:: wikimiki.org ::
| Mein Kampf |
Mein kampf
Taisteluni (saksaksi Mein Kampf) on Adolf Hitlerin vankilassa kirjoittama kirja. Ensimmäinen osa Eine Abrechnung julkaistiin vuonna 1925. Jatko-osa Die Nationalsozialistische Bewegung ilmestyi sitä seuraavana vuonna. Kirjoissa Hitler käsittelee muun muassa antisemitismia ja muita kansallissosialismiin läheisesti liittyviä asioita sekä omaa elämäänsä. Kirjaa on pidetty yhtenä tärkeänä tienä Hitlerin ajattelun ymmärtämiseen, vaikka se onkin erittäin sekava, ja esimerkiksi Winston Churchill luki kirjaa tarkasti. Kirjaa ei paineta Saksassa, mutta sen tutkimuskäyttöön tarkoitettua, historiallisin kommentaarein varustettua versiota on saatavilla kirjastoista, eikä myöskään kirjan vanhojen painosten myyntiä valvota.
Hitlerillä oli kirjassaan suurimpana huolenaan juutalaisuus ja bolševismi, jotka hän kytki yhteen. Sen lisäksi hän tavoitteli Versaillesin "häpeärauhan" kaatamista ja "elintilan" hankkimista idästä. Hitlerin kirjassa ilmaisemat tavoitteet jakautuivat kolmeen osaan: ensimmäiseksi Versaillesin ehtojen kumoaminen ja liittoutuminen Englannin ja fasistisen Italian kanssa. Sen jälkeen sota Ranskaa ja sen Itä-Euroopan liittolaisia vastaan. Viimeiseksi sota Neuvostoliittoa vastaan, elintilan hankkiminen sieltä ja sen "juutalais-bolševistisen" järjestelmän kaataminen.
Hitlerin näkemys ensimmäisestä maailmansodasta oli, että juutalaiset olivat syyllisiä Saksan tappioon kyseisessä sodassa, koska he Hitlerin mielestä romahduttivat kotirintaman samaan aikaan kun varsinaisella rintamalla ei ollut hätää.
Hitlerin väittää kirjassa myös, että kahden eri rodun, kuten esimerkiksi afrikkalaisten ja eurooppalaisten jälkeläiset ovat luonnostaan huonompi rotu kuin kumpikaan alkuperäisistä roduista.
Aiheesta muualla
- [http://www.hitler.org/writings/Mein_Kampf/ Englanninkielinen onlineversio]
- [http://www.adolfhitler.ws/lib/books/dkampf/dkampf.htm Saksankielinen onlineversio]
Luokka:Kirjat
Luokka:1920-luvun kirjat
roa-rup:Mein Kampf
ja:我が闘争
simple:Mein Kampf
Adolf Hitler
Adolf Hitler (Braunau am Inn, Itävalta 20. huhtikuuta 1889 – Berliini, Saksa 30. huhtikuuta 1945) oli Saksan diktaattori (valtakunnankansleri ja valtakunnanpresidentti eli Führer) 1930- ja 1940-luvuilla. Hitler vaikutti maailmanhistoriaan merkittävästi valtakaudellaan. Hän kumosi Versaillesin rauhansopimuksen ehdot. Hän tuli erityisen tunnetuksi kansallissosialismin varsinaisena kehittäjänä, harjoittamansa kansanmurhan ja antisemitismin vuoksi sekä aloittamalla toisen maailmansodan. Hitler oli syntyperältään itävaltalainen.
Hitlerin muodostama Sotateollinen kompleksi nosti Weimarin tasavallan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Valtansa huipulla Hitlerin johtama Saksa oli valloittanut suurimman osan Eurooppaa. Vaikka hänen politiikkansa johti Saksan melkein täydelliseen tuhoon, Hitler oli aikanaan monien saksalaisten kannattama ja palvoma johtaja. Hänen perintönsä näkyy edelleen Saksan kansan "kollektiivisessa syyllisyydessä", jota myöhemmät sukupolvet ovat yrittäneet lievittää.
Varhaiset vuodet
Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä, pienessä kaupungissa 90 km länteen Linzistä, Ylä-Itävallassa, Itävalta-Unkarissa. Hänen isänsä Alois Hitler oli tullivirkailija. Alois Hitler oli syntynyt aviottomana, ja käytti 40:een ikävuoteensa saakka äitinsä sukunimeä Schicklgruber. Hitlerin äiti Klara Hitler (os. Pölzl) synnytti yhteensä kuusi lasta. Ainoastaan Adolf ja nuorempi Paula-sisar jäivät henkiin. Alois Hitler ja hänen toinen vaimonsa saivat vielä pojan, Alois nuoremman ja tyttären Angelan.
Nuorena Hitler oli hyvä oppilas, mutta kuudennella luokalla (1900-1901) Linzin Realschulessa hänen menestyksensä loppui ja hän joutui uusimaan luokan. Opettajiensa mukaan hänellä ei ollut "halua tehdä koulutyötä". Hän jätti koulun kesken isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1903. Nuoruudessaan Hitler haaveili taidemaalarin urasta, mutta häntä ei hyväksytty Wienin taideakatemiaan kahdesta yrityksestä (1907 ja 1908) huolimatta. Maalauksissaan Hitler kuvasi pääasiassa kaupunkimaisemia, joissa näkyvät ihmiset olivat lähinnä hahmotelmia, sekä perinteisiä kukka-asetelmia. Hitler elätti itsensä maalaamalla postikortteja ja avustuksilla. Äitinsä kuoltua 1907 Hitler sai orvonavustusta, mutta lahjoitti sen sisarelleen. Hän peri kuitenkin hiukan rahaa tätinsä kuoltua.
Jo Wienissä asuessaan Hitler innostui politiikasta. Hän alkoi vihata marxismia ja liberalismia sekä erityisesti monikulttuurista Habsburgien hallitsemaa Itävalta-Unkarin valtakuntaa. Hitlerin varat loppuivat pian sen jälkeen, kun hänen hakemuksensa taideakatemiaan oli hylätty toisen kerran, ja 1909 hän joutui muuttamaan kodittomien suojaan ja 1910 varattomien työläisten asuntolaan.
Vuonna 1913 hän sai hiukan rahaa isänsä perinnöstä ja muutti Müncheniin Saksaan välttääkseen asepalveluksen. Hänet kuitenkin kutsuttiin Itävalta-Unkarin keisarilliseen armeijaan, mutta terveystarkastuksessa Hitler havaittiin palvelukseen kelpaamattomaksi.
Ensimmäinen maailmansota
München
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914 Hitler liittyi kuitenkin vapaaehtoisena Baijerin armeijaan. Hän palveli Ranskassa ja Belgiassa lähettinä 16. baijerilaisessa reservirykmentissä. Hänen sotilasuransa oli moitteeton, mutta hänet ylennettiin vain korpraaliksi, koska hän ei ollut Saksan kansalainen. Hitler piirsi myös sarjakuvia ja ohjeita armeijan lehteen. Lokakuussa 1916 Hitler haavoittui jalkaan Pohjois-Ranskassa, mutta palasi rintamalle maaliskuun alussa 1917.
Hitler sai urheudestaan kaksi kunniamerkkiä, toisen luokan rautaristin joulukuussa 1915 ja ensimmäisen luokan rautaristin elokuussa 1918, jota ei yleensä myönnetty korpraaleille. 15. lokakuuta 1918, vain hiukan ennen sodan loppua, Hitler tuotiin kenttäsairaalaan sokeutuneena myrkkykaasuhyökkäyksen jälkeen. Sodan aikana Hitleristä tuli intomielinen kansallismielinen, vaikkakaan hän ei ollut Saksan kansalainen. Sanaa "patriootti" hän piti kuuluvan aatelisten suvuille, käytännössä vain muodolliselle isänmaallisuudelle. Saksan antautuminen marraskuussa 1918 järkytti häntä, kuten monia muutakin, koska Saksan armeija oli sotilaiden ja kansalaisten mielikuvissa voittamaton.
Monien nationalistien tapaan Hitler syytti poliitikkoja, "marraskuun rikollisia", antautumisesta. Laajalle levinneen oikeistolais-konservatiivisen selkäänpuukotuslegendan (Dolchstosslegende) mukaan liberaalipoliitikot olivat pettäneet ja "puukottaneet selkään" Saksan kansaa ja sotilaita. Versaillesin rauhansopimus oli saksalaisten mielissä nöyryytys. Se vieritti syyn sodan alusta Saksalle ja määräsi sen huikeisiin sotakorvauksiin. Näitä mielialoja historioitsijat pitävät yhtenä tekijöistä, jotka johtivat myöhemmin Hitlerin valtaannousuun.
Kansallissosialistinen puolue
Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset.
Hitler jäi armeijaan, joka osallistui lähinnä sosialistien työläiskapinoiden kukistamiseen. Hän osallistui "kansallisen ajattelun" kursseille, joita Baijerin Reichswehr järjesti. Heinäkuussa 1919 Hitler määrättiin puhetaitojensa ansiosta poliisivakoojaksi pienen Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP) joukkoon. 12. syyskuuta hän meni kuuntelemaan puhetta "Kuinka kapitalismi voidaan eliminoida". Seuranneessa väittelyssä hän raivostui ja puhui voimakkaasti separatisteja vastaan Saksan yhtenäisyyden puolesta. Pian tämän jälkeen Hitler liittyi puolueeseen. Siellä hän tapasi Dietrich Eckartin, erään puolueen perustajista ja antisemiitin. Hitler pääsi armeijasta 1920 ja alkoi toimia täysipäiväisesti puolueen toiminnassa nousten pian sen johtoon. Hän muutti puolueen nimen kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP).
Hitlerin puhetaidot ja hänen korostamansa lojaalisuus toivat hänelle kannattajajoukkoa. Hän puhui kadunkulmissa ja hyökkäsi juutalaisia, sosialisteja, liberaaleja, kapitalisteja ja kommunisteja vastaan. Hitlerin varhaisimpiin seuraajiin kuuluivat Rudolf Hess, Hermann Göring ja Ernst Röhm, natsien taisteluosasto SA:n johtaja. Eräs liittolaisista oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, kenraali Erich Ludendorff. Pian Hitler nousi Baijerin nationalistisen liikkeen johtavaksi hahmoksi.
Tärkein tavoite puolueohjelmassa oli Versaillesin häpeärauhan kumoaminen. Muita tavoitteita olivat mm. elintilan lisääminen, etnisesti ei-saksalaisten (mm. juutalaisten) kansalaisuuden lakkauttaminen, vahva valtiovalta, korkojen ja muiden pääomatulojen kieltäminen sekä kartellien, suurten kauppojen ja osin maankin valtiollinen haltuun otto. Viimeisenä vaatimuksena oli "yhteinen etu ennen yksilön etua". Kansallissosialistien ideologia ei ollut erityisen omaperäistä. Se lähti rodun käsitteestä ja ylemmän rodun hallitsemasta imperiumista, joka oli yleinen käsitys silloisessa Euroopan radikaalissa oikeistossa. Kansallissosialistit hyödynsivät myös sosialismin kapitalismin vastaisuutta, mutta hylkäsivät marxilaisen sosialismin kansainvälisyyden ja korvasivat sen kansallismielisyydellä. Hitlerin valtaannousun jälkeen radikaalimpi vasemmistolainen siipi puhdistettiin puolueesta.
Natsi-ideologit, kuten Alfred Rosenberg, hylkäsivät demokratian sekä vapaamieliset arvot ja kannattivat yli-ihmisten eliitin hallitsemaa valtiota. Natsit pitivät omaa ideologiaansa "kolmantena tienä" radikaalin sosialismin ja porvarillisen kapitalismin välillä. Natsien yhteiskunnallista järjestelmää kutsuttiin nimellä Volksgemeinschaft, kansanyhteisö. Yhteiskuntamalli oli jäykän hierarkkinen ja johtajuus säteili alaspäin kansan johtajasta kohti hänen seuraajiaan. Kaikki oli määrä tapahtua ennemmin kansan kuin yksilön eduksi. Yhteisöllisyyttä toteutettiin rituaalisesti: joukkokokoontumisilla, paraateilla, järjestäytyneellä urheilulla, kulttuuriaktiviteeteillä, kampanjoilla nälkäisten auttamiseksi, jne..
Yleisen vihollisen Hitler löysi juutalaisista, jotka edustivat paitsi suurpääomaa, myös "bolševikkijuutalaisuutta."
Hitler yritti vallankaappausta 8. marraskuuta 1923 Baijerin pääkaupungissa Münchenissä ottaakseen vallan ja marssiakseen Berliiniin, kuten Mussolini oli tehnyt Roomassa edellisenä vuonna. Apunaan hänellä oli kenraali Ludendorff. Alkuhämmennyksen jälkeen Baijerin poliisi kukisti kaappausyrityksen, jossa kuoli 16 ihmistä.
Hitlerin pidättäneet ja vanginneet viranomaiset olivat osittain hänen aatteidensa kannalla. Joutuessaan oikeuteen maanpetoksesta huhtikuussa 1924, Hitler muutti oikeudenkäynnin propagandatilaisuudeksi. Tuomarit sallivat hänen esittää ajatuksiaan oikeudelle määräämättömän ajan. Hitler sai viiden vuoden tuomion, mutta istui Landsbergin vankilassa vain yhdeksän kuukautta. Vankeusaikanaan hän sai suuren määrän ihailijapostia, mukaan lukien paljon postia naisilta. Vankeusaikanaan hän saneli kirjaansa Mein Kampf (Taisteluni) varamiehelleen Hessille. Kirjan ensimmäisen osan hän omisti viime vuoden marraskuun vallankaappausyrityksen kaatuneille tukijoilleen. Kun Hitler armahdettiin joulukuussa 1924, natsipuolue oli kuihtunut lähes olemattomiin.
Natsien valtaannousu
Mein Kampf
Puolueen uudelleen perustamisen jälkeen Hitler ryhtyi päämääriensä ajamiseen laillisin keinoin. Kannatus oli aluksi vähäistä.
Käännekohta tuli suuren laman myötä 1930. Konservatiivit eivät olleet ikinä hyväksyneet Saksaan 1919 perustettua demokraattista hallintoa (Weimarin tasavaltaa), ja myös äärioikeisto vastusti sitä avoimesti. Sosiaalidemokraatit sekä keskustan ja oikeiston vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan laman aiheuttamaan šokkiin. Syyskuun 1930 vaaleissa NSDAP sai yllättäen 18 % äänistä ja 107 paikkaa Reichstagissa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vaalitulos oli katastrofi Heinrich Brüningin keskustaoikeistolaiselle hallitukselle, joka nyt menetti enemmistönsä.
Hitlerin äänestäjistä suurin osa oli maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja keskiluokkaa, joihin 1920-luvun hyperinflaatio ja työttömyys iskivät kovimmin. Kaupungin työväestö ei juuri Hitleriä kannattanut: Berliinissä ja Ruhrin alueella kannatus oli olematonta.
Brüningin tiukka taloudenpito oli tuomassa pientä helpotusta talouteen, joten hallitus halusi välttää presidentinvaalin 1932 ennen nousukautta ja taivutteli natsipuoluetta suostumaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin kauden jatkamiseen. Hitler kieltäytyi ja lähti Hindenburgia vastaan vaalissa, jonka hävisi. Hän tuli kuitenkin toiseksi molemmilla kierroksilla ja sai 35 % äänistä toisella kierroksella huhtikuussa.
Hindenburg erotti hallituksen ja nimitti uudeksi pääministeriksi Franz von Papenin, joka välittömästi määräsi uudet Reichstagin vaalit. Heinäkuussa 1932 NSDAP sai parhaan vaalituloksensa, 230 paikkaa, ja siitä tuli suurin puolue. Koska natsit ja heille vihamieliset kommunistit hallitsivat nyt yhdessä enemmistöä paikoista, hallituksen muodostaminen kävi mahdottomaksi. Uusi Reichstag hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit.
Papenin keskustapuolue (Zentrumspartei) alkoi neuvottelut natsien kanssa hallitusyhteistyöstä, mutta Hitler vaati valtakunnankanslerin asemaa ja valtakunnanpresidentin lupausta antaa hänelle poikkeustilavaltuudet. Yhteistyö kariutui, eikä NSDAP saavuttanut työväenluokan tukea, joten marraskuun 1932 vaaleissa natsit menettivät kannatustaan, mutta olivat edelleen suurin puolue. Hindenburg erotti luottamuksensa menettäneen Papenin, ja määräsi kenraali Kurt von Schleicherin muodostamaan hallituksen. Von Schleicher saikin koottua hallituksen sosiaalidemokraattisista ammattiyhdistysten edustajista ja Gregor Strasserin johtamista NSDAPista erkaantuneista kansallissosialisteista.
Gregor Strasser
Papen ja Alfred Hugenberg, Saksan nationalistisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) johtaja taivuttelivat Hindenburgia nimittämään Hitler valtakunnankansleriksi koalitiossa DNVP:in kanssa ja lupasivat, että he pitäisivät Hitlerin aisoissa. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring) von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Tällä välin von Schleicher myönsi epäonnistumisensa ja pyysi hajoittamaan Reichstagin uudelleen. Hindenburg erotti hänet ja nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, Papenin varakansleriksi ja Hugenbergin valtiovarainministeriksi.
Hitler vannoi virkavalansa uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka Hindenburg vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna, ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.
Valtiopäivätalon palo
Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja. Seuraavana päivänä säädettiin valtakunnanpresidentin määräys kansan ja valtion suojelemiseksi (Verordnung des Reichspräsidenten zum Schutz von Volk und Staat). Sillä peruutettiin suurin osa 1919 perustuslaissa määrätyistä ihmisoikeuksista, mukaan lukien lehdistön- ja sananvapaus. Suuresta määrästä rikoksia voitiin nyt langettaa kuolemantuomio.
Kommunistipuolueen johtajat vangittiin pian ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin. 3. maaliskuuta 1933 vaaleissa natsit saivat 43,9 % äänistä. Hitlerin hallitus sai vain pienen enemmistön Reichstagissa koalitiossa DNVP:in kanssa.
Uuden Reichstagin kokoonnuttua ensimmäisenä toimena ajettiin läpi laki kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Ermächtigungsgesetz, 23. maaliskuuta). Se antoi Hitlerin hallitukselle luvan säätää lakeja Reichstagin asemasta. Lisäksi hallitus saisi toimia vain valtakunnankanslerin aloitteiden mukaan. Ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, kommunistit oli jo vangittu, ja SA:n joukot "taivuttelivat" muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Lain säätämisen jälkeen myös SPD kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajoittaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta NSDAP julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi.
Ammattiyhdistysliike ADGB (Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund) murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja NSBO (Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation) valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään saksalaiseen työläisrintamaan (Deutsche Arbeitsfront, DAF), joka oli natsien järjestö.
Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle.
Kesällä 1934 tapahtui natsipuoleen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta–1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista.
Führer
:Pääartikkeli: Kansallissosialistinen Saksa
Kansallissosialistinen Saksa
Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksältä aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja presidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi "Führer und Reichskanzler Adolf Hitler"ille, kuten laki määräsi. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä Führer, joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan.
Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion kontrollissa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versaillesin sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti).
Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen yli 180 000 juutalaista pakeni maasta ennen sodan alkua. Maastamuutto oli kielletty, jollei omaisuuttaan jättänyt jälkeensä.
Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versaillesin sopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat, Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta.
Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versaillesin sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Britannia ja Ranska eivät reagoineet, Hitler siirtyi edemmäs. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia (katso: Legion Condor).
Neuvotteluissa 25. lokakuuta 1936 Galeazzo Cianon, Mussolinin johtaman Italian ulkoministerin kanssa julistettiin syntyneeksi Rooma–Berliini akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Ystävyyssopimus muuttui 1939 sotilasliitoksi, johon liittyivät vielä Japani, Unkari, Romania ja Bulgaria. Maat tunnettiin akselivaltoina.
Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin suurin määrin varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtinä. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa arjalaisen rodun ylivoimaisuutta muita kohtaan. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin.
Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon.
Heinäkuussa 1937 avattiin Münchenissä rappiotaiteen näyttely, jossa oli varoittavana esimerkkinä esillä juutalaisten ja modernien taiteilijoiden töitä.
Toinen maailmansota
:Pääartikkeli: Toinen maailmansota
Yksikään toinen johtaja ei osallistunut sodanjohtoon yhtä paljon kuin Hitler. Hänen ulkopolitiikkansa ja sotastrategiansa hallitsivat Saksaa 1930-luvulla ja koko sodan ajan. Hänen näkemyksiään oli lähes mahdoton kumota, vaikka hänen lisääntyvässä määrin järjenvastaiset päätöksensä johtivat lopulta Saksan tuhoon 1945. Sodan lopussa Hitler käyttäytyi Napoleonin tavoin, eikä luottanut kehenkään, vaan hoiti pienimmätkin päätökset itse. Helmikuussa 1938 Hitler otti itselleen armeijan korkeimman johtajan valtuudet.
Itävallan liittäminen Saksaan
Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattorin Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan natsipuolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot "apuun", ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan (Anschluss). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttamien sudeettien kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, Britannian Chamberlainin ja Ranskan Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Amerikkalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin "Vuoden Mieheksi" (Man of The Year).
Sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä resursseja (kuten Tšekkoslovakian teollisuuden), joita ilman riittävän sotavoiman rakentaminen oli mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versaillesin sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa.
Wermacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939, ja Saksa sai Memelin Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Puolalle Versaillesin rauhassa menetettyjä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rankaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.
Molotov–Ribbentrop-sopimus
Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23.8.1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken. Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä.
1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti hyökkäyksen Puolaan, minkä lasketaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan.
Ranskan ja Britannian julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä Sitzkrieg, istumasota. Hitlerin oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan. Viimeisen kerran Hitler kuitenkin kuunteli sotilaskomentajia, mutta lopulta vain huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot brittijoukot.
Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hitler ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi, mutta vasta von Manstein viimeisteli suunnitelman. Hitler ihastui suunnitelmaan ja piti siitä kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että britit valtaisivat Skandinavian ja pääsisivät Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta, ennen kuin britit ehtisivät sen tehdä.
Hyökkäys länsirintamalla
Hiljaiselo päättyi maaliskuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940.
Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Saksalaiset kuvittelivat sodan olevan ohi. Hitler tarjosi rauhaa Britannialle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Britannia jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan (Taistelu Britanniasta), joka oli tarkoitettu edeltämään maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940. Pommitukset (Blitz) kestivät toukokuuhun 1941.
Heinäkuussa 1940 alkoi näyttää selvältä, että Josif Stalin käytti hyväkseen sotaa lännessä laajentaakseen valtapiiriään Itä-Euroopassa mm. Baltian maihin. Hitler alkoi vaatia iskua Neuvostoliittoa vastaan seuraavana keväänä.
Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Iso-Britanniaan päätettiin, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien interventio Balkanille. Sen lisäksi, että brittijoukot saapuivat Kreikkaan, Jugoslaviassa tapahtui armeijan vallankaappaus, joka kaatoi hitlerinmielisen hallituksen.
Hyökkäys Neuvostoliittoon
Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja brittijoukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliito oli Britannian ainoan toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, britit antautuisivat. Neuvostoliittoon tehtävään hyökkäykseen innosti myös puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939-1940. Hitler vertasi Neuvostoliittoa mätään latoon: "kun ovi potkaistaan sisään, koko rakennelma romahtaa". Hyökkäys Neuvostoliittoon, "ristiretki bolshevismia vastaan", pääsi käynnistymään kuukautta myöhässä aikataulusta. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler ajatteli jo ennalta ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistelemaan uutta hyökkäystä Iso-Britanniaa ja mahdollisesti USA:ta vastaan.
Saksan hyökkäys pysähtyi Venäjällä syksyn mutiin ja neuvostojoukot alkoivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintama täytyi pitää . 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Britannian ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia "imbesillinä" ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa "huijauspolitiikkana" (Bluffpolitik). Hän uskoi Japanin kykenevän pidättelemään Yhdysvaltoja, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton.
20. tammikuuta 1941 turvallisuuspäällikkö Reinhard Heydrich esitteli Wannseen kokouksessa Hitlerille suunnitelman juutalaisongelman "lopullisesta ratkaisemisesta", juutalaisten tuhoamisesta keskitysleireillä. Adolf Eichmann sai käyttöönsä SS-yksikön suunnitelman toteuttamiseksi.
Seuraavana keväänä Hitler vaati vastoin sotilasjohdon neuvoja, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Hänen tavoitteensa oli vallata Neuvostoliiton öljyvarat, joskaan niiden hyödyntämiseksi ei tehty mitään valmisteluja.
Kesällä 1942 Hitler vieraili yllättäen kutsumatta Suomen marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Focke-Wulf Fw-200 Condor -koneellaan. Keskusteluista salaa tehty nauhoitus on luultavasti ainoa, jossa Hitler puhuu rauhallisella äänellä tavanomaisen raivoisan puheensa sijasta.
Sodan käännekohta
Sodan käännekohta tapahtui seuraavana talvena Stalingradin taistelussa. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaattena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja, kun yritettiin pitää Rommelin joukot Afrikassa huollettuna. Lopulta Saksa menetti kaikki Pohjois-Afrikan joukot. Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut ollut mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa. Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan amerikkalaiset ja brittijoukot nousivat maihin Sisiliassa ja Hitlerin liittolainen Mussolini syöstiin vallasta.
Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata. Professori Ian Kershaw on uskonut tämän olevan Parkinsonin taudin merkki.
Normandian maihinnousu
Kesäkuussa 1944 alkoi samaan aikaan Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja muodosti salaliiton Hitleriä vastaan. Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin päämajaan, mutta Hitler pelastui täpärästi. Seuranneissa kostotoimenpiteissä teloitettiin yli 4000 ihmistä (usein nälkään näännyttämällä eristyksessä, jota seurasi hidas kuristaminen) ja vastarintaliike murskattiin.
Britannian ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat mm. V1 ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä integroida ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset , ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.
Sodan loppu
Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitler kääntyi jopa omia joukkojaan vastaan syyttäen heitä pelkuruudesta ja pätemättömyydestä ja erotti kaikki, jotka uskalsivat uhmata häntä. Hitlerin näkemykset olivat peräisin korpraalina toimimisesta ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen katsantokantansa mukaan armeijalla oli yksi tehtävä: tuhota vihollinen hyökkäyksellä eikä perääntyä. Kenraalit kuitenkin vetäytyivät ja ryhmittyivät puolustuskannalle, mikä suututti Hitleriä. Pitkän vetäytymisen ja liikkuvan puolustuksen aikana saavutettujen voittojen voidaankin katsoa tulleen Hitleristä huolimatta pikemminkin kuin hänen ansiostaan. Saksan sodanjohdossa nähtiin sarja itsemurhia alkaen Luftwaffen Ernst Udetista (1941) ja Hans Jeschonnekista (1943) sotamarsalkkoihin Rommel (1944), von Kluge (1944) ja Model (1945).
Hitlerin kuolema
Model
:Pääartikkeli: Hitlerin kuolema
Neuvostoliiton joukot saavuttivat lopulta Berliinin huhtikuussa 1945. Hitlerin avustajat kehottivat häntä pakenemaan Baijerin tai Itävallan vuorille, mutta hän oli päättänyt kuolla pääkaupungissaan. Heinrich Himmler, SS:n johtaja, yritti antautua länsiliittoutuneille ruotsalaisen diplomaatin välityksellä.
Hitlerin itsemurhaa edeltävänä päivänä Hitler halusi testata sinihapon tehoa ja niin hänen koiransa Blondi lopetettiin sinihappokapselilla bunkkerin ulkopuolella olevassa puutarhassa. Huhtikuun 29. kello 04.00 Hitler viimeisteli testamenttinsa. Hän meni naimisiin Eva Braunin kanssa bunkkerinsa karttahuoneessa 30. huhtikuuta pian puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen hän saneli poliittisen testamenttinsa sihteerilleen Traudl Jungelle ennen menemistään nukkumaan neljän aikaan.
Iltapäivällä Hitler piti tapaamisen puolueen sihteerin Bormannin kanssa ennen kuin nautti lounasta. Adolf ja Eva Hitler hyvästelivät Führerbunkerin henkilökunnan ja asujat, kuten Goebbelsin perheen, Bormannin, sihteerit ja upseerit. Tämän jälkeen he vetäytyivät yksityistiloihin. Kun kamaripalvelija Heinz Linge ja Bormann avasivat oven, Hitlerit istuivat pienellä sohvalla kuolleina. Ilmassa oli syanidin haju. Adolf Hitler oli ampunut itseään ohimoon 7,65 mm pistoolilla niellen samalla sinihappokapselin.
Silminnäkijöiden mukaan Adolf ja Eva Hitlerin ruumiit poltettiin puutarhassa bunkkerin ulkopuolella, jossa ne valeltiin bensiinillä ja sytytettiin tuleen. Linge, Otto Günsche sekä Erich Kempka eivät saaneet poltettua ruumiita kunnolla, ja pommitus teki mahdottomaksi uudet yritykset.
Ruumiit löysi myöhemmin neuvostoliittolainen vastavakoilun yksikkö 79. kivääriarmeijakunnasta. Hitler tunnistettiin hammaspaikkojen perusteella ja ruumiille tehtiin ruumiinavaus kuolinsyyn tutkimiseksi. Ruumiista havaittiin syanidijäämiä, mutta ampumahaavaa ei mainittu raportissa. Ruumiinavaus julkaistiin 16. toukokuuta, mutta se määrättiin pian mitättömäksi bunkkerista vangittujen väitettyä Hitlerin ampuneen itsensä. Marsalkka Žukov ilmoitti 9. kesäkuuta 1945, ettei Hitlerin jäännöksiä ole löydetty, ja hän saattaa olla vielä elossa.
Ruumiinavausraportissa oli mainittu osan kallosta olevan poissa. Kallon osanen löydettiin myöhemmin Führerbunkerista, ja siinä havaittiin olevan luodinreikä ja syanidijäämiä. Kallon osanen ja tunnistuksessa käytetty alaleuka lähetettiin Moskovaan arkistoitavaksi.
Arkistotietojen mukaan Hitlerien ruumiit haudattiin aluksi Magdeburgiin merkitsemättömään hautaan asfaltin alle. Vuonna 1970 rakennus oli siirtymässä Itä-Saksan hallitukselle, ja KGB:n johtaja Juri Andropov määräsi ruumiit kaivettavaksi ylös ja tuhottavaksi. 4. huhtikuuta 1970 KGB:n ryhmä poltti ruumiit ja tuhkat siroteltiin Elbeen.
Hitlerin perintö
Koko Hitlerin vallassaolon aikana Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sovellettiin arjalaista rotuoppia, jonka tarkoituksena oli nostaa "arjalainen" rotu muiden yläpuolelle. Hitlerin tavoitteena oli myös levittää arjalaista rotua hankkimalla sille lisää elintilaa idästä (Lebensraum). Monet vähemmistöt (esimerkiksi homoseksuaalit, romanit, vammaiset, marxilaiset, kommunistit ja tunnetuimpina juutalaiset) joutuivat vainon kohteiksi. Kansallissosialistit perustivat jo 1930-luvulla keskitysleirejä joihin he kokosivat edellä mainittuja ryhmiä ja myös rikollisia.
Myöhemmin jo sodan sytyttyä perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa pantiin toimeen lopullista ratkaisua, jonka tarkoituksena oli hävittää juutalaiset, kommunistit ja muut "yhteiskuntaan kelpaamattomat" ihmiset massiivisissa tuhoamisoperaatioissa. Suurin osa tuhoamisleireistä perustettiin nykyisen Puolan alueelle. Tunnetuin näistä lienee Auschwitzin Birkenau.
Testamentissaan Hitler erotti kaikki natsijohtajat ja nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi ja Goebbelsin valtakunnankansleriksi. Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät kuitenkin itsemurhan 1. toukokuuta Magdan myrkytettyä ensin syanidilla heidän kuusi lastaan.
8. toukokuuta 1945 Saksan armeija antautui ehdoitta Ranskan Reimsissä. Hitlerin tuhatvuotinen valtakunta oli kestänyt 12 vuotta.
Katso myös
- Blondi (koira).
Aiheesta muualla
- [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/ historyplace.com: The Rise of Adolf Hitler] Hitler elämä synnystä diktaattoriksi
Kirjallisuutta
Antony Beevor, Berliini 1945, WSOY 2003, ISBN 9510283479
Hitler, Adolf
Hitler, Adolf
Hitler, Adolf
Hitler, Adolf
roa-rup:Adolf Hitler
ms:Adolf Hitler
ko:아돌프 히틀러
ja:アドルフ・ヒトラー
simple:Adolf Hitler
th:อดอล์ฟ ฮิตเลอร์
1925 Tapahtumia
- 1. tammikuuta - Norjan pääkaupunki Kristiania nimetään Osloksi.
- 3. tammikuuta - Mussolini ilmoitti ottavansa diktaattorin oikeudet.
- 21. tammikuuta - Albania julistautui tasavallaksi, Ahmed Zogusta ensimmäinen presidentti.
- 30. tammikuuta - Turkin hallitus karkoitti Konstantinopolin patriarkan Istanbulista.
- 4. maaliskuuta - Calvin Coolidge vannoo virkavalansa Yhdysvaltain presidenttinä, puhe lähetetään ensimmäistä kertaa radiossa.
- 13. maaliskuuta - Scopesin oikeudenkäynti: Tennesseessa kielletään evoluution opetus.
- 18. maaliskuuta - Tornado surmasi 698 Missourissa, Illinoisissa ja Indianassa, Yhdysvalloissa.
- 25. huhtikuuta - Paul von Hindenburg valitaan Saksan valtakunnanpresidentiksi.
- 28. huhtikuuta - Winston Churchill ilmoitti Britannian palaavan kultakantaan.
- 1. toukokuuta - Kyproksesta tuli Britannian kruununsiirtomaa.
- 18. heinäkuuta - Adolf Hitler julkaisee Mein Kampfin.
- 21. heinäkuuta - Lukio-opettaja John T. Scopes tuomitaan evoluution opetuksen kieltävän lain perusteella 100 $ sakkoihin.
- 29. heinäkuuta - Werner Heisenbergin julkaisusta Über quantentheoretische Umdeutung kinetischer und mechanischer Beziehungen alkaa nykyaikainen kvanttimekaniikka.
- 4. lokakuuta - Suomalainen torpedovene S2 uppoaa myrskyssä Pohjanlahdella, kaikki 56 merimiestä saavat surmansa.
- 12. joulukuuta - Iranin parlamentti siirtää šaahinaseman Reza Khanille Pahlavin dynastiasta.
Muuta
- Siilinjärvi muodostetaan.
- Lontoon ensimmäiset kaksikerrosbussit liikenteeseen
- Espanjan ja Ranskan siirtomaajoukot tekivät maihinnousun Alhucemasissa Rif-sodassa.
Syntyneitä
- 6. tammikuuta - John De Lorean, autotehtailija
- 4. tammikuuta - Veikko Hakulinen, kolminkertainen maastohiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari
- 26. tammikuuta - Paul Newman, näyttelijä
- 8. helmikuuta - Jack Lemmon, yhdysvaltalainen näyttelijä († 2001)
- 20. helmikuuta - Robert Altman, ohjaaja
- 21. helmikuuta - Sam Peckinpah, ohjaaja († 1984)
- 19. toukokuuta - Pol Pot († 1998)
- 19. toukokuuta - Malcolm X, aktivisti († 1965)
- 18. elokuuta - Brian Aldiss, scifi-kirjailija
- 8. syyskuuta - Peter Sellers, näyttelijä († 1980)
- 28. syyskuuta - Seymour Cray, tietokonesuunnitelija († 1996)
- 13. lokakuuta - Margaret Thatcher, UK:n pääministeri (1979–1990)
- 16. lokakuuta - Angela Lansbury, englantilaissyntyinen näyttelijä
- 20. marraskuuta - Robert F. Kennedy
- 5. joulukuuta - Anastasio Somoza Debayle, Nigaraguan presidentti 1967–1972 ja 1974–1997 († 1980)
- 8. joulukuuta - Sammy Davis Jr., yhdysvaltalainen viihdyttäjä († 1990)
- 25. joulukuuta - Carlos Castaneda, kirjailija
Kuolleita
- 3. helmikuuta - Oliver Heaviside, matemaatikko
- 7. toukokuuta - Teuvo Pakkala, kirjailija
- 12. maaliskuuta - Sun Yat-sen, Kiinan tasavallan ensimmäinen presidentti
- 30. maaliskuuta - Rudolf Steiner, antroposofian kehittäjä
- 25. elokuuta - Franz Conrad von Hötzendorf, Itävalta-Unkarin ylipäällikkö ensimmäisessä maailmansodassa. (s. 1852)
- 16. syyskuuta - Aleksandr Friedman, kosmologi ja fyysikko
Nobelin palkinnot
- Fysiikka: James Franck, Gustav Ludwig Hertz
- Kemia: Richard Adolf Zsigmondy
- Lääketiede: ei jaettu
- Kirjallisuus: George Bernard Shaw
- Rauha: Sir Austen Chamberlain, Charles Gates Dawes
ms:1925
ko:1925년
ja:1925年
simple:1925
th:พ.ศ. 2468
Antisemitismi julistaa: "Juutalaiset ovat meille vihamielinen erilainen rotu... Juutalaisuus on vihollinen!"]]
Antisemitismi tarkoittaa juutalaisvastaisuutta tai -kammoa, vaikka kirjaimellisesti seemiläinen tarkoittaa mihin tahansa seemiläiseen kansaan (juutalaiset, arabit, etiopialaiset, somalit) kuuluvia.
Historiaa
Eri maihin hajaantuneet juutalaiset ovat olleet vuosituhansien aikana usein vihattu kansa. Toisaalta tähän ovat olleet syynä kristittyjen ja muslimien uskonnolliset käsitykset ja toisaalta monissa maissa juutalaiset ovat ainoana merkittävänä etnisenä vähemmistönä olleet valtaväestön yleisten ksenofobisten asenteiden keskeinen kohde.
Juutalaisvastaisuutta esiintyi jo antiikissa. Keskiajalla kristityssä Euroopassa juutalaisiin kohdistui ajoittain laajojakin vainoja, ja vastaavia toimenpiteitä jatkui pitkin uutta aikaa, varsinkin Espanjassa, josta juutalaisia pakeni suurella joukolla muihin maihin. Englannin Edvard I karkoitti kaikki juutalaiset maasta 1290, ja he saivat palata vasta 1600-luvulla Oliver Cromwellin aikana. Koska keskiajalla kirkko sulki juutalaisilta lähes kaikki ammatit, he joutuivat muun muassa toimimaan rahanlainaajina ja veronkerääjinä. Rahanlainaaminen oli kristityiltä kielletty ja antamalla verojenkeruun juutalaisille, vallanpitäjät saivat kansan antipatiat kohdistumaan itsensä sijaan juutalaisiin (vaikka antisemitismi keskiajalla olikin suurimmaksi osaksi luonteeltaan uskonnollista). Noilta ajoilta on peräisin juutalaisten vieläkin voimakas asema pankkitoiminnassa. Juutalaisia syytettiin milloin minkäkin vitsauksen aiheuttajiksi, esimerkiksi heitä syytettiin ruton alullepanneeksi voimaksi, koska he itse ilmeisesti tarkkojen hygienisääntöjensä ansiosta selvisivät epidemiasta itse melko hyvin.
1800-luvulta juutalaisvihaan alettiin yhdistää näennäistieteellisiä rotuoppeja, jolloin se alkoi saada enemmän rasistisia piirteitä.
1900-luku
:Pääartikkeli: Holokausti
Holokausti
Merkittävä vaihe antisemitismissa oli holokausti eli kansallissosialistien tekemä juutalaisten kansanmurha vuosina 1942-45. Juutalaisvastaisilla teemoilla kampanjoineiden kansallissosialistien valtaannousun taustalla oli saksalaisten pitkään jatkunut juutalaisvastaisuus, mikä johtui muun muassa juutalaisten voimakkaasta taloudellisesta menestyksestä, sekä osittain Weimarin tasavallan heikkous. Tämän massamurhan vaikutuksesta juutalaisvastaisuus suurelta osin purkaantui ja siitä seuranneen juutalaisvaltion perustamisen myötä muotoutui nykyiseen asuunsa.
Monien juutalaisten mielestä Israelin tai sionismin vastustaminen on juutalaisvastaisuutta, mutta monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset Israelin politiikkaa vastustavat kiistävät tämän. Jotkut ovat ilmaisseet, että "antisemitismiä" käytetään heidän mielestään tapana leimata Israelin hallituksen kriitikot.
Myös muun muassa juutalaisten ja heidän kansallisvaltionsa Israelin Lähi-idässä 1900-luvulla harjoittama sortopolitiikka on erityisesti alueen arabiväestössä, mutta myös muualla maailmassa herättänyt Israelin vastaisia mielipiteitä.
Eurooppalaisten mielipiteet juutalaisista 2000-luvulla
Taylor Nelson Sofresin vuonna 2003 teettämän tutkimuksen mukaan 72 % espanjalaisista, 58 % italialaisista, 55 % saksalaisista, 50 % itävaltalaisista ja belgialaisista, 49 % sveitsiläisistä, 48 % hollantilaisista, 45 % tanskalaisista, 42 % ranskalaisista ja 34 % englantilaisista uskovat, että juutalaiset ovat uskollisempia Israelille kuin asuinmaalleen.
Saman tutkimuksen mukaan 63 % espanjalaisista, 44 % belgialaisista, 42 % ranskalaisista, 40 % itävaltalaisista, 37 % sveitsiläisistä, 32 % saksalaisista, 21 % englantilaisista, 20 % hollantilaisista ja 13 % tanskalaisista uskoo, että juutalaisilla on liikaa taloudellista valtaa.
Saksalaisista 58 %, espanjalaisista 57 %, itävaltalaisista 56 %, ranskalaisista 46 %, italialaisista 45 %, sveitsiläisistä 42 %, belgialaisista 38 %, hollantilaisista 35 %, tanskalaisista 30 % ja englantilaisista 23 % oli sitä mieltä, että juutalaiset puhuvat liikaa holokaustista.
Tutkimuksen virhemarginaali on +/-4,4.
Katso myös
- Ksenofobia
- Rasismi
- Ryssäviha
- Siionin viisaiden pöytäkirjat
Luokka:Antisemitismi
Luokka:Poliittinen ideologia
Luokka:Rasismi
ja:反ユダヤ主義
simple:Anti-Semitism
Winston Churchill
Sir Winston Leonard Spencer Churchill (30. marraskuuta 1874 - 24. tammikuuta 1965) oli brittiläinen poliitikko, joka tuli tunnetuksi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toisen maailmansodan aikana.
Varhainen ura
Churchill syntyi Blenheim Palacessa Woodstockin kaupungin lähellä Oxfordshiressä. Winston Churchill oli perheen ensimmäisen kuuluisan jäsenen (John Churchill, Marlboroughn ensimmäinen herttua, jonka isä oli myöskin "Sir Winston Churchill") jälkeläinen. Winstonin poliittinen isä, Lord Randolph Churchill, oli Marlboroughn 7. herttuan kolmas poika. Winstonin äiti oli Jennie Jerome (syntyjään Jeanette Jerome) Brooklynistä New Yorkista, amerikkalaisen miljonäärin Leonard Jeromen tytär.
Vuonna 1895 Winston lähti Kuubaan sotilastarkkailijana itsenäisyystaistelijoita vastaan sotineen Espanjan armeijan mukana. Tällöin hän myöskin kirjoitti Saturday Review -lehteen. Tuona aikana hän varmasti löysi myös myöhemmin hänen mukaansa nimetyt sikarit.
Ensimmäisen kerran Winston Churchill tuli tunnetuksi sotilaskirjeenvaihtajana toisessa buurisodassa, jota käytiin Britannian ja afrikaanereiksi itseään kutsuvien eurooppalaisperäisten siirtolaisten välillä Etelä-Afrikassa. Hän jäi vangiksi buurien suorittamassa brittiarmeijan junasaattueen väijytyksessä, mutta onnistui näyttävästi karkaamaan ja ylitti lopulta Etelä-Afrikan rajan ja saapui Lourenço Marquesiin (nykyään nimellä Maputo Mosambikissa).
Churchill käytti saavuttamaansa mainetta aloittaakseen poliittisen uran, joka kesti kaikkiaan 65 vuotta, ensiksi parlamenttiehdokkaana 1899, sitten alahuoneen edustajana vuodesta 1900 vuoteen 1922 sekä vuodesta 1924 vuoteen 1964. Aluksi hän oli konservatiivien edustaja. Vuonna 1904 hän 'ylitti puoluerajat' liittyessään liberaaleihin.
liberaaleihin
Vuoden 1906 vaaleissa Churchill voitti edustajanpaikan Manchesterissa. Hän palveli Henry Campbell Bannermanin liberaalihallituksessa siirtokuntien alivaltiosihteerinä. Churchillistä tuli pian hallituksen ulkopuolisen hallinnon tärkein jäsen, ja kun Herbert Henry Asquithista tuli Campbell Bannerman seuraaja vuonna 1908, juuri kukaan ei yllättynyt Churchillin pääsystä hallitukseen kauppakomission puheenjohtajana. Sen aikaisen lain perusteella juuri nimitetyn hallitusministerin täytyi osallistua täytevaaleihin voittaakseen uudestaan parlamenttipaikan. Churchill menetti Manchesterin paikkansa konservatiivien William Joynson-Hicksille, mutta hänet valittiin parlamenttiin pian uudestaan Dundeen täytevaaleissa. Kauppakomission puheenjohtajana hän ajoi radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia yhdessä uuden valtiovarainministeri David Lloyd Georgen kanssa.
Churchill pääsi hallitukseen vähän yli 30-vuotiaana, hieman kiistanalaisena sisäministerinä vuonna 1910. Kuuluisa tuon ajan valokuva näyttää kärsimättömän Churchillin osallistuvan henkilökohtaisesti tammikuun 1911 Sidney Streetin piirityksen johtamiseen ja katsovan kadunkulman yli nähdäkseen kiivaan ammuskelun piiritettyjen anarkistien ja skottikaartien välillä. Hänen toimintansa sai aikaan paljon kritiikkiä. Arthur Balfour kysyi: "Hän [Churchill] ja valokuvaaja riskeerasivat kumpikin henkensä. Ymmärrän, mitä valokuvaaja teki, mutta mitä herra Churchill teki siellä?"
Kun Asquith muodosti kaikkien puolueiden kokoomushallituksen konservatiivit vaativat osallistumisensa ehdoksi Churchillin aseman alentamista. Churchill palveli useita kuukausia salkuttomana ministerinä Chancellor of the Duchy of Lancasterin virassa ennen kuin hän erosi hallituksesta tuntiessaan, ettei hänen kykyjään käytetty riittävästi hyväksi. Hän liittyi uudestaan armeijaan, vaikka pitikin parlamenttipaikkansa ja palveli useita kuukausia länsirintamalla. Tänä aikana hänen lähin alaisensa oli nuori Archibald Sinclair, josta tuli myöhemmin liberaalien johtaja.
Joulukuussa 1916 Asquith erosi ja Lloyd Georgesta tuli pääministeri. Ajan ei katsottu olevan vielä kypsä Churchillin hallitukseen pääsyn suhteen, koska pelättiin konservatiivien vastustusta. Churchill nimitettiin kuitenkin heinäkuussa 1917 varusteluministeriksi. Hän oli yksi ensimmäisen maailmansodan aikaisen Gallipolin niemimaalle Dardanelleille tehdyn tuhoisan maihinnousun poliittisista ja sotilaallisista suunnittelijoista, mikä johti hänen kuvaamiseen "Gallipolin teurastajana".
Sodan päättymisen jälkeen Churchill palveli David Lloyd Georgen hallituksessa sekä sotaministerinä (Secretary of State for War) että ilmavoimista vastaavana ministerinä (Secretary of State for Air) vuosina (1919–1921). Churchill ehdotti kemiallisia aseita käytettäväksi "vastaanhangoittelevia arabeja vastaan kokeeksi". Hän sanoi "En ymmärrä tätä inhoa kaasun käyttöä vastaan. Kannatan voimakkaasti myrkkykaasun käyttöä sivistymättömiä heimoja vastaan. Vaikutus moraaliin olisi hyvä, ja se levittäisi tervettä kauhua." Churchill kannatti myös voimakkaasti ulkopuolisten puuttumista Venäjän sisällissotaan, ja julisti että bolševismi pitää "kuristaa kehtoonsa". Hänestä tuli siirtomaista vastaava ministeri (Secretary of State for the Colonies) vuonna 1921 ja hän oli vuoden 1921 englantilais-irlantilaisen sopimuksen allekirjoittaja, mikä synnytti Irlannin vapaavaltion.
Irlannin vapaavaltion
Lokakuussa 1922 Churchillille tehtiin umpisuolenleikkaus. Kun hän tuli tajuihinsa, hän kuuli, että hallitus oli kaatunut ja että parlamenttivaalit lähestyivät. Liberaalipuoluetta repivät sisäiset riidat ja Churchillin kampanja oli heikko. Hän menetti paikkansa Dundeessa väittäen, että hän oli samalla kertaa menettänyt ministerin paikkansa, kansanedustajan paikkansa ja umpisuolensa. Kahden hengen paikan hän hävisi mm. kieltolain kannattajalle Edwin Scrymgeourille. Churchill edusti liberaaleja vuoden 1923 vaaleissa, mutta 12 kuukauden aikana hän lähentyi konservatiiveja, vaikkakin alkujaan käyttäen nimityksiä "antisosialisti" ja "perustuslaillinen".
Kaksi vuotta myöhemmin vuoden 1924 vaaleissa hänet valittiin konservatiivien tukemana perustuslaillisena edustamaan Eppingiä (missä on nyt hänen patsaansa). Seuraavana vuonna hän virallisesti liittyi konservatiiveihin, kommentoiden että "kuka tahansa voi vaihtaa puoluetta (rat), mutta vaatii tiettyä kekseliäisyyttä vaihtaa vielä uudestaan puoluetta (rerat)". Hänet nimitettiin valtiovarainministeriksi (Chancellor of the Exchequer) vuonna 1924 Stanley Baldwinin hallitukseen, ja hänen vastuullaan oli Britannian paluu kultakantaan. Vuoden 1926 yleislakon aikana Churchillin kerrotaan ehdottaneen konekiväärien käyttämistä lakkoilevia kaivosmiehiä vastaan. Churchill valvoi hallituksen British Gazette -lehteä ja kiistan aikana hän väitti, että "joko valtio murtaa yleislakon tai yleislakko murtaa valtion". Lisäksi hän väitti, että Benito Mussolinin fasismi oli "tehnyt palveluksen koko maailmalle", koska se oli näyttänyt "tavan taistella vallankumouksellisia voimia vastaan" — ts. hän piti vahvaa hallintoa suojamuurina näköpiirissä olevaa kommunistista vallankumousta vastaan.
Konservatiivihallitus hävisi vuoden 1929 vaalit. Kun Ramsay MacDonald muodosti koalitiohallituksen vuonna 1931, Churchill ei saanut kutsua hallitukseen. Hän oli nyt uransa pohjalla ajanjaksona, jota sanottiin erämaavuosiksi (the wilderness years). Hän käytti suuren osan seuraavista vuosista kirjoittamiseen, kuten teokseensa History of the English Speaking Peoples, joka tosin julkaistiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Eniten hän kiinnitti huomiota vastustaessaan puheissaan Intian itsenäistymistä. Pian hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi Adolf Hitlerin valtaannousuun ja Saksan jälleenvarustautumiseen. Aikoinaan hän oli ainoa, joka kannatti Britannian jälleenvarustelua itsepuolustukseksi ja Saksan sotaisuuden vastavoimaksi. Churchill kritisoi voimakkaasti Neville Chamberlainin Adolf Hitleriä myötäilevää politiikkaa. Hän tuki myös julkisesti kuningas Edvard VIII:aa kuninkaan vallasta luopumiseen liittyvän kriisin aikana. Tämä sai eräät spekuloimaan, että hänet nimitettäisiin pääministeriksi, mikäli kuningas ei noudattaisi pääministeri Baldwinin neuvoa, mikä johtaisi hallituksen eroamiseen. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, ja Churchill havaitsi itsensä muista eristetyksi ja poliittisesti haavoittuneeksi, mikä kesti jonkin aikaa.
Toiminta sodanaikaisena pääministerinä
Sodan syttyessä Churchill nimitettiin laivastoministeriksi (First Lord of the Admiralty). Chamberlainin erottua toukokuussa 1940 Churchill nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti kaikkien puolueiden hallituksen. Hän nimitti välittömästi ystävänsä ja uskottunsa, teollisuusmies ja lehtibaroni Max Aitkenin, (Lord Beaverbrook) vastaamaan lentokoneiden tuotannosta. Aitkenin hämmästyttävät liikemieskyvyt auttoivat Britanniaa kiihdyttämään lentokoneiden tuotantoa ja suunnittelua, millä oli suuri vaikutus sodan lopputulokseen.
Churchillin tuonaikaisilla puheillaan oli suuri henkeä kohottava vaikutus taisteluun valmistuvalle Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Kuuluisa:
:”Minulla ei ole teille tarjolla mitään muuta kuin verta, hikeä ja kyyneleitä” (I have nothing to offer but blood, toil, tears and sweat)
puhe oli Churchillin ensimmäinen puhe pääministerinä. Tätä seurasi pian Taistelua Britanniasta (Battle of Britain) edeltävä puhe:
:”Puolustamme saartamme uhreista riippumatta. Taistelemme rannoilla, taistelemme maihinnousupaikoilla, taistelemme pelloilla ja kaduilla, taistelemme kukkuloille; emme koskaan antaudu.” (We shall defend our island, whatever the cost may be, we shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.)
(Eräitä Churchillin radiopuheita, kuten edellä mainittua "Taistelemme rannoilla" on väitetty Churchilliltä kuulostavien esiintyjien pitämiksi, koska Churchill oli liian kiireinen pitääkseen niitä itse, mutta tätä ei ole pitävästi todistettu.)
Hänen hyvät suhteensa Yhdysvaltain presidenttiin Franklin Rooseveltiin turvasivat Yhdistyneelle kuningaskunnalle elintärkeän tarvikkeiden saannin Pohjois-Atlantin kauppareittien kautta. Churchill oli aloitteentekijä Special Operations Executive (SOE) -organisaation synnyssä, mikä toimi Hugh Daltonin taloudellisen sodankäynnin ministeriön (Ministry of Economic Warfare) alaisuudessa ja toteutti, johti ja avusti salaista vallankumouksellista ja partisaanitoimintaa miehitetyillä alueilla menestyksekkäästi; ja oli myös merkittävä brittiläisen kommandojoukkojen synnyssä, jotka antoivat myöhemmin esikuvan suurimmalle osalle maailman nykyisistä erikoisjoukoista (Special Forces). Venäläiset kutsuivat Churchillia "Brittiläiseksi Bulldogiksi."
Kuitenkin eräät sodanaikaiset sotilastoimet ovat edelleen kiistanalaisia. Churchill oli parhaimmillaankin välinpitämätön ja ehkä jopa rikollinen suhtautumisessaan vuoden 1943 suureen nälänhätään Bengalissa (Great Bengal Famine of 1943), jossa ainakin 2,5 miljoonaa bengalilaista sai surmansa. Tällä välin japanilaiset joukot uhkasivat brittiläistä Intiaa valloitettuaan menestyksellisesti Bengalin naapurivaltion brittiläisen Burman, ja jotkut pitävät brittihallituksen politiikkaa kieltää tehokas nälänhätäapu tahallisena ja välinpitämättömänä poltetun maan taktiikkana, mikä omaksuttiin Japanin miehityksen uhan alla. Kiistanalainen on myös Dresdenin pommitus juuri ennen toisen maailmansodan loppumista. Dresden oli suurimmaksi osaksi siviilikohde, missä oli pääasiassa idästä saapuneita pakolaisia ja jolla oli vain vähän sotilaallista merkitystä. Dresdenin pommitus auttoi kuitenkin liittolaista Neuvostoliittoa.
Dresden
Churchill oli yksi vaikuttajista niiden sopimusten takana, jotka piirsivät uudelleen toisen maailmansodan jälkeiset Euroopan ja Aasian rajat. Pohjois-Korean ja Etelä-Korean välistä rajaa ehdotettiin jo Jaltan konferenssissa, samoin kuin Japanin joukkojen karkottamista noista maista. Keskusteluja Euroopan rajoista ja sopimuksista käytiin jo vuonna 1943 Rooseveltin ja Churchillin välillä; sopimus hyväksyttiin virallisesti Trumanin, Churchillin ja Stalinin kesken Potsdamissa (Potsdamin sopimuksen XIII artikla).
Yksi näistä sopimuksista käsitteli Puolan rajaa Puolan ja Neuvostoliiton välillä, ns. Curzonin linjaa, sekä Saksan ja Puolan rajaa, Oderin-Neissen linjaa. Huolimatta siitä, että Puola oli ensimmäinen Hitleriä vastustanut valtio, Puolan rajat ja hallinnon määräsivät ”Kolme Suurta” kysymättä Puolan hallituksen mielipidettä. Puolalaiset sotilaat, brittien ainoat liittolaiset Britannian taistelun aikana, tunsivat itsensä petetyiksi. Liittolaisen Puolan ja vihollisen Saksan kohtalosta päätettiin periaatteessa samalla tapaa.
Sopimuksen osana oli yhteisymmärrys jäljellä olevien saksalaisten karkottamisesta alueelta. Puolalaisten siirto ei tarvinnut hyväksyntää. Tarkkoja lukuja etnisten väestöjen siirroista ja liikkeistä on vaikea tehdä. Natsihallinnon aikana saksalaisvalloittajat ajoivat puolalaiset kodeistaan ja asuttivat ne saksalaisilla valloitustensa turvaamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeisistä siirroista Churchill oli sitä mieltä, että ainoa tapa vähentää kansojen välisiä jännitteitä oli väestönsiirroilla aikaansaada väestö, joka noudattaisi valtion kansallisia rajoja.
Churchill selosti alahuoneessa vuonna 1944 kantaansa: "Väestönsiirrot on menetelmä, joka mielestämme tulee tuottamaan kaikkein pitkäaikaisimman ja tyydyttävimmän vaikutuksen. Jäljelle ei jää väestönsekoituksia, jotka aiheuttaisivat loputtomia vaikeuksia… Voidaan aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä (clean sweep). Minua eivät huolestuta nämä siirrot, joita voidaan paremmin toteuttaa nykyoloissa…"
Vaikka Churchillin suurta merkitystä toiselle maailmansodalle ei voida kieltää, hän sai useita vihollisia kotimaassaan. Hänen julkilausumansa halveksunta sellaisia ajatuksia kohtaan kuin julkinen terveydenhuolto tai parempi koulutus väestön valtaosalle aiheutti paljon tyytymättömyyttä väestön keskuudessa, varsinkin sodassa taistelleiden joukossa. Välittömästi Euroopan sodan päättymisen jälkeen Churchill kärsi raskaan tappion vuoden 1945 vaaleissa Clement Attleen työväenpuolueelle.
Winston Churchill oli pan-eurooppalaisuuden varhainen tukija, mikä lopulta johti Euroopan yhteismarkkinoiden ja myöhemmin Euroopan unionin syntyyn, minkä vuoksi yksi Euroopan parlamentin kolmesta rakennuksesta on nimetty hänen kunniakseen. Churchill oli myös keskeisessä roolissa myönnettäessä Ranskalle pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa, jota hän tuki toisen eurooppalaisen valtion saamiseksi tasapainottamaan Neuvostoliiton pysyvää paikkaa.
Rautaesirippu
Kylmän sodan alussa hän keksi käsitteen rautaesirippu (Iron Curtain), joka tuli julkisuuteen vuonna 1946 Westminster Collegessa Fultonissa Missourissa pidetyssä kuuluisassa julistuksessaan:
:"Itämeren rannalta Stettinistä [nyk. Szczecin] aina Triesteen Adrian merelle asti, maanosan halki on laskettu rautaesirippu. Tämän linjan taakse jäävät kaikki Keski- ja Itä-Euroopan vanhojen valtioiden pääkaupungit. Varsova, Berliini, Praha, Wien, Budapest, Belgrad, Bukarest ja Sofia, kaikki nämä kuuluisat kaupungit asukkaineen ovat nyt niin sanoakseni Neuvostoliiton etupiirissä, eivätkä ainoastaan eri tavoin ilmenenevän Neuvostoliiton vaikutuksen vaan paljolti myös sen yhä tiukkenevan valvonnan alaisena."
:"From Stettin on the Baltic to Trieste on the Adriatic, an Iron Curtain has descended across the continent. Behind that line lie all the capitals of the ancient states of Central and Eastern Europe. Warsaw, Berlin, Prague, Vienna, Budapest, Belgrade, Bucharest and Sofia, all these famous cities and the populations around them lie in what I must call the Soviet sphere."
Toinen pääministerikausi
Työväenpuolueen hävittyä vuoden 1951 vaalit Churchillistä tuli jälleen pääministeri. Vuonna 1953 hänelle myönnettiin kaksi suurta kunnianosoitusta. Hänet aateloitiin, jolloin hänestä tuli Sir Winston Churchill ja hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto "historiallisen ja elämäkerrallisen kuvauksen hallinnasta samoin kuin loistavista puheista inhimillisten arvojen puolustajana". Saman kuun kesäkuussa aivohalvaus halvaannutti hänen kehonsa vasemman puolen. Hän erosi terveyssyistä 5. huhtikuuta 1955, mutta säilytti virkansa Bristolin yliopiston kanslerina. Seuraavien vuosien aikana hän kirjoitti ja lopulta julkaisi teoksen History of the English Speaking Peoples neljässä osassa. Vuonna 1956 saksalainen Aachenin kaupunki myönsi hänelle Karlspreis-palkinnon hänen ajatuksestaan Euroopan Yhdysvalloista. Vuonna 1959 Churchill peri arvonimen Father of the House (pisin yhtäjaksoinen toiminta alahuoneen edustajana) ollen pisimpään yhtäjaksoisesti palvellut kansanedustaja – vuodesta 1924. Hän säilytti asemansa vuonna 1964 tapahtuneeseen alahuoneesta eroamiseen asti.
Perhe
2. syyskuuta 1908 Churchill meni naimisiin suositussa St. Margaretin kirkossa Westminsterissä Clementine Churchillin (1885-1977) kanssa, joka oli säkenöivä mutta lähes rahaton kaunotar. Heillä oli viisi lasta: Sarah Millicent Hermione Churchill (josta tuli jossain määrin tunnettu elokuvanäyttelijä joka esiintyi Fred Astairen kanssa elokuvassa Royal Wedding), Randolph Frederick Edward Churchill, Marigold Frances Churchill (joka kuoli nuorena), Diana Churchill ja Mary Churchill.
Clementine Churchillin äiti oli Lady (Henrietta) Blanche Ogilvy (1852-1925), Sir Henry Montague Hozierin toinen puoliso ja 7. Airlien jaarlin tytär.
Churchillin poika Randolph ja pojanpoika Winston seurasivat häntä parlamenttiin.
Viimeiset elinpäivät
15. tammikuuta 1965 Churchill sai taas aivohalvauksen – diagnoosi vaikea cerebral thrombosis. Hän kuoli yhdeksän päivän päästä 24. tammikuuta 1965, jolloin hänen isänsä kuolemasta oli täsmälleen 70 vuotta. Hänen ruumiinsa oli esillä Westminster Hallissa (parlamenttirakennuksessa) kolme päivää ja valtiolliset hautajaiset pidettiin St Paulin katedraalissa Lontoossa. Nämä olivat ensimmäiset ei-kuninkaallisen hautajaiset katedraalissa sitten kenttämarsalkka Frederick Robertsin vuonna 1914. Churchillin toivomus oli, että jos Ranskan Charles de Gaulle eläisi häntä pidempään, niin hänen hautajaiskulkueensa kulkisi Waterloon rautatieaseman halki.
Churchillin toivomuksesta hänet haudattiin perhehautaan Saint Martinin hautausmaalle Bladoniin Woodstockin (Oxfordshire, Englanti) lähelle.
Kirjallinen tuotanto
Churchill oli myöskin huomattava historioitsija, joka julkaisi useita teoksia. Eräät hänen 20. vuosisadan kirjoituksensa, kuten The World Crisis (käsittelee ensimmäistä maailmansotaa) ja The Second World War (’’toinen maailmansota’’) ovat voimakkaasti omaelämäkerrallisia ja kertovat konfliktin kulusta.
Alun perin Churchill kirjoitti nimellä Winston Churchill. Kuitenkin hän sai jo varhain tietää, että oli myös olemassa saman niminen amerikkalainen kirjailija joka oli julkaissut jo ennen häntä. Välttääkseen sekaannuksen he sopivat, että amerikkalainen kirjailija jatkaisi julkaisemista nimellä Winston Churchill ja englantilainen kirjoittaisi nimellä Winston S. Churchill.
Churchillin teoksiin lukeutuvat:
- The River War - Julkaistu 1899 (2 osaa). Aiheena Kitchnerin suorittama Sudanin uudelleenvalloitus vuonna 1898. Julkaistu myöskin yksiosaisena lyhennettynä laitoksena.
- Savrola – Churchillin ainoa romaani. Julkaistu vuonna 1900.
- Lord Randolph Churchill – kaksiosainen isän elämäkerta.
- The World Crisis - ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä 6-osainen teos
- My Early Life – omaelämäkerta joka käsittelee hänen uransa 25 ensimmäistä vuotta.
- Marlborough – Churchillin esi-isän John Churchill, 1. Marlboroughn herttuan elämäkerta. Julkaistu 4, 6, ja 2 –osaisina laitoksina.
- The Second World War. 6 osaa (toisinaan uudelleenpainettu 12-osaisena).
- A History of the English Speaking Peoples.
- [http://www-adm.pdx.edu/user/frinq/pluralst/churspek.htm The Scaffolding of Rhetoric] – 1 763 sanan essee kaunopuheisuudesta; julkaisematon, kirjoitettu 1897.
- Painting as a Pastime – lyhyt maalaustaiteen ylistys.
Aiheesta muualla
- Lainauksia Churchilliltä Wikisitaatissa
- [http://www.winstonchurchill.org Churchill-keskuksen laaja sivusto (englanniksi)]
- [http://wikiquote.org/wiki/Winston_Churchill Wikiquote - Lainauksia Winston Churchillin puheista (englanniksi)]
- [http://www.lewrockwell.com/orig/raico-churchill1.html Rethinking Churchill, Parts 1 to 5 - Churchilliin liittyvien myyttien arviointia (englanniksi)]
- [http://www.time.com/time/poy2000/archive/1949.html TIME-lehden vuoden 1950-mies Winston Churchill (englanniksi)]
- [http://freepages.genealogy.rootsweb.com/~jamesdow/winston.htm Toinen Churchillin elämäkerta missä on laajoja lainauksia hänen puheistaan (englanniksi)]
Churchill, Winston
Churchill, Winston
Churchill, Winston
Churchill, Winston
ms:Sir Winston Churchill
ja:ウィンストン・チャーチル
simple:Winston Churchill
th:วินสตัน เชอร์ชิลล์
Englanti:Englanti viittaa joko maahan tai kieleen. Tässä käsitellään maata, kieli käsitellään artikkelissa englannin kieli.
Englanti on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Ison-Britannian saarta. Arkisesti sanalla viitataan myös koko valtioon, mikä on kuitenkin väärin ja saattaa suututtaa muista Yhdistyneen kuningaskunnan osista kotoisin olevia ihmisiä. Englanti on Yhdistyneen kuningaskunnan osista suurin sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan.
Historia
Englanti yhtenäisenä maana muovautui 600-luvun ja 800-luvun välisenä aikana anglien, saksien ja juuttien kuningaskuntien vähittäisen yhdistymisen myötä. Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana, vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti Britannian lääninherra) ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi "Englannin kuningas" syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri (hallitsi 871-899).
Joskus Englannin historia aloitetaan vasta Vilhelm Valloittajan valtaannoususta 1066, ehkä siitä syystä, että tällöin päästään aloittamaan ajasta viimeisen onnistuneen valloituksen jälkeen. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta ei voida sanoa hänen perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassaolevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat vain vähemmistön (joskin vallassaolevan sellaisen) Englannissa.
Nykyaikaisemmassa historiankirjoituksessa Englannin historiaa aletaan usein tarkastella jo ajalta ennen kuin siitä muodostui Englanti, tarkastellen kelttien ja gallialaisten valloituksia sekä Julius Caesarin ja myöhempien roomalaisten valloituksia.
Politiikka
Englanti lakkasi olemasta poliittisena yksikkönä vuoden 1707 unionisopimuksen myötä Ison-Britannian kuningaskunnan syntyessä. Sen jälkeen Isoa-Britanniaa on hallinnut Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus. Vuonna 1999 Skotlanti ja Wales saivat omat parlamenttinsa, jättäen Englannin ainoaksi Ison-Britannian osaksi unionissa ilman edustavaa elintä.
Eräät tahot ovat kaivanneet Englannin parlamenttia, mutta nykyinen Labour-puolueen johtama hallitus pitää Englantia liian suurena alivaltiollisen edustuselimen omaavaksi yksiköksi ja ajaa sen sijaan paikallishallitusten perustamista. Kannatus Englannin parlamentille on suurinta maan pohjoisosissa.
Toisin kuin muissa osissa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Englannissa ei juuri kukaan kaipaa itsenäistymistä. Tämä johtuu pääosin Englannin johtavasta asemasta kuningaskunnassa.
Lainsäädännössä Englanti on samassa yksikössä kuin Wales vuoden 1284 Rhuddlan-asetuksen ja vuoden 1536 unionisopimuksen voimaanastumisten jäljiltä. Skotlanti ja Pohjois-Irlanti ovat erillisiä yksiköitä myös lainsäädännössä.
Paikallishallinto
Englanti on paikallishallintoa varten jaettu yhdeksään lääniin (katso Englannin läänit), jotka puolestaan on jaettu yhteensä 81 kreivikuntaan. Suur-Lontoon lääni (Greater London) ei kuitenkaan kuulu mihinkään kreivikuntaan. Lisäksi maassa on 354 kuntaa, jotka toimivat paikallishallinnon alimpana tasona.
Luokka:Englanti
ms:England
zh-min-nan:England
ko:잉글랜드
ja:イングランド
simple:England
th:แคว้นอังกฤษ
Ranska
Ranska on länsieurooppalainen valtio. Euroopan mittakaavassa Ranska on suuri valtio – sen pinta-ala on yli puoli miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Ranskan naapurimaita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Monaco, Espanja ja Andorra.
Ranskan pääkaupunki on Pariisi. Ranska on tasavalta, jossa presidentillä on melko paljon valtaa suhteessa pääministeriin. 17. toukokuuta 1995 lähtien presidenttinä on ollut Jacques Chirac.
Historia
:Pääartikkeli: Ranskan historia
Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, joka oli Rooman valtakunnan provinssi.
Keskiajalla Ranskan paikalla oli mahtava Kaarle Suuren valtakunta, jonka hajottua alueella oli monia pieniä ruhtinaskuntia, joista tärkeimpiä olivat Ranska, Burgundi, Provence ja Savoiji.
Ranskan vallankumoukseen 1789 saakka maa oli kuningaskunta, tosin se oli sitä vallankumouksenkin jälkeen vuodesta 1814–1848. Kuuluisin Ranskan kuningas lienee aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715).
1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa Ranskaa hallitsi keisari Napoléon Bonaparte, joka sai haltuunsa suuren osan Eurooppaa, mutta karkotettiin sittemmin Atlantin valtameressä sijaitsevalle St. Helenan saarelle. Napoleonin jälkeen monarkia palautettiin, mutta Euroopan "hulluna vuotena" 1848 kuningas Ludvig Filip syrjäytettiin ja maasta tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän tosin muutaman vuoden päästä julistautui keisariksi nimellä Napoleon III. Keisarikunta kaatui myöhemmin, ja Ranska julistettiin taas tasavallaksi.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltain puolella. Toisessa maailmansodassa maa joutui Saksan miehittämäksi. Ranskaa hallitsi marsalkka Philippe Pétainin niin sanottu Vichyn hallitus.
Nykyinen Ranskan valtio on nk. viides tasavalta, joka syntyi kansanäänestyksellä 1958.
Politiikka
Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä syyskuun 28. päivänä 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa suhteessa parlamenttiin. Peruslain mukaan, presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi (ennen uudistusta virkakauden pituus oli 7 vuotta). Presidentti vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset.
Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous ja senaatti. Ranskan kansalliskokous (Assemblée Nationale) on ylin lainsäädäntöelin. Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansalliskokouksella on veto-oikeus hallituksen päätöksiin, mistä johtuen vaaleissa enemmistön edustajanpaikoista saaneella puolueella on yleensä myös enemmistö paikoista hallituksessa. Senaattorit (yhteensä 331) valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Kuitenkin puolesta senaatin paikoista on äänestettävä uudelleen joka kolmas vuosi (alkaen 2007). Senaatilla on rajattu lainsäädäntövalta ja kansalliskokouksella on mahdollisuus kumota senaatin säätämiä lakeja, lukuun ottamatta perustuslakiin tehtäviä lisäyksiä ja ns. elollisia lakeja (lois organiques). Hallituksella on huomattava vaikutusvalta parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin.
Viimeisten vuosikymmenten ajan, ranskalainen politiikka on ollut valtataistelua kahden puolueen välillä: vasemmistolaisen Parti Socialiste'n (lyhenne PS) ja oikeistolaisen Union pour un Mouvement Populaire'n (lyhenne UMP).
Ranska on maailmanpolitiikassa merkittävä valtio. Se on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, ja maalla on oma ydinase.
- Lista Ranskan presidenteistä
Maantiede
Ranskan presidenteistä
Manner-Ranska on jaettu 22 alueeseen (ranskaksi région, mukaan lukien Korsika, vaikkakaan se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Ranskaa), jotka on edelleen jaettu 96 numeroituun departementtiin (département). Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa sekä autojen rekisterikilvissä. Departementit on jaettu 329 arrondissementiin (arrondissement), jotka on jaettu edelleen 3 879 kantoniin (cantones) ja kantonit 36 568 kuntaan (communes) (tilanne 1. tammikuussa 2004).
Ranskan eurooppalaiset alueet
rekisterikilvissä
Ranskan merentakaiset osat
Ranskan mertentakaiset departementit kuuluvat Euroopan unioniiin ja ne käyttävät euroa valuuttanaan, mutta muut alueet eivät. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuuttana on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).
- Départements d'outre-mer, DOM (Merentakaiset departementit)
- Guadeloupe
- Martinique
- Ranskan Guayana
- Réunion
- Collectivités territoriales, COM (Alueelliset yhteisöt)
- Mayotte
- Saint-Pierre ja Miquelon
- Wallis ja Futuna
- Pays d'outre-mer, POM (Merentakaiset maat)
- Ranskan Polynesia
- Collectivité sui generis
- Uusi-Kaledonia
- Territoire d'outre-mer, TOM (Merentakainen territorio)
- Ranskan eteläiset alueet
- Ranskan vaatimus Antarktiksella
- Îles Éparses de l'Océan Indien (Intian valtameren erillissaaret)
- Viisi saarta Intian valtameressä, joissa ei ole pysyvää asutusta ja joita hallinoidaan Réunionilta:
- Bassas da India
- Europa
- Juan de Nova
- Gloriososaaret
- Tromelin
Väestö
Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa. Perinteisiä vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien saksa, Perpignanin seudun katalaani sekä Biarritzin ympäristössä jonkin verran puhuttu baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka on muistuttaa enemmän italian kieltä kuin ranskaa. Perinteisiin kielivähemmistöihin on kuitenkin vallankumouksen jälkeisinä vuosisatoina suhtauduttu hyvin kielteisesti, ja ne ovat pääsääntöisesti häviämässä. Tärkein uskonto on katolilaisuus. Ranskassa on kuitenkin melko suuri muslimivähemmistö, sillä suuri osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Siirtomaamenneisyyden muistona Ranskalla on edelleen jonkin verran omistuksia Euroopan ulkopuolelta.
Kulttuuri
- Ranskan akatemia
- Ranskan kirjallisuus
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- rautamalmi
- bauksiitti
- potaska
- puu
- kala
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kemikaalit
- viini
| | |
