:: wikimiki.org ::

Kiinan Kansanarmeija

Kiinan kansanarmeija

Kansan vapautusarmeija tai Kiinan kansanarmeija (kiinaksi: 人民解放軍 [Rénmín Jĭefàng Jūn]) on Kiinan kansantasavallan armeija, johon kuuluvat maa-, meri- ja ilmavoimat, mukaan lukien ydinasejoukot. Sen 2,8 miljoonaa sotilasta tekevät siitä maailman suurimman armeijan. Kansanarmeija perustettiin 1. elokuuta 1927 Kiinan kommunistisen puolueen sotilassiiveksi, aluksi nimellä Puna-armeija.

Hallinto

Kiinan kansantasavallan hallinnon sisällä kansanarmeija ylläpitää puoli-itsenäistä asemaa. Se ei ole vastuussa Kiinan valtioneuvostolle, vaan ennemmin kahdelle keskussotilaskomissiolle, joista toinen kuuluu valtiolle ja toinen puolueelle. Periaatteessa komissiot eivät ole ristiriidassa keskenään, sillä jäsenet ovat miltei samat. Komentoketju komissioiden yläpuolella voi olla epäselvä. Puolueen KSK on kommunistipuolueen pääsihteerin alaisuudessa, kun taas vastaavasti valtion KSK toimii Kiinan kansankongressin alaisuudessa, jolla käytännössä on hyvin vähän valtaa KSK:ssa. Ylipäätään tämä epäselvyys kansanarmeijan johdossa voi aiheuttaa sekaannusta kriisiaikoina, kuten Kulttuurivallankumouksen ja vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitusten aikana. Jälkimmäisessä tapauksessa armeijalle annettiin ristiriitaisia käskyjä puolueen pääsihteerin Zhao Ziyangin ja valtion KSK:n puheenjohtajan Deng Xiaopingin toimesta. Yleisenä tapana on että keskussotilaskomission puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ovat kommunistipuolueen siviilijäseniä, mutteivät välttämättä siviilihallinnon johtajia. Jiang Zeminin ja Deng Xiaopingin tapauksissa he pysyivät puheenjohtajan virassaan luovuttuaan muista viroistaan. Muut keskussotilaskomission jäsenet ovat aktiiviupseereja. Merkittävänä erona muihin maihin, Kiinan kansantasavallaan kansallisen puolustuksen ministeri ei päätä armeijaan liittyviä asioita ja on itse asiassa keskussotilaskomissiossa perin alhainen sotilasvirka.

Historia

Kansanarmeija perustettiin 1. elokuuta 1927 Nanchangin kansannousun aikana, kun Guomindangin joukot kapinoivat Zhu Den ja Zhou Enlain alaisuudessa ensimmäisen guomindang-kommunisti-liiton päätteeksi. Heidät tunnettiin nimellä Puna-armeija. Vuosien 1934 ja 1935 aikana puna-armeija selvisi useista sitä vastaan suunnatuista sotakampanjoista ja aloittivat Pitkän marssin. Kiinan-Japanin sodan (1937-1945) aikana puna-armeija yhdistettiin nimellisesti Kiinan armeijaan. Tänä aikana puna-armeija käytti päämääräisesti sissitaktiikoita, mutta taisteli myös useissa tavallisissa taisteluissa japanilaisia ja Guomindangia vastaan. Kiinan-Japanin sodan päätteeksi Puna-armeija nimesi itsensä uudelleen Kiinan Kansanarmeijaksi ja voitti Guomindangin sisällissodassa. Pitkän marssin 1950-luvulla, kansanarmeija muuntui Neuvostoliiton avulla talonpoikaisarmeijasta modernimmaksi. Yksi aikaisimmista operaatioista oli Tiibetin uudelleenmiehittäminen vuonna 1950. Joulukuussa 1951 se puuttui Korean sotaan, kun kenraali Douglas MacArthurin alaisuudessa olevat YK:n joukot lähestyivät Jalu-jokea. Kiinalaisjoukot valloittivat Soulin, mutta ajan mittaan ne työnnettiin 38. pituuspiirin tuntumaan. Sota loppui seisahtumiseen vuonna 1953. Vuonna 1962 kansanarmeija päihitti Intian joukot Kiinan-Intian sodassa. Nykyaikaisilla aseistuksella ja tietämyksellä varustetun ammattimaisen sotilasjoukon perustaminen oli viimeinen Zhou Enlain "neljästä modernisaatiosta" ja sai Deng Xiaopingin tuen. Omaksuttuaan Dengin uudistuslinjan kansanarmeija on demobilisoinut miljoonia miehiä ja naisia sitten vuoden 1978 ja esitellyt nykyaikaisia keinoja sellaisilla osa-alueilla kuin värvääminen ja miesvahvuus, strategia ja koulutus. Vuonna 1979 se otti yhteen Vietnamin kanssa. 1980-luvulla kansantasavalta kutisti armeijaansa huomattavasti vapauttaakseen voimavaroja talouskehitykseen. Tienanmenin selkkauksen jälkeen ideologinen oikeaoppisuus elvytettiin keskeiseksi teemaksi Kiinan sotilassuhteissa. Reformit ja modernisointi ovat sittemmin palanneet kansanarmeijan päätavoitteiksi, vaikkakin asevoimien poliittinen lojaalisuus kommunistipuolueelle on jäänyt johtavaksi huolenaiheeksi. Muita poliittiseen johtoon liittyviä huolenaiheita on kansanarmeijan sekaantuminen siviilitalousaktiviteetteihin. Huoli näiden toimintojen vaikutuksesta kansanarmeijan valmiuteen on aiheuttanut poliiittisen johdon yrityksiä purkaa kansanarmeijan yritysimperiumi.

Sodat, joihin Kansan vapautusarmeija on osallistunut

- 1931-1945: Sota Japania vastaan (Kiinan-Japanin sota (1937-1945))
- 1945-1949: Kiinan sisällissota Guomindangin joukkoja vastaan
- 1951-1953: Korean sota
- 1954-1958: Kiistat Quemoysta ja Matsusta Taiwanin kanssa
- 1959: Tiibetin valtaus
- 1962: Kiinan-Intian sota
- 1969-1978: Rajakiistoja Neuvostoliiton kanssa
- 1974: Meritaistelu Xisha-saarten lähellä Etelä-Vietnamia vastaan
- 1979: Rajakiistoja Vietnamin kanssa

Aiheesta muualla

Kansan vapautusarmeijan päivälehti [http://english.chinamil.com.cn/ englanniksi] ja [http://www.chinamil.com.cn/ kiinaksi] Luokka:Armeijat Luokka:Kiina ko:중국인민해방군 ja:中国人民解放軍

Ydinase

pudotetun atomipommin muodostama sienipilvi]] sienipilvi terästornissa Alamogordossa, New Mexicossa. Testi tunnettiin nimellä Trinity.]] Ydinase on ase, joka saa räjähdysvoimansa ydinreaktiosta, ja on räjähdysvoimaltaan nykyisistä aseista tehokkain. Suurin osa ydinaseen tuhovoimasta on peräisin paine- ja kuumuusvaikutuksesta. Näiden lisäksi ydinaseilla on merkittävä, joskin yleensä tuhovoimaltaan edellä mainittuja vähäisempi säteilyvaikutus. Säteilyvaikutus voi aiheuttaa altistuneessa väestössä sairauksia, kuten säteilysairautta tai syöpää, tai radioaktiivisella laskeumalla voidaan tehdä jonkin alueen käyttö ja kauttakulku mahdottomaksi määräajaksi. Yhdysvalloilla, Venäjällä, Isolla-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla ja Pakistanilla on ydinaseita. Yleisesti tunnettua on, että myös Israelilla on hallussaan ydinase(ita), mutta valtio ei ole sitä virallisesti tunnustanut. Israelin ydinaseohjelman paljasti Mordechai Vanunu. Etelä-Afrikka on vapaaehtoisesti luopunut ydinaseistaan. Myös pitkään epäiltiin että Pohjois-Korealla olisi ydinase. Nykyään Pohjois-Korea väittää valmistaneensa ydinpommin, mutta ei ole tehnyt ydinkoetta, joten täyttä varmuutta asiasta ei ole. Ydinaseita on käytetty taistelutoimissa vain kaksi kertaa, molemmilla kerroilla Yhdysvaltain toimesta Japania vastaan toisen maailmansodan loppuvaiheissa: Hiroshimassa (Little Boy 'Pikku poika') ensimmäinen pudotettiin 6.8.1945 ja toinen Nagasakissa (Fat Man, 'Lihava mies') 9.8.1945. Poliittisena perusteluna oli Japania vastaan käytävän sodan lyhentäminen ja omien tappioiden pienentäminen.

Fissiopommit

Atomipommit saavat räjähdysvoimansa fissiosta, jossa raskaat ytimet (uraani tai plutonium) hajoavat kevyemmiksi, kun niitä pommitetaan neutroneilla. Ytimien halkeamisessa syntyvien neutronien halkaistessa jälleen uusia ytimiä syntyy räjähdysmäinen ketjureaktio, jossa vapautuu suunnattomasti energiaa. Toisinaan atomipommilla tarkoitetaan juuri fissiopommia, toisinaan sillä tarkoitetaan mitä tahansa ydinasetta. Tämä sotkee jonkin verran käsitteitä.

Fissiopommin fysikaaliset perusteet

Atomipommi perustuu ydinreaktioon. Atomiytimissä tapahtuu muutoksia, jos niitä pommitetaan sopivan energian omaavilla hiukkasilla, yleensä neutroneilla. Joissain tapauksissa atomi absorboi tämän vapaan neutronin ja tulee itse epävakaaksi. Silloin atomi halkeaa, ja lähettää säteilyä ja uusia vapaita neutroneita, jotka puolestaan rikkovat lisää ytimiä. Raskaimmat atomiytimet halkeavat helpoimmin, koska ne ovat luonnostaan epävakaita. Varsinainen räjähdys johtuu siitä, että lähinnä valtavan röntgensädepulssin takia ympäröivä ilma kuumenee nopeasti, joten se laajenee räjähdysmäisesti ja lähettää šokkiaallon. Atomipommin räjähdys havaitaan välähdyksenä, jota seuraa tulipallon näkyminen. Atomipommin tulipallon lämpötila on kymmenen miljoonaa astetta. Suinkaan kaikki aineet eivät fissioidu eli halkea pommitettaessa neutroneilla, vaan ainoastaan raskaimmat aineet. Kevyempien aineiden siepatessa neutroneja syntyy muun muassa uusia alkuaineita. On muutamia fissiopommikelpoisia aineita: luonnossa esiintyy uraania (U), ja ydinreaktorissa voi tuottaa plutoniumia (Pu). Muitakin vastaavia aineita on, mutta niitä ei tiedetä käytetyn ydinaseissa.

Isotoopit

plutonium Isotoopit ovat alkuaineiden eri painoisia alalajeja, jotka eroavat toisistaan ytimessä olevien neutronien määrän perusteella. Uraanilla on useita isotooppeja, joista vain tietyt sopivat ydinpolttoaineeksi tai pommimateriaaliksi. Uraaniatomissa on 92 protonia ja plutoniumissa 94. Luonnonuraani sisältää pääasiassa kahta isotooppia, uraani-238:a ja uraani-235:a. Halkeamiskelpoinen uraani-235 (U-235) on harvinaista luonnonuraanissa: siinä sitä on vain noin 0,7 %. Myös U-238 halkeaa, mutta vain nopeilla neutroneilla, joita ei voida tuottaa kuin esimerkiksi fuusioreaktiossa, joka taas vaatii syttyäkseen atomipommin. Luonnon neutronit ovat pienienergisiä, kuten myös uraanifission vapauttamat neutronit. Jotta uraani kelpaisi atomipommiin, sitä on rikastettava siten että se sisältää halkeamiskelpoista U-235:ta ainakin noin 93,5 %. Yli 80 % rikastettua uraania sanotaan vahvasti rikastetuksi uraaniksi. Jotta ketjureaktio olisi jossain uraanikappaleessa mahdollinen, on oltava riittävä määrä halkeamiskelpoista uraani-235:ta. Tätä määrää sanotaan kriittiseksi massaksi. Tämä siksi, etteivät ensimmäisen halkeamisen tuloksena olevat neutronit karkaa uraanikimpaleesta jatkamatta ketjureaktiota. Jos ensimmäisen halkeamisen kaikki neutronit sattumalta karkaavat uraanista ulos, tulee kuitenkin joskus jokin neutroni, joka käynnistää ketjureaktion.

Kriittinen massa

:Pääartikkeli: Kriittinen massa Puhtaalle U 235:lle kriittinen massa on noin 52 kg. Tämä vastaa 17 cm läpimittaista palloa. 93,5-prosenttiselle aseluokan uraanille kriittinen massa on 56 kg. Jos uraani kutistetaan räjähteillä tiheäksi, kriittinen massa pienenee 8 kg:aan. Vastaava massa plutoniumille on noin 4 kg. Hiroshiman pommissa käytettiin 80-prosenttisesti rikastettua uraania, jonka kriittinen massa on 60 kg. Plutonium-239:lle kriittinen massa on vain noin 11 kg. Aseluokan plutoniumiin suositellaan plutonium-239:ää (Pu-239), jonka puhtausaste on yli 90 %. 13—35 kg:sta plutoniumoksidia voi tehdä alkeellisen ydinaseen, jonka räjähdysteho on pieni ja vaikeasti ennustettava, korkeintaan 0,1—1,0 kt. Plutoniumin kriittinen massa vaihtelee sen isotooppikoostumuksen mukaan. Ns. reaktoriluokan plutoniumille se lienee 13—18 kg, ja puhtaalle Pu-239:lle 10—11 kg. Jos plutoniumkappale ympäröidään 15 cm paksulla luonnonuraanikerroksella, kriittinen massa alenee hieman yli 4 kg:aan. Nykyaikaisilla puristustekniikoilla pommissa tarvitaan aseluokan plutoniumia aseessa vain 2—4 kg ja reaktoriluokankin 5 kg. Kriittistä massaa kasvattavat halkeamiskelpoisessa aineessa olevat satunnaiset epäpuhtaudet ja "väärät" isotoopit sekä neutroneita imevät aineet. Jos U-235-kappaletta ympäröi berylliumista koostuva riittävän paksu neutroniheijastin, kriittinen massa pienenee 15 kg:aan. Fissioituvaa ainetta tihentää atomipommissa yleensä tavanomainen räjähdys.

Pommin koon rajoitukset

Kriittinen massa Fissiopommia ei voi rakentaa rajattoman suureksi, koska suuret pommit vaativat enemmän fissioituvaa ainetta kuin "normaalit" atomipommit. Fissioituvan aineen määrän kasvaessa tulee yhä vaikeammaksi estää ennenaikainen fissio pommin räjähdys. Jos fissioreaktio alkaa liian aikaisin, pommin räjähdysteho jää pieneksi. Toisaalta suurta uraanimäärää on vaikeampi pitää pienehkössä tilavuudessa alikriittisenä. Fissiopommin voiman käytännön yläraja lienee 500 kt. Pommi ei voi myöskään olla rajattoman pieni koska silloin kriittinen massa jää saavuttamatta. Pienin tuotettu ydinase oli USAssa valmistettu fissiopommi "Davy Crockett" ja sen teho oli alle 0,1 kt.

Fissiopommin toiminta

Davy Crockett Uraanipommin rakenne on yksinkertainen. Pommin runkona on putki. Putken toisessa päässä on painava uraanikappale, ja toisessa kevyempi, joka ammutaan räjähdyspanoksella isompaan kappaleeseen kiinni. Isommassa kappaleessa on pienemmän kappaleen kokoinen lovi. Kriittinen massa saavutetaan, kun pienempi kappale iskeytyy paikalleen ja ketjureaktio alkaa. Molemmat kappaleet on joskus kuorrutettu sopivalla tavalla neutroneja heijastavalla aineella (mm. beryllium, volframi, luonnonuraani). Mukana voi olla myös poloniuminen erillinen neutronilähde, mutta se ei ole välttämätön. Hiroshiman pommi pohjautui tähän tykkityyppiseen rakenteeseen, joka on helppo rakentaa. Tätä rakennetta kehiteltäessä ei tarvita suuria määriä monimutkaisia testejä. Plutoniumpommi on vaikeampi valmistaa, koska tykkityyppisessä plutoniumpommissa ketjureaktio pyrkii alkamaan liian aikaisin ja tuottaa vain pienen räjähdyksen. Ketjureaktion alku johtuu fissiokelpoisen Pu-239:n seassa olevan Pu-240:n ja muiden plutoniumin isotooppien itsestään tapahtuvasta fissiosta. Pu-240 on siis niin epävakaa, että se pystyy fissioitumaan ilman neutronipommitusta. Tämä neutronituotto on ongelma tehokkaan plutoniumpommin suunnittelijalle. Tykkityyppinen rakenne plutoniumpommissa on teoriassa mahdollinen, mutta silloin pommi kasvaa liian suureksi ja raskaaksi. Plutoniumpommissa kutistetaan räjäyttämällä ontto plutoniumpallo niin pieneksi ja tiheäksi, että ketjureaktio alkaa. Tällä menetelmällä kriittinen massa saavutetaan 1/10:llä siitä ajasta mikä tykkityyppisellä. Plutoniumpommi "räjähtää sisään" aluksi, eli siinä tapahtuu ns. imploosio, eksploosion eli räjähdyksen vastakohta. Imploosiomenetelmässä on käytännön ongelmana se, että plutoniumkappaleen kutistavan šokkiaallon on oltava tarkoin pallomainen, joten pommi on koottava alle millimetrin tarkkuudella. Räjähde on sytytettävä useista kohdin tarkoin samanaikaisesti. Koska pommissa on useita sytyttimiä, syntyy monta erillistä toistensa kanssa ristiin menevää shokkiaaltoa. Eri sytytyspaikoista lähtevät shokkiaallot on siis yhdistettävä. Tämä tapahtuu käyttämällä kahta räjähdysainetta. Toisessa shokkiaalto etenee nopeasti, toisessa hitaasti. Hidas aine on sisempänä ja nopea, jossa sytytys tapahtuu, ulompana. Näistä kahdesta kootaan pallon osa, "linssi". Hidas aine on karkeasti ulospäin osoittava pehmeä kartio. Näiden rajapinta taittaa shokkiaaltoa rajapintaa vastaan kohtisuorassa olevaan suuntaan, normaaliin päin. Kun rajapinta on muotoiltu oikein, shokkiaalto saadaan keskitettyä kuten valonsäteet linssillä menemään pommin keskusta kohti. Eri imploosiorakenteissa on vaihteleva määrä linssejä. Linssien sisällä on vielä ohuehko nopean räjähteen kerros, vahvistin. Linssien jälkeen on oltava yleensä shokkiaaltoa vahvistava nopean räjähteen pallomainen kerros tai toinen linssikerros. Teoriassa imploosio on yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen käytännössä vaikeaa. USA käytti 1944—45 imploosiomenetelmän kehittämiseen tuhansia henkilötyövuosia. Nykyään tehtävä on helpompi, imploosiota voi simuloida supertietokoneilla. Räjähdysaine on sytytettävä monilla eri puolilla tarkoin yhtäaikaisesti. Plutoniumydintä ympäröi räjähdysaaltoa (šokkiaaltoa) tasaava aine, ja sen keskellä on neutronilähde. Imploosiomenetelmää voidaan tietysti käyttää myös uraanipommin tekemisessä. Yleensä atomipommia kehittelevä maa joutuu testaamaan imploosiota laboratoriossa. Alamogordossa räjäytetty koelataus ja Nagasakin pommi "Fat Man" pohjautuivat imploosioon. Imploosio toteutetaan yleensä eri "räjähdysainelinsseillä", joissa on kaksi räjähdysainetta. Imploosiopommi on oikein tehtynä voimakkaampi kuin tykkityyppinen pommi, koska siinä fissioituvan aineen tiheys kasvaa suuremmaksi kuin tykkityyppisessä. Huonosti tehty imploosiopommi on pienitehoinen, sen voima voi olla muutamista tonneista yhteen kilotonniin. Plutoniumpommin pohjamateriaali on myrkyllistä ja kemiallisesti reaktiivista ja siksikin vaikeaa käsitellä. Plutoniumiin lisätään yleensä galliumia, jotta se säilyisi sopivassa metallin muodossa, delta-faasissa, ja se kuorrutetaan sopivalla aineella, esim. kullalla, jottei gallium reagoisi ympäristön kanssa. Plutonium-240:n itsestään tapahtuva eli spontaani hajoaminen lämmittää plutoniumia. Lämpeneminen voi olla pommia rakentavalle ongelma, jos lämpöä ei johdeta pois. Imploosiopommeissa on onton plutoniumpallon välissä kaksi kerrosta: sisempänä alumiini-, beryllium- tai alumiiniberylliumseoskerros ja luonnonuraanikerros. Sisempi kerros on pienitiheyksistä, ulompi suuritiheyksistä. Sisempi heijastaa šokkiaaltoa takaisin ja pienentää sen jälkeen tapahtuvaa paineen laskua, ulompi pitää pommia koossa ketjureaktion alkaessa. Näin pommin voima kasvaa. Räjähdekerros koostuu räjähdelinsseistä, jotka on liitetty yhteen jalkapallomaisesti: esim. 20 kuusikulmiota, 12 viisikulmiota. Linssissä on hitaan räjähteen kartio, joka osoittaa ulospäin, ja sisäänpäin osoittava nopean räjähteen kartiomainen kolo, joka sopii hitaaseen räjähteeseen saumattomasti. Linssejä saattaa olla kaksi kerrosta päällekkäin. Sytytys tapahtuu esim. voimakkaalla virralla räjähtävällä langalla. Sytyttiminä käytetään krytroneja, jotka pystyvät kytkemään 4000 voltin voimakasvirtaisen pulssin muutamassa sekunnin miljardisosassa. Parhaaksi pommin kuorimateriaaliksi on todettu luja alumiiniseos duralumiini (dural). Näin pallomaisen plutoniumpommin (esimerkkinä Fat Man) rakenne on seuraava: # neutronilähde, esim. beryllium/polonium 1 cm, 7 g # ontto plutoniumpallo 4,5 cm, 6,2 kg # neutroniheijastin: alumiini ja boori 11,5 cm, 120 kg # tehostin: luonnonuraani 23 cm, 120 g # paksu räjähdekerros sytyttimineen 65 cm, 2500 kg. Atomipommi on toteutettu myös muuttamalla räjähteellä soikean plutoniumkappaleen muoto räjähdyksellä pallomaiseksi. Plutonium on tässä lieriömäisen räjähdekappaleen sisällä. Tämä ratkaisu on verraten harvinainen. Atomipommin räjähtäessä vain pieni osa kriittistä massaa vastaavasta määrästä vapauttaa energiaa haljetessaan. Fat Manille tämä oli vain 1,4 % ja parhaimmille pommeille 20 %. Koska on vaikeaa pitää suurta määrää fissioituvaa ainetta pienessä tilavuudessa, atomipommin käytännön raja räjähdysvoimalle on muutamia satoja kilotonneja.

Muut räjähdetyypit

Fuusiopommit

:Pääartikkeli: Vetypommi. Fuusiopommit saavat räjähdysenergiansa keveiden aineiden (vety tai helium) fuusioituessa raskaammiksi aineiksi vapauttaen suuren määrän energiaa. Näitä pommeja kutsutaan yleensä vetypommeiksi tai lämpöydinpommeiksi. Käytännössä fuusiopommin yhteydessä tarvitaan aina myös fissiopommia, joka synnyttää fuusioon tarvittavan korkean lämpötilan. Fuusiopommi on fissiopommia räjähdysvoimaltaan huomattavasti tehokkaampi. fuusio

Fuusiopommin toiminta

#Musta: pommin kuori #Keltainen: säteilykanava, esim. polystyreeniä #Punainen: fissiokelpoinen aine #Harmaa: tavanomainen räjähde #Oranssi: fissioaineen suojus #Vaaleanpunainen: fuusioituva aine #Valkoinen: tyhjää Vasemmalla puolella on fissiovaihe, oikealla fuusiovaihe. Fuusiovaiheen keskellä oleva ontto fissioituva ainesauva on ns. sytytystulppa. Ideana on se että fissiopommin aiheuttama pamaus luo riittävän suuren paineen ja kuumuuden fuusioreaktion alkamiselle.

Kiihdytetty fissiopommi

Kiihdytetyt fissiopommit perustuvat siihen, että fissiopommissa fissioituvan aineen keskelle sijoitetaan pieni määrä fuusioituvaa ainetta, josta lähtevä neutronisäteily saa aikaan lisää fissiota pommin ytimessä kasvattaen räjähdystehoa noin kaksinkertaiseksi. Itse fuusio tuottaa lisäystä räjähdystehoon vain häviävän pienen määrän.

Kobolttipommi

Kobolttipommien kuoret on valmistettu koboltista, joka räjähdyksessä muuttuu radioaktiiviseksi. Tarkoituksena on tehdä pommin laskeumasta myrkyllisempi, ja saastuttaa ympäristöä pitempään. Puhutaan "suolatuista pommeista". Vaikutuksen saamiseksi eri pituisille ajoille kuoriin on käytetty myös mm. sinkkiä. Mikäli kobolttipommi räjäytettäisiin korkealla ilmakehässä, koboltti muuttuisi pieniksi hiukkasiksi ja saastuttaisi maapallon hyvin laajalti hiukkasten levitessä tuulten mukana. Koboltin puoliintumisajan ollessa noin 50 vuotta siltä suojautuminen kokonaan esimerkiksi sulkeutumalla säteilysuojiin olisi mahdotonta.

Neutronipommi

:Pääartikkeli: Neutronipommi Neutronipommi antaa fissiossa vapautuvien neutronien karata pommista, mikä lisää säteilyvaikutusta huomattavasti. Tämä suuntaa pommin tuhovaikutuksen entistä selkeämmin elollisia olentoja kohtaan.

"Likaiset pommit"

:Pääartikkeli Likainen pommi Likaiset pommit eli radiologiset aseet ovat aseita, joissa tavanomainen räjähdys levittää radioaktiivista ainetta ympäristöön. Vaikutus on sama kuin ydinaseen radioaktiivisella laskeumalla. Kyse ei ole siis varsinaisesta ydinaseesta. Likainen pommi soveltuu hyvin terroristin aseeksi, sillä radioaktiivinen säteily pieninäkin määrinä lisää pommin kauhuvaikutusta. Periaatteessa likainen pommi voi saastuttaa jonkun alueen asumiskelvottomaksi kymmeniksi vuosiksi ja lisätä syöpäriskiä laajemmalla alueella.

Ydinaseen merkityksestä

Ydinase on ollut tähän mennessä ainoa ase, jota ei ole käytetty sen jälkeen, kun se on ollut vähintään kahden maan hallussa. Aikanaan muun muassa jalkajousta, konekivääriä ja ruutia tehokkaampia räjähdysaineita pidettiin aseina, jotka joko vaikuttaisivat sodankäynnin loppumiseen tai joiden käyttö "sivistyneiden" maiden välillä olisi tuomittavaa. Japanissa ruutiin perustuvien aseiden omistaminen kiellettiin 1600-luvulla kuolemanrangaistuksen uhalla. Miksi ydinaseet ovat olleet tällainen poikkeus? Selityksenä on esitetty sitä, että ydinase on aivan liian voimakas ase, jos sodalla pyritään saavuttamaan jotakin muuta kuin koko ihmiskunnan itsemurha. Sodankäynnin väline (ydinase) on joutunut ristiriitaan sodankäynnin päämäärän (jonkin asian saavuttaminen) kanssa. Siis jos Ydinsota syttyy, vaikutuksena on se että luultavasti valtio kärsii sodassa niin paljon ettei kykene ehkä koskaan toipumaan siitä vaikka olisikin voittaja. Veteraanidiplomaatti Keijo Korhosen mukaan kyse onkin pikemminkin poliittisista kuin sotilaallisista aseista. Tähän liittyen USA:n halun taustaksi rajoittaa joukkotuhoaseita on esitetty sitä, että se rajoittaa USA:n toimintamahdollisuuksia maailmassa. Edelleen Mao Zedongin kerrotaan sanoneen, että kymmenellä ydinaseella Kiina saavuttaisi koskemattomuuden. Ilmiö näkyy myös USA:n ja Pohjois-Korean suhteissa. Kiinalainen sananlasku sanoo, että kun ilmiö saavuttaa ääripäänsä, sen suunta vaihtuu. Tämä tarkoittaisi edelliseen liittyen siirtymistä ydinaseista täsmäaseisiin, tuhon kasvamisesta vaikutuksen kasvamiseen, tappamisesta ja lopulta tuhosta tietoon. Ydinaseet liittyvät myös siihen, että ihminen on aina pyrkinyt rajoittamaan väkivaltansa (sodankäyntinsä) vaikutuksia. Ydinaseriisunnasta on tullut merkittävä kansainvälisten rauhanpyrkimysten tavoite.

Eri maiden pommiohjelmia

:Pääartikkeli: Ydinaseohjelmat eri maissa Ydinaseita on ainakin USAlla, Venäjällä, Isolla-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla, Pakistanilla ja Pohjois-Korealla. Lisäksi Israelilla on melko varmasti ydinase. Sotilasliittoutumien, mm.NATOn, johdosta ydinaseita on sijoitettuna myös muihin valtioihin. Manhattan-projekti eli Yhdysvaltain ydinaseohjelma sai alkunsa Albert Einsteinin Yhdysvaltain presidentille, Franklin D. Rooseveltille, kirjoittamasta kirjeestä 2. elokuuta 1939 koskien saksalaisten suunnitelmia valmistaa atomipommi. Ohjelman tuloksena Hiroshimaa ja Nagasakia ydinpommitettiin kesällä 1945. Neuvostoliitto sai ensimmäisen ydinaseensa todennäköisesti vakoilemalla USA:n aseohjelmaa. Iso-Britannia oli mukana Manhattan-ohjelmassa yhdessä Kanadan kanssa. Ranska lienee aloittanut ydinaseohjelmansa 1956. Ennen sotia Ranska johti ydinfysiikan tutkimusta, mutta jäi Yhdysvaltojen, Britannian ja Neuvostoliiton vanaveteen. Kiinassakin ydinasetutkimus aloitettiin jo vuonna 1953, ja päätös ydinaseistuksen hankkimisesta tehtiin vuonna 1955 tai 56. Sosialistiset Kiina ja Neuvostoliitto aloittivat 1950-luvulla tiiviin yhteistyön mm. ydinteknologian alalla salaisten sopimusten siivittämänä. Neuvostoliitto jopa lupasi toimittaa Kiinalle ydinaseen mallikappaleen sekä apua ydinaseen rakentamisessa. Maiden välien viilentyessä Kiinalle ei toimitettu ydinasetta ja 1960 Neuvostoliitto veti neuvonantajansa pois. Ensimmäisen kerran Kiina kokeili ydinasetta 16.10.1964. Israel on omistanut 1960-luvulta asti ydinaseen, mutta sen viranomaiset ovat antaneet tästä vain epämääräisiä lausuntoja. Israel on jarruttanut ja estänyt Irakin ydinaseohjelmaa, sen ilmavoimien tuhotessa 1981 Al-Tuwaithan Osirak-ydinreaktorin. Irakin ydinaseohjelma alkoi 1971 huolimatta siitä, että maa liittyi ydinsulkusopimukseen 1969. Irak saattoi olla muutaman vuoden tai kuukausien päässä ydinaseen valmistumisesta Persianlahden sodassa 1991. Intian ydinase kertoo kehitysmaiden kyvystä rakentaa oma ydinase julkisten tietojen pohjalta, mutta myös suurista vaikeuksista, joita ydinaseiden suunnittelemisessa ja rakentamisessa on. Arviot Intian ydinasearsenaalin koosta vaihtelevat huomattavasti. Intialla lienee jonkinlainen reaalinen kyky iskeä ydinaseilla Kiinaan ja Pakistaniin. Arviot pommien määristä vaihtelevat kymmenestä muutamiin kymmeniin. Pakistanin tiedetään kauan havitelleen ydinasetta ja olleen pitkällä ohjelmassa jo 1980-luvulla. Pakistanin atomienergiakomissio perustettiin vuonna 1965. Pakistan alkoi kehittää ydinasetta 1972 vastavetona Intian uhkaan. Maalla arvioidaan olevan vähintään parikymmentä ellei kymmeniä ydinpommeja. Intia on nyttemmin, hieman yllättäen poiketen aikaisemmasta tiukasta politiikasta, saanut Yhdysvalloilta tunnustuksen vastuullisena ydinasevaltiona. Pohjois-Korea on ilmoittanut ydinaseohjelmastaan ja väittänyt että sillä on ydinase. Aikaisempien vihjailujen on väitetty olleen pelkkää retoriikkaa. Pohjois-Korealla on pieni Yongbyonin reaktori, joka tuottaa plutoniumia. Yongbyonissa on rakenteilla toinen reaktori. Maan epäillään hankkineen uraanin rikastustekniikkaa Pakistanista. Iran on rakentanut uudelleen Bushehrin ydinvoimalan Venäjän avulla vuodesta 1995. Iran on rakentanut laitoksia, joilla se pystyy rikastamaan uraania. Maalla on myös useita ydintutkimuslaitoksia. USA väitti Iranin kehittävän ydinasetta vuonna 2002. Etelä-Afrikka kehitti melko alkeellisen tykkityyppisen uraaniin perustuvan ydinpommin. Etelä-Afrikassa on suuret uraanivarat, mikä on ollut tiedossa pitkään. Pommin tuotanto-ohjelma kesti parikymmentä vuotta ja maalla oli muutamia pommeja jotka on nyttemmin purettu.

Ydinaseiden leviäminen

Ydinsulkusopimus estää virallisesti ydinaseiden leviämistä. Sopimusta valvoo tarkastuksin kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA. Moni sopimusta allekirjoittamaton maa on hankkinut itselleen ydinaseen. On maita, jotka ovat havitelleet ydinasetta ydinsulkusopimuksesta huolimatta. Arvellaan, että on 50 maata, joilla on jonkinnäköinen kyky valmistaa ydinase vaikka niillä ei sitä vielä ole. Pommin kehittämistä on nykyään vaikea täysin salata IAEA:n tarkastajilta. On helpompaa rakentaa vähemmän korkealuokkainen ydinase kuin mitä amerikkalaiset kehittivät Manhattan-projektissa. Ydinaseen valmistaminen vie teollisuusmaalta kymmenestä viiteentoista vuotta. Aika voi olla lyhyempikin, jos ydinpolttoainekierto on pommintekoon sopiva. Japania pidetään maana, joka pystyisi helposti valmistamaan ydinaseen, jos haluaisi. Kehitysmaa tarvitsee ydinaseen valmistaakseen tekniikkaa. Uraanin rikastamiseen ja/tai plutoniumin jälleenkäsittelyyn soveltuvan ydintekniikan ostoyritykset voivat kertoa ydinaseen havittelusta. Tietyntyyppiset reaktorit soveltuvat pommituotantoon paremmin kuin toiset. Toimiva tutkimusreaktori saattaa kertoa ydinaseen kehittelystä. Ydinaseiden torjumiseen tarkoitettujen aseiden rakentaminen on kiellettyä koska se aiheuttaisi Kauhun tasapainon järkkymisen. Siviilikäyttöisen hyötöreaktorin avulla voidaan tuottaa ydinaseisiin kelpaavaa materiaalia, ja ainakin Pakistanin, Intian, Iranin sekä Pohjois-Korean epäillään näin tehneen. Fissiopommeja voidaan myös tuhota laimentamalle ne ydinpolttoaineeksi sopivaksi ja "polttaa" ne ydinvoimalassa.

Ydinaseiden käyttö

Ydinaseita on käytetty taistelutoimissa vain kaksi kertaa, Nagasakissa ja Hiroshimassa, mutta niitä on usein aiottu käyttää myös muissa kriiseissä ja sodissa. Korean sodan aikana YK:n joukkojen yhdysvaltalaiskomentaja kenraali Douglas MacArthur ehdotti ydinaseiden käyttämistä pohjoiskorealaisia ja kiinalaisia vapaaehtoisia vastaan, mutta tälle ei presidentti Harry S. Truman antanut poliittista valtuutusta. Kuuban kriisin aikana Yhdysvaltain strategisten ilmavoimien komentaja Curtis Le May ehdotti strategista iskua ydinpommein, mihin ei presidentti John F. Kennedy suostunut. Neuvostoliitto puolestaan 1971 olisi ollut valmis ennalta ehkäisevään ydiniskuun Kiinan kansantasavaltaa vastaan, mihin Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ei suostunut. Kiina ja Neuvostoliitto olivat käyneet ajoittaista rajasotaa Ussur-joella 1960-luvun loppuvuosina. Kiinan pääkaupunkiin Beijingiin rakennettiin miljoonille ihmisille pommisuojia. Ydinpommien räjähdysvoimat mitataan vastaavana trotyylimäärinä. Trotyyli (TNT, Trinitrotolueeni) on tavallinen räjähde sotilaskäytössä. Kahdenkymmenen kilotonnin (kt) räjähdys vapauttaa siis yhtä paljon energiaa kuin kahdenkymmenentuhannen trotyylitonnin räjäyttäminen. Erikoissuurten tavanomaisten pommien voima on vain 0,01 kt eli 10 t. Suurten vetypommien voima mitataan miljoonina trotyylitonneina eli megatonneina (Mt). Ydinaseiden kehittämiseen käytetään ydinkokeita. Jokainen uusi asetyyppi on testattava käytännössä. 1950-luvulla ydinkokeita ryhdyttiin arvostelemaan. Nykyään saa suorittaa vain maanalaisia kokeita. Kokeet maan pinnalla, ilmakehässä ja meren alla sekä avaruudessa ovat kiellettyjä. Viimeisiä merenalaisia ydinkokeita suorittava Ranska upotutti kokeita vastustaneen Greenpeacen laivan, Rainbow Warriorin, uusiseelantilaiseen satamaan estääkseen sitä vastustamasta merenalaisia ydinkokeita.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset

:Pääartikkeli: Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneet pommit pudotettiin molemmat B-29 Superfortress -pommikoneista. Ensimmäinen pommi pudotettiin Enola Gay -nimisestä koneesta, jota ohjasi eversti Paul Tibbets. Pommi pudotettiin 31 000 jalan korkeudesta (9450 m) ja pommi räjähti kello 8:15 (JST) pudottuaan vapaasti 1800 jalan korkeuteen (550 m). Pommin teho vastasi noin 13 kilotonnia TNT:tä, nykymittapuilla varsin vaatimattomasti, mutta se tappoi välittömästi noin 75 000 ihmistä. Tämän Little Boy pommin paino oli 4000 kg ja siinä käytettiin uraani-235 -isotooppia. Vastaavaa pommia ei ollut koskaan ennen testattu. Nagasakin yllä räjäytetty Fat Man-pommi oli täysin erilainen, siinä käytettiin fissioituvana aineena plutoniumia. Tämän tyyppinen pommi oli jo kerran räjäytetty 16. heinäkuuta Trinity-koealueella New Mexicossa. Pommi painoi 4545 kg ja se pudotettiin Bockscar-nimisestä B-29-koneesta, jota ohjasi majuri Charles Sweeney. Pommin teho oli noin 20 kt ja räjähdyskorkeus sama kuin Little Boyn, eli 550 m. Nagasakin mäkisen maaston vuoksi tuhovaikutus jäi verrattain pienemmäksi, mutta pommi tappoi silti 73 900 ihmistä. Yhdysvaltojen päätöstä käyttää atomipommia on arvosteltu jälkeenpäin. Jopa presidentti Dwight Eisenhower ja kenraali Douglas MacArthur ovat jälkeenpäin sanoneet Japanin olleen käytännössä lyöty. Japanin on väitetty yrittäneen sopia antautumisesta, mutta ehdot eivät sopineet Yhdysvalloille – eikä Japani pommitustenkaan jälkeen antautunut täysin ehdoitta. Pommin käyttämistä suoraan kahteen siviilikohteeseen, tietoisesti tappaen tuhansia ihmisiä, ilman että pommia olisi käytetty "näytösluonteisesti" esimerkiksi maaseudulla tai merellä, on myös kritisoitu jälkikäteen. Jotkut uskovat Yhdysvaltain käyttäneen kahta erilaista ydinasetta testatakseen Manhattan-projektin tuloksia ja pelotellaakseen Neuvostoliittoa. Pommituskohteet myös valittiin niiden suurehkojen japanilaiskaupunkien joukosta, jotka oli tietoisesti jätetty pommittamatta tavanomaisella lentotoiminnalla. Näin saatiin havaintoja uuden aseen vaikutuksesta ehyeen asutuskeskukseen. Pommien käytön tukijat uskovat, että ihmishenkiä ennemminkin säästettiin, sillä tavanomaisissa pommituksissa ja Yhdysvaltain maihinnousussa olisi todennäköisesti kuollut enemmän ihmisiä. Japanilaisia koulutettiin itsemurhatoimintaan maasodassa vastustajan ajoneuvoja vastaan ja koululaisillekin opetettin bambukeihäiden käyttöä vihollissotilaisiin. Japanin pääministeri kenraali Tōjō oli myös määrännyt liittoutuneiden 100 000 sotavankia teloitettavaksi, jos maihinnousu Japanin pääsaarille tapahtuisi. Japania hallitsevassa sotilasneuvostossa myös tulkittiin väärin Yhdysvaltojen esittämän ehdottoman antautumisen vaatimuksen lieventämistä muotoon, joka olisi sallinut keisarin jäädä valtaistuimelleen. Tätä pidettiin vastustajan heikentymisen osoituksena, ja oletettiin puolustustaistelun jatkamisen johtavan USA:n väsymiseen.

Katso myös

- Ydinsota
- Ydinaseriisunta
- Kauhun tasapaino
- Ydinaseohjelmat eri maissa
- Joukkotuhoase

Lähteitä

- Gerard J. DeGroot: "The Bomb - A Life"
- Scott C. Zeman & Michael A. Amundson (toim.): "Atomic Culture"
- Richard Rhodes: "The Making of the Atomic Bomb"
- Spencer R. Weart: "Nuclear Fear"
- Joyce A. Evans: "Celluloid Mushroom"
- The Manhattan Project: [http://www.gutenberg.org/catalog/world/readfile?fk_files=35780&pageno=6 The Atomic Bombings of Hiroshima and Nagasaki]
- Valittujen palojen julkaisema kirja "Ratkaisun hetket - Sata tapahtumaa jotka muuttivat maailmaa"
- Toby Archer:"Ydinaseet ja terrorismi uhkaavat USA:n hegemoniaa" Helsingin Sanomat 27.7.2005 s. A 4
- Kari Salminen: "Sienipilven varjossa" Ilta-Sanomat Plussa 30.7.2005 s. 6
- [http://www.armscontrol.org/act/2002_06/factfilejune02.asp Ydinaseiden rajoitussopimuksista englanniksi] Luokka:Ydinase Luokka:Aseet Luokka:Sodankäynti Luokka:Joukkotuhoaseet ms:Senjata nuklear ko:핵무기 ja:核兵器 simple:Nuclear weapon th:อาวุธนิวเคลียร์

1927

Tapahtumia

- 7. tammikuuta - Ensimmäinen transatlanttinen puhelinsoitto New Yorkista Lontooseen.
- 9. tammikuuta - Sotilasvallankaappaus murskattiin Lissabonissa.
- 12. helmikuuta - Ensimmäiset brittijoukot saapuivat Kiinaan, Shanghaihin. Miehitystä protestoitiin yleislakolla.
- 10. maaliskuuta - Albaniassa liikekannallepano Jugoslavian hyökkäyksen varalta.
- 12. huhtikuuta - Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta muutti nimensä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneeksi kuningaskunnaksi, koska Irlannin vapaavaltio ei enää ollut osa sitä.
- 12. huhtikuuta - Guomindangin joukot surmasivat kommunistityöläisiä Shanghaissa.
- 22. huhtikuuta - Suuri Mississippin tulva on Yhdysvaltojen historian suurin luonnonkatastrofi.
- 9. toukokuuta - Australian parlamentti kokoontui ensimmäisen kerran Canberrassa.
- 11. toukokuuta - Yhdysvaltain Academy of Motion Picture Arts and Sciences perustettiin. Se alkoi jakaa omaa nimeään kantavia elokuva-alan palkintoja (katso Oscar-palkinto)
- 20. toukokuuta - Saudi-Arabia sai itsenäisyyden.
- 20. toukokuuta - Charles Lindbergh ylitti Atlantin lentokoneella ilman välilaskuja.
- 22. toukokuuta - 8,6 richterin maanjäristys surmasi 200 000 Kiinassa.
- 23. toukokuuta - Televisio esitellään ensimmäistä kertaa yleisölle.
- 24. toukokuuta - Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon agitaation ja vakoilun vuoksi.
- 27. toukokuuta - Ford lopetti T-mallin valmistuksen.
- 4. kesäkuuta - Jugoslavia katkaisi diplomaattisuhteet Albaniaan.
- 7. kesäkuuta - Neuvostoliiton lähettiläs Voikov salamurhattiin Varsovassa.
- 9. kesäkuuta - Neuvostoliitto teloitti 20 brittidiplomaattia vakoilusta.
- 29. kesäkuuta - Maan pohjoisimmassa osassa sattui täydellinen auringonpimennys.
- 10. heinäkuuta - Irlannin vapaavaltion varapresidentti Kevin O'Higgins murhattiin Dublinissa.
- 15. heinäkuuta - Yli 200 kuoli mellakoissa Wienissä.
- 1. elokuuta - Kiinan Kansan vapautusarmeija perustettiin kommunistisen puolueen sotilassiiveksi Nanchangin kansannousun aikana.
- 23. elokuuta - Italialaiset anarkistit Nicola Sacco ja Bartolomeo Vanzetti teloitettiin Bostonissa. Teloituksen seurauksena mellakoita Lontoossa, Pariisissa ja Saksassa.
- 12. marraskuuta - Lev Trotski erotettiin NKP:sta, Josif Stalin jäi Neuvostoliiton kiistattomaksi johtajaksi.

Syntyneitä

- 10. tammikuuta - Olof Palme (k. 1986)
- 24. tammikuuta - Leo Jokela, näyttelijä
- 20. helmikuuta - Sidney Poitier, kirjailija
- 27. helmikuuta - Aira Samulin
- 16. huhtikuuta - Benedictus XVI, paavi
- 4. heinäkuuta - Gina Lollobrigida, näyttelijä
- 6. heinäkuuta - Janet Leigh, näyttelijä
- 14. lokakuuta - Roger Moore, näyttelijä
- 16. lokakuuta - Günter Grass, kirjailija
- 27. syyskuuta - Romano Scarpa, ankkapiirtäjä

Kuolleita

- 1. kesäkuuta - J. B. Bury, historioitsija
- 2. lokakuuta - Svante Arrhenius, kemisti, fysikaalisen kemian perustaja Luokka:1927 ms:1927 ko:1927년 ja:1927年 simple:1927 th:พ.ศ. 2470

Kiinan valtioneuvosto

Kiinan valtioneuvosto on Kiinan valtionhallinnon ylin toimeenpaneva elin. Se koostuu pääministeristä, varapääministereistä, ministereistä, valtion valtuutetuista, päätilintarkastajasta ja pääsihteeristä. Presidentti nimittää pääministerin ja kansankongressi hyväksyy nimityksen. Presidentti voi myös erottaa pääministerin. Pääministeri nimittää muut valtioneuvoston jäsenet ja kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta hyväksyvät nimitykset. Presidentti voi erottaa heidätkin. Virkakausi valtioneuvostossa kestää viisi vuotta eikä kukaan voi olla valtioneuvostossa enempää kuin kaksi peräkkäistä kautta. Pääministeri on vastuussa valtioneuvostosta ja kukin ministeri on vastuussa omasta ministeriöstään tai komissiostaan. Ulkopolitiikassa valtion valtuutetut voivat hoitaa tärkeitä toimia pääministerin puolesta mikäli pääministeri uskoo heille tällaisen tehtävän. Päätilintarkastaja johtaa valtion tilintarkastushallintoa ja vastaa talouden valvonnasta ja tilintarkastuksista. Pääsihteeri toimii pääministerin alaisuudessa ja on vastuussa valtioneuvoston työstä ja johtaa valtioneuvoston päätoimistoa. Valtioneuvosto on vastuussa Kiinan kommunistisen puolueen periaatteiden ja politiikan sekä kansankongressin hyväksymien lakien ja säädösten noudattamisesta ja sellaisista asioista kuin Kiinan sisäpolitiikka, diplomatia, kansallinen puolustus, talous, kulttuuritoimi ja koulutus. Nykyisen perustuslain voimassaollessa valtioneuvostolla on hallinnollisen lainsäädännön valta, valta esittää ehdotuksia, hallinnollisen johdon valta, taloudenhoidon valta, diplomatian hallinnon valta, sosiaalihallinnon valta ja muut vallat jotka kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta sille myöntää.

Valtioneuvoston johto tällä hetkellä

- Pääministeri: Wen Jiabao
- Varapääministerit: Huang Ju, Wu Yi, Zeng Peiyan, Hui Liangyu
- Valtion valtuutetut: Zhou Yongkang, Cao Gangchuan, Tang Jia xuan, Hua Jianmin, Chen Zhili
- Valtioneuvoston pääsihteeri: Hua Jianmin (virkaatekevä)

Ministeriöt ja niistä vastuussa olevat ministerit

- Ulkoasiainministeriö: Ministeri Li Zhaoxing
- Kansallisen puolustuksen ministeriö: Ministeri Cao Gangchuan (virkaatekevä)
- Valtion kehitys- ja uudistusministeriö: Vastuuministeri: Ma Kai
- Opetusministeriö: Ministeri Zhou Ji
- Tiede- ja teknologiaministeriö: Ministeri Xu Guanhua
- Valtion komissio kansallista puolustusta varten tieteen, teknologian ja teollisuuden aloilla: Vastuuministeri: Zhang Yunchuan
- Etnisten asioiden komissio: Vastuuministeri: Li Dek Su (korealainen)
- Yleisen turvallisuuden ministeriö: Ministeri Zhou Yongkang
- Valtion turvallisuuden ministeriö: Ministeri Xu Yongyue
- Valvontaministeriö: Ministeri Li Zhilun
- Siviiliasiain ministeriö: Ministeri Li Xueju
- Oikeusministeriö: Ministeri Zhang Fusen
- Valtionvarainministeriö: Ministeri Jin Renqing
- Henkilökuntaministeriö: Ministeri Zhang Bolin
- Työvoima ja sosiaaliturvaministeriö: Ministeri Zheng Silin
- Maan ja luonnonvarojen ministeriö: Ministeri Tian Fengshan
- Rakennusministeriö: Ministeri Wang Guangtao
- Rautatieministeriö: Ministeri Liu Zhijun
- Viestintäministeriö: Ministeri Zhang Chunxian
- Tietotekniikkaministeriö: Ministeri Wang Xudong
- Vesivarojen ministeriö: Ministeri Wang Shucheng
- Maatalousministeriö: Ministeri Du Qinglin
- Kauppaministeriö: Ministeri Lu Fuyuan
- Kulttuuriministeriö: Ministeri Sun Jiazheng
- Terveysministeriö: Ministeri Wu Yi (virkaatekevä)
- Valtion väestönkasvun ja perhesuunnittelun komissio: Vastuuministeri: Zhang Weiqing
- Kiinan kansanpankki: Pääjohtaja: Zhou Xiaochuan
- Kansallinen tilintarkastustoimisto: Päätilintarkastaja: Li Jinhua

Valtioneuvoston suorassa alaisuudessa oleva erityisjärjestö

- Valtion varojen valvonnan ja hallinnon komissio: Puheenjohtaja Li Rongrong

Valtioneuvoston suorassa alaisuudessa olevat järjestöt

- Yleinen tullihallinto: Johtaja Mou Xinsheng
- Valtion verohallinto: Johtaja Xie Xuren
- Valtion ympäristönsuojelun hallinto: Johtaja Xie Zhenhua
- Kiinan siviili-ilmailun hallinto: Johtaja Yang Yuanyuan
- Valtion radio-, elokuva- ja televisohallinto: Johtaja Xu Guangchun
- Valtion urheiluhallinto: Johtaja Yuan Weimin
- Valtion tilastotoimisto: Johtaja Zhu Zhixin
- Valtion teollisuuden ja kaupan hallinto: Johtaja Wang Zhongfu
- Valtion lehdistö- ja julkaisuhallinto: Johtaja Shi Zongyuan
- Valtion metsätoimisto: Johtaja Zhou Shengxian
- Laadunhallinnan, tarkastusten ja karanteenin erityishallinto: Johtaja Li Changjiang
- Valtion lääkehallinto: Johtaja Zheng Xiaoyu
- Valtion älyllisen pääoman toimisto: Johtaja Wang Jingchuan
- Kansallinen turismihallinto: Johtaja He Guangwei
- Uskonnollisten asioiden hallinto: Johtaja Ye Xiaowen
- Valtioneuvoston valtuutettujen toimisto: Johtaja Cui Zhanfu
- Valtion toimistojen hallintatoimisto: Johtaja Jiao Huancheng
- Työturvallisuushallinto: Johtaja Wang Xianzheng

Virastot

- Ulkokiinalaisten asioiden virasto: Johtaja Chen Yujie
- Taiwanin asioiden virasto: Johtaja Chen Yunlin
- Hong Kongin ja Macaon asioiden virasto: Johtaja Liao Hui
- Lainsäädännöllisten asioiden virasto: Johtaja Cao Kangtai
- Informaatiovirasto: Johtaja Zhao Qizheng
- Tutkimusvirasto: Johtaja Wei Liqun

Laitokset

- Xinhua uutistoimisto: Toimitusjohtaja Tian Congming
- Kiinan tiedeakatemia: Rehtori Lu Yongxiang
- Kiinan yhteiskuntatieteellinen akatemia: Rehtori Chen Kuiyuan
- Kiinan insinöriikan akatemia: Rehtori Xu Kuangdi
- Kehityksen tutkimuskeskus: Johtaja Wang Mengkui
- Kansallinen hallintokoulu: Rehtori Hua Jianmin (virkaatekevä)
- Valtion seismologinen toimisto: Johtaja Song Ruixiang
- Kiinan meteorologinen hallinto: Johtaja Qin Dahe
- Kiinan pankkisäätelykomissio (CBRC): Puheenjohtaja Liu Mingkang
- Kiinan arvopaperikaupan säätelykomissio: Puheenjohtaja Shang Fulin
- Kiinan vakuutustoiminnan säätelykomissio: Puheenjohtaja Wu Dingfu
- Valtion sähkönsäätelykomissio (SERC): Puheenjohtaja Chai Songyue
- Sosiaaliturvan rahaston kansallinen neuvosto: Toimitusjohtaja Xiang Huaicheng
- Kansallinen luonnotieteiden rahasto: Puheenjohtaja Chen Jiaer

Ministeriöiden ja komissioiden alaiset toimistot ja virastot

- Valtion viljatoimisto: Johtaja Nie Zhenbang
- Valtion tupakkamonopolin toimisto: Johtaja Jiang Chengkang
- Valtion ulkomaanviennin virasto: Johtaja Wan Xueyuan
- Valtion merentutkimuksen virasto: Johtaja Wang Shuguang
- Valtion maanmittaus- ja kartoistusvirasto: Johtaja Chen Bangzhu
- Valtion postivirasto: Johtaja Liu Andong
- Valtion kulttuurilöytöjen virasto: Johtaja Shan Jixiang
- Valtion perinteisen kiinalaisen lääketieteen hallinto: Johtaja She Jing (virkaatekevä)
- Valtion ulkomaankaupan virasto: Johtaja Guo Shuqing (virkaatekevä)

Katso myös

- Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea
- Kiinan kansankongressi
- Kiinan presidentti
- Kiinan keskussotilaskomissio
- Kiinan korkein oikeus
- Kiinan kansan korkein protektoraatti Luokka:Kiina Luokka:Politiikka

Tiananmenin aukion mielenosoitus

Tiananmenin aukion mielenosoituksilla viitataan yleensä 15. toukokuuta ja 4. kesäkuuta 1989 välisenä aikana Tiananmenin aukiolla Pekingissä, Kiinassa pidettyihin opiskelijamielenosoituksiin. Hu Yaobang kuoli 15. huhtikuuta 1989, ja opiskelijoita kerääntyi muistotilaisuuteen Taivaallisen rauhan aukiolle. Osa heistä jäi sinne osoittamaan mieltä, lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajoittamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, 4. kesäkuuta 1989 Shikangista tuotiin armeija paikalle. Suurten kaupunkien ulkopuolelta tulleet uudet joukot tottelivat käskyjä pekingiläisjoukkoja paremmin ja mielenosoitus hajoitettiin. Lukuisia ihmisiä jäi panssarivaunujen alle niiden matkalla aukiolle. Arviot uhrien määrästä aukiolla ja matkalla sinne vaihtelevat lähteestä riippuen muutamasta sadasta useisiin tuhansiin. Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Turismi länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät. Tiananmenin aukiolla osoitettiin mieltä ja mellakoitiin myös pääministeri Zhou Enlain kuoltua alkuvuodesta 1976. Silläkin kertaa valtiovalta lopetti kansalaisten spontaanit mielenilmaukset lyhyeen. Ennen vuotta 1989 julkaistuissa lähteissä "Tiananmenin mielenosoituksilla" viitataan kevään 1976 tapahtumiin.

Katso myös

- Kiinan kansantasavallan historia Luokka:Kiinan historia ko:1989년 톈안먼 사건 ja:六四天安門事件

Zhao Ziyang

Zhao Ziyang (yksink.: 赵紫阳, perint.: 趙紫陽, pinyin: Zhào Zǐyáng) (s. 17. lokakuuta 1919—k. 17. tammikuuta 2005) toimi poliitikkona Kiinan kansantasavallassa. Hän oli kansantasavallan pääministerinä vuosina 1980—1987 ja kommunistipuolueen pääsihteerinä vuosina 1987—1989.

Varhaiset vaiheet

Zhao syntyi varakkaaseen maanomistajan perheeseen Henanin provinssissa. Hän liittyi kommunistien nuorisoliittoon vuonna 1932 ja työskenteli kommunistipuolueen virkailijana Kiinan-Japanin sodan aikana (1937—1945). Guangdongissa hän sai nimeä puolueen sisällä vuonna 1951 ja esitteli useita maataloudellisia uudistuksia. 1960-luvulla hän oli jo Guangdongin provinssin puoluesihteeri. Kulttuurivallankumouksen aikana Zhao poistettiin Guangdongin puoluejohtajan virastaan, koska kannatti Liu Shaoqin uudistuksia. Hänet marssitettiin Guangzhoun läpi aasinhattu päässään ja vuonna 1971 Zhao määrättiin työskentelemään Sisä-Mongoliaan.

Valtaannousu

Vuonna 1973 Zhou Enlai palautti Zhaon kunnian ja vuonna 1975 lähetti hänet Kiinan suurimpaan provinssiin, Sichuanniin ensimmäiseksi puoluesihteeriksi. Täällä hän teki maatalouteen radikaaleja ja onnistuneita markkinasuuntautuneita uudistuksia, jotka johtivat nopeaan tuotannon lisääntymiseen. Hänestä tuli kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen vuonna 1973. Deng Xiaoping asetti hänet Politbyroon varajäseneksi vuonna 1977 ja täysivaltaiseksi jäseneksi vuonna 1979. Hän liittyi kommunistipuolueen politbyroovaliokuntaan vuonna 1982. Kuuden kuukauden varapääministeriyden jälkeen hänet nimitettiin pääministeriksi vuonna 1980 ja tämän lisäksi kommunistipuolueen pääsihteeriksi tammikuussa 1987. Puolueen pääsihteeriksi nimittämisen jälkeen hän kannatti talousuudistuksia ja avointa ulkomaanpolitiikkaa toistuvasti. Hänen talousuudistuksiaan kritisoitiin inflaation aiheuttamisesta. Li Peng seurasi Zhaoa pääministeriksi vuonna 1987.

Syrjäyttäminen

Tiananmenin aukion tapahtumat vuonna 1989 sinetöivät hänen kohtalonsa ja tekivät mahdottomaksi minkäänlaisen liikkeen kohti demokraattisuutta. Kun Kiinan kommunistijohtajat Deng Xiaoping, Yang Shangkun, Li Peng ja Hu Qili viimeistelivät suunnitelmiaan poikkeustilan julistamisesta ja Tiananmenin aukion protestien murskaamisesta, Zhao, silloinen kommunistipuolueen pääsihteeri, marssi opiskelijoiden sekaan ja puhui heille ja pyysi heitä lopettamaan ennen kuin oli liian myöhäistä Tapahtumia seuranneessa valtataistelussa Zhaolta poistettiin kaikki hänen virka-asemansa. Zhaon motiiveja tekoonsa ei vieläkään tiedetä. Joidenkin mielestä hän meni aukiolle toivoen sovinnollisen eleen antavan hänelle vaikutusvaltaa kovan linjan miehiä vastaan, kuten pääministeriä Li Pengiä. Verilöylyn jälkeen Zhao määrättiin kotiarestiin, jonka jälkeen hän oli tiukan valvonnan alla.

Poliittiset linjaukset

Zhao kutsui poliittista uudistusta "suurimmaksi sosialismia koettelevaksi kokeeksi". Hän uskoi, että taloudellinen kehitys oli epäsuorasti yhteydessä demokratisoitumiseen. Niinkin aikaisin kuin vuonna 1986 Zhaosta tuli ensimmäinen korkea-arvoinen kiinalainen johtaja, joka kuulutti muutoksen perään, tarjoten mahdollisuutta vaaliehdokkuudelle kylätasolta jopa keskuskomitean jäsenyyteen asti. Hänen talouspoliittiset linjauksensa olivat aikaan ja paikkaan nähden myös uudistusmielisiä. Hän laati "alustavan edistysvaiheteorian" kehityssuunnaksi sosialistisen järjestelmän muuttamiselle, joka loi pohjan sille kukoistukselle, josta Kiina nykyään nauttii. 1980-luvulla Zhao leimattiin monien silmissä marxismin revisionistiksi. Hän kannatti valtion läpikuultavuutta ja kansallista dialogia, joka piti sisällään tavallisia kansalaisia päätöksentekovaiheessa; tämä teki hänestä suositun kansan keskuudessa. Sichuanissa, jossa Zhao toimeenpani taloudellisia rakenteenmuutoksia 1970-luvulla, hänestä oli sanonta: "yao chi liang, Zhao Ziyang". Tämä sanaleikki hänen nimestään tarkoittaa vapaasti käännettynä "jos haluat syödäksesi, etsi Ziyang käsiisi." Vuoden 2004 helmikuussa Zhao sairastui keuhkokuumeeseen, joka johti vakavaan keuhkojen vajaatoimintaan. 6. huhtikuuta, mahdollisten Zhaon kuolemaa seuraavien järjestyshäiriöiden estämiseksi valtion turvallisuusjoukot määrättiin hälytystilaan. 15. tammikuuta 2005 uutislähteet reportoivat Zhaon vaipuneen koomaan ja hän poistui keskuudestamme kahta päivää myöhemmin pekingiläisessä sairaalassa. Luokka:Kiinan kansantasavallan johtajat ko:자오쯔양 ja:趙紫陽

Jiang Zemin

Jiāng Zémín (江澤民; 江泽民) (s. 17. elokuuta 1926) on kiinalainen poliitikko. Jiang toimi Kiinan kommunistipuolueen pääsihteerinä vuosina 1989—2002, Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajana vuosina 1990—2004 ja Kiinan kansantasavallan presidenttinä vuosina 1993—2003. Häntä pidetään kommunistipuolueen "kolmannen sukupolven johtajien ytimenä"; hänen teoriansa "kolmen edustuksesta" on omaksuttu puolueen ja valtion perustuslakeihin. Hänen hallintonsa aikana Kiina koki uudistusten ansiosta ällistyttävän taloudellisen kasvun ja paransi suhteitaan ulkomaailmaan, samalla kun kommunistipuolue säilytti tiukan otteensa valtiosta.

Tausta

Vuonna 1943, valmistuttuaan Yangzhoun lukiosta, hän alkoi käydä yliopistoa Nanjingissa. Vuonna 1946 hän vaihtoi Shanghain Jiaotongin yliopistoon ja valmistui sieltä vuonna 1947. Jiangista tuli maanalaisen kommunistiopiskelijaliikkeen jäsen osallistuttuaan maanlaajuiseen yliopistoliikehdintään; puolueen jäsen hänestä tuli vuonna 1946. Jiang sai koulutuksensa koneinsinööriksi moskovalaisessa Stalinin autotehtaassa vuonna 1950. Jiang toimi Romanian suurlähettiläänä ja Shanghain pormestarina, ja siten puhuu sujuvaa venäjää ja romaniaa, ja on kykenevä vastaanottamaan ulkomaalaisia merkkihenkilöitä pohjatiedoillaan japanista, ranskasta ja englannista sekä kirjallisuudesta.

Valtaannousu

Jiang oli Deng Xiaopingin, Li Pengin, Chen Yunin ja eläkkeelle siirtyneiden puoluevanhimpien 27. maaliskuuta 1993 valitsema kompromissiehdokas korvaamaan liberaalimpi Zhao Ziyang, jota arveltiin liian lempeäksi opiskelijamielenosoittajia kohtaan. Vaikkei Jiang ollut suoranaisesti sekaantunut välienselvittelyyn, hän kohosi puolueen keskeisiin asemiin vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitusten jälkeen roolistaan vastaavanlaisten mielenosoitusten ehkäisemisessä Shanghaissa. 76-vuotias Jiang uudelleenvalittiin Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajaksi 16. puoluekokouksessa vuonna 2002, jossa myös Hu Jintao otti Jiangin paikan puolueen johtajana, nousten uudeksi kommunistipuolueen pääsihteeriksi. 15. maaliskuuta 2003 Hu seurasi Jiangia, tullen Kiinan kansantasavallan presidentiksi. 19. syyskuuta 2004 Jiang luopui Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajuudesta kommunistipuolueen keskuskomitean korkean tason kokouksen yhteydessä. Käytännössä Jiang on nyt luopunut kaikista tärkeistä viroistaan, mutta omaa silti vaikutusvaltaa Kiinan politiikassa.

Falun Gong

Jiang kielsi heinäkuussa 1999 Falun Gong -järjestön, jonka kannattajat syyttävät häntä "väkivaltaisesta ja massiivisesta vainokampanjasta", "valtioterrorista, kidutuksista ja murhista" ja "kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan." Luokka:Kiinan kansantasavallan johtajat ko:장쩌민 ja:江沢民

1927

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- 1. kesäkuuta - J. B. Bury, historioitsija
- 2. lokakuuta - Svante Arrhenius, kemisti, fysikaalisen kemian perustaja Luokka:1927 ms:1927 ko:1927년 ja:1927年 simple:1927 th:พ.ศ. 2470

Guomindang

Guomindang eli nationalistipuolue (中國國民黨 (yksinkertaistetuin merkein 中国国民党) [Zhōnggúo Gúomíndăng], vanhemmissa teksteissä Kuomintang, lyhenteenä GMD tai aiemmin KMT), eli Kiinan kansallinen kansanpuolue on Kiinan tasavallassa (Taiwan) toimiva poliittinen puolue. Sen poliittisena tavoitteena on Kiinan yhdistäminen. Guomindang perustettiin tasavallan alkuvuosina hajonneen Tongmenghui-puolueen tilalle. Yuan Shikain kiellettyä GMD se palasi Kiinaan 1920 ja alkoi taistella sotalordeja vastaan. Se onnistui yhdistämään maan 1928, mutta alkoi samalla taistella kommunisteja vastaan. Kommunistien vastainen taistelu väheni Japaninvastaisen sodan ajaksi, mutta jatkui tämän jälkeen GMD:n tappioksi. 1949 GMD pakeni Taiwanin saarelle, jossa se oli ainoa laillinen puolue ennen vuotta 1991 ja hallitsi maata vuoden 2000 presidentinvaaleihin saakka.

Alkuvuodet

Sun Zhongshan (Sun Yat-Sen) perusti Guomindangin yhdessä Song Chiaorenin (Sung Chiao-Jen) kanssa 25. elokuuta 1912. Se oli usean vallankumouksellisen liikkeen yhdistymä, niistä tärkeimpänä Tongmenghui, ja poliittiselta suuntaukseltaan vallankumouksellinen ja vasemmistolainen. Ensimmäisissä vaaleissa 1913 GMD sai enemmistön parlamentissa, mutta kun silloinen presidentti Yuan Shikai toimi diktaattorin ottein, GMD julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, minkä seurauksena Yuan Shikai kielsi puolueen ja se joutui maanpakoon Japaniin. Puolue teki paluun valloittamalla Guangzhoun (Kanton) ja perustamalla sinne separatistihallituksen 1920. Tämän jälkeen se yritti yhdistää maan sotaretkellä 1922, mutta tämä epäonnistui ja johtoryhmä pakeni Shanghaihin. Komintern halusi tuohon aikaan Kommunistiselle puolueelle liittolaisen, jollaiseksi valittiin GMD. Puolue järjestäytyi uudelleen Kominternin ja Neuvostoliiton tuella sekä poliittisesti että sotilaallisesti ja perusti uudelleen separatistihallituksen Guangzhouhun 1925. Näihin aikoihin puolueen ideologiana toimi Sun Zhongshanin Kansan kolme periaatetta (三民主義, mikä on myös Taiwanin kansallislaulun nimi): nationalismi, demokratia ja elanto kansalle.

Sota-aika

Sun Zhongshanin kuoltua 1926 Guomindangin johtoon jäi valtatyhjiö, sillä ketään muiden yli erottuvaa seuraajaa ei ollut näköpiirissä. Kenraali Jiang Jieshi (Chiang Kai-Shek) toimi sovittelijana ääriryhmien välissä ja omaksui puolueen johtohahmon roolin, johdattaen sen pohjoisen sotaretkelle sotalordihallintoa vastaan, tarkoituksena yhdistää Kiina. Sotaretkelle lähdettiin kahtena rintamana, puolueen vasemmistosiipi (mukaan lukien kommunistit) lähti sisämaanreittiä kohti Wuhania ja oikeistosiipi Jiang Jieshin johdolla kulki rannikkoa pitkin. Aluksi eteneminen sujui sutjakasti molemmilla rintamilla. Shanghaissa työläiset olivat jo ottaneet vallan GMD:n saapuessa paikalle, ja kaikkien yllätykseksi Jiang Jieshi järjestikin salaseuratuttavuuksiensa avulla siellä verilöylyn, hävittäen kaupungin työväenliikkeen ja puolueensa kommunistit. GMD:n Wuhanin siipi irtisanoutui tästä politiikasta ja julisti Jiang Jieshin pois viralta. Jiang taas otti paikan uuden hallituksen päämiehenä Nanjingissa ja ilmoitti olevansa Sun Zhongshanin seuraaja GMD:ssä. Pääosin spontaanisti syntyneen Wuhanin kapinan jälkeen GMD:n Wuhanin siipi muutti mielensä kommunistien suhteen ja yhtyi Jiang Jieshin linjalle. Tällä GMD sai myös liittolaisia pohjoisessa ja jatkoi sotaretkeään. Peking vallattiin 1928. GMD joutui kuitenkin toimimaan yhteistyössä sotalordien kanssa eikä voinut horjuttaa vallitsevaa järjestelmää tekemällä uudistuksia, olisi se sitten niitä halunnut tai ei. Puolue harjoitti kovaa politiikkaa pitäen kansaa kurissa ja kallistui vähitellen fasismin suuntaan. Suurin vastustuksen aihe oli kuitenkin se, että GMD jätti Japanin uhan lähes huomiotta. Jiang Jieshin ajatus oli, että maan olisi oltava yhtenäinen ennen kuin se saattoi kohdata ulkoisen vastustajan, ja siksi oli ensin hävitettävä kotimaiset ongelmat kuten kommunistit ja japanilaisten suhteen piti olla niin myöntyväinen ettei aseelliseen yhteenottoon jouduttaisi. Niinpä Japanin perustaessa Mantšukuon nukkevaltion, GMD tyytyi tekemään valituksen Kansainliitolle, joka ei saanut mitään aikaan. Jiang Jieshi pakotettiin kuitenkin yhteisrintamaan kommunistien kanssa Japania vastaan kun hänet kidnapattiin joulukuussa 1936. Pian tämän jälkeen alkoi täysimittainen sota Japania vastaan. Ks. Kiinan-Japanin sota (1937-1945). Kuitenkin Jiang säästeli armeijansa valiojoukkoja sodanjälkeistä kommunistien vastaista yhteenottoa varten ja GMD järjesti pienempimuotoisia taisteluja sodan aikanakin kommunisteja vastaan. Sodan jälkeen syttyikin sitten sisällissota kommunistien kanssa. Jiang Jieshi määräsi joukkonsa puolustamaan kaupunkeja, mikä antoi kommunistien vallata maaseutua vapaasti. Vuoteen 1949 mennessä kommunistit olivat vallanneet lähes koko maan ja GMD joutui pakenemaan Taiwanille.

GMD Taiwanilla

Katso myös

- Kiinan tasavallan historia Luokka:Kiina zh-min-nan:Tiong-kok Kok-bîn-tóng ko:중국국민당 ja:中国国民党

Zhou Enlai

Zhōu Ēnlái, (周恩來; 周恩来) (5. maaliskuuta 1898 - 8. tammikuuta 1976), etevä kiinalainen kommunistijohtaja, joka toimi Kiinan pääministerinä vuodesta 1949 kuolemaansa saakka.

Aikaiset vuodet

Syntyi Huai'anissa (淮安), Jiangsun provinssissa ja hänet adoptoitiin hyvätuloiseen Tianjinin perheeseen. Hän opiskeli Nankaissa ja Japanissa vuosina 1915 – 1918. Yhteyksiensä vuoksi radikaaleihin, hänet pidätettiin lyhyeksi ajaksi palatessaan Nankaihin. Vapauttamisensa jälkeen vuonna 1920 hän opiskeli Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Hän liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1921 ja kolme vuotta myöhemmin Zhou palasi Kiinaan työskentelemään Sun Yat-senin kanssa. 8. elokuuta 1925 hän meni naimisiin opiskelija-aktivisti Deng Yingchaon kanssa Tianjinissa. Hänestä tuli myöhemmin huomattava kommunistipuolueen jäsen. Aviopari jäi lapsettomaksi, mutta adoptoivat monia "vallankumouksellisten marttyyrien" orpoja lapsia; joista ehkäpä kuuluisin oli tuleva pääministeri Li Peng.

Poliittinen ura

Zhou herätti kansallista huomiota vuoden 1919 Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikana johtaessaan ratsiaa paikallisviraston tiloihin Versailles'n sopimuksen vastaisien opiskelijaprotestien aikana. Vuonna 1920 Zhou muutti Ranskaan, jossa hän toimi aktiivisesti radikaalien kiinalaisopiskelijoiden joukossa. Vuonna 1921 hänestä tuli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen ja vietti seuraavat kaksi vuotta matkustellen Euroopassa. Palatessaan Kiinaan, hän palveli Guangzhoussa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna 1926. (Whampoan Kominternin sponsorit näkivät tämän viran tasapainottavana tekijänä Chiang Kai-shekin oikeistolaiselle nationalismille.) Pohjoisen sotaretken alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna 1926 hän järjesti yleislakon Shanghaissa, avaten kaupungin Guomindangille. Kun Guomindang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta Jiangxiin ja vähitellen hänen lojaalisuutensa alkoi muuntumaan poispäin ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, vaihtuen Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen ja osallistui Pitkään marssiin. Yenanin vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tästä seurauksena hän näytteli tärkeää roolia Xianin välikohtauksessa, auttoi varmistamaan Chiang Kai-shekin vapauttamisen ja neuvotteli toisen guomindang-kommunisti-liiton syntymisen. Zhou vietti Kiinan-Japanin sodan ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa Chongqingissa ja otti osaa toista maailmansotaa edeltäneihin epäonnistuneisiin neuvotteluihin. Vuonna 1949 Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessään Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta, hän vastasi sanoilla: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa 1953 hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota Geneven rauhanneuvotteluissa (1954) ja Bandungin konferenssissa (1955). Vuonna 1958 hän luovutti ulkoministerin salkkunsa Chen Yi'lle, mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa Suuren harppauksen (1958) ja Kulttuurivallankumouksen (1966 – 1976) ajan ja ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon. Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamiseen länsimaihin 1970-luvun alussa, hän kutsui Richard Nixonin Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisoinnin. Saatuaan tietää sairastavansa syöpää, hän alkoi siirtämään monia vastuutehtäviään Deng Xiaopingille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain kuukausia ennen Maoa. Huhtikuussa 1976 Zhoun suremisen rajoittaminen laukaisi mellakoita. Luokka:Kiinan kansantasavallan johtajat ko:저우언라이 ja:周恩来

1934

Tapahtumia

- 23. helmikuuta - Leopold III kruunattiin Belgian kuninkaaksi.
- 8. maaliskuuta - Ruotsin prinssi Sigvard, Uplannin herttua menetti kuninkaalliset arvonimensä avioliiton vuoksi.
- 20. maaliskuuta - Kaikki Saksan poliisijoukot asetettiin Heinrich Himmlerin alaisuuteen.
- 1. huhtikuuta - Bonnie ja Clyde surmaavat kaksi poliisia Grapevinessä, Texasissa.
- 15. toukokuuta - Yhdysvaltain oikeusministeriö tarjoaa $25 000 palkkion John Dillingeristä.
- 15. toukokuuta - Latvian Karlis Ulmanis hajotti parlamentin ja ryhtyi diktaattoriksi.
- 23. toukokuuta - Texan Rangersit ampuvat pankkiryöstäjät Bonnie ja Clyden Black Lakessa, Louisianassa.
- 24. toukokuuta - Tomás Masaryk valittiin uudelleen Tšekkoslovakian presidentiksi.
- 9. kesäkuuta - Walt Disneyn tuottama Hullunkurinen sinfonia, Viisas Kana Kananen saa ensiesityksensä. Aku Ankan ensiesiintyminen.
- 12. kesäkuuta - Bulgariassa kiellettiin poliittiset puolueet.
- 27. kesäkuuta - Jemenin emiiri ja Saudi-Arabian ibn Saud solmivat rauhansopimuksen.
- 30. kesäkuuta - Pitkien puukkojen yö natsipuolueessa ja SA:ssa.
- 22. heinäkuuta - FBI ampuu John Dillingerin, "Yhteiskunnan vihollisen nro. 1" Chicagon ulkopuolella Biograph-teatterissa.
- 25. heinäkuuta - Itävallan natsit surmaavat kansleri Engelbert Dollfussin vallankaappausyrityksessä.
- 2. elokuuta - Adolf Hitleristä tuli Führer hänen yhdistäessään kanslerin ja presidentin viran.
- 19. syyskuuta - Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon.
- 2. lokakuuta - Taifuuni tuhosi Osakassa ja Kiotossa riisisadon, 1660 kuollutta.
- 6. lokakuuta - Katalonian separatistit kapinoivat.
- 9. lokakuuta - Jugoslavian kuningas Aleksandar I ja Ranskan ulkoministeri Louis Barthou murhattiin kuninkaan vierailulla Marseillessa.
- 16. lokakuuta - Kiina kommunistien Pitkä marssi alkaa.
- 13. marraskuuta - Italian hallitus määräsi kaikki opettajat pitämään sotilas- ja puolueen uniformua luokan edessä.
- 1. joulukuuta - Neuvostoliiton poliburoon jäsen Sergei Kirov ammuttiin kommunistipuolueen päämajassa Leningradissa. Murha tapahtui ilmeisesti Stalinin käskystä ja aloitti Stalinin puhdistukset.
- 14. joulukuuta - Naisille äänioikeus Turkissa.
- 27. joulukuuta - Persiasta tuli Iran.
- 29. joulukuuta - Japani irtisanoutuu vuoden 1922 Washingtonin laivastosopimuksesta ja Lontoon 1930 laivastosopimuksesta.

Syntyneitä

- 17. tammikuuta - Donald Cammell, elokuvaohjaaja
- 5. helmikuuta - Hank Aaron, baseball-tähti
- 15. helmikuuta - Niklaus Wirth
- 17. helmikuuta - Barry Humphries ("Dame Edna Everage")
- 9. maaliskuuta - Juri Gagarin, kosmonautti, ensimmäinen ihminen avaruudessa († 1968)
- 3. huhtikuuta - Jane Goodall, zoologi
- 5. huhtikuuta - Roman Herzog, Saksan liittopresidentti 1994–1999
- 30. toukokuuta - Aleksei Leonov, kosmonautti, ensimmäinen avaruuskävely
- 6. kesäkuuta - Belgian Albert II
- 9. kesäkuuta - Aku Ankka, sarjakuvahahmo (ensiesiintyminen)
- 11. heinäkuuta - Giorgio Armani, muotisuunnittelija
- 20. syyskuuta - Sophia Loren, näyttelijä
- 24. syyskuuta - Lasse Mårtenson, suomalainen säveltäjä-muusikko
- 28. syyskuuta - Brigitte Bardot, näyttelijä
- 7. lokakuuta - Ulrike Meinhof, journalisti ja terroristi († 1976)
- 9. marraskuuta - Carl Sagan, astronomi († 1996)

Kuolleita

- 17. helmikuuta - Belgian Albert I
- 4. heinäkuuta - Marie Sklodowska-Curie (s. 1867)
- 22. heinäkuuta - John Dillinger, pankkiryöstäjä
- 25. heinäkuuta - Engelbert Dollfuss, Itävallan kansleri ja diktaattori
- 25. heinäkuuta - Nestor Mahno, ukrainalainen anarkisti
- 30. heinäkuuta - Ernst Röhm, Gregor Strasser, Kurt von Schleicher, natsipolitiikkoja
- 2. elokuuta - Paul von Hindenburg, Saksan presidentti
- 1. joulukuuta - Sergei Kirov, Neuvostojohtaja ms:1934 ko:1934년 ja:1934年 simple:1934 th:พ.ศ. 2477

Neuvostoliitto

Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (СССР ; SNTL) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliitto oli purkautuessaan 1991 pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta). Pääkaupunki oli Moskova. Historiansa aikana Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden määrä vaihteli, hajotessaan Neuvostoliitto oli jaettu viiteentoista sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joista tuli itsenäisiä valtioita maan hajotessa. Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa.

Historia

Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut Lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset. Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto. Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3.3.1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918. Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan ja vuonna 1929 Tadžikistan. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto. Sisällisodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytönössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi. Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940. Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyyisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin keski-Venäjällä ja Ukrainassa. Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi. 23. elokuuta 1939 toistensa päävastustajilta Espanjan sisällissodasta alkaen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja salaisesti jakoivat Itä-Euroopan keskenään etupiireihin. Maat jakoivat keskenään Puolan, jonne ne olivat hyökänneet syyskuussa 1939. Talvella 1939–1940 Neuvostoliitto kävi Suomea vastaan talvisodan. Sodan aloittamisen vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Sota alkoi Suomen hallituksen kieltäydyttyä Neuvostoliiton aluevaatimuksista ja neuvottelujen katkettua. Neuvostoliiton vaatimusten perusteena oli väite Leningradin turvavyöhykkeen laajentaminen ja Suomenlahden purjehduskelpoisuuden varmistaminen ja sotilastukikohta Hangossa. 22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sen eteneminen pysähtyi ensimmäisenä talvena näköetäisyydelle Moskovasta. Sodan kulku kääntyi seuraavana talvena Stalingradissa ja Kurskissa 1943. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Sodan jälkeen joutuivat karkoitetuiksi mm. Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös sosialistinen Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa. Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov, joka aloitti yhteiskunnassa voimakkaat destalinisaatiotoimet ja purki GULAG-järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin om