:: wikimiki.org ::
| Korean Sota |
Korean sota
Japanilaisten perääntyessä Koreasta toisen maailmansodan päätteeksi suurvallat sopivat keskenään, että Neuvostoliitto ottaa vastaan Japanin antautumisen Korean pohjoisosassa ja Yhdysvallat eteläosassa. Rajaksi sovittiin 38. leveyspiiri.
Yhdistyneet kansakunnat esitti 1947 että Koreassa järjestettäisiin vaalit kiistojen ratkaisemiseksi. Pohjoisosan kommunistit eivät vaaleihin suostuneet, joten ne järjestettiin vain etelässä. 15. elokuuta 1948 vaalien tuloksena julistettiin Korean tasavalta syntyneeksi. Vastauksena tähän 9. syyskuuta 1948 pohjoisosassa sissijohtaja Kim Il Sungin johtama kommunistiryhmittymä nousi valtaan Neuvostoliiton tuella ja Korean demokraattinen kansantasavalta julistettiin syntyneeksi. Molemmat katsoivat hallitsevansa koko Koreaa.
25. kesäkuuta 1950 Pohjois-Korean johtaja Kim Il Sung lähetti joukkonsa yli 38. leveyspiirin. 27. kesäkuuta YK:n turvallisuusneuvosto äänesti Etelä-Korean tukemisen puolesta. Koska YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana oleva Neuvostoliitto, joka olisi pystynyt veto-oikeudellaan estämään YK:n intervention, boikotoi ulkopoliittisen linjansa vuoksi turvallisuusneuvoston kokouksia, syntyi päätös YK:n osallistumisesta Korean sodaksi muodostuvaan tapahtumasarjaan.
Neuvostoliitto oli tammikuusta 1950 lähtien vaatinut puhemies Mao Zedongin 1. lokakuuta 1949 julistamaa kansantasavaltaa Kiinan edustajaksi YK:ssa Kiinan sisällissodan hävinneen Tshiang Kai-sekin johtaman ja Taiwanille evakuoituneen kansallisen Kiinan sijasta.
YK:n puolella Korean tasavallan tukena taisteli 16 maata, pääosin Yhdysvallat ja Ranska, mitkä lähettivät joukkoja ja aseita Etelä-Koreaan sekä valtasivat pian lähes koko Korean pohjoisosankin.
Yhdysvaltain joukkojen komentaja, kenraali Douglas MacArthur, halusi hyökätä saman tien myös Jalu-joen yli Kiinaan. Jotkut lähteet väittävät USA:n joukkojen ylittäneen rajan, toiset eivät, mutta suunnitelma asiasta oli joka tapauksessa. Kiina reagoi tähän ja keskeytti jälleenrakentamisensa liittyäkseen sotaan "puolustamaan pohjoista pikkuveljeä".
1,2 miljoonaa vapaaehtoista sotilasta, monet ilman aseita, ylittivät rajan ja ryhtyivät taistelun USA:n joukkoja vastaan. Mao Zedong julisti että sodassa oleellinen ei ollut ase, vaan mies sen aseen takana. Hänen oma poikansa kuoli sodassa.
Molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita, erityisesti puutteellisesti aseistetut kiinalaiset, ja USA:n joukot suorittivat historiansa pisimmän perääntymisen. Myös Neuvostoliitosta lähetettiin aseita Pohjois-Koreaan, tosin pääosin maksua vastaan. Kiinan budjetista 38% meni Korean sotaan.
27. heinäkuuta 1953 Pohjois-Korea (edustaen myös Kiinaa) ja Yhdysvallat allekirjoittivat aseleposopimuksen, joka päätti taistelun. Etelä-Korea kieltäytyi sopimuksen allekirjoittamisesta, koska Korean jakamista ei pidetty hyväksyttävänä ratkaisuna. Varsinaista rauhansopimusta Koreoiden välillä ei vieläkään ole. Sodassa kuoli yli kolme miljoonaa ihmistä.
Pohjois-Korean tulkinnan mukaan Etelä-Korea hyökkäsi USA:n tukemana ja että Korean Kansanarmeija löi USA:n ja etelän joukot ja säilytti itsenäisyytensä.
Sodan kulku
Pohjois-Koreaan oli Neuvostoliiton avulla järjestetty ja koulutettu suuri kansanarmeija. Neuvostoliitto toimitti Pohjois-Koreaan runsaasti aseita, panssarivaunuja, tykkejä ja lentokoneita. Asevoimien vahvuus oli vuonna 1950 noin 150 000 miestä. Etelä-Korean asevoimien vahvuus oli tuolloin vain noin 100 000 sotilasta ja armeijan raskas aseistus oli puutteellinen.
USA ei ollut halunnut antaa raskasta sotakalustoa, koska amerikkalaiset pelkäsivät Syngman Rheen lähtevän seikkailupolitiikan tielle.1Voimasuhteet olivat Pohjois-Korean hyväksi seuraavat: joukkojen määrä 2:1, konekiväärit 7:1, konepistoolit 13:1, tykistö 2:1, panssarivaunut 6,5:1 ja lentokoneet 6:1. Pohjois-Korean ilmavoimilla oli noin 150 sotakonetta, kaikki verrattain vanhoja tyyppejä (Jak-3, Jak7, Jak-ll, Il-2, Il-10). Etelä-Korealla ei käytännöllisesti katsoen ollut ilmavoimia, vain muutama tähystys- ja koulukone.
USA:n presidentti Truman teki 26.6. päätöksen sotilasavun antamisesta Etelä-Korealle. 27.6. myös YK hyväksyi päätöslauselman, jossa Pohjois-Korea tuomittiin hyökkääjäksi ja Etelä-Koreaa päätettiin auttaa kansainvälisin voimin. Tämä onnistui, koska Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston kokouksia eikä osallistunut äänestykseen.
Pohjois-Korean hyökkäyksen alkaessa Etelä-Koreassa oli vain 485 amerikkalaista sotilasta ja lähimmät reservit olivat Japanissa (vajaa 100 000 sotilasta). YK-joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Douglas MacArthur, joka saapui Etelä-Koreaan 28.6. USA:n ilmavoimien koneet aloittivat ensimmäiset pommitukset 27.6. Heijon lentokenttää pommitettiin 29.6, jolloin 25 konetta tuhoutui.[3]
YK:n joukkojen saapuminen Etelä-Koreaan heinäkuussa ei kääntänyt sodan kulkua. Joukot joutuivat vetäytymään Korean niemimaan kaakkoisnurkkaan, Pusanin sillanpäähän, joka oli 145 km pitkä ja 90 km leveä. Sinne pohjoiskorealaisten eteneminen pysähtyi elokuun alussa.
USA:n X Armeijakunta suoritti 15.9. maihinnousun Soulista lounaaseen sijaitsevaan Inchoniin samalla kun Pusanin sillanpäästä aloitettiin ulos murtautuminen. Vahvojen ilmavoimien tukema hyökkäysoperaatio johtikin täydelliseen menestykseen ja koko Etelä-Korea oli pian YK:n joukkojen hallinnassa. Menestyksen myötä presidentti Truman antoi 27.9. luvan jatkaa hyökkäystä 38. leveyspiirin yli aina Kiinan rajalle saakka. YK siunasi tämän päätöksen, jonka päämääränä oli Koreoiden yhdistäminen. YK-joukkojen hyökkäys jatkui menestyksellisesti. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19.10. Ensimmäiset joukot saapuivat Kiinan rajalle Jalu-joelle 26.10.1950. Pohjoiskorealaiset joukot vetäytyivät rajan taakse.
Vastoin USA:n johdon oletuksia Kiina tuli mukaan sotaan 19.10.1950, jolloin sen ”vapaaehtoisjoukot” aloittivat siirtymisen Jalu-joen yli Pohjois-Korean alueelle. Kiinalaisten vapaaehtoisten joukkoa johti Kiinan sisällissodan veteraani Bin Liao.
Kiina oli valmistautunut tähän tilanteeseen hyvissä ajoin, sillä jo 7.7. oli päätetty muodostaa Koillinen Puolustusarmeija, jonka tehtäväksi kaavailtiin alusta alkaen osallistumista Korean sotaan. Siihen kuului 13. Armeijaryhmä, jossa oli neljä armeijaa, 12 divisioonaa, kolme tykistödivisioonaa ja neljä ilmatorjuntarykmenttiä, yhteensä 260 000 miestä. Elokuun lopussa annettiin käsky vahventaa joukkoja niin, että vahvuus olisi 12 armeijaa ja niissä 36 divisioonaa, yhteensä 700 000 sotilasta. Suurhyökkäyksen alkaessa 25.11.1950 kiinalaisjoukkoihin kuului kaksi armeijaryhmää, 9 armeijaa ja 31 divisioonaa; YK-joukkojen tiedustelu oli havainnut vain 12 divisioonaa.
Kiinalaisjoukkojen hyökkäys oli menestyksekäs, joten YK:n joukot joutuivat vetäytymään. Hyökkäys jatkui koko joulukuun ajan ja pysähtyi vasta tammikuussa 1951, jolloin rintamalinja oli noin 80 km Soulin eteläpuolella.[4]
YK:n joukkojen komentaja aikoi käyttää ydinasetta, ellei hyökkäystä saada muuten torjuttua. USA:n presidentin mukaan hänellä oli siihen oikeus.[5]
YK:n toinen vastahyökkäys
YK-joukot aloittivat helmikuussa 1951 vastahyökkäyksen, valtasivat Soulin 14.3. ja saavuttivat pian 38. leveyspiirin.
Kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset joukot suorittivat huhtikuussa uuden hyökkäyksen ja onnistuivat työntämään YK-joukkoja taaemmaksi, mutta joutuivat toukokuussa vetäytymään vastahyökkäyksen seurauksena 38. leveyspiirin pohjoispuolelle. Oli päädytty lähes pattitilanteeseen ja molemmat osapuolet taipuivat aseleponeuvotteluihin. Ne kestivät pari vuotta, jona aikana ei tapahtunut suurempia operaatioita, mutta etulinjan tuntumassa käytiin kiivaitakin taisteluja. Ilmasota oli käynnissä kaiken aikaa.
YK:n joukot ja kalusto
Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:sta eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli 554 577 henkilöä, vuotta myöhemmin 678 051 ja sodan lopussa 932 539. Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, 590 911, amerikkalaisia 302 483, brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70).[6]
Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui USAF:n, US Navyn ja merijalkaväen koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30.6.1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839.[7] YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä 1 040 708 lentoa, joista FEAF:n osuus oli 720 980, Merijalkaväen ilmavoimien 107 303, Laivaston ilmavoimien 167 552 ja muiden maiden 44 873.[8]
Vastapuolen joukot ja kalusto
Vastapuolen maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä.[9]
Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. Hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (62 ilmavoittoa) Ivan Kozhedub, joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin.[10]
Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti Stalinille kenraalieversti P.A. Belovin ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37 mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan.[11]
Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin viestitti Kiinan diktaattori Mao Tse Tungille lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. Ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä.[12]
Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä suihkuhävittäjiä MiG-15 noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden.
Tappiot
Tämänkään sodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta.
Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita 184 808, panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia 118 231, siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593.[13]
Amerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15 koneita tuhoutui noin 2 000 kpl.[14]
Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihku- ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa.[15]
Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää.[16]
YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta.[17]
FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3%), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin.[18]
FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä.[19]
Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700-800 konetta.[20]
YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan (1 093 839) miehen tappiot.[21] Materiaalitappiot tuhottuina olivat seuraavat: tykki 1 374, panssarivaunu 2 690, kuorma-auto 4 111, panssariajoneuvo 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämät luvut eivät ole uskottavia, sillä eihän lentokoneita edes ollut niin paljon.
Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa kaksi miljoonaa, etelässä miljoona. Eteläkorealaisten tappiot olivat 1 312 836 sotilasta, joista 415 004 kaatui. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, mutta tarkkoja lukuja ei ole tiedossa. Kiinalaisia kaatui paljon, satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona. Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin.[22]
Korean sotaan osallistui 1 789 000 amerikkalaista sotilasta, joista 33 665 kaatui (5,6 %) ja 3 275 kuoli muista syistä. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Muiden YK-maiden sotilas tappiot olivat 16 532, joista 3 094 kaatui. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia.[23]
Aselepo
F-86 Sabre]
Aseleposopimus allekirjoitettiin Panmunjonissa 27.7.1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon, joka on vieläkin voimassa.
Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan.[24] Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen.[25] Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentin virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin.[26]
Lähteet
[1] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivut 138-139; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 168-178
[2] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 140; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 178-180; Weathersby Kathryn, New Findings on the Korean War, 2001, sivut 1-5
[3] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 140; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivu 79
[4] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 182-183
[5] [http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20031218201912910760] ; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142
[6] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142; Hermes Walter G., United States Army in the Korean War, 1966, liite A1-A2
[7] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 145; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivu 644
[8] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 145
[9] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 143
[10] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 143; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivu 83, 97, 100; Ohto Manninen, Korean sodan sosialistiset suojelusenkelit, Sotilasaikakauslehti 9/2001; Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 298
[11] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 144; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivut 148-149, 296
[12] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 144; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivut 177, 180-184; Weathersby Kathryn, New Findings on the Korean War, 2001, sivu 10 (kenrl Georgi Lobov)
[13] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 153; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivu 645
[14] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivu 288
[15] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Groehler Olaf, Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970, 1975, sivu 105
[16] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 298
[17] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivut 286-287
[18] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivut 92-97
[19] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivut 645-652
[20] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Groehler Olaf, Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970, 1975, sivu 105
[21] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Korean People’s Army Publishing House, L’Imperialisme Americain - Boutefeu de la Guerre de Coree, 1965, sivu 9
[22] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 155; Hermes Walter G., United States Army in the Korean War, 1966, sivut 524-515
[23] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 155; Office of Secretary of Defence: Washington Headquarters Services, Directorate for Information Operations and Reports, Defence Prisoners of War/Missing in action Office. Data released 10th January 2000.
[24] [http://www.verkkotie.fi/Koulutie/Uutispak/Uutisp10/koreapa2.html]
[25] [http://global.finland.fi/konflikti/uudistus2004/pohjois_korea.html]
[26] Stéphane Courtois et al, Kommunismin musta kirja, 2002, sivu 615
Aiheesta muualla
- [http://www.korean-war.com/ Korean War]
luokka:Sodat
ko:한국 전쟁
ja:朝鮮戦争
simple:Korean War
th:สงครามเกาหลี
KoreaKorea on
- yksi maailman suurista kielistä. Katso korean kieli.
- niemimaa Itä-Aasiassa, hieman etelään Kiinan ja Venäjän rajalta. Katso Korean niemimaa.
- historiallinen valtio, joka jakaantui kahteen toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen. Katso Korean historia.
- nykyisin Korean niemimaalla, entisen Korean tilalla, on kaksi valtiota, joista molemmista voidaan käyttää pelkkää sanaa Korea. Katso Korean tasavalta (Etelä-Korea) ja Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea). Useammin pelkkää Korea-sanaa käytetään Etelä-Koreasta.
Toinen maailmansota
Toinen maailmansota käytiin vuosina 1939-1945. Sota käytiin pääasiassa Saksan, Italian ja Japanin johtamien akselivaltojen ja Yhdistyneen Kuningaskunnan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, johtamien liittoutuneiden välillä. Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä Suuri isänmaallinen sota.
Toinen maailmansota on tuhoisin sota ihmiskunnan historiassa ja se vaati yli 50 miljoonan ihmisen hengen.
Sotaa edeltäneet vuodet
Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa ja sotakorvausten aiheuttamat taloudelliset ongelmat avasivat tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Adolf Hitlerin johtamalle NSDAP-puolueelle. Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hinderburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille.
Noustuaan führeriksi Hitler rikkoi Versaillesin rauhansopimuksessa määrättyä Saksan demilitarisointia. Armeijan kehittäminen uudelleen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu oli jo hyvässä käynnissä.
Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämäällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista.
Britannia kannatti aluksi Saksan varustautumista ja allekirjoitti kesäkuussa 1935 Anglo-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston koko sallittiin lisättäväksi 35 % Kuninkaallisen laivaston koosta. Hitler kokeili uusia aseitaan Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan.
Myös Italiassa oli vuonna 1922 noussut valtaan Benito Mussolinin johtama fasistinen puolue. Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Myöhemmin liittoon liittyi vielä Japani 1940.
Versaillesin sopimusta Hitler rikkoi toistamiseen miehittämällä Reininmaan vuonna 1936, marssittaen 30000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936. Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin "omalle takapihalleen". Remilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan. Tämä jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, Westwallin Ranskaa vastaan.
Kun Neville Chamberlainista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan, vaikka Churchill siteerasi Mein Kampfia, jossa Hitler oli kirjoittanut hankkivansa lisäalueista idästä – miekan voimalla.
Itävallan fasistit halusivat liittyä Saksaan, vaikka Itävallan kansleri Kurt von Schuschnigg halusikin pitää maan itsenäisenä. Ilman ulkovaltojen tukea hän tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, nk. Anschluss, sai 99,75 % tuen.
Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa "rauhan meidän aikanamme". Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan.
Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen.
Hitler kohdisti nyt katseensa Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin ja turvautui Ranskan ja Britannian kanssa solmimaansa puolustusliittoon.
Sodan alku
Puolassa 1940.]]
Elokuussa 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov-Ribbentrop-sopimus). Näin Hitler pystyi ilman Neuvostoliiton uhkaa hyökkäämään Puolaan. Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan ja aloitti toisen maailmansodan. Saksa kukisti Puolan muutamassa viikossa Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat.
Puolan jälkeen Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan vaikutusvaltaansa ja solmi Baltian maiden kanssa turvallisuussopimukset joka antoi Neuvostoliitolle luvan sijoittaa sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliiton ja Suomen välillä käytiin talvisota 1939-1940. Sodan päätteeksi Neuvostoliitto sai vaatimansa alueet ja enemmänkin, eikä se antanut alun perin lupaamiaan kompensaatioalueita.
Länsirintamalla liittoutuneet eivät uskaltaneet käynnistää suuria operaatioita. Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan, koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik - Kiruna - Luleå -rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Toukokuussa Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Alankomaat antautui 15. toukokuuta, Belgia 28. toukokuuta ja Ranska 22. kesäkuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquessa.
Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta-17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta.
Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen tulevaisuuteen.
Balkan
Vuoden 1940 lopulla Italia hyökkäsi Kreikkaan Albaniasta, mutta sotamenestys jäi keskinkertaiseksi. Keväällä 1941 Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti. Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi. Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopuista muodostettiin Kroatian ja Serbian valtiot. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelicin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä.
Myös Kreikka vallattiin maalis-huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta.
Itärintama
Kreetan
Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) 22. kesäkuuta. 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen. Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrakanin-Arkangelin linjalle asti. Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941-1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.
Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. Armeijan Stalingradin alueelle. Tätä sotatoimea kutsuttiin peitenimellä "Operaatio Uranus" ja se oli ensimmäinen muun kuin Stalinin itsensä suunnittelema taistelutoimi sodan alettua. Von Pauluksen 300 000 miehen armeijan henkiinjääneet antautuivat 2. helmikuuta 1943.
Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.
Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella joka sai lopulta Suomen solmimaan erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa syyskuussa. 22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton Operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 1 000 km pituisella rintamalinjalla. Saksan 500 000 sotilaan Keskinen armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 350 000 sotilasta jäi vangeiksi. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.
14. huhtikuuta 1945 Neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945.
Pohjois-Afrikka
2. toukokuuta
Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin. Akselivallat kävivät välillä menetyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes brittijoukot löivät saksalaisen Afrikan armeijakunnan El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942. Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943.
Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia. Pohjois-Afrikassa saksan sotaonni kääntyi El Alameinin taistelussa.
Kun saksalaiset oli karkoitettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.
Länsirintama
6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiassa, joka yllätti saksalaisten puolustuksen. Elokuussa 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Rivieralle. Liittoutuneet pääsivät Pariisiin 25. elokuuta 1944. Vuoden 1944 lopulla taisteluja käytiin jo Alankomaissa ja Elsass-Lothringenissa
Vastoinkäymisten takia Saksassa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944. Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittouneiden painaessa päälle Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse.
Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta.
Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona.
Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.
Sota Aasiassa
kylmään sotaan
Japani oli hyökännyt Kiinaan jo vuonna 1937, ennen toisen maailmansodan alkua. Toisen maailmansodan aloituspäiväksi Aasiassa lasketaankin yleensä 7. joulukuuta 1941, jolloin Japanin ilmavoimat pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa, tuhoten suuren osan Tyynen valtameren laivastosta ja aiheuttaen Yhdysvaltojen liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japanin hyökkäyksen alkaessa sodanjulistus oli jo perillä Yhdysvaltojen valtiokoneistossa, mutta koska viestin tärkeyteen ei oltu kiinnitetty huomiota, se avattiin liian myöhään.
Samanaikaisesti Japani aloitti suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten mm. Singaporen briteiltä. Japanilaisen voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltojen laivaston ansiosta. Kuukautta myöhemmin neljä japanilaista lentotukialusta upotettiin Midway-saaren taistelussa, siirtäen Japanin puolustuskannalle.
Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.
Katso myös
- Luettelo sotilasoperaatioista
- Nürnbergin oikeudenkäynnit
- Salamasota
- Stalingradin taistelu
- Sota
- Varsovan kansannousu
- Enigma
- Kamikaze
Luokka:Toinen maailmansota
als:Zweiter Weltkrieg
ms:Perang Dunia II
ko:제2차 세계 대전
ja:第二次世界大戦
simple:World War II
th:สงครามโลกครั้งที่สอง
Neuvostoliitto
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (СССР ; SNTL) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliitto oli purkautuessaan 1991 pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta).
Pääkaupunki oli Moskova. Historiansa aikana Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden määrä vaihteli, hajotessaan Neuvostoliitto oli jaettu viiteentoista sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joista tuli itsenäisiä valtioita maan hajotessa. Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa.
Historia
Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut Lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset.
Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto.
Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3.3.1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918.
Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan ja vuonna 1929 Tadžikistan.
Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto.
Sisällisodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.
Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytönössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.
Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940.
Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla.
Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyyisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin keski-Venäjällä ja Ukrainassa.
Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.
23. elokuuta 1939 toistensa päävastustajilta Espanjan sisällissodasta alkaen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja salaisesti jakoivat Itä-Euroopan keskenään etupiireihin. Maat jakoivat keskenään Puolan, jonne ne olivat hyökänneet syyskuussa 1939.
Talvella 1939–1940 Neuvostoliitto kävi Suomea vastaan talvisodan. Sodan aloittamisen vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Sota alkoi Suomen hallituksen kieltäydyttyä Neuvostoliiton aluevaatimuksista ja neuvottelujen katkettua. Neuvostoliiton vaatimusten perusteena oli väite Leningradin turvavyöhykkeen laajentaminen ja Suomenlahden purjehduskelpoisuuden varmistaminen ja sotilastukikohta Hangossa.
22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sen eteneminen pysähtyi ensimmäisenä talvena näköetäisyydelle Moskovasta. Sodan kulku kääntyi seuraavana talvena Stalingradissa ja Kurskissa 1943. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Sodan jälkeen joutuivat karkoitetuiksi mm. Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös sosialistinen Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa.
Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov, joka aloitti yhteiskunnassa voimakkaat destalinisaatiotoimet ja purki GULAG-järjestelmää.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.
Neuvostoliiton loppu
1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli maan johtaja.
Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vuonna 1986 esitti hyvin suuren, yli 320 000 000 000 dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa. Gorbatšov päätti mennä kilpavarusteluun mukaan, mutta jotta hän olisi saanut resursseja kilpaillakseen USAn kanssa, oli Neuvostoliiton taloutta uudistettava. Niinpä Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi "perestroika" (uudistuspolitiikka) ja "glasnost" (avoimuus) nimillä.
Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot voittivat kansanedustajien vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Talous ajautui syvään kriisiin kilpavarustelukierteen takia. Berliinin muuri murtui.
Vuonna 1990 Moskovassa oli 200 000 ihmisen mielenosoitus, joka osoitti mieltään uudistusten puolesta. Liettuan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät itsenäisiksi julistautumisen puolesta.
Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Elokuussa vanhoilliset yrittivät kaapata vallan, mutta yritys epäonnistui ja pönkitti Jeltsinin valtaa entisestään. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät, että Neuvostoliitto lakkautetaan ja perustetaan löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö. Neuvostoliiton paikka YK:n turvallisuusneuvostossa siirtyi Venäjälle 24. joulukuuta. Seuraavana päivänä Gorbatšov erosi ja 26. lokakuuta Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.
Hallinnollinen jako
Neuvostoliiton johtajat
Muodollisesti Neuvostoliittoa johti presidentti. Käytännössä valta oli yleensä jossain muualla, esimerkiksi kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerillä. Uusi johtaja pyrki vakiinnuttamaan valta-asemansa.
- V. I. Lenin 1922–1924
- J. V. Stalin 1924–1953
- Georgi Malenkov 1953–1955
- Nikita Hruštšov 1955–1964
- Leonid Brežnev 1964–1982
- Juri Andropov 1983–1984
- Konstantin Tšernenko 1984–1985
- Mihail Gorbatšov 1985–1991
ImageSize = width:800 height:100
PlotArea = width:700 height:80 left:0 bottom:20
DateFormat = yyyy
Period = from:1919 till:1991
TimeAxis = orientation:horizontal
ScaleMajor = unit:year increment:5 start:1920
# there is no automatic collision detection,
# so shift texts up or down manually to avoid overlap
Define $dy = 25 # shift text to up side of bar
PlotData=
bar:Leaders color:red width:75 mark:(line,white) align:left fontsize:S
from:start till:1922 shift:(-10,$dy) text:Vladimir~Iljits~Lenin
from:1922 till:1953 shift:(-30,$dy) text:Josif Stalin
from:1953 till:1955 shift:(-7,-5) text:Georgi~Malenkov
from:1955 till:1964 shift:(-40,$dy) text:Nikita Hrustsev
from:1964 till:1982 shift:(-35,$dy) text:Leonid Breznev
from:1982 till:1984 shift:( -7, 5) text:Juri~Andropov
from:1984 till:1985 shift:( -3,-20) text:Konstantin~Tsernenko
from:1985 till:end shift:(-25,$dy) text:Mihail~Gorbatsov
Katso myös
- Venäjä
-
ko:소비에트 연방
ja:ソビエト連邦
simple:Soviet Union
th:สหภาพโซเวียต
Yhdysvallat
Amerikan yhdysvallat (United States of America, U.S.A.) on liittovaltio Pohjois-Amerikassa, joka sijaitsee pääasiassa Pohjois-Amerikassa. Se koostuu 50 osavaltiosta ja yhdestä liittovaltion hallinnollisesta piirikunnasta, ja sillä on useita maa-alueita. Suomenkielessä siihen viitataan nimillä Yhdysvallat, USA tai Amerikka.
Viime vuosisadalla, etenkin toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat on tullut taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti, tieteellisesti, teknologisesti ja kulttuurisesti maailman tärkeimmäksi vaikuttajaksi.
Historia
Yhdysvallat perustettiin 1776 brittiläisten siirtokuntien pohjalle. Yhdysvallat on siitä lähtien kirinyt vanhan emämaansa rinnalle ja 1900-luvun toisen puoliskon kääntyessä jo vähintäänkin saavuttanut mahtavimmat kansakunnat taloudellisesti, poliittisesti ja asevoimilla mitaten. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1991 Yhdysvallat on ainoa olemassaoleva supervalta. Myös yhdysvaltalainen kulttuuri on levinnyt eri muodoissaan maapallon kaikkiin osiin.
Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi 4. heinäkuuta 1776 ja tunnustettiin kansainvälisesti 3. syyskuuta 1783. Sitä ennen alkuperäiset 13 osavaltiota, jotka muodostivat Yhdysvallat olivat Ison-Britannian siirtomaita.
Yhdysvallat laajeni Mississippin länsipuolelle ostamalla Ranskalta vuonna 1803 Louisianan alueen. Aluekauppa oli huomattavasti nykyistä Louisianan osavaltiota suurempi, hankitut alueet käsittävät nykyisin 23 % Yhdysvaltain pinta-alasta.
Vuosina 1837—1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin Missisippin länsipuolelle. Vuonna 1845 Yhdysvaltoihin yhdistyi Meksikosta 1836 itsenäistynyt Texas. Meksikon kanssa käydyn sodan tuloksena Yhdysvaltoihin liitettiin 1848 suunnilleen nykyisten Kalifornian, Nevadan, Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden alue.
Yhdysvaltojen sisällissota käytiin 1861—1865. Siinä mustien orjuuden jatkumista halunneiden etelävaltioiden itsenäistymisyritys tukahdutettiin. Orjuus lakkautettiin kaikkialta Yhdysvalloista 1863. Pohjoisissa osavaltioissa se oli lakkautettu jo aiemmin.
Alaskan alue ostettiin Venäjältä 1867. Viimeiset merkittävät aseelliset yhteenotot intiaanikansojen kanssa käytiin ns. aavetanssi-liikkeen yhteydessä 1890. Puerto Rico ja Filippiinit siirtyivät Yhdysvaltain hallintaan vuonna 1898 Espanjaa vastaan käydyn sodan tuloksena.
Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917. Toiseen maailmansotaan Yhdysvallat liittyi joulukuussa 1941 Japanin hyökättyä Pearl Harborin laivastotukikohtaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli Neuvostoliiton vastapuolena ns. kylmässä sodassa, johon liittyivät myös Korean sota 1950—1953 ja Vietnamin sota 1964—1975.
Politiikka
Yhdysvallat koostuu 50:stä osavaltiosta, joilla on rajoitettu itsehallinto, liittovaltion lain ylittäessä osavaltioiden lait. Osavaltioiden lainsäädännön varaan jäävät omaisuuteen, teollisuuteen ja yritystoimintaan liittyvät säädökset, rikoslaki ja työsuojelu.
Yhdysvaltain presidentillä ja hänen hallinnollaan (toimeenpaneva hallituselin, executive) on paljon valtaa liittovaltion johtamisessa. Tällä hetkellä presidenttinä toimii republikaanisen puolueen edustaja George W. Bush. Presidentin lisäksi lakiasäätävänä elimenä toimii kaksikamarinen Yhdysvaltain kongressi. Oikeuslaitos on erityisen itsenäinen, ja käyttää myös perustuslakikontrollivaltaa. Presidentin valitsevat osavaltioista valitut 538 valitsijamiestä neljän vuoden kaudelle. Kongressin jäsenten kausi on kaksi vuotta edustajainhuoneessa ja kuusi vuotta senaatissa.
Yhdysvalloissa on nykyisellään kaksi pääpuoluetta, republikaanit ja demokraatit. Enemmistövaalitavan vuoksi muiden puolueiden pääseminen mukaan todelliseen politiikkaan on vaikeaa. Esimerkiksi sekä Vihreä puolue että Libertaari puolue ovat tosin keränneet äänestäjiä, mutta todellisuudessa, ilman ainuttakaan senaattoria ja kongressiedustajaa, ne ovat kaukana vaikuttamisen ytimestä, saati omasta presidentistä. Kaksipuoluejärjestelmän takia yhdysvaltalaiset puolueet ovat poliittiselta spektriltään laajempia kuin eurooppalaiset vastineensa – niitä on pidettävä lähinnä vaaliorganisaatioiksi rakennettuina sateenvarjokeräelminä, joilla ei ole yhteistä ohjelmaa ja yhteistä aatetta, yhdestä johtajasta puhumattakaan. Liittovaltion laajuisen vaalikampanjan järjestäminen on erittäin kallista, joten erilaisten rahoitusta antavien eturyhmien nähdään näin vaikuttavan päätöksentekoon.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka
Yhdysvaltain ulkopolitiikka on ainakin viimeiset sata vuotta keskittynyt demokratian levittämiseen maailmaan. Perinne alkoi Yhdysvaltain-Espanjan sodasta, kun Yhdysvallat julisti vapauttavansa kuubalaiset Espanjan sorrosta.
Vuonna 1914 presidentti Woodrow Wilson lupasi tehdä maailman turvalliseksi demokratialle. Hänen ohjelmansa mukaan perustettiin mm. Kansainliitto. Wilsonin aikana Yhdysvallat miehitti Meksikon ja nousi maihin Haitilla ja Dominikaanisessa tasavallassa. Presidentit Franklin D. Roosevelt ja Harry Truman tukivat demokratiaa Euroopassa Marshall-avun avulla ja NATO:n perustamisella. Tavoitteen saavuttamiseksi Yhdysvallat taisteli Koreassa ja Vietnamissa estääkseen kommunismin leviämisen.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, johon pääsyynä oli presidentti Reaganin panos, Yhdysvallat jäi maailman ainoaksi supervallaksi. Presidentti Clinton haki Yhdysvalloille uutta asemaa lähtemällä mukaan rauhanpakottamiseen onnettomasti päättyneeseen Somalian operaatioon, joka sai Yhdysvaltain vetäytymään enemmistä yrityksistä. Clinton toimi kuitenkin välittäjänä sopimukseen johtaneissa neuvotteluissa palestiinalaisten ja Israelin välillä ja osallistui Serbian ilmapommituksiin Kosovon sodassa.
Hänen seuraajansa George W. Bushin hallintokausi muuttui tyystin syyskuun 11. 2001 -iskujen seurauksena, jolloin Yhdysvallat sai sekä YK:n turvallisuusneuvoston että yleiskokouksen yksimielisen tuen turvallisuutensa takeeksi ja kansainvälisoikeudellisen valtuutuksen Afganistanin operaatiolle. Kansainvälinen kritiikki kuitenkin kasvoi kun Yhdysvallat jatkoi hyökkäämällä Irakiin ilman YK:n mandaattia.
Demokratian levittäminen ja terrorismin vastainen sota ovat nykyään keskeiset Yhdysvaltain ulkopolitiikan julkilausutut päämäärät. Sekä Afganistanissa että Irakissa järjestettiin monipuoluevaalit Yhdysvaltain miehityksen jälkeen.
Viimeaikaisia väittelynaiheita
Kansainväliset tahot ovat välillä kritisoineet Yhdysvaltojen väkivaltaisia ja ihmisoikeusrikkomuksiksi nähtyjä toimia erityisesti War Against Terrorism-kampanjan aikana. Merkillepantavia kysymyksiä ovat Guantanamo Bayn laivastotukikohdassa vankeina säilytetyt Afganistanin sodat "laittomat taistelijat". Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali nostatti laajaa kansallista ja kansainvälistä huomiota vuonna 2004.
Osavaltiot
Pääartikkeli: Yhdysvaltojen osavaltiot
Yhdysvallat koostuu 50 osavaltiosta (viimeisin osavaltioksi hyväksytty oli Alaska, sitä ennen Havaiji, Puerto Rico äänesti liittymistä vastaan), pääkaupungista Washingtonista, joka on suoraan keskushallinnon alainen piirikunta, sekä joukosta territorioita, jotka ovat lähinnä Karibianmeren ja Tyynen valtameren saaria. Territorioista tunnetuin on Puerto Rico.
Yhdysvaltain osavaltiot:
Alaskan osavaltio sijaitsee fyysisesti erillään Yhdysvaltain pääosasta, Kanadan luoteispuolella. Havaiji puolestaan on Amerikan mantereesta erillään oleva Tyynen valtameren saariryhmä.
Maantiede
Havaiji
Pinta-alaltaan maailman kolmanneksi suurimpana valtiona ja koko Pohjois-Amerikan mantereen levyisenä Yhdysvaltain maantiede vaihtelee suuresti: Floridan mangrovemetsistä maan keskiosan suurille tasangoille ja Mississippi–Missouri -jokijärjestelmään. Tasankojen länsipuolella nousevat Kalliovuoret, niiden länsipuolella on aavikkoja, tasankoja ja Tyynenmeren rannikon välimerellinen ilmastovyöhyke, luoteessa jopa sademetsät. Erillinen Alaska on pääasiassa arktista aluetta ja Havaiji vulkaaninen saariryhmä.
Talous
Yhdysvaltain kansantalous on maailman suurin ja bruttokansantuote henkeä kohti maailman korkeimpia. Yhdysvaltojen talous on markkinapohjainen, jossa yksityiset ihmiset ja yritykset tekevät tärkeimmät päätökset, ja liittovaltio ja osavaltio ostavat tarvittavat tavarat ja palvelut valtaosin yksityisiltä markkinoilta.
Yhdysvaltain rahayksikkö on dollari, jota on käytetty yleisesti kansainvälisen kaupan rahayksikkönä. Myös taloustilastot muutettiin aiemmin useimmiten dollareiksi kansainvälistä vertailua varten.
Yhdysvalloilla on laajat luonnonvarat, runsaasti kulta-, öljy-, hiili- ja uraaniesiintymiä. Tehokas maatalous tekee maasta yhden maailman suurimmista maatalousmaista. Pääasialliset viljelykasvit ovat maissi, vehnä, sokeri ja tupakka. Teollisuustuotteita ovat autot, lentokoneet ja elektroniikka. Pääasiallinen työllistäjä on nykyisin palvelut, jossa työskentelee 3/4 työvoimasta.
Tärkeimmät kauppakumppanit ovat naapurit Kanada, Meksiko, Euroopan unioni ja Kaakkois-Aasian teollistuneet maat Japani, Intia ja Etelä-Korea. Myös kauppa Kiinan kanssa on huomattavaa.
Vuonna 2002 Yhdysvallat oli maailman kolmanneksi suosituin turistikohde 41,9 miljoonalla kävijällä.
Yhteiskunta
Väestö
Etniset ryhmät
Pääartikkeli: Yhdysvaltain väestöjakauma
Yhdysvallat on etnisesti hyvin monimuotoinen maa. Maassa on vähintään miljoonan edustajan etnisiä ryhmiä yli 31, ja lukemattomia pienempiä ryhmiä.
Väestönlaskennassa väestö on jaettu rotuihin: valkoinen, afrikkalais-amerikkalainen, hispaano, aasialais-amerikkalainen tai alkuperäis-amerikkalainen. Aasialaisuus yhdistetään yleensä Kaakkois-Aasiaan, joten juuriltaan Lähi-Idästä kotoisin olevat putoavat kategorioiden väliin. Hispaano tarkoittaa henkilöä, jolla on Latinalais-Amerikkalaiset juuret rodustaan tai ihonväristään huolimatta.
Väestösuhteet ovat: valkoiset 77,1 %; mustat 12,9 %, aasialaiset 4,2 %, intiaanit ja alaskan alkuperäisväestö 1,5%; Havaijin ja oseanian alkuperäisväestä 0,3%; muut 4% (2000)
Yhdysvaltain eurooppalaisperäisestä väestöstä 23 %:lla on saksalaiset sukujuuret, irlantilaiset 16 %, englantilaiset 13 %, skotlantilaiset, alankomaalaiset ja italialaiset 6 %.
Uskonto
Uskonnollisten ryhmien osuudet väestöstä: protestantit 56%, katoliset 28 %, juutalaiset 2%, muut 4%, ei mitään 10% (1989)
Suurin yksittäinen kirkkokunta on katolinen kirkko, sen jäljessä etelän baptistit, joka on pitkälti jakautunut mustien (eli afrikkalais-amerikkalaisten) ja valkoisten seurakuntiin.
Yhdysvalloilla on uskonnollissävytteinen historia ja uskonnonvapautta pidetään erittäin tärkeänä. Monet varhaisista emigrantti- eli maahanmuuttajaryhmistä pakenivat Euroopan uskonnollisia vainoja Pohjois-Amerikkaan. Esimerkiksi vuonna 1620 yli sata puritaania lähti Englannista kuuluisalla Mayflower-laivalla ja perusti Uuden-Englannin ensimmäisen pysyvän siirtokunnan. Pohjois-Amerikkaan on paettu uskonnollisia ja etnisiä vainoja myöhemminkin, kuuluisana esimerkkinä juutalaisten joukkopako Natsi-Saksasta.
Koulutus
Yhdysvalloissa koulutus on osavaltion, ei siis liittovaltion, velvollisuus, ja lait ja säädökset vaihtelevat huomattavasti. Useimmissa osavaltioissa, kaikkien opiskelijoiden täytyy osallistua pakolliseen koulutukseen lastentarhasta (johon yleensä mennään 5-vuotiaana) lähtien luokkatasoon 12 asti, jolta valmistutaan yleensä 18 vuoden iässä (tosin joissain osavaltioissa opiskelijoiden annetaan vanhempien suostumuksella jäädä pois koulusta 16 vuoden iässä).
Yhdysvaltalaiset korkeakoulut vaihtelevat erittäin kilpailukykyisistä kouluista, sekä yksityisistä (kuten Harvard University, Cornell University ja Princeton University) että julkisista (kuten North Carolina Chapel Hill ja University of Virginia), satoihin korkeatasoisiin paikallisiin ammattikorkeakouluihin avoimine sisäänpääsyperiaatteineen.
Kielet
Pääartikkeli: Yhdysvaltain kielet
Suurin osa Yhdysvaltain asukkaista puhuu englantia, mutta myös espanjaa puhutaan melko laajalti, erityisesti maan eteläosissa. Maalla ei ole virallista kieltä, vaan osavaltiot saavat päättää kielestään vapaasti.
Englannin kieli on hallitseva kieli (puhujia 82 % väestöstä), espanja (10 %) ja havaijin kieli ovat virallisia joissain osavaltioissa.
Kulttuuri
Yhdysvallat on viihteen jättiläinen, etenkin elokuva- ja tv-teollisuuden alalla (Hollywood).
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- öljy
- maakaasu
- tina
- kalkkikivi
- rautamalmi
- suola
- kalkki
- kipsi
- pii
- lyijy
- puu
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kulkuneuvot
- elektroniikka
Luokka:Yhdysvallat
zh-min-nan:Bí-kok
ko:미국
ms:Amerika Syarikat
ja:アメリカ合衆国
simple:United States
th:สหรัฐอเมริกา
1947 Tapahtumia
- 1. tammikuuta - Kaivokset kansallistettiin Britanniassa.
- 1. tammikuuta - Nigeria sai autonomian.
- 10. tammikuuta - YK otti Triesten vapaakaupungin hallintaansa.
- 30. tammikuuta - Lumimyrsky peitti Kanadan kaupungit Winnipegistä Calgaryyn.
- 3. helmikuuta - Snagissa, Yukonissa lämpötila laskee -63°C.
- 10. helmikuuta - Pariisin rauha liittoutuneiden ja Italian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen kesken. Italia luovutti suurimman osan Istriaa Jugoslavialle. Suomen osalta sopimuksen allekirjoitti ulkoministeri Carl Enckell.
- 23. helmikuuta - Kansainvälinen standardointiorganisaatio ISO perustettiin.
- 28. helmikuuta - USA luovutti Ranskalle sotilastukikohdan Casablancassa.
- 1. maaliskuuta - Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) aloitti toimintansa.
- 12. maaliskuuta - Harry S. Truman muotoilee Trumanin doktriinin kommunismia vastaan.
- 29. maaliskuuta - Kapina Ranskan valtaa vastaan Madagaskarilla.
- 16. huhtikuuta - Ammoniumnitraatilla lastattu ranskalainen laiva räjähti Texas Cityn satamassa, 600 kuolee.
- 22. toukokuuta - Presidentti Harry S. Truman myönsi 400 miljoonaa dollaria talous- ja sotilasapua Kreikalle ja Turkille kommunismin leviämisen estämiseksi.
- 5. kesäkuuta - Ulkoministeri George Marshall muotoilee suunnitelman Marshall-avusta Euroopan saamiseksi jaloilleen.
- 10. kesäkuuta - Saab valmisti ensimmäisen autonsa.
- 17. kesäkuuta - Vuoden 1952 Olympialaisten pitopaikaksi päätettiin Helsinki.
- 7. heinäkuuta - Roswellin tapaus.
- 26. heinäkuuta - Kylmä sota: presidentti Harry S. Truman allekirjoittaa National Security Actin laiksi. Se perusti CIA:n, Yhdysvaltain puolustusministeriön, pääesikunnan ja kansallisen turvallisuusneuvoston.
- 7. elokuuta - Thor Heyerdahlin balsapuinen Kon-Tiki saapuu Raroialle Tuamotulla 101 päivän purjehduksen jälkeen.
- 14. elokuuta - Pakistan sai itsenäisyyden Brittiläisestä imperiumista Quaid-e-Azam Muhammad Ali Jinnahin alaisuudessa. Vaikka vallansiirto tapahtui keskiyöllä, Pakistan juhlii itsenäisyyspäiväänsä 14. elokuuta, kun taas Intia 15. elokuuta.
- 15. elokuuta - Intia itsenäistyi Brittiläisestä imperiumista vuodesta 1919 jatkuneen väkivallattoman vastarinnan levottomuuksien jälkeen. Pakistan erosi Intiasta, ja Jawaharlal Nehrusta tuli Intian ensimmäinen pääministeri.
- 13. syyskuuta - Nehru ehdotti 4 miljoonan muslimin ja hindun siirtoa Pakistanin ja Intian välillä.
- 26. syyskuuta - Valvontakomission jäsenet lähtivät Suomesta, sotatila lakkautettiin.
- 15. lokakuuta - Sensuuri lakkasi Suomessa.
- 20. lokakuuta - Intian ja Pakistanin välinen sota alkoi.
- 16. marraskuuta - 15 000 osoitti mieltään Brysselissä natsien lyhyitä tuomioita vastaan.
- 20. marraskuuta - Prinsessa Elisabet ja prinssi Philip, Edinburghin herttua, menevät naimisiin Westminster Abbeyssa, Lontoossa.
- 25. marraskuuta - Kymmenen näyttelijää joutui mustalle listalla Hollywoodissa heidän kieltäydyttyään yhteistyöstä edustajainhuoneen epä-amerikkalaista toimintaa tarkkailevan komitean (House Committee on Un-American Activities) kanssa. Kaikkiaan yli 320 joutui myöhemmin listalle, ja mm. Charlie Chaplin siirtyi Sveitsiin.
- 25. marraskuuta - Uusi-Seelanti sai itsenäisen lainsäädöntävallan Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
- 29. marraskuuta - YK:n yleiskokous päätti Palestiinan jakamisesta juutalaisten ja arabien kesken.
- 16. marraskuuta - Britit aloittivat perääntymisen Palestiinasta.
- 30. joulukuuta - Romanian kuningas Mihai luopui kruunusta ja lähti maanpakoon. Romaniasta kansantasavalta.
- Ensimmäinen täysin elektroninen yleiskäyttöinen tietokone, ENIAC, otettiin käyttöön.
- Transistori keksittiin.
Syntyneitä
- 8. tammikuuta - David Bowie, rock-muusikko
- 23. tammikuuta - Megawati Sukarnoputri, indonesialainen poliitikko.
- 23. tammikuuta - Lasse Lehtinen, europarlamentaarikko, kirjailija, TV-juontaja
- 28. tammikuuta - Ernst Lubitsch, elokuvaohjaaja
- 29. tammikuuta - Linda B. Buck, fysiologian ja biofysiikan tutkija, Nobel-voittaja 2004
- 4. helmikuuta - Dan Quayle, Yhdysvaltain varapresidentti
- 6. maaliskuuta - Rob Reiner, elokuvaohjaaja
- 12. maaliskuuta - Kalervo Palsa, taiteilija
- 12. maaliskuuta - Jan-Erik Enestam, suomalainen poliitikko
- 25. maaliskuuta - Elton John, muusikko
- 12. huhtikuuta - Tom Clancy, kirjailija
- 1. kesäkuuta - Ron Dennis, McLarenin tallipäällikkö 1980-
- 19. kesäkuuta - Salman Rushdie, kirjailija
- 19. kesäkuuta - Paula Koivuniemi, muusikko
- 9. heinäkuuta - O. J. Simpson, näyttelijä, amerikkalaisen jalkapallon pelaaja
- 19. heinäkuuta - Brian May, Queenin kitaristi
- 30. heinäkuuta - Arnold Schwarzenegger, näyttelijä, kehonrakentaja, 38. Kalifornian kuvernööri
- 14. elokuuta - Juha Hyppönen, näyttelijä, monien TV-mainosten kestoääni
- 30. elokuuta - Rauli "Badding" Somerjoki, laulaja, säveltäjä
- 15. syyskuuta - Jouko Laxell, Kokoomuksen kansanedustaja
- 21. syyskuuta - Stephen King, kirjailija
- 27. syyskuuta - Meat Loaf, laulaja, näyttelijä
- 26. lokakuuta - Hillary Rodham Clinton, yhdysvaltalaispoliitikko, presidentti Bill Clintonin vaimo
- 30. syyskuuta - Marc Bolan, englantilainen laulaja ja säveltäjä (oik. Mark Feld) tuli tunnetuksi yhtyeessä T. Rex
Kuolleita
- 25. tammikuuta - Al Capone, gangsteri
- 26. tammikuuta - perintöprinssi Kustaa Adolf, Ruotsin perintöprinssi, lento-onnettomuus
- 1. huhtikuuta - Kreikan Georgios II
- 7. huhtikuuta - Henry Ford, autotehtailija
- 16. huhtikuuta - Rudolf Höss, natsijohtaja, Auschwitzin keskitysleirin päällikkö
- 20. huhtikuuta - Tanskan Christian X
- 21. elokuuta - Ettore Bugatti, autosuunnittelija
- 4. lokakuuta - Max Planck, fyysikko
- 6. lokakuuta - Leevi Madetoja, säveltäjä
- 27. lokakuuta - Fanni Luukkonen, Lotta Svärd -järjestön pitkäaikainen johtaja
Luokka:1947
ms:1947
ko:1947년
ja:1947年
simple:1947
th:พ.ศ. 2490
1947 Tapahtumia
- 1. tammikuuta - Kaivokset kansallistettiin Britanniassa.
- 1. tammikuuta - Nigeria sai autonomian.
- 10. tammikuuta - YK otti Triesten vapaakaupungin hallintaansa.
- 30. tammikuuta - Lumimyrsky peitti Kanadan kaupungit Winnipegistä Calgaryyn.
- 3. helmikuuta - Snagissa, Yukonissa lämpötila laskee -63°C.
- 10. helmikuuta - Pariisin rauha liittoutuneiden ja Italian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen kesken. Italia luovutti suurimman osan Istriaa Jugoslavialle. Suomen osalta sopimuksen allekirjoitti ulkoministeri Carl Enckell.
- 23. helmikuuta - Kansainvälinen standardointiorganisaatio ISO perustettiin.
- 28. helmikuuta - USA luovutti Ranskalle sotilastukikohdan Casablancassa.
- 1. maaliskuuta - Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) aloitti toimintansa.
- 12. maaliskuuta - Harry S. Truman muotoilee Trumanin doktriinin kommunismia vastaan.
- 29. maaliskuuta - Kapina Ranskan valtaa vastaan Madagaskarilla.
- 16. huhtikuuta - Ammoniumnitraatilla lastattu ranskalainen laiva räjähti Texas Cityn satamassa, 600 kuolee.
- 22. toukokuuta - Presidentti Harry S. Truman myönsi 400 miljoonaa dollaria talous- ja sotilasapua Kreikalle ja Turkille kommunismin leviämisen estämiseksi.
- 5. kesäkuuta - Ulkoministeri | | |
