:: wikimiki.org ::

Milano

Milano

Milano (ital. Milano, paikallisella murteella Milán, lat. Mediolanum, engl. Milan, saks. Mailand) on kaupunki Pohjois-Italiassa Lombardian maakunnassa. Kaupungissa asuu noin 1,3 miljoonaa asukasta, mutta alueen kokonaisväkimäärä on 3,7 miljoonaa. Kaupunki on erityisesti tunnettu maailman muodin keskuksena. Via Montenapoleonen varrella on lähes kaikilla merkittävillä vaatemerkeillä oma liikkeensä. Milanossa päämajaa pitävät myös mm. Alfa Romeo ja Pirelli. Milanolaiset jalkapalloseurat AC Milan ja Internazionale (Inter Milan) tunnetaan ympäri maailman. Milano on kuulu myös oopperastaan, La Scalasta. Milanon kansainvälinen lentokenttä on nimeltään Malpensa.

Historiaa

Oletetaan, että keltit perustivat Milanon noin vuonna 600 eaa. ja roomalaiset valloittivat kaupungin 222 eaa. nimeten sen Mediolanumiksi. 300-luvulla piispa Pyhän Ambrosiuksen ja Theodosius I:n aikaan Milanosta tuli hetkeksi läntisen Rooman valtakunnan pääkaupunki. Ostrogoottien ja lombardien hallintajakson jälkeen kaupunki kasvoi jälleen merkittäväksi keskukseksi 1000-luvulla ja se johti muita Italian kaupunkeja saavuttaen lähes itsenäisen aseman. Renessanssi-aikana Milanoa johtivat Visconti ja Sforza-sukujen herttuat. 1400- ja 1500-luvuilla Milanon valloittivat ensin ranskalaiset, myöhemmin espanjalaiset. 1700-luvulla Itävalta korvasi Espanjan kaupungin isäntänä. Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien jälkeen kaupungista tuli italialaisen nationalismin pääpaikka. Vuonna 1859 itävaltalaisten hallinta kaupungissa loppui ja Milanosta tuli osa Sardinian kuningaskuntaa (josta muodostui Italian kuningaskunta vuonna 1861). Luokka:Italian kaupungit ko:밀라노 ja:ミラノ simple:Milan

Italia

Italia on eteläeurooppalainen valtio. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku noin 58 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta, Slovenia sekä kääpiövaltiot San Marino, Vatikaani ja Maltan ritarikunta. Italian pääkaupunki on Rooma. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Italiassa puhutaan pääasiassa italiaa. Tärkein uskontokunta on katolisuus. Italia on EU:n ja NATOn perustajajäsen. Italian tämänhetkinen pääministeri on Silvio Berlusconi ja presidentti Carlo Azeglio Ciampi.

Historia

Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi lopullisesti, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin, ja osaa aluetta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös viikingeillä oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta. Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävalta–Unkarilta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti sitten Sisilian ja Napolin kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset ruhtinaskunnat liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin. Torino, jo Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki, tuli Italian valtion ensimmäiseksi pääkaupungiksi. Saksan–Itävallan sotaan osallistumalla Italia valtasi Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Ranskan–Saksan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan. Itsenäinen Italia pyrki sitten suurvaltojen joukkoon, mutta jäi vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään "pieneksi suurvallaksi". Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta–Unkarin kanssa (kolmiliitto). Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi kuitenkin aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta–Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liiettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muodostivat Italiasta yksipuoluediktatuurin. Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikku hiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toisen maailmansodan Italia aloitti julistamalla sodan Ranskalle ja Iso-Britannille 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtävään hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta kuitenkin Britannia tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti pian Italian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta. Sodan jälkeen Italian valtiomuoto muutettiin 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi.

Politiikka

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa ylivoimainen voittaja oli vaaliliitoksi perustettu Vapauden liitto (Polo della Libertá), jonka muodostivat mediamoguli Silvio Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI), äärioikeistolainen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Berlusconi muodosti oikeistolaisen koalitiohallituksen, johon edellä mainitut puolueet osallistuivat. Hallitus kaatui jo joulukuussa 1994 Berlusconiin kohdistuneiden lahjusepäilyjen takia. Vuoden 2001 vaaleissa Berlusconin johtama "Vapauksien talo" (Casa delle Libertà) -koalitio selvityi voittajaksi, ja Berlusconi sai muodostaa toisen hallituksensa. Forza Italia sai maan parlamentin ylähuoneesta, senaatista (Senato della Repubblica), 82 paikkaa 315:stä ja alahuoneesta, edustajainhuoneesta (Camera dei Deputati), 189 paikkaa 630:stä. Suurin oppositiovoima on keskustavasemmistolainen "Oliivipuu" (Uniti nell'Ulivo) -koalitio, jonka suurin puolue on sosiaalidemokraattinen "Vasemmistodemokraatit" (Democratici di Sinistra). Suhteellisen vaalitavan ansiosta parlamentissa on edustettuina myös lukuisia pienempiä ryhmiä. Berlusconia vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti keskeytettiin kesäkuussa 2003, kun parlamentti äänesti uudesta laista, joka takasi oikeudellisen koskemattomuuden poliitikoille ja tuomareille. Heinäkuun alussa 2003 Berlusconi aiheutti kohua maailmalla sanomalla häntä arvostelleelle saksalaiselle europarlamentaarikolle, Martin Schulzille, että tämä sopisi hyvin tekeillä olevaan italialaiselokuvaan keskitysleirin vartijan rooliin. Vuoden 2003 paikallisvaaleissa ja 2004 eurovaaleissa Berlusconin johtama hallituskoalitio on kärsinyt tappioita.

Aluejako

Pääartikkeli: Italian alueet Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen (regione), jotka jakautuvat edelleen maakuntiin (provincia) ja nämä kuntiin (comune). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Italian alueet: Tähdellä merkityillä alueilla on itsehallinnollinen asema
Maantiede
Italian alueet Italian alueet Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on lähes koko Välimeren pituinen kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppien vuoristoon sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian kanaaleihin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Sisilia ja Sardinia, Välimeren suurimmat saaret sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna. Napolin kaupungin edustalla on Vesuviuksen tulivuori. Italia tunnetaan ulkomuotonsa vuoksi "Saapasmaana".
Talous
Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on 40 %, ja se työllistää 32 % työikäisestä väestöstä. Teollisuuskeskukset keskittyvät maan pohjoisosaan, mikä johtuu hyvistä markkinointiyhteyksistä Keski- ja Länsi-Eurooppaan, alppijokien vesivoimasta ja maataloudesta saatavista raaka-aineista. Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa. Automerkeistä kuuluisimmat ovat torinolainen FIAT ja Ferrari. Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike-, tupakka-, huonekalu- ja kemianteollisuutta. Italia, erityisesti Milano, on tunnettu muodin kotimaana, ja italialaiset asusteet ja kengät ovatkin maailmankuuluja. Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Huomattavimmat kauppasatamat ovat Genova, Augusta, Trieste, Venetsia ja Taranto. Kansainvälisiä lentoasemia on 25. Italiassa käy joka vuosi yli 50 miljoonaa turistia. Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman suurin viinirypäleiden ja viinin tuottaja. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveita. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤ ), 1 000 liiraa oli noin kolme markkaa eli 50 senttiä.
Kielet
Italian virallinen kieli on italia, mutta vielä 100–200 vuotta sitten sitä osasi vain murto-osa kansasta. Italian kielen loi suurelta osin Dante Alighieri toscanalaismurteiden perusteella 1300-luvulla. Vasta Mussolini vakiinnutti Italian kielen valta-aseman. Paikallisesti virallinen asema Italiassa on saksalla (Etelä-Tiroli, 280 000 puhujaa) ja ranskalla (Aostan laakso, 115 000 puhujaa, joista osa puhuu pikemminkin läheistä frankoprovensaalia). Vain Italiassa käytettyjä paikallisia kieliä ovat friuli (550 000 puhujaa), ladino (35 000 puhujaa) ja sardinia (miljoona puhujaa). Katalaania Italiassa puhuu noin 20 000 puhujaa ja oksitaania noin 50 000 puhujaa. Jo keskiajalla Italiaan on muuttanut paljon albaniankielistä väestöä (100 000 puhujaa) ja jo historiallisista ajoista Sisiliassa ja Etelä-Italiassa on puhuttu paljon kreikkaa (nykyisin 11 000 puhujaa). Itärajalla puhutaan myös naapurimaiden kieliä: kroatiaa (2 000 puhujaa) ja sloveniaa (75 000 puhujaa). Näiden vakiintuineiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaneja, joilla on oma kielensä. Historiallisesti tunnettuja Italian niemimaalla puhuttuja kieliä ovat latina ja etruskien kieli.
Merkittävimmät luonnonvarat

- elohopea
- potaska
- marmori
- rikki
- kivihiili
- kala
Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- tekstiilit
- autot
- viini
Katso myös

- Italian taide
- Italian maatalous
- Italialainen keittiö
Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=43.484032,12.077433&spn=14.152961,32.431641&z=12&t=h&hl=en Italia Google Mapsissa] Luokka:Italia als:Italien ms:Itali zh-min-nan:Italia ko:이탈리아 ja:イタリア simple:Italy th:ประเทศอิตาลี fiu-vro:Itaalia

Alfa Romeo

Alfa Romeo on italialainen autovalmistaja. Alkuaan autoissa oli nimenä ALFA (Anonima Lombarda Fabbrica Automobili). Alfa Romeo tunnetaan nopeista ja ajettavuudeltaan hyvistä perheautoista.

Historia

Alfa Romeo -nimellä nykyään tunnettu merkki perustettiin vuonna 1907 Napoliin valmistamaan ranskalaisperäisiä Darracq-merkkisiä autoja myytäväksi Italiassa. Yhtiö ei ollut kovin menestyksellinen, joten italialaiset investoijat ottivat haltuunsa yrityksen, jolle annettiin myös uusi nimi A.L.F.A. ja uusi tehdas perustettiin Il Portello kaupungin laitamille. Ensimmäinen tuotantoauto (1910) oli Merosin suunnittelema 24 HP. Alkuun kauppa kävi hyvin, mutta ensimmäinen maailmansota pysäytti autojen valmistuksen. Vuonna 1916 Nicola Romeo otti yhtiön johtoonsa ja vuonna 1918 hän osti koko yhtiön. Sodan ajan yhtiö valmisti sotatarviketuotteita kuten generaattoreita ja lentokonemoottoreita. Sodan loputtua merkiksi vaihtui Alfa Romeo. Vuonna 1923 Merosi korvattiin Vittorio Janolla. Enzo Ferrari oli tuona vuonna jo Alfalla kilpakuskina. Janon suunnittelema ensimmäinen Alfa oli kilpa-auto P2, jossa oli mm. DOHC-rakenne moottorissa. Auto voittikin ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 1925. P2:sen moottorin pohjalta Jano suunnitteli sarjan 4-,6- ja 8-sylinterisiä moottoreita, joille oli tunnusomaista kevytmetallirakenne, puolipallonmuotoiset palotilat (hemi), tulpat keskellä, 2 riviä yläpuolisia venttiileitä ja yleensä myös 2 yläpuolista nokka-akselia. Yhtiö ajautui valtion omistukseen vuoden 1929 tietämissä ja vuonna 1934 yhtiö sulautettiin fasistihallituksen muodostamaan eri yhtiöistä koostuvaan yksikköön, Instituto di Riconstruzzione Industrialeen (IRI), yli 50 vuoden ajaksi. Koko 1930-luvun yhtiön autot osallistuivat ahkerasti kilpa-autoiluun kunnes toinen maailmansota keskeytti jälleen autojen valmistuksen. Sodan aikana tehdas valmisti mm. moottoreita asevoimien tarpeisiin. Tehdas vaurioitui pahasti liittoutuneiden pommituksessa. Sodan loputtua tuotanto aloitettiin hiljalleen uudelleen ja menestyksekkäästi: vuonna 1950 Alfa voitti F1 mestaruuden tipo 158 "Alfetta" mallilla ja vuonna 1951 tipo 159:lla ajajinaan Giuseppe Farina ja Juan Manuel Fangio. 1950-luku oli suurta kasvun aikaa ja kaksi uutta tehdasta perustettiin: ensimmäinen Areseen, pohjoismilanoon 1960-luvun alussa ja toinen Pomigliano d’Arcoon 1970-luvun alussa. Vuonna 1987 Alfa Romeo ajautui mammuttimaisen Fiat-yhtymän omistukseen, joka jo hallitsi Italian autoteollisuutta. Kovaa kilpailua Alfa Romeon ostosta kävi tuolloin myös Ford. Omistajanvaihdoksen jälkeen Alfat muuttuivat pikkuhiljaa etuvetoisiksi ja viimeiseksi takavetomalliksi jäi Alfa Romeo 75 (=75-vuotisjuhlamalli). Vuonna 1994 Alfojen myynti lopettiin Yhdysvalloissa. Nykyään Alfa Romeo tekee taas uutta tulemista GT, 156, 147 ja 166 -malleillaan ja neliveto on taas palaamassa kuvioihin. Vuonna 1998 Alfa Romeo 156 valittiin vuoden autoksi Euroopassa. Vuonna 2005 myynnissä ovat viimeiset Alfan legendaarisella V6-moottorilla varustetut autot. Alfa Romeo alkaa käyttää autoissaan General Motorsin V6-moottoreita, mihin myös Saab ajautui. Alfan oma V6 on ääneltään ja luonteeltaan ainutlaatuinen. Muun muoassa Tekniikan maailma kehui Alfan ääniä jäljittelemättömiksi. Alfa Romeoihin liittyy myös paljon kerhotoimintaa ja autonomistajien vahvaa yhteishenkeä. Suomessa toimii kaksi erittäin aktiivista kerhoa AREF ja CARF, jotka järjestävät mm. rata-ajoa ja tapaamisia. Alfa Romeojen kuljettajien perinteiisiin myös toistensa tervehtiminen, kuten esim. karavaanareilla. Etenkin vanhat Alfat ovat arvostettuja harrastajapiireissä ja monet pitävät viimeistä takavetomallia 75:sta viimeisenä aitona Alfana, mutta myös uudet Alfat voivat olla mukana kerhotoiminnassa siinä missä muutkin. Perustamisestaan lähtien yhtiö on ollut aktiivisesti mukana autourheilussa. Se on ollut mukana muun muassa F1-merkkinä ja moottoritoimittajana (Alfan moottori viimeisen kerran Osella-tallin autossa kaudella 1988), moottoritoimittajana Indy Car -sarjassa (1989—1991) ja Euroopan Touring Car -sarjoissa (1990-luvulla).

Merkittävimmät saavutukset autokilpailuissa

- Italian Championship in '92
- German Championship "DTM" in '93
- British Touring Car Championship in '94
- Spanish Touring Car Championship in '94 & '95
- Supertouring Italian Championship '98 & '99
- Euro STC Supertouring Champion '00
- European Supertourincar FIA Champion '01, 02 & '03
- 86 Grand Prix wins
- 11 Mille Miglias
- 9 Targa Florios
- 5 Le Mans 24-Hours
- 2 Formula One World Championships '50 '51 and
- 3 World Sportscar Championships Kuva:Alfa Romeo 6C 1930 Italy.jpg|Alfa Romeo 6C vuodelta 1930 Kuva:1938 Alfa Romeo 8C 2900 Mille Miglia 34.jpg|Alfa Romeo 8C 2900 Mille Miglia vuodelta 1938 Kuva:1972alfaromeo1300gtfront.jpg|Alfa Romeo 1300GT vuodelta 1972 Kuva:Alfa Romeo 156 Sport waggon grey vl.jpg|Alfa Romeo 156 Sport Wagon

Linkkejä

- http://www.alfaromeo.com/
- http://www.alfa159.com Luokka:Automerkit ja:アルファ・ロメオ

AC Milan

AC Milan (Associazione Calcio Milan) on Italian Milanossa kotipaikkaansa pitävä jalkapalloseura. Seura on Italian Serie A:n toiseksi menestynein kautta aikojen — sillä on 17 mestaruutta. AC Milanin perusti vuonna 1899 britti Alfred Edwards nimellä Milan Cricket and Football Club. Perinteitä kunnioittaakseen seura on pitänyt nimessään englanninkielisen Milanin italiankielisen Milanon sijaan. Seuran kotistadioni on 85 700 -paikkainen Giuseppe Meazza. Se on myös kaupungin toisen suurseuran Interin kotistadioni. Koska Meazza oli Interin tähtipelaaja, AC Milanin kannattajat käyttävät stadionista nimitystä San Siro. Seuran omistaja ja ex-puheenjohtaja on Silvio Berlusconi ja manageri Carlo Ancelotti.

Joukkue 2005/2006

Aiheesta muualla

- [http://www.acmilan.com/ Virallinen sivu]
- [http://www.paitsio.com/Milan.690.0.html AC Milanin suomalaiset kotisivut]
- [http://www.milanfan.com AC Milan - Milanfan] Luokka:Italialaiset jalkapalloseurat ja:ACミラン simple:A.C. Milan

Keltit

Keltit on nimitys, jota käytetään indoeurooppalaisen kielikuntaan kuuluvien kelttiläisten kielten puhujista, nykyisin myös englantia äidinkielenään puhuvista ihmisistä, jotka haluavat identifioitua kelttiläisiin "esivanhempiinsa".

Kelttikäsitteen alkuperä

Kelttiläisiä kieliä puhuvat ihmisryhmät astuivat historian valoon antiikin aikoina, jolloin kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat näitä kelteiksi (Keltoi) ja galleiksi. Kaikki väestöt, joista näitä termejä käytettiin, eivät kuitenkaan välttämättä puhuneet kelttiläistä kieltä. Keltti ja vastaavat termit edustivat antiikin korkeakulttuurin stereotypioita pohjoisen tai lännen barbaareista. Ne eivät ole mitään objektiivisia yrityksiä kuvata kyseisten ihmisryhmien kieltä, elintapoja, kulttuuria tai uskontoa. Historia ja arkeologia ovat kuitenkin vasta viime vuosikymmeninä alkaneet ottaa tämän seikan järjestelmällisesti huomioon. On myös epävarmaa, oliko kelteillä itsellään mitään kelttiläisen identiteetin tunnetta tai käyttivätkö he itse tuota nimitystä itsestään. Poliittisesti keltit olivat jakautuneet moniin eri heimoyhteisöihin ja kielellisesti eri murteiden puhujiin. Keltit eivät myöskään muodostaneet kulttuurisesti mitään yhtenäistä ryhmää. Arkeologit uskovat, että kelttiläistä kieltä puhuvilla väestöillä oli jokin yhteys La Tené -kulttuuriin. Kaikki tämän kulttuurin piirissä eläneet ihmiset eivät kuitenkaan ehkä olleet kelttejä, eivätkä kaikki keltit kuuluneet La Tené -kulttuurin alueeseen.

Muinaiset keltit

La Tené Kelttiläisen kielen uskotaan syntyneen pronssikauden Keski-Euroopassa maata viljelevän ja karjaa hoitavan indoeurooppalaisen väestön keskuudessa. Keltit luultavasti polveutuvat ainakin osittain varhaispronssikautisen Uneticé-kulttuurin väestöstä. Tämän kulttuurin katsotaan syntyneen noin vuonna 2200 eaa. Kulttuurin keskus sijaitsi Tshekin tasavallan alueella, Etelä-Saksassa ja Länsi-Puolassa. Uneticéa seurasi noin 1550-1250 eaa. keskipronssikautinen tumuluskulttuuri, jonka tuntomerkkinä pidetään suuria hautakumpuja, tumuluksia. Tumuluskulttuuria taas seurasi myöhäispronssikautinen uurnakenttäkulttuuri vuosina 1200-700 eaa. Kelttiläisen kielimuodon kehittyminen lienee suurelta osin tapahtunut näiden kulttuurien keskuudessa. Useimmat tutkijat uskovat, että varhaisrautakautinen Hallstattin kulttuuri Etelä-Saksan, Itävallan ja Itä-Ranskan alueella (noin 700—500 eaa.) oli ainakin osittain kelttiläinen. Tältä alueelta kelttiläistä väestöä levittäytyi tai kelttiläinen kieli omaksuttiin Länsi-Eurooppaan, Britteinsaarille, nykyisen Espanjan alueelle sekä kohti Välimeren ja Mustanmeren maailmaa. Halstatt-kulttuuri muuttui La Tenén kulttuuriksi noin vuonna 500 eaa. 300- ja 200-luvuilla eaa. Välimeren alueen korkeakulttuurit Italiassa ja Kreikassa saivat ottaa vastaan useita kelttien hyökkäyksiä. Jopa nykyisen Turkin alueelle päätyi yksi kelttiläisryhmä, galatalaiset. Rooman valtakunta alisti lopulta useimmat kelttiläiset väestöryhmät. Esimerkiksi Julius Caesar valloitti Gallian, keisari Claudius Britannian. Mannermaalla kelttiläiset väestöt omaksuivat Bretagnea lukuun ottamatta vieraita kieliä, useimmiten latinan ja siihen palautuvat romaaniset kielet. Kansainvaellusajalla kelttiläiset kielet väistyivät myös Britteinsaarilla pohjoisille ja läntisille syrjäseuduille — Irlantiin, Skotlantiin, Walesiin, Cornwalliin ja pienille saarille.

Nykypäivän kelttiläiset vähemmistöt

1800-luvulta lähtien nationalismi johti kelttiläisen identiteetin syntyyn ja kelttiläisten kielten uuteen arvostukseen. Tämä näkyi sekä Britteinsaarten ja Bretagnen kelttiläisten vähemmistöjen keskuudessa että Yhdysvalloissa, jonne oli siirtynyt runsaasti irlantilaista ja skottilaista väestöä. Myös ranskalainen nationalismi alkoi korostaa maan gallialaista menneisyyttä. 1800-luvulla kelttiläisten kielten puhujien määrä alkoi kuitenkin jyrkästi laskea iiriä, kymriä ja gaelia äidinkielenään puhuvien väestöjen jouduttua voimakkaan englantilaistamispolitiikan kohteiksi. Myöskään Ranskan valtio ei gallialaisinnostuksesta huolimatta ollut suopea Bretagnen kelttiläistä kieltä kohtaan. Kielenvaihdoksista huolimatta kelttiläisillä alueilla syntyi voimakas kansallistunne, joka 1900-luvun kuluessa johti Irlannin itsenäisyyteen sekä separatistiseen liikehdintään Walesissa, Bretagnessa ja varsinkin Skotlannissa. Pyrkimys pitää kelttiläiset kielet ja perinteet elossa vaikuttaa myös Cornwallin ja Mansaaren kaltaisilla seuduilla, joilla kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin puhunut paikallista kelttikieltä äidinkielenään. Oma lukunsa on kelttiläisten perinteiden vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Keltti-innostus eli keltomania vaikutti 1800-luvulla voimakkaasti arkeologian kehitykseen. Kiinnostus kelttiläistä muinaisuskontoa (esim. druidit) kohtaan vaikutti osaltaan ns. uuspakanallisen liikkeen syntyyn. Runoilija W.B. Yeatsin kaltaiset taiteilijat saivat inspiraatiota kelttiläisestä historiasta ja sankaritarustosta. Näiden ilmiöiden seurauksena kelttiläisyydestä syntyi vahvasti romantisoituja mielikuvia, jotka siirtyivät vähitellen osaksi länsimaista populaarikulttuuria. Suomessakin tunnetaan paljolti juuri kelttiläiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan perustuva fantasiakirjallisuus, irlantilainen kansanmusiikki ja "irkkupubit". Osaltaan tätä keltti-innostusta on levittänyt Hollywood, joka on ottanut monien menestyselokuviensa aiheeksi irlantilaisuuden, skottilaisuuden tai muut kelttiläiset teemat. 1990-luvulta lähtien eurooppalaiseen yhdentymiskehitykseen on liittynyt myös pyrkimystä tehdä muinaisista kelteistä Euroopan ja eurooppalaisuuden symboleja. Nykyään puhutaan enää harvoja kelttiläisiä kieliä. Näitä ovat:
- bretoni
- gaeli
- iiri
- kymri

Katso myös

- Kelttiläinen mytologia Luokka:Britteinsaaret Luokka:Kansat als:Kelten ms:Celt ja:ケルト人

Rooma

::Rooma voi merkitä myös Rooman valtakuntaa, joka perustettiin 700-luvulla eaa ja kukistui lopullisesti vasta 1453. 1453 Rooman kaupunki (italiaksi, latinaksi Roma) on Italian länsirannikolla, Tiber-joen varrella sijaitseva Italian pääkaupunki. Kaupunki on lähes 3000 vuoden ikäinen, ja sillä on mahtava historia Rooman kuningaskunnan, Rooman tasavallan ja Rooman keisarikunnan pääkaupunkina. Roomassa on useita mahtavia rakennuksia, kuten Colosseum, jossa käytiin aikanaan gladiaattoritaisteluita. Roomassa on 2 546 804 asukasta (2004) ja metropolialueella asuu kaikkiaan 3,3 miljoonaa. Rooman valtakunnan kulta-aikana Roomassa oli yli miljoona asukasta.

Historia

Tarun mukaan Rooman perustivat 21. huhtikuuta 753 eaa. veljekset Romulus ja Remus. Rooma perustettiin Palatium-kukkulalle, josta se levisi ympäröiville kukkuloille. Perinteiset kaupungin seitsemän kukkulaa ovat Collis Palatinus (Palatium), Collis Aventinus, Collis Capitolinus (Capitolium), Collis Quirinalis, Collis Viminalis, Collis Esquilinus ja Collis Caelius. Vatikaanivaltion sijaintipaikka, Collis Vaticanus, on Tiber-joen länsipuolella, eikä kuulu seitsemään kukkulaan. Länsi-Rooman kukistumisen jälkeen Ostrogootit hallitsivat kaupunkia Ravennasta. Itä-Rooma valloitti kaupunkin takaisin 536, mutta 546 goottikuningas Totila valloitti ja tuhosi sen. Bysantin kenraali Belisarius valloitti kaupungin jälleen takaisin, ja gootit taas 549. Belisariuksen seuraaja Narses sai viimein kaupunkin 552. Gootteja seurasivat lombardien valloitukset. Vuodesta 754 vuoteen 1870 Roomaa hallitsi kirkkovaltio, jonka jälkeen Italian yhdistyessä Roomasta tuli sen pääkaupunki. Paavi sai oman valtionsa Rooman kaupungissa jälleen 1929. Toisessa maailmansodassa liittoutuneet valloittivat Rooman 4. kesäkuuta 1944.

Asukasmäärän kehitys

1944

Urheilu

Vuonna 1960 Roomassa järjestettiin olympialaiset.

Aiheesta muualla

- [http://www.comune.roma.it Rooman viralliset verkkosivut]
- [http://wikitravel.org/en/Rome Rooma Wikitravelissa] Luokka:Rooma als:Rom ko:로마 ja:ローマ simple:Rome

Ostrogootit

:Tämä artikkeli käsittelee muinaista kansaa. Gooteiksi kutsutaan myös erään nykyaikaisen alakulttuurin edustajia. Gootit olivat itägermaanista kieltä puhunut ihmisryhmä, joka asui ajanlaskun alkuvuosisatoina Veiksel-joen suulla. Goottien esiintymistä antiikin ajan kirjallisissa lähteissä voidaan seurata 100-luvulta 500-luvulle. On kuitenkin kyseenalaista, paljonko 500-luvun gooteilla oli yhteistä 400 vuotta aikaisemmin eläneiden goottien kanssa. Gootit eivät välttämättä olleet mikään yhtenäinen etninen ryhmä, vaan kokoelma erilaisia keskenään liittoutuneita väestöaineksia. Goottien joukossa saattoi germaanien ohella olla slaavilaista, iraanista, roomalaista jne. alkuperää olevia ryhmiä. Varmuudella ei tiedetä, miksi gootteja tai ainakin kansan nimeä käyttäneitä ihmisryhmiä siirtyi 100- ja 200-luvuilla Mustanmeren pohjoispuolelle. Sieltä käsin he kuitenkin ryöstelivät Kreikan, Traakian ja Vähän-Aasian rannikoita. Roomalaiset löivät gootit Naissuksen taistelussa vuonna 269. Keisari Aurelianus luovutti Daakian visigooteille 200-luvun lopulla. Gootit jakautuivat kahteen pääryhmään. Yksi ryhmä kutsui itseään nimellä ostrogothi. Toinen ryhmä käytti nimeä vesi. Kun roomalainen historioitsija Cassiodorus kirjoitti goottien historian noin vuonna 550, hän antoi näille nimille uuden ulottuvuuden, jota niillä ei ennen ollut. Ostrogootit hän tulkitsi itägooteiksi ja vesi nimestä tuli visigootit eli länsigootit. Koska ostrogootit tällöin asustivat Italiassa ja visigootit nykyisessä Espanjassa, nimet jäivät käyttöön. Nykyisin yritetään kuitenkin välttää näitä vääriksi tulkittuja nimiä. Visigootit tulivat vuonna 375 Tonavan pohjoispuolelta Moesiaan, hävittivät Alarik I:n aikana (395–410) Traakiaa, Makedoniaa ja Kreikkaa sekä voittivat roomalaiset vuonna 410. Visigootit siirtyivät Alarikin kuoltua Etelä-Galliaan ja Pyreneiden niemimaalle, perustivat sinne ns. Tolosan valtakunnan ja kääntyivät areiolaisuudesta katolilaisuuteen. Galliassa visigoottien valtakunta kukistui 500-luvun alussa frankkien hyökkäykseen. Pyreneiden eteläpuolella muslimit valloittivat visigoottien valtakunnan 711, minkä jälkeen visigootit sulautuivat alueen muihin asukkaisiin. Ostrogootit perustivat 300-luvun puolivälissä laajan valtakunnan Mustanmeren pohjoispuolelle. He joutuivat 300-luvun lopulla hunnien valtaan, mutta vapauduttuaan siiä vuonna 453 he asettuivat Pannoniaan ja alistuivat roomalaisten herruuteen. Teoderik Suuren johdolla he vaelsivat Italiaan 488 ja perustivat sinne valtakunnan, joka Teoderikin kuoleman jälkeen 526 alkoi heikentyä. Bysantti kukisti ostrogootit 553 ja kansan rippeet sulautuivat Italian väestöön. Luokka:Muinaiset kansat Luokka:Rooman viholliset ja liittolaiset ko:고트족 ja:ゴート族

Herttua

Herttua on maskuliininen aatelisarvo. Se viittaa itsenäisen herttuakunnan hallitsijaan Manner-Euroopassa tai korkeaan aatelisarvoon tai Britannian päärinarvoon (engl. duke, saks. herzog). Herttuan vaimo tai naispuolinen herttuakunnan hallitsija on herttuatar (engl. duchess, saks. herzogin) Herttua tulee gootin kielen sanasta harjatuga, joka tarkoittaa sotajoukon johtajaa. Luokka:Aateli ko:공작

Ranskan vallankumous

Ranskan suuri vallankumous oli Ranskan historian ajanjakso välillä 1789–1815, jolloin demokraatit ja tasavaltalaiset kumosivat absolutistisen monarkian ja katolinen kirkko koki radikaalin uudelleenjärjestelyn. Vaikka Ranska ajelehtikin tasavallan, monarkian ja muiden valtiomuotojen välillä vielä 75 vuotta Napoleonin vallankaappauksesta huolimatta, vallankumous tiesi kuitenkin loppua absoluuttiselle monarkialle, ja jättää varjoonsa kaikki muut käänteet Ranskan, ehkä koko Euroopankin historiassa. Ranskan vallankumouksesta johdetaan monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate.

Syyt

Vallankumoukseen johtivat monet tekijät, joista suurimpana oli vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin, kireä verotus, porvariston noustessa vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset, ideologianaan valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat asettua vastakkain ja liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan ja kääntäessä vallankumouksen totalitaristisempaan ja verisempään suuntaan sen kestettyä pari vuotta. Syinä vallankumoukseen olivat ainakin:
- Kuninkaallisen absolutismin hylkiminen
- Maaorjien, palkkatyöläisten ja nousevan porvariston hylkivä asenne Ranskan säätyjärjestelmää kohtaan
- Valistusajan ihanteiden nousu
- Amerikan vallankumouksen esimerkki
- Käsistä riistäytynyt kansallinen velka, joka johtui ja pahensi epäoikeudenmukaisesta verotusjärjestelmästä
- Ruokapula vallankumousta edeltävinä vuosina Esivallankumouksellinen toiminta alkoi, kun Ranskan kuningas Ludvig XVI (vallassa 1774–1792) ajoi valtiontalouden kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker yrittivät uudistaa verojärjestelmän koskemaan myös aatelisia, kuitenkaan onnistumatta siinä. Tällaiset reformit saivat huomattavaa vastustusta parlementeilta (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat. Tilannetta seuraava taistelu parlementeissa ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä ancien régimessä. Seuraavassa taistelussa:
- Protestantit saivat oikeutensa takaisin
- Ludvig XVI lupasi julkistaa valtiontalouden luvut vuosittain
- Ludvig XVI lupasi jälleen kutsua koolle Ranskan valtiopäivät (États-Généraux) viiden vuoden kuluessa Etienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788, Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta, 1788 kutsumaan valtionpäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614. Ensimmäinen valistusajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775-83, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi de Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.

Historia

Säätyvaltiopäivät 1789

Valtiopäivien kokous 1789 johti ristiriitoihin ensimmäisen ja toisen säädyn (papisto ja aateli) ja toisaalta kolmannen säädyn (kaikki muut, käytännössä keskiluokka eli porvarit ja talonpojat). Vuoden 1614 mallin mukaan valtiopäivillä kaikilla säädyillä oli sama määrä edustajia. Kolmas sääty vaati, ja lopulta sai kaksi kertaa tämän määrän edustajia, joka heillä oli jo paikalliskokouksissa. Valtiopäivien kokoontuessa Versailles'ssa 5. toukokuuta 1789, kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä. Hovin pyrkimys keskittyä verotukseen epäonnistui täysin; valtiopäivät ajautui umpikujaan ja säädyt väittelivät keskenään ennemmin valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtion taloudesta.

Kansalliskokous

17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi, edustaen, ei säätyjä, vaan koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muut säädyt liittymään siihen, mutta teki selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita ilman joka tapauksessa. Ludvig XVI sulki Salle des États'n jossa kansalliskokous kokoontui, jolloin se siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala, jossa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä liittyi kansalliskokoukseen, kuten myös 47 aatelin jäsentä. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versailles'iin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Pariisissa Palais Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.

Bastiljin valtaus

Palais Royal 11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten myötä, ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pystyivät puolueettomina. 14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan, surmaten kuvernööri markiisi Bernard de Launayn ja osa hänen joukoistaan. Vankilasta vapautettiin vain seitsemän vankia: neljä väärentäjää, kaksi hullua ja haureuteen syyllistynyt aatelinen. Paluumatkalla kaupungintalolla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesia petoksesta; hänet matkalla näytösoikeudenkäyntiin hänet salamurhattiin. Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla, markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin ja Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin communeksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen. Väkivallantekojen jälkeen aateli kuitenkin jäi epäluuloiseksi kuninkaan kansasuosion näennäisestä paluusta huolimatta, ja pakeni maasta (Émigrés). Eräät alkoivat suunnitella sisällissotaa ja kokosivat Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa. Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitelleessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeau'n ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä ja pyysi kokoukselta vain lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen. Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle; aatelia teloitettiin ja linnoja poltettiin. 4. elokuuta 1789 kansalliskokous lopetti feodalismin ja kumosi toisen säädyn etuoikeudet ja ensimmäisen säädyn kymmenykset.

Kansalliskokouksen jakautuminen

feodalismi Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan Brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat: Jean Joseph Mounier, Comte de Lally-Tollendal, Comte de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet, Comte de Virieu. Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat: Honoré Mirabeau, Lafayette, Bailly, Adrien Duport, Barnave ja Alexander Lameth. Abbé Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä. Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa. Käyttäen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta mallina, kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmisoikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Kuten USA:n julistus, se oli periaatteiden julistus, eikä sillä ollut de jure vaikutusta. Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, mutta sillä oli myös uutta perustuslakia säätävä tehtävä. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jossa kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vain lykätä sitä. Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versailles'iin ja palasivat mukanaan kuningas perheineen. Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit 83:lla départementlla, joilla oli yhtenäinen hallinto ja laajuus. Huolimatta siitä, että valtiopäivät oli koottu taloudellisen tilanteen parantamiseksi, vaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatuuriset oikeudet talousasioissa. 2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtioille. Tämä antoi valtiolle valtavan määrän omaisuutta, jota se hyödynsi laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignats, jolle takavarikoidut kirkon maat olivat takeena. 12. heinäkuuta 1790 säädetty Constitution Civile du Clerge (kuninkaan hyväksymä vasta 26. joulukuuta) teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen. Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei ikinä hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.
Kuninkaan pako
Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua, mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit, että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa. 20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileriesiin. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä ja hänet tunnistettiin Varennes'ssa Meusen dèpartementissa ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta ja kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuna.
Perustuslakia säätävän kokouksen loppu
Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromississa Ludvig XVI jäi lähinnä maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille, tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan tulkittaisiin kruunusta luopumiseksi. Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Champ-de-Marsiin allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauha”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Tulituksessa kuoli yli 50 ihmistä. Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat'n L'Ami du Peuple. Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle. Tällä välin uusi uhka nousi: Pyhä Rooman keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Charles-Phillipe, comte d'Artois antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla. Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset ja raja-alueet mobilisoituivat. Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltää itseään osallistumasta peruslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.
Lakia säätävä kokous
Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakia säätävän kokouksen (assemblée législative) kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto. Lakia säätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto. Kokous koostui 165 feullantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondinistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään. Kuningas käytti veto-oikeuttaan estämään lain, joka uhkasivat emigrantteja kuolemantuomiolla ja toisen joka määräsi perustuslakia vastustavat papit vannomaan kahdeksan päivän sisään lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin. Politiikka johti kohti sotaa Itävallan ja sen liittolaisten kanssa. Kuningas, feuillantinistit ja girodinistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantinistit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jabobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792. Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäinen merkittävä taistelu oli Valmyssa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.
Perustuslaillinen kriisi
20. syyskuuta]] Lakia säätävän kokouksen rinnalle nousi Pariisin kunnallishallitus, kommuuni. Elokuun 10. yönä 1792 kumoukselliset marssivat Tuileries'iin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja. Kansallisen hallituksen jäänteiden valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien ne seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan. 20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä äänioikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. 21. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Päivä otettiin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi. Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi yleisen turvallisuuden komitealle (Comité de Salut Public), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta. Girodinisteistä tuli konventin ja komitean vaikutusvaltaisin puolue ja komitean johtoon nousi Danton. Brunswickin manifestissa 25. heinäkuuta keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Tämä seurauksena Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta. Sodan kääntyessä huonompaan, hinnat nousivat ja sans-culottes, köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaa sans-culottesien tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Heinäkuussa kansallisen turvallisuuden komitean johtajaksi nousi Maximilien Robespierre.
Terrori
Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso heinäkuusta 1793 kesäkuuhun 1795 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallintotavan maahan, vaiensivat poliittista vastarintaa ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18000–40000. Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat ja Marie Antoinette. Keväällä 1794 Roberpierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut. Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795. Uusi perustuslaki nosti valtaan direktion (Directoire) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto (Conseil des Cinq-Cent) ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto (Conseil des Anciens). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta. Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa. 9. marraskuuta 1799 (18. Brumairen vuonna VIII) Napoleon järjesti kaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen. Luokka:Ranskan historia Luokka:Ranskan suuri vallankumous ko:프랑스 혁명 ja:フランス革命 th:การปฏิวัติฝรั่งเศส

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

1859

Tapahtumia

- Charles Darwin julkaisee Lajien synnyn, evoluutioteorian perusteoksen.

Syntyneitä

- 4. huhtikuuta - Aleksandr Popov, fyysikko ja radion varhainen kehittäjä († 1905)
- 15. toukokuuta - Pierre Curie, fyysikko
- 12. kesäkuuta - Leopold Ferdinand Elie Victor Albert Marie - Belgian kuningas Leopold II:n poika.
- 4. elokuuta - Knut Hamsun, norjalainen kirjailija
- 16. syyskuuta - Yuan Shikai, kiinalainen sotilasjohtaja ja poliitikko

Kuolleita

- Luokka:1800-luku ms:1859 ko:1859년 simple:1859 th:พ.ศ. 2402

Sardinia

Sardinia (italiaksi Sardegna, sardiniaksi Sardinnia) on Välimeren toiseksi suurin saari Italian länsipuolella ja Korsikan saaren eteläpuolella. Sardinia on Italian autonominen alue. Sen pääkaupunki on Cagliari. Sardinia on pinta-alaltaan 24 090 km² ja sillä asuu 1,65 miljoonaa ihmistä. Foinikialaiset kutsuivat saarta "Ichnusaksi" ja kreikkalaiset "Sandalyoniksi" sen jalan jäljen muodon takia. kreikka Sardiniassa puhutaan italian lisäksi sen sukulaiskieltä sardiniaa (sardua). Vaikka italia on syrjäyttänyt sardinian virallisissa yhteyksissä ja sardinian asema hiipuu nuorten keskuudessa, sen asema erityisesti Cagliarin seudulla on vielä vahva. Saaren pohjoisosissa puhuttu murre ei ole sardiniaa, vaan korsikan kielen muoto. Algheron kaupungissa on vanhastaan puhuttu myös katalaanin kieltä. Sardinian sää on pääasiassa välimerellinen. Kesät ovat kuumia ja talvet leutoja. Sardinia on kärsinyt kuivuudesta useita vuosia, mikä joidenkin mukaan johtuu ilmaston lämpenemisestä. Sardinian talous perustuu turismiin, teollisuuteen ja informaatioteknologiaan. Sardinia saa yhä suuremmassa määrin tuloja viininviljelystä. Saarella on myös kulta- ja hopeakaivoksia. Luokka:Italian alueet Luokka:Italian saaret ja:サルデーニャ島

Luokka:Italian kaupungit

Tässä luokassa on Italian kaupunkeja käsitteleviä artikkeleja. Luokka:Euroopan kaupungit Kaupungit

Re-Evolution

Re-Evolution ist die vorläufige Bezeichnung für das Phänomen, dass von einer Spezies in der Evolution einmal erworbene, aber abgelegte Eigenschaften oder Fähigkeiten reaktiviert werden können. Mit Hilfe von DNA-Sequenzvergleichen konnten Forscher zeigen, dass bei den Vorfahren der Stabheuschrecken mehrmals Flügel entwickelt wurden, die dann jeweils wieder verschwanden.

Literatur

- Loss and recovery of wings in stick insects, Michael F. Whiting, Sven Bradler und Taylor Maxwell, Nature, Vol. 421, S. 264-267
- Evolutionary biology: Déjà vu, J. J. Bull, Nature, Vol. 408, S. 416-417

Siehe auch

- Evolutionstheorie

Weblinks

- [http://science.orf.at/science/news/65157 Stabheuschrecken brechen Evolutionsregel] (ORF ON Science)
- [http://www.nature.com/cgi-taf/DynaPage.taf?file=/nature/journal/v421/n6920/abs/nature01313_r.html&dynoptions= Kurzfassung zum Artikel in Nature] Kategorie:Evolution

cheap tickets Sepsa jednor�ki bandyta wagi Pozycjonowanie

:: RELATED NEWS ::

Habeas corpus
Catégorie:Droits humains L’ordonnance (ou bref, ou mandat) d'habeas corpus (en anglais writ of habeas corpus), plus exactement habeas corpus ad subjiciendum et recipiendum est une procédure légale en vigueur en Angleterre dont les origines remontent au Moyen Âge. Elle amène un juge à se prononcer sur le caractère légal ou non de la détention d’une personne et le cas échéant à ordonner sa libération. La procédure a été renforcée et

Bertold Brecht
Bertolt Brecht (né Eugen Berthold Friedrich Brecht), poète, metteur en scène et dramaturge allemand né le 10 février 1898 à Augsbourg (en Bavière), décédé à Berlin le

Compositeurs E
E

Renaissance

Baroque

- Pál Esterházy 1636-1713

Classique

- Anton Eberl 1765-1807

Romantique

- Edward Elgar 1857-1934
- Miguel Hilarión Eslava 1807-1878

Moderne

- arme qui contient les cartouches. On en distingue plusieurs types :
- le barillet d'un revolver abrite souvent 6 chambres, parfois moins pour les revolvers puissants ou de faible encombrement, parfois davantage (7 coups sur certains Mateba). Au , des revolvers de 12 coups ont été créés. <

Hébreux
ko:히브리 민족 ja:ヘブライ人 Catégorie:Antiquité Catégorie:Peuple d'Asie Catégorie:Peuple sémitique Les Hébreux (du latin Hebraei, du

Graphe complet
catégorie:Théorie des graphes Un graphe complet est un graphe dont les sommets sont tous reliés deux à deux par une arête. Dans un graphe

G

, on nomme clique un sous-graphe complet de

G

, c'est-à-dire une partie de l'ensemble des sommets de G telle que le graphe induit par G sur cette partie soit une graphe