:: wikimiki.org ::
| Loire (joki) |
Loire (joki)Loire on Ranskan joki, joka laskee Atlanttiin Saint-Nazairen luona. Sen alkulähde on Ardèchessa, Rhône-Alpsin alueella. Loire on pisin kokonaan Ranskassa virtaava joki, mittaa sillä on 1020 km. Se virtaa seuraavien kaupinkien läpi: Le Puy-en-Velay, Roanne, Nevers, Orléans, Blois, Tours, Saumur, Nantes ja Saint-Nazaire.
Loire-joen laakso tunnettu monista linnoistaan ja osalta matkaa Loire-joen laakso kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.
Luokka:Ranskan joet
Ranska
Ranska on länsieurooppalainen valtio. Euroopan mittakaavassa Ranska on suuri valtio – sen pinta-ala on yli puoli miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Ranskan naapurimaita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Monaco, Espanja ja Andorra.
Ranskan pääkaupunki on Pariisi. Ranska on tasavalta, jossa presidentillä on melko paljon valtaa suhteessa pääministeriin. 17. toukokuuta 1995 lähtien presidenttinä on ollut Jacques Chirac.
Historia
:Pääartikkeli: Ranskan historia
Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, joka oli Rooman valtakunnan provinssi.
Keskiajalla Ranskan paikalla oli mahtava Kaarle Suuren valtakunta, jonka hajottua alueella oli monia pieniä ruhtinaskuntia, joista tärkeimpiä olivat Ranska, Burgundi, Provence ja Savoiji.
Ranskan vallankumoukseen 1789 saakka maa oli kuningaskunta, tosin se oli sitä vallankumouksenkin jälkeen vuodesta 1814–1848. Kuuluisin Ranskan kuningas lienee aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715).
1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa Ranskaa hallitsi keisari Napoléon Bonaparte, joka sai haltuunsa suuren osan Eurooppaa, mutta karkotettiin sittemmin Atlantin valtameressä sijaitsevalle St. Helenan saarelle. Napoleonin jälkeen monarkia palautettiin, mutta Euroopan "hulluna vuotena" 1848 kuningas Ludvig Filip syrjäytettiin ja maasta tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän tosin muutaman vuoden päästä julistautui keisariksi nimellä Napoleon III. Keisarikunta kaatui myöhemmin, ja Ranska julistettiin taas tasavallaksi.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltain puolella. Toisessa maailmansodassa maa joutui Saksan miehittämäksi. Ranskaa hallitsi marsalkka Philippe Pétainin niin sanottu Vichyn hallitus.
Nykyinen Ranskan valtio on nk. viides tasavalta, joka syntyi kansanäänestyksellä 1958.
Politiikka
Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä syyskuun 28. päivänä 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa suhteessa parlamenttiin. Peruslain mukaan, presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi (ennen uudistusta virkakauden pituus oli 7 vuotta). Presidentti vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset.
Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous ja senaatti. Ranskan kansalliskokous (Assemblée Nationale) on ylin lainsäädäntöelin. Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansalliskokouksella on veto-oikeus hallituksen päätöksiin, mistä johtuen vaaleissa enemmistön edustajanpaikoista saaneella puolueella on yleensä myös enemmistö paikoista hallituksessa. Senaattorit (yhteensä 331) valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Kuitenkin puolesta senaatin paikoista on äänestettävä uudelleen joka kolmas vuosi (alkaen 2007). Senaatilla on rajattu lainsäädäntövalta ja kansalliskokouksella on mahdollisuus kumota senaatin säätämiä lakeja, lukuun ottamatta perustuslakiin tehtäviä lisäyksiä ja ns. elollisia lakeja (lois organiques). Hallituksella on huomattava vaikutusvalta parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin.
Viimeisten vuosikymmenten ajan, ranskalainen politiikka on ollut valtataistelua kahden puolueen välillä: vasemmistolaisen Parti Socialiste'n (lyhenne PS) ja oikeistolaisen Union pour un Mouvement Populaire'n (lyhenne UMP).
Ranska on maailmanpolitiikassa merkittävä valtio. Se on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, ja maalla on oma ydinase.
- Lista Ranskan presidenteistä
Maantiede
Ranskan presidenteistä
Manner-Ranska on jaettu 22 alueeseen (ranskaksi région, mukaan lukien Korsika, vaikkakaan se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Ranskaa), jotka on edelleen jaettu 96 numeroituun departementtiin (département). Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa sekä autojen rekisterikilvissä. Departementit on jaettu 329 arrondissementiin (arrondissement), jotka on jaettu edelleen 3 879 kantoniin (cantones) ja kantonit 36 568 kuntaan (communes) (tilanne 1. tammikuussa 2004).
Ranskan eurooppalaiset alueet
rekisterikilvissä
Ranskan merentakaiset osat
Ranskan mertentakaiset departementit kuuluvat Euroopan unioniiin ja ne käyttävät euroa valuuttanaan, mutta muut alueet eivät. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuuttana on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).
- Départements d'outre-mer, DOM (Merentakaiset departementit)
- Guadeloupe
- Martinique
- Ranskan Guayana
- Réunion
- Collectivités territoriales, COM (Alueelliset yhteisöt)
- Mayotte
- Saint-Pierre ja Miquelon
- Wallis ja Futuna
- Pays d'outre-mer, POM (Merentakaiset maat)
- Ranskan Polynesia
- Collectivité sui generis
- Uusi-Kaledonia
- Territoire d'outre-mer, TOM (Merentakainen territorio)
- Ranskan eteläiset alueet
- Ranskan vaatimus Antarktiksella
- Îles Éparses de l'Océan Indien (Intian valtameren erillissaaret)
- Viisi saarta Intian valtameressä, joissa ei ole pysyvää asutusta ja joita hallinoidaan Réunionilta:
- Bassas da India
- Europa
- Juan de Nova
- Gloriososaaret
- Tromelin
Väestö
Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa. Perinteisiä vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien saksa, Perpignanin seudun katalaani sekä Biarritzin ympäristössä jonkin verran puhuttu baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka on muistuttaa enemmän italian kieltä kuin ranskaa. Perinteisiin kielivähemmistöihin on kuitenkin vallankumouksen jälkeisinä vuosisatoina suhtauduttu hyvin kielteisesti, ja ne ovat pääsääntöisesti häviämässä. Tärkein uskonto on katolilaisuus. Ranskassa on kuitenkin melko suuri muslimivähemmistö, sillä suuri osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Siirtomaamenneisyyden muistona Ranskalla on edelleen jonkin verran omistuksia Euroopan ulkopuolelta.
Kulttuuri
- Ranskan akatemia
- Ranskan kirjallisuus
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- rautamalmi
- bauksiitti
- potaska
- puu
- kala
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kemikaalit
- viini
Katso myös
- Luettelo ranskalaisista
- Luettelo Ranskan kuninkaista
- Ranskan ympäriajo
Aiheesta muualla
- [http://maps.google.com/maps?ll=46.619261,2.307129&spn=6.701194,16.215820&z=11&t=h&hl=en Ranska Google Mapsissa]
- [http://www.france.fi/ Ranskan Suomen suurlähetystö]
Luokka:Ranska
als:Frankreich
ms:Perancis
zh-min-nan:Hoat-kok
ko:프랑스
ja:フランス
simple:France
th:ประเทศฝรั่งเศส
fiu-vro:Prantsusmaa
Atlantti
Atlantin valtameri on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se kattaa noin viidesosan Maan pinta-alasta. Valtameren nimi tulee Kreikan mytologian Atlas-jättiläisestä ja tarkoittaa "Atlaksen merta".
Atlantin valtameri ulottuu lännessä Amerikan mantereeseen ja idässä Eurooppaan ja Afrikkaan. Sen yhdistää Tyyneen valtamereen Jäämeri pohjoisessa ja Draken salmi etelässä. Panaman kanava muodostaa keinotekoisen väylän Atlantin ja Tyynen valtameren välille. Raja idässä Intian valtamerta vastaan on 20. itäinen pituuspiiri. Raja Jäämerta vastaan kulkee Grönlannista Islannin luoteiskulmaan ja Islannin koilliskulmasta Huippuvuorten eteläkärkeen ja sieltä Nordkappiin Norjassa.
Mitat
- Meren syvin kohta: Puerto Ricon hauta, 8 605 metriä
- Keskisyvyys: 3 332 metriä
- ilman sivumeriä: 3 926 metriä
- Pinta-ala: 106 400 000 km²
- ilman sivumeriä: 82 400 000 km²
- Tilavuus: 354 700 000 km³
- ilman sivumeriä: 323 600 000 km³
Merenpohja
km³
Merenpohjan topografian tärkein piirre on Atlantin keskiselänne. Se muodostaa suuren merenalaisen vuorijonon, joka ulottuu pohjoisesta Islannista etelään noin 58:lle eteläiselle leveysasteelle. Vuorijonon suurin leveys on noin 1 600 km. Merensyvyys vuorijonon kohdalla on useimmiten vähemmän kuin 2 700 metriä ja useat vuorenhuiput nousevat pinnan yläpuolelle saariksi.
Keskiselänne jakaa Atlantin kahteen suureen altaaseen joiden keskisyvyys on 3 700 - 5 500 metriä. Poikittaiset harjanteet mantereiden ja keskiselänteen välillä jakavat meren useisiin pienempiin altaisiin. Syvän meren pohja on melko tasainen vaikka sielläkin esiintyy lukuisia merenalaisia vuoria, syvänteitä ja hautavajoamia.
Merivirrat ja ilmasto
Coriolis-ilmiön vuoksi pääasiassa tuulten kuljettamat pintamerivirrat kiertävät Pohjois-Atlantilla myötäpäivään ja Etelä-Atlantilla vastapäivään. Pohjois-Atlantilla lämmin Golf-virta kulkee Pohjois-Amerikan itärannikolta koilliseen lämmittäen Luoteis-Eurooppaa. Pohjois-Atlantin sekoittumisvyöhykkeeltä kääntyy kylmä Kanarianvirta etelään Pohjois-Afrikan länsipuolelle. Pohjois-Atlantin päiväntasaajanvirta kulkee Afrikasta kohti länttä. Näiden merivirtojen väliin jää Sargassomeri. Jäämereltä etelään virtaavat kylmät Grönlannin- ja Labradorinvirrat, jotka voivat kuljettaa jäävuoria niinkin etelään kuin Bermudalle tai Madeiralle. Pohjois-Atlantin eteläosissa kehittyy hurrikaaneja yleensä heinäkuusta marraskuuhun, jotka kulkevat länteenpäin Karibianmerelle tai Pohjois-Amerikan itärannikolle. Pohjois-Atlantilla on usein myrskyjä talvisaikaan.
Etelä-Atlantilla lämmin Brasilianvirta kulkee päiväntasaajalta etelään Etelä-Amerikan itäpuolella. Lähellä Etelämannerta kulkeva kylmä Länsituulten virta kääntyy pohjoiseen Etelä-Afrikan länsirannikolle.
Valtamerien termohaliinikierrossa Golf-virran Pohjois-Atlantille kuljettama suolapitoinen vesi vajoaa alas syvänmeren vedeksi ja virtaa hitaasti etelään läpi Atlantin Intian valtamerelle ja Tyynimerelle.
Veden ominaispiirteitä
Avomeren pintaveden suolapitoisuus on 33 - 37 promillea, vaihdellen leveysasteen ja vuodenajan mukaan. Yleensä vesi on vähäsuolaisinta korkeilla leveysasteilla ja rannikoilla jokien lähettyvillä. Suolaisinta vesi on noin 25:llä pohjoisella leveysasteella. Pintavesien lämpötila vaihtelee alhaisimmillaan napa-alueitten −2 °C:sta korkeimmillaan +29 °C:een hieman päiväntasaajan pohjoispuolella. Suurin vuodenaikainen lämpötilanvaihtelu on keskileveysasteilla, jossa ero saattaa olla 7 - 8 °C.
Atlantin valtameren sivumeret ja osat
- Karibianmeri
- Välimeri
- Egeanmeri
- Tyrrhenanmeri
- Adrianmeri
- Joonianmeri
- Ligurianmeri
- Meksikonlahti
- Scotianmeri
- Weddellinmeri
- Mustameri
- Asovanmeri
- Norjanmeri
- Pohjanmeri
- Skagerrak
- Itämeri
- Pohjanlahti
- Selkämeri
- Perämeri
- Suomenlahti
- Kattegat
- Juutinrauma ja Beltit
- Riianlahti
- Saint Lawrencen lahti
- Sargassomeri
- Biskajanlahti
- Irlanninmeri
- Englannin kanaali
- Marmaranmeri
- Guineanlahti
- Labradorinmeri
Atlantin valtameren altaat
Keskiselänteen itäpuolella:
- Länsi-Euroopan allas
- Iberian allas
- Kanarian allas
- Kap Verden allas
- Sierra Leonen allas
- Angolan allas
- Kapin allas
Keskiselänteen länsipuolella:
- Labradorin allas
- Newfoundlandin allas
- Pohjois-Amerikan allas
- Guayanan allas
- Brasilian allas
- Argentiinan allas
- Länsi-Scotian allas
Triviaa
- Nopeimmin Atlantin poikki (Ambrose Light – Lizard Point) on purjehtinut Steve Fossett miehistöineen PlayStation-katamaraanilla - aika on 4 päivää 17h 28m 6s.[http://www.sailspeedrecords.com/ratified.html]
Aiheesta muualla
- [http://www.cia.gov/cia/publications/factbook/geos/zh.html CIA – The World Factbook – Atlantic Ocean]
Luokka:Meret
als:Atlantik
zh-min-nan:Tāi-se-iûⁿ
ko:대서양
ja:大西洋
simple:Atlantic Ocean
th:มหาสมุทรแอตแลนติก
NantesNantes on kaupunki Länsi-Ranskassa Atlantin rannikon tuntumassa Loire-joen suusta 55 kilometriä yläjuoksuun. Se on Pays de la Loiren alueen pääkaupunki ja Loire-Atlantiquen departementin prefektuuri (pääkaupunki) sekä lisäksi historiallisen Bretagnen provinssin pääkaupunki. Nantesin asukasluku oli vuoden 2004 arvion mukaan 276 200 (kaupungin pinta-ala 65,19 km²) ja metropolialueen väkiluku 711 120 vuonna 1999 (pinta-ala 2 242,6 km²). Itse kaupunki on siten väkiluvultaan Ranskan kuudenneksi suurin ja metropolialue kahdeksanneksi suurin.
Historia
Namnetit-niminen kelttiläinen heimo perusti kaupungin nykyisen Nantesin lähistölle noin vuonna 70 eaa, kunnes Julius Caesar valloitti sen vuonna 56 eaa ja antoi sille nimen Portus Namnetus. Ensimmäisen vuosituhannen aikana kaupungin valloittivat saksit noin vuonna 285, frankit noin vuonna 500, britit 500- ja 600-luvulla sekä normannit vuonna 843.
Vuonna 937 Alain Barbe-Torte, normannien karkottaman Bretagnen viimeisen kuninkaan pojanpoika, ajoi normannit pois kaupungista ja perusti Bretagnen herttuakunnan, joka pysyi itsenäisenä aina vuoteen 1532 saakka, kun se liitettiin Ranskan kuningaskuntaan. Nantes sai pitää Bretagnen parlamentin muutamia vuosia, kunnes se siirrettiin Rennesiin. Vuonna 1598 Ranskan Henri IV allekirjoitti Nantesin ediktin, joka antoi ranskan protestanteille oikeuden uskontoonsa.
1700-luvulla Nantes oli Ranskan orjakaupan keskus, ja samalla siitä syntyi maan ensisijainen satama ja siten varsin vauras kaupunki. Nantes päätti ottaa osaa Ranskan vallankumoukseen vuonna 1789 siitä huolimatta, että kaupunkia ympäröivä alue ryhtyi pian avoimeen sisällissotaan uutta tasavaltaa vastaan. 1800-luvulla Nantesista tuli teollisuuskaupunki. Siellä avatiin omnibussijärjestelmä vuonna 1826, joka oli mahdollisesti maailman ensimmäinen julkinen liikennejärjestelmä, ja se kopioitiin nopeasti suurkaupunkeihin kuten Pariisiin, Lontooseen ja New Yorkiin. Ensimmäisen rautatieyhteyden kaupunki sai vuonna 1851, mikä toi sinne lisää teollisuutta.
Kasvavan autoliikenteen myötä 1900-luvun alussa useat Loiren suiston haarat täytettiin, sillä kaupunki sijaitsi alun perin useiden haarojen erottamien saarekkeiden alueella. Saksan joukot miehittivät Nantesin vuonna 1940. Saksalaisen päällikön murha seuraavana vuonna aiheutti 48 panttivangin teloittamisen. Englantilaiset ja amerikkalaiset koneet pommittivat kaupunkia kahdesti 1943, ja amerikkalaiset vapauttivat kaupungin natsimiehityksestä 1944. Toisen maailmansodan jälkeen Nantes menetti vähitellen teollisuuttaan ja sen satama siirrettiin aivan Loiren suulle Saint-Nazairen kaupunkiin. Vasta 1980-luvulla kaupunki on siirtynyt modernimpaan talouteen. Kaupungissa avattiin raitiovaunuliikenne vuonna 1985.
Nähtävyyksiä
- Palais de Justice île de Nantesin saaressa (arkkitehti Jean Nouvel, 2000)
- Bretagnen herttuan linna
- Saint-Peter Saint-Paulin katedraali
- Passage Pommeraye
Muuta
- Jules Verne syntyi Nantesissa 8. helmikuuta 1828.
- Nantesin yliopisto perustettiin 1460, mutta siirrettiin Rennesiin 1735 ja avattiin uudelleen vasta 1962.
Luokka:Ranskan kaupungit
ja:ナント
Linnassa.]]
Linna on historiallisesti sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni(t). Usein historiassa linnat ovat myös toimineet hallinnollisina keskuksina ja hallitsijoiden asuntoina. Jotkut linnat ovat syntyneet, kun paikalla ollutta linnavuorta on edelleen kehitetty vastaamaan ajan tarpeisiin.
Myöhempinä aikoina, tuliaseiden käyttöönoton myötä, linnoja ei enää suunniteltu sotilaallisista lähtökohdista, vaan tärkeimmäksi nousi asuinviihtyvyys ja edustavuus. Myös jo rakennettujen linnojen merkitys pieneni ja sotilasrakentaminen alkoi suosia linnakkeita ja linnoituksia.
Vanhan ajan linnat
Muureilla ja torneilla on pyritty suojaamaan tärkeäksi koettuja rakennuksia ja paikkoja jo arkkitehtuurin alkuhetkistä lähtien, niin muinaisessa Egyptissä kuin Kaksoisvirtainmaassa. Antiikin aikaisia kaupunkeja hallitsi usein linnavuori, kreikaksi akropolis, jonne väestö vihollisen uhatessa saattoi hakeutua turvaan: tällaisia olivat mm. Mykenen linnaAteenan akropolis, Rooman Capitolium.
Innokkaina sodankävijöinä ja insinööreinä roomalaiset ottivat linnoitustaidon kehittämisen omakseen, ja roomalaista castellum -leiriä, neliskulmaista varustusta, jota suojasivat vallit, varustukset ja kulmatornit, voidaan pitää myöhemmän keskiaikaisen linnan esikuvana. Roomalaiset rakensivat torneja, linnoja ja muureja rajojen ja liikenneväylien turvaamiseksi ja sotajoukkojen suojaksi. Toisin kuin keskiajalla, roomalaiset harvoin linnoittivat varsinaisia asumuksia.
Erilaisia linnavuoria ja muinaislinnoja on varustettu ympäri Eurooppaa esihistorialliselta ajalta lähtien.
Eurooppalaiset keskiajan linnat
linnavuoriassa 1000-luvulta.]]
Vaikka Euroopassa oli kautta aikain ollut enemmän ja vähemmän varusteltuja turva- ja pakopaikkoja, niin kansainvaellusten jälkeisinä aikoina kohti feodaalsia korkeuksiaan kohoava soturi- ja ylimysluokka alkoi tuntea kasvavaa tarvetta rakentaa itselleen linnoitettuja asuinpaikkoja omaisuutensa suojaksi ja valtansa merkiksi. Varhaisella keskiajalla tyypillinen linna-asumus oli motte; luonnolliselle tai keinotekoiselle kukkulalle rakennettu torni tai vankka talo, jota ympäröivät maavallit, paaluaitaukset, vallihaudat ja esirakennukset. Rakennusaineina käytettiin mitä saatavilla oli ja paikalliseen perinteeseen kuului: savea, kiviä, ja etenkin puuta.
Kaarle Suuren ajoista lähtien alkoi kivirakentaminen elpyä, ja pikkuhiljaa motte alkoi, kotoperäisten ja roomalaisten esikuvien pohjalta, kehtittyä siksi rakennustyypiksi, joka keskiaikaisena linnana tunnetaan. 1000-luvulta lähtien vanhan motten keskellä kohosi entistä useammin kivinen sydäntorni, englanniksi keep tai tower, ranskaksi donjon, saksaksi bergfried, useampikerroksinen rakennus, joka kohosi korkeana ja uhkaavana linnanherran rakennusten ja tilusten yllä. Lähtökohtana voidaan pitää roomalaista vartiotornia.
Tällainen tornilinnan alin kerros oli yleensä varastotilana tai vankilana, ja sinne oli käynti ainoastaan ylemmästä kerroksesta, jonne puolestaan ulkoa kuljettiin tikkaita, siirrettäviä portaita, laskusiltaa tai muuta vastaavaa rakennelmaa hyödyntäen. Kaikkia kerroksia voitiin puolustaa itsenäisesti.
Seuraava askel kehityksen tiellä oli kehämuurien lisääminen sydäntornin ympärille tai sen yhteyteen; varhaisimmat esimerkit tästä ovat 1000-luvun loppupuolelta. Sittemmin tornien ja kivirakennusten määrä lisääntyi, mutta sydäntorni pysyi vielä pitkään olennaisena osana linnarakennusta, puolustuksen viimeisenä saarekkeena. Linnarakennustyylit kehittyivät eri puolilla Eurooppaa, etenkin saksalaisten alueiden linnojen säilyttäessä omintakeisuutensa.
Tyypillisiä linnanrakennuspaikkoja olivat helposti puolustettavat maastonkohdat: vuoret, mäet, saaret ja niemenkärjet. Puolustuslähtökohtaista linnanrakennus oli muutenkin, ikkunat ja oviaukot pieniä, muurit paksuja, huoneet kylmiä, vetoisia ja epämukavia.
Suomalaisia linnoja
Kaarle Suuren]
- Turun linna
- Hämeen linna
- Viipurin linna
- Olavinlinna
- Käkisalmen linna
- Kajaanin linna
- Raaseporin linna
- Suomenlinna (ei varsinaisesti linna, vaan linnoitus)
- Kastelholman linna
Tunnettuja ulkomaisia linnoja
Kastelholman linna
- Neuschwanstein, Baijeri, Saksa
- Moskovan Kreml, Moskova, Venäjä
- Lontoon Tower, Lontoo, Englanti
- Toompea, Tallinna, Viro
- Bastilji, Pariisi, Ranska (tuhottiin vallankumouksen yhteydessä)
- Pietari-Paavalin linnoitus, Pietari, Venäjä
- Malborkin linna, Malbork, Puola
Luokka:Rakennukset ja rakennelmat
Luokka:Linnat
Unescothumb
Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (englanniksi United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization eli UNESCO) on Yhdistyneiden kansakuntien alajärjestö, jonka tarkoituksena on tieteen, kasvatuksen ja kulttuurin avulla edistää kansojen välistä yhteistyötä. Se perustettiin 16. marraskuuta 1945 ja sillä on 191 jäsenmaata. Järjestön pääjohtaja on vuodesta 1999 ollut japanilainen Koïchiro Matsuura. Järjestön päämaja sijaitsee Pariisissa.
Päämäärät ja tehtävät
Kasvatus-, tiede- ja kultturijärjestön perussääntö vuodelta 1945 määrittelee järjestön päämäärät ja tehtävät:
1. Järjestön tarkoituksena on myötävaikuttaa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen edistämällä kansojen välistä yhteistyötä kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin avulla, jotta Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjassa kaikille kansoille tunnustettujen oikeuden, lain, ihmisoikeuksien ja ihmisten perusvapauksien periaatteiden yleismaailmallinen kunnioitus voitaisiin rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta turvata.
2. Tämän toteuttamiseksi järjestö:
a) suosii kaikkia joukkotiedotusvälineitä hyväksikäyttäen sitä työtä, joka edistää kansojen keskinäistä tuntemusta ja ymmärtämystä ja suosittelee tässä tarkoituksessa sellaisten kansainvälisten sopimusten solmimista, jotka osoittautuvat tarpeellisiksi sanan tai kuvan välityksellä helpottamaan aatteiden vapaata vaihtoa;
b) antaa voimakasta virikettä kansanopetukselle ja kulttuurin levittämiselle:
ryhtymällä yhteistyöhön sitä toivovien jäsenvaltioiden kanssa auttaakseen niitä kehittämään opetustoimintaansa;
panemalla alulle kansojen välisen yhteistyön sen ihanteen asteittaiseksi toteuttamiseksi, joka pyrkii varaamaan kaikille, rotuun, sukupuoleen tai taloudellisiin taikka yhteiskunnallisiin eroavaisuuksiin katsomatta, yhtäläiset mahdollisuudet päästä osalliseksi kasvatuksesta;
ehdottomalla sellaisia kasvatusmenetelmiä, jotka parhaiten soveltuvat kaikkialla maailmassa valmistamaan lapsia vapaan ihmisen velvoituksiin;
c) auttaa ylläpitämään, lisäämään ja levittämään tietoja:
vaalimalla sen yleismaailmallisen sivistysperinnön säilyttämistä ja suojelemista, jonka kirjat, taideteokset sekä muut historialliset ja tieteelliset muistomerkit muodostavat, ja suosittelemalla asianomaisille kansoille tätä tarkoittavien kansainvälisten sopimusten solmimista;
kannustamalla kansojen välistä yhteistyötä kaikilla henkisen elämän aloilla, samoin kuin kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin piirissä toimivien henkilöiden sekä julkaisujen, taideteoksien, tutkimusvälineiden ja muun tietoaineiston vaihtoa;
helpottamalla sopivin kansainvälisin yhteistyötoimenpitein kaikkien kansojen mahdollisuuksia saada käyttöönsä eri maissa painettuja julkaisuja.
3. Pyrkien turvaamaan järjestön jäsenvaltioille niiden sivistysmuotojen ja kasvatus-järjestelmien riippumattomuuden, koskemattomuuden ja hedelmällisen erilaisuuden, järjestö ei saa puuttua asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin jäsenvaltion sisäiseen toimivaltaan.
(Suomen säädöskokoelman sopimussarja n:o 30/1956)
Järjestö on vuodesta 1972 ylläpitänyt maailmanperintöluetteloa.
Aiheesta muualla
- [http://www.minedu.fi/opm/unesco/index.html Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön toiminta Suomessa]
- [http://www.unesco.org Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön viralliset sivut]
Luokka:Yhdistyneet kansakunnat
Luokka:Kulttuurijärjestöt
zh-min-nan:Unesco
ko:유네스코
ja:国際連合教育科学文化機関
simple:United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization
th:องค์การศึกษา วิทยาศาสตร์ และวัฒนธรรมแห่งสหประชาชาติ
MaailmanperintöluetteloUNESCOn maailmanperintöluettelon tarkoituksena on suojella maailman tärkeää ja uhanalaista kulttuuri- ja luonnonperintöä. Luetteloon otettujen kohteiden ja alueiden säilyttämisellä katsotaan olevan erityistä merkitystä ihmiskunnan kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymiselle.
Vuonna 2004 maailmanperintöluettelossa oli 788 kohdetta, joista 611 kulttuurikohdetta, 154 luonnonkohdetta ja 23 molempiin ryhmiin kuuluvaa.
Maailmanperintöluettelossa on Suomesta seuraavat kohteet:
- Suomenlinna Helsingin edustalla
- Vanha Rauma - Rauman vanha ja tiheään rakennettu puutaloalue
- Petäjäveden vanha kirkko Petäjävedellä
- Verlan tehdasmuseo (entinen puuhiomo ja pahvitehdas) Jaalassa
- Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue Lapin kunnassa
Lisäksi luettelossa on Suomen ja yhdeksän muun valtion kautta kulkeva kolmiomittauspisteiden ketju, Struven ketju.
Kohteita muissa maissa
- Butrint, Albania
- Inaccessible, Atlantin valtameri
- Iso valliriutta, Australia
- Bakun vanha kaupunki, Azerbaidžan
- Nessebar, Bulgaria
- Abu Simbelin temppelit, Egypti
- Assurin kaupungin rauniot, Irak
- Salzburgin vanha kaupunki, Itävalta
- Petran muinaiskaupunki, Jordania
- Masada, Israel
- Nahannin kanjoni, Luoteisterritoriot, Kanada
- Timbuktu, Mali
- Valletta, Malta
- Chichén Itzá, Meksiko
- Uxmal, Meksiko
- Kathmandun laakso, Nepal
- Auschwitzin keskitysleirimuseo, Puola
- Krakovan keskiaikainen keskusta, Puola
- Edinburghin vanha kaupunki, Skotlanti
- Bambergin vanha kaupunki, Saksa
- Victorian putoukset Sambian ja Zimbabwen rajalla
- Kiži, Venäjä
- Pietarin historiallinen keskusta, Venäjä
Linkkejä
- [http://www.nba.fi/fi/maailmanperintokohteet Suomen maailmanperintökohteet museoviraston sivuilla]
- [http://www.unesco.org/whc Unescon sivut maailmanperinnöstä]
- [http://www.verla.fi Verlan tehdasmuseo]
- [http://www.maanmittauslaitos.fi/default.asp?id=760&docid=3157 Struven ketjusta Maanmittauslaitoksen sivuilla]
Luokka:Unescon maailmanperintökohteet
Luokka:Ympäristönsuojelu
zh-min-nan:UNESCO Sè-kài Ûi-sán
ja:世界遺産
Иван Асен II (България)
Иван Асен II е цар на България от 1218 до 1241 г. Той е син на цар Иван Асен І. Личността на Иван Асен II е уважавана и в съседна Румъния, където той се смята за един от големите румънски средновековни владетели (под името Ioan Asan II). Основен аргумент на румънската трактовка е титлата му, Цар на българите и власите.
Иван Асен II идва на власт, като сваля от престола и ослепява братовчед си цар Борил. При неговото царуване границите на България отново достигат три морета. [http://www.macedoniainfo.com/docs/BULGARIA-ASSEN-II.jpg] Иван Асен II е известен с добре премислените династически бракове, които укрепват държавата.
С възкачването на престола на Иван Асен ІІ вътрешните междуособици в България затихват. Болярите се нуждаели от силна централна власт, за да се борят успешно срещу външните противници, които по времето на Борил успяват да откъснат големи територии от страната. Спират и продължителните войни. Всичко това се отразява благоприятно върху цялостния живот на страната. Настъпва подем в икономиката и културата. За разлика от Борил, новият владетел проявява верска търпимост и не преследва богомилите. В съответствие със започнатата миролюбива политика на Иван Асен ІІ установява приятелски връзки с унгарците — жени се за Ана, дъщеря на унгарския крал Андрей ІІ (1204-1235), и получава Белградската и Браничевската област, която българите губят по времето на Борил. Добросъседски отношения се установяват с епирския владетел Теодор Комнин.
Добри са отношенията на българската държава и с латинците, които по това време се намират в твърде тежко положение, обиколени от двете страни с врагове. Мир е поддържан и на западната граница със сърбите.
В началото на ХІІІ в. се очертават два важни центъра на съпротива срещу латинските завоеватели: Никейската империя в Мала Азия и Епирската държава в Балканския полуостров. Създаването им е в резултат преди всичко на борбата на народните маси срещу латинското нашествие и на тяхната решимост да отхвърлят чуждото господство — обстоятелство, което е умело използвано от византийската аристокрация. Положителна роля за укрепването на двете държави изиграва българо-латинската война през 1205-1207 г. Поражението на Балдуин І Фландърски при Одрин и на Бонифаций в Родопските теснини близо до Мосинопол отслабват рязко бойната мощ на латинската войска.
При Теодор Комнин (1215-1230) Епирската държава постига за кратко време големи териториални придобивки. В нейните предели са включени Средна и Северна Македония и Албания. През 1224 г. Теодор Комнин напада и успявя да превземе Солун. С освобождаването на този град от латинската власт самочувствието му нараства, той се провъзгласява за император и достига до убеждението, че му е предопределено да изгони латинците от Константинопол и да седне на престола на византийските василевси. Същата цел преследва обаче и владетелят на Никейската империя Йоан ІІІ Дука Ватаци. За да осигури своя тил, Теодор Комнин сключва съюз с Иван Асен ІІ. След което, епирските войски настъпват в Западна Тракия и завладяват редица градове, като Масинопол, Ксанти, Грацианопол и Димотика. След това се насочват към Одрин, където по това време се намират никейските войски на Йоан ІІІ Дука Ватаци.
Вместо да обединят силите си за общи действия срещу Константинопол, двамата владетели влизат в конфликт помежду си.
Теодор Комнин успява да изтласка никейците от Одрин и превзема града. След това епирските войски стигат до Виза. Латинците се затварят в Константинопол. Теодор Комнин не се решева да атакува силната крепост, тъй като не разполага с флот, а с обсада само по суша тя била непревземаема.
По това време настъпва и разривът му с българите. Нарастващото влияние на Иван Асен ІІ върху Сърбия и Латинската империя започва сериозно да безпокои епирския владетел Теодор Комнин. Особено подозрителни и опасни са за него стремежите на българския цар да се намеси във вътрешните работи на латинците и да стане опекун на малолетния император Балдуин ІІ, като му даде за съпруга дъщеря си Елена. Този план можел да осуети намеренията на Теодор Комнин и затова той насочва армията си срещу България, като се надява, че ще може да постигне бърза и лека победа.
Иван Асен ІІ не очаква това нападение. Той тръгва срещу нашествениците вероятно с малобройна войска, в която са включени и 1000 кумани. Теодор Комнин разполага с видимо числено превъзходство, за което свидетелстват думите на Георги Акрополит, че той „тръгнал срещу българите, като събрал голяма войска, съставена от ромеи и италийци“.
Срещата между двете войски, както съобщава същият автор, става на 9 март 1230 г. при Клокотница - река и същевременно селище северозападно от Хасково. Тук ромеите се разполагат на стан източно от реката, като преди това вероятно превземат близката крепост Трапезица.
Сведенията на Георги Акрополит за развитието на сражението са съвсем оскъдни: „Теодор Комнин бил решително победен от българите и скитите (куманите). Бил пленен от враговете, той и мнозина от роднините му , от висшите длъжностни лица и знатните и всичките им вещи“. От следващия текст се вижда, че българите заловили много обикновени войници. От това личи, че българската войска успява да обкръжи противника.
Поражението на Теодор Комнин предизвиква бърза и неудържима разруха на обширната му , но вътрешно слаба държава. Без да срещнат каквато и да е съпротива, войските на Иван Асен ІІ започват настъпление на всички посоки и за кратко време стават господари на Одринска Тракия, на беломорската област от Галиполския полуостров до планината Олимп, а също и цяла Македония и Албания — от Пинд до Шкодренското езеро. ([http://www.macedoniainfo.com/docs/BULGARIA-ASSEN-II.jpg] Карта по време на Иван Асен II, след 1230 г.)
Иван Асен ІІ постъпва необичайно хуманно за онази епоха като освобождава повечето от пленените войници „и ги отпратил по селата и градовете им“. Освен това оставя в някои от завладените градове старите управители, като по този начин си подсигурява подкрепата на местната аристокрация. Само в по-важните градове са докарани български гарнизони и нови органи на военната и финансовата администрация. Поставено е и българско духовенство.
Голямата победа на българските войски е ознаменувана с надпис върху паметна мраморна колона, поставена в църквата „Св. Четиредесет мъченици“ във Велико Търново.
Войната през 1235-1236 г.
След битката при Клокотница България става важен фактор на Балканите, с който всички нейни съседи трябва да се съобразяват.
Засилването на България започва да тревожи нейните съседи. Особено обезпокоени били латинците, които се страхуват за своята столица. Към 1231 г. отношенията между България и Латинската империя са вече изострени и поради това българският цар започва да укрепва южната граница. Издигната е крепостта при Станимака (Асеновград), както личи от намерения там надпис. Като се отказват окончателно от проекта си за съюз с българите, латинците избират за опекун на Балдуин ІІ бившия Ерусалимски крал Йоан дьо Бриен и се свързват още по-здраво с папата.
Владетелят на Никейската империя Йоан ІІІ Дука Ватаци решава да потърси съюз с българите, за да бъде по-успешна борбата му с латинците. Към такъв съюз се стреми и Иван Асен ІІ, тъй като се надява той да му донесе нови териториални придобивки. Преговорите завършват успешно и през 1235 г. в гр. Калиполи между двамата владетели е сключена спогодба, скрепена с брак между дъщерята на Иван Асен ІІ Елена и сина на Ватаци Тодор Ласкарис. Спогодбата предвижда да се признае пълна независимост на българската църква, чийто глава — търновския архиепископ Йоаким — получава титлата патриарх. Така е възстановена, разрушената от Василий ІІ българска патриаршия и това означава окончателен отказ на българската държава от сключената през 1204 г. уния с Римската курия. Предвижда се съвместна борба срещу латинците за окончателното им изгонване от Тракия.
Военните действия започват още същата година като българските и никейските войски нападат и завладяват Източна Тракия, след което тя е поделена между съюзниците съгласно предварително постигнатото между тях споразумение. Никейците получават Галиполския полуостров с гр. Малит и други градове по северозападното крайбрежие на Мраморно море, както и крепостта Кисос. Границата между тях и българите в Тракия стига на запад до р.Марица, а на изток до планината Ган и близо до крепостта Цурулон. Българите получават областите, лежащи на север, т.е. голяма част от Източна и Южна Тракия със земите около Пловдив, които са присъединени към българската държава още след Клокотнишката битка.
След това съюзниците, към които се присъединява и солунският владетел Мануил и кумански отряди, се отправят към Константинопол и го обсаждат по суша и море. Според Алберик те действат с 300 бойни кораба. Част от тях са български. Латинската столица е сериозно застрашена. Император Балдуин ІІ заминава за Франция, за да търси помощ. Отбраната на столицата е поверена на Йоан де Бриен. Намесва се папата, който се опитва да склони унгарския крал Бела ІV (1235-1270) да подкрепи латинците, но не постига успех.
В началото на 1236 г. Жофроа дьо Вилардуен, по това време владетел на Пелопонес, се притича на помощ на обсадения Константинопол с 120 бойни кораба. Той успява да пробие морската блокада, като потопява 15 кораба и влиза в Златния рог. Настъпват зимни студове. При това положение съюзниците се оттеглят.
След снемането на обсадата Иван Асен ІІ заповядва да се построят 25 нови галери. След като границите на България опирали на 3 морета, възникнала необходимостта да се изгради военноморски флот за защитата им. Френският византолог Льобо изтъква значението на създаването на българския военноморски флот, което става по същото време, когато се създават английският (1205) и френският (1249) военноморски флот.
Военните действия през 1237 г.
Наскоро след неуспешната обсада на Константинопол Иван Асен ІІ променя соята политика, скъсва съюза с Йоан ІІІ Дука Ватаци, сближава се с латинците и повежда заедно с тях обща борба за изгонването на никейците от Тракия. Към това е подтикнат от заплахата пред готвения с благословията на папата кръстоносен поход за спасяване на Латинската империя, както и от опасността от татарско нахлуване.
Под натиска на татарите през 1237 г. големи кумански отряди преминават Дунав и Стара планина, проникват в Източна Тракия и започват да я опустошават.
Българските войски, начело с Иван Асен ІІ и латински войски обсаждат крепостта Цурулон, главна опора на никейците в Източна Тракия. В обсадата участват и кумански отряди. Никифор Тарханиот, който е начело на отбраната на града, успява да я организира добре и отблъсва пристъпите на обсадните войски. И все пак овладяването на крепостта е въпрос на време.
Но неочаквано Иван Асен ІІ получава известие за смъртта на царицата, на едно от децата си и на патриарха. Той изгаря обсадните машини и бързо се завръща в столицата. Разбира се не само личните мотиви го подтикват да прекрати военните действия, но преди всичко татарската опасност за българските земи. Латинците също се оттеглят. Наскоро след тези събития Иван Асен ІІ се помиряв с никейците, но запазва добрите си отношения с латинците.
Междувременно, вероятно през 1239 г., последва кръстоносният поход, организиран от папата. Шестдесетхилядна кръстоносна армия, минала от северозапад през българските земи, напада никейците, които действат в Тракия, и превземат гр. Цурулон.
Две години след този поход през 1241 г. Иван Асен ІІ умира.
Племенницата на Иван Асен ІІ, княгиня Венцислава-Виола, е прапрабаба на полския княз Владислав Ополчик.
Външни препратки
- [http://fatherland.hit.bg/pobedi.htm Цар Калоян (1197-1207) и цар Иван П Асен (1218-1241): Renovatio Imperii Bulgarorum et Graecorum]
Категория: Монарси на България
ja:イヴァン・アセン2世
disco polo Dorota Rabczewska mieszne filmy Hotels Warsaw oszust
|
|
|
| :: RELATED NEWS :: |
|
|
|
Santo Domingo de los Colorados
Santo Domingo de los Colorados est la capitale du canton de Santo Domingo, province de Pichincha, Équateur, à 129 kilomètres de Quito. Elle a une population de 240.000 habitants et est ainsi la quatrième plus grande ville du pays, et deuxième plus grande ville de la province, après Quíto.
Son nom de los Colorados, des colorés, désigne une des dernières peuplades indigènes de l'
|
|
|
