:: wikimiki.org ::
| Luovutettu Karjala |
Luovutettu Karjala
Luovutetulla Karjalalla (myös pakkoluovutettu Karjala tai menetetyt alueet) tarkoitetaan Moskovan ja Pariisin rauhanteoissa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamaa maa-aluetta, joka oli koko Suomesta noin kymmenesosa. Asukkaita alueella oli yli 400 000, silloisesta väkiluvusta 11 %. Karjala-keskustelussa monesti viitataan termillä luovutettu Karjala myös muihin pakkoluovutettuihin alueihin.
Historia
Talvisodan jälkeen Moskovan rauhassa luovutettavaksi määrätty Karjalan osa liitettiin asukkaista lähes tyhjänä Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan. Siitä lähtien Suomen politiikkaan on vaikuttanut Karjala-kysymys. Vuoteen 1941 mennessä Karjalaan oli muuttanut noin 188 000 neuvostoliittolaista asukasta.
Jatkosodan alettua neuvostoasukkaat palasivat Neuvostoliiton puolelle ja asemasodan aikana suomalaiset evakot pääsivät jälleenrakentamaan talvisodassa tuhoutuneita maitaan. Kuitenkin vuoden 1944 suurhyökkäyksen alta uudestaan paenneet ehtivät ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavarat. Suomi joutui luovuttamaan alueen uudelleen välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhassa 1947. Tällä kertaa Karjalankannas liitettiin osaksi Leningradin aluetta ja Laatokan Karjala osaksi Karjalais-suomalaista tasavaltaa.
Siirtokarjalaiset asutettiin Suomessa kaikkialle maahan Lappia, suurelta osin pohjoista ja koillista Pohjanmaata ja rannikon ruotsinkielisiä seutuja lukuun ottamatta[http://www.luovutettukarjala.fi/kartat/sijoituskartta.htm]. Petsamon väki sijoitettiin Lappiin.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto siirsi alueelle väkeä lähinnä Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Valtaosa asukkaista siirtyi vapaaehtoisesti. Useimpien Karjalankannaksella olevien suomalaispitäjät nimettiin neuvostotyylisiksi vuonna 1948: esimerkiksi Kirvusta tuli Svobodnoje eli vapaasti suomentaen Vapauskylä. Karjalan tasavaltaan liitetyllä Raja-Karjalan ja Laatokan Karjalan alueella taas nimiä ei juuri muutettu.
Aluetta alettiin nopeasti muuttaa neuvostojärjestelmän mukaiseksi. Rakennettiin kolhooseja ja sovhooseja. Kirkot otettiin muuhun käyttöön: esimerkiksi Konevitsan luostarista tehtiin asevarasto, joistakin kirkoista taas tehtiin elokuvateattereita tai navettoja.
Toisin kuin muualla Neuvostoliitossa, Leningradin alueella ei kuntien nimiä muutettu takaisin vanhoiksi. Tämä selittyy osin sillä, että alueelle sodan jälkeen siirretyt ihmiset eivät tunteneet alueen suomalaishistoriaa eivätkä tietenkään kokeneet sitä historiaa omakseen. Näin venäjänkieliset nimet jäivät samoiksi.
Tilastoja
Luovutettu alue oli hyvin suomenkielinen. Viipurin läänissä oli vuonna 1920 ruotsinkielisiä vain 1,4 %, kun muualla Suomessa lukema oli 13 %. Alueella oli 450 teollisuuslaitosta, tärkeimpinä selluloosatehtaat, joiden tuotanto oli neljäsosa koko maan tuotannosta. Metsiä alueella oli 11 % koko maasta.
Nykytilanne
Suurin osa sovhooseista ja kolhooseista on hylätty ja tuhottu. Teollisuus on suurilta osin lopahtanut, tosin Ensossa on edelleen sellutehdas. Lukuisat sotilaskohteet on jätetty rappeutumaan. Useat talot tyhjenevät ja lahoavat.
Suomalaisvoimin on kohennettu monia rakennuksia ja alueita. Monrepos'n huvilapuistoa restauroidaan ja Alvar Aallon suunnittelemaa Viipurin kirjastoa kunnostetaan. Joillekin karjalaisille on muodostunut jokakesäiseksi toimeksi hautausmaiden siistiminen, tärkeänä osana hautakiven pystyyn nostaminen.
Luovutetun Karjalan pitäjät
- 39 pitäjää luovutettiin kokonaan.
Antrea
Kivennapa
Rautu
Suursaari
Harlu
Koiviston mlk
Ruskeala
Terijoki
Heinjoki
Kuolemajärvi
Räisälä
Tytärsaari
Hiitola
Kurkijoki
Sakkola
Uusikirkko
Impilahti
Käkisalmen mlk
Salmi
Valkjärvi
Jaakkima
Lavansaari
Seiskari
Viipurin mlk.
Johannes
Lumivaara
Soanlahti
Vuoksela
Kanneljärvi
Metsäpirtti
Sortavalan mlk
Vuoksenranta
Kaukola
Muolaa
Suistamo
Äyräpää
Kirvu
Pyhäjärvi Vpl
Suojärvi
- Osittain luovutettiin ja jälkeenpäin liitettiin naapurikuntiin 5 pitäjää.
Enso
Jääski
Pälkjärvi
Vahviala
Korpiselkä
Säkkijärvi
- Osittain luovutettiin ja jatkoivat itsenäisinä kuntina 16 pitäjää
Ilomantsi
Joutseno
Kitee
Lappee
Nuijamaa
Parikkala
Rautjärvi
Ruokolahti
Saari
Simpele
Tohmajärvi
Uukuniemi
Vehkalahti
Virolahti
Värtsilä
Ylämaa
- Kaupunkeja luovutettiin kolme
Käkisalmi
Sortavala
Viipuri
- Kauppaloita kaksi
Koivisto
Lahdenpohja
- Lisäksi kaksi saarta
Valamo (luostari)
Konevitsa (luostari)
Katso myös
- Karjala-kysymys
- Luovutetut alueet
Linkit
- [http://www.luovutettukarjala.fi Luovutetun Karjala -sivusto] - Luovutetun Karjalan historia pitäjittäin
- [http://karjalantragedia.info/ Karjalan tragedia]
Luokka:Suomi
Luokka:Karjala
Luokka:Karjalan tasavalta
Moskovan rauha
Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. Rauha astui voimaan 13. maaliskuuta, kun Suomen joukot olivat murtumassa ja Neuvostoliiton joukot lähentelivät jo Suomen sen ajan toiseksi suurinta kaupunkia, Viipuria. Neuvostoliiton halukkuutta rauhaan lisäsi Ranskan ja Iso-Britannian lupaama lopulta riittämättömäksi arvioitu sotilaallinen apu Suomelle. Avun toteutuminen arvioitiin lisäksi epävarmaksi.
Rauhanehdot
Rauhasta ei suoranaisesti edes neuvoteltu, vaan Neuvostoliitto saneli ehdot. Rauhanehdot olivat Suomelle raskaat runsaiden alueluovutuksien johdosta. Suomi menetti yhteensä noin 35 000 km² eli noin 10 prosenttia alueestaan ja sai haasteekseen evakkoon lähteneiden 422 000 henkilön eli 12 % väestöstä asuttamisen.
Luovutettuihin alueisiin kuuluivat:
- Karjalankannas (Viipuri ja Käkisalmi)
- Laatokan Karjala (Sortavala)
- Osia Sallasta ja Kuusamosta
- Suomen hallitsema osa Kalastajasaarentoa Petsamosta
- Suomenlahden ulkosaaret: Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari
Muita rauhanehtoja olivat muun muassa:
- Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi seuraaviksi 30 vuodeksi
- Menetettyjen alueiden taloudellisten laitosten palauttaminen (koneet ym.)
- Liittoutumattomuus Neuvostoliittoa vastaan
Moskovan rauha, jota joskus kutsutaan myös välirauhaksi, ei tule sekoittaa vuonna 1944 solmittuun Moskovan välirauhaan, joka päätti jatkosodan. Lopullisesti Suomen ja Neuvostoliiton sekä Britannian ja eräiden muiden liittoutuneiden välisen sodan tulokset määritteli Pariisin rauhansopimus 1947.
Luokka:Rauhansopimukset
Luokka:Toinen maailmansota
Luokka:Suomi 1939-1945
Neuvostoliitto
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (СССР ; SNTL) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliitto oli purkautuessaan 1991 pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta).
Pääkaupunki oli Moskova. Historiansa aikana Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden määrä vaihteli, hajotessaan Neuvostoliitto oli jaettu viiteentoista sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joista tuli itsenäisiä valtioita maan hajotessa. Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa.
Historia
Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut Lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset.
Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto.
Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3.3.1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918.
Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan ja vuonna 1929 Tadžikistan.
Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto.
Sisällisodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.
Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytönössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.
Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940.
Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla.
Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyyisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin keski-Venäjällä ja Ukrainassa.
Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.
23. elokuuta 1939 toistensa päävastustajilta Espanjan sisällissodasta alkaen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja salaisesti jakoivat Itä-Euroopan keskenään etupiireihin. Maat jakoivat keskenään Puolan, jonne ne olivat hyökänneet syyskuussa 1939.
Talvella 1939–1940 Neuvostoliitto kävi Suomea vastaan talvisodan. Sodan aloittamisen vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Sota alkoi Suomen hallituksen kieltäydyttyä Neuvostoliiton aluevaatimuksista ja neuvottelujen katkettua. Neuvostoliiton vaatimusten perusteena oli väite Leningradin turvavyöhykkeen laajentaminen ja Suomenlahden purjehduskelpoisuuden varmistaminen ja sotilastukikohta Hangossa.
22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sen eteneminen pysähtyi ensimmäisenä talvena näköetäisyydelle Moskovasta. Sodan kulku kääntyi seuraavana talvena Stalingradissa ja Kurskissa 1943. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Sodan jälkeen joutuivat karkoitetuiksi mm. Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös sosialistinen Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa.
Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov, joka aloitti yhteiskunnassa voimakkaat destalinisaatiotoimet ja purki GULAG-järjestelmää.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.
Neuvostoliiton loppu
1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli maan johtaja.
Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vuonna 1986 esitti hyvin suuren, yli 320 000 000 000 dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa. Gorbatšov päätti mennä kilpavarusteluun mukaan, mutta jotta hän olisi saanut resursseja kilpaillakseen USAn kanssa, oli Neuvostoliiton taloutta uudistettava. Niinpä Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi "perestroika" (uudistuspolitiikka) ja "glasnost" (avoimuus) nimillä.
Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot voittivat kansanedustajien vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Talous ajautui syvään kriisiin kilpavarustelukierteen takia. Berliinin muuri murtui.
Vuonna 1990 Moskovassa oli 200 000 ihmisen mielenosoitus, joka osoitti mieltään uudistusten puolesta. Liettuan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät itsenäisiksi julistautumisen puolesta.
Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Elokuussa vanhoilliset yrittivät kaapata vallan, mutta yritys epäonnistui ja pönkitti Jeltsinin valtaa entisestään. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät, että Neuvostoliitto lakkautetaan ja perustetaan löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö. Neuvostoliiton paikka YK:n turvallisuusneuvostossa siirtyi Venäjälle 24. joulukuuta. Seuraavana päivänä Gorbatšov erosi ja 26. lokakuuta Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.
Hallinnollinen jako
Neuvostoliiton johtajat
Muodollisesti Neuvostoliittoa johti presidentti. Käytännössä valta oli yleensä jossain muualla, esimerkiksi kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerillä. Uusi johtaja pyrki vakiinnuttamaan valta-asemansa.
- V. I. Lenin 1922–1924
- J. V. Stalin 1924–1953
- Georgi Malenkov 1953–1955
- Nikita Hruštšov 1955–1964
- Leonid Brežnev 1964–1982
- Juri Andropov 1983–1984
- Konstantin Tšernenko 1984–1985
- Mihail Gorbatšov 1985–1991
ImageSize = width:800 height:100
PlotArea = width:700 height:80 left:0 bottom:20
DateFormat = yyyy
Period = from:1919 till:1991
TimeAxis = orientation:horizontal
ScaleMajor = unit:year increment:5 start:1920
# there is no automatic collision detection,
# so shift texts up or down manually to avoid overlap
Define $dy = 25 # shift text to up side of bar
PlotData=
bar:Leaders color:red width:75 mark:(line,white) align:left fontsize:S
from:start till:1922 shift:(-10,$dy) text:Vladimir~Iljits~Lenin
from:1922 till:1953 shift:(-30,$dy) text:Josif Stalin
from:1953 till:1955 shift:(-7,-5) text:Georgi~Malenkov
from:1955 till:1964 shift:(-40,$dy) text:Nikita Hrustsev
from:1964 till:1982 shift:(-35,$dy) text:Leonid Breznev
from:1982 till:1984 shift:( -7, 5) text:Juri~Andropov
from:1984 till:1985 shift:( -3,-20) text:Konstantin~Tsernenko
from:1985 till:end shift:(-25,$dy) text:Mihail~Gorbatsov
Katso myös
- Venäjä
-
ko:소비에트 연방
ja:ソビエト連邦
simple:Soviet Union
th:สหภาพโซเวียต
Luovutetut alueet.]]
Luovutetuilla alueilla tarkoitetaan Suomen Neuvostoliitolle vuonna 1940 ja vuonna 1944 luovuttamia alueita: Karjalaa, Sallaa, Petsamoa ja Suomenlahden ulkosaaria Seiskaria, Suursaarta, Lavansaarta, Peninsaarta ja Suurta ja Pientä Tytärsaarta.
Tämän lisäksi vuonna 1947 luovutettiin Petsamon vierestä Inarista Jäniskosken voimalan alue, mutta tällä kuitattiin osa sotakorvauksista.
Suomi joutui luovuttamaan Moskovan rauhassa vuonna 1940 Hangon Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi vuokra-alueeksi. Jatkossodassa Hanko vallattiin takaisin.
Suomi joutui luovuttamaan Moskovan välirauhassa 1944 Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi Porkkalan vuokra-alueen viideksikymmeneksi vuodeksi. Neuvostoliitto luopui siitä kuitenkin jo 25. tammikuuta 1956 katsoessaan Suomenlahden valvonnan tältä osin tarpeettomaksi. Porkkalan vuokra-alueeseen kuuluivat Porkkalanniemi ja Upinniemi sekä niiden edustalla olevia saaria – osia Siuntiosta, Kirkkonummesta ja Espoosta.
Katso myös
- Jatkosota
- Pariisin rauha, 1947
- Karjala-kysymys
- Luovutettu Karjala
- Talvisota
- Moskovan rauha
Luokka:Suomi
Talvisota:Tämä on artikkeli Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Musiikkiyhtyeestä kertoo artikkeli Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye)
Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye)
Talvisota oli talvella 30. marraskuuta 1939–13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Sodan päätteeksi solmitussa Moskovan rauhansopimuksessa Suomi menetti 10 prosenttia alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu rankoista talviolosuhteista, jotka johtivat Puna-armeijan valtaviin tappioihin ja suomalaisten mottitaktiikasta. Maailman lehdistö seurasi sotaa tarkasti, ja yleinen sympatia oli Suomen puolella. Sana sisu pääsi siten kansainväliseen tuntemukseen.
Talvisodan tausta
1930-luvun lopulla Neuvostoliitto pyrki suojautumaan pelättävissä olevan Saksan hyökkäyksen varalta. Se aikoi laajentaa vaikutustaan Saksan kanssa salaa neuvotellun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti.
Neuvostoliiton diplomaatit kävivät vuoden 1939 ajan Suomen kanssa neuvotteluja esittäen alueluovutuksia ja -vaihtoja sekä Neuvostoliiton sotilastukikohtien sijoittamista Suomen maaperälle. Motiivina oli heidän mukaansa Leningradin turvaaminen etäännyttämällä vieraan valtion rajaa siitä. Neuvostoliitto tarjosi vaihtokauppana laajempia alueita Karjalasta. Saman kaltaisia neuvotteluja se kävi myös Baltian maiden kanssa.
Suomen hallitus koki vaatimukset kestämättöminä ja kieltäytyi, vaikka silloin Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut Mannerheim ja Suomen hallituksen neuvottelijana ollut Paasikivi olisivat suostuneet niihin ainakin osittain.
Sodan alku
Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomasti marraskuussa Neuvostoliitto järjesti Mainilan laukaukset, joilla se naamioi hyökkäyssotansa puolustukselliseksi toimenpiteeksi. Neuvostoliitto muodosti myös Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen suomalaisista kommunisteista ja katsoi täten käyvänsä sotaa ainoastaan porvarillisia vihollisia vastaan. Täten Neuvostoliitto sai myös lisämotiivin, kun se väitti Terijoen hallituksen pyytäneen apua Neuvostoliitolta viemään loppuun vuoden 1918 sisällissota ja vallankumouksen toteuttaminen Suomessa.
Puna-armeijan hyökkäys alkoi 30. marraskuuta 1939. Sen tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella kello 6.50. Kaupunkien pommitus alkoi kello 9, yhteensä 16 paikkakuntaa pommitettiin, Helsinkiä kahdesti. Presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta kello 13.30. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti myöhään illalla radiopuheen, jossa hän kertoi neuvostohallituksen antaneen Puna-armeijalle määräyksen varmistua valtion ulkoisesta turvallisuudesta.
Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen tuomittiin ympäri maailman. Muodollisena kansainvälisenä protestina Neuvostoliitto erotettiin 14. joulukuuta 1939 Kansainliitosta, joka päätöslauselmassaan tuomitsi hyökkäyksen ja kehotti jäseniään antamaan apua Suomelle.
Sodan kulku
Suomi oli alkanut varautua puolustukseen jo neuvottelujen aikana ja oli suorittanut täydellisen liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä. Neuvostojoukkojen hyökätessä Suomi oli jo organisoinut puolustuksensa.
Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kolmelta suunnalta. Pääpaino oli hyökkäyksellä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja siitä Helsinkiin. Toinen tavoite oli katkaista Suomi hyökkäyksellä vyötärön kapeimmasta kohdasta Ouluun. Pohjoisessa hyökättiin Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja Ruotsin rajalle.
Kannaksella Puna-armeija törmäsi välittömästi Suomen tärkeimpään linnoituslinjaan, Mannerheim-linjaan. Suomi sai ensimmäisen merkittävän voittonsa Tolvajärven taistelussa joulukuun alkupuolella. Tämä voitto paransi suomalaisten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa.
Neuvostoliiton hyökkäys pysäytettiin kauttaaltaan joulukuussa. Tähän vaikuttivat talviolosuhteet, joihin Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei soveltunut, ja kömpelö taktiikka. Suurimman voiton Suomi sai Suomussalmen taistelusta ja sitä seuranneesta Raatteentien taistelusta, joissa kaksi Suomen katkaisua yrittänyttä divisioonaa tuhottiin. Nämä taistelut ovat perinteisiä esimerkkejä mottitaktiikasta. Tappion seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteistaan vyötärön seudulla.
Neuvostoliitto aloitti toisen, Kannakselle keskitetyn offensiivinsa 1. helmikuuta. Tämä ja Suomen kriittiseksi huonontunut pula ampumatarvikkeista johti Mannerheimin linjan murtumiseen. Puna-armeija sai ensimmäisen merkittävän voittonsa 11. helmikuuta, kun se pääsi murtoon Lähteen lohkolla. Suomalaiset epäonnistuivat vastahyökkäyksessä, ja seuraavina päivinä Puna-armeija laajensi murtoaan tukilinjan läpi. 15. helmikuuta Mannerheim antoi Kannaksen armeijalle käskyn perääntyä väliasemaan.
Lakkautetut rauhanneuvottelut aloitettiin uudelleen. Neuvostoliittoa rauhan sopimiseen painosti uhka Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan taholta. Todellisuudessa Suomeen lähetettäville Britannian ja Ranskan joukoille oli annettu käsky olla osallistumatta taisteluihin Neuvostoliittoa vastaan, sillä Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska suunnittelivat Suomen auttamisen varjolla itse asiassa Norjan satamien valloittamista, aluevesien miinoittamista ja Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Tätä kuitenkaan Neuvostoliitto ei tiennyt, joten heidän osallistumisensa talvisotaan Suomen puolella nähtiin uhkana. Myös Puna-armeijan massiiviset tappiot tekivät sodasta kalliin, ja lähestyvä kelirikkoaika tiesi, ettei Suomen valtaaminen missään tapauksessa olisi ollut nopea tavoite.
Rauha
Yhdistyneen kuningaskunnan
Suomalaiset pitivät maaliskuussa puolustusasemista kiinni epätoivoisesti, jotta neuvottelijoilla olisi toivoa saada edullinen rauha. Puna-armeija oli edennyt lähes Viipuriin ja Puolustusvoimat oli murtumisen partaalla, kun Moskovan rauha allekirjoitettiin. Se astui voimaan 13. maaliskuuta 1940.
Moskovan rauhan ehdot olivat Suomelle kalliit. Se menetti suuren osan Karjalasta, teollisuudesta ja Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin.
Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet
Suomen armeijalla oli puolellaan kokemus, maaston tuntemus, sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kylmässä ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin 1000 kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli vain muutamia teitä ja vähän asutusta. Sukset, ahkio, teltta ja kamina olivat talvisodan salaisia aseita Suomen puolella. Näitä varusteita ja niihin liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-lukujen aikana.
Välineiden ja taitojen vaikutusta tehostettiin polttamalla rajaseudun kylät ja erilliset rakennukset, jolloin vihollinen ei voinut niissä majoittua.
Puna-armeijalla oli puolellaan ylivoimainen kalusto- sekä miesylivoima. Toisaalta Puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskeisiltä alueilta, eli arolta, jossa se luotti avoimeen hyökkäykseen vihollista vasten. Lisäksi upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin sodankäynnistä.
Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä olivat Stalinin puhdistukset vuonna 1938, joissa noin 30 000 Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettua upseeria tapettiin. Mekanisoitua sodankäyntiä oli kehitetty salaisesti Neuvostoliitossa yhdessä Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei nähty 1930-luvun neuvostoliittolaisten uutta sodankäyntiä, vaan kokemattomien upseerien vaativissa ja oudoissa oloissa suorittamia tehtäviä.
Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödykseen tekemällä motteja hyökkääjän kolonnista. Talvisodan katastrofi johti Puna-armeijan johdossa selvityksiin ja teloituksiin.
Merkittävä suomalaisten vahvuus oli myös radiotiedustelu, eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitettujen sanomien avaus. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa keskittämään moteissa kaiken voiman tiedossa olevia ulosmurtautumisia vastaan ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes miehityksettä.
Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjunta-välineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut aina jalkaväkimiinoja riittävästi tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes rauhanaikana suunnitellusta määrästä. Panssarintorjuntakiväärin hankintaa oli suunniteltu, mutta se ei toteutunut ennen sodan alkua. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet kuten polttopullot ja kasapanokset eivät olleet aina käytettävissä suojattomasta maastosta johtuen. Panssarintorjunnan heikkoudet johtivat helposti jalkaväen moraalin alentumiseen ja suoranaista pakokauhua esiintyi joskus.
Osapuolten tappiot
Suomalaisten tappiot olivat 22 800 kaatunutta. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 49 000 kaatunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella tämän luvun olevan liian pieni. Everstiluutnantti G.F. Krivoshejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä toteaa, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:
- Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
- Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.
Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštševin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin.
Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 prosenttia koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.
Lyhyen rauhan jälkeen seurasi jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodanjulistus annettiin 25. kesäkuuta 1941.
Ruotsin ja Viron roolit talvisodassa
Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat hieman Suomea sodassa. Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 000 henkilöä. Virallinen Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin ja kielsi liittoutuneiden ja monien muidenkin maiden pyynnöt joukkojen kuljetuksesta Suomen avuksi. Ruotsi oli ennen sotaa sitoutunut muun muassa hoitamaan Ahvenanmaan puolustuksen sotatilanteessa. Sodan syttyessä Suomen pyynnöt asiasta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Suomen oli puolustettava itse Ahvenanmaata. Ruotsin tyly asenne naapurimaataan kohtaan aiheutti närää kautta Euroopan ja ulkomaiset lehtimiehet kirjoittelivatkin aiheesta tyyliin "ruotsalaiset saattavat joutua katumaan päätöstään". Suomi pystyi kuitenkin pitämään itsenäisyytensä ja Ruotsin rajaa ei näin päästy uhkaamaan idästä.
Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli lentotukikohta, josta erityisesti pommitettiin Turkua.
Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla. Henkilökohtaisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien Puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne ole koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia).
Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.
Talvisodan merkityksestä
Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Saksa arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi" ja päätti lopulta hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta venäläiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja jäykkien komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista, joka heijastui toisen maailmansodan loppuhetkiin. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä tietenkin suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa.
Neuvostoliiton virallinen kanta oli 1980-luvulle asti, että talvisota oli vain pieni rajaselkkaus. Sittemmin Venäjällä on ilmestynyt kirjallisuutta ja TV-dokumenttejä, joissa sodan laajuus ja dramaattisuus on esitelty.
Kirjallisuutta
- Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat. ISBN 951-0-24638-7
- kertoo suomalaisen panssarintorjunnan teoriasta ja käytännöstä vuosina 1917–1945
- Erkki Palolampi: Kollaa Kestää ISBN 951-0-16034-2
- Kertoo Kollaanjoen taisteluissa. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
- useita kirjoittajia: Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9. Toimitus: Jari Leskinen ja Antti Juutilainen
- kertoo erään näkemyksen talvisodasta
Katso myös:
- Media ja sodankäynti Suomessa
- Jatkosota
- Talvisodan henki
- Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
- [http://www.iremember.ru/infantry/krutskikh/krutskikh.htm Neuvostoliittolaisen Talvisodan veteraanin haastattelu]
Luokka:Suomi 1939-1945
Luokka:Toinen maailmansota
ko:겨울 전쟁
ja:冬戦争
Moskovan rauha
Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. Rauha astui voimaan 13. maaliskuuta, kun Suomen joukot olivat murtumassa ja Neuvostoliiton joukot lähentelivät jo Suomen sen ajan toiseksi suurinta kaupunkia, Viipuria. Neuvostoliiton halukkuutta rauhaan lisäsi Ranskan ja Iso-Britannian lupaama lopulta riittämättömäksi arvioitu sotilaallinen apu Suomelle. Avun toteutuminen arvioitiin lisäksi epävarmaksi.
Rauhanehdot
Rauhasta ei suoranaisesti edes neuvoteltu, vaan Neuvostoliitto saneli ehdot. Rauhanehdot olivat Suomelle raskaat runsaiden alueluovutuksien johdosta. Suomi menetti yhteensä noin 35 000 km² eli noin 10 prosenttia alueestaan ja sai haasteekseen evakkoon lähteneiden 422 000 henkilön eli 12 % väestöstä asuttamisen.
Luovutettuihin alueisiin kuuluivat:
- Karjalankannas (Viipuri ja Käkisalmi)
- Laatokan Karjala (Sortavala)
- Osia Sallasta ja Kuusamosta
- Suomen hallitsema osa Kalastajasaarentoa Petsamosta
- Suomenlahden ulkosaaret: Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari
Muita rauhanehtoja olivat muun muassa:
- Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi seuraaviksi 30 vuodeksi
- Menetettyjen alueiden taloudellisten laitosten palauttaminen (koneet ym.)
- Liittoutumattomuus Neuvostoliittoa vastaan
Moskovan rauha, jota joskus kutsutaan myös välirauhaksi, ei tule sekoittaa vuonna 1944 solmittuun Moskovan välirauhaan, joka päätti jatkosodan. Lopullisesti Suomen ja Neuvostoliiton sekä Britannian ja eräiden muiden liittoutuneiden välisen sodan tulokset määritteli Pariisin rauhansopimus 1947.
Luokka:Rauhansopimukset
Luokka:Toinen maailmansota
Luokka:Suomi 1939-1945
Karjala-kysymys.]]
Karjala-kysymyksellä tarkoitetaan Suomen poliittisessa kielenkäytössä luovutetun Karjalan ja muiden Suomen talvi- ja jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle Moskovan ja Pariisin rauhassa luovuttamien alueiden asemaa. Kysymykseen viitataan myös sanoilla Karjalan kysymys, Karjala-keskustelu tai luovutettujen alueiden palautuskeskustelu. Vaikka nimitys Karjala-kysymys näennäisesti viittaakin vain luovutettuun Karjalaan, sillä tarkoitetaan kuitenkin useimmiten myös muidenkin luovutettujen alueiden eli Petsamon, Sallan, Kuusamon ja Suomenlahden ulkosaarten palautuskeskustelua.
Kysymyksen historia
Toinen maailmansota
Talvisodan jälkeen Moskovan rauhassa Suomi joutui luovuttamaan suuren osan Karjalaa, osan Sallaa ja Kuusamoa, Petsamon Kalastajasaarennon sekä Suomenlahdella sijaitsevat Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren. Pohjois-Suomesta luovutetut laajat alueet olivat harvaan asuttuja. Koska luovutetusta Karjalasta evakuoidun väestön lukumäärä oli paljon suurempi kuin pohjoisesta tai Suomenlahden saarilta evakuoidun, alueluovutukseen liittyvät ongelmat leimautuivat nimen omaan "Karjala-kysymykseksi". Pääministeri Ryti olisi Paasikiven ja Tannerin tukemana halunnut taloudellisista syistä jättää ainakin osan karjalaisista luovutetulle alueelle. He suunnittelivat karjalaisille mahdollisuutta valita kanta-Suomeen muuttamisen ja kotiseudulleen jäämisen välillä. Lähes kaikki karjalaiset kuitenkin päättivät itse, etteivät jää Neuvostoliiton asukkaiksi.
Syntynyt Karjala-kysymys painottui evakkojen asuttamiseen, mutta myös palautuksen vaatimiseen. Eduskunta sääti pika-asutuslain. Karjalaiset kunnat ja seurakunnat perustivat Karjalan liiton puolustamaan karjalaisten etuja. Ryti antoi karjalaisia katkeroittaneen lausunnon, ettei evakoilla ole oikeutta korvauksiin. Eduskunta päätti kuitenkin toisin ja osa karjalaisten menetyksistä korvattiin.
Jatkosodan aikana karjalaiset evakot palasivat kotiseudulleen. Sodan aikana toivottiin ratkaisua myös Itä-Karjalan kysymykseen Suomen edetessä syvemmälle Neuvostoliittoon. Kuitenkin vain Moskovan rauhaa edeltäneet Suomen alueet liitettiin eduskunnan päätöksellä jälleen Suomeen. Karjalaiset lähtivät uudelleen evakkoon vuoden 1944 suurhyökkäyksen tieltä. Evakkoon lähtö tapahtui kiireesti ja harva sai mukaansa paljon omaisuutta. Suomessa ei täysin ymmärretty eikä hyväksyttykään evakkoon lähtöä. Moni siirtokarjalainen joutui kokemaan ryssittelyä. Tilojaan osittain luovuttamaan joutuneet länsisuomalaiset saattoivat katkerina tokaista, että "olisitte jääneet sinne Karjalaanne" kun taas siirtokarjalaiset katsoivat jäämisen mahdottomaksi.
Pariisin rauhanneuvotteluissa Paasikiven johtama valtuuskunta olisi halunnut keskustella rajakysymyksestä, mutta Suomen annettiin antaa vain yksi lausunto näkemyksistään eikä rajantarkastuksista keskusteltu. Sopimuksessa 1947 Suomi joutui luovuttamaan entisten alueiden lisäksi vielä Petsamon. Karjalan palautuskysymys käsitti nyt myös Petsamon aluepalautuksen.
Kylmä sota
Kylmän sodan suomettuneessa Suomessa Karjalasta vaiettiin julkisesti ja poliittiset neuvottelut käytiin salassa. Presidentti Paasikivi yritti pari kertaa ottaa asian esille. Paasikiven muistelmien mukaan hän ajatteli YYA-sopimuksen jatkamisen hintana olevan Karjalan palautus. Kylmän sodan aikana Kekkosen lisäksi erityisesti ministeri Johannes Virolainen oli tunnettu palautuksen puolestapuhuja. Absolutistina tunnettu Virolainen lupasi ottaa ryypyn, kun Karjala palautuu.
Presidentti Urho Kaleva Kekkonen otti asian useasti esille neuvotteluissaan Neuvostoliiton edustajien kanssa. Saimaan kanavasta neuvoteltaessa hän ehdotti, että kanavan lähialueet ja Viipuri vuokrattaisiin Suomelle. Ne kuitenkin jäivät Neuvostoliitolle vuonna 1963 solmitussa sopimuksessa. Vuonna 1968 Kekkonen ehdotti Brežneville Viipurin alueen palauttamista, mutta Brezhnev ei suostunut. Kekkonen ei halunnut kysymystä esille julkisesti. Hän huomautti vuonna 1956 Karjalan Liitolle jyrkkäsanaisesti Liiton vaatimuksista ottaa asia esille Neuvostoliiton kanssa ja pyysi että Karjalan asiasta vaiettaisiin julkisuudessa.
Kekkonen piti palautusta suurena unelmana ja palautumattomuutta suurimpana epäonnistumisenaan. Keskeinen argumentti hänellä oli Saksojen kysymys. Kun NL ehdotti DDR:n tunnustamista, Kekkonen sanoi hinnaksi Karjalan palautuksen. Max Jakobson kertoo kirjassaan Tilinpäätös, että Karjalan palautus oli Kekkoselle pakkomielle. Erityisesti Porkkalan palautuksen yhteydessä 1955 Kekkonen ja Paasikivi toivoivat myös muiden alueiden palautusta. Kekkonen keskusteli asiasta suurlähettiläs Lebedevin kanssa, mutta Neuvostoliitolla ei ollut tähän halua. ETYK-konferenssissa 1973-75 Suomi ei ottanut palautusta esille.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen
Vapaa keskustelu alkoi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja siitä lähtien kiinnostus onkin ollut kasvavaa. Alueet jäivät Neuvostoliiton paikan ottanneen Venäjän federaation omistukseen. Monet ovat pitäneet hajoamisen jälkeistä aikaa otollisena palautukselle ja harmitelleet "tilaisuuden käyttämättä jättämistä" ja syyttäneet presidentti Mauno Koivistoa saamattomuudesta. Koivisto ei koko presidenttikautenaan osoittanut halua palauttaa Karjala. Kun Neuvostoliitto oli hajoamaisillaan, Koivisto lähetti Moskovaan ulkoministerin kertomaan, että Suomi ei vaadi Karjalaa takaisin.
Suomi irtaantui 21. syyskuuta 1990 yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä, mutta rajakysymykseen ei otettu kantaa. YYA-sopimuksen katsottiin Suomessa sopivan huonosti EUn rakennelmiin ja neuvottelut sen muuttamisesta aloitettiin v. 1991. Neuvostoliiton hajotttua tehtiin v. 1992 Venäjän kanssa ns. naapuruussopimus, jolla korvattiin YYA-sopimus. Se sisältää varsin epämääräisen ns. rajapykälän, mutta ei sotilaallisia kohtia. Suomi piti YYA-sopimuksen loppumista niin tärkeänä, että Karjalan asia jätettiin vapaaehtoisesti esille ottamatta.
Suomen Kuvalehti julkaisi artikkelin, jossa se väitti Suomen joutuneen EU-neuvotteluissa ilmoittamaan, ettei sillä ole rajavaatimuksia. Asiaa ei kuitenkaan ole julkisuudessa vahvistettu. Rajakiistat eivät ole olleet EU-jäsenyyden este: Baltian maat hyväksyttiin jäseniksi, vaikka niillä ei ollut rajasopimusta Venäjän kanssa.
Venäjän presidentti Boris Jeltsin totesi Martti Ahtisaarelle, että "jokainen Venäjän johtaja tuntee piston sydämessään tehdystä vääryydestä". Myöhemmin hän halusi kieltää keskustelun.
Vuonna 2000 presidentti Vladimir Putin sanoi suomalaisten lehtimiesten haastattelussa, että keskustelu rajamuutoksista vaikeuttaa maiden välisiä suhteita. Tähän presidentti Tarja Halonen totesi, että kaikesta on voitava avoimesti keskustella. Vuonna 2001 Suomen vierailullaan Putin otti sovittelevamman linjan, ja sanoi että rajanmuutokset eivät ole paras ratkaisu, ja ehdotti Karjala-kysymykseen vastaukseksi integraatiota ja yhteistyötä. Vuonna 1998 Venäjän talouskriisin yhteydessä Karjalan tasavallan presidentti Sergei Katanandov piti rajanmuutosta vaarallisena ja ennustamattomana tekona ja ilmoitti tasavallan johdon olevan paitsi rajanmuutosta, myös koko kysymykseen paluuta vastaan.
Nykytilanne
Sergei Katanandov
Nykyään keskustellaan, tulisiko alueet palauttaa vai jatkaa niiden tukemista lähialueyhteistyönä osana Venäjää. Tähän entinen suurlähettiläs Juri Derjabin sanoi helmikuussa 2005, että Venäjällä ei yksin ole resursseja kehittää Karjalaa ja ehdotti Suomelle yhteistyötä. Kehittämiseen tarvittaisiin hänen mukaansa 15–30 miljardia euroa.
Keskustelu on lisääntynyt esimerkiksi sen jälkeen, kun venäläinen televisiokanava NTV lähetti vuonna 2002 Karjalan palautuksesta dokumentin. Karjala-keskustelua käydään aktiivisesti esimerkiksi KareliaForumin keskustelupalstalla ja Karjala-lehdessä. Ajoittain keskustelu ylittää uutiskynnyksen Venäjällä: vuoden 2003 mielenosoitus ja Karjalan palautus -kirjan julkistaminen olivat esillä tiedotusvälineissä. Myös mielipidemittaukset on noteerattu Venäjällä.
Poliittiselle saati ulkopoliittiselle tasolle joitakin yksittäisiä kommentteja lukuun ottamatta Karjala-keskustelu ei kuitenkaan ole yltänyt, vaan on jäänyt kansalaiskeskusteluksi. Mikään puolue tai merkittävä poliittinen taho Suomessa ei aja Karjalan palautusta eikä toisaalta myöskään ole aktiivisesti asettunut vastustamaan palautusta. Jotkin yksittäiset poliitikot kuten Ari Vatanen ja Risto Kuisma ovat kuitenkin ilmaisseet tukensa palautukselle ja esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto on jyrkästi vastustanut jo asiasta puhumistakin. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa Timo Soini ja Arto Lahti kannattavat palautusta avoimesti ja Lahdella se kuuluu pääteemoihin.
Palautusjärjestöt
Kun puolueet eivät ole ottaneet asiaa ajaakseen, on perustettu muutamia kansalaisjärjestöjä ajamaan asiaa. Näistä suurin on talvisodan jälkeen perustettu karjalaisten etujärjestö Karjalan Liitto. Sen tavoitteisiin on aina kuulunut karjalaisen kulttuurin vaalimisen lisäksi Karjalan palautus Suomen valtiolliseen yhteyteen. Keväällä 2004 pidetyssä seminaarissa liitto totesi Karjala-kysymyksen tarkoittavan Karjalan palautusta.
Muut palautusjärjestöt ovat syntyneet tyytymättömyydestä Karjalan Liiton toimintaan palautusasiassa. Järjestöistä näkyvimmät ovat ProKarelia, Aluepalautus ry., ja Tarton Rauha ry.. ProKarelia on kansalaisjärjestö, joka haluaa edistää Karjala-keskustelua. Sillä on tähän tarkoitukseen internet-sivut ja keskustelufoorumi, ja se julkaisee Karelia Klubi -nimistä palautuslehteä, joka ilmestyy kuudesti vuodessa. Aluepalautus ry. on lähettänyt yksityisten karjalaisten tilojen palautusanomuksia Venäjän hallitukselle. Tarton Rauha ry. järjestää mm. keskustelutilaisuuksia. ProKarelia julkaisi maaliskuussa 2005 "Karjalan palautus" -nimisen kirjan, joka sai julkisuutta aina Venäjällä asti. Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen on valitellut, että niin sanotut "pienet palautusjärjestöt" vaikeuttavat heidän toimintaansa Venäjällä ja pilaavat heidän maineensa siellä.
Kysymyksen osa-alueita
Palautuksen hinta
Markku Laukkanen
Markku Laukkanen
Pelko siitä, että palautuksesta aiheutuu suuria kustannuksia on suurin palautuksen vastustamisen syy. Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 42 % palautuksen vastustajista oli sitä mieltä "jälleenrakentaminen olisi liian kallista". Kalleuskeskustelussa verrataan palautusta Saksojen yhdistämiseen ja sen odottamattoman suuriin kustannuksiin. Myös luovutettujen aluiden ränsistynyt nykytila arveluttaa. Mitään puolueetonta tutkimusta palautuksen vaikutuksista ei ole. Vain palautukseen myönteisesti suhtautuvat ovat tehneet laskelmia. Jotkut eivät pidä siitä, että tällaisessa "vääryyden korjaamisessa" edes ajatellaan sen hintaa.
Kansalaisjärjestö ProKarelian teettämän tutkimuksen mukaan palautus olisi taloudellisesti kannattava. Tämän tutkimuksen mukaan kustannukset olisivat noin 30 miljardia euroa kymmenen vuoden palautusprojektin aikana. Tutkimuksen pohjalta julkaistiin vuonna 2004 Veikko Saksen kirja Karjalan palautus. Helsingin kauppakorkeakoulun professori Arto Lahden mukaan pelkästään Karjalan infrastruktuurin kuten teiden ja asuntojen rakentamiseen kuluisi kaikkineen 28 miljardia euroa. Arvio jakautuu siten, että 20 miljardia euroa tulee yksityisiltä tahoilta ja 8 mrd euroa julkiselta taholta.
Oikea rauhansopimus?
Suomen viimeisin rajat määritellyt rauhansopimus on tehty Pariisissa vuonna 1947. Suomen virallisen kannan mukaan niitä ei ole tarpeen muuttaa. Virallisen kannan mukaan mikään sopimus ei toisaalta estä muuttamaan rajoja, jos yhteistä tahtoa Suomella ja Venäjällä riittäisi. Pariisin rauhaa on kritisoitu pakkorauhaksi. Tämän vuoksi keskustelussa nostetaan esille Tarton rauhansopimus, joka palauttajien retoriikassa käsitetään tasapuolisten sopijaosapuolten sopimukseksi. Perusteluksi esitetään myös, että Tarton rauha on ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rajasopimus.
Alueen rajan ovat määritelleet monet rajasopimukset, ensimmäisenä Pähkinäsaaren rauha. Kannattajien mielestä niihin ei voi palata siksi, että aikaisemmat rauhat on tehty Ruotsin ja Venäjän välillä kun taas Tarton rauha on ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rajasopimus. Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 16% vastustajista ajatteli, että "vanhojen vääryyksien perään on turha haikailla". Tämä oli toiseksi suurin vastustamisen syy.
Esimerkiksi Adolf Ehrnroothin mielestä Tarton rauhan rajat olivat ainoat oikeat. Tämä näkemys Tarton rajasta Suomen oikeana rajana on vastoin presidentti J.K. Paasikiven nimeen yhdistettyä näkökantaa, jonka mukaan Tarton rauhan rajat vedettiin Neuvosto-Venäjän ollessa vielä heikko ja ne olivat Suomen kannalta liian hyvät jäädäkseen pysyviksi. Tämän ajatuksen mukaan Venäjä on "aina" käyttäytynyt normaalin imperialistisen ja naapureitaan uhkaavan suurvallan tavoin kantaessaan huolta muun muassa Pietarin turvallisuudesta. Kysymys kuuluu, onko tämä realistisen idänpolitiikan kulmakivenä pidetty käsitys vielä ajanmukainen.
Omana aikanaan kaikki eivät suinkaan nähneet Tartonkaan rajaa "ainoana oikeana rajana", vaan monet Suomessa pitivät Tarton sopimusta "häpeärauhana", ja olisivat halunneet, että raja olisi heimosotien jälkeen sisältänyt Itä-Karjalan. Pariisin rauhaa taas on pidetty painostusrauhana, jossa Suomea ei päästetty neuvottelemaan rauhanehdoista, ja siksi pätemättömänä.
Näkemys erilaisissa raja- ja rauhansopimuksissa määriteltyjen rajojen luokittelusta "oikeudenmukaisiin" ja "epäoikeudenmukaisiin" voidaan kyseenalaistaa. Esimerkiksi Keski-Euroopassa rajoja on satojen ja tuhansien vuosien aikana siirretty lukemattomia kertoja ja monien alueet (esimerkiksi Ranskan ja Saksan raja-alueilla oleva Elsass) ovat olleet vuoroin useiden eri maiden hallinnassa.
Kellä oikeus Karjalaan?
Karjala on maantieteellisesti laajempi käsite kuin luovutetettu Karjala. Osia luovutetusta Karjalasta on ollut vuosien saatossa niin Ruotsin, Novgorodin, Venäjän kuin Suomenkin hallussa. Keskusteluissa on yritetty määritellä, mikä näistä on omistanut alueen ensin ja mikä kauimmin. Myös asukkaiden omistusoikeudesta on kiistelty.
Palautuksen vastustajat alleviivaavat usein, että Karjala oli itsenäistä Suomea vain 20 vuotta kun taas Venäjää 60 vuotta. Puolustajat vastaavat, että niin olivat kaikki muutkin Suomen alueet olleet ennen vuotta 1940 ja kysyvät, oikeuttaako "alueryöstö" omistuksen. Alueista Viipurin- ja Laatokan-Karjala liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, joten periaatteessa vain Petsamo, joka siirtyi Suomelle Tarton rauhassa, oli ollut Suomea vasta 20 vuotta.
Evakkokarjalaisten maaomistus on myös aiheuttanut eripuraa. Toisten mielestä valtio omistaa tilat, koska se osittain korvasi karjalaisille menetykset . Toiset taas sanovat, että tilat pitää palauttaa edellisille yksityisille omistajille. Omaisuutta ei kuitenkaan ole myyty valtiolle. Sama asia aiheutti keskustelua myös Porkkalan alueen palautuksen yhteydessä.
Alueella on asunut ennen toista maailmansotaa lähinnä suomensukuiseksi katsottua väestöä. Tätä argumenttia käyttävät palautuksen puolustajat, kun he pyrkivät osoittamaan, että omistusoikeus olisi Suomella tai suomalaisilla. Tämä nostaa esiin uudet kysymykset siitä, oikeuttaako historia tekemään nykymaailmassa päätöksiä, jotka vaikuttaisivat hyvin suureen joukkoon eläviä ihmisiä. On kysytty, voivatko nykysuomalaiset esittää vaatimuksia sillä perusteella, että he samaistavat itseensä satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneitä ihmisiä, jotka tuskin tunsivat suomalaisuuden käsitettä.
Viipurin Karjalaa lukuun ottamatta alueella asui keskiajalta 1600-luvulle pääasiassa ortodoksisia, karjalankielisiä karjalaisia. Vaikka karjalaiset olivat kielellisesti suomalaisten lähisukulaisia, oli uskonto- ja valtioraja ennen nationalismin syntyä kieltä merkittävämpi ryhmien määrittäjä. Ajatus ortodoksikarjalaisten suomalaisuudesta on niin ollen syntynyt vasta 1800-luvulla. Ruotsi kävi Karjalassa sotaa paitsi Venäjää myös ortodoksista uskontoa vastaan. Sotia edeltäneen suomalaisen ja luterilaisen asutuksen varhaisimmat juuret olivat Stolbovan rauhan jälkeisessä siirtolaisuudesta, jonka tieltä alkuperäisväestö muutti pois lähinnä Tverin Karjalaan Ruotsin luterilaisen painostuksen ja Venäjän lupaamien verohelpotusten vuoksi. Viipurin Karjala taas suomalaistui ja katolilaistui jo 1300-luvulla.
Venäläisväestö
Alueilla asuu sinne eri puolilta Neuvostoliittoa muuttaneita – etniseltä taustaltaan enimmäkseen venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia – ja heidän jälkeläisiään vajaat 370 000 (2002 ). Määrä laskee Venäjän yleisen väestönkehityksen myötä. Heidän asemansa palautuksessa on herättänyt kysymyksiä.
Nykyasukkaat on nähty sekä uhkana että mahdollisuutena. Helsingin Sanomien tutkimuksessa toiseksi eniten eli 14% pelkäsi, että "Suomeen syntyisi liian suuri venäläisvähemmistö, mikä aiheuttaisi jännitteitä". Epäilyksiä herättää Venäjän aktiivinen ja aggressiiviseksi väitetty tapa puolustaa naapurimaissaan asuvia venäläisvähemmistöjä ja niiden oikeuksia. ProKarelia on ehdottanut venäläisten alueelta poistumista helpottavia muuttoavustuksia ja puhunut myös siitä, että osan heistä olisi itse asiassa hyvä jäädä alueelle työvoimaksi. Osa alueella asuvista kuuluu virkamiehiin kuten rajavartijoihin ja ProKarelian arvion mukaan näiden siirryttyä uudelle rajalle nykyasukkaita jäisi alueelle noin 200 000. Tähän skenaarioon liittyy myös kysymykset siitä, myönnettäisiinkö heille Suomen kansalaisuus ja annettaisiinko heidän heti palautuksen jälkeen muuttaa nykyisen rajan puolelle Suomeen.
Palautusta on joskus vaadittu, tai siitä on unelmoitu, ilman asukkaita. Vaatimus on aiheuttanut syytteitä ihmisoikeusrikkomuksista. Huomautetaan usein, ettei tunnu hyväksyttävältä korjata menneitä vääryyksiä siten, että häätö kostettaisiin häädöllä. Vastustajat myös epäilevät Suomen kykyä tai halukkuutta ottaa tämän kokoista venäläisväestöä vastaan. Matkailutoimittaja Markus Lehtipuun laskujen mukaan Karjalan noin 1250 suomalaiskylästä yli 800 on täysin tyhjillään ja lopuissakin asutus on tiiviimpää, joskaan ei asukasluvultaan suurempaa kuin suomalaiskaudella. Kyliä jäi asumattomaksi jo neuvostokaudella, kun toteutettiin ns. perspektiivittömien kylien likvidointi.
Venäjä omistaa alueelta Uuraan ja Koiviston öljysatamat. Palautuskeskustelussa on todettu, että ne voivat jäädä edelleen Venäjän omistukseen ja käyttöön vaikka alueet palautettaisiin Suomelle. Suomi maksaa Saimaan kanavan käytöstä vuokraa. Kekkonen aikoinaan havitteli myös kanavan ympäristön vuokraamista. Palautuksen jälkeen kanava olisi kokonaisuudessaan Suomen alueella.
Venäjän suhtautuminen
Venäjä on antanut ymmärtää, ettei sillä ole mitään aikomusta suostua Karjalan palauttamista koskeviin neuvotteluihin. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi vuonna 2005, että mielipidemittausten järjestäjät ovat provokaattoreita . Palauttajien toiveita on kuitenkin vahvistanut Venäjän edistyminen Japanin kanssa Kuriilin saarten kiistassa. Venäjä on myös palauttanut Kiinalle pienen maa-alueen maiden rajalta. Usein arvellaan, että Karjalan palautus vahvistaisi vaatimuksia muissa Venäjän rajakysymyksissä kuten juuri Kuriilien tai Kaliningradin tapauksissa. Venäjä on yrittänyt tehdä rajasopimuksia Baltian maiden kanssa ja esimerkiksi Viron kanssa tehty kaatunut sopimus perustuu Neuvosto-Eestin rajoihin eikä Tarton rauhaan. Kuriilien ja Baltian rajakiistat eivät kuitenkaan ole suoraan verrannollisia Karjala-kysymykseen, sillä mailta puuttuvat rajasopimukset toisin kuin Suomelta. Kiinalle palautettu maa-alue on pinta-alaltaan (337 km2) ja väestöltään huomattavasti Suomen luovuttamia alueita pienempi (n. 40 000 km2).
Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 10 % epäili palautuksen kiristävän Suomen ja Venäjän suhteita. Tämä oli neljänneksi suurin syy vastustamiseen. ProKarelia uskoo, että palautus liennyttää maiden välejä ja että se luo Venäjästä myönteisen kuvan. ProKarelian kielenkäytössä palautus nähdään molempia osapuolia hyödyttävänä win-win-projektina.
Suomen kanta
Suomen virallinen kanta on, että rajoja voidaan muuttaa rauhanomaisesti eivätkä Pariisin rauha tai EU-sopimukset sitä estä, mutta tarvetta siihen ei ole. Tämän sanoi ulkoministeriön edustaja Yleisradion "Suomi puhuu" -ohjelmassa 2003. Myös muut viralliset lausunnot ovat olleet samansuuntaisia. Presidentti Martti Ahtisaari sanoi vuonna 1998: "Suomen virallinen kanta on, että Suomella ei ole aluevaatimuksia Venäjälle. Jos Venäjä haluaa keskustella luovutettujen alueiden palauttamisesta, Suomi on siihen valmis.". Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja vastasi eduskunnassa Risto Kuisman kirjalliseen kysymykseen (2005) samalla tavoin. Pääministeri Matti Vanhanen taas totesi YLE:n pääministerin haastattelutunnilla, että ei "aio olla pääministerinä tätä rauhaa vahingoittamassa" (2004).
Ratkaisuehdotuksia
- Palautus Tarton rauhan rajoihin
- Osittainen palautus – on ehdotettu, että luovutettuja alueita ei palautettaisikaan kokonaan. Esimerkiksi Terijoki on kasvanut niin paljon Pietarin yhteyteen, että palauttaminen ainakin tyhjänä olisi hankalaa.
- Vuokraus – alue vuokrattaisiin siirtymäajaksi, jonka jälkeen se palautuisi Suomelle.
- Yhteinen kehityskohde – alue ei olisi kummankaan omistuksessa vaan yhdessä kehittäen se toisi hyödyt ja haitat molemmille. Euroopan unionin kehitysavun käyttämistä alueen kehittämiseen on myös ehdotettu.
- Erillinen talousalue – alue palautuisi Suomelle ja sitä pidettäisiin erillään siten, että alueen verotulot ohjattaisiin vain alueelle.
Suomen poliitikkojen kommentteja
Aika ajoin poliitikoilta kysytään kantaa palautukseen. Ennen vuoden 1999 eduskuntavaaleja Helsingin Sanomat (27. helmikuuta 1999) kysyi puoluejohtajilta: "Tulisiko uuden hallituksen ehdottaa Venäjän hallitukselle neuvotteluja Karjalan palauttamisesta?"
- Esko Aho, keskusta: "Meillä on mahdollisuus yhdessä sopien rajaa muuttaa. Tiedossa oleva Venäjän kanta on sellainen, että sellaista sopimusta ei ole nyt näköpiirissä."
- Jan-Erik Enestam, RKP: "Ei. Ainoa toteuttamiskelpoinen idea olisi että Karjalasta luotaisiin vapaakauppa-alue. Siinäkin on valtavasti vaikeuksia."
- Satu Hassi, vihreät: "Suomalaiset voivat valloittaa Karjalan takaisin taloudellisen toiminnan kautta."
- Bjarne Kallis, kristilliset: "Se merkitsisi - jos ei nyt aggressiivista politiikkaa - niin alueiden laajentamista koskevaa politiikkaa, eikä sitä tarvita hallitusohjelmaan."
- Paavo Lipponen, sosiaalidemokraatit: "Ei. Se ei ole taloudellisesti eikä poliittisesti mielekästä."
- Sauli Niinistö, kokoomus: "Ei palauttamisesta, mutta neuvotteluja Karjalan tilanteen edistämiseksi."
- Suvi-Anne Siimes: vasemmistoliitto: "Ei. Ihmettelen ketkä tätä asiaa vielä viitsii pitää yllä."
Vuoden 2003 eduskuntavaalisarjassaan Helsingin Sanomat kysyi 12. maaliskuuta Anneli Jäätteenmäeltä: "Pitäisikö miehitetty Karjala, Salla ja Petsamo palauttaa Suomelle?" Jäätteenmäen vastaus oli: "Jos se on mahdollista neuvotteluteitse, minulla ei ole mitään sitä vastaan."
Kokoomuksen vuoden 2006 presidenttiehdokkaaksi ehdotettu kenraali Gustav Hägglund sanoi 21. lokakuuta 2004 ilmestyneessä Hufvudstadsbladetissa: "Kaikkia vääryyksiä ei voi oikaista. Mitä me tekisimme Karjalalla?" Aiemmin, vuonna 1992, hän totesi että Karjalan palauttaminen veisi Suomen rajan taas vaarallisesti Pietarin tuntumaan. Hägglund esitti tässä yhteydessä kuuluisan lausumansa, jonka mukaan Karjalaa ei tulisi ottaa vastaan, "vaikka sitä tarjottaisiin kultalautasella", koska hänen mukaansa Pietari tarvitsee turvavyöhykkeen.
Karjalan Liiton puheenjohtaja, Keskustan kansanedustaja Markku Laukkanen ehdotti 20. lokakuuta 2004 Suomenmaa-lehdessä Martti Ahtisaarta Karjalan palautuksen selvitysmieheksi. Toukokuussa 2005 Ranskan europarlamentaarikko Ari Vatanen kehoitti Halosta ottamaan asian esille Moskovassa voitonpäivän juhlassa . Risto Kuisma on tehnyt asiasta kaksi kirjallista kysymystä eduskunnassa. Presidentti Mauno Koivisto on toistuvasti torjunut palautuspuheet. Hänen mielestään ei pitäisi kysyä, halutaanko Karjala takaisin vaan "halutaanko se takaisin, jos se merkitsee sotaa" ja ettei Suomi tarvitse lisämaata.
Perussuomalaisten puheenjohtaja ja presidenttiehdokas Timo Soini vastaili 20. syyskuuta 2005 Iltalehti Onlinen lukijoiden esittämiin kysymyksiin. Kysymykseen "Mitä mieltä olet Karjalan palauttamisesta Suomelle?" hän vastasi: "Karjala on osa Suomea. Kannatan ja toivon, että se joskus palaa osaksi Suomea." ()
Sitoutumaton vuoden 2006 presidentinvaalin ehdokas Arto Lahti kannattaa Karjalan palautusta ja on ottanut sen yhdeksi vaaliteemakseen.
Mielipidemittaukset
Arto Lahti 2003]]
Suomessa on tehty viime aikoina useita mielipidemittauksia Karjalan palautuksesta. Kyselyjen lukuja on kuitenkin tutkittu vähän. Tutkittavaa kuitenkin olisi. Luvuista on havaittu esimerkiksi, että nuoret ja vanhat kannattavat palautusta eniten ja että palautuksen vastustaminen on pysynyt lähes samana eri tutkimuksissa, kun epävarmojen ja kannattajien osuus on vaihdellut rajummin. Kyselyissä kysymyksenasettelu on ollut hieman erilaista.
Viimeisimmän Suomessa tehdyn mielipidemittauksen (Karjala-lehti MC-Info Oy:llä teettämä, syyskuu 2005) mukaan 36 % suomalaisista kannattaa ja 51 % vastustaa palautusta. Kyselyn mukaan 70 % ei kieltäisi asiasta puhumista, 15 % kieltäisi ja 13 % haluaisi ulkopoliittisista syistä varovaisuutta keskusteluun. Hieman alle puolet eli 49 % halusi ulkopoliittisen johdon ottavan asiaan selkeästi kantaa kun taas 38 % ei. Puolet uskoi saaneensa riittävästi puolueetonta tietoa palautukseen liittyvistä asioista ja 42 % ei. Nuorista eli alle 25-vuotiaista samat osuudet olivat 36 % ja 56 %. 43 % kannatti hallitustenvälistä keskustelua ja 49 % vastusti sitä.
Helsingin Sanomien Suomen Gallupilta elokuussa 2005 tilaaman mittauksen mukaan 30 % suomalaisista kannattaa ja 62 % vastustaa Karjalan palautusta. Hieman myönteisemmin suhtauduttiin silloin, jos oli kotoisin luovutetuilta alueilta: 42 % kannatti palautusta. Vastaajilta kysyttiin: "Kuinka toivottavaa olisi se, että Venäjä palauttaisi sodassa menetetyn Karjalan takaisin Suomelle?"
Kyselyssä tiedusteltiin vastustamisen syitä. Suurin syy (vastustajista 52 %) oli epäily siitä, että "jälleenrakentaminen olisi liian kallista". 21 % ajatteli, että "vanhojen vääryyksien perään on turha haikailla" ja 15 % pelkäsi, että "Suomeen syntyisi liian suuri venäläisvähemmistö, mikä aiheuttaisi jännitteitä". 9 % epäili palautuksen kiristävän Suomen ja Venäjän suhteita. Vain 1 % vastusti palautusta väitettyjen ympäristöongelmien vuoksi ja 10 % muun syyn vuoksi.
Aiemmassa kyselyssä (Karjalan Liitto ja Taloustutkimus, huhtikuu 2005 ) 26 % suomalaisista kannatti Karjalan palautusta. Sitä aikaisemmassa (STT ja Suomen Gallup, 2004) kannattajia oli 38 %. Palautusta vastaan oli molemmissa tutkimuksissa 57 % suomalaisista. Suomen Kuvalehden 22. lokakuuta 1999 julkaistussa kyselyssä alueelle muuttamisesta "kyllä"-vastauksia oli 10 % kun "ei" vastasi 86 %. 4% ei osannut sanoa. Muuttajahalukkaiden määrä on siis hieman suurempi evakoiden lukumäärää oli.
ProKarelia kritisoi Taloustutkimuksen kyselyä kysymyksenasettelun vuoksi yksipuoliseksi. Ensiksi kysyttiin palautuksen kannatusta. Myöntävästi vastanneilta ja niiltä, jotka eivät ottaneet kantaa, kysyttiin vielä kaksi jatkokysymystä. Ensimmäisessä kysyttiin kannatusta, jos palautus merkitsee tuntuvia kustannuksia (Kyllä 34 %, ei 42 % ja eos 24 %) ja toisessa kannatusta, jos palautus merkitsee "suhteiden kiristymistä tai jopa sotaa" (Kyllä 5 %, ei 83 % ja eos 12 %). ProKarelian mielestä olisi pitänyt kysyä vastaavia johdattelevia tai ehdollistavia jatkokysymyksiä myös Karjalan palautusta vastustaneilta: "Kannatatteko Karjalan palautusta, jos se merkitsisi tuntuvia taloudellisia voittoja Suomelle" tai "jos se merkitsisi suhteiden lientymistä". ProKarelia nimitti kyselyä koivistolaisittain tehdyksi viitaten presidentti Koiviston puheisiin palautuksen kalleudesta ja sodan uhasta.
Karjalan palauttamisesta tehtyjä mielipidemittauksia Suomessa
| Teettäjä |
Vuosi |
Kannattaa |
Vastustaa |
Eos |
| Karjala |
2005 |
36 % |
51 % |
14 % |
| Helsingin Sanomat |
2005 |
30 % |
62 % |
8 % |
| Karjalan Liitto |
2005 |
26 % |
57 % |
16 % |
| STT |
2004 |
38 % |
57 % |
5 % |
| Suomen Kuvalehti |
1998 |
20 % |
58 % |
22 % |
| Suomen Kuvalehti |
1997 |
22 % |
59 % |
19 % |
| Suomen Kuvalehti |
1996 |
21 % |
66 % |
13 % |
Venäjällä kyselyn tekoa vaikeuttaa se, että sana 'Karjala' yhdistetään Karjalan tasavaltaan eikä siellä siis aina tiedetä Karjalan palautuksen tarkoittavan luovutettujen alueiden palauttamista. Tammikuussa 1999 Viipurissa MTV3:n teettämässä mittauksessa palautusta kannatti 34 % ja vastusti 57 %, jos nykyasukkaat saisivat Suomen kansalaisuuden. Jos taas palautus vaatisi alueelta muuttamisen, luvut olivat 17 % ja 77 %.
Katso myös
- Talvisota
- Jatkosota
- Luovutettu Karjala
- Kuusamo
- Petsamo
- Salla
- Kuriilit
- Karjalan Liitto
- ProKarelia
Kirjallisuutta
- Karjalan palautus. Veikko Saksi 2005.
- Karjalan tragedia. Markus Lehtipuu 2004.
- Pieni Karjalakirja. Ilmari Susiluoto 1999.
- Kohti Karjalaa. Pakkoluovutettu Karjala tänään ja huomenna. Jukka Seppinen 1998.
- Karjala-kysymys. Taloudellisia näkökohtia. Yrjö Pessi ja Reino J. Auvinen 1997.
Verkkolähteet
- "Kekkonen nosti Karjala-kysymyksen esiin 1968" - Verkkouutisten artikkeli [http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/kotimaa/42054.html]
- Border Regions and the Politics of EU-Russian Relations [http://www.euborderconf.bham.ac.uk/publications/files/WP3EuropesNorth.pdf]
- Laki alueluovutuksen johdosta menetetyn omaisuuden korvaamisesta. [http://www.prokarelia.net/contract/?x=maanluovutus]
- Venäjän väestölaskenta 2002 [http://www.perepis2002.ru/ct/html/TOM_01_04_2.htm]
- "Provokaattoreita ja sovittelijoita" - Helsingin Sanomien uutinen [http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/1101980677366]
- "Karjala-kysymys esille Moskovassa" - Ari Vatasen kotisivu [http://www.arivatanen.com/index.php?mid=38&a=show&id=156]
- "Timo Soini kalastaa protestiääniä" - Iltalehti Onlinen lukijakysely [http://www.iltalehti.fi/osastot/kyselyt/200509203519670_ky.shtml]
- Karjalan Liiton mielipidemittaus [http://www.karjalanliitto.fi/3/taloustutkimus.html]
- Helsingin Sanomien mielipidemittaus [http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/1101980677358]
Linkit
Palautusjärjestöt
- [http://www.karjalanliitto.fi Karjalan liitto]
- [http://www.prokarelia.net ProKarelia]
- [http://www.aluepalautus.net Aluepalautus ry.]
- [http://www.tartonrauha.net Tarton Rauha ry.]
- [http://www.kareliaklubi.net Karelia Klubi]
- [http://kansalaisvetoomus.fi/ Kansalaisvetoomus Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiseksi]
- [http://www.kareliaforum.net/cgi-bin/forum/Ultimate.cgi?action=intro&BypassCookie=true Karelia Forum] - Karjala-kysymykseen erikoistunut keskustelufoorumi
Tutkielmia
- [http://www.kolumbus.fi/rastas/nyky/kar_pal.html Mauri Rastaan laaja tutkielma Karjalan palautuksesta]
Artikkeleita
- [http://www.uta.fi/~trhato/Opetus/KSem/Derjabin%20korjattu.doc Kuriilien syndrooma Suomessa] - Juri Derjabinin artikkeli
- [http://www.esaimaa.fi/arkisto/vanhat/2003/10/31/mielipide/juttu1/sivu.html Raja-alueyhteistyö ensiksi kuntoon] Derjabin Etelä-Saimaa-lehdessä 31.10.2003
- [http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/4.elokuu/karj3100.htm Karjala-kysymys ei kiinnosta niinkään venäläisiä]. Verkkouutiset 4.8.2000
- Ilmari Susiluoto: [http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/21.tammikuu/karj0300.htm Luovutetun Karjalan tilanne uusien tietojen valossa]. Verkkouutiset 21.1.2000
- [http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/376/karjalan.htm Markku Laukkasen artikkeli presidenttiehdokkaiden kannanotoista] 15.11.1999
Luokka:Suomen poliittinen historia
Luokka:Suomi
Luokka:Karjala
Jatkosota
Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 - 4. syyskuuta 1944. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5.9. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta ja lopullinen rauhansopimus Pariisissa 1947.
Sodan kulku
Välirauha
Suomi pysyi käytännössä sotatilassa talvisodan jälkeen, ja rauhanaika saikin välirauha-nimityksen jo suhteellisen pian talvisodan päättymisen jälkeen. Neuvostoliitto pakotti 8. syyskuuta 1940 Suomen sallimaan päivittäiset rautatiekuljetukset Hangon vuokra-alueelle. Sopimus saksalaisten joukkojen lomakuljetuksista Pohjois-Suomen kautta Norjaan tehtiin 22. syyskuuta sen jälkeen, kun Ruotsi oli antanut vastavan lomakuljetusluvan. Tuona aikana Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa (Molotov-Ribbentrop-sopimus 23. elokuuta 1939).
Suomessa tunnettiin uhka "lopullisesta välienselvittelystä." Saksan valtakunnanmarsalkka Göring oli helmikuussa 1940 neuvonut Suomea tekemään rauhan nopeasti ja esittänyt lupauksen, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa. Göringin lupauksen merkityksestä on viime aikoina kiistelty. Vahvasti huhuttiin myös Moskovan rauhanteossa venäläisosapuolen kommentoineen, ettei Suomen kysymystä ollut vielä ratkaistu Neuvostoliittoa tyydyttävällä tavalla.
Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava, esimerkiksi Baltian nopea kollektivisointi kyydityksineen, kommunistien suorasanaiset uhkailut ja Aeron Kaleva-lentokoneen alasampuminen 14. kesäkuuta 1940 Kerin majakan lähellä koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Maa oli saarrettu ja koki olevansa yksin, kun Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto liittoutuneet ja Ruotsi oli kääntänyt virallisen selkänsä.
Puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan tarkan valtausuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi. Suomen asioiden hoito siirrettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD-joukoille, ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtaja Adolf Hitleriltä lupaa Suomen valloitukseen, mutta ei sitä saanut, koska Hitlerillä oli jo mielessään hyökkäys Neuvostoliittoon ja siihen hän halusi mukaan myös Suomen.
Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa ennen alkoivat korkean sotilasjohdon neuvotteluilla 1940 loppuvuodesta. Suomi sai tietoja Saksan hyökkäyssuunnitelmista 30. tammikuuta 1940. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta n. 200 000. Helmi-maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Petsamossa järjestelmällistä tiedustelua, mistä Suomen johto sai paljon tietoja Saksan suunnitelmista. Suomen läheneminen Saksan kanssa sai Neuvostoliiton luopumaan välirauhan alkuaikana esitetyistä lisävaatimuksista. Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking -divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941.
17. kesäkuuta 1941 julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45.000 NL:n rajoilla asuvaa evakuoitavaksi. Myöhään 21. päivä aloittivat suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivasto ei pystyisi liikkumaan vapaasti Suomenlahdella saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustassa Leningradiin suunnattavassa hyökkäyksessä. Miinoitus ulottettiin 22. päivänä Neuvostoliittoon miehittämän Viron ja mm. Tallinnan edustalle. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Lappiin asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi pysyi ulkopoliittisesti puolueettomana.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Operaatio Barbarossassa 22. kesäkuuta 1941 Adolf Hitler julisti Suomen taistelevan liitossa — im Bunde — Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallinen, koska se viestitti maailmalle että Suomi oli liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.
Sodan alku
Neuvostoliitto aloitti ilmahyökkäykset Suomeen 22. kesäkuuta klo 6.05 sota-aluksia ja rannikkolinnaketta vastaan. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita. Kun 25. kesäkuuta Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua ja Porvoota ja tusinaa muuta paikkakuntaa, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija, joka oli ollut aluksi ryhmittyneenä puolustukseen, ja Suomessa olevat saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja luoteesta Laatokkaa kohti 10. heinäkuuta. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.
Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi hyvityksen saamiseen kärsitystä vääryydestä.
Asemasota
Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Gustaf Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen, palauttaen Tarton rauhan rajat.
Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liittyttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta, Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei koskaan maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen).
Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan edustalla jouluna 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä.
Mannerheim suhtautui ehdottoman kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen. Hän ilmoitti saksalaisille, ettei hän tule koskaan hyökkäämään Leningradia vastaan. Suomalaiset eivät jatkosodan aikana hyökänneet Leningradin Laatokan huoltotietä vastaan eivätkä päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin.
1942
Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä.
4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta ja ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimien lippujuhlan päiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Hitler vieraili yllättäin Mannerheimin syntymäpäivillä ja valitteli, että ei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana.
Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.
1943
Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa, alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, joka ilmeni ulkoministeri R. J. Wittingin arvostelusta hänen allekirjoitettuaan antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangelin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosialidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta.
Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8.2. olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suom | | |
