Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Keskiajan Yliopisto

Keskiajan yliopisto

Ensimmäiset keskiaikaiset yliopistot perustettiin Italiaan, Ranskaan ja Englantiin 1000-luvun lopulla ja 1100-luvun alussa humanististen tieteiden, oikeustieteen, lääketieteen ja teologian tutkimus- ja opetuspaikoiksi. Euroopan lisäksi yliopistoja oli keskiajalla myös Aasiassa.

Historia

Keskiajalla eurooppalainen yhteiskunta ammattimaistui, ja samalla kasvoi tarve papiston ammattimaiselle koulutukselle. Ennen 1200-lukua Euroopan henkinen elämä keskittyi luostareihin, jotka olivat erikoistuneet lähinnä liturgian ja rukouksen kehittämiseen. Ainoastaan harvat luostarit kasvattivat todellista älymystöä ja toimivat teologisen ja filosofisen tutkimuksen koteina. Paavi Gregorius VII:n toimeenpanemien uudistusten seurauksena kirkon kanonisen lain ja sakramenttien opiskelun painotus lisääntyi, ja piispat perustivat katedraalikouluja papiston koulutusta varten. Kanonisen lain lisäksi niissä opetettiin myös maallisempia asioita, kuten kirkon hallintoa ja taloutta, sekä logiikkaa ja väittelytaitoa saarnaamisen ja teologisten keskusteluiden tueksi. Opiskelusta tuli oleellinen osa kirkon hierarkiassa ylenemistä. Opettajilla oli myös suurta arvovaltaa. Kysyntä kasvoi kuitenkin suuremmaksi kuin mihin katedraalikoulut kykenivät vastaamaan, ne kun toimivat yleensä yhden opettajan alaisuudessa. Samoin pienemmissä kaupungeissa katedraalikoulujen opiskelijoiden ja kaupunkilaisten välinen jännitys kasvoi usein suureksi. Näin katedraalikoulut siirtyivät suurempiin kaupunkeihin, kuten Pariisiin ja Bolognaan. Nykyaikaisen yliopiston edeltäjä syntyi Pariisiin vuonna 1150 erityisesti Pierre Abélardin ohjauksessa. Hän kirjoitti teoksen Sic et Non ("Kyllä ja ei"), johon oli koottu tekstejä yliopisto-opiskelijoiden käyttöön. Abélard ja monet muut olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten ja opiskelijoiden välisiin jännitteisiin ja kirkon johtavien intellektuellien sensurointiyrityksiin. Tämän vuoksi he perustivat yliopiston, universitas, joka oli järjestetty keskiaikaisen killan tapaan. Yliopiston tarkoituksena oli olla suurimittainen, itsehallinnollinen ja pysyvä instituutio korkeinta koulutusta varten. 1200-luvulle tultaessa lähes puolet kirkon korkeimmista apottien, arkkipiispojen ja kardinaalien viroista ja yli kolmannes alemmista viroista oli tutkinnon suorittaneiden maistereiden hallussa. Samoin monet sydänkeskiajan suurimmat teologit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Robert Grosseteste, olivat keskiaikaisen yliopiston kasvatteja. Keskiaikaisen yliopiston kehitys ajoittui samaan aikaan, kun platonismin ja uusplatonismin merkitys teologiassa ja filosofiassa alkoi vähetä, ja tilalle astuivat Aristoteleen teoriat, jotka esiteltiin uudestaan islamilaisten ja juutalaisten oppineiden välityksellä.

Keskiaikaisen yliopiston luonne

Alun perin keskiaikaisissa yliopistoissa ei ollut kampusta. Opetusta järjestettiin siellä missä oli tilaa, kuten kirkoissa ja kodeissa. Näin yliopisto ei ollut niinkään fyysinen paikka kuin joukko ihmisiä jotka olivat liittyneet yhteen universitakseksi. Yliopistoja oli kahdenlaisia, riippuen siitä kuka maksoi opetuksen. Ensimmäiseen tyyppiin kuuluvissa yliopistoissa opiskelijat maksoivat opettajille opetuksesta. Tällaista yliopistoa edusti muun muassa Bolognan yliopisto. Toiseen tyyppiin kuuluvissa yliopistoissa kirkko maksoi opetuksen. Tähän tyyppiin kuului muun muassa Pariisin yliopisto. Tästä erosta seurasi myös muita eroja yliopistojen luonteessa. Bolognassa opiskelijat johtivat koulua, ja tämä laittoi opettajat usein suurten paineiden alle ja oli heille haitaksi. Pariisissa opettajat johtivat koulua, ja siksi siitä tuli houkutteleva paikka kaikille opettajille ympäri Eurooppaa. Pariisissa tärkein oppiaine oli teologia, sillä kirkko maksoi opetuksen ja määräsi näin opiskelun kohteen. Bolognassa puolestaan pääaineena oli laki, sillä opiskelijat valitsivat maallisempia aiheita. Kandidaatin tutkinnon (bacchalauraeus) suorittaminen kesti kuusi vuotta, ja maisterin (magister) ja tohtorin (doctor) tutkinnon suorittaminen lisäsi tutkintoaikaan jopa 12 vuotta. Ensimmäiset kuusi vuotta opiskeltiin filosofisessa eli artistisessa tiedekunnassa niin sanottuja vapaita taiteita: aritmetiikkaa, geometriaa, tähtitiedettä, musiikin teoriaa, kielioppia, logiikkaa ja retoriikkaa. Painopiste oli logiikassa, koska se oli hyvin tärkeää skolastiikalle, joka oli tärkein opetusmenetelmä. Kun opiskelija oli suorittanut kandidaatin tutkinnon, hän valitsi yhden kolmesta tiedekunnasta — oikeustieteellisen, lääketieteellisen tai teologisen tiedekunnan — jossa hän jatkoi opiskelua kohti maisterin tai tohtorin tutkintoa. Teologia oli oppiaineista arvossa pidetyin ja vaikein. Kurssit oli järjestetty kirjojen mukaan, ei aihealueiden mukaan. Kurssi saattoi olla esimerkiksi jostakin Aristoteleen teoksesta, tai jostain Raamatun kirjasta. Kursseja ei voinut valita vapaasti, vaan kaikkien tuli käydä samat kurssit. Myöskin kurssien sisältö oli ennalta määrätty. Joskus opiskelijoiden oli kuitenkin mahdollista valita kurssin opettaja. Opiskelu yliopistossa aloitettiin 14- tai 15-vuotiaana. Oppitunnit alkoivat yleensä aamulla kello 5 tai 6. Keskiajan lukuisten pyhäpäivien vuoksi luentopäiviä oli vuodessa kuitenkin korkeintaan 150. Oppilaat saivat nauttia papiston laillista suojelua. Näin kukaan ei saanut vahingoittaa heitä fyysisesti. Heidät voitiin haastaa oikeuteen ainoastaan kirkollisoikeudessa, ja näin he olivat immuuneja kaikille ruumiillisille rangaistuksille. Tämä mahdollisti sen, että oppilaat saattoivat rikkoa maallisia lakeja rankaisematta, mistä seurasi myös väärinkäytöksiä: varkaudet, raiskaukset ja murhat eivät olleet epätavallisia, kun nuoret miehet jätettiin ilman vakavia seuraamuksia. Tästä seurasi paljon jännitteitä maallisten auktoriteettien kanssa. Joskus opiskelijat "lakkoilivat" jättämällä kaupungin vuosiksi. Näin tapahtui esimerkiki Pariisissa vuonna 1229 opiskelijoiden aloittaman mellakan jälkeen. Mellakassa kuoli useita opiskelijoita. Seurauksena yliopisto meni lakkoon kahdeksi vuodeksi. Yliopistoihin ei päästetty naisia, koska opiskelijoilla oli pappisstatus, eivätkä naiset voineet toimia pappeina. Yksi suosituimmista yliopistojen käyttämistä kirjoista oli Pietari Lombardialaisen Sentenssit (Quattuor libri sententiarum, "Sentenssien neljä kirjaa"). Teologian opiskelijoiden tuli kirjoittaa laajoja kommentaarioita teoksesta osana opintojaan. Suuri osa keskiaikaisesta filosofisesta ja teologisesta ajattelusta voidaan löytää tällaisista skolastisista kommentaarioista eri teksteihin. Kaikki kansainvälisesti maineikkaimmat yliopistot rekisteröitiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan toimesta nimellä Studium generale. Siihen kuuluvia yliopistoja kannustettiin jakamaan tietojaan koko Eurooppaan. Tämä tapahtui usein niin, että ne luennoivat kursseja muissa Studium generaleen kuuluvissa yliopistoissa.

Suomalaiset keskiajan yliopistoissa

Tiedetään, että keskiajalla noin 150 suomalaista tai Turun hiippakunnassa työskennellyttä ulkomaalaista suoritti tutkintoja ja luennoi yliopistoissa eri puolilla Eurooppaa. Heiltä ei ole kuitenkaan säilynyt heidän kirjoittamikseen tunnistettuja kirjoituksia. Opiskelijoita on saattanut olla huomattavasti enemmän, sillä yliopistojen kirjoihin on usein kirjattu vain tutkinnon suorittaneet opiskelijat. Suosituimmat yliopistot suomalaisten keskuudessa olivat Pariisi, Rostock ja Leipzig. Ensimmäiset suomalaiset opiskelijat tunnetaan Pariisin yliopistosta vuodelta 1313. Pariisin yliopistossa suomalaiset kuuluivat englantilais-saksalaiseen "kansakuntaan" (nation, vrt. osakunta). Opiskelu oli hyvin kallista, ja niin Suomesta ulkomaille lähteneet opiskelijat kuuluivat ylempiin piireihin. Heistä tuli piispoja ja pappeja Suomen katolisen kirkon palvelukseen.

Luettelo keskiaikaisista yliopistoista

osakunta Euroopan keskiaikaiset yliopistot perustamisjärjestyksessä:
- Bologna – perustettu 1088
- Pariisi – perustettu 1150
- Oxford – perustettu ennen 1167
- Modena – perustettu 1175
- Regio – perustettu 1188
- Vicenza – perustettu 1204
- Cambridge – perustettu 1209
- Palencia – perustettu 1212
- Arezzo – perustettu 1215
- Salamanca – perustettu 1218
- Padua – perustettu 1222
- Napoli – perustettu 1224
- Toulouse – perustettu 1229
- Siena – perustettu 1240
- Valencia – perustettu 1245
- Piacenza – perustettu 1248
- Valladolid – perustettu 1250
- Sevilla – perustettu 1254
- Sorbonne (Pariisin yliopiston yhteydessä) – perustettu 1257
- Montpellier – perustettu 1289
- Coimbra (Lissabon) – perustettu 1290
- Rome La Sapienza – perustettu 1303
- Macerata – perustettu 1290
- Lissabon – perustettu 1290
- Lleida – perustettu 1300
- Avignon – perustettu 1303
- Orléans – perustettu 1306
- Perugia – perustettu 1308
- Coimbra – perustettu 1308
- Treviso – perustettu 1318
- Cahors – perustettu 1332
- Angers – perustettu 1337
- Pisa – perustettu 1338
- Grenoble – perustettu 1339
- Praha – perustettu 1348
- Firenze – perustettu 1349
- Perpignan – perustettu 1350
- Krakova – perustettu 1364
- Wien – perustettu 1365
- Pécs – perustettu 1367
- Erfurt – perustettu 1379
- Heidelberg – perustettu 1385
- Köln – perustettu 1388
- Ferrara – perustettu 1391
- Zadar – perustettu 1396
- Fermo – perustettu 1398
- Leipzig – perustettu 1409
- St. Andrews – perustettu 1413
- Rostock – perustettu 1419
- Leuven – perustettu 1425
- Barcelona – perustettu 1450
- Glasgow – perustettu 1451
- Istanbul – perustettu 1453
- Greifswald – perustettu 1456
- Basel – perustettu 1460
- Bratislava (Universitas Istropolitana) – perustettu 1465
- Uppsala – perustettu 1477
- Kööpenhamina – perustettu 1479
- Aberdeen – perustettu 1495
- Wittenberg – perustettu 1502

Katso myös


- Keskiajan filosofia
- Skolastiikka

Kirjallisuutta


- Lehtinen, Anja Inkeri: Suomen keskiajan filosofian lähteistä, teoksessa Aate ja maailmankuva, WSOY, Juva 1979.
- Lehtinen, Anja Inkeri: Suomalaisia teologeja Sorbonnen kollegion kirjastossa 1400-luvulla. Opusculum 4/1987.
- Lehtonen, Tuomas M.S. toim.: Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. WSOY, 2001.
- Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria - Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100-1300 -luvuilla. Atena Kustannus, Jyväskylä 2003.
- Nuorteva, Jussi: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640. SKHS/SHS, Helsinki 1997.

Aiheesta muualla


- [http://www.tsv.fi/ttapaht/983/palola.htm Ari-Pekka Palola: Yliopisto-opiskelua keskiajalla - Olavi Maununpoika Pariisissa] Luokka:Keskiaika Luokka:Yliopisto

Keskiaika

Keskiaika on nimi Euroopan historian ajanjaksolle ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina nykyään tunnetun oman aikakautensa merkitystä – sekä omaa etevymmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden. Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin nämä renessanssin myyttiä rakentaneet oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä myyteistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti. Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähdään sellaisena historiallisena taitekohtana, jossa usein ajatellaan antiikin ajan päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tosin muitakin tulkintoja on. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluontoisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan periodisoinnin kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti orientoituneet tutkijat korostavat taloudellis-sosiaalisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan mm. kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla. Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu 1. ristiretki. 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523. Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten periodirajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua. Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–900), sydänkeskiaikaan (noin 900–1300) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1300–1500). Vastaava jako on omaksuttu myös Suomen historiaan. Esimerkiksi yleisesti yliopistollisena oppikirjana käytettävässä Suomen historian pikkujättiläisessä (WSOY 1987) Jouko Vahtola jakaa luvun Keskiaika neljään osaan: varhaishistoriaan (noin 1000–1150), varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämän jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin. Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville sosiaalisille, kulttuurisille ja poliittisille prosesseille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille periodeille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat enemmän esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista kuin antaisivat pohjaa menneisyyden mielekkäälle periodisoinnille. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla. Keskiajalla ei ollut mitään yhtenäistä olemusta. Kyse on vain modernista apukäsitteestä tai menneisyyttä koskevasta fiktiosta. Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista: :Cristopher Cellarius: 308–1453 :Yleinen: 476–1492 / 1517 :Tanska: 1047–1533 :Ruotsi: 1060–1517 :Suomi: n. 1155–1520–1527 :Viro ja Latvia: 1227–1558 :Liettua: 1387–1505 :Puola: 996–1505 :Venäjä: 880 / 1054–1533

Katso myös


- Keskiajan filosofia
- Keskiajan musiikki
- Keskiajan yliopisto
- Kiinan keskiaika Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Keskiaika ja:中世 simple:Middle Ages

Italia

Italia on eteläeurooppalainen valtio. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku noin 58 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta, Slovenia sekä kääpiövaltiot San Marino, Vatikaani ja Maltan ritarikunta. Italian pääkaupunki on Rooma. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Italiassa puhutaan pääasiassa italiaa. Tärkein uskontokunta on katolisuus. Italia on EU:n ja NATOn perustajajäsen. Italian tämänhetkinen pääministeri on Silvio Berlusconi ja presidentti Carlo Azeglio Ciampi.

Historia

Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi lopullisesti, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin, ja osaa aluetta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös viikingeillä oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta. Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävalta–Unkarilta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti sitten Sisilian ja Napolin kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset ruhtinaskunnat liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin. Torino, jo Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki, tuli Italian valtion ensimmäiseksi pääkaupungiksi. Saksan–Itävallan sotaan osallistumalla Italia valtasi Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Ranskan–Saksan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan. Itsenäinen Italia pyrki sitten suurvaltojen joukkoon, mutta jäi vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään "pieneksi suurvallaksi". Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta–Unkarin kanssa (kolmiliitto). Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi kuitenkin aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta–Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liiettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muodostivat Italiasta yksipuoluediktatuurin. Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikku hiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toisen maailmansodan Italia aloitti julistamalla sodan Ranskalle ja Iso-Britannille 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtävään hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta kuitenkin Britannia tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti pian Italian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta. Sodan jälkeen Italian valtiomuoto muutettiin 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi.

Politiikka

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa ylivoimainen voittaja oli vaaliliitoksi perustettu Vapauden liitto (Polo della Libertá), jonka muodostivat mediamoguli Silvio Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI), äärioikeistolainen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Berlusconi muodosti oikeistolaisen koalitiohallituksen, johon edellä mainitut puolueet osallistuivat. Hallitus kaatui jo joulukuussa 1994 Berlusconiin kohdistuneiden lahjusepäilyjen takia. Vuoden 2001 vaaleissa Berlusconin johtama "Vapauksien talo" (Casa delle Libertà) -koalitio selvityi voittajaksi, ja Berlusconi sai muodostaa toisen hallituksensa. Forza Italia sai maan parlamentin ylähuoneesta, senaatista (Senato della Repubblica), 82 paikkaa 315:stä ja alahuoneesta, edustajainhuoneesta (Camera dei Deputati), 189 paikkaa 630:stä. Suurin oppositiovoima on keskustavasemmistolainen "Oliivipuu" (Uniti nell'Ulivo) -koalitio, jonka suurin puolue on sosiaalidemokraattinen "Vasemmistodemokraatit" (Democratici di Sinistra). Suhteellisen vaalitavan ansiosta parlamentissa on edustettuina myös lukuisia pienempiä ryhmiä. Berlusconia vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti keskeytettiin kesäkuussa 2003, kun parlamentti äänesti uudesta laista, joka takasi oikeudellisen koskemattomuuden poliitikoille ja tuomareille. Heinäkuun alussa 2003 Berlusconi aiheutti kohua maailmalla sanomalla häntä arvostelleelle saksalaiselle europarlamentaarikolle, Martin Schulzille, että tämä sopisi hyvin tekeillä olevaan italialaiselokuvaan keskitysleirin vartijan rooliin. Vuoden 2003 paikallisvaaleissa ja 2004 eurovaaleissa Berlusconin johtama hallituskoalitio on kärsinyt tappioita.

Aluejako

Pääartikkeli: Italian alueet Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen (regione), jotka jakautuvat edelleen maakuntiin (provincia) ja nämä kuntiin (comune). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Italian alueet: Tähdellä merkityillä alueilla on itsehallinnollinen asema

Maantiede

Italian alueet Italian alueet Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on lähes koko Välimeren pituinen kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppien vuoristoon sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian kanaaleihin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Sisilia ja Sardinia, Välimeren suurimmat saaret sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna. Napolin kaupungin edustalla on Vesuviuksen tulivuori. Italia tunnetaan ulkomuotonsa vuoksi "Saapasmaana".

Talous

Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on 40 %, ja se työllistää 32 % työikäisestä väestöstä. Teollisuuskeskukset keskittyvät maan pohjoisosaan, mikä johtuu hyvistä markkinointiyhteyksistä Keski- ja Länsi-Eurooppaan, alppijokien vesivoimasta ja maataloudesta saatavista raaka-aineista. Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa. Automerkeistä kuuluisimmat ovat torinolainen FIAT ja Ferrari. Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike-, tupakka-, huonekalu- ja kemianteollisuutta. Italia, erityisesti Milano, on tunnettu muodin kotimaana, ja italialaiset asusteet ja kengät ovatkin maailmankuuluja. Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Huomattavimmat kauppasatamat ovat Genova, Augusta, Trieste, Venetsia ja Taranto. Kansainvälisiä lentoasemia on 25. Italiassa käy joka vuosi yli 50 miljoonaa turistia. Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman suurin viinirypäleiden ja viinin tuottaja. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveita. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤ ), 1 000 liiraa oli noin kolme markkaa eli 50 senttiä.

Kielet

Italian virallinen kieli on italia, mutta vielä 100–200 vuotta sitten sitä osasi vain murto-osa kansasta. Italian kielen loi suurelta osin Dante Alighieri toscanalaismurteiden perusteella 1300-luvulla. Vasta Mussolini vakiinnutti Italian kielen valta-aseman. Paikallisesti virallinen asema Italiassa on saksalla (Etelä-Tiroli, 280 000 puhujaa) ja ranskalla (Aostan laakso, 115 000 puhujaa, joista osa puhuu pikemminkin läheistä frankoprovensaalia). Vain Italiassa käytettyjä paikallisia kieliä ovat friuli (550 000 puhujaa), ladino (35 000 puhujaa) ja sardinia (miljoona puhujaa). Katalaania Italiassa puhuu noin 20 000 puhujaa ja oksitaania noin 50 000 puhujaa. Jo keskiajalla Italiaan on muuttanut paljon albaniankielistä väestöä (100 000 puhujaa) ja jo historiallisista ajoista Sisiliassa ja Etelä-Italiassa on puhuttu paljon kreikkaa (nykyisin 11 000 puhujaa). Itärajalla puhutaan myös naapurimaiden kieliä: kroatiaa (2 000 puhujaa) ja sloveniaa (75 000 puhujaa). Näiden vakiintuineiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaneja, joilla on oma kielensä. Historiallisesti tunnettuja Italian niemimaalla puhuttuja kieliä ovat latina ja etruskien kieli.

Merkittävimmät luonnonvarat


- elohopea
- potaska
- marmori
- rikki
- kivihiili
- kala

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- tekstiilit
- autot
- viini

Katso myös


- Italian taide
- Italian maatalous
- Italialainen keittiö

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=43.484032,12.077433&spn=14.152961,32.431641&z=12&t=h&hl=en Italia Google Mapsissa] Luokka:Italia als:Italien ms:Itali zh-min-nan:Italia ko:이탈리아 ja:イタリア simple:Italy th:ประเทศอิตาลี fiu-vro:Itaalia

Englanti

:Englanti viittaa joko maahan tai kieleen. Tässä käsitellään maata, kieli käsitellään artikkelissa englannin kieli.
England
englannin kieli englannin kieli
(Lisätietoja) (Lisätietoja)
Kuninkaallinen Motto: Dieu et mon droit
(ranskaa, tarkoittaa: Jumala ja oikeuteni)
ranskaa
Virallinen kieliEi ole, käytännössä englanti
PääkaupunkiLontoo
Pinta-ala
 - Yhteensä		Sijalla 1
130 395 km²
Väkiluku
 - Yhteensä (2001)
 - Tiheys		Sijalla 1
49 138 831
377/km2
Yhdistyminen800-luvulla
RahayksikköEnglannin punta
AikavyöhykeUTC +0 (Kesäaika UTC +1)
KansallislauluEpävirallisia:
God Save the Queen
Land of Hope and Glory
Jerusalem
Englanti on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Ison-Britannian saarta. Arkisesti sanalla viitataan myös koko valtioon, mikä on kuitenkin väärin ja saattaa suututtaa muista Yhdistyneen kuningaskunnan osista kotoisin olevia ihmisiä. Englanti on Yhdistyneen kuningaskunnan osista suurin sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan.

Historia

Englanti yhtenäisenä maana muovautui 600-luvun ja 800-luvun välisenä aikana anglien, saksien ja juuttien kuningaskuntien vähittäisen yhdistymisen myötä. Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana, vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti Britannian lääninherra) ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi "Englannin kuningas" syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri (hallitsi 871-899). Joskus Englannin historia aloitetaan vasta Vilhelm Valloittajan valtaannoususta 1066, ehkä siitä syystä, että tällöin päästään aloittamaan ajasta viimeisen onnistuneen valloituksen jälkeen. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta ei voida sanoa hänen perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassaolevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat vain vähemmistön (joskin vallassaolevan sellaisen) Englannissa. Nykyaikaisemmassa historiankirjoituksessa Englannin historiaa aletaan usein tarkastella jo ajalta ennen kuin siitä muodostui Englanti, tarkastellen kelttien ja gallialaisten valloituksia sekä Julius Caesarin ja myöhempien roomalaisten valloituksia.

Politiikka

Englanti lakkasi olemasta poliittisena yksikkönä vuoden 1707 unionisopimuksen myötä Ison-Britannian kuningaskunnan syntyessä. Sen jälkeen Isoa-Britanniaa on hallinnut Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus. Vuonna 1999 Skotlanti ja Wales saivat omat parlamenttinsa, jättäen Englannin ainoaksi Ison-Britannian osaksi unionissa ilman edustavaa elintä. Eräät tahot ovat kaivanneet Englannin parlamenttia, mutta nykyinen Labour-puolueen johtama hallitus pitää Englantia liian suurena alivaltiollisen edustuselimen omaavaksi yksiköksi ja ajaa sen sijaan paikallishallitusten perustamista. Kannatus Englannin parlamentille on suurinta maan pohjoisosissa. Toisin kuin muissa osissa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Englannissa ei juuri kukaan kaipaa itsenäistymistä. Tämä johtuu pääosin Englannin johtavasta asemasta kuningaskunnassa. Lainsäädännössä Englanti on samassa yksikössä kuin Wales vuoden 1284 Rhuddlan-asetuksen ja vuoden 1536 unionisopimuksen voimaanastumisten jäljiltä. Skotlanti ja Pohjois-Irlanti ovat erillisiä yksiköitä myös lainsäädännössä.

Paikallishallinto

Englanti on paikallishallintoa varten jaettu yhdeksään lääniin (katso Englannin läänit), jotka puolestaan on jaettu yhteensä 81 kreivikuntaan. Suur-Lontoon lääni (Greater London) ei kuitenkaan kuulu mihinkään kreivikuntaan. Lisäksi maassa on 354 kuntaa, jotka toimivat paikallishallinnon alimpana tasona. Luokka:Englanti ms:England zh-min-nan:England ko:잉글랜드 ja:イングランド simple:England th:แคว้นอังกฤษ

1100-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Kronikkojen mukaan vuoden 1155 ristiretki Suomeen. Ruotsin valta alkaa.
- Pohjoinen Song-dynastia menettää Pohjois-Kiinan.
- Japanin keisarilta viedään poliittinen valta
- Ensimmäinen–kolmas ristiretki Islamia vastaan.
- Paavi Hadrianus IV myöntää Irlannin Englannin Henrik II:lle.
- Goottilainen tyylikausi arkkitehtuurissa alkaa
- Portugali saa itsenäisyyden Leónin kuningaskunnasta 1128, tunnustetaan 1143.
- Canterburyn arkkipiispa Thomas Becket murhataan 1170.

Merkittäviä henkilöitä


- Pierre Abélard
- Bernhard Clairvauxlainen
- Saladin
- Thomas Becket, Canterburyn arkkipiispa
- Minamoto no Yoritomo, ensimmäinen Japani shogun
- Ruotsin Eerik Pyhä
- Piispa Henrik ja Lalli
- Lothar Saksalainen
- Fredrik Barbarossa
- Rikhard Leijonamieli

Taiteet ja kirjallisuus


- Chrétien de Troyes kehittää yhden aikaisimmista Graal-legendoista.
- Ensimmäiset yliopistot perustettiin Euroopassa.
- Goottilainen tyyli alkoi arkkitehtuurissa. ko:12세기 ja:12世紀 simple:12th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 12

Oikeustiede

Oikeustiede (juridiikka) on yhteiskuntatieteisiin kuuluva tiede, jonka tehtävänä on oikeusjärjestyksen sisällön tutkiminen ja sen systematisointi eli oikeudellisen informaation jäsentäminen hallittavaan muotoon. Muun tieteellisen tutkimuksen tavoin myös oikeustieteellinen tutkimus perustuu teoreettisesti yleisen filosofian perustutkimukseen. Oikeusfilosofian tutkimuskohteet ovat monin osin samat kuin esim. moraalifilosofian. Käytännöllisellä, pragmaattisella tasolla oikeustiede jaetaan perinteisesti
- julkisoikeuteen, joka tutkii valtion suhdetta kansalaisiinsa ja toisiin valtioihin sekä valtioelinten välisiä suhteita, sekä
- siviili- eli yksityisoikeuteen, joka tutkii yksilöiden ja yhteisöjen välisiä oikeudellisia suhteita. Yliopistollisessa oppituolijaossa jako on nykyään paljon eriytyneempi. Yksityisoikeuteen liittyviä oikeustieteen tutkimuskohteita ovat mm.
- varallisuusoikeus
  - velvoiteoikeus
    - sopimusoikeus
    - vahingonkorvausoikeus
- kauppaoikeus
- esineoikeus
- perhe- ja jäämistöoikeus
- ympäristöoikeus
- kansainvälinen yksityisoikeus
- persoonallisuusoikeus Julkisoikeuteen liittyviä ovat esimerkiksi:
- valtiosääntöoikeus
- hallinto-oikeus
- kunnallisoikeus
- finanssioikeus Rikos- ja prosessioikeuteen liittyviä:
- rikosoikeus
- prosessioikeus Lisäksi usein puhutaan oikeuden yleistieteistä, joissa oikeutta tarkastellaan muiden tieteenalojen tarjoamien välineiden avulla. Tällaisia ovat esimerkiksi:
- oikeusfilosofia
- oikeustaloustiede
- oikeushistoria
- oikeussosiologia
- kriminologia
- Eurooppaoikeus (EU-oikeus)

Katso myös


- Luettelo suurmiehistä, jotka ensin lukivat lakia, mutta jättivät sen kesken

Linkit

Lyhyt kuvaus oikeustieteen tutkimuskohteesta eli oikeusjärjestyksestä:
- http://europa.eu.int/comm/justice_home/ejn/legal_order/legal_order_fin_fi.htm Perusasioita oikeustieteestä:
- http://www.avoin.helsinki.fi/kurssit/oikjohd/materiaali/osa1.html Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta:
- http://www.helsinki.fi/oik/tdk/ Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta:
- http://www.law.utu.fi/ Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta:
- http://www.ulapland.fi/?deptid=8395 Tampereen yliopiston oikeustieteiden laitos:
- http://www.uta.fi/laitokset/oikeus Luokka:Oikeustiede

Aasia

Aasia on osa Euraasian jättimannerta, joka sisältää myös Euroopan. Aasian pinta-ala on noin 44 miljoonaa neliökilometriä. Aasiassa asuu suurin osa maailman väestöstä. Aasian väkiluku on noin 4 miljardia. Aasian asukasluvultaan suurimmissa valtioissa, Kiinassa ja Intiassa, asuu kummassakin yli miljardi ihmistä. Rodultaan Aasian väestö on enimmäkseen mongolidista tai europidistä (valkoinen rotu). Aasian valtauskonnot ovat islam, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Aasian olot olivat pitkään valtaosin köyhät, vaikka nyttemmin useat Aasian maat ovat onnistuneet pääsemään kehitykseen mukaan, ja ns. "Tiikeritalous-maat" ovat jopa ohittaneet länsimaisen talouskasvun.

Aasian alueita

hindulaisuus
- Etelä-Aasia
- Itä-Aasia (Kaukoitä)
- Kaakkois-Aasia
- Kaukasia
- Keski-Aasia
- Lounais-Aasia (Etu-Aasia)
- Länsi-Aasia (Lähi-itä)
- Pohjois-Aasia
- Sisä-Aasia

Aasian maat

Sisä-Aasia
- Afganistan
- Arabiemiirikunnat
- Armenia
- Azerbaidžan
- Bahrain
- Bangladesh
- Bhutan
- Brunei
- Filippiinit
- Indonesia
- Intia
- Iran
- Irak
- Israel
- Itä-Timor
- Japani
- Jemen
- Jordania
- Kambodža (Kamputsea)
- Kazakstan
- Kirgisia
- Kiinan kansantasavalta (Kiina)
- Kiinan tasavalta (Taiwan, ei yleisesti tunnustettu)
- Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea)
- Korean tasavalta (Etelä-Korea)
- Kuwait
- Laos
- Libanon
- Malesia
- Mongolia
- Myanmar (Burma)
- Nepal
- Oman
- Pakistan
- Palestiina (itsenäisyys kiistanalainen)
- Qatar
- Saudi-Arabia
- Singapore
- Sri Lanka
- Syyria
- Tadžikistan
- Thaimaa
- Tiibet (itsenäisyys kiistanalainen)
- Turkki (osittain)
- Turkmenistan
- Uzbekistan
- Venäjä (osittain)
- Vietnam Luokka:Aasia Luokka:Mantereet ms:Asia zh-min-nan:A-chiu ko:아시아 ja:アジア simple:Asia th:ทวีปเอเชีย

1200-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Tšingis-kaani luo mongolien suurvallan.
- Mongolit valloittavat Afganistanin.
- Suomeen syntyy ensimmäinen kaupunki, Turku
- Malin imperiumi perustetaan.
- Neljäs–kahdeksas ristiretki Islamia vastaan.
- Marco Polo matkustaa Kiinaan.
- Norjalaiset luovuttavat Mansaaren Skotlannille.
- Njálsin saaga kirjoitetaan

Merkittäviä henkilöitä


- Tšingis-kaani
- Albertus Magnus, saksalainen filosofi ja teologi
- Franciscus Assisilainen, Fransiskaanien perustaja
- Roger Bacon
- Johannes Bonaventura
- Petrus Peregrinus
- Robert Grosseteste
- Ranskan Ludvig IX, kuningas ja ristiretkeläinen
- Frederick II, Pyhä Rooman keisari
- Dante Alighieri
- Kublai-kaani, Yuan-dynastian perustaja Kiinassa.
- Aleksanteri Nevski, Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinas ko:13세기 ja:13世紀 simple:13th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 13

Luostari

Luostari on paikka, jonne voivat vetäytyä henkilöt, jotka haluavat keskittyä uskonnolliseen elämään. Nimi tulee latinan sanasta claustrum, suljettu. Miespuolisia luostarin pysyviä asukkaita kutsutaan yleensä munkeiksi ja naispuolisia nunniksi. Munkiksi tai nunnaksi tuleminen on suuri asia erityisesti luostaritoimintaa harjoittavissa kristillisissä uskonnoissa ja vaatii sitoutumista. Ortodoksisen munkkiluostarin johtaja on igumeni ja nunnaluostarin johtaja igumenia. Katolisen munkkiluostarin johtaja on apotti ja nunnaluostarin abbedissa. Noviisi on munkki- tai nunnaharjoittelija, joka vielä miettii, antaako koko loppuelämäänsä koskevan luostarilupauksen. Kristinuskon lisäksi luostarilaitos on buddhalaisuudessa, jossa munkit ovat buddhalaisuuden ydin. Luostarien vetovoima ja niiden asukkaiden määrä on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin on ollut kristittyjä luostareita, kuten "Kappadokian luolat", joissa asui yli 50 000 munkkia, tai loistokautenaan 30 000 munkkia majoittanut luostari Athos-vuorella Kreikassa. Nykyään luostarit ovat pienentyneet huomattavasti ja suurimmat niistä ovat buddhalaisia: Drepungin luostarissa Tiibetissä asui 15 000 munkkia ennen Kiinan hyökkäystä.

Kristillinen luostarilaitos

Luostarien synty

Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin eli yksinkertaiseen elämään, joskus jopa itsensäkiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Tämä ajatus johti myös kristillisen luostarilaitoksen syntyyn. Konstantinolaisen käänteen jälkeen monet liittyivät kirkkoon, vaikka eivät itse uskoneet. Monet kristityt taas arvostelivat kirkon maallistumista ja jotkut alkoivat elää erakkoina antautuen täysin hengelliseen elämään. Luostariyhteisöt syntyivät kuin ihminen tai joukko ihmisiä eristyivät ja perustivat oman asuinpaikkansa, jonne he rakensivat mm. sairaaloita kouluja ja majataloja. Luostareja syntyi myös erakkokylistä joihin oli muuttanut kristittyjä vainojen aikana turvaan.

Luostarilaitoksen vaiheet

paasto

Itä

300-luvun Egyptissä paha lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat monet vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Syntyi erakkoyhdyskuntia. Antonios (k. 356), munkkilaisuuden isä, opetti henkilökohtaisesta kilvoituselämästä. Pakomios (k. 346) perusti ensimmäisen luostarin vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljelys, jumalanpalvelukset, rukous, raamatunluku ja mietiskely. Munkki sai pitää jopa vaimonsa ja omaisuutensa. Idässä ilmeni äärimmäisyysmuotoja, esim. Syyrian pylväspyhimykset. Idän luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (†379). Basileioksen säännön mukaan: :
- Erakkoliike tuli piispan alaisuuteen ja siten johdatettiin terveeseen uomaan. :
- Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus :
- Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle

Länsi

Basileios Suuri Lännen luostarisäännön kehitti Benedictus Nursialainen (480 - 543). Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – "Ora et labora" ). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys. Luostariin menevä lupautui elämään köyhyydessä, naimattomana ja kuuliaisena. Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan erittäin vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa veljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. 1100-luvulla benediktiiniläismunkki Bernhard Clairvauxilainen perusti uuden sistersiläisveljeskunnan, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut Temppeliherrain veljeskunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet Johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta. Saksalainen ritarikunta Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa konventeissa. Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, mustat veljet, harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa. Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin mm. Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät. Saksaa Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat alistuivat sotilaalliseen kuriin, kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Samalla he olivat kuitenkin fanaattisen uskollisia paaville. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyän jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota. Luostarilaitoksen rekyrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän "suojatyöpaikan" aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon "ylimääräisistä" naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykejensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa. Molemmat edellä kuvatut mekanismit ovat modernissa yhteiskunnassa menettäneet merkitystään. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.

Buddhalainen luostarilaitos

selibaatti Buddhalaiset luostarit syntyivät jo Buddhan aikana. Maallikkokannattajat lahjoittivat puistoja munkeille, ja niihin rakennettiin asumuksia. Buddhalainen kaanon eli Tripitaka (kolme koria) on jaettu kolmeen osaan, joista yksi (Vinaya Pitaka) käsittelee lähinnä luostarielämän ohjeita. Buddhalaisluostarissa munkit käyttävät huomattavan osan ajastaan meditointiin, joissakin koulukunnissa on jopa 14 tuntia ohjattua meditaatiota päivässä.

Luostarit Suomessa


- Keskiajalla:
  - Naantalin birgittalaisluostari
  - Rauman fransiskaaniluostari
- Uudella ajalla:
  - Ortodoksiset luostarit
    - Uusi Valamo (Heinävedellä) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/valamon_%20luostari.htm]
    - Lintulan luostari (Heinävedellä) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/lintulan_luostari.htm]
    - Valamon luostari (perustettu keskiajalla, mutta tuolloin ei kuulunut valtakuntaan)
    - Konevitsan luostari (Neuvostoliitolle luovutetulla alueella, Suomen alueella ennen sotia) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/konevitsan_luostari.htm]
    - Petsamon luostari (Neuvostoliitolle luovutetulla alueella, Suomen alueella ennen sotia) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/petsamon_luostari.htm]
    - Pokrovan yhteisö (Kirkkonummella, ei virallista luostaristatusta) [http://www.pokrova.fi/] [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/pokrovan_yhteiso.htm]
    - Heinolan naisyhteisö (Heinolassa, ei virallista luostaristatusta) [http://www.ort.fi/naisyhteisosaatio/]
  - Luterilaiset luostarit
    - Enonkosken luostari (aloitti toimintansa vuonna 1994)
  - Katoliset luostarit
    - Turun birgittalaisluostari (aloitti toimintansa 1986) [http://www.kolumbus.fi/birgitta.turku/]
    - Helsingin birgittalaiskonventti
    - Jumalanäidin karmeliittaluostari (Espoo) [http://maria.catholic.fi/sivut/monastery.html] Luokka:Kristinusko ja:修道院

Rukous

Rukous on jumalalle, jumalille, pyhimyksille tai muille uskontoon liittyville korkeammille voimille tai yliluonnollisille hahmoille osoitettua kommunikointia, useimmiten puhetta. Rukoilua esiintyy lähes kaikissa uskonnoissa, joissa uskotaan korkeampiin voimiin. Rukoilun harjoittamisesta on kirjallisia todisteita jo 5000 vuoden takaa ja antropologien mukaan varhaiset älylliset nykyihmiset harjoittivat toimintaa, jota me kutsuisimme rukoiluksi.

Rukous ja usko

Rukoilu toimintaja perustuu johonkin seuraavista:
- Uskoon siitä, että rukous kuullaan ja että siihen saatetaan vastata
- Uskoon siitä, että rukous voi pikemminkin kehittää rukoilijaa itseään kuin vaikuttaa sen kohteeseen (jumalaan tms.)
- Uskoon rukouksen tarkoituksesta saada rukoilija keskittymään rukouksen kohteeseen
- Uskoon rukouksen tarkoituksesta mahdollistaa rukoilijalle suora kokemus rukouksen kohteesta
- Uskoon rukouksen mahdista muuttaa todellisuutta

Tapoja rukoilla

Koskapa rukoilua tapahtuu niin monessa uskonnossa, tavat harjoittaa sitä vaihtelevat. Esimerkiksi luterilaiset usein ristivät kätensä (kuten kuvassa) tai painavat kämmenensä vastakkain, joko omassa yksityisyydessään tai yhdessä muiden kanssa. Ortodoksit ja roomalaiskatoliset tekevät ristinmerkin. Muslimit puolestaan ovat saaneet Koraanissa kehotuksen rukoilla viidesti päivässä kumartaen kohti Mekkaa. Rukous voi olla aivan tavallista puhetta, laulua, äänetöntä "päässä juttelua" korkeammille voimille tai ennalta määrättyä toimintaa. Esimerkki valmiista rukouksesta on kristittyjen Herran rukous eli Isä meidän. Luokka:Uskonto ja:%E7%A5%88%E3%82%8A

Gregorius VII

Paavi Pyhä Gregorius VII (n. 1020/1025—25. toukokuuta 1085) hallitsi vuodesta 1073 kuolemaansa asti. Hänen oikea nimensä oli Hildebrand. Hän teki aikanaan suuria reformeja ja hänet tunnetaan parhaiten hänen osuudestaan investituurariidassa, jossa hän joutui vastakkain keisari Henrik IV:n kanssa.

Aikainen elämä

Hildebrand syntyi pienessä Sovanan kaupungissa Toscanassa, missä hänen kotitalonsa on vielä näytteillä. Hänen setänsä oli Roomassa Pyhän Marian luostarin apotti, joten hänet lähetettiin kaupunkiin opiskelemaan. Hänen ohjaajinaan näyttää olleen mm. paavi Gregorius VI, mutta kun keisari Henrik III syrjäytti Gregorius VI:n ja ajoi tämän pakoon Saksaan, Hildebrand seurasi tätä. Hildebrand itse myönsi myöhemmin, että hän ei ollut halunnut mennä Alppien toiselle puolelle, mutta hänen viettämänsä aika Saksassa oli erittäin opettavainen ja sillä oli suuri merkitys hänen myöhemmille toimilleen. Kölnissä hän pystyi jatkamaan opintojaan. Hän palasi Roomaan paavi Leo IX:n (1049—1054) mukana. Tämän alaisuudessa Hildebrand palveluksensa kirkossa. Hän toimi paavin lähettiläänä Ranskassa, jossa hänen piti selvittää ongelmat Berengar Toursilaisen kanssa, jonka poikkeavat näkemykset ehtoollisesta aiheuttivat erimielisyyksiä. Leon kuoleman jälkeen roomalaiset lähettivät hänet edustajakseen Saksan hoviin neuvottelemaan Leon seuraajasta. Keisari päätti Victor II:n hyväksi, joka vuorostaan palkkasi Hildebrandin lähettilääkseen Ranskaan. Kun Stefanus X:stä tuli paavi — ilman Saksan hovin hyväksyntää — Hildebrand ja Luccan piispa Anselmo lähetettiin Saksaan varmistamaan paavin nimitys jälkikäteen, ja he onnistuivatkin saamaan keisarinna Agnes de Poitoun hyväksynnän. Stefanus X kuitenkin kuoli vuonna 1058 ennen Hildebrandin paluuta, ja Rooman aatelisto yritti vielä kerran ottaa itselleen vallan paavin nimittämisessä, mikä oli vaarallista kirkolle. Aatelisto nosti Velletrin piispa Johanneksen paavi Benedictus X:nneksi. Kriisin laukeaminen oli pitkälti Hildebrandin työn ansiota, kun tämä tuki paavi Nikolaus II:ta, jonka aikakausi vaikutti kuurian politiikaan vahvasti seuraavana kahtena vuosikymmeninä: suhteet luotiin Etelä-Italiaa hallinneisiin normanneihin ja Pohjois-Italian demokraattisiin ja saksalaisvastaisiin patareeneihin. Nikolauksen aikana myös säädettiin laki, joka siirsi paavin valinnan kardinaalien kollegiolle pois Rooman aatelisten ulottuvilta ja Saksan vaikutusvaltaa vähentäen. Nikolauksen seuraajan paavi Aleksanteri II:n aikana Hildebrandin vaikutusvalta kuurian politiikkaan kasvoi. Yleinen poliittinen ilmapiiri etenkin Saksassa oli hyvin suopea kuurialle, mutta olosuhteiden erittäin viisas käyttäminen oli suuri ansio, ja Aleksanterin asema hänen virkakautensa loppupuolella oli loistava osoitus Hildebrandin valtiomiestaidosta.

Valinta paaviksi

Aleksanteri II:n kuoltua 21. huhtikuuta 1073, Hildebrandista tuli paavi ja hän otti nimen Gregorius VII. Hänen vastustajansa arvostelivat valintatapaa kitkerästi. Monet syytökset saattoivat johtua henkilöön kohdistuvasta vastustuksesta, koska ne esitettiin vasta vuosia Gregoriuksen valinnan jälkeen. Gregoriuksen omien kertomustenkin mukaan on kuitenkin selvää, että hänen valintansa tapahtui epätavallisesti ja vuoden 1059 julistuksen muotoja ei noudatettu. 22. toukokuuta hänet vihittiin papiksi ja 30. kesäkuuta piispaksi. Gregoriuksen toimet liittyivät kiinteästi Saksaan. Henrik III:n kuoleman jälkeen Saksan monarkian oli huomattavasti heikentynyt ja Henrik IV taisteli sisäisten ongelmien kanssa. Asiantila oli edullinen Gregoriukselle, joka hyötyi siitäkin, että Henrik IV oli vasta 23-vuotias ja kokematon. Kapinat Saksassa pakottivat Henrik IV:n löytämään sopu paavin kanssa mihin hintaan hyvänsä. Nürnbergissä Toukokuussa 1074 hän osoitti katumuksensa paavin lähettiläiden edessä, vannoi uskollisuudenvalan ja lupasi tukensa kirkon uudistamisessa. Aluksi uusi suhtautuminen toi hänelle paavin luottamuksen, mutta kun hän löi kapinalliset Hohenburgin taistelussa 9. kesäkuuta 1075, hänen suhtautumisensa paaviin muuttui entiselleen. Hän päätti yrittää palauttaa asemansa Pohjois-Italian hallitsijana viipymättä. Hän lähetti kreivi Eberhardin Lombardiaan taistelemaan, nimitti Tedaldon Milanon arkkipiispaksi ja yritti luoda suhteita normannien Robert Guiscardiin. 8. joulukuuta Gregorius vastasi tylyllä kirjeellä, jossa hän syytti Saksan kuningasta lupaustensa pettämisestä, tuesta pannaan julistetuille henkilöille. Samaan aikaan hän lähetti suullisen viestin, että Henrikin IV:n rikokset ansaitsevat hänelle kirkonkirouksen ja kruunun menettämisen.

Yhteenotto keisarin kanssa

Paavin ennenkuulumattomalla tavalla ilmaistut nuhteet saivat Henrikin ja tämän hovin raivostumaan, ja he kutsuivat pikaisesti kansallisen kirkolliskokouksen koolle Wormsiin, jossa se kokoontui 24. tammikuuta 1076. Gregoriuksella oli Saksan papiston korkea-arvoisimmissa piireissä monia vihamiehiä. Roomalainen kardinaali Hugo Candidus, joka aikaisemmin oli ollut läheisissä väleissä Gregoriuksen kanssa, oli Gregoriuksen vastustaja ja hän kiirehti kokoukseen Wormsiin. Kaikki Candiduksen kokoukselle esittämät syytökset paavista otettiin hyvin vastaan ja kokous tuli siihen tulokseen, että Gregorius ei enää ollut paavi. Syytedokumentissa piispat peruivat uskollisuutensa paaville. Henrik IV julisti Gregoriuksen erotetuksi ja roomalaisten tuli valita uusi paavi. Kokous lähetti kaksi piispaa Italiaan ja Piacenzan kirkolliskokouksessa he saivat Lombardian piispoilta samanlaisen paaville osoitetun erovaatimuksen. Parmalainen Roland sai tehtäväksi ilmoittaa päätöksestä ja hän pääsi Rooman Lateraanikirkossa koolla olevan kirkolliskokouksen puheille. Hetken aikaa kokoukseen osallistujat olivat peloissaan, mutta pian heidän raivonsa kohosi niin paljon, että vain Gregoriuksen pidättely esti sanansaattajan tappamisen. Seuraavana päivänä paavi julisti Saksan kuninkaan pannaan, erotti kuninkaan ja vapautti kuninkaan alamaiset tälle vannotuista valoista. Tuomion käytännön vaikutus riippui erityisesti sen vaikutuksesta Saksan prinsseihin. Ajalta jääneet todisteet kertovat, että tuomiolla teki suuren vaikutuksen sekä Saksassa että Italiassa. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Henrik III oli erottanut kolme paavia, jotka olivat palveluksia kirkolle. Kun Henrik IV yritti tehdä saman, hän ei ollut yhtä menestyksekäs, koska hänellä ei ollut kansan tukea. Saksassa tuntemukset kääntyivät nopeasti Gregoriuksen puolelle ja prinssit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen kuninkaan vastaiselle politiikalleen. Kun kuningas halusi helluntaina keskustella toimenpiteistä Gregoriusta vastaan, vain muutama henkilö hänen lähipiiristään ilmestyi paikalle. Kapinat kuningasta vastaa alkoivat uudestaan ja kuninkaan vastaiset voimat kasvoivat päivä päivältä

Kohti Canossaa

Tilanne kehittyi Henrik IV:n suhteen uhkaavaksi. Passaun piispa Altmannin edistämän liikehdinnän seurauksena ruhtinaat tapasivat lokakuussa Triburissa valitakseen uuden kuninkaan. Henrikin aseman pelasti vain se, että ruhtinaat eivät päässeet yksimielisyteen tämän seuraajasta. Heidän erimielisyytensä vain siirsivät tuomiota, ja he julistivat, että Henrikin on saatava paavilta anteeksi vuodessa tai valtaistuin julistettaisiin avoimeksi. Samalla he päättivät kutsua Gregoriuksen Augsburgiin ratkomaan kiista. Näistä toimenpiteistä Henrik tiesi, mitä hänen täytyy tehdä. Hänen olisi hinnalla millä hyvänsä saatava anteeksianto paavilta estääkseen oman syrjäyttämisensä. Aluksi hän pyrki anteeksiantoon lähettiläiden välityksellä, mutta kun Gregorius hylkäsi tämän tunnustelut, Henrik pääti itse lähteä Italiaan. Paavi oli jo lähtenyt Roomasta ja oli ilmoittanut Saksan ruhtinaille, että hän odottaisi näiden saattuetta Mantuassa 8. tammikuuta. Saattue ei ollut vielä saapunut, kun hän sai tiedon kuninkaan saapumisesta. Henrik oli päättänyt pakottaa paavin päästämään hänet pannasta pyytämällä anteeksi Canossassa, johon paavi oli lähtenyt suojaan. Tilanteesta tuli pian legendaarinen. Sovinto saavutettiin vasta pitkien neuvottelujen ja kuninkaan vakaiden vakuutteluiden jälkeen. Gregorius myöntyi anteeksiantoon vastentahtoisesti, koska sen jälkeen ruhtinaiden tapaaminen Augsburgissa menettäisi merkityksensä. Katuvalta ei kuitenkaan voinut evätä paluuta kirkon yhteyteen, ja Gregoriuksen uskonnolliset velvollisuudet voittivat hänen poliittiset tahtonsa. Pannasta luopiminen ei kuitenkaan merkinnyt aitoa sovintoa, eikä investituurariitaan saatu ratkaisua. Uusi yhteenotto oli väistämätön, koska Henrik IV ajatteli pannasta pääsemisen tarkoittavan myös sitä, että paavi myönsi Henrikin olevan keisari. Gregorius ei kuitenkaan vihjannutkaan siihen suuntaan Canossassa.

Henrikin toinen kirkonkirous

Kirkonkirous oli saksalaisille ruhtinaille vain tekosyy kapinoida Henrik IV:ttä vastaan. He jatkoivat kapinaa armahduksenkin jälkeen ja asettivat kuninkaaksi Schwabenin herttua Rudofin maaliskuussa 1077. Gregorius suhtaitui kahteen kuninkaaseen puolueettomasti, missä häntä auttoi se, että taistelevat osapuolet olivat tasaväkisiä. Puolueettomuus politiikkansa takia hän menetti molempien osapuolten luottamuksen, mutta hän päätyi lopulta Rudolfin puolelle tämän voitettua Henrikin Flarchheimin taistelussa 28. tammikuuta 1080. Saksilaisten painostuksen takia ja kuvitellen voitettua taistelua liian merkittäväksi Gregorius julisti Henrikin uudestaan pannaan 7. marraskuuta 1080 Tällä kertaa paavin moitteella ei ollut samaa vaikutusta kuin neljä vuotta aikaisemmin. Sitä pidettiin epäoikeutettuna ja kevyin perustein julistetun kirkonkirous kyseenalaistettiin. Asiat muuttuivat Gregoriuksen kannalta huonommiksi, kun Rudolf kuoli 16. lokakuuta samana vuonna. Hänen seuraajakseen valittiin elokuussa 1081 Hermann Luxemburgilainen, joka ei ollut sovelias johtamaan Gregoriuksen kannattajia Saksassa, ja Henrikin valta oli huipussaan. Kokeneempana Henrik päätti tällä kertaa olla tunnustamatta pannaan julistamista ja sanoi sen olevan lainvoimaton. Bressanoneen kokoontunut kirkolliskokous julisti 16. kesäkuuta 1081 Gregoriuksen viralta pannuksi. Hänen seuraajakseen kirkko nimesi Ravennan arkkipiispa Guibertin. Vuonna 1081 Henrik siirsi taistelun Italiaan. Gregorius oli tullut heikommaksi ja 13 kardinaali hylkäsi hänet. Rooma antautui Saksan kuninkaalle ja Guibertistä tuli vastapaavi Klemens III. Gregoriuksen piti paeta Roomasta ja hänen kilpailijansa kruunasi Henrikin keisariksi.

Gregoriuksen politiikka muualla Euroopassa

Gregoriuksen Saksan-politiikka vaikutti suuresti hänen politiikkaansa muuta Eurooppaa kohtaan. Koska Saksa vei suurimman osan hänen voimistaan, hänen piti osoittaa muita hallitsijoita kohtaan pidättyväisyyttä. Normannien asenne oli kova kolaus Gregoriukselle. Suuret alueluovutukset, jotka paavi Nikolaus II oli heille myöntänyt, eivät estäneet heitä etenemästä kohti Keski-Italiaa eivätkä normannit suojelleet paavin etuja odotetulla tavalla. Robert Guiscard jätti Gregoriuksen Henrikin armoille ja puuttui sotaan vasta, kun Saksa uhkasi häntä itseään. Kun Giscard valloitti Rooman, hän jätti sen sotilaidensa armoille ja tästä seurannut kansan suuttumus pakotti Gregoriuksen lähtemään maanpakoon. Gregorius yritti turvata paavin omistusoikeuden moniin maihin. Korsika, Sardinia, Espanja ja Unkari julistettiin kuuluvan kirkolle. Ranskan kuningas Filip I aiheutti kirkolle välittömän vaaran simonialla ja kirkkoon kohdistuvalla väkivallalla. Kirkonkirous ja viralta julistaminen vaikuttivat väistämättömiltä, mutta vaikka Filip ei muuttanut käytöstään, Gregorius ei toteuttanut uhkauksiaan, koska hän ei halunnut jakaa voimiaan Saksan, jotka hän tarvitsi taistelussa Saksaa vastaan. Englannissa Vilhelm Valloittaja myös hyötyi tilanteesta. Hän tunsi olonsa niin turvatuksi, että puuttui autoritäärisesti kirkon hallintoon, kielsi piispoja vierailemasta Roomassa, nimitti piispoja ja apotteja eikä välittänyt, vaikka paavi nuhteli Vilhelmiä, kielsi tältä ulkomaankaupan. Gregoriuksella ei ollut voimaa pakottaa Englannin kuningasta, joten hän päätti olla välittämättä asioista, joita hän ei hyväksynyt ja jopa vakuutta Vilhelmille hyvistä väleistä. Gregorius solmi jonkinlaisen suhteen jokaiseen kristikunnan maahan, vaikka sillä ei ollut aina toivottua vaikutusta. Hänen kirjeenvaihtonsa ylsi Puolaan, Venäjälle ja Böömiin. Hän kirjoitti ystävällisen kirjeen Mauritanian saraseenikuninkaalle Pohjois-Afrikassa ja epäonnistuneesti yritti saattaa Armeniaa lähemmäs Rooman kirkkoa. Hän oli erityisen huolestunut idästä. Rooman ja Bysantin välinen suuri skisma oli hänelle kova isku, ja hän pyrki palauttamaan ystävälliset välit kahden kirkon välille, mm. pitämällä yhteyttä Bysantin keisari Mikael VII Ducasiin. Kun idästä kantautui uutisia arabien hyökkäyksistä kristittyjen kimppuun, hän suunnitteli mittavan sotaretken ja kehotti uskovaisia osallistumaan Jerusalemin Ylösnousemuksen kirkon palauttamiseen. Kirkon uudistamista koskevassa politiikassaan Gregorius ei ollut yksin, vaan hän sai voimakasta tukea Englannista Canterburyn arkkipiispa Lanfrancilta ja Ranskasta Dien piispa Hugolta, josta myöhemmin tuli Lyon'in arkkipiispa.

Sisäinen politiikka ja uudistukset

Gregoriuksen elämäntyö perustui hänen vakaaseen uskoon, että kirkko oli Jumalan perustama ja sille oli annettu tehtäväksi yhdistää koko ihmiskunta yhden yhteisön piiriin, jossa jumalallinen tahto on ainoa laki. Gregoriuksen mielestä kirkko on kaikkien ihmisen luomien järjestelmien yläpuolella ja että paavi kirkon päänä on Jumalan sijaishallitsija maan päällä. Tottelemattomuus paavia kohtaan merkitsee siis tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan eli poikkeamista kristinuskosta. Tämän näkemyksen toteuttaminen käytännössä olisi tarkoittanut kaikkien valtioiden hävittämistä. Poliitikkona Gregorius halusi saada tuloksia, joten käytännössä hänen oli noudatettava eri politiikkaa. Hän kuvaili kirkon ja valtion olemassaolon jumallisena tahtona ja korosti sacerdotiumin ja imperiumin liiton tärkeyttä. Hän ei kuitenkaan ajatellut, että nämä kaksi voimaa olisivat tasa-arvoisia, vaan kirkko oli valtion yläpuolella, mikä oli hänelle itsestään selvä tosiasia. Hän halusi nähdä kaikkien tärkeiden kiistojen ratkaistavan Roomassa ja vetoomukset piti osoittaa hänelle. Kirkollisen hallinnon keskittäminen luonnollisesti vähensi paikallisten piispojen valtaa. Koska piispat eivät suostueen luovuttamaan valtaa vapaaehtoisesti ja yrittivät pitää kiinni perinteisestä itsenäisyydestään, Gregoriuksen kausi on täynnä taisteluita papiston korkea-arvoisimpien jäsenten kanssa. Hänen taistelunsa paavin ylivallan puolesta liittyy hänen pyrkimyksiinsä edistää selibaattia kirkossa ja hänen hyökkäyksiinsä simoniaa vastaan. Gregorius VII ei tuonut selibaattia kirkkoon, mutta hän taisteli sen puolesta voimakkaammin kuin kukaan hänen edeltäjistään. Vuonna 1074 hän kirjoitti kiertokirjeen, joka vapautti ihmiset tottelemasta piispoja, jotka antoivat pappien mennä naimisiin. Seuraavana vuonna hän kehotti ihmisiä toimimaan tällaisia pappeja vastaa ja näiltä heidän tulonsa. Sekä taistelu krikonmiesten avioliittoa että simoniaa vastaan herättivät laajaa vastustusta. Gregorius kuoli maanpaossa Salernossa. Roomalaiset ja moni hänen luotetuista auttajistaan olivat hylänneet hänet ja hänen tukijoukkonsa Saksassa oli kutistunut. Gregorius, 07 ko:교황 그레고리오 7세 ja:グレゴリウス7世 (ローマ教皇)

Pariisi

Pariisi (ranskaksi Paris) on Ranskan ja Île-de-Francen alueen pääkaupunki. Ilman esikaupunkejaan ja satelliittikaupunkejaan se muodostaa Pariisin departementin. Varsinaisessa Pariisissa asuu noin 2,1 miljoonaa ihmistä (2 142 800 helmikuun 2004 arvio) ja Suur-Pariisin alueella 11,5 miljoonaa ihmistä 14 518 km²:n alueella. Suur-Pariisi on yhdessä Lontoon kanssa Euroopan toiseksi suurin suurkaupunkialue Moskovan jälkeen. Koko maailmassa se on 20. suurin kaupunki.

Maantiede

Moskova Pariisin sijaitsee pohjoisessa Ranskassa Seinen varrella ns. Pariisin altaassa, 65 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkein maastonkohta kaupungin rajojen sisäpuolella on Moulin Rougesta tuttu Montmartren kukkula, joka on 130 metriä korkea. Kaupungin keskustassa sijaitsevat kaksi saarta, Île de la Cité ja Île Saint-Louis. Esikaupunkeja ovat mm. Boulogne-Billancourt, Argenteuil, Versailles, Montreuil, Saint-Denis, Nanterre ja Vitry-sur-Seine. Varsinaisen Pariisin kaupungin pinta-ala on 105,4 km². Jos ei lasketa mukaan kaupungin laitaman suuria Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin puistoja, kaupungin pinta-ala on vain 86,9 km². Pariisin pieni pinta-ala johtuu siitä, että sen rajoja ei ole puistoalueita lukuun ottamatta laajennettu vuoden 1860 jälkeen. Kaupungin asukkaat käyttävät ympäröiviä suuria metsiä virkistysalueina. Pariisin asukastiheys on noin 20 000 asukasta neliökilometriä kohden. Vuotuinen keskilämpötila on 10,6 °C ja sademäärä 639 mm. Lämpimin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpötila 18,4 °C, ja kylmin tammikuu, 3,4 °C. Sateisinta on kesäkuussa (65 mm), kuivinta helmi- ja huhtikuussa (45 mm).

Historia

Pariisi on syntynyt Île de la Citén saarella alun perin sijainneen kelttiläisen kalastajakylän paikalle. Kaupungin nimi tulee kelttiläisestä heimosta (pariisit), joka hallitsi aluetta ennen kuin Rooman valtakunta otti sen haltuunsa vuonna 52 eaa. Aluksi roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä Lutetia Parisiorum tai pelkästään Lutetia, joka tarkoittaa soista paikkaa, ja sen asukkaita nimellä Parisii. 50 vuodessa kaupunki oli laajentunut joen kummallekin puolelle. Pariisin ensimmäisenä piispana pidetty Pyhä Denis toi kristinuskon kaupunkiin 200-luvulla. Vuonna 212 sen nimeksi tuli Paris. Roomalaisten valta oli päättynyt vuoteen 508 mennessä, kun frankkien kuningas Klodvig asettui kaupunkiin ja teki siitä Merovinki-dynastian pääkaupungin. 400-luvulla Pariisia uhkasivat Attilan johtamat hunnit, myöhemmin viikingit, joiden hyökkäykset 800-luvulla pakottivat pariisilaiset rakentamaan linnoituksen Île de la Citélle. Merovingihallintoa seurasivat karolinkikuninkaat, joiden heikkous vahvisti Pariisin kreivien asemaa, ja vuodesta 987 alkaen kapetingit, jotka suojasivat kaupungin muureilla 1190–1210 ja aloittivat sen nousukauden. viikingit 1000-luvun alkupuolella kaupunki kasvoi voimakkaasti. Se levisi joen oikealle rannalle, Notre-Damen tuomiokirkko rakennettiin ja Sorbonnen yliopisto perustettiin. Filip II Augustin hallituskaudella alettiin rakentaa laajaa muuria levinneen asutuksen ympärille; myös Bastilji saatiin valmiiksi vuonna 1381. Satavuotisen sodan aikana (1337–1453) Pariisi oli englantilaisten miehittämä. Vuonna 1429 ranskalaiset piirittivät kaupunkia Jeanne d'Arcin johdolla, mutta englantilaisten häätäminen onnistui vasta vuonna 1436. Keskiajalla Pariisi oli kukoistava sivistyskeskus ja kaupankäynnin solmukohta. Uskonsotien aika oli verinen ja tuolloin (1562–98) kaupunki oli katolilaisten tukikohta. Aurinkokuningas Ludvig XIV:n aikana puhkesi Fronde-kapina, jossa aateliset ja porvaristo nousivat vastustamaan kuninkaanvaltaa. Tämän vuoksi kuninkaanpalatsi siirrettiin läheiseen Versaillesin kaupunkiin. Ranskan vallankumous alkoi Pariisissa hyökkäyksellä Bastiljiin 14. heinäkuuta 1789. Muutenkin 1800-luvulla Pariisin poliittinen merkitys korostui mm. Napoleon Bonaparten vallankaappauksissa ja lukuisissa vallankumouksissa. Väkiluku kasvoi voimakkaasti ja huolimatta Napoleon III:n toteuttamista laajoista uudistuksista esimerkiksi katuverkoston kehittämisessä tyytymättömyys kasvoi. Saksan-Ranskan sodassa 1870–1871 perustettiin Pariisin kommuuni, joka antautui vasta nälänhädän ja taistelujen täyttämän talven jälkeen. Eiffelin torni rakennettiin vuonna 1889. Suuret maailmannäyttelyt vuosina 1855, 1867, 1878, 1889, 1900 ja 1937, joiden tulosta myös torni oli, osoittivat Pariisin kasvaneen yhdeksi maailman tärkeimmistä kaupungeista. Olympialaiset Pariisi on järjestänyt vuosina 1900 ja 1924. Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset tykit ja zeppeliinit vaurioittivat kaupunkia. Marnen ihmeen, Marne-joella saavutetun torjuntavoiton ansiosta saksalaisten eteneminen pysähtyi aivan Pariisin lähellä. Toisessa maailmansodassa Ranskan hallitus julisti Pariisin avoimeksi kaupungiksi, poistui sieltä ja jätti sen saksalaisten miehitettäväksi. Vuonna 1944, kun Yhdysvaltain joukot olivat lähestymässä, alettiin kaupungissa kapinoida saksalaisia vastaan. 26. elokuuta Charles de Gaulle otti sen haltuunsa. Poliittisen opiskelijakuohunnan vuonna 1968 maineikkaimmat mielenosoitukset ja mellakat koettiin Pariisissa. Syksyllä 2005 syrjäytyneet siirtolaisnuoret polttivat autoja ja rakennuksia Pariisin esikaupungeissa, ja levottomuuksien aalto levisi muihinkin Ranskan kaupunkeihin. Viime aikoina Pariisi ei juurikaan ole menettänyt merkitystään "maailman pääkaupunkina". Erilaisten muistomerkkien ja rakennusten puhdistus- ja kunnostustyöhön on panostettu, mikä on vaikuttanut kaupunkikuvaan myönteisesti. Pariisi on maailman eniten vierailtu kaupunki.

Väestö

Charles de Gaulle Vuoden 1999 väestönlaskennassa Pariisin väkiluku oli 2 125 246 (poislukien esikaupungit). Suur-Pariisin asukasluku oli 11 174 743. Pariisin väkiluku on ollut suurimmillaan vuonna 1921, jolloin se ylitti 2,9 miljoonaa. Sen jälkeen väestö on kuitenkin siirtynyt pois keskustasta asumaan lähiöissä ja esikaupungeissa ja keskusta-alueen vapaat tontit on rakennettu toimistoiksi eikä asuintaloiksi. Nykyinen hallinto pyrkii muuttamaan tätä suuntausta ja itse asiassa helmikuussa 2004 väkiluku oli kasvanut ensi kertaa sitten vuoden 1954. Pariisi on aina ollut maahanmuuttajille houkutteleva kaupunki. Vuoden 1999 väestönlaskennassa 19,4 prosenttia asukkaista oli syntynyt Ranskan ulkopuolella ja 4,2 % väestöstä oli muuttanut maahan vuoden 1990 jälkeen. Suurin ulkomailla syntyneiden ryhmä on portugalilaiset. Nyt portugalilaisten tulo on kuitenkin miltei kokonaan lakannut, ja vuoden 1990 jälkeen saapuneiden joukossa suurimmat ryhmät ovat kiinalaiset ja arabit.

Asukasmäärän kehitys

Hallinto

arabit Pariisi jakaantuu kahteenkymmeneen hallinnolliseen alueeseen eli kaupunginosaan (arrondissements), jotka on numeroitu spiraalinmuotoisesti sisältä ulospäin, pienimmät numerot sijaitsevat siis kaupungin keskustassa. Kullakin on oma alipormestarinsa (Maire d'Arrondissement). Järjestyksessä alueet ovat Louvre, Bourse, Temple, l'Hôtel de Ville, Panthéon, Luxembourg, Palais Bourbon, l'Élysée, l'Opéra, l'Entrepôt, Popincourt, Reuilly, Gobelins, l'Observatoire, Vaugirard, Passy, Batignolles-Monceaux, Butte-Montmartre, Buttes-Chaumont ja Ménilmontant. Jokainen arrondissement on jaettu neljään osaan (Quartiers), jotka on numeroitu yhdestä kahdeksaankymmeneen. Numerot 1-4 kuuluvat siis ensimmäiseen piiriin, 5-8 toiseen ja niin edelleen. Pariisin kaupunki on oma departementtinsa, osa Île-de-Francen aluetta. Vuoteen 1964 asti Pariisi kuului esikaupunkeineen Seinen departementtiin, muu osa Pariisin alueesta Seine-et-Marnen ja Seine-et-Oisen departementteihin. Uudistuksessa nämä jaettiin pienempiin osiin, ja nykyään Pariisi koostuu kahdeksasta hallinnollisesta alueesta. Jako on pikemminkin kasvattanut kuin poistanut hallinnon ongelmia. Kolme departementtia (Hauts-de-Seine, Seine-Saint-Denis ja Val-de-Marne) muodostavat renkaan Pariisin departementin ympärille. Tätä kutsutaan usein nimellä "pieni rengas", kun etäisemmät esikaupungit muodostavat vastaavasti "suuren renkaan". Bertrand Delanoë on ollut Pariisin pormestari vuodesta 2001.

Talous

Suur-Pariisi on Lontoon ohella Euroopan suurin talouskeskus. Sen bruttokansantuote 430 miljardia euroa (38 700 euroa/as.) (2002). Kaupungin talouden keskus (La Défense) on Euroopan suurin talouskeskus ja Pariisin pörssi (Euronext) on Euroopan toiseksi suurin pörssi. 40% ranskalaisten yhtiöiden pääkonttoreista sijaitsee Pariisissa. Työttömyysaste alueella on 9,8 % (2004). Pariisin departementin merkittävimmät toimialat ovat yrityspalvelut, kauppa ja yksityispalvelut, jotka muodostavat 2/3 Pariisin taloudesta. Teollisuuden osuus on vain 7 %. Turismi on Pariisille merkittävä tulonlähde. Se tuo 3,1 miljardia euroa vuodessa ja luo 50 000 työp