:: wikimiki.org ::

Luftwaffe

Luftwaffe

Luftwaffe (suomeksi ilma-ase) on nimitys Saksan ilmavoimille. Sen edeltäjä Fliegertruppen perustettiin ennen ensimmäisestä maailmansotaa 1. lokakuuta 1913. Saksan hävittyä sodan sotilaslentokoneet kiellettiin Versaillesin rauhansopimuksessa ja Fliegertruppen (lentojoukot), lakkautettiin. Uutta ilmavoimaa, Luftwaffea, valmisteltiin jo Weimarin tasavallassa. Lukuisat liitolentokerhot valmistautuivat sotilaalliseenkin toimintaan. Myös Saksan yhteistoiminta Neuvostoliiton kanssa oli laajaa. Saksalaisia sotilaslentäjiä koulutettiin Neuvostoliitossa ja Saksan kielletty lentokoneteollisuus valmisti Neuvostoliitolle lentokoneita.

Luftwaffen julkistaminen

26. helmikuuta 1935 Adolf Hitler valtuutti ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä ja vanhan puoluetoverinsa Hermann Göringin uudelleenorganisoimaan Luftwaffen, Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti. 1939 toisen maailmansodan alkaessa Luftwaffesta oli kehittynyt iskukykyisin ilma-ase maailmassa ja se oli Saksan sotamenestykselle keskeinen tekijä muodostaen salamasodan (Blitzkrieg) tärkeän elementin. salamasodan

Taistelu Britanniasta 1940

:Pääartikkeli: Taistelu Britanniasta Luftwaffen yksi suurimmista koitoksista oli ilmasota Iso-Britannian kanssa heinä-lokakuussa 1940, jossa Luftwaffen tuli saada ilmaherruus Englannin yllä ennen Operaatio Merileijonaa, Saksan maihinnousua Englantiin. Massiiviset ilmahyökkäykset eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan Iso-Britannian kuninkaallisia ilmavoimia (RAF). Saksalaiset keskittivät pommituksensa aluksi Englannin kanaalissa kulkevia brittien kauppalaivoja vastaan ja sittemmin Englannin rannikon tutka-asemia vastaan, mutta riittävää tuhovaikutusta ei saatu aikaan ja Saksan ilmavoimien komentaja, valtakunnanmarsalkka Hermann Göring keskitti hyökkäykset kaakkois-Englannin lentokenttiä ja sektoriasemia vastaan. Hyökkäykset olivat menestyksellisiä ja Iso-Britannian kuninkaalliset ilmavoimat oli elokuun lopussa 1940 murtumispisteessä. Kuitenkin Hitlerin käskystä Luftwaffe määrättiin elokuun lopussa pommittamaan Lontoota kostoksi RAF:n Berliinin pommituksesta (jolla ei kuitenkaan ollut mainittavaa vaikutusta) ja ensimmäinen "Blitz" tehtiin 7. syyskuuta. Tämä antoi RAF:lle kipeästi kaivattua aikaa järjestäytyä uudelleen ja kun Luftwaffe aloitti hyökkäykset sotilaskohteita vastaan myöhemmin uudelleen, RAF oli jälleen tilanteen herra. 17. syyskuuta, viimeinen päivä jolloin sää olisi ollut maihinnousulle suosiollinen ennen tyypillisiä syysmyrskyjä, Luftwaffe ei ollut pystynyt saavuttamaan ilmaherruutta kanaalin ja etelä-Englannin yllä, ja Hitler siirsi maihinnousun Englantiin hamaan tulevaisuuteen. Iso-Britannian voittoon vaikutti myös uusi keksintö, tutka, jonka avulla britit pystyivät havaitsemaan Luftwaffen koneet jo niiden noustessa ilmaan pohjois-Ranskassa. Lisäksi Saksan ilmavoimilla ei ollut raskaita pommikoneita ja sen hävittäjien toimintasäde oli aivan liian lyhyt jotta ne olisivat voineet suojata pommikonemuodostelmia. Saksan ilmavoimat oli menettänyt taistelussa Iso-Britannian kuninkaallisia ilmavoimia vastaan 31. lokakuuta mennessä yli 1 700 hävittäjä- ja pommikonetta kun sitä vastoin RAF menetti vain vajaa 1 400 hävittäjää. Lisäksi Luftwaffe menetti tuhansia lentäjiä kun taas monet Iso-Britannian ja brittiläisen Kansanyhteisön lentäjät palasivat palvelukseen. Ilmailuministeriö lopetti taistelun aikana uusien lentokoneiden kehitysohjelmat ja teollisuus keskittyi vauroituneiden koneiden korjaamiseen ja tuhoutuneiden korvaamiseen. Iso-Britannian ilmasodan epäonnistuttua valtakunnanmarsalkka Hermann Göring joutui epäsuosioon natsipuolueessa, mutta vain väliaikaisesti. Taistelun kriittisyyttä Englannille kuvaa Iso-Britannian pääministerin Sir Winston Churchillin sanat parlamentin alahuoneelle: "Ihmisten välisissä yhteenotoissa eivät niin monet koskaan ole olleet kiitollisuudenvelassa niin harvoille". Winston Churchill
Amerikkalaisten päivä- ja brittien yöpommitukset Saksan kaupunkeihin
Myöhemmin Saksan sotakoneiston kärsiessä yhä suurempia tappioita Luftwaffen toimintakyky kärsi suuresti, etenkin Yhdysvaltojen liityttyä sotaan joulukuussa 1941 ja aloittaessa Saksan massapommitukset 1943. Sodan loppupuolella saksalaiset kärsivät jatkuvasta polttoainepulasta ja myös raaka-aineiden puutteesta.
Ilmaherruuden menetys
Ilmaherruus päiväsaikaan menetettiin länsirintamalla vuoden 1944 alussa ja itärintamalla vuoden 1943 aikana. Sodan lopussa Luftwaffe kehitti ensimmäisen suihkuhävittäjäkoneen, Messerschmitt Me 262:n, joka tosin näki ainoastaan rajoitettua käyttöä kriittisen polttoainepulan ja koneen moottoreiden epäluotettavuuden vuoksi. Sen hävittäjäversion kehittelyä viivästytti Hitlerin mielenkiinto Me 262:n hävittäjäpommittajaversiota kohtaan: Me 262 olisi saatu toimintaan jo keväällä 1944, mutta Hitlerin vuoksi ensimmäinen Me 262 havaittiin vasta syyskuussa 1944 Hollannissa Albertin kanavan yläpuolella. Me 262:n käyttökelpoisuutta laajasti olisi kuitenkin rajoittanut sen moottorien heikko kesto, mikä olisi tuottanut huollollisen ongelman.
Kostoaseita
Toinen Luftwaffen innovaatio oli V-1 raketti (Vergeltungswaffe-1 suom. Kostoase-1), jolla iskettiin vaihtelevin tuloksin Englantiin ja Belgiaan. Luftwaffen toimivallan ulkopuolella tehtävä V2-raketin vaatima kehitystyö verotti raskaasti Saksan teollisuuden ja kehitystyön resursseja: yksi V-2 raketti vaati materiaaleissa ja työtunneissa yhtä paljon aikaa kuin kuuden hävittäjäkoneen valmistaminen.
Ilma-aseen kieltäminen
Sodan jälkeen saksalainen sotilasilmailu oli kokonaan kielletty ennen Saksan liittotasavallan liittymistä NATO:n 1950-luvulla. Länsi-Saksan Luftwaffe käytti lähinnä amerikkalaisia lentokoneita. Baijerilainen ministeri F.J. Strauss loi Saksan ilmailuteollisuuden uudestaan 1950-luvun puolivälissä. Hän sai negatiivista julkisuutta 1960-luvulla Lockheed F-104 Starfighter-koneen kauppojen yhteydessä tapahtuneen lahjonnan vuoksi.
Bundeswehrin uusi Luftwaffe
Vastaava aika heijastui Suomessakin nk. yöpakkasiin Neuvostoliiton syyttäessä Saksaa uudelleenvarustautumisesta. Sen jälkeen Saksan asevoimat, ml. Luftwaffe, saavutti neutraalin aseman Euroopan politiikassa. Saksalaiset hävittäjälentäjät on koulutettu Uudessa Meksikossa sijaisevassa Yhdysvaltojen ilmavoimien lentotukikohdassa.
Saksan demokraattisen tasavallan ilmavoima Luftstreitkräfte der NVA
Vastaavasti DDR:n Luftwaffe (Luftstreitkräfte / Luftverteidigung der NVA) käytti itäisen blokin kalustoa, kuuluen Neuvostoliiton ohella parhaiten aseistettuihin Varsovan Liiton ilmavoimiin. Saksojen yhdistyessä myös niiden asevoimat yhdistettiin ja kalustona siirryttiin käyttämään NATO-koneita. Saksan liittotasavalta myi yhden DDR:lle jääneen MiG-29:n Yhdysvalloille kokeita varten ja loput 23 Puolalle nimellisestä kauppahinnasta.
Kansainvälisiä operaatioita
Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen Luftwaffe osallistui sotatoimiin NATO:n Kosovo-operaatiossa, tosin ainoastaan tukitehtävissä.
Luftwaffen kuuluisia lentäjiä

- Adolf Galland
- Erich Hartmann
- Gerhard Barkhorn
- Guenther Rall
- Hans Joachim Marseille
- Heinz-Wolfgang Schnaufer
- Hermann Göring
- Otto Kittel
- Ulrich Rudel Luokka:Armeijat Luokka:Ilmailu Luokka:Kansallissosialistinen Saksa Luokka:Saksa ja:ドイツ空軍 simple:Luftwaffe

Saksa
Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.
Historia
Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui. Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.
Saksan historia -artikkelit

- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)
Politiikka
Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista. Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa. Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa. Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia. 23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä. Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.
Osavaltiot
Saksan osat Saksan 16 osavaltiota ovat: #Baden-Württemberg #Baijeri (vapaavaltio) #Berliini #Brandenburg #Bremen (vapaakaupunki) #Hampuri (vapaakaupunki) #Hessen #Mecklenburg-Vorpommern #Niedersachsen #Nordrhein-Westfalen #Rheinland-Pfalz #Saarland #Sachsen (vapaavaltio) #Sachsen-Anhalt #Schleswig-Holstein #Thüringen Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri. Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).
Maantiede
Saksan maantiede Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe. Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa. Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.
Talous
Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta). Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.
Väestöjakauma
Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000. Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002). Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.
Kulttuuri
Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig. Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.
Merkittävimmät luonnonvarat

- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu
Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit
Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa] Luokka:Saksa fiu-vro:S'aksamaa als:Deutschland roa-rup:Ghirmânii ms:Jerman zh-min-nan:Tek-kok ko:독일 ja:ドイツ simple:Germany th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen

- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

1. lokakuuta

1. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 274. päivä (275. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 91 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Rauno, Rainer, Raine, Raino :- suomenruotsalainen kalenteri: Ragnar, Rainer :- ortodoksinen kalenteri: Romana, Sauvo :- saamenkielinen kalenteri: Rávdnár :- vanhemmissa kalentereissa: Ihalempi, Johanna, Remigius, Rudolf, Valio

Tapahtumia

- 1779 - Kustaa III perusti Tampereen kaupungin.
- 1918 - Hyvinkään yhteiskoulu aloitti toimintansa.
- 1949 - Kiinan Kansantasavalta perustettiin.
- 1958 - NASA aloitti toimintansa.
- 1978 - Vietnam hyökkäsi Kamputseaan.
- 1978 - Tuvalu itsenäistyi.
- 1982 - Helmut Kohl valittiin Länsi-Saksan liittokansleriksi.
- 1994 - Palau itsenäistyi.
- 1999 - Toinen Tšetšenian sota alkoi.

Syntyneitä

- 1903 - Vladimir Horowitz, venäläinen pianisti († 5.11.1989)
- 1920 - Walter Matthau, amerikkalainen näyttelijä
- 1924 - Jimmy Carter, Yhdysvaltain presidentti
- 1925 - Liisa Kulhia, kansanedustaja († 13.9.1993)
- 1931 - John Vikström, arkkipiispa
- 1935 - Julie Andrews, englantilainen laulaja ja näyttelijä
- 1944 - Antti Tuuri, kirjailija
- 1953 - Grete Waitz, norjalainen kestävyysjuoksija
- 1968 - Cindy Margolis, amerikkalainen malli ja näyttelijä
- 1970 - Moses Kiptanui, kenialainen estejuoksija

Kuolleita

- 1996 - Alfred Vogel, sveitsiläinen luontaislääkinnän kehittäjä (s. 26.10 1902)
- 2000 - Tauno Kuosa, eversti, kirjailija (s. 6.8.1917)
- 2000 - Mika Kihlström, nyrkkeilijä (s. 17.3.1969)
- 2004 - Jukka Rusi, haastemies, Alpo Rusin veli (s. 9.8.1935)

Juhlapäiviä

- YK: Kansainvälinen ikääntyneiden päivä ("International Day of Older Persons"). Vietetty vuodesta 1991. ---- Katso myös: kalenteri ~ 30. syyskuuta, 2. lokakuuta Luokka:Lokakuu -10-01 ko:10월 1일 ja:10月1日 simple:October 1 th:1 ตุลาคม

Versaillesin rauhansopimus

Versaillesin rauhansopimukset solmittiin vuosina 1919–1923 ja ne päättivät keskusvaltojen ja ympärysvaltojen välisen ensimmäisen maailmansodan. Sopimukset neuvoteltiin kuusikuukautisessa Pariisin rauhankonferenssissa 1919. Pääsopimus solmittiin Saksan kanssa 28. kesäkuuta 1919, siinä Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi ja maksamaan huomattavat sotakorvaukset. Sopimus koostui 440 artiklasta viidessätoista osassa.

Alueluovutukset

Sopimuksen toisessa ja kolmannessa osassa määrättiin alueluovutukset. Saksa menetti alueita Tanskalle, Ranskalle, Puolalle, Tšekkoslovakialle, Belgialle ja Liettualle. Moresnet ja Eupen-Malmédy siirrettiin Belgialle, Elsass ja Lothringen Ranskalle, suurin osa Ylä-Sleesiaa Tšekkoslovakialle ja Puolalle, Länsi-Preussi ja Pommeri Puolalle, Melel (Klaipéda) jäi liittoutuneiden valvontaan, josta se annettiin myöhemmin Liettualle. Pohjois-Schleswig annettin Tanskalle. Aluesiirrot perustuivat löyhästi eri alueiden kansallisuuksien jakaumaan, tosin strategisista syistä ja merkittävästä saksalaisenemmistöstä huolimatta Danzigista (Gdansk) tehtiin vapaakaupunki ja Saarin alue siirtyi Kansainliiton valvontaan viideksitoista vuodeksi. Kaikkiaan Saksa menetti 13 % pinta-alastaan; näillä alueilla oli kuitenkin tuotettu 75 % sen rautamalmista, 30 % teräksestä ja 28 % hiilestä.

Muut rajoitukset

Gdansk Sopimuksen neljännessä osassa Saksa menetti siirtomaansa pääasiassa Britannialle, ja viides osa rajoitti sen armeijan enintään 100 000 miehen ammattisotilasjoukkoon. Saksalta kiellettiin raskas tykistö sekä sukellusveneet, ilmavoimat, panssarivaunut ja asevelvollisuus kokonaan. Saksan laivasto rajoitettiin 15 000 mieheen, kuuteen alle 100 000 tonnin taistelulaivaan, kuuteen risteilijään ja kahteentoista hävittäjään. Sukellusveneet kiellettiin kokonaan. Tätä kuten muitakin ehtoja Saksa kuitenkin rikkoi myöhemmin mm. valmistuttamalla sukellusveneitä Hollantiin perustetun insinööritoimiston välityksellä ulkomailla, mm. Turussa Crichton-Vulcanin telakalla ja järjestämällä sotaharjoituksia Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Rapallon sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan perusteella. Saksan oli sitouduttava pitämään kaikki sotilaat palveluksessa kahdentoista vuoden ajan ja upseerit 25 vuoden ajan, jottei merkittävä osa asepalvelusikäisistä saisi sotilaskoulutusta eikä reservejä näin muodostuisi. Armeijan esikunnan muodostamista ei sallittu. Yleisesikuntaupseereille maksettiinkin palkkaa tutkijoina mm. museoalalla. Artikla 156 siirsi Saksan Shandongin omistuksen Kiinassa Japanille. Kiinassa päätös aiheutti mellakoita ja toukokuun neljännen päivän liikkeen synnyn.

Sotakorvaukset

toukokuun neljännen päivän liikkeen Artikla 231 määräsi Saksan hyväksymään täyden vastuun sodan aloittamisesta. Tämän perusteella maa määrättiin korvaamaan kaikki sodassa aiheutetut menetykset ja vahinko, joiden laajuus määrättiin myöhemmin. Sotakorvausten maksun varmistamiseksi kaikki Reinin länsipuoliset alueet, mukaan lukien Ruhrin laakson teollisuuskeskus miehitettiin. Tammikuussa 1921 korvauksiksi määrättiin 269 miljardia kultamarkkaa. Myöhemmin summa alennettiin 132 miljardiin, jota edelleen pidettiin tähtitieteellisenä summana. Tätä kuvaa se, että laskennallisesti Saksa olisi saanut sotakorvaukset maksettua loppuun vasta 1980-luvulla, jos toista maailmansotaa ei olisi tullut. Saksan edustajat eivät osallistuneet sopimuksen neuvotteluun, heidän piti vain allekirjoittaa se. Ranskan vaatimukset olivat alun perin paljon raskaammat. Sopimuksen ehdot olivat kiistanalaiset jo neuvottelupöydässä ja niistä käytiin myöhemmin julkista keskustelua. J. M. Keynes ennusti sotakorvausten johtavan Saksan talouden romahdukseen. Yhdysvaltain senaatti ei ikinä hyväksynyt sopimusta, joten Saksan ja USA:n välillä tehtiin erillisrauha 1921.

Muut sopimukset

Kansainliitto perustettiin 10. tammikuuta 1920 pysyvänä sijaintipaikkanaan Geneve. Kansainliitto oli presidentti Woodrow Wilsonin idea, mutta Yhdysvallat ei ikinä liittynyt siihen. Kansainliitto valvoi Osmanien valtakunnan ja Saksan maiden siirtoa voittoisille ympärysvalloille muodollisesti Kansainliiton alaisuudessa. Lähi- ja Keski-idän jakoivat Britannia ja Ranska keskenään. Libanon ja Syyria siirtyivät Ranskalle, kun taas Palestiina ja Jordania Britannialle. Saksa pääsi kansalinliittoon mukaan vasta 1926, eikä neuvostohallitus halunnut liittyä "kapitalistien klubiin" ennen vuotta 1934, jolloin anglofiili Maksim Litvinov oli ulkoasiain kansankomissaarina ja kun fasismin uhan vuoksi Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäämättömyyssopimuksille perustuvan uuden ulkopolitiikan pyrkien rakentamaan kansanrintamia. St Germain-en-Layen sopimus solmittiin 10. syyskuuta 1919 liittoutuneiden ja Itävallan välillä, se johti Itävalta-Unkarin hajottamiseen ja Itävallan ja Unkarin perustamiseen, merkittävä osa sen entisistä maa-alueista jaettiin myös Tšekkoslovakian, Romanian ja Serbian, kroaatien ja sloveenian kuningaskunnan (vuodesta 1929 Jugoslavia) kesken. Eteläslaavien kuningaskunta koottiin Itävalta-Unkarin Dalmatian, Slovenian ja Bosnia-Hertsegovinan provinsseista. Tämä lisäksi Itä-Galitsia liitettiin Puolaan ja Pohjois-Bukovina Romaniaan. Trentino ja Etelä-Tiroli liitettiin Italiaan. Itävallasta tuli näin sisämaavaltio Alpeilla, johon jäivät vain entisen keisarikunnan saksankieliset alueet, lukuun ottamatta Kärntenin slaavivähemmistöä. Tynkä-Itävallan ei sallittu käyttää itsestään nimitystä Saksalainen Itävalta, eikä sitä annettu liittää Saksaankaan, mitä enemmistö kansasta oli vaatinut kansanäänestyksessä maaliskuussa 1919. Itävallan armeija rajoitettiin 30000 mieheen ja sille määrättiin myöhemmin määrättävät sotakorvaukset. Neuilly-sur-Seinen sopimus tehtiin 27. marraskuuta 1919 keskusvaltoihin kuuluneen Bulgarian kanssa, jolloin se menetti alueita Jugoslavialle ja Länsi-Traakian Kreikalle, mutta myös sai alueita entisestä Ottomaanien valtakunnalta, ja tuomittiin 400 miljoonan dollarin sotakorvauksiin. Bulgarian armeija rajattiin 20000 mieheen. Trianonin sopimus 4. kesäkuuta 1920 solmittiin Itävalta-Unkarista irroitetun Unkarin kanssa. Unkari määrättiin menettämään alueita Slovakian ja Rutenian Tšekkoslovakialle, Kroatian Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnalle, Transylvanian Romanialle ja Burgenlandin Itävallalle. Unkari menetti 2/3 sotaa edeltäneistä alueistaan ja 3/5 väestöstään. Se menetti myös yhteytensä merelle, joka sillä oli ollut vuodesta 1102. Menetetyillä alueilla oli merkittävä unkarilaisvähemmistö, Slovakiassa, Transilvaniassa, Vojvodinassa ja Transkarpatiassa 28–32 % kussakin (vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan.) Unkari menetti 61 % maanviljelyalasta, 88 % metsävaroista, 62 % rautateistä, 65 % muista teistä, 83 % rautateollisuudesta ja 56 % teollisuuslaitoksistaan. Sen armeija rajattiin 35000 mieheen, eikä asevelvollisuutta sallittu. Uusien rautateiden rakentaminen rajattiin yksiraiteisiksi. Viimeistä sopimusta, Sèvres'n sopimusta, ei koskaan pantu täytäntöön, koska Ottomaanien valtakunta hajosi ja Mustafa Kemal perusti uuden Turkin valtion. Alkuperäisen sopimuksen allekirjoitti sulttaani Mehmev VI yrittäessään pelastaa valtaistuimensa, mutta kansallinen liike Mustafa Kemalin johdolla hylkäsi sopimuksen ja julistautui lailliseksi hallitukseksi syrjäyttäen monarkian. Alkuperäisen sopimuksen mukaan Hejaz, Armenia ja Kurdistan olisivat itsenäistyneet, Palestiina, Transjordan ja Irak siirtyivät Yhdistyneen kuningaskunnan mandaattiin ja Syyria ja Libanon Ranskalle. Dodekanesia, mukaan lukien Rodos luovutettiin Italialle ja Traakia ja Smyrna Kreikalle. Bosporinsalmi ja Marmaranmeri oli tarkoitus demilitarisoita. Ankaran hallitus vastusti sopimuksen ehtoja ja taisteli Kreikan-Turkin sodan 1919–1922 Kreikan miehitettyä Turkin. Sodan jälkeen sopimus korvattiin Lausannen sopimuksella 1923, jolloin Turkki sai Smyrnan Kreikalta ja Itä-Traakian. Luokka:Ensimmäinen maailmansota Luokka:Rauhansopimukset ja:ヴェルサイユ条約 th:สนธิสัญญาแวร์ซาย

Weimarin tasavalta

hyperinflaation aikana.]] Weimarin tasavalta on sen Saksan tasavallan nimitys, jonka perustuslaki oli voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1933. Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.

Tasavallan alku 1918—1919

Vuodesta 1916 Saksaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Uusi valtakunnankansleri (Reichskanzler) prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille. Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja. Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan valtamerilaivaston (Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 Venäjän vallankumouksen neuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki. Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta. Saksan työväenliike oli siihen aikaan jakautunut kahtia, joista toinen puoli, USDP (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Sosialistit kuitenkin kaikki vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan mm. Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi. Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto Rat der Volksbeauftragten, johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu. Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa'asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue (Kommunististische Partei Deutschland) muodostettiin joukosta vasemmistoryhmiä, mukaan lukien spartakistit. Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä perustaa proletariaatin diktatuuri. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä. Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla. Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan. Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa liittoutuneiden kanssa solmittu Versaillesin rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös totuudenvastaisesti tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä "häpeärauhasta". Tasavallan ensimmäinen presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.

Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919—1923

Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa kommunistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta – Dolchstoßlegende – jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla. 13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden totaalisesti ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta. Tarkemmin artikkelissa Kapp Putsch. Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa. Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, haltuunottaen alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. 1923 tammikuussa kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mikä johti Saksan talouden kärsimiseen ja maan oli turvauduttava tuontiin. Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. 1. joulukuuta toteutettiin valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin. Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle. Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupakaappaus. 1920 saksalaisten työläisten puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921 ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Mein Kampf kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla toteutuivat. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.

Weimarin kulta-aika 1923–1929

Gustav Stresemann toimi liittokanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923—1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui. Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja. Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta. Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.

Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929—1933

Neuvostoliiton Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. 29. maaliskuuta 1930 Hindenburg nimitti talousasiantuntija Heinrich Brüningin valtakunnankanslerin seuraajaksi kenraali Kurt von Schleicherin lobattua asiaa kuukausia. Uuden hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan. Valtakunnanpresidentille oli annettu ylimääräisiä hätätilavaltuutuksia perustuslaissa, koska hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä. Kun epäsuosittu lakiehdotus valtion talouden tasapainottamiseksi ei ollut saanut valtiopäivillä kannatusta, Hindenburg otti käyttöön nämä hätätilaoikeudet. 18. heinäkuuta 1930 ehdotus hylättiin jälleen pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hylkäämisen jälkeen Brüning esitti valtiopäiville presidentin päätöksen hajottaa valtiopäivät. Seuraavissa valtiopäivävaaleissa 14. syyskuuta poliittinen muutos oli luettavissa tuloksesta. 18,3 % äänistä meni kansallissosialisteille, viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia. Valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio ja kansallissosialistien kannattajat ryhtyivät vaatimaan valtaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. 1930 Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa. Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä, käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan Suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään ennen kuin talous taas kääntyisi nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, joka tarkoitti enemmän menoja työssä olijoille ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan. Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion. 30. toukokuuta 1932 Brüning erosi virastaan menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä. Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla. Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, josta Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tuloksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit. 6. marraskuuta 1932 järjestetyt vaalit antoivat kansallissosialisteille 33,0 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan ja häntä seurasi valtakunnankansleriksi kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring), von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Kun tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille, hän nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi. Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hitler käytti myös tilannetta hyväkseen julistamalla maan hätätilaan ja taivuttamalla presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Entisestä perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Hindenburgin kuoltua 2. elokuuta 1934 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat ja asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi.

Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui?

Weimarin tasavallan romahtamisen syyt ja Saksan päätyminen kansallissosialistiseen hallintoon herättää yhä keskustelua historioitsijoiden piirissä. Lopultakin, Hitler sai asemansa laillista, parlamentaarista tietä ja NSDAP nautti suurta kannatusta valtiopäivävaaleissa, vaikkei saanutkaan enemmistöä vapaissa vaaleissa. Selitysmalleja on tarjottu useita, mutta etenkin kylmän sodan aikana keskustelua hämärsi subjektiivisuus, kun prosessia katsottiin subjektiivisesta viitekehyksestä perustelemassa ja oikeuttamassa tiettyä ideologiaa. Lisäksi on täysin retrospektiivistä sanoa, että kansallissosialismin kausi olisi voitu välttää, mikäli tietty päätös olisi tehty tai jokin toinen olisi jätetty tekemättä. Sillä tavalla päädytään spekulaatioihin, jotka ovat kenties itsessään mielenkiintoisia, mutta eivät historiallisesti kovinkaan olennaisia. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei natsismin nousuun ole yksittäistä selittävää syytä, vaan on tyydyttävä yhdistelemään erilaisia selitysmalleja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Alla on listattu kolme keskeisintä - taloudelliset, institutionaaliset ja henkilösidonnaiset.

Taloudelliset ongelmat

Weimarin tasavalta kärsi taloudellisista vaikeuksista, joiden kaltaisia on tuskin koskaan kohdattu missään länsimaisessa demokratiassa. Hyperinflaatio, massatyöttömyys ja elintason lasku suhteessa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin oloihin olivat tärkeimpiä näistä. 1930-luvun suuri lama kytkettiin tasavaltaan sen vastustajien kommenteissa. Sekä oikealla että vasemmalla oli puolueita, jotka tekivät valtiopäivätyöskentelyn mahdottomaksi antiparlamentaarisella linjallaan. Tässä kontekstissa Versaillesin rauhansopimusta pidettiin Saksan kansaa rankaisevana ja alentavana, joka pakotti heidät luopumaan rikkaista alueista ja maksamaan mittavia sotakorvauksia. Nämä korvaukset eivät ainoastaan vahingoittaneet maan taloutta, vaan aiheuttivat kansan keskuudessa syvää vihaa ja halveksuntaa. Marxilaiset historiantutkijat ovat usein korostaneet suuryritysten roolia Hitlerin valtaannousussa. Tämä argumentaatio ainakin toimi kätevänä syynä sosialististen hallintojen suurissa kansallistamistoimenpiteissä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueella. Nykyään historioitsijat yleensä ovat sitä mieltä, että teollisuusjohtajat identifioivat tasavallan sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa, olihan se saanut alkunsa juuri näiden toimesta sodan jälkeen. Mutta vaikka jotkin teollisuusjohtajat varmasti näkivät Hitlerin keinona poistaa nämä esteet, oli Weimarin tasavalta epävakaa jo ennen kuin eräät teollisuusjohtajat siirtyivät tukemaan Hitleriä. Nekin, jotka häntä tukivat, eivät pitäneet Hitleriä kuin tilapäisenä ratkaisuna tasavallan kukistamisessa. Lisäksi suuryritysten tuki tuskin voi selittää kansallissosialistien saamaa suurta kansansuosiota kaikissa yhteiskuntakerroksissa.

Institutionaaliset ongelmat

1919 perustuslaissa oli ratkaisevia heikkouksia, jotka tekivät diktatuurin perustamisen aivan liian helpoksi. Voidaan tietenkin kiistellä olisiko toisenlainen perustuslaki estänyt kansallissosialistien valtaannousua, mutta joka tapauksessa 1949 perustuslaki otti huomioon Weimarin tasavallan perustuslailliset heikkoudet.
- Valtakunnanpresidentin virka nähtiin useasti entistä monarkkia korvanneena virkana ja virassa oli monia vanhoja piirteitä autoritaarisesta hallinnosta. Näkyvintä tämä oli perustuslain 48. artiklassa, joka antoi presidentille oikeuden tehdä mitä tahansa, jos yleinen järjestys ja turvallisuus oli vaarassa tai häiriintyi. Vaikka tämä oli suunniteltu vain hätätapauksia varten, sitä käytettiin monta kertaa jo ennen vuotta 1933. Se myös helpotti vallanoton legitimointia, kun sitä sovellettiin esimerkiksi valtiopäivätalon palon takia säädetyssä määräyksessä.
- Lähes puhtaan suhteellisen vaalitavan käyttö tarkoitti, että hyvin pienellä kannatusluvulla puolue sai pääsyn valtiopäiville. Tämä johti suureen pienten puolueiden määrään, joista monet edustivat äärisuuntauksia ja mahdollistivat täten ääriryhmien antiparlamentaarisen toiminnan järjestelmän sisältä.
- Valtiopäivät kykeni poistamaan valtakunnankanslerin virastaan, vaikka se olisikin ollut kykenemätön päättämään seuraajasta. Tämä ”tuhoisa” epäluottamuslause johti useisiin perättäisiin ja lyhytaikaisiin valtakunnankanslereihin ja lisäsi poliittista epävakautta tasavallassa. Vuoden 1949 perustuslaissa tämä on estetty tekemällä erottamisen mahdolliseksi ainoastaan jos seuraajaehdokas valitaan samalla.
- Perustuslaki määräsi, että presidentin kuollessa tai erotessa valtakunnankansleri saisi viran väliaikaisesti ennen vaaleja. Tämä mahdollisti Hitlerin virkojen yhdistämisen Hindenburgin kuoleman jälkeen. Toisaalta tässä vaiheessa kansallissosialismi ja diktatuuri oli jo vahvasti vallassa.

Henkilösidonnaiset syyt

Jotkin historiantutkijat keskittyvät analyysissään yksilöihin ja heidän päätöksiinsä. Tämä on sinänsä problemaattista, koska se johtaa nopeasti olemassa olleiden vaihtoehtojen spekulointiin. Ensinnäkin Brüningin talouspolitiikka vuosina 1930—1933 on ollut keskustelun aiheena. Lienee selvää, että se assosioi tasavallan sosiaalimenojen leikkausten ja vapaan talouden kanssa. On eri asia oliko tälle politiikalle varsinaisesti vaihtoehtoja Suuren Laman aikaan. Toinen aihe on Paul von Hindenburg, josta tuli presidentti 1925. Hän edusti eittämättä vanhaa, autoritaarista vuoden 1871 Saksan keisarikuntaa, eikä ollut varsinaisesti vuoden 1919 tasavallan demokratian kannattaja. Lisäksi viimeisinä vuosina hänen tiedetään olleen 80 vuoden iässään seniili. Hän ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti. Voidaan spekuloida olisiko joku toinen presidentti vahvalla demokraattisella motivaatiolla toimien sallinut parlamentin jatkuvan kiertämisen 48. artiklan nojalla tai allekirjoittanut Valtiopäivätalon palon takia tehtyä määräystä? Lisäksi Hindenburg mietti ainoastaan puolitoista päivää ennen Hitlerin nimittämistä valtakunnankansleriksi. Jotkut argumentoivat, että mikäli Hitleriä ei olisi nimitetty virkaan, kansallissosialistien kansansuosio olisi laskenut huomattavasti.

Katso myös

- Weimarin tasavallan sanasto Luokka:Saksan historia ko:바이마르 공화국 ja:ヴァイマル共和政

1935

Tapahtumia

- 1. tammikuuta - Italian siirtokunnat Tripoli ja Kyrenaika yhdistettiin Libyaksi.
- 6. tammikuuta - Mao Zedong ensimmäistä kertaa Kiinan kommunistipuolueen puheenjohtajana Tsunyin konferenssissa.
- 7. tammikuuta - Italian Benito Mussolini ja Ranskan ulkoministeri Pierre Laval sopivat, etteivät maat vastusta toistensa siirtomaavaateita.
- 11. tammikuuta - Amelia Earhart lentää ensimmäisenä Havaijilta Kaliforniaan.
- 13. tammikuuta - Kansanäänestyksessä Saarlandissa 90,3 % kannattaa liittymistä Natsi-Saksaan.
- 28. tammikuuta - Islanti laillisti ensimmäisenä maana abortin lääketieteellisin perustein.
- 26. helmikuuta - Hitler määräsi Hermann Göringin perustamaan Luftwaffen uudelleen.
- 16. maaliskuuta - Adolf Hitler ilmoittaa Saksan uudelleenaseistamisesta Versaillesin sopimuksen vastaisesti.
- 21. maaliskuuta - Persia muutti nimensä Iraniksi.
- 29. toukokuuta - Hooverin padon rakennustyöt valmistuvat osana suuren laman elvytystä.
- 30. toukokuuta - maanjäristys tappaa 26 000 ihmistä Quettassa, Pakistanissa.
- 9. kesäkuuta - Kiinan tasavalta myöntyi Ho-Umezun sopimuksessa Japanin hallintaan maan koillisosassa.
- 18. kesäkuuta - Anglo-saksalainen laivastosopimus: Yhdistynyt kuningaskunta myöntyi siihen, että Saksa sai lisätä laivastoaan 35 %:iin Britannian tonnistosta.
- 13. elokuuta - Pato-onnettomuus Oradassa, Genovan pohjoispuolella, satoja hukkuu.
- 2. syyskuuta - Hurrikaani iskee Labor Dayna Florida Keysiin surmaten 423.
- 15. syyskuuta - "Laki Saksan veren ja kunnian suojelemiseksi", avioliitot juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä kiellettiin.
- 2. lokakuuta - Italia hyökkäsi Abessinian.
- 20. lokakuuta - Pitkä marssi päättyi Yan'aniin (延安), Shaanxiin.
- 2. marraskuuta - Lauantain toivotut levyt-radio-ohjelma lähetettiin ensimmäisen kerran.
- 3. marraskuuta - Kreikan Georgios II nousee jälleen valtaan.
- 5. marraskuuta - Parker Brothers julkistaa Monopoli-lautapelin.
- 9. joulukuuta - Salainen Hoaren-Lavalin sopimus Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan välillä Abessinian alueiden luovuttamiseksi Italialle. Sopimuksen paljastuttua Samuel Hoare ja Pierre Laval joutuivat eromaan.

Syntyneitä

- 8. tammikuuta - Elvis Presley
- 4. helmikuuta - Martti Talvela, basso († 1989)
- 26. maaliskuuta - Mahmud Abbas, palestiinalaishallinnon presidentti.
- 6. huhtikuuta - Elisabeth Rehn, politikko
- 9. huhtikuuta - Aulis Sallinen, säveltäjä
- 1. toukokuuta - Julie Andrews, laulava näyttelijä
- 6. heinäkuuta - Tenzin Gyatso, 14. ja nykyinen Dalai lama
- 9. heinäkuuta - Wim Duisenberg, Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja
- 17. heinäkuuta - Donald Sutherland, näyttelijä
- 11. syyskuuta - Arvo Pärt, virolainen säveltäjä
- 11. syyskuuta - German Titov, toinen ihminen avaruudessa († 2000)
- 12. lokakuuta - Luciano Pavarotti, oopperalaulaja
- 14. marraskuuta - Jordanian kuningas Hussein († 1999)
- 1. joulukuuta - Woody Allen, elokuvaohjaaja

Kuolleita

- 8. helmikuuta - E. N. Setälä, valtioneuvos
- 12. toukokuuta - Marsalkka Józef Piłsudski, puolalainen valtiomies ja diktaattori 1926–1935.
- 3. heinäkuuta - André Citroën, autopioneeri
- 12. heinäkuuta - Alfred Dreyfus, ranskalainen upseeri
- 15. elokuuta - Wiley Post, lentäjä, lensi ensimmäisenä yksin maailman ympäri. Luokka:1935 ms:1935 ko:1935년 ja:1935年 simple:1935 th:พ.ศ. 2478

Adolf Hitler

Adolf Hitler (Braunau am Inn, Itävalta 20. huhtikuuta 1889 – Berliini, Saksa 30. huhtikuuta 1945) oli Saksan diktaattori (valtakunnankansleri ja valtakunnanpresidentti eli Führer) 1930- ja 1940-luvuilla. Hitler vaikutti maailmanhistoriaan merkittävästi valtakaudellaan. Hän kumosi Versaillesin rauhansopimuksen ehdot. Hän tuli erityisen tunnetuksi kansallissosialismin varsinaisena kehittäjänä, harjoittamansa kansanmurhan ja antisemitismin vuoksi sekä aloittamalla toisen maailmansodan. Hitler oli syntyperältään itävaltalainen. Hitlerin muodostama Sotateollinen kompleksi nosti Weimarin tasavallan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Valtansa huipulla Hitlerin johtama Saksa oli valloittanut suurimman osan Eurooppaa. Vaikka hänen politiikkansa johti Saksan melkein täydelliseen tuhoon, Hitler oli aikanaan monien saksalaisten kannattama ja palvoma johtaja. Hänen perintönsä näkyy edelleen Saksan kansan "kollektiivisessa syyllisyydessä", jota myöhemmät sukupolvet ovat yrittäneet lievittää.

Varhaiset vuodet

Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä, pienessä kaupungissa 90 km länteen Linzistä, Ylä-Itävallassa, Itävalta-Unkarissa. Hänen isänsä Alois Hitler oli tullivirkailija. Alois Hitler oli syntynyt aviottomana, ja käytti 40:een ikävuoteensa saakka äitinsä sukunimeä Schicklgruber. Hitlerin äiti Klara Hitler (os. Pölzl) synnytti yhteensä kuusi lasta. Ainoastaan Adolf ja nuorempi Paula-sisar jäivät henkiin. Alois Hitler ja hänen toinen vaimonsa saivat vielä pojan, Alois nuoremman ja tyttären Angelan. Nuorena Hitler oli hyvä oppilas, mutta kuudennella luokalla (1900-1901) Linzin Realschulessa hänen menestyksensä loppui ja hän joutui uusimaan luokan. Opettajiensa mukaan hänellä ei ollut "halua tehdä koulutyötä". Hän jätti koulun kesken isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1903. Nuoruudessaan Hitler haaveili taidemaalarin urasta, mutta häntä ei hyväksytty Wienin taideakatemiaan kahdesta yrityksestä (1907 ja 1908) huolimatta. Maalauksissaan Hitler kuvasi pääasiassa kaupunkimaisemia, joissa näkyvät ihmiset olivat lähinnä hahmotelmia, sekä perinteisiä kukka-asetelmia. Hitler elätti itsensä maalaamalla postikortteja ja avustuksilla. Äitinsä kuoltua 1907 Hitler sai orvonavustusta, mutta lahjoitti sen sisarelleen. Hän peri kuitenkin hiukan rahaa tätinsä kuoltua. Jo Wienissä asuessaan Hitler innostui politiikasta. Hän alkoi vihata marxismia ja liberalismia sekä erityisesti monikulttuurista Habsburgien hallitsemaa Itävalta-Unkarin valtakuntaa. Hitlerin varat loppuivat pian sen jälkeen, kun hänen hakemuksensa taideakatemiaan oli hylätty toisen kerran, ja 1909 hän joutui muuttamaan kodittomien suojaan ja 1910 varattomien työläisten asuntolaan. Vuonna 1913 hän sai hiukan rahaa isänsä perinnöstä ja muutti Müncheniin Saksaan välttääkseen asepalveluksen. Hänet kuitenkin kutsuttiin Itävalta-Unkarin keisarilliseen armeijaan, mutta terveystarkastuksessa Hitler havaittiin palvelukseen kelpaamattomaksi.

Ensimmäinen maailmansota

München Ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914 Hitler liittyi kuitenkin vapaaehtoisena Baijerin armeijaan. Hän palveli Ranskassa ja Belgiassa lähettinä 16. baijerilaisessa reservirykmentissä. Hänen sotilasuransa oli moitteeton, mutta hänet ylennettiin vain korpraaliksi, koska hän ei ollut Saksan kansalainen. Hitler piirsi myös sarjakuvia ja ohjeita armeijan lehteen. Lokakuussa 1916 Hitler haavoittui jalkaan Pohjois-Ranskassa, mutta palasi rintamalle maaliskuun alussa 1917. Hitler sai urheudestaan kaksi kunniamerkkiä, toisen luokan rautaristin joulukuussa 1915 ja ensimmäisen luokan rautaristin elokuussa 1918, jota ei yleensä myönnetty korpraaleille. 15. lokakuuta 1918, vain hiukan ennen sodan loppua, Hitler tuotiin kenttäsairaalaan sokeutuneena myrkkykaasuhyökkäyksen jälkeen. Sodan aikana Hitleristä tuli intomielinen kansallismielinen, vaikkakaan hän ei ollut Saksan kansalainen. Sanaa "patriootti" hän piti kuuluvan aatelisten suvuille, käytännössä vain muodolliselle isänmaallisuudelle. Saksan antautuminen marraskuussa 1918 järkytti häntä, kuten monia muutakin, koska Saksan armeija oli sotilaiden ja kansalaisten mielikuvissa voittamaton. Monien nationalistien tapaan Hitler syytti poliitikkoja, "marraskuun rikollisia", antautumisesta. Laajalle levinneen oikeistolais-konservatiivisen selkäänpuukotuslegendan (Dolchstosslegende) mukaan liberaalipoliitikot olivat pettäneet ja "puukottaneet selkään" Saksan kansaa ja sotilaita. Versaillesin rauhansopimus oli saksalaisten mielissä nöyryytys. Se vieritti syyn sodan alusta Saksalle ja määräsi sen huikeisiin sotakorvauksiin. Näitä mielialoja historioitsijat pitävät yhtenä tekijöistä, jotka johtivat myöhemmin Hitlerin valtaannousuun.

Kansallissosialistinen puolue

Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset. Hitler jäi armeijaan, joka osallistui lähinnä sosialistien työläiskapinoiden kukistamiseen. Hän osallistui "kansallisen ajattelun" kursseille, joita Baijerin Reichswehr järjesti. Heinäkuussa 1919 Hitler määrättiin puhetaitojensa ansiosta poliisivakoojaksi pienen Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP) joukkoon. 12. syyskuuta hän meni kuuntelemaan puhetta "Kuinka kapitalismi voidaan eliminoida". Seuranneessa väittelyssä hän raivostui ja puhui voimakkaasti separatisteja vastaan Saksan yhtenäisyyden puolesta. Pian tämän jälkeen Hitler liittyi puolueeseen. Siellä hän tapasi Dietrich Eckartin, erään puolueen perustajista ja antisemiitin. Hitler pääsi armeijasta 1920 ja alkoi toimia täysipäiväisesti puolueen toiminnassa nousten pian sen johtoon. Hän muutti puolueen nimen kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP). Hitlerin puhetaidot ja hänen korostamansa lojaalisuus toivat hänelle kannattajajoukkoa. Hän puhui kadunkulmissa ja hyökkäsi juutalaisia, sosialisteja, liberaaleja, kapitalisteja ja kommunisteja vastaan. Hitlerin varhaisimpiin seuraajiin kuuluivat Rudolf Hess, Hermann Göring ja Ernst Röhm, natsien taisteluosasto SA:n johtaja. Eräs liittolaisista oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, kenraali Erich Ludendorff. Pian Hitler nousi Baijerin nationalistisen liikkeen johtavaksi hahmoksi. Tärkein tavoite puolueohjelmassa oli Versaillesin häpeärauhan kumoaminen. Muita tavoitteita olivat mm. elintilan lisääminen, etnisesti ei-saksalaisten (mm. juutalaisten) kansalaisuuden lakkauttaminen, vahva valtiovalta, korkojen ja muiden pääomatulojen kieltäminen sekä kartellien, suurten kauppojen ja osin maankin valtiollinen haltuun otto. Viimeisenä vaatimuksena oli "yhteinen etu ennen yksilön etua". Kansallissosialistien ideologia ei ollut erityisen omaperäistä. Se lähti rodun käsitteestä ja ylemmän rodun hallitsemasta imperiumista, joka oli yleinen käsitys silloisessa Euroopan radikaalissa oikeistossa. Kansallissosialistit hyödynsivät myös sosialismin kapitalismin vastaisuutta, mutta hylkäsivät marxilaisen sosialismin kansainvälisyyden ja korvasivat sen kansallismielisyydellä. Hitlerin valtaannousun jälkeen radikaalimpi vasemmistolainen siipi puhdistettiin puolueesta. Natsi-ideologit, kuten Alfred Rosenberg, hylkäsivät demokratian sekä vapaamieliset arvot ja kannattivat yli-ihmisten eliitin hallitsemaa valtiota. Natsit pitivät omaa ideologiaansa "kolmantena tienä" radikaalin sosialismin ja porvarillisen kapitalismin välillä. Natsien yhteiskunnallista järjestelmää kutsuttiin nimellä Volksgemeinschaft, kansanyhteisö. Yhteiskuntamalli oli jäykän hierarkkinen ja johtajuus säteili alaspäin kansan johtajasta kohti hänen seuraajiaan. Kaikki oli määrä tapahtua ennemmin kansan kuin yksilön eduksi. Yhteisöllisyyttä toteutettiin rituaalisesti: joukkokokoontumisilla, paraateilla, järjestäytyneellä urheilulla, kulttuuriaktiviteeteillä, kampanjoilla nälkäisten auttamiseksi, jne.. Yleisen vihollisen Hitler löysi juutalaisista, jotka edustivat paitsi suurpääomaa, myös "bolševikkijuutalaisuutta." Hitler yritti vallankaappausta 8. marraskuuta 1923 Baijerin pääkaupungissa Münchenissä ottaakseen vallan ja marssiakseen Berliiniin, kuten Mussolini oli tehnyt Roomassa edellisenä vuonna. Apunaan hänellä oli kenraali Ludendorff. Alkuhämmennyksen jälkeen Baijerin poliisi kukisti kaappausyrityksen, jossa kuoli 16 ihmistä. Hitlerin pidättäneet ja vanginneet viranomaiset olivat osittain hänen aatteidensa kannalla. Joutuessaan oikeuteen maanpetoksesta huhtikuussa 1924, Hitler muutti oikeudenkäynnin propagandatilaisuudeksi. Tuomarit sallivat hänen esittää ajatuksiaan oikeudelle määräämättömän ajan. Hitler sai viiden vuoden tuomion, mutta istui Landsbergin vankilassa vain yhdeksän kuukautta. Vankeusaikanaan hän sai suuren määrän ihailijapostia, mukaan lukien paljon postia naisilta. Vankeusaikanaan hän saneli kirjaansa Mein Kampf (Taisteluni) varamiehelleen Hessille. Kirjan ensimmäisen osan hän omisti viime vuoden marraskuun vallankaappausyrityksen kaatuneille tukijoilleen. Kun Hitler armahdettiin joulukuussa 1924, natsipuolue oli kuihtunut lähes olemattomiin.

Natsien valtaannousu

Mein Kampf Puolueen uudelleen perustamisen jälkeen Hitler ryhtyi päämääriensä ajamiseen laillisin keinoin. Kannatus oli aluksi vähäistä. Käännekohta tuli suuren laman myötä 1930. Konservatiivit eivät olleet ikinä hyväksyneet Saksaan 1919 perustettua demokraattista hallintoa (Weimarin tasavaltaa), ja myös äärioikeisto vastusti sitä avoimesti. Sosiaalidemokraatit sekä keskustan ja oikeiston vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan laman aiheuttamaan šokkiin. Syyskuun 1930 vaaleissa NSDAP sai yllättäen 18 % äänistä ja 107 paikkaa Reichstagissa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vaalitulos oli katastrofi Heinrich Brüningin keskustaoikeistolaiselle hallitukselle, joka nyt menetti enemmistönsä. Hitlerin äänestäjistä suurin osa oli maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja keskiluokkaa, joihin 1920-luvun hyperinflaatio ja työttömyys iskivät kovimmin. Kaupungin työväestö ei juuri Hitleriä kannattanut: Berliinissä ja Ruhrin alueella kannatus oli olematonta. Brüningin tiukka taloudenpito oli tuomassa pientä helpotusta talouteen, joten hallitus halusi välttää presidentinvaalin 1932 ennen nousukautta ja taivutteli natsipuoluetta suostumaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin kauden jatkamiseen. Hitler kieltäytyi ja lähti Hindenburgia vastaan vaalissa, jonka hävisi. Hän tuli kuitenkin toiseksi molemmilla kierroksilla ja sai 35 % äänistä toisella kierroksella huhtikuussa. Hindenburg erotti hallituksen ja nimitti uudeksi pääministeriksi Franz von Papenin, joka välittömästi määräsi uudet Reichstagin vaalit. Heinäkuussa 1932 NSDAP sai parhaan vaalituloksensa, 230 paikkaa, ja siitä tuli suurin puolue. Koska natsit ja heille vihamieliset kommunistit hallitsivat nyt yhdessä enemmistöä paikoista, hallituksen muodostaminen kävi mahdottomaksi. Uusi Reichstag hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit. Papenin keskustapuolue (Zentrumspartei) alkoi neuvottelut natsien kanssa hallitusyhteistyöstä, mutta Hitler vaati valtakunnankanslerin asemaa ja valtakunnanpresidentin lupausta antaa hänelle poikkeustilavaltuudet. Yhteistyö kariutui, eikä NSDAP saavuttanut työväenluokan tukea, joten marraskuun 1932 vaaleissa natsit menettivät kannatustaan, mutta olivat edelleen suurin puolue. Hindenburg erotti luottamuksensa menettäneen Papenin, ja määräsi kenraali Kurt von Schleicherin muodostamaan hallituksen. Von Schleicher saikin koottua hallituksen sosiaalidemokraattisista ammattiyhdistysten edustajista ja Gregor Strasserin johtamista NSDAPista erkaantuneista kansallissosialisteista. Gregor Strasser Papen ja Alfred Hugenberg, Saksan nationalistisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) johtaja taivuttelivat Hindenburgia nimittämään Hitler valtakunnankansleriksi koalitiossa DNVP:in kanssa ja lupasivat, että he pitäisivät Hitlerin aisoissa. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring) von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Tällä välin von Schleicher myönsi epäonnistumisensa ja pyysi hajoittamaan Reichstagin uudelleen. Hindenburg erotti hänet ja nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, Papenin varakansleriksi ja Hugenbergin valtiovarainministeriksi. Hitler vannoi virkavalansa uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka Hindenburg vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna, ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.

Valtiopäivätalon palo

Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja. Seuraavana päivänä säädettiin valtakunnanpresidentin määräys kansan ja valtion suojelemiseksi (Verordnung des Reichspräsidenten zum Schutz von Volk und Staat). Sillä peruutettiin suurin osa 1919 perustuslaissa määrätyistä ihmisoikeuksista, mukaan lukien lehdistön- ja sananvapaus. Suuresta määrästä rikoksia voitiin nyt langettaa kuolemantuomio. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin pian ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin. 3. maaliskuuta 1933 vaaleissa natsit saivat 43,9 % äänistä. Hitlerin hallitus sai vain pienen enemmistön Reichstagissa koalitiossa DNVP:in kanssa. Uuden Reichstagin kokoonnuttua ensimmäisenä toimena ajettiin läpi laki kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Ermächtigungsgesetz, 23. maaliskuuta). Se antoi Hitlerin hallitukselle luvan säätää lakeja Reichstagin asemasta. Lisäksi hallitus saisi toimia vain valtakunnankanslerin aloitteiden mukaan. Ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, kommunistit oli jo vangittu, ja SA:n joukot "taivuttelivat" muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Lain säätämisen jälkeen myös SPD kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajoittaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta NSDAP julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi. Ammattiyhdistysliike ADGB (Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund) murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja NSBO (Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation) valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään saksalaiseen työläisrintamaan (Deutsche Arbeitsfront, DAF), joka oli natsien järjestö. Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle. Kesällä 1934 tapahtui natsipuoleen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta–1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Rö