Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Keskiajan Musiikki

Keskiajan musiikki

Keskiajan musiikki käsittää Euroopassa tehdyn musiikin noin vuoden 476 Rooman valtakunnan tuhosta aina 1300-luvun loppuun asti. Keskiajan musiikki on hyvin voimakkaasti yhteydessä kristilliseen kirkkoon ja sen juuriin juutalaisessa perinteessä. Monet taidemusiikin piirteet kehittyivät keskiajan aikana nimenomaan kirkon piirissä, muun muassa nuottikirjoitus ja polyfonia. Suurin osa kouluista ja säveltäjistä toimivat kirkon piirissä ja vain harvat maallikot osasivat lukea nuotteja. Tämän vuoksi keskiajan varhaisesta maallisesta musiikista ei ole säilynyt kuin joitain satoja yksiäänisiä lauluja. Keskiajan alkupuolen musiikkityyleistä eniten länsimaiseen taidemusiikkiin on vaikuttanut gregoriaaninen kirkkomusiikki. Keskiajan loppupuolella musiikin polyfonia monimutkaistui ja äänet muuttuivat itsenäisemmiksi toisiinsa nähden. Myöhäiskeskiajalla kehittyneistä sävellystyypeistä yksi tärkeimmistä on motetti.

Kirkollinen musiikki

400–1000-luvuilta on säilynyt lähinnä kirkkomusiikkia. Varhaisen kristillisen musiikin juuret ulottuvat juutalaiseen musiikkiperinteeseen ja erityisesti psalmien laulamiseen. Tätä tukevat tutkimuksissa löydetyt melodiset yhtäläisyydet varhaisten kristillisten kirkkojen psalmilaulujen ja juutalaisten suullisen psalmilauluperinteen välillä. Toisin kuin luhistuneen Rooman valtakunnan itäosissa, jossa Bysantin valtakunta pysyi voimissaan vielä renessanssiin asti ja jossa siksi oli melko laaja yhteinäinen bysanttilaisen musiikin perinne, läntiset osat joutuivat monien eri kansojen, muun muassa kelttien, anglien, frankkien ja lombardien valtaan. Tämä johti pian erilaisten paikallisten kirkollisten traditioiden syntyyn, joilla jokaisella oli myös oma kirkkomusiikkityylinsä. Parhaiten näistä lukuisista tyylisuunnista ja perinteistä tunnetaan ambrosialainen, vanha roomalainen ja gregoriaaninen kirkkomusiikki, joka on eniten vaikuttanut länsimaisen musiikin kehitykseen.

Varhainen keskiaika

Bysanttilainen musiikki

: Pääartikkeli: Bysanttilainen musiikki Bysanttilainen musiikkin kirkosta, Konstantinopolista, nykyisestä Istanbulista]] Bysanttilainen kirkkomusiikki oli idän patriarkaattien, nykyisen ortodoksisen kirkon alueen kirkkomusiikkia, joka syntyi Bysantin valtakunnan alueella. Musiikin melodiat perustuivat kahdeksaan säveleen eli oktoekhokseen, joista muodostui esikuva läntisen kirkon kahdeksalle moodille. Jumalanpalveluksissa käytettyjä lauluja alettiin kirjata muistiin 900-luvulta alkaen, ja monia näistä sävellyksistä käytetään ortodoksisissa kirkoissa edelleen. Monet bysanttilaiset kirkkolaulut perustuvat kantonisaatioon eli melodian kokoamiseen pienistä valmiista melodianpätkistä. Eri melodianpätkiä käytettiin teoksen eri osissa, esimerkiksi fraasien alussa tai lopussa tai korostamaan tekstin keskeisiä sanoja. Joidenkin fraasien tehtävänä oli toimia siltoina eri osien välillä. Yhdistämällä näitä eri elementtejä improvisoiden esityksen aikana pystyttiin tuottamaan teoksen lopullinen melodia.

Gregoriaaninen kirkkomusiikki

:Pääartikkeli: Gregoriaaninen kirkkomusiikki Gregoriaaninen kirkkomusiikki Gregoriaaninen kirkkolaulu syntyi 600-luvun lopulla tai 700-luvun alussa, kun Roomaan perustettiin Schola Cantorum (Laulajien koulu), joka lauloi kaikissa paavin toimittamissa jumalanpalveluksissa. Schola Cantorumin piirissä alkoi hiljalleen muodostua eri jumalanpalveluksen teksteille säännönmukaiset melodiat. Tämä standardiohjelmisto, joka määräsi tietyt jumalanpalvelustekstit esitettäväksi tiettyinä kirkkovuoden päivinä määrätyillä melodioilla, sai muotonsa 800-luvun puoleen väliin mennessä ja pysyi käytännössä muuttumattomana aina 1500-luvulle asti. Gregoriaanisen kirkkomusiikin leviämiseen vaikuttivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Paavin ja frankkien kuninkaan liitto hyödytti molempia, ja yhtenäinen jumalanpalveluskäytäntö auttoi Pipin Pientä sulauttamaan hajanaisen valtakuntansa yhdeksi kuningaskunnaksi. Rooman ja frankkien välinen yhteys vahvistui entisestään, kun paavi Leo III kruunasi Pipinin pojan Kaarle Suuren Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Kaikkien gregoriaanisten laulujen tarkoituksena oli ennen kaikkea tuoda esiin laulun tekstiä. Suurissa, kaikuvissa keskiaikaisissa kirkoissa oli helpompi saada selvää lauletuista kuin luetuista teksteistä. Toisin kuin renessanssimusiikissa säveltäjät eivät pyrkineet kuvittamaan tai ilmaisemaan tekstin välittämiä tunnetiloja, vaan sävelmät tehtiin toistamaan vain tekstin muotoa ja rytmiä. Fraasit ovat yleensä muodoltaan kaarimaisia alkaen ja päättyen matalaan nuottiin ja käyden fraasin keskivaiheilla korkeammalla, mikä vastasi puhutun latinan käytäntöä. Gregoriaaninen kirkkomusiikki ei ole nykyisen länsimaisen musiikkiperinteen tapaan tonaalista vaan se perustuu kirkkosävellajeihin eli moodeihin, jotka ovat läheistä sukua bysanttilaisen perinteen oktoekhoselle. Molempien perinteiden juuret ovat antiikin Kreikan musiikinteoriassa. Gregoriaanisessa kirkkomusiikissa ei ole samanlaisia iskuja ja säännöllisiä rytmin painotuksia kuin suurimmassa osassa myöhempää läntistä taidemusiikkia. Melodian kuljetus on vapaata, mikä soveltuu sellaisen tekstin esittämisen, jossa osat tai säkeet ovat eri mittaisia. Myöskään laulujen absoluuttinen sävelkorkeus ei ole määrätty, vaan ne esitetään kulloisenkin esittäjän äänialaan sopivalla korkeudella. Kirkollisen jumalanpalvelusmusiikin rinnalla keskiajalla sävellettiin myös paljon muuta uskonnollista musiikkia, joka oli kirkon hyväksymää ja jota esitetiin joskus myös jumalanpalvelusten aikana. Näitä musiikinmuotoja olivat muun muassa sequentia ja liturginen draama. Hildegard von Bingenin eli Hildegard bingeniläisen säveltämä kahdeksankymmentäkaksi laulua sisältävä Ordo virtutum noin vuodelta 1151 on vanhin säilynyt musiikkidraamateos, joka ei ollut osa katolista jumalanpalvelusperinnettä.

Muut läntiset kirkkomusiikkiperinteet

Tärkein keskiajalla edelleen vaikuttaneista paikallisista jumalanpalvelusperinteistä oli heti Rooman jälkeen merkittävimmässä italialaisessa kaupungissa Milanossa syntynyt ambrosialainen kirkkomusiikki, joka on nimetty pyhän Ambrosiuksen, Milanon piispan mukaan. Ambrosialainen kirkkomusiikki ja riitti ovat säilyneet Milanossa ja sen ympäristössä meidän päiviimme asti, vaikka sitä on pyritty vuosisatojen aikana kitkemään. Toinen keskeinen musiikkiperinne, joka säilyi pitkään kirkon musiikin ja riituksen yhtenäistämispyrkimyksistä huolimatta, oli vanha roomalainen kirkkomusiikki, joka on peräisin 700-luvulta. Melodioiltaan se muistuttaa monin tavoin gregoriaanista kirkkomusiikkia, mutta on koristeellisempaa.

Polyfonian kehitys

On todennäköistä, että Euroopassa esitettiin polyfonista musiikkia paljon aikaisemmin kuin siitä kertovat ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat säilyneet. Yksinkertaisinta polyfonian muotoa, jatkuvan samana pysyvän pohjanuotin eli bordunaäänen päälle laulettua melodiaa, esiintyy useimmissa eurooppalaisissa kansanmusiikkiperinteissä ja myös monissa aasialaisissa kulttuureissa, mikä viittaisi siihen että se saattaa periytyä jo antiikin ajoista. Bysanttilaisessa kirkkomusiikissa kyseistä pohjanuottia nimitetään iisoniksi. Pohjanuottina käytetään usein kirkkosävellajin perussäveltä. iisoni Toinen yksinkertainen polyfonian muoto, rinnakkainen organum, jossa toinen ääni seuraa melodiaa tasaisen intervallin päässä, oli ilmeisesti myös jo vanha perinne, kun se ensimmäistä kertaa kuvattiin 800-luvulta peräisin olevassa teoksessa Musica enchiriadis. Esitystapaa nimitettiin kyseisissä käsikirjoituksissa nimellä organum. Alkuperäisen melodian eli pää-äänen rinnalla kulki organum-ääni yleensä siten, että äänien etäisyys toisistaan pysyi samana, tavallisesti kvinttinä. Molemmat äänet saatettiin myös kerrata oktaavia korkeammalta tai matalammalta rikkaamman soinnin aikaansaamiseksi. Tavaksi muodostui nimittää varsinaista päämelodiaan kuljettavaa ääntä tenoriksi (latinan sanasta tenere, kannatella). Musica enchiriadisin kuvaama organum ei ollut varsinaisesti sävellystekniikka, vaan tapa koristella laulettua musiikkia lisäämällä spontaanisti ääniä esityksen aikana. Guido Arezzolainen esitti teoksessaan Micrologus (noin vuodelta 1025) jo monimutkaisemman polyfonisen teorian, joka mahdollisti erilaiset vaihtoehdot toiselle äänelle, jonka kuoron kanssa laulava solisti saattoi esittää improvisatorisesti. Organum-ääni saatetiin myös säveltää valmiiksi ja kirjoittaa nuotteihin melodian kanssa. Ensimmäiset löydetyt nuottikäsikirjoitukset, jotka sisältävät myös organumin nuotitettuna, ovat 1000-luvun alkupuolelta. Näin polyfonia oli kehittynyt esitystekniikasta sävellystekniikaksi. 1100-luvun lopun käsikirjoituksissa alkoi ilmetä uusi organumin tyylisuunta, vapaa organum, jossa organum-ääni on muuttunut vapaammaksi ja itsenäisemmäksi tenoriääneen verrattuna. Vapaassa organumissa organum-ääni sijaitsee yleensä tenorin yläpuolella, ja tenori- ja organum-äänet saattavat joskus myös ohittaa toisensa. Kuten vanhassa organumtyylissä, äänien väliset intervallit olivat kuitenkin aina keskiajalla puhtaina intervalleina pidettyjä kvartteja, kvinttejä tai oktaaveja. Vapaassa organumissa organumin esittivät pääasiassa solistit, jotka saattoivat improvisoida sen kuoron laulamaa tenoria vastaan.

Notre Damen koulukunta

1100-luvun lopussa ja 1200-luvun alussa Ranskassa syntyi niin sanottu Notre Damen koulukunta. Sen tärkeimmät edustajat olivat säveltäjät Perotinus (tai Pérotin) ja Leoninus (tai Léonin), jotka molemmat olivat opiskeleet Pariisin yliopistossa musiikkia ja toimivat Notre Damen katedraalissa. Nimettömän englantilaisen kirjoittama käsikirjoitus vuodelta 1275 kertoo Léoninin kirjoittaneen teoksen Magnus liber organi, joka sisälsi kaksiääniset (duplum organum) sävellykset kirkkovuoden suurien juhlien jumalanpalvelusten kaikkiin responsiivisiin osiin. Vaikka itse kirja on hävinnyt, on osia siitä säilynyt monissa käsikirjoituksissa. Myöhemmin Pérotin ja muut koulukunnan säveltäjät muokkasivat ja laajensivat kokoelmaa tehden eri teoksiin vaihtoehtoisia osia ja kolmi- (triplum organum) tai neliäänisiä (quatrum organum) sovituksia. Notre Damen koulukunnan säveltäjät olivat antiikin ajan jälkeen ensimmäiset, jotka käyttivät nuottikirjoitusta, jossa esitetiin nuottien suhteellisten sävelkorkeuksien lisäksi myös niiden pituudet. Rytmien esittäminen perustui rytmisiin moodeihin, jotka merkittiin numeroilla 1-6. Perustahtiyksikkö eli tempus oli aina jaoteltu kolmeen osaan. Periaatteessa ensimmäiseen rytmimoodiin sävelletty teos koostui kyseisen rytmikuvion toistamisesta, mutta koska samanlaisena toistettu rytmikuvio olisi ollut monotoninen, rytmistä moodia saatettiin vaihtaa tahti kerrallaan. Lisäksi monissa teoksissa eri äänet käyttivät eri rytmimoodia.
Motetti
:Pääartikkeli: Motetti Notre Damen koulukunta kehitti myös uuden polyfonisen sävellystyypin, motetin, jossa olemassa olevaan kirkkolauluun lisättiin uusia sanoja yhdelle tai useammalle organum-äänelle. Uudet sanat olivat aluksi latinaa, mutta myöhemmin motetteja varten kirjoitetiin kansankielisiä tekstejä ja aiheet saattoivat olla maallisia. 1300-luvun puolivälistä eteenpäin motetista oli muotoutunut tärkein polyfonisen musiikin muoto. Kirkollisia aiheita käsitteleviä motetteja saatetiin esittää kirkossa, mutta ainakin maalliset motetit oli tarkoitettu viihteeksi aikansa koulutetulle eliitille: papistolle, aristokraateille ja muusikoille. Koska maallisissa moteteissa tenorin alkuperäsiä sanoja ei tarvinnut enää esittää, saattettiin ääni esittää myös soittimilla. Kirkkolaulujen tenorin irrottaminen kirkollisesta yhteydestä ja sen muuttuminen uusien sävellysten raaka-aineeksi loi uusia mahdollisuuksia sävellyksille. Sävellyksiin saatetiin lisätä kolmas ja joskus neljäskin ääni, joille saatettiin kirjoittaa myös omat tekstinsä (jolloin teosta nimitettiin kaksin- tai kolminkertaiseksi motetiksi). Pian motetteja kirjoitettiin myös alusta asti, esimerkiksi siten että Notre Damen koulukunnan teoksen tenorimelodiaa käsiteltiin uudessa rytmimoodissa ja sen ympärille sävellettiin täysin uudet säestävät äänet. Motetit nimetään nykyisin yleensä yhdistelmänimellä, joka sisältää kaikkien äänien tekstien ensimmäiset sanat, esimerkiksi Adam de la Hallen säveltämä kolminkertainen motetti De ma dame vient/Dieus, comment porroie/Omnes (eli Naiseltani tulee/Jumalani, kuinka voin/Kaikki yhdessä). Keskiajan loppupuolella, noin vuoteen 1250 mennessä, motetit olivat säännönmukaisesti kolmiäänisiä ja sisälsivät kaksi toisiinsa liittyvää tekstiä latinaksi tai kansankielellä ja joskus yhden molempia. Säveltäjät alkoivat käyttää tenorina myös muita sävelmiä kuin Notre Damen koulukunnan kirkkomusiikkia. Hieronymus de Moravia kuvasi tätä uutta käytäntöä sanalla cantus firmus, jolla tarkoitettiin yksinkertaisesti olemassa olevaa melodiaa, jota käytettiin polyfonian pohjana.

Ars nova

: Pääartikkeli Ars nova 1300-luvulla Eurooppassa tapahtui lukuisia mullistuksia suhteellisen rauhallisen 1200-luvun jälkeen. Syitä talouden alamäkeen ja epävakauteen olivat ilmaston tilapäinen kylmeneminen, miltei kolmasosan Euroopan väestöstä tappanut musta surma ja useat pitkäkestoiset sodat, kuten esimerksi satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä. Kirkko ajautui kriisiin paavien Avignonin vankeuden ja Suuren skisman myötä. Yhteiskunnalliset mullistukset vaikuttivat myös aikansa musiikkielämään ja aikaansaivat uusien musiikkityylien syntymisen. Noin vuodelta 1320 peräsin oleva ilmeisesti säveltäjän, runoilijan ja lopulta Meauxin piispan Philippe de Vitryn kirjoittama kirja Ars nova antoi nimensä uudelle ranskalaiselle musiikkityylille, joka kesti aina 1400-luvun alkuun asti. Ars novalle ominaiset piirteet syntyivät kahdesta uudesta rytmien merkitsemiseen liittyvästä keksinnöstä: nuottien pituuksia ryhdyttiin jakamaan kaksijakoisesti (epätäydellisesti) perinteiseen kolmijakoisen (täydellisen) jaon rinnalla, ja toinen mahdollisti siihen asti lyhyimmän pituusarvon (semibreven) jakamisen pienempiin aikayksiköihin (minimeihin). Jehan des Murs esitteli noin vuoden 1340 tietämillä vielä yhden merkittävän nuottikirjoitukseen liittyvän innovaation, mensuraalinotaation, joka on modernin tahtilajimerkinnän edeltäjä. Nämä keksinnöt mahdollistivat musiikin säveltämisen uusiin tahtilajeihin ja suuremman rytmisen joustavuuden teoksissa. Phillippe de Vitry käytti näitä menetelmiä säveltämissään isorytmisissä moteteissa. Ars novassa käytettiin myös aikaisempaa vapaammin epäpuhtaita intervalleja, terssejä ja sekstejä. Vaikka nämä intervallit tuli edelleen purkaa puhtaisiin kvartteihin tai kvintteihin, ne saattoivat kestää pitempään tai niiden purkamista saatettiin pitkittää. Oktaavit ja rinnakkaiset kvintit olivat kuitenkin edellen yleisiä, mikä erotti tämän musiikin seuraavan vuosisadan renessanssimusiikista. Ars nova -tyylin merkittävin säveltäjä oli Philippe de Vitryn lisäksi ranskalainen Guillaume de Machaut.

Maallinen musiikki

Guillaume de Machaut Guillaume de Machaut Gregoriaaninen ja muut kirkkomusiikin muodot olivat kirkon traditiota, jota harjoitettiin kirkon ja erityisesti luostarilaitoksen piirissä. Luku- ja varsinkin nuottienlukutaito olivat hyvin harvinaisia kirkon ulkopuolella, joten maallista musiikkia ei juurikaan kirjoitettu muistiin, eikä sitä siksikään ole paljon säilynyt.

Sankarirunot

Säilyneistä teoksista voidaan päätellä, että toisin kuin keskiajan kirkollisessa musiikissa, jonka tekstit olivat poikkeuksetta latinankielisiä, maallisessa musiikissa käytettiin kansankieliä kuten ranskaa, saksaa tai italiaa. Kansankielisestä lyriikasta on parhaiten säilynyt eepoksia eli pitkiä sankarirunoja. Ranskassa tätä tyylilajia kutsuttiin nimellä chanson de geste ja tunnetuin säilynyt esimerkki niistä on Rolandin laulu, joka kertoo Kaarle Suuren taistelusta maureja vastaan Espanjassa. Muita tunnettuja eepoksia ovat muun muassa englantilainen Beowulf ja saksalainen Nibelungein laulu.

Trubaduurit ja truveerit

Suurin osa keskiajalta säilynyttä kansankielistä laulua on lyyristä perinnettä, joka syntyi hoveissa ja aristokraattien tukemana. Tämä traditio alkoi 1100-luvulla eteläranskalaisten trubaduurien, joiden kieli oli oksitaani, ja vanhaksi ranskaksi esiintyneiden pohjoisranskalaisten truveerien tuotannossa. truveeri 1100-luvulta peräisin olevasta trubaruurimusiikin käsikirjoituksesta]] Trubaduurit ja truveerit olivat säveltäjä-runoilijoita, joiden teoksia koottiin chansonniersiksi, laulukirjoiksi, kutsuttuihin käsikirjoituksiin. Nykyaikaan saakka on säilynyt noin 2600 trubaduurirunoa, joista noin joka kymmenennen melodia tunnetaan, ja 2100 truveerirunoa, joista tunnetaan melodia noin kahdessa tapauksessa kolmesta. Trubaduuri- ja truveerirunous sai paljon vaikutteita arabialaisesta runoudesta, joka kulkeutui Etelä-Ranskaan maurien valloittaman Espanjan kautta. On jopa esitetty teoria, että sanan trubaduuri juuret olisivat arabian kielen sanassa tarab, joka tarkoittaa ilon siirtämistä. Trubaduurien ja truveerien laulut käsittelivät monia aiheita kuten politiikkaa, moraalisia kysymyksiä ja kirjallisuutta, mutta selvänä enemmistönä olivat rakkausaiheet. Laulut ovat yleensä kertosäkeellisiä, ja tanssimusiikissa kertosäkeen esittivät usein tanssijat. Melodia toistui samanlaisena jokaiselle runonsäkeelle ja siinä on tavallisesti yksi nuotti sanan tavua kohti. Maallisen musiikin säveltäjät eivät usein olleet saaneet teoreettista musiikkikoulutusta, minkä vuoksi musiikki ei aina sovi mihinkään keskiajalla käytetyistä kirkkosävellajeista. Monet kuitenkin noudattavat kirkkosävellajeja; yleisimmin käytettyjä kirkkosävellajeja olivat doorinen ja miksolyydinen.

Myöhäiskeskiajan maallinen musiikki

Ranskassa Ars Novan vaikutuksesta myös maallista musiikkia ryhdyttiin säveltämään polyfonisesti. Kehittyi uusi chanson-tyyli, jossa tekstiä ja melodiaa kuljetettiin tenorin sijaan ylimmässä äänessä eli cantuksessa ja jota tuki hitaammassa tempossa liikkuva, usein tekstitön tenoriääni. Näiden kahden äänen ympärille saatettiin lisätä myös yksi tai kaksi muuta tekstitöntä ääntä: kontratenori samalle äänialueelle kun tenori, tai harvemmin nopealiikkeinen triplum ylä-ääniin. Nykyisen tutkimuksen valossa on todennäköistä, että esimerkiksi Guillaume de Machautin sävellyksissä kaikki äänet oli tarkoitettu esitettäväksi laulaen, vaikka monissa nykyisissä esityksissä käytetäänkin instrumentteja tekstittömien äänien esittämiseen. Keskeiset teoslajit olivat virelai, ballade ja rondeau, jotka erosivat keskeisimmin tekstien aihealueiden osalta. Balladet olivat tekstiltään vakavimpia ja käsittelivät filosofisia tai historiallisia aiheita, rondeaut olivat rakkauslauluja ja virelait rinnastivat luonnon kuvaukset rakkauden tunteeseen. Guillaume de Machaut Guillaume de Machaut Belle, bonne, sage. Nuottien sydämenmuotoinen asettelu on sanaleikki säveltäjän nimestä (cor tarkoittaa latinaksi sydäntä).]] Italiassa ranskalaisen Ars Nova -tyylin vastine oli trecento (tai mille trecento eli 1300-luku) -tyylisuunta. Italialaiset madrigaalit erosivat aikakauden ranskalaisesta musiikista siten, että niissä cantus ja tenor-äänet olivat itsenäisempiä ja usein toistivat toistensa teemoja. Tyylisuunnan merkittävimpänä säveltäjänä pidetään Francesco Landinia (n. 1325–1397), lapsena sokeutunutta munkkia, joka toimi San Lorenzon luostarin urkurina ja myöhemmin kappalaisena samassa kirkossa. Landini oli erityisen kuuluisa taitavana kannettavan urun soittajana. Vaikka Landini toimi kirkon piirissä, hänen sävellyksistään on säilynyt pääsasiassa maallista musiikkia: ballatoja ja madrigaaleja.

Ars Subtilior

1300-luvun loppupuolella säveltäjät alkoivat kehittää Ars nova-tyyliä pidemmälle. Avignonissa maanpaossa ollut paavin hovi toimi myös maallisen musiikin merkittävimpänä suojelijana, ja siellä sekä muissa Etelä-Ranskan ja Pohjois-Italian hoveissa kehittyi Ars Subtilior, hienovaraisempi tyyli. Tämä musiikki koostui pääasiassa rakkausaiheisista polyfonisista balladeista, rondeaux'ista ja chansoneista. Musiikki oli tarkoitettu aikansa aristokratialle, ja se käytti kaikki aikansa melodiset, rytmiset, kontrapunktiset ja musiikin notaation mahdollisuudet. Teoksien nuotit tehtiin myös hyvin koristeellisiksi ja niissa pyrittiin erikoisuuksiin kuten rakkauslaulun esittämiseen sydämenmuotoisella nuotituksella. Monet tyylisuunnan teokset ovat rytmiikaltaan niin monimutkaisia, ettei vastaavia ei ole sävelletty ennen kuin 1900-luvulla.

Keskiajan soittimet

Vaikka varsinkin keskiaikainen kirkollinen musiikki oli pääasiassa vokaalimusiikkia, säestettiin lauluja luultavasti monenlaisilla soittimilla. Vielle oli yleisin keskiajalla käytetty jousisoitin ja nykyisen viulun edeltäjä. Viellet olivat muodoltaan ja kooltaan toisistaan poikkeavia, mutta yleensä niissä oli viisi kieltä, jotka oli viritetty kvartin tai kvintin päähän toisistaan. Cembalon ja pianon esi-isä puolestaan oli psalttari, joka koostui puiseen kehikkoon kiinnitetyistä kielistä ja ja jota soitettiin kieliä näppäilemällä. Yleisiä puhallinsoittimia olivat muun muassa poikkihuilu, joka oli puusta valmistettu ja josta puuttuivat nykyisen poikkihuilun läpät. Keskiaikainen trumpetti oli suora ja siitä puuttuivat venttiilit, joten sillä saattoi soittaa vain harmonisen sarjan. 1100-luvulta eteenpäin luostarien kirkoissa alkoivat yleistyä urut, ja 1300-luvulle tultaessa ne löytyivät jo suurista katedraaleistakin. Suurien kirkkourkujen lisäksi käytettiin pieniä portatum (lat. kantaa) -urkuja ja hiukan suurempia positum (lat. paikka) -urkuja, jotka olivat siirrettäviä, mutta jotka asetettiin pöydälle soittamista varten ja joihin tarvittiin apulainen ilman pumppaamiseksi urkujen läpi.

Lähteet


-
- Said I. Abdelwahed: Troubadour Poetry: An Intercultural Experience [http://www.arabworldbooks.com/Literature/troubadour_poetry.htm]

Aiheesta muualla


- [http://ieee.uwaterloo.ca/praetzel/mp3-cd/ Keskiaikaista tanssimusiikkia mp3-muodossa] Luokka:Keskiajan musiikki

Eurooppa

Eurooppa on maanosa, jonka rajaavat Atlantin valtameri lännessä, Pohjoinen jäämeri pohjoisessa, Uralvuoret ja Uraljoki idässä, Kaspianmeri, Kaukasus-vuoret ja Mustameri kaakossa ja Välimeri etelärajalla. Eurooppa muodostaa Aasian kanssa supermaanosan Euraasia: Eurooppa on läntinen viidennes Euraasian maamassasta. Kokonsa (noin 10,3 miljoonaa neliökilometriä) puolesta Eurooppa on maailman toiseksi pienin maanosa, hieman suurempi kuin Oseania. Euroopassa asuu hieman yli 700 miljoonaa ihmistä, täten se on asukasluvultaan toiseksi suurin maanosa Aasian jälkeen ja myöskin tiheimmin asuttu maanosa. Aasian

Etymologia

Nimi Eurooppa on mahdollisesti peräisin kreikkalaisen mytologian prinsessa Europasta, joka joutui härän hahmon ottaneen Zeuksen sieppaamaksi. Nimen etymologia on epävarma, sille on esitetty sekä kreikkalaista, että seemiläistä etymologiaa (ereb, auringonlasku).

Historia

Katso pääartikkeli Euroopan historia. Euroopalla on pitkä historia suurien kulttuurillisten ja taloudellisten saavutusten muodossa aina pronssikaudelta alkaen. 15. vuosisadalta lähtien eurooppalaiset valtiot, erityisesti Espanja, Portugali, Ranska ja Iso-Britannia, rakensivat suuria kolonistisia imperiumeja Afrikkaan, Amerikkaan ja Aasiaan. Teollinen vallankumous alkoi Euroopassa 18. vuosisadalla. Toisen maailmansodan jälkeen ja ennen kylmän sodan loppua Eurooppa oli jaettu kahteen suureen poliittiseen ja taloudelliseen blokkiin: kommunistisiin valtioihin Itä-Euroopassa ja kapitalistisiin valtioihin Länsi-Euroopassa. Vuoden 1990 tietämillä itäblokki hajosi.

Euroopan määritelmä

Usein Euroopalle piirretään muita rajoja, jotka perustuvat poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut siihen, että on monta eri "Eurooppaa", jotka eivät ole identtisiä keskenään. Eri maita on luettu mukaan tai jätetty pois sen mukaan, minkä piirteiden on katsottu olevan keskeisiä Euroopan määrittelyn kannalta. Nykyään termiä "Eurooppa" käytetään lisääntyvässä määrin tarkoitettaessa Euroopan unionin jäsenmaita. Tällä hetkellä liitossa on 25 maata (joista Kypros on osa maantieteellistä Aasiaa). Lisäksi muutamat maat neuvottelevat jäsenyydestä. Useiden muiden maiden uskotaan aloittavan neuvottelut jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Lähes kaikki Euroopan maat ovat Euroopan neuvoston jäseniä; yksittäiset poikkeukset ovat Valko-Venäjä ja Vatikaanivaltio. Vatikaanivaltio Nykyisellään maantieteellinen Eurooppa koostuu seuraavista 44 maasta (aakkosjärjestyksessä):

- Alankomaat
- Albania
- Andorra
- Belgia
- Bosnia ja Hertsegovina
- Bulgaria
- Espanja
- Irlanti
- Islanti
- Italia
- Itävalta
- Kreikka
- Kroatia
- Latvia
- Liechtenstein
- Liettua
- Luxemburg
- Makedonia
- Malta
- Moldova
- Monaco
- Norja
- Portugali
- Puola
- Ranska
- Romania
- Ruotsi
- Saksa
- San Marino
- Serbia ja Montenegro
- Slovakia
- Slovenia
- Suomi
- Sveitsi
- Tanska
- Tšekki
- Turkki
- Ukraina
- Unkari
- Valko-Venäjä
- Vatikaanivaltio
- Venäjä
- Viro
- Yhdistynyt kuningaskunta
Ennen vuotta 2004 liittyneet EU-maat merkitty lihavoidulla tekstillä. 1. toukokuuta 2004 liittyneet uudet EU-maat merkitty kursivoidulla tekstillä. 2004 Euroopan alaryhmittymiä:
- Euroopan unioni
- Schengen-alue
- Euroalue
- Balkan
- Baltian maat
- Benelux
- Britteinsaaret
- Keski-Eurooppa
- Itä-Eurooppa
- Iberian niemimaa
- Pohjoismaat
- Skandinavia
- Visegrad-ryhmä

Euroopan valtioiden ja maa-alueiden vertailua

Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet väkiluvun mukaisessa suuruusjärjestyksessä

Tiedoista puuttuu Turkin Euroopan puoleinen osa.

Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä

Tiedoista puuttuu Turkin euroopanpuoleinen osa. Luokka:Mantereet Luokka:Eurooppa als:Europa roa-rup:Evropa ms:Eropah zh-min-nan:Europa ko:유럽 ja:ヨーロッパ simple:Europe th:ทวีปยุโรป

Musiikki

Musiikki on ihmisen kulttuurille ominainen ääneen perustuva taiteen ja viestinnän muoto. Termi on peräisin kreikankielisestä sanasta mousike, joka tarkoitti antiikin Kreikassa "runottarien taidetta" eli musiikin lisäksi myös runoutta ja tanssia. Nykyään musiikki voidaan käsittää sarjana tietynkorkuisia ääniä (melodia) tai säännöllisiä rytmejä, jotka on järjestelty kuuloaistimustamme miellyttävällä tavalla. Miellyttävyys on pitkälti kiinni kuulijan omista mieltymyksistä ja arvomaailmasta, jotka muokkautuvat kulttuurin ja ajan myötä, ei niinkään itse sävelistä, joissa musiikin nautinnon ajatus saa vain hahmonsa. Musiikin määritelmiä eri aikakausilla: :Kyky erottaa korkeiden ja matalien sävelten ero (Ptolemaios, 100—178 jKr.) :Tiede melodiikasta ja siihen liittyvistä asioista (Aristides Quintilianus, n. 200-luku jKr.) :Oppi luvuista ja lukusuhteista (Cassiodorus, n. 490—585) :Ars recte cantendi, taito laulaa oikein (tuntematon, keskiaika) :Planeettojenvälistä kommunikaatiota (tuntematon, keskiaika) :Sielun tiedottomasti harjoittama salainen aritmetiikka (Gottfried Leibniz, 1646—1716) :Tiede ja taide, jonka tarkoituksena on tarkoin harkiten valita kauniita ja miellyttäviä sointeja, liittää ne oikein yhteen ja suloisesti esittää, jotta niiden kaunosointi ylistäisi Jumalan kunniaa ja kaikkia Hänen tekojaan (J. Mattheson, 1700-luvun alku) :Taito yhdistellä säveliä korvaa miellyttävällä tavalla (Jean-Jacques Rousseau, 1712—1778) :Taito ilmaista sävelten avulla tunteita (H. C. Koch, 1800-luvun alku) :Näkymätön (Herder, 1800-luku) :Ikuinen (Schelling, 1800-luku) :Musiikin sisällön muodostavat soiden liikkuvat muodot (Eduard Hanslick, 1800-luvun loppu) :Sisäisen ihnimillisen luonnon heijastaja (Schönberg, 1900-luku) :Järjestyksen luoja ilmiöiden, erityisesti ihmisen ja ajan välille; kyvytön itsessään ilmaisemaan mitään (Igor Stravinsky, 1900-luku) :Organisoitua ääntä (E. Varèse, 1900-luku) Musiikkia voidaan tuottaa keholla esimerkiksi laulamalla tai käsiä taputtamalla. Useimmissa kulttuureissa on lisäksi kehitetty soittimia, jotka tuottavat soinniltaan erilaisia säveliä tai rytmejä. Nykyään musiikkia voidaan luoda myös elektronisesti. Musiikin funktio voi olla taiteellinen, sosiaalinen, ritualistinen tai pelkkä esteettisen mielihyvän tuottaminen. Se, mikä arkielämässä saattaa kuulostaa tavanomaiselta ääneltä, voi olla musiikkia tietyssä yhteydessä.

Alkuperä

Musiikin alkuperää ei tunneta varmasti. Sen synnyn arvellaan liittyneen puheen kehittymiseen, ja siihen ovat saattaneet vaikuttaa luonnon äänien (kuten lintujen) matkiminen, työliikkeiden rytmi ja ihmisen leikkisä ja seurallinen perusolemus. Se on usein liitetty kulttuurin mytologiaan ja yhdistetty osaksi rituaaleja. Musiikin synty on ollut vaihe jokaisen kulttuurin historiassa, niinpä sitä voidaan verrata yhteiskunnallisessa merkityksessä puhekieleen. Ennen 1700- ja 1800-lukujen teollista vallankumousta ja sen jälkeistä globalisaatiota jokaisella kulttuurilla oli omanlaisensa musiikkiperinne. Nykyisin länsimainen musiikki on levinnyt lähes kaikkiin teollistuneisiin maihin ja jonkin verran myös kehitysmaiden urbaaneille seuduille. Samalla se on kuitenkin imenyt vaikutteita muiden kulttuurien musiikista muodostaen uudenlaisia musiikkityylejä. Koska musiikkiesitys on aikaan sidottu, eikä se kuvataiteesta poiketen pysty säilymään sellaisenaan, on se aiemmin siirretty opettamalla sukupolvelta toiselle. Nuottikirjoituksen keksiminen 1000-luvulla oli mullistus musiikin säilyttämisessä, ja seuraava suuri edistysaskel oli musiikin äänittämisen keksiminen 1800-luvun puolivälissä. Nykyään musiikista pystyykin hyvin yksinkertaisin keinoin nauttimaan kuka tahansa ja missä tahansa.

Musiikki eri kulttuureissa


- Afrikkalainen musiikki
- Afroamerikkalainen musiikki
- Arabialainen musiikki
- Intialainen musiikki
- Iranilainen musiikki
- Japanilainen musiikki
- Kiinalainen musiikki
- Latinalaisamerikkalainen musiikki
- Länsimainen musiikki
- Suomalainen musiikki Länsimaissa muiden kulttuurien musiikkia afroamerikkalaista musiikkia lukuun ottamatta kutsutaan etnomusiikiksi. Musiikkikulttuurien yhteensulautumana syntynyttä musiikkia kutsutaan maailmanmusiikiksi.

Musiikin levitysmediat


- Internet
- Radio
- Televisio
- Vinyylilevy
- Äänikasetti
- CD-levy
- MiniDisc
- Tietokoneet
- DAT (Digital Audio Tape)
- SACD (Super Audio CD)

Katso myös


- Autotune
- Luettelo muusikoista
- Luettelo musiikin tyylilajeista
- Luettelo musiikkitapahtumista
- Luettelo yhtyeistä
- Nuottiavain
- Soitin
  - Luettelo soittimista
- Tietokonepelien musiikki
- Äänentoisto
- Äänitys
- fiu-vro:Muusiga ms:Muzik ko:음악 ja:音楽 simple:Music th:ดนตรี

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta


-
-

Katso myös


- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla


- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

1300-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Musta surma riehuu Euroopassa, jopa kolmannes väestöstä menehtyy (1347 - 1351)
- Osmanien valtakunta laajenee Anatoliaan.
- Paavi vankina Avignonissa 1305–1378.
- Läntinen skisma 1378, jopa kolme paavia samaan aikaan.
- Yuan-dynastia kukistuu ja Ming-dynastia nousee Kiinassa
- Hansaliitto hallitsee Itämerta
- Satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä alkaa
- Dante Alighieri kirjoittaa La divina commedian
- Talonpoikaiskapina Englannissa 1381
- Kalmarin unioni 1397

Merkittäviä henkilöitä


- Englannin Edward III
- Edvard Musta prinssi
- Pyhä Birgitta
- Ibn Khaldun
- Abulfeda

Keksintöjä


- mekaaninen kello ko:14세기 ja:14世紀 th:คริสต์ศตวรรษที่ 14

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia, jotka ovat ei-kristittyjä, ei pidetä enää valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä kuitenkin erilaisia näkemyksiä, eikä ylläkuvattu päde kaikkiin suuntauksiin. Kristinusko korostaa sitä, että Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle ihmisten takia. Valtaosassa muita uskontoja korostetaan ihmisen omaa panosta ja pyrkimystä pelastukseen. Kristinuskon keskeisimmät dogmit mutoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
- Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Toisaalta historiallisesti monilla kristillisillä organisaatioilla on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei yleisesti katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona. Yleisesti ihmiset, joilla on traditionaalisempi käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta. Tärkein kristinuskon käsite on kuitenkin armo eli lahja, joka annetaan ihmiselle. Usko Jeesukseen on siis sitä että ottaa lahjan vastaan. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista. Alistumisella tarkoitetaan sen myöntämistä ettei ole täydellinen. Sen ei kuitenkaan ajatella asettavan ihmistä Jumalan orjan asemaan, vaan pikemminkin siirtävän tämän synnin orjuudesta Jumalan lapsen ja perillisen asemaan. Myöntämällä epätäydellisyytensä ihminen voi tuoda "likansa" ja epäonnistumisensa Jumalan eteen ja kokea armoa, ettei tarvitse suorittaa tai ollakaan täydellinen. Tämä on historiallisesti äärimmäisen outoa, sillä muut uskonnot laittavat ihmisen täydellistymään. Se että saa jotain niin suurta kuin armo voi saada myös ihmisen antamaan ilmaiseksi jotain pois. Ei siis esim. hyväntekeväisyydellä itsessään voida saavuttaa mitään vaan se on pikemminkin seuraus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö itseään voisi kehittää, mutta saatuaan armoa voi "tekemisen" suorittaa uudesta näkökulmasta.

Symbolit

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Kriitikot ovat ihmetelleet, että suurin maailmanuskonto on ottanut teloitusvälineen tunnuksekseen. Symbolisia selityksiä on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa vertikaalista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "horisontaalista" maailmaulottuvuutta. Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen symboli. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-kh-th-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Hyios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan poika Vapahtaja.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt


- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin. #Yhdysvallat - 223 miljoonaa #Brasilia - 136 miljoonaa #Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa #Meksiko - 85 miljoonaa #Saksa - 61 miljoonaa #Filippiinit - 57 miljoonaa #Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa #Italia - 48 miljoonaa #Nigeria - 45 miljoonaa #Ranska - 44 miljoonaa

Kristillisyyteen liittyvää


- Kristillinen filosofia
- Kristillisyys Suomessa
- Evankelis-luterilainen kirkko
- Gospel-musiikki

Kirjallisuus


- Raamattu
- Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
- Hans Biederman: Suuri symbolikirja
- ms:Kristian zh-min-nan:Ki-tok-kàu ko:기독교 ja:キリスト教 simple:Christianity th:คริสต์ศาสนา

Taidemusiikki

Taidemusiikki (myös konserttimusiikki ja klassinen musiikki) on 1700–1800-luvuilla syntynyt nimitys tietyt esteettiset normit täyttävälle ja virallisen hyväksynnän saaneelle musiikille. Yleensä termillä tarkoitetaan länsimaista kirkko- ja konserttimusiikkia. Lähes kaikki ennen 1900-lukua tehty musiikki kansanmusiikkia lukuun ottamatta voidaan lukea taidemusiikiksi, vaikka nykyinen musiikin jako populaarimusiikkiin ja taidemusiikkiin syntyi vasta 1800-luvun loppupuolella. Nykyajan taidemusiikki noudattaa suurelta osin vanhoja säveltämisen ja esittämisen perinteitä, mikä erottaa sen muista nykymusiikin lajeista. Luonteenomaista taidemusiikille on, että säveltäjä kirjoittaa teoksen nuotein ja sanallisin ohjein paperille, jonka mukaisesti esittäjä soittaa tai laulaa osansa teoksessa. Taidemusiikkia voidaan pitää säveltäjäkeskeisenä, kun populaarimusiikki on usein esittäjäkeskeistä. Improvisaatio on mahdollista, mutta vain säveltäjän antamissa rajoissa. Jos teoksen esittämiseen kuuluu orkesteri tai kuoro, tarvitaan lisäksi kapellimestari, joka johtaa esittäjien ryhmää. Kapellimestari voi siten tulkita teoksen omalla tavallaan. Termillä voidaan tarkoittaa muutakin kuin länsimaista taidemusiikkia. Esimerkiksi Intialla on oma, pitkä taidemusiikin perinteensä.

Länsimainen taidemusiikki


- Luettelo säveltäjistä
- Luettelo soittimista

Tyylilajit


- Laulumusiikki
  - Kuoromusiikki
  - Messut
    - Oratoriot
    - Kantaatit ym.
- Orkesterimusiikki
  - Kamariorkesterimusiikki
  - Sinfoniat
  - Konsertot
  - Baletit
  - Oopperat
  - Elokuvamusiikki
- Soitinmusiikki
  - Kosketinsoitinmusiikki
    - Pianomusiikki
    - Cembalomusiikki
    - Urkumusiikki ym.
  - Jousisoitinmusiikki
    - Viulumusiikki
    - Sellomusiikki ym.
  - Puhallinsoitinmusiikki
    - Huilumusiikki
    - Klarinettimusiikki
    - Vaskipuhallinmusiikki ym.
  - Kielisoitinmusiikki
    - Kitaramusiikki
    - Luuttumusiikki
    - Harppumusiikki
    - Kantelemusiikki ym.
  - Lyömäsoitinmusiikki
    - Rumpumusiikki
  - Elektroakustinen musiikki
-

Nuotinnus

Nuotinnus (nuotintaminen) tarkoittaa nuottikirjoituksen eli notaation tekemistä. Suurin osa länsimaisesta taidemusiikista on säilynyt näihin päiviin ainoastaan nuotinnettujen dokumenttien muodossa. Vasta 1900-luvulta lähtien musiikkia on voitu tallentaa muullakin tavoin kuin nuottikirjoituksena. Nuottikirjoituksen historia on monivaiheinen. Keskiajalta 1600-luvulle nuotinnustapa vaihtui monin tavoin (neumit, mensuraalinuottikirjoitus jne.), mutta viimeiset 300 vuotta notaatio on ollut suhteellisen samannäköistä. Nuotinnuksen alkeita opiskellaan musiikinteorian tunneilla esim.