:: wikimiki.org ::

Kommunistinen Työväenpuolue

Kommunistinen työväenpuolue

Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on 1988 perustettu marxilais-leniniläinen puolue.

Historia

Perustaminen

KTP perustettiin keväällä 1988 Vantaalla, kun osa kommunisteista katsoi Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) etääntyneen liian kauas marxismi-leninismistä. Erityisesti SKP:n Uudenmaan piirijärjestö oli ajautunut erimielisyyksiin Tiedonantaja-liikkeen kanssa. Päätös puolueen perustamisesta tehtiin syksyllä 1987 Matinkylän pirtillä pidetyssä seminaarissa. Perustajat halusivat turvata itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen olemassaolon Suomessa, kun SKPy nähtiin tähän kyvyttömäksi jouduttuaan gorbachovilaisuuden ja kolmaslinjalaisuuden valtaan. Marxilais-leniniläiset kokivat tulleensa syrjityiksi SKPy:n Dipolin kokouksesta (1986) alkaen, jonka jälkeen uutta puoluetta alettiin rakentaa.

Kiista liittolaissuhteista

Vuonna 2002 KTP koki takaiskun, kun puolue hajosi kysymykseen liittolaissuhteista. KTP:n keskusneuvosto torjui äänin 18-9 siirtymisen uuteen vaalipuolueeseen (Muutosvoimat Suomi), johon oli tulossa myös selvästi oikeistolaisia ryhmiä. Tappiolle jäänyttä linjaa kannatettiin erityisesti Helsingin piirijärjestössä, joka liittyikin uuteen puolueeseen. KTP päätti tällöin erottaa sooloilijat. Mennä saivat mm. puoluesihteeri Heikki Männikkö, Työkansan sanomien päätoimittaja Reijo Katajaranta ja esimerkiksi 1994 presidenttiehdokkuudestaan tunnettu Pekka Tiainen. Erotetut perustivat 14.9.2002 Kommunistit ryn, jonka nimi myöhemmin muutettiin Kommunistien liitoksi. KTP on tämän jälkeen välttänyt kontakteja entisiin tovereihinsa, jotka ovat toimineet osin yhteistyössä SKP:n kanssa.
Vaaliliittoja äärioikeiston kanssa
KTP vedettiin yllättäen valtakunnalliseen julkisuuteen ennen kunnallisvaaleja 2004, kun kävi ilmi, että puolueen Turun ja Raision osastot olivat menneet vaaliliittoon Olavi Mäenpään rasistisen ja äärioikeistolaisen puolueen (Suomen Kansan Sinivalkoiset) kanssa. KTP:n puheenjohtaja Hannu Harju tuomitsi tapaukset paikallisena “sooloiluna”. Vaaliliitoista ei oltu keskusteltu puolueen keskuselimissä ja puolue irtisanoutui niistä olemalla mainostamatta kolmea ehdokastaan. KTP:n turkulainen “vahva mies” Esko Luukkonen sanoi vaaliliittoja vain teknisiksi. KTP sai Turussa 25 ja Raisiossa 16 ääntä. KTP:n kaikista vastuutehtävistä vaalien jälkeen pudotetun Luukkosen äänimäärä putosi edellisistä yrityksestä.
Politiikka
KTP:n perustajat olivat entisen SKP:n opposition kannattajia ja se on siten osa taistolaisuuden jatkumoa. Puolueen ideologia on muotoutunut brežneviläisen marxismi-leninismin pohjalle, vaikka toisaalta Neuvostoliiton loppuaikojen kritiikki on ollut osa puolueen retoriikkaa alusta alkaen. Puolue itse julisti 1998, etteivät 1970-80-luvuilla “tehdyt arviot aikakauden luonteesta ja vallankumousprosessin etenemisestä eivät olleet enää oikeita ja realistisia.” KTP kritisoi myös liikkeen liiallista sitoutumista opiskelijoihin ja työväen keskeinen asema haluttiin tuoda esiin puolueen nimessäkin. KTP edustaa varsin dogmaattisesti tulkittua marxismi-leninismiä, jossa Stalinia saatetaan siteerata avoimesti ja leninistinen puoluekieli karkoittanee potentiaaliset kannattajat.
Itsenäinen puolue
Vaatimus itsenäisestä ja oikeaoppisen marxilais-leniniläisestä puolueesta on leniniläisen puolueteorian kulmakivi. Vanhoista "taistolaisista" johtajista uuteen puolueeseen siirtyi SKP:n Uudenmaan pitkäaikainen piirisihteeri Markus Kainulainen, joka jo 1969 kannatti uutta puoluetta vähemmistöön jääden. Vaatimus itsenäisestä marxilais-leniniläisestä puolueesta, jota ei haudata SKDL:n tai Deva:n kaltaisiin liittoumiin on ollut KTP:lle keskeinen, kuten oli SKP:n oppositiolle jo 1960-luvulla.
Euroopan unioni
KTP vastustaa jyrkästi Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa ja vaatii kansanäänestystä perustuslaista sekä koko liitosta eroamista. Puolue pitää myös europarlamenttivaaleihin osallistumista tuen antamisena EU:lle ja boikotoi vaaleja.
Juche
Oma lukunsa on KTP:n kritiikitön ja innostunut tuki Korean demokraattiselle kansantasavallalle (KDKT) ja Juche-aatteelle. Puolueen johtavia tovereita osallistuu laajasti Korea-toimintaan ja lehdissä julkaistaan KDKT:n politiikkaa tukevia artikkeleita. KTP julkaisee erillisinä painoksina mm. Kim Jong-Ilin kirjoituksia.
Organisaatio
KTP:n korkein päättävä elin on kerran vuodessa koolle kutsuttava edustajakokous. Kokous valitsee puolueen johdon ja keskusneuvoston, joka valitsee poliittisen toimikunnan. KTP on pitänyt edustajakokouksia joka vuosi perustamisestaan lähtien. Puolueen nykyinen puheenjohtaja on sähköasentaja Hannu Harju Vantaalta, puolueen kotipaikkakunnalta. Harju valittiin puheenjohtajaksi KTP:n 9. puoluekokouksessa 1997. Häntä edelsi Timo Lahdenmäki. Internationalistisena puolueena KTP:lla on luonnollisesti lämpimät suhteet joihinkin kommunistipuolueisiin Euroopassa. Erityisen läheistä yhteistyötä KTP on tehnyt Viktor Tjulkinin johtaman Venäjän kommunistisen työväenpuolueen - Vallankumouksellisen kommunistien puolueen (VKTP-VKP) kanssa. Myös "Pohjoismaiden Kommunistipuolueiden" yhteistoimintaa on viritelty ruotsalaisten (nyk. SKP), norjalaisten (NKP) ja tanskalaisten (KPiD) tovereiden kanssa.
Tiedonvälitys
KTP:n pää-äänenkannattaja on 15 kertaa vuodessa ilmestyvä Työkansan sanomat (ISSN 1459-0646), joka sai nimensä SKP:n 1940- ja 1950 -luvuilla ilmestyneeltä sanomalehdeltä. Lehden nykyinen päätoimittaja on Hannu Tuominen (2002-), jota edelsi Reijo Katajaranta. Pääkaupunkiseudulla kuultavassa Kansan radioliiton Lähiradiossa KTP:lla on viikoittainen "Työväen puolituntinen" -ohjelma.
Kannatus
KTP:n kannatus vaaleissa ei ole koskaan noussut suureksi, edes paikallisesti. Parhaimmillaan (1996) puolue sai kolme kunnanvaltuutettua. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa vain Pirkko Ezewuzie Kemissä onnistui pääsemään läpi puolueen listoilta KTP:n kannatuksen noustua kaupungissa mm. SKP:n kustannuksella. Eduskuntavaaleissa puolue on saanut n. 3000-6000 ääntä. Kehnon menestyksen jälkeen puolue on kuitenkin onnistunut keräämään kokoon tarvittavat 5000 kannattajakorttia. Puolue on osallistunut omilla listoillaan vaaleihin myös useissa ammattiliitoissa ja osuuskunnissa. Pekka Tiainen esimerkiksi toimi Elannon valtuustossa vuosina 1991-2003. Jäseniä KTP:lla on arveltu nykyään olevan n. 200.
Vaalistatistiikka
eduskuntavaalit:
- 1991 6 201 – 0,22%
- 1995 4 784 – 0,17%
- 1999 3 455 – 0,13%
- 2003 2 908 – 0,10% kunnallisvaalit:
- 1992 4 828 – 0,18% (1 valtuutettu)
- 1996 4 483 – 0,19% (3)
- 2000 2 314 – 0,10% (2)
- 2004 1 248 – 0,05% (1) europarlamenttivaalit:
- boikotoinut kaikkia vaaleja
Linkkejä

- [http://www.kaapeli.fi/~ktp/ Kommunistinen työväenpuolue]
- [http://www.kaapeli.fi/~ktp/asiakirjat.html KTP:n asiakirjoja]
- [http://web.archive.org/web/20001101172105/www.kaapeli.fi/~ktp/komlii.html Kommunistinen liike elää] (Työkansan sanomat 1/1988)
- [http://web.archive.org/web/20010221001316/www.kaapeli.fi/~ktp/ktpskp.html Kommunistinen Työväenpuolue ja "Uusi SKP"] Luokka:Suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi Luokka:Marxismi-leninismi Luokka:Sosialismi

Marxismi-leninismi
Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan. :Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa. leninismi
Käsite

Synty
Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.
Käyttö
Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.
Teoria
Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi. Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:
Puolue
Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.
Valtio
Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.
Imperialismi
Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys. Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.
Henkilöityminen
anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán. Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.
Kommunismi
Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.
Tulkinnat

Neuvostoliitto
proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.
Hruštšov
1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.
Brežnev
valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa. Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975: :Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)
Kominternin oppositio
1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.
Anti-revisionistit
4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan. Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.
Eurokommunismi
Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.
Sissiliikkeet
1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.
Uusvasemmisto
1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.
Marxismi-leninismi Suomessa
Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi. Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-) luokka:kommunismi luokka:poliittinen ideologia zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī

Marxismi-leninismi

Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan. :Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa. leninismi

Käsite

Synty

Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.

Käyttö

Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.

Teoria

Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi. Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:

Puolue

Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.

Valtio

Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.

Imperialismi

Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys. Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.

Henkilöityminen

anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán. Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.

Kommunismi

Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.

Tulkinnat

Neuvostoliitto

proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.

Hruštšov

1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.

Brežnev

valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa. Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975: :Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)

Kominternin oppositio

1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.

Anti-revisionistit

4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan. Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.

Eurokommunismi

Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.

Sissiliikkeet

1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Uusvasemmisto

1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.

Marxismi-leninismi Suomessa

Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi. Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-) luokka:kommunismi luokka:poliittinen ideologia zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī

Tiedonantaja

Tiedonantaja on vuodesta 1968 lähtien ilmestynyt kommunistinen työväenlehti. Aiemmin Suomen Kommunistisen Puolueen opposition päälehtenä tunnettu Tiedonantaja on nykyään uudelleen perustetun SKP:n pää-äänenkannattaja.

Historia

Tiedonantajan alkuna voidaan pitää Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) Uudenmaan piirijärjestön vuonna 1967 julkaisemaa Tiedote-nimistä lehteä. Lehden nimi muutettiin 1968 Tiedonantajaksi. Nykyisen valtakunnallisen Tiedonantajan syntyhetkenä pidetään elokuuta 1969, jolloin se muuttui vähemmistökommunistien (ns. taistolaisten) maanlaajuiseksi lehdeksi haastaen SKDL/SKP:n virallisen pää-äänenkannattajan, Kansan Uutiset. Tiedonantajan julkaisusta huolehti pitkään Tiedonantaja-yhdistys, joka perustettiin 15. toukokuuta 1969. Yhdistyksestä tuli puolueopposition tärkeä julkinen ns. rinnakkaisjärjestö, jota johti taistolaistenkin mittapuulla ultraraskasta linjaa vetänyt SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen. Hän olisi halunnut yhdistyksestä kehitettävän tiukemmin puoluemuotoista organisaatiota kuin mihin muu taistolaisjohto oli valmis enemmistön vaatiessa sekä lehden että yhdistyksen lakkauttamista. Mihail Gorbatšovin aikana Neuvostoliitossa alkanut glasnostin ja perestroikan politiikka vaikutti kommunistiseen lehdistöön Suomessakin. SKP ehti kuitenkin hajota jo ennen muutoksen tuulia ja huhtikuussa 1986 tuli Tiedonantajasta SKP:n järjestöjen keskuskomitean äänenkannattaja ja saman vuoden elokuussa Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) keskuskomitean äänenkannattaja. 1980-luvun loppupuolella Tiedonantaja toimi samalla vaalipuolue Demokraattisen Vaihtoehdon päälehtenä. Syyskuussa 1991 julkaisijan nimi muuttui Marxilainen foorumi ry:ksi, joka kuitenkin meni konkurssiin. Kustantamista jatkoi TA-tieto oy. Elokuussa 1996 Tiedonantajasta tuli uudelleen perustetun SKP:n äänenkannattaja. Lehti sanoo itse lisäksi olevansa “EU-kriittinen ja marxilainen foorumi”. Tiedonantaja on Kultin (Kulttuuri- mielipide- ja tiedelehtien liitto) jäsen.

Ilmestyminen ja rahoitus

Epäsäännöllisesti aloittanut Tiedonantaja alkoi vuoden 1970 alusta ilmestyä kerran viikossa ja vuoden 1972 alusta kolme kertaa viikossa. Lokakuun alusta 1973 ilmestymiskerrat lisääntyivät neljään viikossa. 1980-luvun lopussa lehden ilmestymiskertoja vähennettiin. Tiedonantaja muuttui viikkolehdeksi marraskuussa 1990 ja ilmestyy nykyään perjantaisin. 1970-luvulla Tiedonantaja saavutti laajan lukijakunnan päätoimittajansa Urho Jokisen alaisuudessa. Toimitukseen tulvi avustuksia etenkin uusvasemmistolaiseen liikkeeseen liittyneiltä opiskelijoilta. Lehdessä julkaisi vappu- ja uudenvuodentervehdyksensä parhaimmillaan yli 50 000 ihmistä. Tervehdyksiä ilmestyi lehdessä useita päiviä. Lehden levikki oli tuolloin parhaimmillaan noin 30 000 (nykyään alle 7 000), mutta sen varsinainen painoarvo perustui todellisten tai oletettujen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kantojen esilletuomiseen. Vapun- ja uudenvuodentervehdyksiä Tiedonantaja julkaisee edelleen ja niillä on roolinsa vähävaraisen lehden rahoituksessa. Lehdelle rahaa lahjoittaneiden tovereiden nimiä julkaistaan lehdessä säännöllisesti. Lehden nykyinen päätoimittaja Erkki Susi on usein valittanut lehden saaman tuen (valtion ja ay-liikkeen) vähäisyyttä jatkaen Jokisen perinnettä tässäkin suhteessa. Susi on luotsannut lehteä vuodesta 1984. Tiedonantajaa tekee hänen lisäkseen kolme osa-aikaista työntekijää. Vielä 1980-luvulla lehden keskustoimituksessa työskenteli yli kymmenen ihmistä. Ennen maanosan hullua vuotta 1989 Euroopan sosialistimaihin sijoitetut kirjeenvaihtajat saivat tiettävästi taloudellista tukea myös isäntämailtaan. Kursiivi-kirjapaino oli samalla Neuvostoliiton kanava epävirallisen "lehdistötuen" suuntaamiseen Tiedonantajalle. Tarkoituksenmukaisesti hinnoitellut painotyöt turvasivat liki ilmoituksettoman lehden taloutta.

Reaktiot

Tiedonantaja on aina herättänyt voimakkaita reaktioita vastustajissaan, joista ei ole ollut puutetta. Lehti ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään kritisoitaviaan ja sai aikanaan pilkkanimet "Taudinkantaja", "Ilmiantaja"ja "Nälkämaan laulu". Tiedonantajaa vastaan on hyökätty niin oman puolueen sisältä kuin oikealtakin. Esimerkiksi 1977 tunnettu uusnatsi, itsensä nimittänyt “valtakunnanjohtaja”, Pekka Siitoin tuomittiin vankeuteen yllytyksestä Tiedonantajaa painaneen kirjapaino Kursiivin tuhopolttoyritykseen.

Tiedonantaja-kappale

Aulikki Oksanen levytti 1971 levikinedistämiskappaleen Tiedonantaja (Toveri USNL 1), jonka julkaisi Uudenmaan sosialistinen nuorisoliitto. Kappaleen sävelsi Eero Ojanen ja sitä esitti myös muun muassa Agit-prop. Singleä, jonka b-puolella oli ajaton klassikko Tunnetko vihollisen, mainostettiin Tiedonantajassa runsaasti.

Linkkejä

- [http://www.tiedonantaja.fi Tiedonantaja]
- [http://www.journalistilehti.fi/arkisto/72005/lyhy/Alalla191370.htm ”Ase taistelussamme on Tiedonantaja” - Erkki Suden haastattelu Journalistissa]
- [http://www.kultti.net/jutut/2003/31_oikeuskanslerilta.html Kultti: Oikeuskanslerilta moitteita ministeriölle Tiedonantajan syrjinnästä] Luokka:Suomalaiset puoluelehdet

Matinkylä

] Matinkylä (ruotsiksi Mattby) on Espoon kaupunginosa. Matinkylä sijaitsee Suomenlahden rannalla noin 14 kilometriä Helsingin keskustasta länteen. Alue rajoittuu pohjoisessa Länsiväylän moottoritiehen ja Olarin kaupunginosaan, lännessä Suomenojan jätevesialtaaseen ja Kaitaan kaupunginosaan ja idässä Gräsanojaan ja Haukilahden kaupunginosaan. Matinkylän pohjoisimmalla laidalla sijaitsee suuri Ison Omenan kauppakeskus, keskiosissa on korkeita kerrostaloja, etelämpänä asutus painottuu rivitaloihin ja matalampiin kerrostaloihin kun taas itäosassa on Iirislahden omakotitaloalue. Matinkylä on saanut nimensä alueella sijaitsevasta Mattbyn kartanosta. Matinkylän perustamiskirja muurattiin 31. toukokuuta 1969 Mattbyn kartanon mailla. Matinkylä on suunnittelussa vihreää valoa saaneen mahdollisen länsimetron pääteasema. Alueella tehdään parhaillaan (2005) raideliikenteen ympäristövaikutusarviota (yva).

Aiheesta muualla

- [http://olarinseutu.com Olari-Matinkylä paikallisportaali]
- [http://www.matinkylanhuolto.fi/MASA_204_low.PDF Matinkylän historiaa Masa -lehdessä]

Mihail Gorbatšov

Mihail Sergejevitš Gorbatšov (Михаи́л Серге́евич Горбачёв; s. 2. maaliskuuta 1931) oli Neuvostoliiton viimeinen päämies vuodesta 1985, puoluejohtaja ja presidentti vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. 1991 Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja kylmän sodan päättymiseen, mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti poliittisen valta-asemansa, mikä lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen.

Elämäkerta

Gorbatšov opiskeli lakia Moskovan yliopistossa, jossa hän myös tapasi tulevan vaimonsa Raisa Titarenkon (1932–1999). He menivät naimisiin 1953 ja muuttivat Gorbatšovin kotiseuduille Stavropoliin Etelä-Venäjälle valmistuttuaan 1955. Gorbatšov liittyi NKP:hen jo 21-vuotiaana 1952. Vuonna 1966 hän valmistui agronomi-ekonomiksi. Hänen uransa lähti nopeaan nousuun, vuonna 1970 hänet nimitettiin maatalousministeriksi ja seuraavana vuonna keskuskomiteaan. Vuonna 1972 hän johti Neuvostoliiton valtuuskuntaa Belgiaan ja 1974 pääsi korkeimman neuvoston jäseneksi ja nuorisoasioiden komission puhemieheksi. Hän nousi politbyroseen 1979, jossa hän pääsi Juri Andropovin, KGB:n johtajan suojelukseen. Andropovin lyhyen johtokauden aikana hänet ylennettiin. Virka NKP:ssa antoi mahdollisuuden matkustaa ulkomailla, vuonna 1975 Gorbatšov johti valtuuskuntaa Länsi-Saksaan ja 1983 Kanadaan. Vuonna 1985 hän tapasi pääministeri Margaret Thatcherin Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Konstantin Tšernenkon kuollessa nimitettiin tuolloin 54-vuotias Mihail Gorbatšov puolueen pääsihteeriksi 11. maaliskuuta 1985. Neuvostoliiton de facto johtajana, hän aloitti pysähtyneisyyden kauden kommunistisen puolueen uudistuskampanjan nimillä glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudistukset), nämä tavoitteet julkistettiin puoleen 27. yleiskokouksessa helmikuussa 1986. 1986 Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin, ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rahkeet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa 1989 alkaen ja kommunismin romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat rauhanomaisia, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhapalkinnon 1990. Gorbatšov valittiin Neuvostoliiton ensimmäiseksi virkaatekeväksi presidentiksi 15. maaliskuuta 1990. Mullistus Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa herätti myös vastustusta, ja Neuvostoliiton johdon vanhoillinen siipi aloitti vallankaappauksen elokuussa 1991 poistaakseen Gorbatšovin vallasta. Hänet vangittiin kolmeksi päiväksi 19. elokuuta–21. elokuuta loma-asunnolleen Krimillä. Kaappauksen aikan Baltian neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi, sekä Ukraina ja Venäjä Boris Jeltsinin johdolla 24. elokuuta. Gorbatšov joutui erottamaan ja vangitsemaan suuren joukon politburoota, mukaan lukien vallankaappausta Gennadi Janajevin johdolla yrittäneen kahdeksan kovan linjan kannattajan ryhmän. Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29. elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991; seuraavana päivänä korkein neuvosto päätti Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta. Neuvostoliiton valtion laillinen seuraajavaltio on Venäjän federaatio, minkä osalta Venäjän federaatiota ja yleisesti Gorbatšovin seuraajaksi tuli hänen entinen poliittinen kilpailijansa Boris Jeltsin.

Poliittinen aktiivisuus eron jälkeen

Gorbatšov perusti vielä 2001 Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen, mutta erosi sen johtajan virasta toukokuussa 2004 erimielisyyksien jälkeen. 9. kesäkuuta 2004 hän osallistui entisen yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin hautajaisiin Washingtonissa. Gorbatšov, Mihail Gorbatšov, Mihail ja:ミハイル・ゴルバチョフ

Dipoli

Dipoli on
- Dipoli (kongressikeskus) Otaniemessä, Espoossa
- antennityyppi
- Dipolikaiutin on koteloimaton ja säteilee siksi taaksepäinkin.
- Kemian termeihin kuuluu Dipoli-dipolisidos.

Kommunistien liitto

Kommunistien liitto on marxilais-leniniläinen poliittinen järjestö. Kommunistien liiton perustivat 14.9.2002 Kommunistisesta työväenpuolueesta (KTP) lähtemään joutuneet toverit. Aluksi yhdistys tunnettiin nimellä Kommunistit ry, mutta nimi vaihdettiin rekisteröitäessä inspiraatiota Marxin ja Engelsin ajoista ottaen. Kiista KTP:ssa syntyi kun osa keskusneuvostosta halusi mennä mukaan uuteen oikeistolaisiakin aineksia sisältäneeseen vaalipuolueeseen (Muutosvoimat Suomi). Hannu Harjun johtama enemmistö ei kuitenkaan tällaisesta opportunismista innostunut vaan erotti keväällä 2002 revisionistit ja koko KTP:n Helsingin piirijärjestön. Keskusneuvosto torjui uuden puolueen luvuin 18-9. Lähteä saivat monet KTP:n vanhat kehäketut kuten Työkansan sanomien päätoimittaja Reijo Katajaranta, puoluesihteeri Heikki Männikkö ja vuoden 1994 presidenttiehdokas Pekka Tiainen. Järjestöllisten toimenpiteiden kohteiksi joutuneet tunsivat puolustavansa KTP:n aiempia päätöksiä ja asiakirjoja. Erimielisyydet “monopolien vastaisen yhteisrintaman kehittämisessä” osoittivat siis KTP:n jäsenkunnan huonoa perehtymistä taktiikan kysymyksiin. Kommunistien liiton ja KTP:n väliset aatteelliset erimielisyydet ovat hyvin vähäiset. Molemmat kokevat olevansa ainoita oikean marxismi-leninismin lipunkantajia Suomessa pitäen Suomen kommunistista puoluetta (SKP) tai trotskilaisia järjestöjä pahasti harhaoppisina. Liittoutumiskysymyksessä liitto on ollut erittäin avoin yhteistyölle eri tahojen kanssa KTP:n pyrkiessä edelleen itsenäiseen esiintymiseen. Tovereiden keskinäiset välit ovat kuitenkin erittäin tulehtuneet eivätkä järjestöt ole puheväleissä. Kunnallisvaaliyhteistyö osoittautui mahdottomaksi eikä KTP suostu osallistumaan esimerkiksi Kommunistien liiton järjestämiin keskustelutilaisuuksiin. trotskilaisiaKommunistit ry'n aloitettua toimintansa näki päivänvalon uusi lehti Kansan ääni, joka muistuttaa erehdyttävän paljon KTP:n Työkansan sanomia. Kuudesti vuodessa ilmestyvän lehden päätoimittajan paikan sai luonnollisesti Katajaranta. Kansan ääntä julkaisevat myös Kommunistien liiton kannattajien hallitsemat EU:n vastainen kansanrintama (EUVKr) ja Sodan ja fasismin vastainen työ (SFT). Liiton puheenjohtaja on ollut alusta alkaen porvoolainen Kalevi Wahrman (s.1950), jonka hallituksessa ei ole yhtään naista. Kommunistien liitto toimii käytännössä puolueen tavoin, vaikka ei ainakaan toistaiseksi ole rekisteröitynyt virallisesti. Tätä mahdollisuutta ei tulevaisuudessa ole suljettu pois. Kommunistien liitto haluaa rakentaa yhtenäisen kommunistisen puolueen “marxilais-leniniläiseltä pohjalta”, eli omilla ehdoillaan. Yhdistys osallistui eduskuntavaaleihin 2004 Muutosvoimat Suomen listoilla menestyksen jäädessä vaatimattomaksi. Sen jälkeen yhteistyötä on tehty varsinkin SKP:n kanssa mm. eurovaaleissa, joita KTP boikotoi. Kommunistien liiton ainoa kunnanvaltuutettu Antti Siika-Aho valittiin Haapajärven valtuustoon Vasemmistoliiton listalta. Helsingissä esiinnyttiin Asukkaiden Helsinki -listalla.

Linkkejä

- [http://kommunistienliitto.tk/ Kommunistien liitto]
- [http://personal.inet.fi/koti/kalevi/kirjesuomi.htm Tiedote veljespuolueille ja kansainväliselle kommunistiselle liikkeelle] (14.6.2002)
- [http://personal.inet.fi/koti/kalevi/periaateohjelma.htm Kommunistien liiton periaateohjelma] (13.9.2003)
- [http://www.euvkr.com/lehti.html Kansan ääni] luokka:Kommunismi Luokka:Poliittiset yhdistykset

Suomen Kansan Sinivalkoiset

Suomen Kansan Sinivalkoiset r.p. on puolue, jonka entinen nimi on Kansallinen rintama ry, jota ennen nimenä oli Sitoutumaton kansanrintama ry. Se perustettiin 1993 ja se toimii pääasiassa Turussa. Puoluerekisteriin SKS kirjattiin 17.12.2002. Sen puheenjohtaja on Olavi Mäenpää. Varapuheenjohtaja Timo "Betoni" Virtanen erotettiin puolueesta joulukuussa 2004. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa Suomen Kansan Sinivalkoiset saivat Turussa 3,6 prosenttia äänistä. Puheenjohtaja Mäenpää oli koko Turun ääniharava. Puolue oli Turussa vaaliliitossa KTP:n ja EKA:n kanssa, joista kumpikaan ei saanut kaupunginvaltuustoon yhtäkään valtuutettua. http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Luokka:suomalaiset puolueet

Taistolaisuus

Helsingin Sanomien toimituskunta keksi 1970-luvun alussa termin taistolaisuus tarkoittamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäistä oppositiota. SKP:n rivit olivat alkaneet rakoilla 1960-luvun puolivälissä, kun puolueen linjaa alettiin uudistaa ja tilanne kärjistyi vähemmistöön jääneen opposition ulosmarssiin (14.) edustajakokouksesta 1969. Puolue ei kuitenkaan hajonnut, vaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) “toverillisia neuvoja” noudattaen säilytti muodollisen yhtenäisyytensä 1980-luvun puoliväliin asti taistelun käydessä koko ajan kiivaana.

Käsitteen synty ja määrittely

Taistolaisuus sai nimensä 1960-luvun lopussa opposition keulakuvaksi nousseelta, puolueen varapuheenjohtaja (1970-1982) Taisto “Tasi” Sinisalolta (1926-2002), Opposition johtohahmoista juuri hän oli näkyvimmin julkisuudessa ja hallitsi puheiden pitämisen. Käsitteestä teki lisäksi osuvan sen viittaus liikkeen keskeiseen metaforaan, taisteluun. Sana taistolaisuus keksittiin Helsingin sanomien toimituksessa, kuten lehden tuolloinen toimittaja Aarno "Loka" Laitinen on kertonut. Sanaa alettiin käyttää varsinkin Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) valittua SKP:n opposition liittolaisekseen 1971. Taistolaisuus on nimenomaan kattokäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille aineksille ja joskus on epäilty sitä, voidaanko edes puhua mistään yhdestä taistolaisuudesta. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu tarkoittaen vain radikaalia nuoriso- ja taiteilijaliikettä unohtaen oppositiolaisten kuitenkin olleen suurelta osin SKP:n perinteistä työväenluokkaista kannattajakuntaa. Taistolaisuus-käsitteellä on ollut lähinnä negatiivisia konnotaatioita, joten monet entiset taistolaiset eivät edelleenkään halua käyttää sitä. Aikanaan puolueoppositio kutsui itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi voimiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. Toisaalta, monet sen ajan poliittisesti aktiiviset vasemmistolaiset ovat alkaneet puhua itsestään entisinä taistolaisina.

Nuortaistolaisuus

Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua mm. Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli varmasti hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. 1980-luvun alussa tosin eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epännistumisten syistä. Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen projektiin. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. 1970-luvun puolivälissä opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.

Kulttuuritaistolaisuus

On puhuttu myös kulttuuritaistolaisista tarkoittaen taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love recordsin suojissa levyttäneet artistit kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola tai Kaisa Korhonen olivat maanlaajuisia julkkiksia, Agit-propin maineen kiiriessä ulkomaille asti. 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.

Poliittinen linja

SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.

SKDL:n luonne

SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liitonn toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä oli saanut kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä oli kuitenkin kauhistus ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin 1967 oli oppositiolle harhaoppista. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi/voisi olla omaa ideologiaa. Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi (alusta asti) tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue. Sananvaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin oli jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Epäonnistuttuaan johdon vaihtamisessa 1972 Tiedonantajassa alettiin syytellä SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.

Hallituskysymys

Hallituspolitiikka nousi pysyväksi kiistanaiheeksi SKP:n osallistuttua pitkästä aikaa hallitukseen 1966 lähtien. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten periaatteellisesti hallituksiin osallistumista ei vastustettu. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle palaten jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue ja 1979 esitettiin jopa oma "varjobudjetti".

Ammattiyhdistysliike

Maan ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön (SAK) alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona vastakohtana työväenaatteen pettureille, revisionisteille. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin vain porvareiden katalana salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsemana kokonainen liitto oli pieni Kumi ja nahkatyöläisten liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.

Henkilöt

Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin "pesiytyneen luteita" kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä taistolaisuuden elinvoiman kannalta. Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen joutuessa luovuttamaan taistolaiset asettuivat tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä asiasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena. SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi.

Suhde Neuvostoliittoon

Taistolaisuudesta ei voida puhua mainitsematta suhdetta suureen itäiseen naapuriin. Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Ideologisesti tämä merkitsi sitoutumista usein dogmaattiseksi tulkittuun brežneviläiseen näkemykseen “tieteellisestä maailmankatsomuksesta” eli marxismi-leninismistä. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. NKP:n pitkäaikainen kokemus sosialismin rakentamisessa ja sen saavuttamat "voitot" nähtiin todistuksena sen käsitysten oikeellisuudesta, usein jopa erehtymättömyydestä. Esimerkiksi Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, joista kaikkien oli valittava puolensa. Tehtiin jyrkkä ero "puolueettoman humanismin" ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille. Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä “neuvostovastaisuutta”, jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti epämääräistä ns. sotapropagandan kieltävää lakia, jolla neuvostovastaisuuksista oltaisiin voitu rangaista. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.

Stalinismi

Liikkeestä on usein käytetty myös nimitystä stalinistit varsinkin ennen taistolaisuus-käsitteen yleistymistä. Stalinismia on tosin käytetty oikeiston haukkumasanana kaikkia kommunisteja kohtaan, mikä on hämärtänyt termin merkitystä. Taistolaiset olivat valmiita hyväksymään, että Stalinin aikana tehtiin virheitä, mutta heidän mielestään nuo virheet oli korjattu, eikä niiden käsittelemistä pidetty kovin ajankohtaisena. SKP:n 1940- ja 1950-luvun edustajakokouksissa nähdyt suuret Stalinin kuvat seinillä eivät koskaan kuuluneet taistolaisten käyttämään symboliikkaan. Enemmistöä saatettiin syytellä stalinistisista otteista tai vaikkapa Erkki Salomaan henkilökultista. Toisaalta taistolaiset saattoivat itsekin tunnustautua stalinisteiksi kuten Rauno Setälä teki kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus (1970), jota mm. Tiedonantajassa ylistettiin. Tällöin kyse oli stalinismin ymmärtämisestä porvariston käyttämänä haukkamasanana ja sen käytöstä provokatiivisena taktiikkana. Kun kommunisti-sanan nähtiin menettäneen tehonsa porvareiden yöunien häiritsemisessä, saattoi stalinisti viimein tuoda toivotun vaikutuksen. Taistolaiset eivät argumentoineet Stalinilla, vaan mieluummin vaikenivat tästä. Stalinin teoksia Suomessa levittivät itse asiassa maolaiset (ks. MLR), joille Stalin onkin paljon keskeisempi hahmo.

Organisaatio

Asema SKP:ssä

Taistolaisten tärkein organisaatio SKP:ssa olivat sen hallussa olleet kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto hyvin harvoin vaihtoi puoltaan ja perustettiin uusia "puhtaita" perusosastoja. 15. edustajakokouksessa oppositio olisi käytännössä halunnut muuttaa puolueen piirijärjestöjen federaatioksi, mistä enemmistö päätti kieltäytyä. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteäkin perusteltiin nimenomaan piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun sen lakkauttamista jatkuvasti vaadittiin. Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja 1/4 SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13 ja oppositio säilytti asemansa suhteellisen suurena. Tämä selittyy äänten keskittämisellä tietyille ehdokkaille yksilömainostuksen dominoimissa vaalikampanjoissa. SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun ns. osalipuolisopimuksen (1970-1981) ansiosta. “Järjestöllisistä toimenpiteistä” pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin. Oppositiolle annettiin käytännössä veto-oikeus SKP:n päätöksiin, jotka muotoiltiin tarkoituksellisen epäselviksi mahdollistamaan kaksi erilaista tulkintaa. Yhteisten päätösten edellyttämät toimenpiteet vesittyivät näin pelkiksi kiistelyiksi ilman konkreettista merkitystä.

Muut järjestöt

Kun Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta lakkautettiin, muodostui Tiedonantaja-yhdistyksen levikkijaostoista enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio. Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970-1979), jonka johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin mm. Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Katkera osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa. Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS II) ja edesauttoivat näin kehitystä joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) ja Tutkijaliitto. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.

Tiedonvälitys

Taistolaiset saivat äänensä kuuluviin omassa laajassa lehdistössään. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat mm. Hämeen yhteistyö, Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu, Soihdunkantaja ja Pioneeritoveri.

Liikkeen hiipuminen

Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai nimen taistolaisilta nimen “kirveslinja”. Samanaikaisesti ns. kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen, mikä merkitsi opposition hajoamista, kun vähemmistö oppositiosta alkoi nähdä revisionisteja omienkin joukossa. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin eroa 1970-luvun “ylipolitisoitumiseen”. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) ja ylimääräisen edustajakokouksen (1985) jälkeen, mikä merkitsi erotetuille lähinnä entistä kovempaa takertumista puolueeseen ja sen symboleihin. Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajakoukousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajan paikalta löytyi Taisto Sinisalo. Vaalipuolueeksi perustettiin Demokraattinen vaihtoehto (1986-1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2% (122 181) äänistä ja 4 kansanedustajaa. SKPy:stä erkanivat gorbatšovilaisuutta vastustaneet ja uuden itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen perustamista vaatineet rekisteröimään alkuvuodesta 1988 Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi mm. jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille, vaikka kritiikkiäkin Brežnevin aikaa kohtaan on esitetty. SKPy:sta 1990-luvun lopulla syntynyt uusi SKP (Tiedonantajaliike) on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille jo 1980-luvun puolivälistä lähtien. SKP:tta lähellä oleva Kommunistinen nuorisoliitto on kuitenkin käyttänyt "taistolaistyylistä" retoriikkaa ohjelmissa ja kannanotoissa.

Taistolaisuudesta käyty keskustelu

Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua mediassa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan “rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut ehdottomasti keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi tai vähintäänkin potentiaalisiksi murhaajiksi. Ilkka Kylävaara kokosi 2004 “Taistolaisuuden mustan kirjan” ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan. Kirjoissaan molemmat tunnustavat olleensa väärässä, mutta eri lähtökohdista. Entiset taistolaiset voidaankin jakaa niihin, jotka haluavat tehdä täydellisen pesäeron aatteeseen vaatien muiltakin ripittäytymistä, ja niihin, joiden mielestä taistolaisuudessakin oli hyvät puolensa. Taistolaisuuden merkityksen hämärtyessä 1990- ja 2000-luvuilla jotkut ovat alkaneet nähdä taistolaisuutta kaikissa 1970-luvun poliitikoissa, jotka olivat jollain tavalla vasemmistolaisia tai Neuvostoliittoa myötäileviä. Käsite on kuitenkin syytä varata siihen spesifimpään tarkoitukseen, jota varten se aikoinaan on syntynyt ja jossa merkityksessä sitä taistolaisen liikkeen olemassaolon aikana käytettiin. Vasemmistoliitossa syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista esiintyy tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on edelleen sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Taistolaisuus on selvästi säilyttänyt käyttökelpoisuutensa poliittisena aseena, vaikka sen ideologinen vetovoima on lakannut. Entisiä taistolaisia vaikuttaa Vasemmistoliiton lisäksi "uudessa" SKP ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä taistolaisista on kuitenkin päässyt Satu Hassi, joka toimi Vihreiden puheenjohtajana. 1980-luvulla syntyneeseen vihreään liikkeeseen meni mukaan monia kansandemokraatteihin kyllästyneitä entisiä taistolaisia.

Tutkimus

Taistolaisuus on kiinnostanut median lisäksi tutkijoita. SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut perusteellisesti esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan Kivääri vai äänestyslippu. Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963-1982 käy yksityiskohtaisesti läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut mm. Kimmo Rentola, jolta julkaistiin alkuvuodesta 2005 myös Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970. Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat mm. Tapani Suominen (Ehkä teloitamme jonkun) ja Laura Kolbe (Eliitti, traditio, murros). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan (Alussa oli liike ja Viimeiset taistot) tutkinut Matti Hyvärinen. Taistolaisuuden psykohistoriaa on jo vuosia selvittänyt Jukka Relander, joka ei kuitenkaan ole saanut julkaistua artikkeliensa tueksi kokonaista teosta. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne. Mm. akatemiatutkija Vesa Oittinen on luennoinut taistolaisuuden teoreettisista juurista.

Muistelmat

Taistolaisuudesta kiinnostuneen on syytä muistaa, että aihetta käsitellään tietysti myös monissa SKP:n aikakauden johtavien henkilöiden muistelmissa. Negatiivisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista voi lukea esimerkiksi enemmistöjohdon Saarisen, Aallon tai Aleniuksen (SKDL) muistelmista. Valitettavasti taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Sinisalo kirjoitti tosin jonkinlaisia julkaisemattomia muistelmia ennen kuolemaansa. Esko-Juhani Tennilän 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi harvoista taistolaisjohdon itse tekemistä muistelmista. Entisten taistolaisten tilityksiä tosin on luettavissa lukuisista enemmän tai vähemmän tasokkaista lehtiartikkeleista ja kirjoituskokoelmista.

Tunnettuja taistolaisia

- Kaj Chydenius (KTL:n aktiivi)
- Yrjö Hakanen (SOL:n puheenjohtaja, SKPy:n varapuheenjohtaja)
- Satu Hassi (Teiniliiton varapuheenjohtaja 1971, SOL:n hallituksen jäsen 1973-1975)
- Pertti Hemánus (Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori)
- Seppo Hentilä (Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian professori)
- Urho Jokinen (Tiedonantajan päätoimittaja 1969-1984)
- Markus Kainulainen (SKP:n Uudenmaan piirisihteeri 1963-1986)
- Aki Kaurismäki
- Kaisa Kiessling (SKDL/Deva:n kaupunginvaltuutettu Turussa)
- Ilkka Kylävaara
- Jaakko Laakso (Tiedonantajan toimittaja 1976-1991, SKDL/Deva:n kaupunginvaltuutettu Vantaalla 1973-)
- Paul Lillrank (Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori)
- Kaarle Nordenstreng (Tampereen yliopiston tiedotusopin professori)
- Matti Rossi (Runoilija)
- Esko-Juhani Tennilä (Hämeen Yhteistyön toimittaja, SKDL/Deva:n kansanedustaja 1975-1990 (1990-> Vas.)
- Pirkko Saisio (kirjailija)
- Taisto Sinisalo (SKP:n Varapuheenjohtaja 1970-1981)
- Erkki Susi (Tiedonantajan toimittaja 1971-1984, päätoimittaja 1984-)
- Seppo Toiviainen (Tutkijaliiton puheenjohtaja, SKDL:n kansanedustaja 1979-1986)

Linkkejä

- [http://www.tiedonantaja.fi/ Tiedonantaja]
- [http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Relander.html Jukka Relander: "Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä"]
- [http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/2004/040409/taistolaisuus.html Tuhannen ja yhden totuuden taistolaisuus] - Ylioppilaslehden (7/2004) artikkeli taistolaisuudesta
- [http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/2004/040423/ben.html Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri] - Ben Zyskowiczin (kok.) kriittinen kirjoitus Ylioppilaslehdessä (8/2004)
- Kai Hirvasnoro: [http://hirvasnoro.blogspot.com/2005/04/taistolaisten-aatteen-hurmio-ja.html Taistolaisten aatteen hurmio ja luopumisen tuska] (Kansan uutiset viikkolehti 12/2004)
- Kansan äänen kirjoituksia taistolaisuudesta: [http://www.euvkr.com/2-04taisto.html Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 1] , [http://www.euvkr.com/3-04taistot.html Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 2], [http://www.euvkr.com/6-04taistolaisuus.html Taistolaisuuden romahdus ennakoi työväenliikkeen vaikeuksia]
- [http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/Missaheovatnyt.htm Missä he ovat nyt? 60– ja 70–lukulaiset aktivistit 2000–luvulla] J.P.Roos
- [http://www.tiedonantaja.fi/artikkeli.php?juttu=050128me05 Harmaa Heikki] (Timo Kallinen/Tiedonantaja)
- [http://journalismi.info/fi/salat-2.pdf EEC-vapaakauppasopimus kumottava] luokka:Kommunismi luokka:Sosialismi luokka:Poliittinen ideologia luokka:Marxismi