:: wikimiki.org ::

L. L. Zamenhof

L. L. Zamenhof

)]] Ludovic Lazarus (Ludwik Lejzer) Zamenhof (15. joulukuuta 1859–14. huhtikuuta 1917) oli puolanjuutalainen silmälääkäri, kielitieteilijä ja sionisti, joka tunnetaan parhaiten kaikkien aikojen puhutuimman keinotekoisen kielen esperanton luojana. Hänen äidinkieliään olivat venäjä ja jiddiš, mutta hän puhui sujuvasti myös puolaa ja saksaa. Hän osasi myös ranskaa, latinaa, kreikkaa, hepreaa ja englantia, sekä oli kiinnostunut italiasta, espanjasta ja liettuasta. Zamenhof syntyi 15. joulukuuta vuonna 1859 Białystokin kaupungissa, joka oli tuolloin osa Venäjää, mutta nykyään osa Puolaa. Białystokin väestö koostui pääosin kolmesta etnisestä ryhmästä: puolalaisista, valkovenäläisistä ja jiddišiä puhuvista juutalaisista, joiden keskinäisistä vihamielisyyksistä Zamenhof oli huolestunut. Hänen mielestänsä näiden ryhmien viha ja ennakkoluulot johtuivat yhteisen käyttökielen puutteesta, joka aiheutti ryhmien keskinäisiä väärinkäsityksiä. Zamenhof uskoi, että tällaiset etniset eri kieliä puhuvat ryhmät tarvitsivat yhteisen, tasa-arvoisen kommunikointikielen. Opiskellessaan toisen asteen oppilaitoksessa Varsovassa, Zamenhof loi useita malleja kansainväliseksi kieleksi, joilla oli kuitenkin hyvin monipuolinen ja monimutkainen kielioppi. Englantia opiskellessaan hän tajusi, että kansainvälisen kielen kieliopin täytyy olla suhteellisen helppo ja sen täytyy käyttää hyväkseen erilaisia uusien sanojen muodostamiseen tarkoitettuja etu- ja jälkiliitteitä. Vuonna 1878 Zamenhofin projekti Lingwe uniwersala oli melkein valmis, mutta hän uskoi olevansa liian nuori julkaisemaan työnsä. Koulusta valmistumisensa jälkeen hän alkoi opiskella lääketiedettä, aluksi Moskovassa ja myöhemmin Varsovassa. Vuonna 1885 hän valmistui yliopistosta ja aloitti harjoittelun silmälääkärinä, jatkaen kuitenkin työskentelyä kieliprojektinsa parissa. Kahden vuoden ajan hän yritti hankkia varoja julkaista kansainvälistä kieltään kuvaava kirjanen, kunnes hän sai taloudellista apua tulevan vaimonsa isältä. Vuonna 1887 Zamenhof vihdoin julkaisi kirjan nimeltä Lingvo internacia. Antauparolo kaj plena lernolibro (”Kansainvälinen kieli. Esipuhe ja täysi oppikirja”) salanimellä Doktoro Esperanto (”Tohtori Toiveikas”), johon myös kielen nimi pohjautuu. Zamenhofille tämä kieli ei ollut pelkkä kommunikoinnin väline, vaan myös keino välittää ajatuksiansa eri ihmisten ja kulttuurien rauhallisesta rinnakkaiselosta. Zamenhof käänsi useita teoksia esperantoksi, kuten Vanhan testamentin ja William Shakespearen teoksia. Zamenhof ja hänen vaimonsa Klara saivat kolme lasta, Adamin, Sofian ja Lidian. Erityisesti Lidia oli kiinnostunut esperantosta ja aikuisena hän opettikin esperantoa ammatikseen matkustaen ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa opettaen kieltä. Zamenhof kuoli Varsovassa 14. huhtikuuta vuonna 1917. Kaikki hänen lapsensa kuolivat holokaustissa. Oomoto-uskonto pitää Zamenhofia jumalanaan. Luokka:Esperanto als:Ludwik Lejzer Zamenhof ko:라자루스 루드비크 자멘호프 ja:ルドヴィコ・ザメンホフ simple:Ludovic Lazarus Zamenhof

1859

Tapahtumia

- Charles Darwin julkaisee Lajien synnyn, evoluutioteorian perusteoksen.

Syntyneitä

- 4. huhtikuuta - Aleksandr Popov, fyysikko ja radion varhainen kehittäjä († 1905)
- 15. toukokuuta - Pierre Curie, fyysikko
- 12. kesäkuuta - Leopold Ferdinand Elie Victor Albert Marie - Belgian kuningas Leopold II:n poika.
- 4. elokuuta - Knut Hamsun, norjalainen kirjailija
- 16. syyskuuta - Yuan Shikai, kiinalainen sotilasjohtaja ja poliitikko

Kuolleita

- Luokka:1800-luku ms:1859 ko:1859년 simple:1859 th:พ.ศ. 2402

1917

Tapahtumia

- Ensimmäinen maailmansota jatkuu (1914–1918)

Tammikuu

- 22. tammikuuta - Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson vaatii "rauhaa ilman voittoa" Euroopassa.
- 25. tammikuuta - Yhdysvallat osti Neitsytsaaret Tanskalta 25 miljoonalla dollarilla.
- 31. tammikuuta - Saksa ilmoitti rajoittamattomasta sukellusvenesodasta.

Helmikuu

- 3. helmikuuta - Yhdysvallat katkaisi diplomaattiset suhteet Saksaan.
- 24. helmikuuta - Yhdysvallat sai tiedon Saksan tarjouksesta palauttaa kaakkoislänsi Meksikolle, jossa Meksiko ryhtyisi sotaan Yhdysvaltoja vastaan.

Maaliskuu

- 11. maaliskuuta - Helmikuun vallankumous (26.2. vanhaa lukua): Petrogradissa lakkoja ja levottomuuksia, armeijan rykmenttejä siirtyy mielenosoittajien puolelle.
- 15. maaliskuuta - Keisari Nikolai II luopui vallasta.

Huhtikuu

- 6. huhtikuuta - Yhdysvallat julisti sodan Saksalle.
- 16. huhtikuuta - Lenin saapui Petrogradiin.

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

- 7. heinäkuuta - Aleksandr Kerenski muodosti Venäjän väliaikaisen hallituksen.
- 18. heinäkuuta - Suomen suuriruhtinaskunnan eduskunta hyväksyi valtalain vallan siirtämiseksi eduskunnalle personaaliunionin päätyttyä suuriruhtinaan luovuttua asemastaan. Kerenskin hallitus hajotti eduskunnan.
- 25. heinäkuuta - Kanada otti käyttöön "väliaikaisen" tuloveron ( 4–25 %).

Elokuu

Syyskuu

Marraskuu

- 6. marraskuuta - Kolmas Ypresin taistelu päättyy: Kanadalaiset valtasivat Ypresin Belgiassa.
- 7. marraskuuta - Lokakuun vallankumous (juliaanisen kalenterin mukaan 25.10.). Leninin bolševikit ottivat vallan Kerenskin hallitukselta.
- 7. marraskuuta - Britit valtasivat Gazan osmaneilta.
- 20. marraskuuta - Ukraina julistettiin tasavallaksi.
- 26. marraskuuta - National Hockey League perustettiin.

Joulukuu

- 6. joulukuuta - 1 635 ihmistä menehtyi Halifaxin räjähdysonnettomuudessa Kanadan Nova Scotiassa.
- 6. joulukuuta - P. E. Svinhufvudin senaatin ehdotuksesta Suomi julistettiin itsenäiseksi.

Syntyneitä

- 11. helmikuuta - Sidney Sheldon, kirjailija
- 29. toukokuuta - John F. Kennedy, Yhdysvaltain presidentti
- 11. elokuuta - Dik Browne, sarjakuvapiirtäjä († 1989)
- 10. syyskuuta - Miguel Serrano, Chilen fasisti-ideologi.
- 11. syyskuuta - Ferdinand Marcos, Filippiinien diktaattori.
- 19. marraskuuta - Indira Gandhi, Intian pääministeri († 1984)
- 16. joulukuuta - Arthur C. Clarke, tieteiskirjailija

Kuolleita

- 10. tammikuuta - William F. Cody, Buffalo Bill
- 16. tammikuuta - Amiraali George Dewey, (s. 1837)
- 8. maaliskuuta - Ferdinand von Zeppelin, ilmailupioneeri (s. 1838)
- 14. huhtikuuta - L. L. Zamenhof, Dr. Esperanto
- 27. syyskuuta - Edgar Degas, taidemaalari
- 15. lokakuuta - Mata Hari, hollantilainen tanssija ja vakooja (teloitettiin)
- 7. marraskuuta - Alfred Kordelin, liikemies ja mesenaatti (murhattiin)
- 11. marraskuuta - Liliuokalani, Havaijin kuningatar (s. 1838)

Nobelin palkinnot

- Nobelin fysiikanpalkinto - Charles Glover Barkla
- Nobelin kemianpalkinto - ei jaettu
- Nobelin lääketieteen palkinto - ei jaettu
- Nobelin kirjallisuuspalkinto - Karl Adolph Gjellerup, Henrik Pontoppidan
- Nobelin rauhanpalkinto - Kansainvälinen Punainen Risti, Geneve Luokka:1917 Luokka:1910-luku ms:1917 ko:1917년 ja:1917年 simple:1917 th:พ.ศ. 2460

Juutalaisuus

:Tämä on artikkeli juutalaisesta uskonnosta. Juutalaisisesta kansasta kertoo Juutalaiset. Juutalaiset Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Jumalan kansan uskonnollinen yhteisö. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaiseen uskoon uskova ei ole automaattisesti juutalainen, ellei ole syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntymisen kautta liity juutalaiseen seurakuntaan ja yhteisöön. Uskonnollisesti juutalaisuus on ajallisesti kristinuskon edeltäjä, mutta Uuden Testamentin tapahtumat erottivat juutalaisuuden kristinuskosta. Juutalaisuus perustuu talmudin määrittelemään lakiin ja sen noudattamiseen, kun taas kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnouseminen sovitti lain rikkeet. Juutalaisuudessa ei yleensä uskota Jeesuksen messiaanisuuteen, vaikka messiaaniset juutalaiset siihen uskovatkin. Muut juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanisia juutalaisia juutalaisiksi, vaan laskevat heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesuksen messiaanisuuteen. Messiaaniset juutalaiset seuraavat sekä juutalaisten että raamatullisten tapojen ja juhlien perinteitä. Juutalaisia asuu Yhdysvalloissa (5,8 miljoonaa), Israelissa (5,3 miljoonaa) ja Euroopassa alle kaksi miljoonaa. Yhteensä juutalaisia on 13-15 miljoonaa. Juutalaisuuden raja-alueella on Messiaaninen juutalaisuus, johon kuuluvat synagoogat noudattavat juutalaista synagoogajumalanpalvelusta (riittiä), ympärileikkausta ja tapakulttuuria, mutta korostavat historiallisen Jeesuksen messiaanisuutta. Messiaaniset synagoogat pitävät itse itseään juutalaisina, ja usein huomattava osa niiden jäsenistä on juutalaisia edellä kuvatun matrilineaarisen periaatteen mukaan. Toisaalta ortodoksi-, reformi- ja liberaalijuutalaisuus pitää Messiaanisia synagoogia kristillisinä kirkkoina ja siten ei-juutalaisina. Sama on myös Israelin valtion virallinen kanta. Juutalaisuuden pohjalta on kehittyivät kristinusko ja islam. Myös Vapaamuurarius, etenkin Suomen vapaamuurariuteen voimakkaasti vaikuttanut skottilainen riitti, on saanut voimakkaita vaikutteita juutalaisuudesta.

Juutalainen jumalanpalvelus

Vapaamuurarius Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja. Juutalaisen riitin eli seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus on Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston harjoittama rituaalinen uhripalvelus. Koska Jerusalemin temppeliä ei kuitenkaan ole ollut sen jälkeen, kun Rooman keisari Tiitus tuhosi sen vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, temppelijumalanpalvelusta ei ole voitu tuon jälkeen käytännössä harjoittaa. Nykyisen juutalaisuuden piirissä vallitsee syvä erimielisyys siitä, tulisiko Jerusalemin temppeli rakentaa uudelleen ja voitaisiinko temppelijumalanpalvelus jälleen ottaa käyttöön. Käytännössä juutalaisen seurakuntajumalanpalveluksen muodostaakin nykyään synagoogajumalanpalvelus, jolla ovat omat traditionsa ja vakiintuneet liturgiset rakenteensa. Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voi taas jakaa käytännölliseen ja spirituaaliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Spirituaalinen taso taas ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalaan harjoittamiseen.

Juutalainen tapakulttuuri

Juutalainen uskonto liittyy kiinteästi arkipäiväiseen elämään ja käytäntöihin. Uskonnossa annetaan ihmisille lukematon määrä erilasia ohjeita, jota noudattaen pitäisi elää. Lakien noudattamisesta ei ole luvattu mitään erityistä palkkioita, kuten kristittyjen iänkaikkinen elämä, mutta juutalaiset uskovat, että on heidän velvollisuutensa noudattaa näitä lakeja. Juutalaiset uskovat lisäksi, että näiden lakien noudattaminen on heidän velvollisuutensa, eikä heidän asiansa ole arvioida tuleeko ei-juutalaisten myös noudattaa näitä lakeja. Tärkein ohje juutalaisuudessa koskee lepopäivän (shabat) pyhittämistä, joka on viikon seitsemäs päivä. Koska viikko alkaa (tai alkoi) sunnuntaista, niin tuo seitsemäs päivä on lauantai. Myöhemmin, kun kristityille tuli identiteettikriisi ja he halusivat erottua juutalaisista, he vaihtoivat tuon päivän Kristuksen taivaaseenastumispäivään, joka oli sunnuntai. Juutalaiset katsovat, että tuon lepopäivä alkaa perjantai-iltana, kun aurinko laskee. Koska he haluavat olla varmoja, että eivät riko shabattia, niin tähän lasketaan vielä kahden tunnin varoaika. Shabatin vietto alkaa siis kaksi tuntia ennen kuin aurinko laskee perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana, kun aurinko laskee. Sellaisissa paikoissa, joissa aurinko ei laske, kuten napapiirin yläpuolella, noudatetaan joko pääkaupungin aikoja tai Jerusalemin aikoja. Tästä päättää seurakunnan rabbi. Toinen ohje, joka vaikuttaa oleellisesti juutalaiseen arkipäivään koskee ruokavaliota. Toorassa on tarkkaan määrätty, mitä eläimiä saa syödä ja miten ne on valmistettava, jotta ne kelpaavat syötäväksi. Jos ruoka on valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, se on kosher eli sallittu. Mikäli ruoka ei ole sallitua se on trefa eli kiellettyä. Erilaisista säädöksistä johtuen juutalainen ruokaperinne onkin kehittynyt vuosisatojen saatossa omaksi hyvin rikkaaksi kokoelmaski erilaisia reseptejä, joissa on vaikutteita slaavilaisesta ja välimeren ruokakulttureista. Lisäksi juutalaiseen elämään vaikuttaa lukuisat juutalaiset juhlapyhät
- Jom Kippur eli suuri sovituspäivä ja uusi vuosi sijoittuvat länsimaisen kalenterin mukaan syys-lokakuulle.
- Lehtimajajuhlaa eli sukkotia vietetään syksyllä ja silloin muistellaan juutalaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta halki autiomaan.
- Hanukka osuu kristittyjen joulun tienoille vuoden pimeimpään aikaan. Juhlassa muistellaan tapahtumia, joiden ansiosta Jerusalemissa sijaitseva temppeli saatiin vallattua takaisin juutalaisille.
- Kristittyjen pääsiäisen aikoihin vietetään pesahia, jossa muistellaan, niitä vaiheita, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Viikon kestävä juhla aloitetaan seder-aterialla, johon kuuluu olennaisena osana monien tapahtumien kertaamista tapahtumista, jotka johtivat orjuudesta vapautumiseen.
- Seitsemän viikon päästä pesahista on kaksipäiväinen savuot-juhla, jota vietetään Tooran saamisen muistoksi.
- Keväällä vietetään myös purim-juhlaa, johon sisältyy kaikenlaista hassuttelua hullunkurisissa naamiovaatteissa. On kuitenkin virheellistä uskoa, että kaikki juutalaiset noudattaisivat näitä erilaisia juutalaisia tapoja samalla tavalla. Uskovaiset juutalaiset noudattavat hyvinkin tarkasti kaikkia mahdollisia juutalaisuuteen kuuluvia säädöksiä, mutta maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana, niin että juutalaisuus näkyy vain hyvin pieninä yksityiskohtina jos lainkaan arkipäiväisessä elämässä.

Katso myös

- Tanakh
- Juutalainen filosofia
- Luettelo tunnetuista suomenjuutalaisista

Aiheesta muualla

- Encyclopaedia Judaica, CD-ROM Edition - laaja tietolähde
- [http://www.jta.org/ Jewish Telegraphic Agency] - Juutalaisen maailman uutisia
- [http://www.ou.org/ Ortodoksiliitto], suuri amerikkalainen ortodoksisynagoogien katto-organisaatio
- [http://www.chabad.org/ Chabad Lubavitch], merkittävä juutalaista lähetys- ja koulutustyötä tekevä kansainvälinen järjestö, pieni toimisto myös Suomessa
- [http://www.jchelsinki.fi/ Helsingin juutalainen seurakunta]
- [http://www.students.tut.fi/~dla/ Juutalaisen ruokaperinteen reseptejä] ja:ユダヤ教 ko:유대교 ms:Yahudi nb:Jødedom simple:Judaism th:ยูได zh-min-nan:Iu-thài-kàu Luokka:Juutalaisuus Luokka:Israel

Sionismi

Sionismi (kirjoitetaan joskus suomeksi muodossa siionismi) on poliittinen ideologia, jonka juutalaisen tulkinnan mukaan juutalaisilla on oltava oma kansallisvaltio. Koska Israelin valtio on jo olemassa, nykyään sionismi tarkoittaa käytännössä Israelin valtion kannattamista. Aiemmin sionisteilla oli suunnitelmia juutalaisen valtion perustamiseksi mm. Argentiinaan, mutta nyttemmin näistä muista projekteista on käytännössä luovuttu. Monet, etenkin arabimaissa ja äärioikeistossa, tulkitsevat sionismiksi juutalaisten ylivaltaan tähtäävän imperialistisen ideologian. Sionismin perustajana pidetään itävaltalaista Theodor Herzliä, joka vuonna 1896 esitti sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897. Yhdistyneitten kansakuntien yleiskokous julisti kehitysmaiden ja sosialistimaiden muodostamalla enemmistöllä sionismin rasismiksi ja rasistisen syrjinnän muodoksi vuonna 1975 (yleiskokouksen päätöslauselma 3379). Päätöslauselma kumottiin vuonna 1991 (päätöslauselma 4686). Luokka:Israel ja:シオニズム zh-min-nan:Sek-an-chú-gī

Puolan kieli

Puola on slaavilaisiin kieliin kuuluva Puolan virallinen kieli. Sillä on puhujia noin 46 miljoonaa, joista noin 500 000 asuu Saksassa, Unkarissa tai Yhdysvalloissa. Pienempiä puolalaisvähemmistöjä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa, sillä puolalaiset ovat jo vuosisatoja olleet yksi maailman maastamuuttavaisimmista kansoista - tähän on ollut syynä niin poliittinen vaino kuin taloudellinenkin ahdinko.

Puolan kielen aakkoset ja ääntäminen

Puolan kielen ääntämisessä suurin vaikeus ulkomaalaiselle lienevät erittäin voimakkaasti palatalisoituneet konsonantit, jotka kirjoitetaan konsonantin edessä ja sanan lopussa akuutilla aksentilla varustettuina (ć, ń, ś, ź), mutta vokaalien edessä tämä liudennus ilmaistaan kirjoittamalla aksentittoman konsonanttimerkin ja vokaalikirjaimen väliin i-kirjain, joka on pelkkä liudennusmerkki. Jos seuraava vokaali onkin oikeasti [i], tällöin erillistä liudennus-i:tä ei tietenkään tarvita.

Kirjain kirjaimelta

:A a [a] :Ą ą on periaatteessa nasaalinen [õ], mutta käytännössä se äännetään aitona nasaalivokaalina vain sanan lopussa sekä sibilanttien edessä. Muuten sillä on taipumus hajota vokaaliksi ja seuraavan konsonantin artikulaatiokohtaan parhaiten sopivaksi nasaalikonsonantiksi, esim, mąka [moŋka], dąb [domp]. Kannattaa panna merkille, että tämä ei siis ole nasaalinen [a]- vaan nasaalinen [o]-vokaali. :B b [b]. Jos tätä seuraa vokaalia edeltävä i (biały, bielić ym.), se liudentuu, jolloin i-kirjain on pelkkä liudennusmerkki. Luonnollisesti se liudentuu myös silloin, kun seuraava vokaali on i: bitwa[b'itfa]. :C c [ts]. Yhdistelmä Cz cz äännetään [ʧ]. Ci, ci äännetään vokaalin edessä [ʨ], konsonantin edessä [ʨi]. :Ć ć on samoin [ʨ], mutta tätä kirjainta käytetään vain sanan lopussa ja konsonantin edessä. Jos ć-kirjaimeen loppuviin sanoihin lisätään vokaalipitoisia päätteitä, tämä kirjain muuttuu c:ksi, mutta äännetään yhä samana äänteenä, esim. solidarność ("solidaarisuus", nominatiivimuoto), mutta solidarności (saman sanan genetiivi- ja prepositionaalimuoto), solidarnością (saman sanan instrumentaalimuoto). :Ch ch on saksan ach-äänne eli [χ], myös silloin kun sitä edeltää etuvokaali. :D d [d]. Huomaa, että ć-kirjaimella kirjoitetun affrikaatan [ʨ] soinnillinen vastine [ʥ] kirjoitetaan puolan oikeinkirjoituksen yleisten periaatteiden mukaan dzi (muun vokaalin kuin i:n edessä), dz (i:n edessä) tai dź (sanan lopussa ja konsonantin edessä). :E e [e]. Puolan e-äänne on aika avoin, lähinnä [ɛ]. Suomalaisen korvissa se kuulostaa selvästi ä-mäiseltä. :Ę ę on edellisen nasalisoitu muoto, mutta sekin äännetään aitona nasaalivokaalina vain jos seuraava konsonantti on sibilantti. (Toisin kuin ą, ę on taipuvainen menettämään nasaalisuutensa sanan lopussa. Sen ääntäminen selkeästi nasaalisena esim. sanassa proszę "olkaa hyvä" ei todellakaan kuulu luontevaan arkipuheeseen.) :F f [f] :G g [g] :H h äännetään luontevimmin kuten ch, siis [χ]. Muunlaisia ääntämyksiä esiintyy yksinomaan kielirajan läheisyydessä valkovenäjän, tšekin ja slovakin vaikutuksesta. :I i [i]. Tämä liudentaa tai pehmentää edellä olevan konsonantin - kuten edellä on selvitetty, se on pelkkä liudennusmerkki, jos sitä edeltää konsonantti- ja seuraa vokaalikirjain. :J j [j] :K k [k]. Puolassa k:n ja g:n oppositio on selvästi soinnittomuus- ja soinnillisuusoppositio, eikä k:ta aspiroida kuten saksassa. :L l [l]. Alkujaan tämä oli ns. pehmeä l (liudentunut, palatalisoitunut), mutta nykypuolassa sen liudentumista ei tarvitse erityisesti korostaa, vrt. seur. :Ł ł [w]. Alkujaan tämä oli ns. kova (velarisoitunut) l-äänne, mutta nykypuolassa se äännetään aivan kuten lyhyt tavua muodostamaton u, ts. [w]-äänteenä. Tämän vuoksi kirjoittamiseen harjaantumattomat puolalaiset saattavat kirjoittaa esim. sellaisen lainasanan kuin pauza (tauko, paussi) muodossa pałza. Alkuperäinen kovan ja pehmeän l:n oppositio on olemassa enää vain ukrainasta, valkovenäjästä tai liettuasta vaikutteita saaneissa rajaseutu- ja diasporamurteissa. :M m [m] :N n [n]. Seuraavan i:n edellä tämäkin on tietysti palataalinen [ɲ], ja sitä koskevat tavanomaiset säännöt, eli silloin kun [ɲ]-äänne esiintyy sanan lopussa tai konsonantin edessä, se kirjoitetaan erillisellä kirjaimella: :Ń ń [ɲ]. :O o [o]. Puolan o-vokaali on aika avoin, lähinnä [ɔ]. :Ó ó [u]. Puolassa on alun perin esiintynyt samanlaisia vokaalien pituuseroja kuin tšekissä, ja niitä on myös merkitty kirjoituksessa akuuteilla aksenteilla. Puolan kirjakielestä pituuserot ovat hävinneet, ja ainoa jälki niistä on se, että alkuperäinen pitkä [o:], joka nyt on muuttunut [u]:ksi, kirjoitetaan tällä kirjaimella. Tavallisesti ó-kirjaimella kirjoitettu [u] on kieliopillisessa yhteydessä johonkin o:n sisältävään vartaloon - esim. woda "vesi", josta diminutiivimuoto wódka "viina, votka" - mutta mitenkään välttämätöntä tämä ei ole, sillä esimerkiksi sanassa góra "vuori", jonka ó-kirjain ei missään kieliopillisessa muodossa muutu tavalliseksi o:ksi, kirjoitustapa on yksinomaan kielihistoriallinen (vrt. esim. venäjän гора). :P p [p] :R r [r] :Rz rz [ʒ] äännetään tarkalleen samalla tavalla kuin pisteellinen ż. Tšekin ř-kirjaimella kirjoitettava äänne puolassa on toki historiallisesti esiintynyt, mutta nyttemmin se lienee hävinnyt murteistakin, joten kirjoitustapa rz on kokonaan kielihistoriallinen. Tavallisesti se esiintyy toki kieliopillisessa tai sananjohdollisessa yhteydessä [r]-äänteen sisältäviin sanavartaloihin, esim. góra "vuori" [gura], josta prepositionaalimuoto na górze [na guʒɛ] "vuorella". Joskus harvoin rz äännetään kuten r ja z, mutta tämä rajoittuu todellakin vain muutamaan sanaan (sanavartalosta marz- "palella" johdetut sanat). :S s [s]. Silloin kun tätä kirjainta seuraa i-kirjain, ääntäminen on edellä esitettyjen sääntöjen mukaan palatalisoitunut (pehmentynyt): [ç]. Konsonanttien edellä ja sanan lopussa tämä palataalinen äänne kirjoitetaan tietenkin... :Ś ś. :Sz sz äännetään meille tutumpana postalveolaarisena "kovana suhuässänä" [ʃ], jolle olemme tšekin kielestä lainanneet kirjaimen š. :T t [t] :U u [u]. On edelleenkin muistettava, että ó ja u äännetään puolan normitetussa kirjakielessä aivan samalla tavalla. :W w [v]. Puolassa ei esiinny, eikä tarvita, v-kirjainta kieleen mukautumattomien lainasanojen ulkopuolella. Jos esimerkiksi sanaan diva "diiva" aletaan liittää puolalaisia taivutuspäätteitä, myös v-kirjain on vaihdettava w:ksi: mówiliśmy o tej wielkiej diwie "puhuimme tästä suuresta diivasta". :X x [ks] ei ole käytössä nykypuolassa, vrt. esim. Aleksander Wielki "Aleksanteri Suuri". Joskus kuitenkin näkee sanaa książę "ruhtinas, prinssi" kirjoitettavan muodossa xiążę. :Y y [ɪ] esiintyy ainoastaan liudentumattomien (mutta kylläkin ns. historiallisesti pehmeiden) konsonanttien jäljessä. (Historiallisesti pehmeitä konsonantteja ovat postalveolaariset ns. suhuässät, joita merkitään kirjainyhdistelmillä cz, sz, rz sekä kirjaimella ż. Näiden jäljessä kirjoitetaan aina y, mutta esim. sellainen historiallinen sukunimi kuin Staszic osoittaa, että kielen aiemmissa historiallisissa kehitysvaiheissa ei aina ollut näin.) Tällä kirjaimella kirjoitettava äänne ei missään tapauksessa eroa tavallisesta i:stä ääntämiseltään niin selkeästi kuin esim. venäjän ы-vokaali, ja on kyseenalaista, onko se oikeastaan eri foneemi vai ainoastaan kovien konsonanttien jäljessä esiintyvä allofoni. :Z z [z]. Tätä voidaan myös käyttää palataalisen äänteen merkitsemiseen puolan oikeinkirjoituksen yleisten sääntöjen mukaan, ts. jos sitä seuraa i-kirjain. :Ż ż [ʒ] on sz:n soinnillinen vastine, joka esimerkiksi tšekissä ja joskus suomessakin kirjoitetaan ž-kirjaimella. Kuten edellä jo tuli todettua, rz äännetään aivan samalla tavalla. :Ź ź on hyvin palataalinen z-äänne, joka kirjoitettaneen IPA-aakkosilla oikeimmin merkillä [ʝ], jos kohta oppikirjat suosivat jostain syystä symbolia [ʐ]. Tätäkin kirjainta käytetään yksinomaan sanan lopussa ja konsonanttien edellä, muualla sen korvaavat zi ja z puolan oikeinkirjoituksen yleissääntöjen mukaan.

Paino

Paino on puolassa yleensä toiseksi viimeisellä tavulla (penultimalla), olipa tämä tavu sitten osa sanavartaloa tai osa päätettä. Tästä tärkein poikkeus ovat verbien preteriti- ja konditionaalimuodot, joiden persoonapäätteet ovat historiallisesti katsoen olla-verbin enkliittisiä muotoja ja voivat edelleenkin irrota verbistä ja siirtyä esim. sivulauseen aloittavan konjunktion perään. Siksi persoonapäätteitä ei lasketa mukaan määritettäessä sitä tavua, joka painon sijoittamisen kannalta on toiseksi viimeinen. Eräät klassisista kielistä lainatut substantiivit (uniwersytet, matematyka, fizyka...) saavat painon kolmanneksi viimeiselle tavulle yksikön nominatiivimuodossa. Jos niihin kuitenkin aletaan lisätä sanaa pidentäviä taivutuspäätteitä, paino siirtyy välittömästi toiseksi viimeiselle tavulle. Myös nominatiivissa näillä sanoilla on voimakas pyrkimys mukautua yleissääntöön, eikä niiden painotusta toiseksi viimeiseltä tavulta voida pitää virheenä, vaikka se kuuluukin lähinnä arkikieleen. Sanan ensimmäisellä tavulla on puolassa aika voimakas sivupaino. Itse asiassa puolassa on nykyään olemassa selvä tendenssi jättää penultimapaino sivupainoksi ja painottaa enemmän ensimmäistä tavua, tosin tämä yleensä muodolliseen ja valmisteltuun puheeseen, kaiutinkuulutuksiin ym. liittyvä tapa kuulostanee useimmista puolalaisista vieläkin teennäiseltä "lentokenttäpuheelta".

Puolan lähimmät sukukielet

Puola kuuluu slaavilaisten kielten länsislaavilaiseen haaraan samoin kuin tšekki, slovakki, yläsorbi ja alasorbi. Länsislaavilaisten kielten joukossa puola kuuluu omaan, ns. lehiittiseen alaryhmäänsä yhdessä Gdańskin kaupungin länsipuolisella maaseudulla ja pikkukaupungeissa puhutun kašubin kielen kanssa. Kašubi eroaa puolasta riittävän paljon, jotta sitä voidaan pitää eri kielenä, mutta erityinen kašubinkielinen kirjallisuus on lähinnä murrekirjallisuutta, eivätkä kašubit pidä itseään erillisenä kansana. Lehiittinen, mutta puolasta eronnut, hyvin pieni kieli oli myös slovintsi eli Leba-kašubi, jota puhuttiin parissa kylässä Pommerissa ennen toista maailmansotaa. Koska slovintsin kielen puhujat pitivät itseään etnisinä saksalaisina, he muuttivat kaikki Saksaan alueen jouduttua Puolalle, jolloin kieli unohtui. Tällaisia saksalaisina itseään pitäviä, mutta slaavilaista murretta puhuvia ihmisryhmiä tunnetaan muualtakin saksan ja slaavilaisten kielten rajoilta, esimerkiksi Sleesiasta. Kaukaisempaa sukua puolalle ovat itäslaavilaiset kielet, kuten venäjä. Ukrainan ja valkovenäjän sanasto on kuitenkin kehittynyt jossain määrin puolalaisten mallien mukaan, vrt. esim. puolan przebudowa = "jälleenrakennus", ukr. перебудова/perebudova, mutta ven. перестройка/perestrojka

Puolan murteet

Puolan tärkeimmät murteet ovat isopuolalaiset (Poznańin ympäristössä puhutut), vähäpuolalaiset (keskuspaikka Krakova) ja masovialaiset (Varsovan ympäristö) murteet. Näillä kolmella murteella on kullakin vuorollaan ollut tilaisuutensa vaikuttaa kirjakielen kehitykseen, koska pääkaupunkina on ollut ensin Poznańin lähellä sijaitseva Gniezno, sittemmin Varsova ja Krakova. Marginaalisempia ovat Sleesian ja Masurian alueiden murteet, joissa saksalaisvaikutus on ollut muita murteita voimakkaampaa, koska alueet ovat pitkään kuuluneet saksankielisiin maihin ja olleet erillään puolankielisestä kirjallisesta sivistyksestä. Ns, kresowe dialekty eli itäisten rajaseutujen murteet, jotka ovat kehittyneet voimakkaassa vuorovaikutuksessa liettuan, valkovenäjän ja ukrainan kielten kanssa, ovat nykyään häviämässä sukupuuttoon niiden puhujien jouduttua toisen maailmansodan myötä tapahtuneiden rajansiirtojen jälkeen muuttamaan Puolan Saksalta saamille uusille alueille. Näillä alueilla puhutuista kielimuodoista puolalainen dialektografia käyttää mielellään nimitystä nowe dialekty mieszane, uudet sekamurteet. Käytännössä uudet sekamurteet ovat kohtalaisen lähellä yleiskieltä. Puolan tärkein murreraja kuuluu ns. masuroivien ja masuroimattomien murteiden välillä - ensin mainittuihin kuuluvat ennen kaikkea Masurian ja Masovian murteet. Masurointi tarkoittaa, että oikeinkirjoituksen /sz/, /cz/ ja /ż/, jotka normatiivisessa puolan kielessä tulisi ääntää [š], [tš] ja [ž], äännetäänkin [s], [ts] ja [z], kuten oikeinkirjoituksen /s/, /c/ ja /z/. Kirjakielessä masurointia ei hyväksytä mahdollisesti yksittäisiä murteista lainattuja sanoja ja paikannimiä lukuun ottamatta. Puolaan, kuten venäjään, kuuluu myös omintakeinen rikollisten slangi, puolalaiselta nimeltään grypsera. Grypseralle on ominaista runsas venäläisten, saksalaisten, ukrainalaisten ja jiddišinkielisten lainasanojen määrä. Grypsera on ennen muuta alamaailman salakieltä, mutta sillä on ollut voimakas vaikutus puolan slangiin, erityisesti nuorison kieleen. Grypseran nimi tulee saksan puhekielen sanasta Grips = "älli, hiffaaminen".

Puolan kielen historia

Puolan kirjakielen muinaispuolalainen kausi alkaa ensimmäisistä, sisällöltään uskonnollisista puolankielisistä teksteistä 1300-luvulta. Ilmeisesti puolalaisella uskonnollisella kirjallisuudella ei ollut yhteyttä Kyrilloksen ja Metodiuksen alulle panemaan kirkkoslaavilaiseen traditioon: kirkollisena sivistyskielenä Puolassa käytettiin latinaa, ei kirkkoslaavia. Oikeinkirjoitus noissa vanhoissa teksteissä oli todella sotkuinen, ja tolkkua tilanteeseen tuli vasta 1500-luvulla, jolloin puolan kirjoitusjärjestelmä standardoitiin pitkälti vanhan tšekin mallien mukaan. 1600-luvulla puola omaksui valtavasti latinalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä vaikutteita, koska yläluokka ihannoi näitä kieliä ja piti niiden taitoa arvostettavana.Toisaalta Puola-Liettuan kaksoisvaltakunnan itäosissa, missä itäslaavilaiset (ukrainalaiset ja valkovenäläiset) murteet olivat yleisin puhekieli, puola oli nimenomaan yläluokan kieli. Idän aatelisto käytti puolaa sivistyskielenään, mutta toi siihen paljon uusia aineksia itäslaavilaisista murteista. 1700-luvulla puola alkoi syrjäyttää latinaa ylimmän sivistyskielen ja kirkkokielen asemasta. Puolankielinen kirjallisuus kehittyi, eikä edes Puolan joutuminen vieraiden valloittajien käsiin voinut kääntää suuntaa. Vaikka erityisesti venäläiset vallanpitäjät koettivat tukahduttaa kieltä ankarin sensuurilaein, puolan kieli itse asiassa sai yhä enemmän merkitystä puolalaisten identiteetin ilmaisijana - tätä kuvaa sanonta ojczyzna-polszczyzna ("isänmaa - puolan kieli"). Latina jätti toki jälkensä virkakieleen, mutta kaunokirjallisuuden kieli kansanomaistui 1800-1900-luvun mittaan. Sanavarastosta koetettiin karsia törkeimpiä saksalaisuuksia, mutta usein ne jäivät osaksi elävää kansankieltä - hauska esimerkki on substantiivi wihajster, joka tarkoittaa lähinnä "vekotin, kapistus, vehje, vimpain" sekä unohtuneen nimen paikalla "(herra tai rouva) se ja se" - se tulee tietenkin saksan kielen sanoista wie heißt er? "mikä hänen nimensä on?" Venäjän vaikutus jäi lopultakin melko vähäiseksi rajoittuen lähinnä kirosanastoon.

Muiden kielten vaikutus puolaan

Vaikka puola ei suhtaudukaan vierasperäisiin lainasanoihin aivan niin myönteisesti kuin venäjä - esimerkiksi luonnontieteiden terminologia on puolassa käännetty omalle kielelle (pochodna = derivaatta, dwutlenek węgla = hiilidioksidi, rozdzielczość = näyttöresoluutio), puolaan on itse asiassa omaksuttu lainasanoja hyvin monelta taholta. Latinan vaikutus oli tietenkin katolisen maan oloissa väistämätön, ja monia latinalaisia lainoja ei enää vierasperäisiksi tunnistakaan (esim. przywilej = etuoikeus, privilegio). Saksalla oli erittäin tärkeä merkitys kaupan ja käsityöläisyyden kielenä, ja myös kaupunkiorganisaation sanasto oli saksalaista: malarz = maalari, murarz = muurari, hochsztapler = huijari, väärinpeluri, ratusz = raatihuone, burmistrz = pormestari, handel = kauppa, makler = meklari. Puolan kirjakielen kehittyessä myös tšekillä, joka silloin oli jo sivistyskieli, oli oma vaikutuksensa. Tšekkiläisperäinen muoto on esimerkiksi sellaisilla sanoilla kuin brama = portti ja hańba = häpeä (sanojen alkuperäinen puolalainen muoto lienee ollut
- broma ja
- gańba). Ranska ja Italia ovat olleet puolalaisille merkittäviä kulttuurisia esikuvia. Myös näiden maiden kielistä on omaksuttu lainavaikutteita ja käännöslainoja: ra. cordone sanitaire = puol. kordon sanitarny "suojavyöhyke", ra. raison d'état, pu. racja stanu "maan etu". Ranskalaisen Pathéphone-tuotemerkin muistoksi vanhanaikaista levysoitinta, grammaria, kutsutaan puolalaisessa kansanomaisessa puhekielessä edelleenkin nimellä patefon. Englannin vaikutus on nykyään tietysti suhteellisen merkittävää, joskaan ei niin voimakasta kuin esimerkiksi venäjässä. Tärkein syypää lienee se ihmekone, joka puolaksikin tunnetaan sanalla komputer.

Puolan kirjallisuus

Puolan kirjallisuus on alkanut jo keskiajalla, ennen muuta uskonnollisesta kirjallisuudesta. Varsinaisen maailmallisen kaunokirjallisuuden aikaa oli renessanssi. Todella merkittäväksi puolalainen kirjallisuus nousi kuitenkin romantiikan aikana, kun puolalaiset kamppailivat menetetyn itsenäisyytensä puolesta - tällöin syntyi mm. kansalliseepos, Adam Mickiewiczin Pan Tadeusz. Reaktio romantiikalle oli ns. positivismi, jota kai pikemminkin pitäisi kutsua utilitarismiksi: sen tavoitteena oli maan ja kansan kehittäminen, sivistäminen ja nykyaikaistaminen rauhanomaisin keinoin. Kirjallisuuden kehitys on Puolan itsenäistyttyä jatkunut eloisana. Natsimiehityskään ei pystynyt nujertamaan puolalaisia kirjailijoita, jos kohta sen uhriksi joutui suuri joukko merkittäviä, erityisesti toki juutalaissyntyisiä kirjailijoita. Kommunistiaikana taas puolalaisessa kirjallisuudessa korostuivat sellaiset lajityypit, joihin ei sisältynyt kovin poliittisia implikaatioita: kommunismin utooppisilla haaveilla oli ainakin sikäli myönteistä ja hedelmällistä merkitystä, että ne inspiroivat Stanisław Lemin kaltaisen merkittävän fantasiakirjailijan uralleen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut neljä puolalaista kirjailijaa: Władysław Stanisław Reymont, Henryk Sienkiewicz, Czesław Miłosz ja Wisława Szymborska.

Linkkejä

- [http://www.101languages.net/polish/ Polish 101] Polish for beginners and travelers
- Wikipedia. Strona główna Puolankielinen Wikipedia
- [http://monika.univ.gda.pl/~literat/books.htm Wirtualna Biblioteka Literatury Polskiej] Puolan koko klassinen kirjallisuus netissä. Kirjailijoiden elämäkertatiedot myös englanniksi. Luokka:Puola ko:폴란드어 ja:ポーランド語 th:ภาษาโปแลนด์

Saksan kieli

Saksan kieli on Euroopan unionin puhutuin kieli äidinkielisten puhujien määrällä mitattuna. 1800-luvun lopulta 1920-luvulle sitä käytettiin paljon kansainvälisessä tieteellisessä kanssakäymisessä. Saksa kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan läntiseen germaaniseen kieliryhmään. Saksaa puhuu maailmanlaajuisesti äidinkielenään yli 100 miljoonaa ihmistä, joista Saksassa asuu 82 miljoonaa. Saksa muistuttaa kieliopillisesti monella tapaa hollantia. Kielet ovat puhuttuina kuitenkin hyvin erilaisia.

Nykyinen levinneisyys

Saksa on virallinen pääkieli seuraavissa valtioissa:
- Saksa
- Itävalta
- Liechtenstein ja sitä käytetään virastokielenä muiden kielten rinnalla seuraavissa maissa:
- Belgia
- Luxemburg
- Sveitsi
- Italia (alueellisesti Etelä-Tirolissa) Sekä lyhytaikaisesti
- Namibiassa 1984-1990 Monissa Itä-Euroopan maissa on saksaa puhuvia vähemmistöjä. Lisäksi siirtolaisuuden myötä esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa on merkittäviä saksankielisiä vähemmistöjä. Saksankielisiä alueita oli Euroopassa enemmänkin ennen toista maailmansotaa, mutta Saksan hävittyä sodan sen piti luovuttaa laajoja maaalueita mm. Puolalle, josta saksalaiset häädettiin kovakouraisesti ns. tynkä-Saksaan.

Kielioppi

Substantiivit

Saksan kielessä substantiiveilla on kolme sukua. Ne ovat maskuliini, feminiini ja neutri. Jos kyseessä on yhdyssana, suku määräytyy viimeisen osan perusteella. Substantiiveilla on sekä määräinen että epämääräinen muoto. Kun kyseessä on määräinen muoto, artikkeli on feminiinissä die, neutrissa das ja maskuliinissa der. Kun kyseessä on epämääräinen muoto, artikkeli on maskuliinissa ja neutrissa ein ja feminiinissä eine. Lisäksi artikkelit taipuvat sanan sijan mukaisesti.

Adjektiivit

Saksan kielessä adjektiivista muodostetaan komparatiivi lisäämällä sanan perään pääte -er. Vertailusana on als. Superlatiivi muodostetaan lisäämällä adjektiivin eteen määräinen artikkeli ja loppuun pääte -ste.

Verbit

Verbejä voi taivuttaa kuudessa persoonassa sekä kuudessa aikamuodossa. Saksan kielessä imperfektiä käytetään yleensä vain kirjakielessä; puhekielessä imperfekti korvataan usein perfektillä.

Lauseiden sanajärjestys

Päälauseissa sanajärjestys on melko vapaa. Lauseen alkaessa objektilla predikaatti tulee aina ennen subjektia.

Murteet

Käytännön puhekielessä on Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueilla hyvin suuria murteellisia eroja. Näitä eri kielimuotoja pidetään kuitenkin samana kielenä, jolla on yhteinen Martin Lutherin luoma kirjoitetun kielen normi ja kielioppi, joka perustuu itäisen keskisaksan murteeseen. Ensimmäisinä pyrkimyksinä yhteisen normiston luomiseksi pidetään kuitenkin jo 1200-luvun hovirunoilijoiden toimintaa; Lutherin merkitystä yhteisen kirjakielen luojana onkin pitkään ylikorostettu. Eri murteet eivät välttämättä ole keskenään ymmärrettäviä.

Ääntäminen

Saksan standardikielen ääntämisen mallina pidetään yleisesti pohjoissaksalaista puhetapaa. Siellä paikallinen kielimuoto, alasaksa, eroaa niin suuresti reformaation aikaan luodusta kirjakielestä, ettei se pääse vaikuttamaan standardikielen ääntämykseen, joka näin mukailee melko tarkasti kirjoitettua kieltä.

Painotus

Sanojen paino on yleensä ensimmäisellä tavulla. Poikkeuksia ovat mm. painottomat etuliitteet ja jotkin vierasperäiset sanat, jolloin lainasanan mukana on omaksuttu myös sen painotus. Yhdyssanoissa aksentti on ensimmäisellä sanalla.

Intonaatio

Lauseen intonaatio vaihtelee lausetyypin mukaan. Laskeva intonaatio on toteamuslauseissa merkkinä lauseen lopusta. Joskus se esiintyy myös kysymyssanalla alkavissa kysymyslauseissa. Ilman kysymyssanaa muodostettavissa kysymyslauseissa on nouseva intonaatio. Tasainen intonaatio esiintyy ennen taukoa, esim. pää- ja sivulauseen välissä.

Vokaalijärjestelmä

Saksassa on yhteensä 15 vokaalifoneemia, joita kirjoituksessa vastaavat grafeemit a, e, i, o, u, ä, ö ja ü sekä y, jota käytetään myös konsonanttina. Vokaalin pituudella on saksan kielessä distinktiivinen funktio, joka tarkoittaa että saksassa on sanoja, jotka ääntämyksellisesti eroavat toisistaan ainostaan vokaalin pituuden perusteella (esim. Hölle ja Höhle). Kaikista paitsi pitkästä vokaalista [eː] on siis olemassa kaksi varianttia, lyhyt ja pitkä. Saksan vokaalit ovat [aː] : [a]; [iː] : [ɪ]; [oː] : [ɒ]; [uː] : [ʊ]; [ ɛː] : [ ɛ]; [øː] : [œ]; [yː] : [ʏ] ja [eː]. Pitkän vokaalin voi yleensä tunnistaa kirjoitusasun perusteella. Sitä merkitsemään käytetään mm. tuplavokaalia ("Tee"), vokaali+h -yhdistelmää ("Zahl" huom! 'h' ei siis äänny!)) tai merkittäessä vokaalia [eː], yhdistelmällä ie/ ieh ( "Liebe"/ "ziehen"). Samoin avotavuissa esiintyvät vokaalit ovat pitkiä. Kirjoituksessa lyhyttä vokaalia seuraavat kaksi samaa kirjainta (esim. "Ratte", "Sonne") kertovat niitä edeltävän vokaalin olevan lyhyt. Myös umpitavuissa vokaalit ovat tiettyjä poikkeusia lukuun ottamatta lyhyitä.

Kirjoitusasu

Saksaa kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla. Saksan kielen erikoislaatuisuuksia on mm. se, että kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Tällä hetkellä oikeinkirjoitusta määrittää vuoden 1996 oikeinkirjoitusreformi, jonka käyttöönotto on herättänyt varsinkin konservatiivien keskuudessa vastarintaa.

Aiheesta muualla

1996]
- Saksan kielikurssi (Real audio streaming)
- [http://www.canoo.net/index_en.html Saksan kielen sanakirjoja ja kielioppi] Luokka:Belgian kielet Luokka:Saksan kielet Luokka:Itävallan kielet Luokka:Sveitsin kielet Luokka:Italian kielet Luokka:Luxemburgin kielet Luokka:Liechtensteinin kielet Luokka:Liechtensteinin kielet Luokka:Yhdysvaltain kielet Luokka:Kanadan kielet Luokka:Brasilian kielet Luokka:Argentiinan kielet Luokka:Venäjän kielet als:Deutsche Sprache ms:Bahasa Jerman ko:독일어 ja:ドイツ語 simple:German language th:ภาษาเยอรมัน

Latinan kieli

Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

:Pääartikkeli: latinan historia latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]] Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius. Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Petronius Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä. Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan. Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

renessanssi] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen. Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen. Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

pronomineja Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana. Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi] Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit). Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia. Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä. Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali. Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa". Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae. Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i. Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus: Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja. Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani. Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan. Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää. Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum. Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta

- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.

Katso myös

- Rooman valtakunta
- DIIS MANIBUS
- Latinalaiset aakkoset
- Roomalainen nimi

Aiheesta muualla

- Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
- [http://www.yleradio1.fi/nuntii/ Nuntii Latini] - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
- [http://195.236.0.10/pls/terveysportti/sanakirjat.koti?p_kirja_id=32 Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan] Luokka:Latina als:Latein zh-min-nan:Latin-gí ko:라틴어 ja:ラテン語 simple:Latin language th:ภาษาละติน

Heprea

Heprea (ha-'ivrit) on Israelin virallinen kieli. Sitä puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä. Hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle heprealaisella kirjaimistolla, joka koostuu pelkistä konsonanttimerkeistä. Vokaalit voidaan merkitä näkyviin erillisillä vokaalimerkeillä, mutta yleensä ne jätetään pois.

Heprean historialliset kehitysvaiheet

- Vanhan testamentin heprea perustuu n. vuosina 1200-200 e.Kr. puhuttuun eteläheprealaiseen puhekieleen. Heprean pohjoisemman murteen oletetaan olleen lähempänä foinikian kieltä. Vanhaa testamenttia vanhempia hepreankielisiä tekstejä tunnetaan, mutta ne eivät kuulu kirjalliseen kaanoniin; Lähi-idästä on myös tavattu tekstejä hepreaa lähellä olevilla seemiläiskielillä, joten on mahdollista puhua kokonaisesta kanaanilaisten kielten ryhmästä, johon heprea kuuluu. Näistä tärkein on heprean jälkeen tietenkin foinikia, mutta sen lisäksi tunnetaan mm. moabin kieleksi kutsuttu kielimuoto. Heprea ei välttämättä ollut alun perin juutalaisten oma kieli, vaan jotkut olettavat heidän omaksuneen sen vasta kanaanilaisilta heimoilta asettuessaan ensimmäisen kerran asumaan Israeliin. Aiemmin he ovat saattaneet puhua hyvinkin erilaista kieltä. Tavallisimmin oletetaan sen olleen seemiläinen kieli, mutta lähempänä arameaa tai akkadia.
- Mišnan heprea. Mišnaksi kutsutaan juutalaisen filosofisen viisauskirjallisuuden, Talmudin, ydinosaa. Mišnan heprea vastaa noin vuosien 200 e.Kr. - 200 j.Kr. aikana Palestiinassa puhuttua hepreaa. Tuohon aikaan heprea oli puhekielenä jo väistymässä aramean tieltä, joten Mišnan hepreassa on havaittavissa aramean vaikutusta.
- Keskiajan heprea. Juutalaisten hajaannuksen aikana heprea oli yksinomaan kirjakieli. Tärkeä juutalainen sivistyskeskus oli arabien hallitsema Espanja (al-Andalus), jossa laadittu hepreankielinen kirjallisuus levisi muidenkin maiden juutalaisten tietoon ja käyttöön.
- Uusheprea. Heprean elvytys puhekieleksi otti varaslähdön 1700-luvulla, kun Haskala-sivistysliikkeen kummi Moses Mendelssohn koetti käyttää hepreaa maallisen valistuskirjallisuuden kielenä. Seuraavalla vuosisadalla Mendele Moicher Sforim (Mendel Abramovitš) kirjoitti proosakirjallisuutta, jossa hän pyrki kuvaamaan oman aikansa juutalaisgeton elämää hyödyntämällä kaikkia aikaisempia heprean tyylejä. Se heprea, joka sittemmin kehittyi Palestiinassa puhekieleksi, oli samalla tavoin eklektistä kuin Mendele Moicher Sforimin heprea. Sittemmin on kyllä pyritty tekemään korjausliikkeitä virallisen kielenkäytön lähentämiseksi Raamatun hepreaan, ja monet myöhemmistä tyyleistä saadut sanat ja vaikutteet ovat jääneet käytöstä.

Heprean kirjoittaminen

Hepreaa kirjoitetaan seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle pelkillä konsonanttimerkeillä. Uskonnollisissa teksteissä ja esimerkiksi sanakirjoissa vokaalit on merkitty konsonanttien yhteyteen pienillä piste- ja viivamerkeillä. Tätä pisteytystä kutsutaan nikkudiksi. Heprean aakkosissa ei ole isoja ja pieniä kirjaimia erikseen, mutta kylläkin erilaisia tyylejä (kursiivi, kirjoituskirjaimet jne.), jotka voivat erota toisistaan paljonkin. Mielenkiintoinen on ns. Raši-kirjoitus, tyyli, jota käytetään pääasiassa Talmudissa, ja sielläkin vain tämännimisen rabbin kirjoittamien kommentaarien painamiseen.

Nikkud (vokalisaatio)

Nikkudin kehittäjinä pidetään 700-luvun juutalaisia oppineita, masoreetteja. Masoreettien aikana heprea ei ollut enää elävä kieli, mutta juuri siksi masoreetit kehittivät erittäin tarkan jaottelun, jossa merkittiin niin pitkät, lyhyet kuin erittäin lyhyetkin vokaalit omilla merkeillään. Masoreettien vokaalioppia on jonkin verran yritetty kyseenalaistaa, mutta nykytutkimus pitää sitä varsin luotettavana olosuhteet huomioiden: masoreettien aikana heprea ei tosin enää ollut puhekieli, mutta heidän nikkudinsa perustuu ainakin autenttiseen traditioon. Heprean vokalisointimerkit ovat:
- patax, vaakaviiva kirjaimen alla (hyvin lyhyt a)
- qamatz, pieni alaspäin osoittava "tikari" kirjaimen alla (asemasta riippuen joko pitkä a tai lyhyt o)
- segol, kolme pistettä kärjellään seisovaksi kolmioksi asetettuna kirjaimen alla (avoin, ä-mäinen e)
- tzere, kaksi pistettä vaakasuunnassa kirjaimen alla (e)
- xiriq, piste kirjaimen alla (i)
- xolam, piste kirjaimen päällä (o)
- qubutz, kolme alamäkeen laskeutuvaa pistettä kirjaimen alla (lyhyt u)
- šuriq, käytetään VAIN yhdessä matres lectionis -kirjaimen vav (yleensä konsonantti v) kanssa; yksinäinen piste, joka sijoitetaan vav-kirjaimen keskikohdalle sen vasemmalle puolelle.
- šva, kaksi päällekkäistä pistettä, jotka merkitsevät hyvin lyhyttä (tai ääntymättä jäävää) e:tä. Švaavokaalin pisteet voidaan liittää muidenkin vokaalien merkkien oikealle puolelle ilmaisemaan, että asianomainen vokaali ääntyy hyvin lyhyenä.

Begadkefat ja dageš

Ryhmä heprean konsonanttikirjaimia - bet, gimel, dalet, kaf, pe ja tav - voivat ääntyä joko sulkeumaäänteenä tai sitä vastaavana hankausäänteenä, esimerkiksi kaf-kirjain voi olla joko k tai saksan ach-äänne, pe-kirjain voi olla joko p tai f. Muistisääntönä käytetään mitään merkitsemätöntä sanaa begadkefat, johon nämä kaiki kirjaimet kuuluvat. Pääsääntöisesti begadkefat-kirjain on sanan alussa aina sulkeumaäänne (esim. b, k, p), sanan sisällä ja lopussa vastaava hankausäänne (v, ach-äänne, f). Jos kirjaimen sisään kirjoitetaan piste, ns. dageš, se äännetään sanan keskellä tai lopussakin sulkeumaäänteenä. Raamatun hepreassa yllä oleva sääntö koski myös g:tä, d:tä ja t:tä, jotka tulisi oikeastaan ääntää myös hankausäänteinä silloin kun niissä ei ole dagešia: g:stä tulisi tällöin se äänne, joka kirjoitetaan IPA:n foneettisessa transkriptiossa kreikkalaisella gamma-kirjaimella [γ](ach-äänteen soinnillinen vastine), d:stä tulisi [ð] (kuten englannin sanassa this) ja t:stä tulisi [θ]-äänne, kuten englannin sanassa thick. Käytännössä näiden kohdalla ei kuitenkaan noudateta enää moista tapaa, ilmeisesti siksi, että jiddiš ym. juutalaisten aiemmin äidinkielenään puhumat kielet eivät antaneet tukea näille vaikeille äänteille. Erikoistapaus on tav (aakkosten lopussa oleva t-kirjain). Jiddišiä puhuvien askenaasijuutalaisten tapana oli ääntää sananloppuinen tav, jonka siis periaatteessa olisi pitänyt olla sama äänne kuin th englannin sanassa thick, ässänä. Niinpä esim. sanasta bat "tyttö, tytär" tulikin bas. Tätä ääntämystä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltain juutalaisten keskuudessa jonkin verran - esimerkiksi poikien bar mitzva ("hyveen poika") -seurakuntaanottojuhlien vastineeksi tytöille pidettävä juhla onkin Yhdysvalloissa nimeltään bas mitzva, ei bat mitzva, kuten odottaisi. Käytäntö ei kuitenkaan ole Yhdysvalloissakaan johdonmukainen: esimerkiksi rotareihin ja lionseihin verrattavan "Liiton pojat" -järjestön nimeä ei translitteroidakaan B'nai Bris, kuten voisi odottaa, vaan B'nai Brith, joka tuleekin lähemmäksi raamatunheprealaista ääntämistä. Dageš-merkkiä käytetään myös muilla kirjaimilla kuin begadkefatilla, jolloin se tarkoittaakin kaksinkertaista konsonanttia - esimerkiksi Mossad kirjoitetaan dagešilla. Nykyisraelilaisessa hepreassa kaksoiskonsonantteja ei kuitenkaan käytännössä äännetä erilaisina. Sananloppuista h:ta (heprean he-kirjainta) käytetään ilmoittamaan, että sana päättyy vokaaliin (tyypillisesti a:han). Mutta jos siellä oikeasti kuuluu h-äänne, tämä ilmaistaan kirjoittamalla he-kirjaimen sisään dageš.

Matres lectionis

Nykyheprean vokaalien pituudet ovat sikäli yksinkertaistuneet, että nikkudin sijasta pärjätään erinomaisesti ns. matres lectionis-kirjoitustavalla, jossa vokaalit kirjoitetaan sopivasti valituilla konsonanttikirjaimilla, ts. o ja u merkitään vav-kirjaimella (konsonanttina se äännetään v), i ja e merkitään jod-kirjaimella (joka on konsonanttina sama kuin suomen j), ja sanan lopussa h-kirjain (he) merkitsee mitä tahansa loppuvokaalia. Niiltä osin kuin nikkud-merkki ei ilmoita äännettävän vokaalin pituutta, raamatullisessa hepreassa matres lectionis -kirjain yhdistettynä vastaavaan nikkudiin täydensi nikkudin antaman tiedon vokaalin laadusta pituustiedolla. Matres lectionis -merkki saatettiin kuitenkin jättää kirjoittamatta silloinkin kun vokaali oli pitkä. Tätä kutsutaan defektiiviseksi kirjoitustavaksi (defective scriptum), kun taas nikkudin ja matres lectionis -merkin yhteiskäyttöä sanotaan täydeksi kirjoitustavaksi (plene scriptum). Raamatun hepreassa on monia sanoja, joilla molempia kirjoitustapoja esiintyy rinnakkain.

Nykyinen kirjoitustapa

Alun perin matres lectionis -kirjoitustapaa oli äännehistoriallisista syistä luvallista käyttää vain tietyissä sanoissa, kun taas toisten sanojen vokalisointi oli merkittävä pelkästään nikkudilla. Nyttemmin matres lectionis -kirjaimia käytetään yleisesti niin lyhyiden kuin pitkienkin vokaalien merkitsemiseen sellaisissa teksteissä, joista nikkudin pisteet ja viivat puuttuvat; Heprean kielen akatemian suosituksia noudattaa tuskin kukaan. Sananloppuinen vokaali merkitään hepreassa kirjoittamalla sanan viimeisen konsonantin jälkeen H-kirjain. Niinpä englannin tapa kirjoittaa raamatullisten nimien loppuun -h - Jedediah, Noah, jne., on heprean vaikutusta.

Raamatullinen heprea, ketiv ja qere

Hepreankielinen Vanha testamentti eli Tanakh (T-N-K = Tora, Nevi'im ve-Ktuvim = "Laki, profeetat ja kirjoitukset" - ts. Mooseksen kirjat, profeettakirjat ja historiakirjat) käyttää nikkudin lisäksi painomerkkejä sekä muodollisen ääneenluvun, resitoinnin, rytmitysmerkkejä. Lisäksi siihen kuuluu ns. qeren (lukutavan) ja ketivin (kirjoitustavan) eroa selventäviä merkintöjä. Nykyään tieteellisesti merkittävin Tanakh-editio lienee Biblia Hebraica Stuttgartensia, ns. Kittelin edition nykyaikaistettu versio. Ketiv tarkoittaa sitä, miten teksti on kirjoitettu: tekstiä ääneen luettaessa on kuitenkin perinteisesti poikettava ketiv-sanamuodosta eräin kohdin ja luettava (qere) tietyt sanat toisin. Kuuluisa esimerkki tästä on Jumalan nimi, joka kirjoitetaan neljällä konsonanttikirjaimella JHVH - tästä kirjainyhdistelmästä käytetään mielellään kreikankielistä nimeä "tetragrammaton". Nimen oletetaan ääntyneen Jahve, mutta koska "Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu", masoreetit eivät koskaan uskaltaneet merkitä JHVH-kirjainten, ketiv-muodon, oheen oikeaa nikkudia. Koska JHVH-nimen qere eli ääneenlukutapa oli Adonai, Herra, jonka konsonanttikirjaimet olisivat olleet 'DNJ, masoreetit varustivat tetragrammatonin aina qeren mukaisella nikkudilla. Heprean lukuperinteestä tietämättömät kristityt asianharrastajat tulkitsivat tämän niin, että Jumalan nimi olisi Jahovah, ts. Jehova. Tätä väärinkäsitystä ylläpitävät edelleen Jehovan todistajat omassa raamatuntulkintaperinteessään.

Heprean alkuperä

Heprea kuuluu afroaasialaiseen kielikuntaan, sen seemiläiseen haaraan, ja se oli alkujaan erittäin läheistä sukua foinikian kielelle ja roomalaisten hävittämässä Karthagossa puhutulle puunin kielelle. Arabia on kaukaisempaa sukua, mutta sukulaisuus näkyy kyllä esim. sellaisissa sanoissa kun ar. salam, he. šalom "rauha" tai ar. maghreb, he. ma^carav "länsi", ar. Misr, he. Mitzrajim "Egypti".

Heprean kuihtuminen ja elvytys puhekieleksi

Heprean kieltä puhuttiin yli 2000 vuotta sitten juutalaisten keskuudessa, mutta aramean kieli korvasi sen muissa kuin uskonnollisissa yhteyksissä. Heprean kieli on elvytetty 1900-luvulla. Sen jälkeen kun heprea jäi käytöstä puhekielenä, sitä käytettiin yhä juutalaisten sivistyskielenä ennen muuta talmudistisessa kirjallisuudessa. Tällöin hepreaan vaikutti voimakkaasti mm. arabian kieli, eikä vähiten siksi, että arabien valtaama Pyreneiden niemimaa oli tärkeä juutalainen kulttuurikeskus. Valistuksen aikakaudella juutalaisten keskuudessa syntyi Haskala, sivistysliike, joka nosti yhdeksi tavoitteekseen heprean maallistamisen ja nykyaikaistamisen. Haskala ei johtanut pysyviin seurauksiin, mutta nationalismin aikakaudella venäjänjuutalainen Eliezer Jitzhak Perlman, sittemmin Eliezer Ben Jehuda, muutti Israeliin, silloiselle brittien hallitsemalle Palestiinan mandaattialueelle luodakseen heprean uudelleen Israelin kansan puhekieleksi Israelissa. Hän ryhtyi kehittämään sanastoa nykyaikaisen elämän tarpeisiin ja toimi heikosta terveydestään huolimatta aktiivisesti mm. lehtimiehenä ja opettajana edistääkseen heprean kielen asiaa. Projektin onnistumisen katsotaan johtuneen kahdesta tekijästä: ensinnäkin Palestiinaan monista eri maista muuttavat juutalaiset tarvitsivat yhteisen, neutraalin puhekielen, ja toiseksi heprean pahin kilpailija, jiddišin kieli, oli leimautunut takapajuiseksi gettoslangiksi eli edusti juuri sitä puolta juutalaisuudessa, jota sionistit olivat paenneet Israeliin. Toisen maailmansodan jälkeen jiddišin mainetta huononsi myös sen sukulaisuus saksan kieleen, jonka kanssa suuri osa juutalaisista ei ymmärrettävistä syistä halunnut olla missään tekemisissä. Nykyheprea oli osa uutta vahvan ja voimakkaan, keskitysleirit ja pogromit voittaneen tulevaisuuden juutalaisen identiteettiä.

Vieraiden kielten vaikutus hepreaan

Nykyheprea on sanastoltaan yllättävän lähellä Raamatun hepreaa, mutta on täydentänyt vanhatestamentillista ainesta lainaamalla runsaasti aineksia länsimaisesta sivistyssanastosta (fizi = fyysinen, fysikaalinen, ximi = kemiallinen, matematiqa ym.), arabiasta, arameasta ja jiddišistä. Englantilaislainat kuuluvat hepreaan kuten muihinkin nykykieliin, mutta ennen muuta puhuttuun slangiin - teknillisen terminologian puolella heprea on varsin omavarainen. Fraseologia ja lauseoppi ovat saaneet vaikutteita eurooppalaisista kielistä, eivätkä vähiten venäjästä ja puolasta. Myös kansainväliset lainasanat heprealaistetaan mielellään venäläisillä päätteillä: proteqtzija. Jatkuvasti uudet maahanmuuttajien aallot tuovat omia mausteitaan kadun slangiin, ja israelilaiset näytelmäkirjailijat valittavatkin, että on mahdotonta kirjoittaa ajan hermolla pysyvää puhekielistä draamaa. Tämä ei kuitenkaan haittaa kabareetaiteilijoiden ja estradikoomikoiden tahtia, joiden sanaleikit löytävät aina nopeasti tiensä heprean slangiin. Myös arabialaisperäiset slangisanat ovat tavallisia. Koska heprea pyhänä kielenä ei tunne kirosanoja eikä rivouksia, joita kuitenkin Israelin ankarissa oloissa tarvitaan paljon, ne on täytynyt lainata jiddišistä tai arabiasta. Nykyheprea eroaa raamatun hepreasta ehkä eniten ääntämiseltään ja lauseopiltaan. Eurooppalaiselle vaikeita kurkkuäänteitä (qof, 'ain, xet) ei yleensä vaivauduta lausumaan oikein: itse asiassa ainoastaan arabimaista muuttaneet ns. orientaalijuutalaiset osaavat ääntää nämä äänteet, koska ne ovat saaneet tukea arabiasta, mutta koska eurooppalaisperäiset askenaasijuutalaiset ovat tavallisesti paremmin koulutettuja ja vierastavat taikauskoisina pitämiään orientaalijuutalaisia, myös näiden ääntämistapa, vaikkakin lähempänä heprean raamatullista ääntämystä, on Israelissa jäämässä alaluokkaisuuden merkiksi. 'Ain-kirjaimella merkittiin alun perin laryngaaliäännettä, jollainen esiintyy esimerkiksi 'Abd-alkuisten arabialaisten nimien ensimmäisenä äänteenä (tarkassa siirrekirjoituksessa tätä merkitään pienellä c-kirjaimella: ^cAbdullah). Nykyään 'ain on samanlainen katkoksen merkki kuin edellä mainittu alif-kirjain. Qof-kirjain on alkujaan tarkoittanut hyvin takaista ja velarisoitunutta k-äännettä, joka myös arabian siirrekirjoituksessa merkitään q:lla; nykyään q on yksinkertaisesti tavallinen k, ja sitä käytetään k-äänteen kirjoittamiseen vierasperäisissä sanoissa, koska heprean varsinainen k-kirjain, kaf, on usein sanan sisällä ja lopussa ach-äänteen merkki. Vielä merkittävämpää on, että nykyheprean verbien käyttö on muovautunut jiddišin ja muiden eurooppalaisten kielten aikamuotojärjestelmän mukaiseksi, kun taas aidoissa seemiläisissä kielissä, kuten raamatun hepreassa ja arabiassa, aspektin ilmentäminen on tärkeämpää kuin aikamuodot. Monet raamatulliselle heprealle ominaiset mielenkiintoiset lauserakenteet ovatkin nykyhepreassa saaneet väistyä standardieurooppalaisten ilmaisutapojen tieltä. Esimerkiksi adjektiiveilla ei ollut muinaishepreassa vertailumuotoja, jolloin esim. ajatus "hän on vahvempi kuin muut miehet" jouduttiin ilmaisemaan sanomalla "hän on miehistä vahva". Nykyhepreassa tätä ei käytetä, vaan sen sijaan on ryhdytty soveltamaan sanoja "enemmän" ja "vähemmän" adjektiivien komparointiin: "hän on enemmän vahva kuin muut miehet" tms.

Heprean kieliopin yleispiirteitä

Heprea on seemiläinen kieli. Niinpä heprean sanojen taivutuksessa sanan vartalokonsonantit - yleensä niitä on kolme, mutta myös kaksikonsonanttisia vartaloita esiintyy - pysyvät tavallisesti muuttumattomina, mutta vokaalit muuttuvat. Tästä syystä muuten seemiläiset kielet käyttävät mielellään konsonanttikirjoitusta: konsonantit ovat varsinaisia merkityksen kantajia, kun taas vokaalit mielletään "liikevoimiksi", jotka mahdollistavat sanan lausumisen. Heprean maskuliinit substantiivit saavat yleensä monikonpäätteen -im, feminiinit -ot. Tästä on kuitenkin jonkin verran poikkeuksia molempiin suuntiin, esimerkiksi mila "sana" saa monikon milim, vaikka onkin feminiini, kun taas šulchan "pöytä", joka on maskuliini, on monikossa šulchanot. Sanavartalo säilyy usein tunnistettavana monikossa, mutta sellaistakin esiintyy, että vokaalimuutokset sotkevat sen hyvin merkillisen näköiseksi - tunnettu esimerkki on ^ciparon "lyijykynä", monikossa ^cefronot. Hepreassa ei ole genetiiviä. Se, mitä me kutsumme genetiiviattribuutiksi, jää hepreassa muuttumattomaksi, kun taas genetiiviattribuutin pääsana omaksuu taivutusmuodon, jota kutsutaan konstruktiksi. Konstrukti ei välttämättä eroa substantiivin sanakirjamuodosta muuten kuin nikkudinsa osalta; a-kirjaimeen päättyvät feminiinit saavat yleensä ylimääräisen t:n loppuun: mapa "kartta", mutta mapat Finland "Suomen kartta". Lisäksi maskuliinien monikonpääte -im muuttuu muotoon -ej. Eräillä substantiiviryhmillä konstrukti voi kyllä olla hyvinkin toisennäköinen kuin absoluuttinen muoto; hyvä esimerkki tästä on ns. segolaattisubstantiivit (ryhmä toiseksi viimeiseltä tavulta painotettuja maskuliineja), joilla ei yksikössä ole erityistä konstruktimuotoa, mutta monikossa sitäkin merkillisempiä: sefer "kirja", sfarim "kirjat" (normaali monikkomuoto), sifrei "...n kirjat" (monikon konstrukti). Yleensä konstruktien muodostamista säätelevät selvät säännöt, mutta joidenkin sanojen konstruktimuodot tulee opetella erikseen. Hepreassa ei ole epämääräistä artikkelia. Määräinen artikkeli on ha-, joka kirjoitetaan yhteen pääsanansa kanssa; translitteraatiossa se kirjoitetaan usein väliviivalla ja/tai pienellä kirjaimella pääsanan alkaessa isolla: haGolan "Golan", haGalil "Galilea", haŠo'ah "holocaust, juutalaisten joukkotuho natsiaikaan", Artzot haBrit "Yhdysvallat" ("liiton maat"). Myös prepositiot sekä sana ve- "ja" kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa.

Heprean nykykirjallisuus

Heprean nykykirjallisuuden perustajana voitaneen pitää Ašer Ginzbergiä (1856-1927), joka omaksui kirjailijanimen Axad ha'Am (tai Ahad ha-Am), "Yksi kansasta". Axad ha'Am pilkkasi sionistien uudisraivaustouhuja ja asutushankkeita ja halusi mieluummin tehdä Palestiinasta juutalaisten henkisen kodin, josta kirjailijat ja taiteilijat voisivat hakea innoitusta. Hän oli hurskasta ukrainalaista hasidisukua, mutta vapauduttuaan kodin kahleista hän käänsi selkänsä uskonnolle ja omistautui maalliselle valistukselle omaksuen mm. tärkeimmät länsimaiset kulttuurikielet ja niillä laaditun filosofian ja kirjallisuuden. Hän julkaisi esseensä vaikutusvaltaisessa HaŠilo'ah-lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli. Hän vietti viimeiset vuotensa Palestiinassa. Odessan juutalainen Chaim Nahman Bialik (1873-1934) perusti nykyhepreankielisen runouden teoksillaan, jotka kuluivat Palestiinan juutalaisten pioneerien käsissä. Kuuluisin Bialikin teoksista on Kišinjovin tuolloisia juutalaisvainoja käsittelevä B'Ir ha-Harega ("Hävityksen kaupungissa"). Hepreankielisen nykykirjallisuuden toi maailman tietoisuuteen Š'muel Josef Agnon (1888-1970), jolle myönnettiin vuoden 1966 kirjallisuuspalkinto yhdessä Nelly Sachsin kanssa. Agnon kuvasi romaaneissaan ja novelleissaan Itä-Euroopan juutalaisten elämän tuhoa ja Palestiinaan pelastautuneiden vaikeaa sopeutumista uudenlaiseen juutalaisuuteen. Hän oli ankaran oikeaoppinen, uskonnollinen juutalainen, mikä tietysti vaikutti myös hänen kirjallisuutensa maailmankuvaan. Agnonin teoksista on suomennettu Kun väärä oikaistaan ja Uskollisuuden vala. Israelin tunnetuin nykyisin elävä kirjailija on Amos Oz (s. 1939). Sotilaanakin kunnostautunut, kibbutsissa kasvanut Oz tunnetaan nykyisin ennen muuta rauhanaktivistina ja Israelin yhteiskunnan ankarana arvostelijana. Ozin teoksista on suomennettu mm. Israelin maassa, Mieheni Mikael, Meri on sama, Täydellinen rauha, Ehkä jossain muualla ja Pahanneuvon vuori.

Israelilaisia paikannimiä

- Petach Tiqva = Toivon portti
- Rechovot = Kadut
- Ri'šon le-Tzijon = Ensimmäisenä Siioniin
- Qirjat Arba = Neljäs kaupunki
- Qirjat Š'mona = Kahdeksas kaupunki
- Tel Aviv = Kevätkukkula
Heprean perussanastoa
(Huom. x ja kh tarkoittavat cha-äännettä. Paino on hepreassa yleensä viimeisellä tavulla.)
- שלום Šalom! Rauhaa! (tervehtimis- ja hyvästelysana)
- להתראות Le-hitra'ot! Näkemiin!
- איפה efo missä?
- למה lama miksi?
- מה ma mikä?
- מי mi kuka?
- אני ani minä
- אתה ata sinä (mies)
- את at sinä (nainen)
- ani Tarzan, at Jane (tarvinneeko tätä kääntääkään?)
- מה שלומך ma šlomekh? kuinka voit? (naiselle)
- מה שלומך ma šlomkha? kuinka voit? (miehelle)
- טוב, תודה, ברוך השם tov, toda, barukh ha-šem voin oikein hyvin, Luojan kiitos
- ani mitzta'er olen pahoillani (miehen sanomana)
- ani mitzta'eret olen pahoillani (naisen sanomana)
- תודה toda kiitos
- תודה רבה toda raba paljon kiitoksia
- שמע ישראל! אדני אלהינו, אדני אחד Šma Isra'el! Adonai eloheinu, Adonai echad. Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi.
- ברשית ברא אלהים את השמים ואת הארץ Berešit bara Elohim et ha-šamajim ve-et ha'aretz. Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
- והארץ היתה תהו ובהו Ve-ha'aretz hajeta tohu ve-bohu. Ja maa oli autio ja tyhjä.
- וחשך על־פני תהום Ve-chošekh ^cal-p'nei t'hom Ja pimeys syvyyden päällä,
- ורוח אלהים מרחפת על־פני המים ve-ruach Elohim m'rachefet ^cal-p'nei ha-majim ja Jumalan henki leijuvana vetten päällä.
- ויאמר אלהים יהי אור Va-jomer Elohim: j'hi or Ja Jumala sanoi: On valo!
- ויהי אור va-j'hi or. ja valo on.
- תנ״ך tanakh Vanha testamentti
- ברית החדש Berit Hachodesh Uusi testamentti
- ברית מילה Brit Milah Ympärileikkaus
- אני מדבר עברית ani medaber 'ivrit minä (mies) puhun hepreaa
- אני מדברת עברית ani medaberet 'ivrit minä (nainen) puhun hepreaa
- אנחנו מדברים עברית anachnu medabrim 'ivrit me puhumme hepreaa
- ani mi-Finland minä olen Suomesta
- קולנוע qolno'a elokuvateatteri
- רחוב rechov katu
- עיר ir kaupunki
- מדינה medina valtio
- Histadrut ammattiyhdistysliike
- Tsahal = Tsva ha-Hagana le-Isra'el Israelin puolustusvoimat
- Irgun Tsva'i Le'umi = Irgun, Kansallis-sotilaallinen järjestö, Israelin itsenäisyystaistelua käynyt terroristi-/vapaustaistelijajärjestö
- מגן דוד Magen David = Daavidin kilpi (ts. Daavidin tähti)
- likud yhteenliittymä, yhteensulautuminen, ykseys; oikeistopuolueiden yhteenliittymä, "Kokoomus"
Kirjallisuutta

- AEJMELAEUS, Anneli: Täyttä hepreaa - johdatus Vanhan testamentin hepreaan. Kirjapaja 2003. ISBN 951-625-987-1
- GLINERT, Lewis: Modern Hebrew - an Essential Grammar. Routledge 1994. (Julkaistu alun perin nimellä Chik-Chak! A Gateway to Modern Hebrew Grammar, School of Oriental and African Studies 1991.) ISBN 0-415-10190-5
- LYTTLETON, Zippi ja Tamar WANG: Colloquial Hebrew. Routledge 2004. ISBN 0-415-24059-6
- SOLOMONICK, Avraham: Maskilon II. Practical Hebrew Grammar for English-speakers including exercises. Gefen 2001. ISBN 965-229-273-7
- SOLOMONICK, Avraham: Maskilon III, Hebrew-English Dictionary with lists of Hebrew abbreviations and Hebrew idioms. Gefen 2001. ISBN 965-229-274-5
- TVRH NBJ'JM VKTVBJM (Torah, Nevi'im ve-Ktuvim) - Biblia Hebraica Stuttgartensia quae antea cooperantibus A.Alt, O.Eißfelt, P.Kahle ediderat R.Kittel. Editio funditus renovata. Deutsche Bibelgesellschaft. ISBN 3-438-05222-9 (Tämä on heprean opiskelijoille tarkoitettu Vanhan testamentin ns. Kittelin editio, jota esimerkiksi suomalaisten yliopistojen teologian tiedekunnissa käytetään.)
Katso myös

- ladino
- heprealaiset numerot
Aiheesta muualla

- ויקיפדיה עמוד ראשי. Hepreankielinen Wikipedia
- [http://www.tau.ac.il/humanities/semitic/emergence.html The Emergence of Spoken Israeli Hebrew] Shlomo Izre'elin artikkeli heprean nykypuhekielen kehityksestä
- [http://www.israel-catalog.com/seo/Hebrew-Speaking-Dictionary.html Hebrew Speaking Dictionary]
- [http://www.israel-catalog.com/seo/Hebrew-Dictionary.html Hebrew dictionary]
- [http://www.adath-shalom.ca/hebrew_slang_sappan.htm Hebrew Slang]
- [http://www.learn-hebrew-language-software.com/articles/index.htm Hebrew Online Texts for Learners] Luokka:Kielet Luokka:Israel ko:히브리어 ja:ヘブライ語 simple:Hebrew language th:ภาษาฮีบรู

Italian kieli

Italia (italiano) on latinasta kehittynyt romaaninen kieli, jota puhuu noin 70 miljoonaa ihmistä. Valtaosa puhujista asuu Italiassa.

Historia

Italian kirjakielen perusteet loi suurelta osin Dante Alighieri. Hän sekoitti omaan toscanalaismurteeseensa eteläisiä murteita, erityisesti Sisiliasta.

Luokitus

Alueellinen sijoittuminen

Italia on virallinen kieli Italiassa, San Marinossa, sekä Sveitsissä Ticinon ja Grigionin alueilla. Se on myös toisena virallisena kielenä Vatikaanissa ja joillakin alueilla Istrian maakunnassa Sloveniassa ja Kroatiassa. Kieltä käyttäviä vähemmistöryhmiä on erityisesti Luxemburgissa, Yhdysvalloissa, Venezuelassa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Australiassa. Myös Italian naapurimaissa Maltalla ja Albaniassa kieltä puhutaan. Sitä puhutaan myös vähemmissä määrin entisissä Italian siirtomaissa Afrikassa kuten Somaliassa, Libyassa ja Eritreassa.

Virallinen asema

Italia on virallinen kieli Italiassa, San Marinossa, Sveitsissä ja Vatikaanissa. Se on myös virallisena kielenä Istrian maakunnassa Kroatiassa ja Koperin, Piranin ja Izolan kunnissa Sloveniassa.

Äänteet

Vokaalit

- a [a]
- é [e]
- è [ɛ]
- i [i]
- ó [o]
- ò [ɔ]
- u [u]

Konsonantit

- b [b]
- c [k] tai [ʧ] (ennen e- tai i-kirjainta)
- ch [k] (ennen e- tai i-kirjainta)
- d [d]
- f [f]
- g [g] tai [ʤ] (ennen e- tai i-kirjainta)
- gh [g] (ennen e- tai i-kirjainta)
- gli [ʎ]
- gn [ɲ]
- l [l]
- m [m]
- n [n]
- p [p]
- qu [kw]
- r [r]
- s [s] tai [z]
- sc [ʃ] (ennen e- tai i-kirjainta)
- t [t]
- v [v]
- z [ts] tai [ʣ]

Kirjoitusjärjestelmä

Italiaa kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla. Sen aakkosissa on 21 kirjainta: a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v z Näistä h-kirjainta ei lausuta koskaan. Se esiintyy mykkänä joidenkin avere-verbin muotojen alussa (ho, hai, ha, hanno) ja eräissä huudahduksissa vokaalien välissä (ah, ahi, ehi, jne.). Lisäksi sillä ilmaistaan c- ja g-kirjaimen lausumista "kovana" ([k], [g]), kun ne muutoin lausuttaisiin affrikaattoina ([ʧ] ja [ʤ]) e- tai i-kirjaimen edellä. Myös muita kuin edellä lueteltuja kirjaimia käytetään lainasanoissa: wafer, wurstel, xenofobia, xilofono, yogurt. Erikoistapauksissa sanapaino merkitään kirjoittamalla aksenttimerkki vokaalin yläpuolelle. Painon merkkinä käytetään tavallisesti graavia aksenttia (`): gravità, così, tutù. Kuitenkin e- ja o-kirjaimen kanssa käytetään joko akuuttia tai graavia aksenttia sen mukaan onko vokaali väljä vai suppea: perché - è, rósa - avrò.

Kirjainten nimet

- a a
- b bi
- c ci
- d di
- e é
- f effe
- g gi
- h acca
- i i
- j i lunga ('pitkä i') tai jay [dʒeɪ] kuten englannissa
- k cappa
- l elle
- m emme
- n enne
- o ò
- p pi
- q qu
- r erre
- s esse
- t ti
- u u
- v vu
- w doppia vu
- x ics
-