Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Lenin

Lenin

Vladimir Iljitš Lenin (ven. Влади́мир Ильи́ч Ле́нин), alkuperäiseltä nimeltään Vladimir Iljitš Uljanov (ven. Влади́мир Ильи́ч Улья́нов ) (22. huhtikuuta 1870—21. tammikuuta 1924) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja, Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja. Lenin oli yksi hänen vallankumouksellisista salanimistään. Hänen uskotaan kehitelleen sen vastustaakseen Georgi Plehanovia (георги плеханов), jonka pseudonyymi oli Volgin ("волгин"), Volgajoen mukaan. Uljanov otti nimensä Lenajoesta, joka on pidempi ja virtaa vastakkaiseen suuntaan.

Varhainen elämä

Lena Leninin isä oli Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886), venäläinen virkamies, joka työskenteli tavoitteenaan demokratian edistäminen ja ilmainen koulutus. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä aatteiltaan. Leninin sukupuusta löytyy juutalaisia äidin isoisän kautta, joka kääntyi kristinuskoon, ja vastaavasti Volgan saksalaisia äidin kautta. Lenin itse kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kenties uskonnollisten suvun osien vuoksi Lenin menestyi latinan ja kreikan opiskelussa. Lenin kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Hänen uskonsa sen ajan tietoteoriaan näkyi myös hänen myöhemmissä teoksissaan. Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, Aleksandr – joka oli ollut mukana ns. narodniki-liikkeessä – hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin ja erotettiin Kazanin yliopistosta, koska hän oli osallistunut opiskelijamielenosoituksiin. Hän jatkoi opiskeluaan itsenäisesti, ja vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä. 1891 Hän ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895 ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan. Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuussa Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan (Надежда Константиновна Крупская) kanssa. Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen "Kapitalismin kehitys Venäjällä". 1900 hänen karkotustuomionsa päättyi ja hän matkusteli Venäjällä ja muualla Euroopassa, julkaisten Iskra-lehteä ja muita vallankumousliikkeen kirjasia ja teoksia. Hän toimi aktiivisesti Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa, ja vuonna 1903 hän johti bolševikkiosaa sen erottua menševikeistä. Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista "Mitä on tehtävä?" Vuonna 1906 hänet valittiin puheenjohtajaksi puolueeseen. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen viimeisissä taisteluissa joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan. 16. huhtikuuta 1917 Lenin palasi Pietariin (siihen aikaan Petrograd), heti keisari Nikolai II:n valtaistuimelta suistamisen jälkeen ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa. Bolševikkien vallankaappausyritys kuitenkin epäonnistui heinäkuussa, ja Lenin joutui pakenemaan takaisin Suomeen. Hän palasi lokakuussa, jolloin bolševikit ottivat vallan asein Aleksandr Kerenskin väliaikaiselta hallitukselta.

Neuvostoliitto

Aleksandr Kerenski 8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin puhemieheksi kansankomissaarien neuvostossa Neuvosto-Venäjän kongressissa. Maata uhkasi saksalaisten miehitys, ja Lenin vaati hyväksyntää allekirjoittaa kovaehtoinen rauhansopimus. Venäjän delegaatio kuitenkin epäonnistui tässä työssään, ja maa menetti huomattavia maa-alueita lisää lopullisessa Brest-Litovskin rauhansopimuksessa maaliskuussa 1918. Lenin joutui murhayrityksen kohteeksi 30. elokuuta 1918 ja haavoittui vaikeasti. Haavoittumisen jälkeen hän jatkoi työtään vaikeissa sisällissodan olosuhteissa mikä jatkui vuoteen 1921. Neuvostoliitto perustettiin vasta vuonna 1922. Lenin vastusti Moskova keskeistä byrokratiaa. Lenin on joskus mielletty humaaniksi ja lempeäksi neuvostojohtajaksi. Omalta osaltaan tämä on totta, sillä Leninin tiedetään vihanneen väkivaltaa. Tätä vastaan on huomautettu, että neuvostohallinnon vastustajiin kohdistetut ankarat puhdistus- ja vainotoimenpiteet alkoivat jo Leninin eivätkä hänen seuraajansa, Stalinin, kaudella. Tosin Leninin kauden puhdistustyöt kohdistuivat lähinnä entisiin vallanpitäjiin ja oikeistolaisiin, eivätkä Stalinin tapaan myös tavallisiin kansalaisiin. Sisällissota sekä sen aikana tapahtuneet toistuvat ulkovaltojen hyökkäykset Venäjälle saivat aikaan vallankumouksella valtaan nousseen bolševikkihallinnon väkivaltaisen luonteen miellytyksen. Stalin

Lenin ja Stalin

Leninin ja Stalinin suhde vaihteli asioista riippuen. Joskus Lenin piti Stalinia hyvänä toverina, mutta toisaalta hänen tiedetään vastustaneen viimeiseen asti Stalinin nimittämistä hänen seuraajakseen. "Valitkaa joku toinen, joka on maltillisempi, kohteliaampi ja vähemmän oikukas" sanoi Lenin.

Maailmankuva ja politiikka

Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, minkä jälkeen hän katsoi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljoakaan älyllistä tai tiedollista annettavaa. Tiettävästi Lenin ei lukenut tai ottanut huomioon Sigmund Freudia, Kierkegaardia, Le Bonia, Friedrich Nietzscheä tai Max Weberiä. Sen sijaan hän keskittyi Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Machiavellia ja Charles Darwinia, palasi myöhemmin myös Aristotelesin pariin ja löysi ensimmäisen maailmansodan aikana Hegelin ja saksalaisen soteteoreetikon, von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Kuitenkin Lenin piti ehdottomina esikuvinaan Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä, mutta itseään hän piti ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana. Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi tunteellisuutta politiikassa. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa, mutta ei vaatinut tältä älymystöltä keskiluokkaista taustaa. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kosketuksissa proletaareihin, vaan hän piti tilastotietoja ja tutkimuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista. Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa. Lenin arveli, että hänen vaatimansa "proletariaatin demokraattinen diktatuuri" vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin myös hylkäsi Marxin esittämän kaksivaiheisen vallankumouksen mallin (ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi) ja siirtyi omaan yksivaiheiseen malliinsa ja hehkuttamaan "jatkuvan vallankumouksen" ideaansa. Bolševikit pyrkivät luomaan joukkopuoluetta ja osallistumaan yleiseen propagandaan, valtakunnanduumaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. valtakunnanduumaan Eräällä tapaa Venäjän salainen poliisi, Ohrana, piti Leniniä pystyssä. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan tätä puoluetta repivää polemiikkia. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia. Ensimmäisen maailmansodan (1914—1918) aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien kuuluisi tukea kaikkia Romanovien monarkiaa vastaan hyökkääviä tahoja, ja Lenin myös korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijainen myötätunto ja avunanto olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä, myös vihollismaiden työläisiä kohtaan, eikä oman maan sotaponnistelujen tukemiseen. Romanovien vallan horjuttamiseen kävi mikä tahansa ja siksi venäläisten marxistien pitäisi liittoutua ulkovaltojen kanssa — ja tietenkin tämä loukkasi jokaista isänmaallista bolševikkiakin.

Leninin kuolema ja perintö

monarkia Leninin toiminnasta olojen vakiinnuttua voidaan esittää vain loputtomia arvailuja. Hän halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa balsamoitiin ja on edelleen näytteillä Moskovan Punaisella torilla Leninin mausoleumissa. Petrograd (suom. Pietari) nimettiin Leningradiksi hänen mukaansa. Nimi vaihdettiin vasta Neuvostoliiton hajottua. Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen "valtionuskonto". Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti. Vaikka Lenin rakensi perustan diktatoriselle hallinnolle ja oli sitä itsekin osittain edistämässä, ei se ole vaikuttanut hänen suosioonsa, koska Leninin perusideat eivät olleet rakentaa sortovalta vaan valtio, joka kuuluu kansalle. Tätä ei kuitenkaan koskaan pystytty toteuttamaan seuraajien takia. Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin - edeltäjien henkilöihin ja toimiin kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen inspiroimissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen. Yleisesti ottaen Leninin johtama perinpohjainen vallankumous on ymmärretty itsessään tärkeämmäksi kuin se, miten se asiallisesti ottaen toteutettiin ja millaiset seuraukset sillä oli.

Leninin teokset


- Materialismi ja empiriokritisismi (1909)
- Filosofian vihot (1914/1915) (julkaistu vasta 1920-luvulla) Katso myös: sosialismi, kommunismi, marxismi Lenin, Vladimir ko:블라디미르 레닌 ja:ウラジーミル・レーニン simple:Vladimir Lenin th:วลาดิมีร์ เลนิน

1870

Tapahtumia


- Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä julkaistiin.
- Ranskan-Preussin sota alkoi

Syntyneitä


- 7. toukokuuta – Sigurd Wettenhovi-Aspa, suomalainen taidemaalari, kuvanveistäjä ja kirjailija
- 27. marraskuuta – Juho Kusti Paasikivi, Suomen presidentti

Kuolleita


- Luokka:1800-luku ms:1870 ko:1870년 simple:1870 th:พ.ศ. 2413

21. tammikuuta

21. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 21. päivä. Vuodesta on jäljellä 344 päivää (karkausvuonna 345). ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Aune, Oona, Netta, Auni :- suomenruotsalainen kalenteri: Agnes, Agneta :- ortodoksinen kalenteri: Maksima, Visa, Jouko, Valeri, Auni :- saamenkielinen kalenteri: Ávdnos :- vanhemmissa kalentereissa: Agneeta, Auneta, Aunikki, Hilding, Vincentus

Tapahtumia


- 1793 - Ranskan kuningas Louis (Ludvig) XVI teloitettiin.
- 1911 - Ensimmäinen Monte Carlon ralli alkoi.
- 1925 - Albania julistautui tasavallaksi.
- 1941 - Toinen maailmansota: australialaiset ja brittiläiset joukot hyökkäsivät Libyan Tobrukiin.
- 1954 - Ensimmäinen ydinkäyttöinen sukellusvene, USS Nautilus laskettiin vesille Grotonissa, Connecticutissa.
- 1976 - Concorden ensimmäinen kaupallinen lento.
- 1977 - Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter armahti lähes kaikki Vietnamin sodan kutsuntoja pakoilleet.
- 1994 - Miehensä John Bobbittin peniksen katkaissut Lorena Bobbitt todettiin yhdysvaltalaisessa oikeusistuimessa tilapäisen mielenhäiriön takia syyttömäksi.

Syntyneitä


- 1561 - Sir Francis Bacon, englantilainen filosofi († 1626)
- 1829 - Oscar II, Ruotsin ja Norjan kuningas († 1907)
- 1855 - John Browning, asesuunnittelija († 1926)
- 1924 - Telly Savalas, näyttelijä († 1994)
- 1925 - Benny Hill, englantilainen koomikko ja näyttelijä († 1992)
- 1940 - Jack Nicklaus, golf-ammattilainen
- 1941 - Placido Domingo, oopperalaulaja
- 1953 - Paul Allen, yrittäjä (toinen Microsoftin perustajista)
- 1955 - Jeff Koons, yhdysvaltalainen taiteilija
- 1956 - Geena Davis, yhdysvaltalainen näyttelijä, Oscar-voittaja (Thelma ja Louise (1991))

Kuolleita


- 1118 - Paavi Paschal II
- 1924 - Vladimir Lenin, Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja (s. 1870)
- 1950 - George Orwell, kirjailija
- 1959 - Cecil B. DeMille, elokuvaohjaaja (s. 1881)
- 1965 - Reino Helismaa, sanoittaja ja kuplettilaulaja ---- Katso myös: kalenteri ~ 20. tammikuuta, 22. tammikuuta Luokka:Tammikuu -01-21 ms:21 Januari ko:1월 21일 ja:1月21日 simple:January 21 th:21 มกราคม

1924

Tapahtumia


- 22. tammikuuta - Ramsay MacDonaldista tuli ensimmäinen Britannian työväenpuolueen pääministeri.
- 25. tammikuuta - Vuoden 1924 talviolympialaiset, Chamonix'ssa, Ranskan alpeilla olivat ensimmäiset talviolympialaiset.
- 26. tammikuuta - Petrograd nimettiin uudelleen Leningradiksi.
- 1. helmikuuta - Yhdistynyt kuningaskunta tunnusti Neuvostoliiton.
- 14. helmikuuta - IBM perustettiin.
- 9. maaliskuuta - Italia liitti itseensä Fiumen.
- 20. maaliskuuta - Aero Oy avasi ensimmäisen lentoreittinsä Helsingistä Tallinnaan Junkers_F_13 -koneella
- 25. maaliskuuta - Kreikka julistautui tasavallaksi.
- 1. huhtikuuta - Adolf Hitler tuomittiin vallankaappausyrityksestä viiden vuoden vankeuteen, hän vietti vankilassa kuitenkin vain yhdeksän kuukautta.
- 6. huhtikuuta - Fasistit saivat Italiassa vaaleissa 2/3 äänistä.
- 2. kesäkuuta - Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge allekirjoitti Indian Citizenship Actin, joka myönsi kaikille Yhdysvalloissa syntyneille intiaaneille kansalaisuuden.
- 10. kesäkuuta - Fasistit kaappasivat ja tappoivat Italian sosialistien johtajan Giacomo Matteottin Roomassa.
- 5. heinäkuuta - Vuoden 1924 kesäolympialaisten avajaiset pidettiin Pariisissa.
- 31. elokuuta - Paavo Nurmi teki uuden 10 000 m maailmanennätyksen
- 9. syyskuuta - Belgia siirtyi 8-tuntiseen työpäivään.
- 12. joulukuuta - Kommunistien vallankaappaus Virossa epäonnistui
- 30. joulukuuta - Edwin Hubble ilmoitti havainneensa muita galakseja.

Syntyneitä


- 3. huhtikuuta - Marlon Brando, amerikkalainen näyttelijä.
- toukokuu - Charles Aznavour, armenialais-ranskalainen laulaja.
- 12. kesäkuuta - George Herbert Walker Bush, Yhdysvaltain 41. presidentti
- 4. heinäkuuta - Eva Marie Saint, Yhdysvaltalainen näyttelijä
- 1. lokakuuta - Jimmy Carter, Yhdysvaltain 39. presidentti
- 4. lokakuuta - Charlton Heston, näyttelijä, konservatiiviaktivisti
- 20. marraskuuta - Benoît Mandelbrot, matemaatikko

Kuolleita


- 21. tammikuuta - Vladimir Lenin, Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja
- 3. helmikuuta - Woodrow Wilson, Yhdysvaltain 28. presidentti
- 1. maaliskuuta - Louise-Marie Amélie, Belgian kuningas Leopold II:n tytär
- 3. kesäkuuta - Franz Kafka, kirjailija

Nobelin palkinnot


- Fysiikka: Manne Siegbahn
- Kemia: ei jaettu
- Lääketiede: Willem Einthoven
- Kirjallisuus: Wladyslaw Stanislaw Reymont
- Rauha: ei jaettu Luokka:1924 ms:1924 ko:1924년 ja:1924年 simple:1924 th:พ.ศ. 2467

Bolševikit

Bolševikki (Большевик) tarkoittaa Leninin johtaman Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (Росси́йская Социа́л-Демократи́ческая Рабо́чая Па́ртия = РСДРП) enemmistöfaktion jäsentä. Vähemmistönä oleva puoli tunnettiin nimellä menševikit. Sanat tulevat venäjän enemmistöä ja vähemmistöä tarkoittavista sanoista. Puolue perustettiin 1898 Minskissä yhdistämään vallankumoukselliset ryhmät yhden puolueen alle, mutta jako muodostui toisessa puoluekokouksessa 1903. Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917. Maaliskuussa 1918 puolueen nimi muutettiin muotoon: Koko Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit), minkä jälkeen sen jäsenet tunnettiin yleisesti kommunisteina. Lisäliite "bolševikit" pudotettiin NKP:n nimestä 1952. Menševismi kiellettiin Neuvostoliitossa Kronstadtin kapinan jälkeen 1921. Nimeä "bolševikki" käytettiin yleisesti Puna-armeijan jäsenistä toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa ja sen jälkeenkin, yleensä kielteisenä nimityksenä. Luokka:Venäjän historia ja:ボリシェヴィキ simple:Bolshevik

Leninismi

Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan. :Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa. leninismi

Käsite

Synty

Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.

Käyttö

Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.

Teoria

Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi. Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:

Puolue

Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.

Valtio

Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.

Imperialismi

Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys. Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.

Henkilöityminen

anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán. Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.

Kommunismi

Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.

Tulkinnat

Neuvostoliitto

proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.

Hruštšov

1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.

Brežnev

valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa. Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975: :Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)

Kominternin oppositio

1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.

Anti-revisionistit

4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan. Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.

Eurokommunismi

Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.

Sissiliikkeet

1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Uusvasemmisto

1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.

Marxismi-leninismi Suomessa

Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi. Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-) luokka:kommunismi luokka:poliittinen ideologia zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī

Georgi Plehanov

Georgi Valentinovitš Plehanov (Георгий Валентинович Плеханов, 11. joulukuuta 1856–30. toukokuuta 1918; vanhaa lukua: 29.11–17.5) oli venäläinen vallankumouksellinen ja marxismin teoreetikko. Hän oli yksi Venäjä sosiaalidemokraattisen liikkeen perustajia. Plehanov vaikutti paljon marxismin filosofiaan ja käsitykseen uskonnon ja taiteen merkitysestä yhteiskunnassa. Plehanov oli alun perin narodnikki, Zemlja i volja -liikkeen (Maa ja vapaus) jäsen ja myöhemmin sen johtaja. Hän oli yksi puhujista Venäjän ensimmäisessa poliittisessa mielenosoituksessa 6. joulukuuta 1876 Kazanin tuomiokirkon edessä Pietarissa. 400 hengen kokoontumisessa yksi työläisistä, Ja. Potapov, heilutti punaista lippua. 31 pidätettiin, näistä viisi saivat 10–15 vuotta Siperiassa, kymmenen karkoitettiin ja kolme (ml. Potanov) suljettiin viideksi vuodeksi luostariin. Lokakuussa 1879 Maa ja vapaus hajosi kahteen ryhmään. Enemmistö, Narodnaja volja (Kansan tahto) ryhmän jäsenet, kannattivat terrorismia. Plehanov jäi Tšerni Peredel, Musta jako -ryhmän johtoon, joka hylkäsi terrorismin ja levitti propagandaa työläisten ja talonpoikien keskuudessa. Plehanov karkoitettiin 1880, jolloin hän muutti Länsi-Eurooppaan, ja alkoi perehtyä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin teorioihin. Tämä sai hänet hylkäämään narodismin ja ryhtymään marxilaiseksi. Vuonna 1883 hän perusti Sveitsissa Osveboždenie Truda (Освобождение труда) -ryhmän, joka toi marxilaisuuden Venäjän vallankumouksellisten keskuuteen. Ryhmän hajotessa, hän liittyi sosiaalidemokraatteihin ja työskenteli Leninin kanssa. Hän kirjoitti puolueen ohjelman kaksi luonnosta 1883 ja 1885. Plehanov oli ensimmäinen käsitettä dialektinen materialismi käyttänyt marxilainen. Hän vastusti voimakkaasti ideaa pienen ryhmän vallankaappaukselta tsaarilta, ja sanoi sen johtavan vain autoritaarisen hallinnon korvaamiseen toisella ja päättyvän "patriarkaaliseen autoritaariseen kommunismiin". Vuonna 1903 puolueen toisessa kokouksessa, Plehanov pysyi kannassaan ja päätyi Juli Martovin kera menševikkeihin, Leninin johtaman ryhmän muodostaessa bolševikit. Hän pysyi Iskra-lehden johdossa ja hyökkäsi Leniniä ja bolševikkeja vastaan. Plehanov ei kantojensa vuoksi innostunut vuoden 1905 vallankumouksesta ja ensimmäisen maailmansodan aikana hän otti nationalistisen kannan, ja kannatti Saksan lyömistä sodassa, näin menettäen menševikkien luottamuksen. Hän kuoli toukokuussa 1918. Luokka:Venäläiset poliitikot ja:ゲオルギー・プレハーノフ

Lena

Lena on noin 4 400 kilometriä pitkä joki Itä-Siperiassa Venäjällä. Se alkaa Baikalvuorilta ja laskee Pohjoiseen jäämereen. Lenalla on yli tuhat sivujokea, ja sen yläjuoksulla on suuria kulta-, timantti- ja kivihiililöytöjä sekä monia vesivoimaloita. Vuonna 1945 Lenan suistosta löydettiin paleoliittikautisia kalliomaalauksia. Luokka:Venäjän joet Luokka:Sahan tasavalta ja:レナ川

1831

Tapahtumia


- Charles Darwin lähtee kiertämään maailmaa HMS Beagle -laivalla. Darwin pohjaa teoksensa Lajien Synty matkallaan tekemilleen havainnoille.

Syntyneitä


- 19. marraskuuta - James Garfield, Yhdysvaltain presidentti

Kuolleita


- 14. marraskuuta - Georg Wilhelm Friedrich Hegel Luokka:1800-luku ms:1831 ko:1831년 ja:1831年 simple:1831

1886

Tapahtumia


- 22. toukokuuta - Vapaudenpatsas valmistuu New Yorkissa
- 29. toukokuuta - Kemisti John Pemberton aloittaa Coca-Colan mainostamisen
- Alkuaine Dysprosium löydetään
- Paul Vieille keksii savuttoman ruudin
- Addis Abeba, Etiopian pääkaupunki, perustetaan

Syntyneitä


- 15. kesäkuuta - Yrjö Kallinen, pasifisti, puolustusministeri
- 27. maaliskuuta - Ludwig Mies van der Rohe, saksalainen arkkitehti ja muotoilija
- 22. heinäkuuta - Hella Wuolijoki, suomalainen kirjailija ja kansanedustaja
- 8. joulukuuta - Diego Rivera, meksikolainen taiteilija, parhaiten tunnettu muraaleistaan.

Kuolleita


- 31. heinäkuuta - Franz Liszt, säveltäjä.
- 18. marraskuuta - Chester A. Arthur, Yhdysvaltain presidentti Luokka:1800-luku ms:1886 ko:1886년 simple:1886 th:พ.ศ. 2429

1916

Tapahtumia

Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) jatkuu.
- 8. tammikuuta - Ympärysvallat vetäytyivät Gallipolista.
- 29. tammikuuta - Saksalaiset zeppeliinit pommittavat Pariisia ensimmäisen kerran.
- 11. helmikuuta - Emma Goldman pidätettiin syntyvyyden säännöstelysta luennoimisesta.
- 21. helmikuuta - Verdunin taistelu alkaa.
- 9. maaliskuuta - Pancho Villa johti 1500 meksikolaista taistelijaa Columbukseen, New Mexicoon.
- 15. maaliskuuta - Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson lähetti 12000 Yhdysvaltain joukkoja Meksikon rajan yli. Pancho Villan kiinnisaamiseksi käytetään ensi kerran lentokoneita taistelutehtäviin.
- 24. huhtikuuta–30. huhtikuuta - Pääsiäisen kansannousu Irlannissa.
- 31. toukokuuta - 1. kesäkuuta - Jutlandin taistelu.
- 4. kesäkuuta - Venäjän Brusilov-hyökkäys alkaa Ukrainassa neljän armeijan voimin. Itävalta-Unkari menettää 1,5 miljoonaa miestä ja Saksa pakotetaan pysäyttämään hyökkäyksensä Verdunissa.
- 1. heinäkuuta - 18. marraskuuta - yli miljoona sotilasta kuolee Sommen taistelussa.
- 27. elokuuta - Romania liittyi maailmansotaan Venäjän puolelle.
- 2. elokuuta - Itävaltalaiset sabotöörit upottivat Italian taistelulaiva Leonardo da Vincin Tarantossa.
- 15. syyskuuta - Panssarivaunuja käytettiin ensimmäisen kerran Sommen taistelussa.
- 25. marraskuuta - Friedrich Adler ampui Itävallan pääministeri Karl Stürghin.
- 6. joulukuuta - Saksalaiset, itävaltalaiset, turkkilaiset ja bulgarialaiset miehittivät Bukarestin.
- 12. joulukuuta - Dolomiiteilla lumivyöry hautasi 18000 itävaltalaista ja italialaista sotilasta.

Syntyneitä


- 12. tammikuuta - Pieter Willem Botha, Etelä-Afrikan presidentti
- 11. maaliskuuta - Harold Wilson, UK:n pääministeri (k. 1995)
- 30. huhtikuuta - Claude Shannon, informaatioteorian "isä" (k. 2001)
- 9. kesäkuuta - Robert McNamara, liikemies ja poliitikko, Yhdysvaltain puolustusministeri
- 14. kesäkuuta - Georg Henrik von Wright, suomalainen filosofi
- 16. elokuuta - Helena Kara, suomalainen näyttelijä
- 26. lokakuuta - François Mitterrand, Ranskan presidentti
- 17. joulukuuta - Lauri Viita, kirjailija

Kuolleita


- 6. kesäkuuta - Yuan Shikai, Kiinan tasavallan presidentti.
- 18. kesäkuuta - Max Immelmann, lentäjä-ässä
- 23. heinäkuuta - Sir William Ramsay, kemisti, Nobel-voittaja
- 15. marraskuuta - Henryk Sienkiewicz, kirjailija (b. 1846)
- 21. marraskuuta - Frans Josef I, Itävallan keisari, Böömin ja Unkarin kuningas
- 22. marraskuuta - Jack London, kirjailija (s. 1876)
- 24. marraskuuta - Hiram Stevens Maxim, konekiväärin keksijä (s. 1840)
- 29. joulukuuta - Grigori Rasputin, venäläinen mystikko Luokka:1910-luku ko:1916년 ja:1916年 simple:1916

Juutalaiset

Juutalaiset ovat ympäri maapalloa levittäytynyt seemiläinen kansa. Yleisimmin juutalaiseksi mielletään kansallisuudeltaan juutalainen ihminen, joka mahdollisesti harjoittaa juutalaista uskoa. Juutalaisia ovat sanan osittain toisessa merkityksessä myös ns. käännynnäiset, jotka ovat kansallisuudeltaan ei-juutalaisia, mutta kääntyneet avioliiton myötä juutalaiseen uskoon. Juutalainen-nimitys tulee Juudean asukasta merkitsevästä sanasta. Nykyajan juutalaiset katsovat olevansa heprealaisten tai muinaisten juutalaisuuteen käännytettyjen kansojen, kuten kasaarien, jälkeläisiä.

Juutalaisten määrä ja alueellinen jakautuminen

Nykyään juutalaisia elää eri puolilla maapalloa hieman laskutavasta riippuen noin 13,8-14,5 miljoonaa.
Yhdysvallatn. 5 671 000
Israeln. 5 671 000
Eurooppaalle 2 000 000
- Ranskan. 600 000
- Entinen itäblokkin. 400 000
- Iso-Britannian. 267 000 (v. 2001)
- Saksan. 100 000 (v. 2004)
- Italian. 30 000
- Liettuan. 4 000 (v. 2001)
Kanadan. 371 000
Argentiinan. 250 000
Brasilian. 130 000
Etelä-Afrikkan. 106 000
Australian. 100 000
Aasia (ei Israel)n. 50 000
- Irann. 11 000
Meksikon. 40 700
Kaikkiaann. 13 900 000
Huomionarvoista on, että ennen toista maailmansotaa juutalaisten määrä oli noin 18 miljoonaa, mutta kansallissosialistisen Saksan juutalaisvainojen ja kansanmurhan seurauksena määrä väheni noin kuudella miljoonalla.
- Katso: holokausti

Juutalaisten alaryhmät

Juutalaisuuden sisällä on erilaisia etnisen alkuperän perusteella jaoteltuja alaryhmiä. Kaksi merkittävintä alaryhmää ovat
- Aškenaasijuutalaiset (hepr. אַשְׁכֲּנָזִי אַשְׁכֲּנָזִים) ovat Saksasta ja itäisestä Euroopasta peräisin olevia juutalaisia. He ovat juutalaisten suurin alaryhmä noin 80% osuudellaan. Äidinkielenään he puhuvat perinteisesti jiddišiä eli juutalaissaksaa.
- Sefardijuutalaiset (hepr. ספרדי) ovat alkujaan pohjoisesta Afrikasta peräisin olevaa väestöä, jonka kotiseutua on Espanja, Portugali, Turkki ja Kreikka. Heidän perinteisesti puhumiaan kieliä ovat ladino eli juutalaisespanja, juutalaisille ominainen portugalin kielen murre sekä katalaani. Muita, pienempiä ryhmiä ovat mizharit ja yemenitet (Lähi-idän juutalaiset), gruzimit ja juhurimit (Kaukasukselta), Bene Israel, Bnei Menashe, cochin ja telugu (Intiasta), sekä lukuisia pieniä ryhmiä Afrikasta, suurimpana Beta Israel eli Etiopian juutalaiset, sekä Keski-Aasian ja Persian juutalaisryhmät.

Juutalainen uskonto

:Pääartikkeli: Juutalaisuus

Maallinen juutalainen kulttuuri

Historian saatossa juutalaisille on kehittynyt ominainen juutalainen elämäntapa.

Pankkitoiminta

Stereotypia juutalaisesta pankkiirista ja koronkiskurista on peräisin jo keskiajalta. Varhaiskeskiajalla elettiin luontaustaloudessa ja kaupankäynti oli vähäistä. Kuitenkin kun kaukokauppa ja tavaranvaihto lisääntyi, alkoivat kaupan pyörät jälleen pyöriä ja kauppapaikoille kehittyi kaupunkeja. Feodaaliyhteiskunta alkoi murentua, kun hallitsijat alkoivat saada verot rahana ja kykenivät näin palkkaamaan itselleen sotilaita ja virkamiehiä. Juutalaisilta oli suurimmassa osassa Eurooppaa maanomistus kielletty, mutta katolisen kirkon koronkiskonnan kieltänyt laki ei koskenut heitä. Tämän seurauksena juutalaiset alkoivat toimia rahanlainaajina ja -vaihtajina ja muissa rahankäsittelyyn liittyvissä ammateissa. Nykyaikainen investointipankkitoiminta kehittyi 1700-luvun lopulla Frankfurtissa juutalaisen Mayer Rothschildin toimesta. Monenlaisen keinottelun ja muun muassa sotien rahoituksen seurauksena Rotschildin perheen pankki-imperiumi levisi 1800-luvulla Mayer Rotachildin poikien toimesta aluksi Lontooseen ja myöhemmin myös Pariisiiin, Wieniin ja Napoliin. Rotschildit toimivatkin useiden valtioiden kuningsahuoneiden "hovipankkiireina". Noihin aikoihin toimi Euroopassa Rotschildien lisäksi myös muita suuria juutalaisia pankkiirisukuja: Warburgit Hampurissa ja myöhemmin myös muualla, Oppenheimit Kölnissä, Spreyerit Frankfurtissa, Hambrosit Lontoossa, Sassoonit Intiassa, Guenzburgit Pietarissa, sekä lukuisia muita suurissa ja pienemmissä kaupungeissa. Yhdysvalloissa Haym Solomon, Isaac Moses ja Alexander Hamilton perustivat Bank of New Yorkin vuonna 1784. Muutoin pankkitoiminta oli Yhdysvalloissa melko vähäistä ennen 1800-luvun puolivälissä tapahtunutta saksanjuutalaisten laajamittaista maahanmuuttoa. Tämän seurauksena vuosina 1840-1880 perustettiin toista kymmentä uutta, korkeatasoista pankkia. Perustajansa mukaan nimetty Goldman Sachs on vielä nykyäänkin maailman suurin investointipankki. Muita juutlaisia pankkiireita Amerikassa olivat J.W. Seligman, Loeb Kuhn, Thalmann Landenburg, Freres Lazard, Lehmanin veljekset sekä jo aiemmin mainitut, Euroopasta Amerikkaan toimintaansa levittäneet Speyerit ja Wertheimint. Vaikka amerikanjuutalaiset olivat elämäntavaltaan hyvin vanhoillista väkeä, oli heidän toimintansa finanssipuolella hyvin vallankumouksellista, ja valta talousalueen rahaelämässä keskittyikin hyvin pitkälle heidän käsiinsä. Asiaa auttoi vielä se, että juutalaisilla perheillä oli tapana välttää avioliittoja ei-juutalaisten kanssa. Nykyaikaan tultaessa ei pankkitoiminta ole valunut juutalaisten käsistä. Maailman vaikutusvaltaisin nainen, Elisabeth Joseph-Cohen, toimii Goldman Sachsin johdossa. Lisäksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneen Venäjän sekasortoisen finanssielämän vaikuttajat ja rahanpesijät ovat suuremmissa määrin juutalaisia, muun muassa Mihail Hodorkovski, Bruce Rappaport, Boris Berezovski ja Vladimir Gužinski ja Semjon Mogilevitš. Juutalaisia ovat myös Maailmanpankin johdossa toimineet James D. Wolfensohn ja Joseph Stiglitz samoin kuin nykyinen johtaja Paul Wolfowitz, sekä maailman suurin sijoittaja ja pörssikeinottelija George Soros.

Tiede ja korkea koulutus

Juutalaisilla on myös voimakkaat perinteet erityisesti korkeasti koulutetuissa ammateissa, kuten tutkijoina ja lakimiehinä, mutta myös liike-elämän johtopaikoilla. Kaikista tieteen Nobel-palkinnoista 22% on myönnetty juutalaisille. Israelin valtion viennistä noin 70 prosenttia koostuu korkean teknologian tuotteista, kuten ilmailu- ja tietoliikenneteknologiasta, tietokoneavusteisesta suunnittelusta ja valmistuksesta, lääkietieteellisestä elektroniikasta ja valokaapelitekniikasta. Juutalaiset ovat menestyneet hyvin myös muun muassa šakissa, huomattavimpana esimerkkinä Garri Kasparov.

Historia

Saul, Daavid ja Salomo

Juutalaisen kansan Raamatullisen ajan historia esitetään Vanhassa testamentissa. Raamatullinen aika alkaa juutalaisten paosta Egyptistä Mooseksen johdolla. 1400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua juutalaiset valtasivat Kaanaan maan, joka jaettiin kahdentoista Israelin heimon kesken. Kansa oli pitkän aikaa jakautunut itsehallinnollisiin yhdyskuntiin, mutta 1020-luvullea eaa. valittiin kansalle yhteinen kuningas, Saul. Saulin seuraajan Daavidin kerrotaan yhdistäneen kansan ja luoneen kunnollisen valtion pääkaupunkina Jerusalem. Naapurikansoista muun muassa filistealaiset, aramealaiset, ammonilaiset, moabilaiset ja edomilaiset alistettiin Israelin vasalleiksi. Daavidin poika Salomo jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä ja rakennutti Jerusalemin temppelin. Salomo rakennutti myös lukuisia linnoituksia, mutta ei kuitenkaan lähtenyt sotimaan vapaudestaan taistelevia kansoja vastaan.

Israel ja Juudea

Salomon rakennusinto rasitti kansaa verovaroin, ja hänen kuoltuaan vuonna 925 eaa. valtio jakaantuikin Israeliin (pohjoisosa) ja Juudeaan (myös muodot Juuda ja Juudaa). Assyrialaisten valalttua Israelin vuonna 772 eaa., pakeni suuri osa juutalaisesta väestöstä Juudeaan. Assyrialaiset alistivat myös Juudean vasallivaltiokseen. Vuonna 625 kuningas Joosian onnistui vapauttaa maansa, mutta vuonna 609 eaa. Juudea joutui puolestaan egyptiläisten valtaan. Vuonna 597 eaa. Babylonian kuningas Nebukadressar II ajoi egyptiläiset pois ja otti kuninkaalta uskollisuudenvalan, joka kuitenkin pian liittoutui egyptiläisten kanssa. Babylonialaiset palasivat, hävittivät Jerusalemin vuonna 586 eaa. ja veivät kuningasperheen ja osan johtavista väestöryhmistä maanpakoon Babyloniaan. Karkotetut juutalaiset kokosivat yhteen uskonnollis-kulttuurillisen kansanperinteensä, josta muodostui myöhemmin heprealainen Raamattu. Mooseksen kirjat saivat lopullisen muotonsa n. 450-400 eaa.

Toisen temppelin kausi

Kun vuonna 539 eaa. Persia valloitti Babylonian, saivat juutalaiset palata maanpaosta ja rakennuttaa Jerusaelmin temppelin uudestaan. Maanpaosta palanneiden ja Juudeaan jääneiden kesken oli erimielisyyttä muun maussa temppelin rakentamisesta. Lopulta tiettävästi maanpakolaiset pääsivät hallitsemaan asemaan, ja pikku hiljaa aramea hieman syrjäytti heprean kieltä kansan puhekielenä. Temppelin rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 515 eaa, ja juutalainen yhteisö muodostui teokratiaksi, jossa sekä uskonnollisena että poliittisena johtajana toimi ylipappi. 400-luvulla Persiasta lähetettiin kaksi juutalaista käskynhaltijaa Esra ja Nehemia. 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuri valloiti myös Palestiinan, ja hänen kuoltuaan valloitetut alueet jakaantuivat kolmeksi hellenistiseksi kuningaskunnaksi. Vuosien 323-198 eaa. Palestiinan alue kuului Ptolemaiosten valtakuntaan, jonka hallinnollinen keskus sijaitsi Egyptissä. 200-luvulla eaa. seleukidit valloitivat Palestiinan osaksi valtakuntaansa, jonka keskuspaikkana oli Damaskos. Hellenismin ja juutalaisuuden yhteentörmäys aiheutti voimakkaita ristiriitoja, ja tämä johti makkabealaisen ja hasmonealaisen pappissukujen johtamaan kapinaan. Rooman tuella 140-luvulla eaa. juutalaisvaltio itsenäistyi, ja useita vuosikymmeniä seleukideja vastaan kestäneen taistelun seurauksena juutalaiset saivat lopulta poliittisen vallan koko Palestiinassa. Valtakunta oli yhtä suuri kuin Daavidin valtakunta aikoinaan. Kuitenkin vuonna 63 eaa. valtio päätyi Rooman hallintaan, ja myöhemmin vasallihallitisjaksi nimettiin Herodes. Vuonna 6 eaa. keisari Augustuksen hallintokaudella Juudeasta tuli Rooman maakunta. Tällä aikakaudella juutalaiset olivat jakautuneet neljään suuntaukseen, jotka olivat farisealaiset, saddukeukset, essealaiset, selootit.

Juutalaissodat

Keisari Neron hallintokaudella juutalaisten keskuudessa puhkesi kapina seloottien johdolla. Kapinat kohdistuivat Rooman herruuteen ja veronkantoon. Eri juutalaisryhmien erilaisten näkökantojen vuoksi sekasorto alkoi saada sisällisodan luonteen. Kapina johti vuonna 70 Jerusalemin hävitykseen ja itsenäisen juutalaisvaltion hävittämiseen. Myöhemmät pienemmät levottomuudet muun muassa Kyproksella, Libyassa ja Mesopotamiassa roomalaiset kukistivat vaikeuksitta ja ryhtyivät. Tämän seurauksena alkoi juutalaisten historian pitkä ajanjakso, diaspora (hajaannus). Juutalaisia vietiin orjiksi Roomaan, mutta suurin osa jäi kuitenkin Palestiinaan. Babyloniassa juutalaisten asema kuitenkin parani.

Bar-Kokhban kapina

Vuonna 130 keisari Hadrianus vieraili Jerusalemin raunioilla ja lupasi juutalaisille rakennuttaa kaupungin uudelleen, mutta juutalaiset tunsivat olona petetyksi, kun Hadrianus todellisuudessa suunnitteli pyhittävänsä uuden temppelin Juppiter-jumalalle ja sijoittaa Jerusalemiin roomalaisen sotilaslegioonan. Hadrianuksen kerrotaan myös kieltäneen juutalaisilta ympärileikkauksen. Temppelin jälleenrakennsutyöt aloitettiin vuonna 131, kun Juudean kuvernööri Tineius Rufus oli julistanut Aelia Capitolinan (kaupungin uusi nimi) perustetuksi. Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akiva sai juutalaisten johdon vakuuttumaan kapinasta ja sen johtajasta Simon Bar-Kokhbasta ("Tähden poika"), jota kannattajat pitivät messiaana perustuen Raamatun kohtaan 24:17. Roomalaiset kuitenkin lopulta kukistivat myös tämän kapinan. Jerusalem kukistui vuonna 135. Simon Bar-Kokhba kaatui taistelussaan, ja hänen kannattajiaan, muun muassa rabbi Akiva, teloitettiin. Historioitsija Dio Cassiuksen mukaan kapinassa kuoli kaikkiaan 580 000 juutalaista ja useita tuhansia myytiin orjiksi. Juudean nimi muutettiin Syria Palaestinaksi ja pääkaupunki muutettiin Jerusalemista Kesareaan. Vuonna 138 tuli Hadrianuksen seuraajaksi Antoninus Pius, joka hieman helpotti juutalaisiin kohdistunutta painetta. Juutalaisuuden keskus siirtyi Jerusalemista Galileaan. Tämän seurauksena heprea lopullisesti sammui juutalaisten puhekielenä.

Severusten keisaridynastian aika

Vuosina 193-235 juutalaisten suhde Roomaan parani ja heitä pidettiin Rooman kansalaisina ja he saivat jopa erityisoikeuksia. Vuoden 200 tienoilla, Jehuda ha-Nasin toimiessa patriarkkana, saavutti juutalaisten rabbiinien oppineisuus kukoistus huippukautensa. Jehuda ha-Nasi kokosi muun muassa rabbi Akivan ja rabbi Meirin luoman juutalaisen suullisen perinteen, josta syntyi Mishna, ensimmäinen suullisen perinteen kokoelma. Myöhemmin valmistui muun muassa täydentävä teos Tosefta, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud, jota ei kuitenkaan tiettävästi saatu koskaan lopullisesti valmiiksi.

Juutalaiset Babyloniassa

Babyloniassa juutalaisten elämä oli helpompaa. Keisari Diocletianuksen aikaan (284-305) tultaessa juutalaisuuden keskus oli jo siirtynyt Babyloniaan. 140-luvulta lähtien juutalaisilla oli Persian kuninkaan tunnustama eksilarkki, joka vastasi hyvin pikälle Palestiinan patriarkkaa. Eksilarkilla oli oikeus kantaa veroja, nimittää tuomareita ja edustaa kansaa kuninkaan edessä. Eksilarkki ei kuitenkaan ollut uskonnollinen tai lainopillinen vallanpitäjä. Vuonna 226 sassanidit syrjäyttivät arsakidien dynastian vallasta Babyloniassa. Tämä hieman rajoiti juutalaisten vapauksia, mutta käytännössä juutalainen laki säilyi juutalaisten elämää ohjaavana "voimana". Toinen juutalaisten kannalta kielteinen kausi sijoittui 400-luvulle kun synagogia ja akatemioita suljettiin ja muun muassa juutalaisia lapsia pakkokäännytettiin zarathustralaisuuteen. Vuonna 530 tilanne kuitenkin palautui ennalleen. Myös Babyloniassa rabbiinien oppineisuus kukoisti. Tunnetut opettajat opettivat kouluissa Raamattua ja Palestiinasta tuotua Mishnaa. 500-luvulla valmistui Babylonian Talmud, joka myöhemmin syrjäytti arvovallallaan Palestiinan Talmudin.

Juutalaiset Rooman valtakunnassa

Juutalaisuus oli Roomassa sallittu uskonto aina kapinoista ja rangaistustoimenpiteistä huolimatta. Kristinuskon voimistuessa Rooman valtakunnassa alettiin juutalaisuuden vapauksia rajoittaa. 300-luvulla kiellettiin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen kesken, sekä juutalaisuuteen kääntyminen. Juutalaiset eivät muun muassa myöskään saaneet enää pitää kristittyjä orjia. Kun Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395, jäivät juutalaisten asuma-alueet Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Palestiinassa Itä-Roomaan ja keisari Theodosius II:n hallintokaudella (408-450) juutalaisuuden harjoittamista rajoitettiin entisestään: muun muassa uusien synagogien rakentaminen kiellettiin. Lopullisesti juutalaisten asema heikkeni, kun vuonna 415 keisarin ja Pelastiinan patriarkan välillä puhjenneen konfliktin ja patriarkka Gamlien VI:n kuoltua vuonna 425, kieltäytyi Konstantinopoli tunnustamasta hänen seuraajaansa. Lopulta vuonna 429 Theodosius II kumosi patriarkaatin lopullisesti. Keisari Justinianus I (527-565) tiukensi juutalaislakeja entisestään. Juutalaisilta muun muassa käytännössä kiellettiin orjienpito kokonaan. Juutalaisia alettiin pakkotoimin käännyttämään kristityiksi.

Keskiaika

Vuonna 614 persialaiset hyökkäsivät Bysantin keisarikuntaan, ja juutalaisten avulla he valloittivat Palestiinan ja juutalaiset saivat vuosiksi 614-617 itsehallinnon, kunnes bysanttilaiset valtasivat alueen takaisin. Vuosina 634-640 Palestiinan alue siirtyikin jo arabien hallintaan.

Juutalaiset islamilaisilla alueilla

Islamin mukaan juutalaiset ovat "kirjan kansa". Vaikka juutalaiset luokiteltiin Omar-sopimuksessa suojeluksen alaiseksi kansaksi, kiellettiin synagogien rakentaminen ja muutenkin heidän uskontonsa harjoittamista ja elämää rajoitettiin, muslimiorjien pito ja hevosella ratsastaminen kiellettiin ja muutenkin joutuivat osoittamaan alisteisuutensa, eivätkä voineet saada valtion virkoja. Juutalaiset joutuivat myös maksamaan muslimeille veroa. Juutalaisilla oli kuitenkin Lähi-idässä suhteellisen laaja itsehallinto ja parempi asema kuin Euroopan heimoveljillään. Myös Lähi-idässä juutalaisilta on maanomistus kielletty tai muuten estetty maanviljely, joka johti siihen, että myös Lähi-idässä juutalaiset keskittyivät kaupankäyntiin. He loivatkin Välimeren satamien välille laajan juutalaisten hallinnoiman kauppaverkoston. Italian kauppakaupunkien vahvistuttua juutalaiset kuitenkin menettivat valta-aseman Välimeren kaupankäynnissä ja painopisteensä siirtyikin Kaukoitään suuntautuvaan kauppaan. Palestiinan henkinen keskus sijaitsi Tiberiaassa, jossa kehitettiin muun muassa hepreankielisen raamatuntekstin normatiivisen lukutavan määrittänyt ns. tiberialainen vokalisointijärjestelmä. Kuitenkin Damaskosken omaijadikalifaatin hajottua olot kävivät levottomiksi ja oppikeskukset siirettiin ensin Jerusalemiin ja myöhemmin Tyrokseen vuonna 1071. Vuosien 1096 ja 1291 väliin sijoittuneena Ristiretkiaikana juutalaiset puolustivat suurin henkilöuhrauksin Jerusalemia, ja monet muuttivat pois alueelta. Saladinin valloitusten jälkeen osa palasi takaisin, mutta heidän elämänsä oli monin paikoin hyvin vaikeaa. Osmanien valtakunnassa juutalaisilla, kuten myös monilla muissa uskonnollisilla vähemmistöillä, oli laajat vapaudet.
Juutalaiset Espanjassa
Euroopan ensimmäiset suuret juutalaisten asutuskeskukset sijaitsivat Espanjasa. Juutalaisten elämä katolisten Espanjan goottien keskuudessa oli kuitenkin melko vaikeaa kunnes muslimit vuonna 711 saapuivat alueelle, minkä seurauksena he saivat jälleenvapaasti harjoittaa uskontoaan ja ammattejaan. Vuonna 755 syntyi Espanjaan al-Andalusin emiirikunta, joka myöhemmin jakaantui useammaksi ruhtinaskunnaksi. 900-luvulla, erityisesti vuonna 912 Abd-ar-Rahman III:n noustua valtaan, katsotaan alkaneen juutalaisen kulttuurin kulta-aika islamilaisessa Espanjassa. Muslimien ja juutalaisten välinen vuorovaikutus kukoisti. Arabian kieli oli alueen yleiskieli, jota myös juutalaiset puhuivat. Myös heprean kieli elvytettiin muun muassa runouden kielenä. Aika oli kulta-aikaa myös tieteelle, ja juutalaiset antoivatkin historiallisen panoksensa muun muassa lääke- ja luonnontieteille. Kun Abd-ar-Rahman III:n poika ja seuraaja, Al-Hakam II kuoli vuonna 976, alkoi kalifikunta natista liitoksistaan, ja erityisesti juutalaisten asema hankaloitua alueen jakauduttua pienemmiksi hallintoalueiksi. Kristittyjen saatua jälleen valtaa alueella, pääsivät juutalaiset monin paikoin jälleen vaikutusvaltaiseen asemaan. 1000-luvulla alkoi Iberian niemimaalla varsinainen muslimien toteuttama juutalaisten vaino, joka ensimmäistä kertaa kärjistyi Córdoban verilöylyssä 1066.

Juutalaiset ja kristityt

800-luvulle saakka katolinen kirkko kielsi kristityiltä kaikenlaisen kanssakäymisen juutalaisten kanssa. Myöhemmin olojen hieman vapauduttua kuitenkaan raamatulliset kieltomääräykset eivät juutalaisia koskeneet ja heillä olikin tiettyjä erioikeuksia rahaliikenteessä. (Aiheesta enemmän kohdassa "Pankkitoiminta") Kristittyjen alettua suuremmissa määrin käymään kauppaa, alkoivat ruhtinaat kuitenkin lakkauttamaan juutalaisten etuoikeuksia, vaikka he yhä säilyivätkin valtiontaloudellisesti tärkeänä ryhmänä tiiviiden ja laajojen yhteyksiensä ansiosta. Juutalaisten laajamittainen kauppaverkosto hajotettiin ja heitä syytettiin monin paikoimyös kolmanneksen Euroopan väestöstä surmanneen ruton aiheuttajiksi, koska itse selvisivät siitä puhtaussäännöstensä ansiosta melko hyvin. Myös ristiretkien aika oli juutalaisille kovaa aikaa. Erityisesti Palestiinan muslimeja vastaan suunnatun ensimmäisen ristiretken osanottajat kohdistivat Ranskassa, Saksassa, Böömissä ja Unkarissa laajamittaisesti toimia myös juutalaisiin. Toisen ristiretken aikana useat juutalaiset ostivat itsensä rahalla "vapaaksi". Pääasiassa koronkiskonnan takia juutalaisia karkotettiin monista maista: Englannista vuonna 1290, Ranskasta vuosina 1306, 1394 ja 1394, Espanjasta 1492, Portugalita 1501 ja Liettuasta 1400-luvun lopulla. Kun katoliset saivat kokonaisuudessaan vallan Espanjassa, Ferdinand ja Isabella karkottivat vuonna 1492 maasta kaikki juutalaiset, jotka eivät kääntyneet kristityiksi. Näille Espanjan juutalaisille oli kehittynyt oma sefardi-kulttuurinsa, ja he puhuvat monin paikoin vielä tänäkin päivän kielenään ladinoa eli juutalaisespanjaa, joka sefardiyhteisöissä nousi heprean rinnalle kirjakieleksi.

1500- ja 1600-luku

Uuden ajan alussa Eurooppa oli jakautunut useiksi pienemmiksi valtioiksi, eikä vainojen ja erimielisyyksien vuoksi muutamia suuria kaupunkeja, kuten Wieniä, lukuun ottamatta suuria juutalaisyhteisöjä syntynyt. 1600-luvun alussa syntyi Länsi-Eurooppaan, Amsterdamiin, suurempi juutalaisten keskus, ja myöhemmin syntyi erityinen hovijuutalaisten luokka, jolla oli hyvät taloudelliset suhteet ruhtinaihin. Hovijuutalaiset eivät useinkaan noudattaneet juutalaisten tiukkoja lakeja ja aškenaasien elämäntapoja, mutta he kuitenkin esimerkiksi saattoivat toimia juutalaisyhteisön edustajina virkamiehille. Hovijuutalaisia eivät myöskään asumisrajoitukset koskeneet, ja näin he kykenivät perustamaan uusia juutalaisia astutukseskuksia. Italian juutalaiset toimivat aktiivisesti maan tieteellisessä ja kulttuurisessa elämässä ja saavuttivat suuria saavutuksia muun maussa lääketieteen, taiteen ja kirjapainon alalla. Uskonpuhdistus ei aluksi liiemmin vaikuttanut juutalaisten asemaan, mutta ajan kuluessa heidän asemansa Vanhan testamentin kansana toi tiettyä arvostusta. Myöhempi myönteinen vaikutus oli humanismilla. Noihin aikoihin syntyi Saksassa ja Pohjois-Ranskassa nykyisenkaltaisena tunnettu aškenaasijuutalaisuus (Ashkenaz = Saksa). Heidän kielensä jiddiš eli juutalaissaksa nousi myöhemmin heprean rinnalle kirjakieleksi. Juutalaisten elinolojen vaikeutuessa Länsi- ja Keski-Euroopassa, siirtyivät aškenaasit sitä mukaa idemään muodostaen suuria juutalaisia asutuskeskuksia muun muassa Puolaan ja Liettuaan, sekä Puolan jakojen jälkeen myös Venäjälle. Kun vielä 1500-luvun alussa itäisessä Euroopassa eli noin 50 000 juutalaista, pääasiassa Puolassa, Liettuassa ja Sleesiasa, heidän lukumääränsä kasvoi 1700-luvun loppuun tultaessa 1,5 miljoonaan. Juutalaiset elivät Itä-Euroopassa omissa yhdyskunnissaan, ja muodostivat eräänlaisen aateliston ja köyhän maalaisväestön väliin jäävän yhteiskuntaluokan. Vuonna 1648 Ukrainan kasakka Bohdan Hmelnytskyi hyökkäsi yhdessä Venäjän tataarien kanssa Puolaan, tilallisten ja juutalaisten kimppuun. Vuoteen 1661 jatkuneissa levottomuuksissa kerrotaan kuolleen jopa 100 000 juutalaista. 1600-luvulla monet juutalaiset ajattelijat alkoivat soveltaa juutalaisuutta uuteen maailmankäsitykseen. Moses Maimonides oli aikoinaan yrittänyt yhdistää juutalaistuutta Aristoteleen maailmankuvaan. Myöhemmin Kopernikus, Galileo Galilei ja Isaac Newton uusine oppeineen asettivat juutalaisuudelle vastaavanlaisia ristiriitoja kuin katoliselle kirkolle. Esimerkiksi vuosisadan loppupuolella seurakunnat yrittivät lahjoa filosofi Baruch Spinozan, jotta tämä edustaisi harrasta juutalaisuutta harjoittamiensa edistyksellisten luonnontieteellisten näkemysten sijaan. Spinoza kuitenkin kieltäytyi ja teoksessaan Tractatus theologico politicus tyrmää sekä kristillisen että juutalaisen Raamatun tulkinnan.

1700-luku

Käytännön elämässä 1700-luvun alun Keski-Euroopassa suhtautuminen juutalaisiin oli keskiaikaisella tolalla. Heillä oli rajoituksia talouselämän saralla, lukuun ottamatta hovijuutalaisia. Juutalaisten asuminen rajoittui erityisille juutalaiskaduille ja -taloihin. Juutalaisilla oli myös ylimääräisiä veroja, lupia ja muita rajoituksia. Valistuksen ajan Euroopassa myös juutalaisyhteisö koki merkittäviä muutoksia. Juutalaista valistusajan liikettä kutsutaan nimellä haskala, johon olennaisena osana liittyy kirjallisuuden uudistuminen ajan hengen mukaiseksi, mutta myös monilta osin juutalaisten elämäntavan uudistuminen ja eräänlainen sulautuminen eurooppalaiseen valtakulttuuriin perinteisen juutalaisten oppien kustannuksella. Valistusaika näkyi juutalaisuudessa samaan tapaan kuin kristillisyydessäkin. Pyhät kirjat saivat opetuksessa väistyä luonnontieteiden, kielten ja ammattiin suuntautuvan koulutuksen tieltä. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus juutalaiseen historialliseen perinteeseen ja erityisesti heprean kielen elvyttämiseen lisääntyi. Haskalah loi pohjan myöhemmin nousseelle sionismille. Vastapainoksi voimakkaalle juutalaisten valtakulttuuriin assimiloitumiselle syntyi rabbi Israel ben Eliezerin toimesta hasidistinen suuntaus, uusvanhoillinen juutalaisuuden sisäinen herätysliike, joka tarkasteli uskontoa mystisestäkin näkökulmasta entisaikojen juutalaisten mystikkojen teksteihin perustuen. Nämä kaksi uutta suuntausta yhdessä perinteisen ortodoksijuutalaisuuden kanssa muodostivat nykyisenäkin tunnetun juutalaisten sisäisen jaon kolmeen ryhmään. Hasidismi toimi eräänlaisena pitemmän aikaa juutalaisuuden sisällä toimineen kabbala-liikkeen huipentumana.

Emansipaatio

Samaan aikaan kun juutalaisuuden sisällä kuohui, ei ollut tapahtumista puutetta myöskään ulkomaailmassa. Valistusaate oli uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan, eikä juutalaisten enää katsottu muodostavan uhkaa kristityille, kuten keskiajalla vielä uskottiin. Juutalaisten oikeuksia paransi ensimmäisenä jo keisari Joosef II hallitsemillaan alueilla, ja täydelliset kansalaisoikeudet juutalaisille myönsi ensimmäisenä Ranska vuonna 1796. 1800-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki Länsi-Euroopan juutalaisryhmät olivat emansipoituneet, mutta itäisessä Euroopassa asemaan ei ollut tullut parannusta, vaan suhtautuminen juutalaisiin oli jopa väkivaltaista.

1800-luku

1900-luku

Holokausti

:Pääartikkeli: Holokausti Holokaustilla tarkoitetaan juutalaisten joukkomurhaa Natsi-Saksassa. Noin kuusi miljoonaa juutalaista vietiin keskitys- ja tuhoamisleireille ja tapettiin Saksan miehittämillä alueilla. 1900-luvulla oli myös muita juutalaisiin kohdistuneita joukkomurhia ja pakkosiirtoja, kuten Neuvostoliiton pogromit. Luokka:Juutalaisuus Luokka:Kansat ko:유대인 ja:ユダヤ人 simple:Jew th:ยิว Luokka:Kansat

Saksalaiset

Saksalaiset (saksaksi die Deutschen) ovat noin 160 miljoonainen germaaninen kansa. Saksalaisella etnisellä ryhmällä viitataan lähinnä saksan kieltä puhuviin ja saksalaisessa kulttuurissa eläviin ja sitä harjoittaviin ihmisiin. Myös Saksan liittotasavallan kansalaisesta voidaan käyttää kansallisuudesta riippumatta nimitystä saksalainen. Saksalaisten määritelmä ei ole täysin yksiselitteinen, ja se on osittain keinotekoinen valtionrajojen johdosta. Esimerkiksi germaaniset hollantilaiset kokevat muodostavansa oman kansansa, ja taas Sveitsin saksalaiset ja saksaa puhuvat ihmiset kokevat muodostamansa oman, saksalaisen ominaiskulttuurinsa. Ennen toista maailmansotaa suurin osa Itävallan itävaltalaisista koki olevansa saksalaisia, ilman että olisivat muodostaneet saksalaisista poikkeavaa etnista erityisryhmää. Natsi-Saksan kauden jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja itävaltalaiset alkoivat kokea enemmissä määrin olevansa Keski-Euroopan muista saksankielisistä ihmisistä poikkeava ryhmänsä. Nykyajan kyselyissä alle kymmenen prosenttia Itävallan saksalaisista ilmoittaa kokevansa olevansa osa suurempaa saksalaista kansaa, jota yhdistää yhteinen kieli tai veri. Todellisuudessa itävaltalaiset ovat alkuperältään valtaosaltaan samaa germaanista väestönainesta kuin "oikeat" Saksan saksalaiset.

Saksalaisten jakaantuminen valtioittain

Perinteisen luontaisen asuinalueieensa lisäksi merkittäviä saksalaisvähemmistöjä elää eri puolella maapalloa.
- Saksa: 75 miljoonaa
- Yhdysvallat: 65 miljoonaa
- Itävalta: 7,25 miljoonaa
- Brasilia: 6 miljoonaa
- Sveitsi: 4,7 miljoonaa
- Kanada: 2,75 miljoonaa
- Entinen Neuvostoliitto: 1 miljoona
- Australia: 750 tuhatta
- Unkari: 300 tuhatta
- Namibia: 150 tuhatta
- Puola: 150 tuhatta
- Romania: 100 tuhatta Luokka:Kansat ko:독일인 ja:ドイツ人

Valistusfilosofia

Valistus oli 1700-luvun Euroopassa vallinnut älyllinen liike. Tämä ajatussuunta pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla. Liikkeen johtavat hahmot näkivät olevansa rohkea ja tärkeä älykköjen ryhmä, joka vei maailmaa eteenpäin "pimeän ajan" eli keskiajan synnyttämän irrationaalisen ja taikauskoisen tyrannian ikeestä. Liike tarjosi raamit Amerikan ja Ranskan vallankumoukselle sekä kapitalismin nousulle ja sosialismin synnylle. Aikakauden taidetta määrittivät barokkimusiikki sekä uusklassinen arkkitehtuuri. Liikkeen ensimmäisiä filosofeja olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia sekularistisia ja autoritaarisia pakkovaltoja vastustavia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Heidän yhteiskuntasopimukselliset teoriansa sekä ihmiskäsityksensä eivät kuitenkaan olleet tyypillisiä sille, mitä useimmiten pidetään valistusaikana. Valistusajan viimeiseen aaltoon kuuluivat ajattelijat kuten Jean Jacques Rousseau sekä Immanuel Kant, kuten myös Adam Smith, Thomas Jefferson ja Johann Wolfgang von Goethe.

Valistuksen vuosisata

"Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä." Näin kirjoitti ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Antoine Condorcet 1700-luvun lopulla. Nimitys valistusaika ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyerottelu (säätyjä: aatelisto, papisto, kauppiaat, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot, jotka ilmenivät paholaisen (kristinuskon Jumalan päävastustaja) pelkona ja noitavainoina. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Näistä maista monet valistusajattelijat saivat turvapaikan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. 1700-luvulla vallitsi ensi kertaa se käsitys, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta. Kun edellinen vuosisata oli taistelua tieteellisen totuuden ja muiden "totuuksien" välillä, valistuksen vuosisata merkitsi tämän taistelun tulosten, tieteellisen totuuden, leviämistä yhä useammille elämän alueille. Toisaalta 1700-luvun järkeen perustuva ajattelu aiheutti jo valistusaikana vastavaikutuksia. Valistusajattelija Jean-Jacques Rousseau kysyi onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti. Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle. 1900-luvun postmodernismi oli myös suurelta osin valistusajattelun vastainen. Tunnetun kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan valistuksen tärkeä elementti oli läntisen sivistyksen vertaaminen muiden maanosien eriasteiseen sivistymättömyyteen. Hänen mukaansa valistuksen järkevyys näyttäytyi ainoastaan länsimaiden menneisyydessä ja muiden maanosien nykyisyydessä ilmenevän raakalaismaisuuden ja järjettömyyden taustaa vasten. Länsimaiden lisäksi ehkä vain Kiina nähtiin sivistyneenä, joskin Kiinan sivistystä pidettiin hyvin erilaisena kuin länsimaista. Toisaalta vieraiden kulttuureiden varsinainen tieteellinen tutkimus alkoi vasta valistusajalla; aikaisempia käsityksiä olivat vahvasti hallinneet myyttisyys ja tarunomaisuus.

Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla

Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialismin eli aineellisen todellisuuskäsityksen mukaan materia, aine on ensisijainen ja ajattelu on vain aineen tuote eli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.

Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin

Aikaisempi maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Deistit olivat sitä mieltä, että eri uskonnoissa ilmenevä jumala oli olemassa mutta ei vaikuttanut maailmanmenoon. Ateistit olivat sitä mieltä, ettei jumalaa ollut olemassa. Agnostikot asettuivat näiden katsomusten välimaastoon väittäen, ettei voitu tietää, oliko jumalaa olemassa vai ei. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit.

Valistusajattelua

Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itsevaltiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Jyrkintä demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa mutta samalla alistumista enemmistön päätöksiin. Charles de Secondat Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa. Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen