksi siipeä. Se, ettei kentaureja ole olemassa, ei ole ongelma, koska olemassaolo ei ole ominaisuus. — Tiibetin buddhalaisuudessa olemassaolo on ominaisuus, mutta se on sellainen ominaisuus, joka tekee olennon epätäydelliseksi. Eurooppalaisen olemassaolokäsitteen mukaan taas "jossakin on jotakin", esim. ruotsin ”det finns” = saksan ”es gibt” = löytyy, englannin ”there is” = tuolla on).

Käsitteiden olemassaolo

Nominalismin (käsitys, jonka mukaan yleiskäsitteet ovat vain nimiä) mukaan vain yksittäiset oliot ovat olemassa, eivät luokat ja käsitteet. Toisen käsityksen mukaan (ns. realismi nominalismin vastakohtana = yleiskäsitteet ovat olemassa riippumatta siitä, ajatellaanko niitä), myös luokat ja käsitteet ovat olemassa. Jos hyväksytään viimeksi mainittu käsitys ja myönnetään, että jumalan käsite on olemassa, tästä ei seuraa, että jumala on todellisuudessa olemassa. Eihän kentaurin käsitteen olemassaolosta seuraa kentaurin olemassaolo. Luokka:Uskonnonfilosofia

Tuomas Akvinolainen

Tuomas Akvinolainen (Thomas Aquinas) (1225 - 7. maaliskuuta 1274 Fossanovassa) oli kuuluisa italialainen katolinen filosofi ja teologi, joka edusti skolastista koulukuntaa. Katolinen kirkko itse pitää aristoteelista traditiota ja kristinuskoa yhdistänyttä ajattelijaa suurimpana teologinaan, ja hän onkin yksi kirkon tohtoreista.

Elämäkerta

Tuomas Akvinolainen syntyi vuoden 1225 tienoilla Aquinon lähellä sijaitsevassa Roccaseccassa. Hänet kasvatettiin Monte Cassinon benediktiiniläisluostarissa. Vuonna 1243 hän liittyi Napolin yliopistossa opiskellessaan dominikaanisääntökuntaan. Tuomas opiskeli Pariisissa, jossa hän opetti 1248 alkaen saavuttaen lisänimet doctor universalis ja doctor angelicus. Vuodesta 1248 vuoteen 1252 hän opiskeli Kölnissä Albert Suuren johdolla. Tältä hän peri kiinnostuksen Aristoteleen tuotantoon, joka oli juuri käännetty latinaksi, sekä elämäntyönsä, Aristoteleen filosofian ja kristillisten oppien yhteensaattamisen. Vuodesta 1256 vuoteen 1259 hän opetti Roomassa, Viterbossa ja Orvietossa. 1272 hän perusti dominikaaneille koulun Napoliin. Akvinolainen kuoli 7. maaliskuusta 1274 matkallaan Lyonin toiseen kirkolliskokoukseen. Hänet julistettiin pyhimykseksi vuonna 1323 ja nimettiin kirkon opettajaksi vuonna 1567. Paavi Leo XIII julisti hänet kirkon suurimmaksi opettajaksi 1879. Vuonna 1923 paavi Pius XI antoi hänelle arvonimen studiorum dux ("opintojen ohjaaja").

Teokset

Tuomas Akvinolaisen kirjallinen tuotanto on valtavan laaja. Hän kirjoitti paljon aikakaudelleen tyypillisia summa-teoksia, jotka pyrkivät antamaan lähes kaikenkattavan esityksen jonkun tietyn alan pääkohdista. Hänen pääteoksensa on Summa theologiae (Teologian summa) joka kokosi yksiin kansiin kaikki tärkeimmät katolisen kirkon opetukset. Kirja oli kuitenkin kirkon edustajille vaarallinen ase, ollen tärkeimpiä asiakirjoja, jotka valtuuttivat ristiretket ja inkvisition. Hän laati myös selitysteoksia Raamatun kirjoihin, sekä monien antiikin filosofien kuten Aristoteleen, Boëthiuksen ja pseudo-Dionysios Areiopagitan teoksiin. Hänen merkittävimmät teoksensa ovat:
- Summa theologiae (Teologian summa)
- Summa contra gentiles (Summa pakanoita vastaan)
- Compendium theologiae (Teologia pähkinänkuoressa)
- Scriptum in IV libros Sententiarum Magistri Petri Lombardi (Kommentaari Pietari Lombardialaisen mietelmien neljään kirjaan)
- Opuscula (varia) (Pieniä teoksia)
- Questiones disputatae de anima (Kiistakysymyksiä sielusta)
- Questiones disputatae de malo (Kiistakysymyksiä pahasta)
- Questiones disputatae de potentia (Kiistakysymyksiä Jumalan voimasta)
- Questiones disputatae de spiritualibus creaturis (Kiistakysymyksiä henkisistä luontokappaleista)
- Questiones disputatae de virtutibus in communi (Kiistakysymyksiä hyveistä)
- Questiones disputatae de virtutibus cardinalibus (Kiistakysymyksiä kardinaalihyveistä)
- Questiones disputatae de veritate (Kiistakysymyksiä totuudesta)
- Questiones disputatae de Caritate (Kiistakysymyksiä rakkaudesta)

Filosofia

Pääartikkeli: Tomismi Tuomaan ajattelu on vaikuttanut suuresti eurooppalaiseen filosofiaan. 1800-luvulla hänen mukaansa nimetty tomismi saavutti virallisen aseman katolisessa kirkosssa. Hänen hyve-etiikkansa on vieläkin katolisen kirkon viralliseksi kanonisoituneen kannan lähellä, ja suosituimpia hyveellisiä etiikoita autoritaarisuudestaan huolimatta; kirjoituksissaan Tuomas tuli muun muassa johtopäätökseen, että itsetyydytys on kuolemansynti.

Kirjallisuutta suomeksi


- Tuomas Akvinolainen: Summa theologiae. Gaudeamus 2002, Helsinki.
- Tuomas Akvinolainen: Usko ja rukous. Apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys. Johdanto, suom. selitykset Seppo A. Teinonen. Kirjaneliö 1983, Helsinki.
- O'Connor, D. J.: Tuomas Akvinolainen ja luonnollinen moraalilaki. Suom. Taisto Nieminen. Kirjapaja 1969, Helsinki.

Katso myös


- Jumalan paradoksi
- Seitsemän kuolemansyntiä

Muualla verkossa


- [http://www.corpusthomisticum.org/iopera.html S. Thomae de Aquino Opera omnia] (koko tuotanto latinaksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/14663b.htm St. Thomas Aquinas] (The Catholic Encyclopaedia 1907)
- [http://www.iep.utm.edu/a/aquinas.htm Artikkeli teoksessa The Internet Encyclopaedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu/entries/aquinas/ Artikkeli teoksessa Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.home.duq.edu/~bonin/thomasbibliography.html Thomas Aquinas in English: A Bibliography]
- [http://www.niagara.edu/aquinas/ The Aquinas Translation Project] (Niagara University) Luokka:Skolastikot Luokka:Teologit Luokka:Tomistiset filosofit Luokka:Italialaiset kirjailijat Luokka:Pyhimykset ko:토마스 아퀴나스 ja:トマス・アクィナス

Metafysiikka

Metafysiikka on filosofinen käsite ja yksi filosofian osa-alueista. Erään näkemyksen mukaan nykyaikana esiintyvä filosofisen metafysiikan muoto on oppi olemassaolosta eli ontologia. Ontologia tutkii sellaisia kysymyksiä kuten mitä olemassaolo on ja mitä on olemassa. Sanaa metafysiikka on siis käytetty ontologian synonyyminä. Metafysiikka on kuitenkin perinteisesti ollut ontologiaa laajempi käsite, ja ontologiset väitteet muodostavat metafysiikan ytimen, yleisen metafysiikan. Lisäksi voidaan erottaa erityinen metafysiikka, joka tutkii metafysiikan erityiskysymyksiä, kuten jumalan olemassaoloa, ajan luonnetta tai tahdonvapautta. Useita erityisen metafysiikan kysymyksiä tutkitaan myös omilla eritytyneillä tieteenaloillaan, kuten kosmologiaa eli oppia kaikkeuden kehityksestä ja rakenteesta.

Metafysiikan historiaa

Pääartikkeli: Aristoteleen metafysiikka Etymologisesti termi 'metafysiikk