:: wikimiki.org ::

Muurmannin Legioona

Muurmannin legioona

Muurmannin legioona oli Suomen sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjän puolelle paenneista punaisista brittien värväämä joukko-osasto, joka taisteli yhdessä brittien kanssa suomalaisten hallituksen Vienan retkikuntaa vastaan Petsamossa ja pohjoisessa Itä-Karjalassa 1918. Brittijoukot olivat nousseet maihin pohjoisessa miehittämään Arkangelia ja Muurmannin rataa Venäjän sisällissodan aikana estääkseen satamiin ensimmäisen maailmansodan aikana laivattujen tarvikkeiden joutumisen saksalaisten ja heidän kanssaan Brest-Litovskin rauhansopimuksen tehneiden bolševikkien Puna-armeijan käsiin. Muurmannin legioonan poliittinen neuvonantaja oli brittiarmeijan everstiluutnantin arvoiseksi nimitetty entinen Senaatin puhemies ja Suomen sisällissodan punaisten johtohahmo, maanpetossyytettä Venäjälle paennut Oskari Tokoi. Legioonan johtajaksi kohosi Verner Lehtimäki, joka sai brittiarmeijan everstin arvon. Pääpaikkanaan Knäsössä pitäneeseen legioonaan ilmoittautui kesäkuussa 1918 1 500 suomalaista, mistä ensi vaiheessa vain kenttäkelpoisin 1/3 hyväksyttiin palvelukseen. Suurimmillaan Muurmannin legioona oli helmikuussa 1919, jolloin legioonan miesvahvuus oli 1200 ja taisteluvahvuus 900. Brittien vetäytyessä Muurmannin legioona laivattiin Iso-Britanniaan, josta suurin osa palasi Suomeen. Yhdistyneen kuningaskunnan vaatimuksesta Suomi myönsi armahduksen suurimmalle osalle legioonan jäsenistä. Suomen sisällissodassa punaisten vallankaappausta johtanut Tokoi ja muutamat muut johtomiehistä eivät palanneet tällöin Suomeen. Oskari Tokoi oli toiminut 1918 Punaisten kansanvaltuuskunnan elintarvikeasioista vastaavana komissaarina ja hän pakeni Muurmannin legioonasta vapauduttuaan ensin Kanadaan ja 1921. Oskari Tokoin Suomessa käynnin mahdollistava Lex Tokoina tunnettu maanpetossyytteistä vapauttava armahduslaki säädettiin vasta 1944. Toinen brittien suomalaisten punaisten pohjalle muodostama joukkoyksikkö oli legioonaa suuremmaksi kasvanut Karjalan rykmentti, joka taisteli syksyllä 1918 pakottaen Walleniuksen retkikuntaa etelämpänä taistelleen Kuisman retkikunnan vetäytymään. Luokka:Suomen poliittinen historia Luokka:Suomen heimosodat

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995). Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Sodan kulku

Kuolan niemimaa

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa. Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918. Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari–Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa että se tammikuun lopun tilanteessa lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartien ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Piilonen 1997).

Sodan teille

28. tammikuuta Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi 26. tammikuuta (Lappalainen 1981). Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka. Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Lusi (Heinola)- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–80 000 sotilasta. Punakaartilaisista noin 50 % oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000-13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).

Punakaarti sodassa

Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Venäjän armeija

Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000–2 500 sotilasta taisteli 100–500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32, Ylikangas 1993c). 18. helmikuuta

Valkokaarti sodassa

Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Ratkaisu Tampereella

kaarti Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995). Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan (Keränen 1992). Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..." Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918 (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).

Saksa osallistuu sotaan

5. toukokuuta Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkitt

1918

Tapahtumia

- 27. tammikuuta - Suomen sisällissota alkaa.
- 14. helmikuuta - Neuvosto-Venäjä siirtyi gregoriaaniseen ajanlaskuun, edellinen päivä oli 1. helmikuuta juliaanisen kalenterin mukaan
- 16. helmikuuta - Liettua julistautui itsenäiseksi Saksasta ja Venäjästä
- 24. helmikuuta - Viro julistautuu itsenäiseksi.
- 3. maaliskuuta - Ensimmäinen maailmansota: Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhan. Venäjä vetäytyy sodasta.
- 5. maaliskuuta - Venäjän pääkaupunki siirretään Petrogradista Moskovaan.
- 6. maaliskuuta - Suomen (valkoiset) ilmavoimat perustetaan. Se sai ensimmäisen koneensa ruotsalaiselta Eric von Rosenilta.
- 7. maaliskuuta - Suomi liittoutui Saksan kanssa.
- 21. maaliskuuta - Toinen Sommen taistelu alkaa länsirintamalla.
- 25. maaliskuuta - Valko-Venäjä julistautuu itsenäiseksi.
- 1. huhtikuuta - Royal Air Force perustettiin Britanniassa yhdistämällä Royal Flying Corps ja Royal Naval Air Service.
- 26. toukokuuta - Demokraattinen Georgian tasavalta perustettiin.
- 28. toukokuuta - Armenia sai itsenäisyynsä Osmanien valtakunnasta.
- 1. kesäkuuta - Ensimmäinen maailmansota: Belleaun metsän taistelu alkaa.
- heinäkuu - Venäjän sisällissota: Bolševikit pyrkivät riisumaan Tšekki-slovakilegioonan aseista.
- 1. elokuuta - Brittijoukot miehittävät Arkangelin. Komentaja käsketään tukemaan valkoisia joukkoja.
- 8. elokuuta - Amiensin taistelu, kanadalais- ja australialaisjoukot aloittavat hyökkäyksen Saksan linjoja vastaan. Kenraali Erich Ludendorff kutsuu päivää myöhemmin "Mustaksi päiväksi Saksan armeijalle".
- 30. elokuuta - SR Fanja Kaplan ampuu Leniniä. Petrogradin Tšekan päällikkö murhataan samana päivänä.
- 3. lokakuuta - Keisari nimitti Max von Badenin Saksan kansleriksi.
- 28. lokakuuta - Tšekkoslovakia sai itsenäisyyden Itävalta-Unkarista.
- 3. marraskuuta - Itävalta-Unkari solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa.
- 6. marraskuuta - Uusi Puolan hallitus perusttiin Lublinissa.
- 8. marraskuuta - Saksan armeija veti uskollisuutensa keisarilta.
- 9. marraskuuta - Saksan keisari Wilhelm II luopui kruunusta.
- 11. marraskuuta - Saksa solmii solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa.
- 11. marraskuuta - Itävallan keisari Kaarle I luopui kruunusta.
- 16. marraskuuta - Unkari julistautui itsenäiseksi Itävallasta.
- 18. marraskuuta - Latvia julistautui itsenäiseksi Venäjästä.
- 1. joulukuuta - Islannista tuli autonominen kuningaskunta Tanskan alaisuudessa.
- 1. joulukuuta - Transilvania liittyi Romaniaan liitettyään itseensä maaliskuussa Bessarabian ja Bukovinan.
- 1. joulukuuta - Serbien, kroaatien ja sloveenien kuningaskunta julistettiin perustetuksi (myöhemmin Jugoslavian kuningaskunta).
- 1. joulukuuta - Ruotsissa siirryttiin mies ja ääni -periaatteeseen.
- 27. joulukuuta - Poznańin suurherttuakunnan puolaiset nousevat saksalaisia vastaan liittyäkseen Puolaan.

Suomi

- 27. tammikuuta - Suomen sisällissota alkaa.
- 29. tammikuuta - Tampere punaisten hallintaan Suomen sisällissodassa.
- 31. tammikuuta - Suinulan verilöyly Kangasalla liittyen Suomen sisällissodan tapahtumiin.
- 26. maaliskuuta - Antautumistarjous punaisille Suomen sisällissodassa ennen Tampereen valtausta.
- 6. huhtikuuta - Punainen Tampere hävisi Suomen sisällissodassa ja 11 000 punakaartilaista kerättiin keskustorille.
- 29. huhtikuuta - Viipuri valkoisten hallintaan Suomen sisällissodassa.
- 1. huhtikuuta - Helsinki saatiin vallattua punaisilta Suomen sisällissodassa.
- 1. syyskuuta - Repolan kunta ilmoitti irtautuvansa Venäjästä ja liittyi Suomeen.
- 1. lokakuuta - Hyvinkään yhteiskoulu aloitti toimintansa.
- 9. joulukuuta - Kansallinen Kokoomus perustetaan Suomessa.
- Suomen kommunistinen puolue perustetaan Moskovassa.

Syntyneitä

- 15. tammikuuta - Gamal Abdal Nasser, Egyptin presidentti
- 26. tammikuuta - Nicolae Ceauşescu, Romanian diktaattori
- 26. helmikuuta - Theodore Sturgeon, scifi-kirjailija
- 5. maaliskuuta - James Tobin, ekonomisti (k. 2002)
- 11. toukokuuta - Richard Feynman, fyysikko (k. 1988)
- 14. heinäkuuta - Ingmar Bergman, elokuvaohjaaja
- 18. heinäkuuta - Nelson Mandela, Etelä-Afrikan presidentti, Nobelin rauhanpalkinnon saaja.
- 11. joulukuuta - Aleksandr Solženitsyn, kirjailija
- 25. joulukuuta - Anwar Sadat, Egyptin presidentti (k. 1981)

Kuolleita

- 3. heinäkuuta - Mehmed V, osmanien sulttaani
- 17. heinäkuuta - Keisari Nikolai II ja tsaariperhe (teloitettuna)
- 19. marraskuuta - Joseph Smith Myöhempien aikojen Pyhien Jeesuksen kristuksen kirkon perustaja ms:1918 ko:1918년 ja:1918年 simple:1918 th:พ.ศ. 2461

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen

- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

Brest-Litovskin rauha

Brest-Litovskin rauha on neuvostovenäläisen Lev Trotskin, saksalaisen Richard von Kühlmannin ja itävaltalaisen Ottokar Czernin johdolla 3. maaliskuuta 1918 solmittu keskusvaltojen, Saksan, Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin sekä ympärysvaltain puolella olleen Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus, mikä on saanut nimensä siitä, että se solmittiin Brest-Litovskin kaupungissa.

Bolševikkien rauhandekreetti käynnistää rauhanpyrkimykset

Venäjän 7. marraskuuta 1917 alkaneen bolševikkien vallankaappauksen johdosta alkoi vallan kaapannut kansankomissaarien neuvosto etsiä mahdollisuuksia rauhaan Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa julistettuaan 8. marraskuuta 1917 dekreetit rauhasta ja maasta. 5. joulukuuta 1917 saavutettiin aselepo Neuvosto-Venäjän ja Saksan kesken, ja rauhanneuvottelut alkoivat 22. joulukuuta 1917 Brest-Litovskissa. Neuvosto-Venäjä ei ollut valmis saksalaisten vaatimuksiin, vaan alkoi kannattaa rauhaa vain sodan lopettamisella ilman rajamuutoksia tai sotakorvauksia, mikä olisi säilyttänyt sotaa edeltäneen vuoden 1914 tilanteen Venäjän eduksi. Ukrainan julistetun kansantasavallan pääsihteeristö toteaa 9. joulukuuta 1917, että Ukraina Ukrainan rintamasta vastaavana on kansainvälisissä asioissa itsenäinen ja sen tulee saada osallistua kaikkiin Ukrainan kansan etua koskeviin kansainvälisiin kokouksiin. Pääsihteeristö kuitenkin jää odottamaan Ententen eli lähinnä Britannian ja Ranskan itsenäisyystunnustusta, mutta lähettää 21. joulukuuta 1917 Ukrainan kansantasavallan valtuuskunnan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Ranska tai Britannia eivät tunnusta Ukrainan itsenäisyyttä, koska ne kannattavat Neuvosto-Venäjää vastaan taistelevia Venäjän valkoisia armeijoita, mitkä puolestaan ovat valmiita jatkamaan taistelua myös keskusvaltoja vastaan niiden rinnalla. Ranskan sotilasasiamies J. Tabuilt ja Britannian Odessan konsuli D. Bagge kuitenkin ilmoittavat tulleensa nimitetuiksi komissaareiksi Ukrainan tasavaltaa koskevissa asioissa.

Saksalaisten vaatimukset ja Ukrainan itsenäisyys johtavat neuvottelujen katkaisemiseen

Saksa vaati Venäjältä haltuunsa kolmessa Puolan jaossa päätynyttä osaa Puolasta, Liettuaa ja osaa Valko-Venäjästä sekä Viroa ja liittolaiselleen Ottomaanien valtakunnalle (Turkille) georgialaista Batumia, Ardahania ja Karsia, mitkä Venäjä oli valloittanut siltä aikaisemmin. Saksa tunnusti 9. helmikuuta 1918 rauhansopimusneuvottelujen yhtenä kohteena olevan Ukrainan itsenäisyyden kirjoittamalla tämän kanssa rauhansopimuksen, jolloin saksalaisten tavoite Ukrainan irrottamiseksi mahdolliseksi protektoraatiksi Venäjästä muodollisesti itsenäisenä valtiona oli toteutumassa. Ukraina oli julistautunut Venäjästä itsenäiseksi kansantasavallaksi 22. tammikuuta 1918. Ratkaisuna saksalaisten venäläisten kohtuuttomina pidettyjen vaatimusten vuoksi, mistä yhtenä kohtana oli Ukrainan itsenäisyys sekä käytännössä Saksan vaikutuspiiriin ajautuminen, katkaisi neuvotteluja Neuvosto-Venäjän puolelta johtanut ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotski 10. helmikuuta 1918 neuvottelut, jolloin tilanne jäi pelkästään vallinneen aselevon ja aselepolinjan varaan. Näin Neuvosto-Venäjä uskoi välttävänsä tai siirtävänsä saksalaisten rauhansopimusvaatimuksia.

Saksalaiset hyökkäävät ja punakaartit järjestetään puna-armeijaksi

Neuvosto-Venäjän kieltäytyminen vaatimusten toteuttamisesta ei saksalaisia tyydyttänyt, vaan he alkoivat tehostaa vaatimuksiaan käynnistämällä hyökkäyksen kohti Petrogradia Latvian ja Viron kautta 18. helmikuuta 1918. Koko Latvia joutui kokonaan saksalaisten haltuun 22. helmikuuta 1918. Hyökkäyksen pelästyttämänä kansankomissaarien neuvosto järjesti vapaaehtoiset punakaartit työväen ja talonpoikien puna-armeijaksi 23. helmikuuta 1918, minkä johtoon puolustuskansankomissaariksi tuli Brest-Litovskin neuvotteluihin osallistunut ulkoasiankansankomissaari Lev Trotski. Neuvosto-Venäjän hallitus koki etenevän hyökkäyksen vaaralliseksi Petrogradissa ja siirtyi Moskovaan. Latviasta saksalaisten hyökkäys jatkui Viroon, joka käytti hyväkseen venäläisten vetäytymisen ja saksalaisten tulon julistautumalla itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Saksalaiset valtaavat Tarton 24. helmikuuta, Tallinna 25. helmikuuta ja Narva 4. maaliskuuta. Viron itsenäisyysjulistus laaditaan Pärnussa 23. helmikuuta venäläisten lähdettyä ja 24. helmikuuta aloittaa Tallinnassa virolainen hallitus, joka seuraavana päivänä joutuu katomaan saksalaisten tulon vuoksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan tunnustaneet Viron itsenäisyyttä, vaan pyrkivät muodostamaan Baltian maista yhden saksalaismyönteisen valtion protektoraatikseen. Viro jäi Saksan miehittämäksi marraskuuhun 1918, jolloin Saksa solmi aselevon 11. marraskuuta 1918 ympärysvaltojen kanssa. Ukraina oli julistautunut itsenäiseksi jo 22. tammikuuta 1918 osallistuttuaan joulukuussa 1917 lounaisrintaman osalta Brest-Litovskin neuvotteluihin sekä solminut itsenäisyytensä tunnustaneen Saksan kanssa rauhan 9. helmikuuta 1918 päivää ennen kuin Trotski katkaisi neuvottelut.

Neuvosto-Venäjä taipuu saksalaisten ehtoihin uhan edessä

Pelätessään saksalaisten tuhoavan Venäjän vallankumouksen alkoi neuvostohallitus olla valmis rauhaan Saksan kanssa raskain ehdoin. Neuvosto-Venäjä oli menettänyt Ukrainan Brest-Litovskin aselevon aikana maan julistauduttua itsenäiseksi, ja Saksan tunnustettua itsenäisyyden, kun taas Latvia ja Viro menetettiin saksalaisten vasta saksalaisten hyökkäyksen käynnistyttyä. Varmistaakseen asemaansa Ukrainassa etenivät Saksan ja Itävalta-Unkarin joukot hyökkäyksen aikana myös itsenäiseksi tunnustetun Ukrainan länsi- ja keskiosiin estääkseen Venäjän mahdolliset vastatoimet uutta Kiovassa valtaansa pitävää Ukrainan kansantasavaltaa vastaan. Ukrainan itsenäisyys Venäjästä oli tarpeen Saksalle elintarvikehuollon parantamiseksi Britannian saartamassa sotataloudessa.

Ympärysvaltojen interventio Venäjällä alkaa

Hyökkäyksen aikana myös ne, jotka eivät kannattaneet Petrogradissa lokakuun vallankumousta, valmistautuivat kaupungin puolustamiseen saksalaisilta. Näin ollen lokakuun vallankumouksen puolustamisena saksalaisiakin vastaan alkanut taistelu alkoi saada laajempaa kansallista luonnetta. Myös Britannia valmistautui saksalaisten etenemiseen Petrogradiin laskemalla maihin 170 sotilasta Muurmanskiin. Tämä oli Britannian Pohjois-Venäjällä toteutuneen läsnä olon alku, mistä kehkeytyi myöhemmin interventiojoukko ja mm. Muurmannin legioona sekä maihinnousu Arkangeliin. Brest-Litovskin rauhassa Neuvosto-Venäjä joutui tunnustamaan Ukrainan ja Georgian (ennen Gruusia) itsenäisyydet, vahvistamaan tunnustamansa Suomen itsenäisyyden sekä luopumaan Saksan hyväksi Venäjän hallussa pitämistä Puolan osista, Virosta, Liettuasta ja Latviasta, osasta Valko-Venäjää sekä Ardahanista, georgialaisesta Batumista ja Karsista Ottomaanien valtakunnan hyväksi. Vironmaan ja Liivinmaan Venäjälle kuuluneet kuvernementit jäävät Saksan haltuun toistaiseksi. Suomessa Brest-Litovskin rauhan seurauksena Saksan strateginen asema Itämerellä vahvistuu niin paljon, että Svinhuvudin itsenäisyyssenaatti tukeutuu Saksaan, kansanvaltuuskunta ei voi enää luottaa saavansa merkittävää tukea bolševikeilta vallankumousyrityksen loppuun viemiseksi ja se, että kansanvaltuuskunnan johdossa Oskari Tokoi alkaa maaliskuussa 1918 lähentyä ympärysvaltoja päätyen lopulta Muurmannin legioonan johtoon. Neuvosto-Venäjän suoritettavaksi tulevat sotakorvaukset vahvistettiin erillisellä sopimuksella myöhemmin 27. elokuuta 1918 Berliinissä. Tällä sopimuksella Neuvosto-Venäjä tunnusti Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien siirtymisen Saksalle pysyväksi. Verrattuna ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen tilanteeseen 1914 Venäjä oli menettänyt 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan. Brest-Litovskin rauha Saksan keisarikunnan ja Neuvosto-Venäjän kesken kesti tasavallaksi julistetun Saksan 11. marraskuuta 1918 Compiègnessa sopimaan aselepoon saakka. Itsenäisen Viron hallitus aloittaa toimintansa.

Neuvosto-Venäjä irtisanoo sopimuksen ja itsenäisyyssodat alkavat

Neuvosto-Venäjä hyödyntää tilanteen ja sanoo 13. marraskuuta 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksen irti. Saksa alkaa vetäytyä Baltiasta ja Neuvosto-Venäjä saattoi jälleen alkaa yrittää ottaa takaisin menettämiään alueita taistelemalla vallankumouksen tukemisen nimissä itsenäisyysliikkeitä ja samalla länsivaltojen ja Japanin rinnalla taistelevia Venäjän yhtenäisyyttä kannattavia valkoisia interventiojoukkoja vastaan. Japanilaiset olivat nousseet maihin pienin joukoin Port Arthurissa huhtikuussa 1918 turvatakseen Japanin alamaisia. Myöhemmin Kauko-idässä saman tekivät myös britit. 20. marraskuuta 1918 nimitetään Viron hallituksen pää- ja sotaministeriksi Konstantin Päts.

Neuvosto-Venäjä ja Weimarin Saksa löytävät toisensa Rapallossa

Virallisesti Brest-Litovskin rauhansopimuksen sisältämät aluesiirrot ja sotakorvaukset mitätöitiin Saksan ja Neuvosto-Venäjän kesken Rapallon sopimuksella 16. huhtikuuta 1922 Lev Trotskia ulkoasiainkansankomissaarina seuranneen Georgi Tšitšerinin ja Saksan ulkoministeri Walther Rathenaun kesken 10. huhtikuuta 1922 Genovassa Yhdysvaltoja lukuun ottamatta Venäjän keisarikunnan aikaisia saatavia velkovien maiden kanssa. Rapallon rauhan salaisessa lisäpöytäkirjassa 29. huhtikuuta 1922 sovittiin lisäksi Weimarin Saksan ja Neuvosto-Venäjän kesken lisäksi siitä, että Saksa voi harjoittaa siltä Versailles'n rauhansopimuksen kieltämää sotilaallista toimintaa Venäjällä. Näin Venäjästä tuli jälleen Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen Saksan liittolainen, mitä kesti kansallissosialistien valtaannousuun saakka ja Tšekkoslovakian jakamisen sekä Espanjan sisällissodan jälkeen uudelleen 23. elokuuta 1939 Saksan hyökkäystä Puolaan tukeneella Ribbentropp-sopimuksella. Luokka:Rauhansopimukset ja:ブレスト・リトフスク条約

Bolševikit

Bolševikki (Большевик) tarkoittaa Leninin johtaman Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (Росси́йская Социа́л-Демократи́ческая Рабо́чая Па́ртия = РСДРП) enemmistöfaktion jäsentä. Vähemmistönä oleva puoli tunnettiin nimellä menševikit. Sanat tulevat venäjän enemmistöä ja vähemmistöä tarkoittavista sanoista. Puolue perustettiin 1898 Minskissä yhdistämään vallankumoukselliset ryhmät yhden puolueen alle, mutta jako muodostui toisessa puoluekokouksessa 1903. Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917. Maaliskuussa 1918 puolueen nimi muutettiin muotoon: Koko Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit), minkä jälkeen sen jäsenet tunnettiin yleisesti kommunisteina. Lisäliite "bolševikit" pudotettiin NKP:n nimestä 1952. Menševismi kiellettiin Neuvostoliitossa Kronstadtin kapinan jälkeen 1921. Nimeä "bolševikki" käytettiin yleisesti Puna-armeijan jäsenistä toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa ja sen jälkeenkin, yleensä kielteisenä nimityksenä. Luokka:Venäjän historia ja:ボリシェヴィキ simple:Bolshevik

Puna-armeija

Puna-Armeija on lyhyt muoto Työläisten ja talonpoikien punaisesta armeijasta (Рабоче-Крестьянская Красная Армия; Rabotše-Krestjanskaja Krasnaja Armija), jonka bolševikit perustivat sotamiesneuvostojen demokraattista luonnetta edustaneista punakaarteista 23. helmikuuta 1918. Puna-armeijasta tuli myös Neuvostoliiton armeija, kun Neuvostoliitto perustettiin 1922. Punainen väri, mistä tuli 1800-luvun puolivälissä laajalle levinnyt vallankumousten väri, viittasi puna-armeijan osalla työväenluokan vuodatettuun vereen. Hallinnollisesti puna-armeija perustettiin määräyksellä kansankomissaarien neuvostossa 15. tammikuuta 1918 jo valmiiksi olemassaolevien punakaartien pohjalle. Virallinen puna-armeijan päivä, 23. helmikuuta 1918 muistuttaa ensimmäisestä joukkovärväyksestä Pietarissa ja Moskovassa ja ensimmäisistä taistelutoimista miehittävää keisarillisen Saksan armeijaa vastaan. Punakaartien järjestäminen sotilaskurinalaiseksi armeijaksi oli tarpeen erityisesti juuri tuolloin siksi, että Saksan keisarikunta ei enää pidempään jäänyt odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöksiä Saksalle Brest-Litovskissa luovutettavista alueista, vaan oli lopettanut 5. joulukuuta 1917 solmitun aselevon ja lähtenyt hyökkäämään Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia (Pietari 1916-1924) Lev Trotskin katkaistua neuvottelut tyytyen aselepolinjaan Saksan ensin tunnustettua Ukrainan itsenäisyyden. 1924ssa, vuonna 1921]] 23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä neuvostoarmeijan päivä. Juhlapäivä jatkaa perinnettä edelleen nimellä isänmaan puolustajien päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924. Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat) perustettiin, jotka toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin). Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä johti väistämättä komentojärjestelmässä esiintyvään tehottomuuteen, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista. Venäjän sisällisodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä. Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty "tsaristisena perintönä", palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Stalinin vallalle.

Toinen maailmansota

Toinen maailmansota Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut — vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä. Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin. Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandassa, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta muutti lähestymistavakseen patrioottisten tunteiden nostamisen väestössä ottaen käyttöönsä neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historian. Sota Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaaminen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntämään esimerkiksi mitaleita ja perustettiin "ritarikuntia". Kaarti perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä — kaartinrykmentti, kaartinarmeija jne. Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Näiden vangiksi jääneiden osa ei ollut sodan lopussa vapautuessaan kovinkaan paljon parempi, koska antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai passituksella vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan. Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin—ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Puna-armeijan sotilaat eivät erotelleet saksalaista sotilasta ja siviiliä . Sotarikokset johtuivat osittain sekä löyhästä kontrollista että katkeruudesta—saksalaiset olivat itse toteuttaneet samanlaisia julmuuksia Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi tekosiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja useimmiten asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan selustan joukot. Voitetun sodan jälkeen ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin neuvostoarmeijaksi.

Kylmä sota

Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa. Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla. Vastakkainasettelu NATO:n kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja NL tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan. 1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului mm. Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa—molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.

Neuvostoliiton loppu

1991 armeija näytteli tärkeää osaa vanhoillisten kommunistien ja ylempien sotilaskomentajien järjestämässä vallankaappausyrityksessä, jonka tarkoituksena oli syöstä Mihail Gorbatšov ja hänen uudistusmielinen hallituksensa vallasta lähettämällä panssarivaunuja Moskovan kaduille. Kaappaus epäonnistui, koska siviilit ryhtyivät vastarintaan ja panssarivaunujen miehistöt kieltäytyivät ampumasta maanmiehiään. Kaappausta seurasi Neuvostoliiton romahtaminen. Ne