:: wikimiki.org ::

Neitsyt

Neitsyt

Neitsyys eli impeys tarkoittaa tilaa, jossa naisen vaginassa sijaitseva immenkalvo on ehjä ja kykenee ensimmäisessä yhdynnässä vuotamaan verta. Länsimaalainen näkymys poikkeaa tästä, monien länsimaalaisten mielestä nainen on neitsyt, mikäli hän ei ole ollut sukupuoliyhteydessä, eikä immenkalvon tila liity tähän mitenkään. Immenkalvoon perustuvan määritelmän tapauksessa neitsyys menetetään silloin, kun immenkalvo rikkoutuu mistä tahansa syystä. Neitsyen tila on neitsyys, piikuus tai impeys. Neitsyyttä vastaava käsite miehistä on poikuus.

Historiaa

Neitsyys on historiallisesti yhdistetty usein puhtauteen ja itsehillintään. Muinaisen Kreikan jumalattaret Athene, Artemis ja Hestia olivat neitsyitä. Antiikin Roomassa jumalatar Vestalle valittiin kuusi neitseellistä papitarta, joiden täytyi kuoleman uhalla säilyttää neitsyytensä 30-vuotisen palveluksensa ajan. Kristinuskon perinteen mukaan Neitsyt Maria oli nimensä mukaisesti neitsyt synnyttäessään Jeesuksen, joskin luterilaisen näkemyksen mukaan hän myöhemmin menetti neitsyytensä. Länsimaissa kristinuskon myötä hyveellisyyden vaatimukset ylläpitivät vaatimuksia naisen neitsyydestä ennen avioliittoa, ja kohdistuivat myös jonkin verran miehiin. Myöhemmin länsimaisten naisten aseman parantuessa, seksuaalisuuden asteittain vapautuessa ja hyvinvointiyhteiskuntien tehdessä miehistä empaattisempia ja sivistyneempiä vähenivät neitsyysvaatimukset. Nykyinen länsimaalainen seksuaalimoraali ja -todellisuus aikaansaavat sen, että neitsyyden vaatiminen avioliittoa tai seksiä varten on poikkeuksellista. Seksin vapaudesta johtuen miellyttävän ja halukkaan neitseellisen kumppanin löytäminen voi olla hyvin hankalaa jo alle parikymppisille, sillä monien neitsyys menetetään jo ennen 16 ikävuotta, jota nuorempien kanssa ei saa olla lain mukaan yhdynnässä täytettyään 18. Joillekin niin tytöille kuin pojillekin neitsyys on jopa häpeä, josta pyritään hankkiutumaan eroon mahdollisimman nopeasti. Joidenkin miesten parissa neitsyyden vieminen eli "korkkaus" tai "puhkaisu" voi kuitenkin olla suosittu teko. Toisaalta Suomessa ei ole mitenkään epätavallaista, että 25-vuotias on neitsyt. Joissain ei-länsimaisten kulttuurien piirissä länsimaista kulttuuria pidetään tässä suhteessa kauhistuttavana. Monissa varhaiskantaisissa keräilijä-metsästäjä kulttuureissa taas oli usein niin avoin sukupuolielämä, että neitsyys menetettiin jo hyvin varhaisessa iässä, eikä sitä pidetty arvokkaana. Joissain heimokulttuureissa neitsyyttä taas on pidetty vaarallisena, inhottavana ja maagisena. Joissakin tällaisissa kulttuureissa poppamiehet ovat joutuneet poistaneet heimon kaikilta naisilta neitsyyden inhoa tuntien. Neitsyyden vaatimista tai säästämistä häävuoteeseen esiintyy monilla uskonnollisilla ryhmillä myös länsimaissa. Eräät ryhmät ovat myös kampanjoineet neitsyyden säästämisen puolesta, ja muutamista mukaansaaduista on raportoitu lehdissäkin.

Immenkalvon myytti

Immenkalvon puhkeamisesta vuotava veri on käsitetty ikään kuin sinetiksi, mikä varmistaa naisen neitsyyden. Puhjennut immenkalvo ei kuitenkaan ole tae seksuaalisesta käyttäytymisestä, sillä se voi rikkoontua mm. tamponin, itsetyydytyksen tai rivakan liikunnan takia. Tästä huolimatta monissa kulttuureissa tai niiden vanhoillisissa muodoissa on vaadittu ja vaaditaan naiselta (paitsi leskeltä) neitsyyttä ennen avioliittoa, ja monissa tapauksissa morsiamen kunniallisuuden ja toisaalta aviomiehen miehisyyden todistaa vain immenkalvon puhkeamisesta aiheutunut veritahra. Immenkalvon verestä tahriintunut lakana on todiste hääparin sukulaisille siitä, että nainen oli koskematon. Veretön lakana puolestaan voi jopa vaarantaa naisen hengen. Naisia on murhattu, koska he eivät ole vuotaneet verta hääyönä. Vanhoillisemmilla alueilla saatetaan nainen, joka ei vuoda verta hääyönä, viedä gynekologille tutkittavaksi, oliko hän oikeasti neitsyt. Ihmisoikeusjärjestöt ovat leimanneet tämänkaltaiset käytännöt väkivallaksi naista kohtaan. Turkissa lääketieteellinen yhdistys on ilmaissut neitsyystestien olevan sukupuolisen väkivallan muoto, mutta siitäkin huolimatta niitä tehdään kuutisentuhatta vuodessa. Nykyisin rikkaissa arabimaissa ovat yleistyneet neitsyydenpalautusleikkaukset, joissa immenkalvo pyritään rakentamaan uudelleen. Näihin saattavat joutua menemään myös sellaiset koskemattomat naiset, joiden luonnollinen immenkalvo havaitaan sellaiseksi, ettei se ehkä muuten vuotaisi verta hääyönä. luokka:seksuaalisuus luokka:uskonto ja:処女

Immenkalvo

Immenkalvo on kudos, joka verhoaa osittain vaginan suuta. Lähes jokaisella naisella on syntyessään jonkinlainen immenkalvo, vaikka se voi olla myös hyvin pieni. Immenkalvo voi repeytyä ja venyä rikki ensimmäisessä yhdynnässä, mutta se voi myös repeytyä itsetyydytyksen, tamponin käytön, urheilun tai onnettomuuden seurauksena. Kun immenkalvo on repeytynyt, sanotaan, että immenkalvoa ei enää ole. Todellisuudessa immenkalvon jäänteitä voi edelleen olla vaginan ympärillä. Useat yhdynnät tai lapsen synnytys vähentävät näitä jäänteitä entisestään. Usein immenkalvon repeytyessä vuotaa verta. Verta ei kuitenkaan välttämättä tule ensimmäisessä yhdynnässä, vaikka immenkalvo olisikin "paikoillaan".

Immenkalvotyypit

Immenkalvoja on erilaisia. Immenkalvojen moninaisuutta on jopa verrattu lumihiutaleiden vaihtelevuuteen. Kuitenkin immenkalvot tavataan jakaa neljään päätyyppiin.
- ...

Immenkalvo kulttuureissa

Monissa kulttuureissa immenkalvoa pidetään neitsyyden merkkinä. Näin on ollut myös Euroopassa, mutta nykyisin länsimaissa yleensä katsotaan, että neitsyys ei riipu immenkalvosta vaan siitä, onko harrastanut seksiä. Esimerkiksi latinalaisessa Amerikassa, osissa Aasiaa ja Afrikkaa, ja varsinkin Arabimaissa ja vanhoillisen islamilaisen kulttuurin piirissä monet vaativat, että morsiamen on oltava neitsyt naimisiin mennessään. Neitsyys kuuluu menettää hääyönä sulhasen kanssa. Naisen puhtauden todisteena pidetään verenvuotoa. Monissa islamilaisissa maissa hääseremoniaan kuuluu, että naisen neitsyys tarkastetaan verijäljestä. Ennen yhdyntää naisen alle laitetaan valkoinen lakana, jolle vuotanutta neitsytverta näytetään todisteena sukulaisille. Mikäli verta ei vuoda hääyönä, saattaa nainen joutua gynekologin tarkastukseen, joka tutkii, oliko nainen oikeasti neitsyt. Monissa kulttuureissa naisen saa heti jättää, jos hän ei ole vuotanut hääyönä verta. Naisen isä, veli tai muu sukulainen saattaa tappaa naisen palauttaakseen perheen kunnian. Näitä kunniamurhia tehdään YK:n arvioiden mukaan maailmassa noin 5000 vuodessa. Monet rikkaat naiset korjauttavat nykyisin immenkalvonsa erityisellä leikkauksella ennen naimisiinmenoaan. Kalevalaisessa runoudessa puhutaan myös ensiyhdynnän verestä. Kanteletar: :Tuli hurtta huovin maalta, :Sammakko Savon rajalta, :Miesi kurja Kuopiosta, :Sotaheitto Helsingistä, :Joka joi minun vereni, :Piti piikakunniani, :Vetytti verevän kasvon, :Huollutti punaisen posken, :Vaivutti ihanan varren, :Notkutti noriperäni.

Linkkejä

- [http://www.gendercide.org/case_honour.html Gendercide (Englanniksi)]
- [http://www05.turku.fi/kulttuurikeskus/kvk/kulttuurit/islam.html Kulttuurit keskuudessamme: Islam] Luokka:Gynekologia Luokka:Kulttuuri ja:処女膜

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikka on termi, jolla kuvataan antiikin kulttuurin muinaiskreikkaa puhuneita alueita. Se ei rajoitu nykyisen Kreikan valtion alueisiin, vaan siihen sisältyvät myös alueet, joille helleeninen kulttuuri antiikin aikana levittäytyi. Näihin alueisiin lukeutuvat Kypros, osa Turkista, Sisilia, Etelä-Italia ja kreikkalaiset siirtokunnat ympäri Välimerta. Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700 eaa.–480 eaa.), klassiseen aikaan (480 eaa.–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330 eaa.–27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa, samalla leviten yhä laajempien ihmisryhmien ulottuville. Kulttuurin ja etenkin kreikan kielen elinvoimaisuudesta kertoo Bysantin kreikankielisyys puoli vuosituhatta myöhemmin.

Historia

Arkaainen aika

Kreikka kehitti jo pronssikautena korkean esihistoriallisen kulttuurin. Ensimmäinen alueen luotettavasti kreikkalaiseksi tunnistettu kulttuuri oli mykeneläinen kulttuuri. Se syntyi n. 1700 eaa. ja nousi suurimpaan kukoistukseensa n. 400 vuotta myöhemmin. Kulttuuri romahti vuoden 1100 eaa. paikkeilla. Toinen varhainen kreikkalainen kulttuuri oli kreetalainen kulttuuri. Rautakauden alussa n. vuonna 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi ja taantui sivistyksellisesti. Tästä seurasi kaksisataa vuotta kestänyt levottomampi aikakausi, jota on perinteisesti kutsuttu pimeiksi vuosisadoiksi. Kreikkaan tunkeutui uusia indoeurooppalaisia heimoja (doorilaisten vaellus), ja näin muodostui vähitellen historiallisesti tunnettu Kreikan kansa. Näiden vuosisatojen aikana kehittyi kaupunkivaltioksi kutsuttu poliittinen järjestelmä, joka nousi hallitsevaksi Kreikassa. Kehityksen etunenään astuivat merkittävimpinä kaupunkivaltioina Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta. Tänä aikana alkoi myös kreikkalaisten ympäri Välimerta ja Mustaamerta ulottunut asutustoiminta. Itärannikon ja Vähä-Aasian kaupungit alkoivat harjoittaa merikauppaa, ja perustivat n. vuodesta 750 eaa. siirtokuntia pitkin Euroopan etelärannikkoa Mustaltamereltä Marseillen seuduille saakka ja varsinkin Sisiliaan ja Etelä-Italiaan (Suur-Kreikka). Tytärkaupungit veivät emämaahan viljaa ja ostivat sieltä kulttuurituotteita, joita – kuten kreikkalaista sivistystä yleensä – ne levittivät laajalle. Siirtyminen maataloudesta kauppaan aiheutti sisäisiä taisteluita. Useissa kaupungeissa se vei tyrannivaltaan. Ateenassa, yhtyneen Attikan pääkaupungissa, alemman kansan tyytymättömyys oikeudelliseen mielivaltaan ja taloudelliseen ahdinkoonsa aiheutti kirjoitettujen lakien säätämisen (katso Drakon, Solon). Noin vuosina 560–510 eaa. Ateena – joka muuiden valtioiden tavoin oli aikoinaan ollut kuningaskunta, mutta sitten karkoittanut kuninkaansa – oli tyrannien hallitsema (katso Peisistratos, Hipparkhos, Hippias). Heidän kukistuttuaan Ateenasta tuli kansanvaltainen tasavalta, jossa tosin arkontit ja areiopagi edelleen säilytettiin rajoitetuin valtuuksin, mutta jossa kansa kansankokouksen kautta sai entistä suuremman sananvallan. Vapaudelle vaaralliset kansalaiset saatettiin äänestyksellä karkottaa maanpakoon (katso ostrakismi).

Klassinen aika

Klassista aikaa on pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Sen on katsottu alkavan persialaissodista n. vuonna 480 eaa. ja päättyvän Aleksanteri Suuren kuolemaan vuonna 323 eaa. Ajanjaksolle osuu myös kuuluisa peloponnesolaissota 431–404 eaa. Vuonna 338 eaa. Makedonian Filippos II, Aleksanteri Suuren isä, alisti Kreikan hallintaansa ja perusti Korintin liiton. Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi Themistokles, Aristeides, Perikles, Sokrates, Platon, Aristoteles, Simonides, Euripides, Sofokles, Herodotos ja Thukydides. 500-luvulla eaa. oli Persia alistanut valtaansa Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit. Nämä tekivät vuonna 500 eaa. kapinan, jonka persialaiset kukistivat, mutta joka aloitti persialaissodat (500-449 eaa). Kostaakseen kapinallisia auttaneille Ateenalle ja Eretrialle Persian kuningas Dareios I Suuri lähetti laivaston Kreikan vesille. Se laski sotajoukon maihin Attikassa, mutta Miltiadeksen johtamat kreikkalaiset voittivat sen Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Vuonna 480 eaa. Kserkses toi Aigeianmeren ympäri armeijan, jota vastaan taistellessaan Thermopylain solassa Spartan kuningas Leonidas kärsi sankarikuoleman. Ateena hävitettiin. Salamiin taistelussa persialainen laivasto voitettiin perin pohjin (480), ja seuraavana vuonna vuorostaan maa-armeija Plataiain taistelussa sekä laivasto Mykalen niemen kohdalla. Persialaiset karkotettiin kokonaan Aigeianmereltä. Voittojen hedelmät tulivat etupäässä Ateenan hyväksi, jota Themistokles, Aristeides ja myöhemmin Perikles johtivat. Se oli suuren, 200 kaupunkia käsittävän meriliiton päävaltio. Spartan ja Ateenan kilpailu Kreikan hegemoniasta eli ylivallasta aiheutti peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), joiden päättyessä Ateenan oli luovutettava Attikan ulkopuolella olevat alueensa, purettava satamakaupunkiinsa Pireakseen johtavat muurit ja luovutettava laivastonsa. Perikleen aikana laajennettua kansanvaltaa kohtasi Ateenassa lyhytaikainen taantumus: 30 tyrannin kausi. Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit menetettiin uudelleen Persialle (katso Antalkidas). Spartalta hegemonian peri Theba lyhyeksi ajaksi (katso Epameinondas).

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Makedonialaisen Aleksanteri Suuren valloitusten myötä alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Perinteisessä historiankäsityksessä hellenististä aikaa on pidetty jonkinlaisena rappiokautena, vaikka esimerkiksi luonnontiede nousi tänä aikakautena ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa. Hellenistinen aika päättyi roomalaisvalloituksiin. Hellenistinen aika alkoi, kun Makedonia alkoi vähitellen sekaantua Kreikan asioihin ja teki lopun Kreikan valtioiden itsenäisyydestä (katso Demosthenes). Ratkaiseva oli Khaironeian taistelu vuonna 338 eaa. Kapinat tukahdutettiin Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren kuoltua. Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eaa. (katso makedonialaissodat) he alkoivat puuttua Kreikan asioihin ja kukistivat vastarintaan nousseen Akaian liiton vuonna 146 eaa. Kreikka menetti nyt kaiken itsenäisyytensä ja liitettiin lopullisesti vuonna 27 eaa. Akaia-nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan.

Katso myös

- Antiikin Kreikan kulttuuri
- Antiikin filosofia
- Kreikkalainen mytologia Luokka:Antiikin Kreikka ja:古代ギリシャ zh-cn:古希腊

Athene

Pallas Athene (myös Athene tai Athena) oli kreikkalaisessa mytologiassa sotataidon, tiedon, viisauden jumalatar ja kaupunkien (etenkin Ateenan) ja valtioelämän vaalija. Muinaiset roomalaiset ja etruskit kutsuivat Athenea nimellä Minerva. Athenen nimen eteen liitettiin yleensä sana Pallas. Erään tarinan mukaan Pallas oli Athenen lapsuudenystävä, jonka Athene vahingossa tappoi. Muistaakseen kuollutta ystäväänsä Athene liitti nimensä eteen Pallaksen nimen. Athenen syntymästä on useita myyttejä. Athenen isä oli ylijumala Zeus ja äiti nymfi Metis, jonka Zeus vietteli. Koska Zeus sai tietää Metiksen lapsen voivan olla häntä voimakkaampi, hän muutti Metiksen kärpäseksi ja nieli hänet. Zeukselle tuli päänsärky ja hän pyysi seppäjumala Hefaistokselta apua. Hefaistos iski Zeusta päähän kirveellä ja samalla täydelliseen sotisopaan pukeutunut Athene syntyi jumalten ihmetykseksi Zeuksen päästä. Koska Athene oli syntynyt isänsä päässä, hänestä tuli viisauden ja tiedon jumalatar. Toisin kuin kuumapäinen sodanjumala Ares, Athene oli kärsivällinen ja suosi taisteluissa taktiikoita ja strategioita. Athene oli aina Zeuksen lempilapsi ja auttoi useita kreikkalaisen mytologian sankareita, kuten Perseusta, Odysseusta ja Heraklesta. Hän oli kreikkalaisten puolella Troijan sodassa ja auttoi heitä lähettämällä kolme jättiläiskäärmettä surmaamaan troijalaisten ylipapin Laokoon ja hänen poikansa, sillä Laokoon ymmärsi Troijan hevosen olevan krekkalaisten salajuoni. Athene on Ateenan kaupungin suojelija ja Ateena nimitettiin Athenen mukaan. Ateenassa sijaitseva Parthenon-temppeli oli pyhitetty Athenelle. Parthenonia koristi valtava Athenea esittävä marmoripatsas. Ateneum tarkoittaa Athenen temppeliä tai pyhäkköä. Käärme ja pöllö ovat Athenelle pyhitettyjä eläimiä. Myös öljypuu on hänelle pyhitetty. Luokka:Antiikin Kreikan jumalat ko:아테나 ja:アテナ

Artemis

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Hänen yllään on lyhyt tunika ja kädessään hänellä on jousi ja nuolikotelo. Hänen vierelleen kuvataan juoksemaan valkoinen naarashirvi. Artemis edisti kasvullisuutta ja varttuvaa elämää, hän on öisen taivaan ja kuun haltijatar, esiintyy saduissa metsän ajattarena ja neitseellisen puhtauden puolustajana. Vastaa roomalaisten Dianaa. Zeus tavoitteli kauniita tyttöjä ja yksi näistä oli titaanien tytär Leto, joka asui Olympoksella. Kun Hera sai kuulla Leton odottavan Zeuksen lasta, hän karkotti tytön lähettäen Python-käärmeen vainoamaan tyttöä minne tämä sitten menikin, jotta Leto ei saisi levätä lainkaan. Yhdeksän uuvuttavan kuukauden jälkeen Leto saapui Sisilian rannikolla sijaitsevaan Ortygiaan, missä hän sai Artemiksen. Yhä Pythonin vainoamana hän siirtyi heti Aigeianmeren Delosaarelle. Sinne Python ei päässyt, ja siellä Leto synnytti Artemiksen kaksoisveljen, Apollonin. Sekä Artemis että Apollon olivat erinomaisia lapsia ja kauniita katsella. Lasten kolmantena syntymäpäivänä Zeus kävi tapaamassa heitä ja oli näkemästään ylpeä. Hän päätti, että lapset kuuluvat Olympokselle. Vuodet vierivät ja Zeus lähetti hakemaan kaksosia. Zeus antoi Apollolle lahjaksi Hefaistoksen tekemät kultaiset vaunut, joiden eteen oli valjastettu valkoiset hevoset, kultaisen jousen ja kotelon täynnä kultanuolia. Zeus ei tiennyt, mitä Artemis olisi halunnut lahjaksi, joten hän kysyi. Artemis vastasi empimättä haluavansa jousen, nuolia ja samanlaiset vaunut kuin Apollo oli saanut, mutta hän halusi ne teetettävän hopeasta eikä kullasta. Hän halusi myös hopealangoista tehdyn metsästysviitan, lauman tulisia että nopsajalkaisia koiria sekä kaksikymmentä metsänneitoa ja kaksikymmentä vedenneitoa palvelijoiksensa ja seuraksensa. Kykloopit, jotka takovat Zeuksen salamat, tekivät Hefaistoksen johdolla Artemikselle hänen hopeajousensa ja -nuolensa. Pan-jumala hankki Spartassa kasvatetut koirat, ja Artemis itse valitsi kauneimmat nymfit metsistä ja joista. Kun kaikki lahjat olivat koossa, Artemis lähetti kaksi nopeinta koiraansa vuorille hakemaan kaksi komeaa hirveä, joita ei saanut olla vahingoitettu. Koirat palasivat tuoden kaksi haarasarvista hirveä, jotka Artemis valjasti vaunujensa eteen. Sitten hän paukautti ruoskaansa hirvien päiden päällä, päästi hurjan huudon ja kiisi matkoihinsa vuorille. Perässä juoksivat hänen nymfinsä kuin nopsat peuranvasat, koirat kiisivät hänen edellään ja niiden kumea haukku kaukui ympärillä olevista kalliosta. Yö ehti tulla eikä Artemis ollut löytänyt hopeanuolilleen sopivaa kohdetta. Hän sytytti Olympoksen tulista soihdun ja sen valossa otti maalikseen kookkaan männyn halkaisten sen kiitävällä nuolellaan kahtia. Seuraavana aamuna toinen hänen nuolensa lävisti villikarjun, joka kuoli heti. Vieläkään Artemis ei ollut löytänyt taitonsa veroista kohdetta, niinpä hän jatkoi matkaa etsien päivät ja nukkuen yöt puiden suojassa. Vihdoin hän tuli pahaan kaupunkiin, jossa hallitsi epäoikeudenmukaisuus ja jonka kaikki asukkaat viettivät paheellista, itsekästä elämää. Kaupungin ohittaessaan hän ampui kolmannen nuolensa sen keskelle. Tuhansiksi hohtaviksi ja tappaviksi kappaleiksi pirstoutuen tuo yksi ainoa nuoli surmasi yhdellä kertaa koko kaupungin asujaimiston. Tieto tästä ja tarinat Artemiksen ampumataidosta levisivät kaikkialle maahan, ja pian hänet tunnettiin metsästyksen jumalattarena, metsästäjänä ja Kuun jumalattarena, koska hän metsästi Kuun hopeisessa valossa. Vaikka Artemis ei lainkaan välittänyt miehistä, vaan oli päättänyt pysyä neitsyenä, kreikkalaiset palvoivat häntä pikkulasten suojelijana. Kenties siksi, että hänen äitinsä sanotaan synnyttäneen hänet kivuttomasti. Luokka:Antiikin Kreikan jumalat ko:아르테미스 ja:アルテミス

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Vesta

Vesta oli antiikin Rooman kotilieden jumalatar. Sen vastine on kreikkalainen kotilieden jumalatar Hestia. Vestalle ei pystytetty patsaita, vaan häntä palvottiin kodeissa kotilieden äärellä. Tulen tekeminen oli vaivalloista, ja tulta pidettiin vireillä ympäri vuorokauden. Rooman keisarin kotilieden tulesta muodostui kultin keskeinen kohde. Niinpä Forum Romanumille pystytettiin keisarin asunnon läheisyyteen Vestan temppeli noin 50 eaa., jossa pidettiin yllä ikuista tulta. Jo ennen tätä oli Roomassa Vestan temppeli. Tarinoiden mukaan ensimmäisen temppelin rakensi Numa Pompilius, joka oli Rooman ensimmäisiä kuninkaita. Temppelin tuli sammutettiin kerran vuodessa vestaalijuhlan aikaan 7.–15. kesäkuuta Tuolloin koko temppeli puhdistettiin ja tomut vietiin Roomaa halkovaan jokeen, Tiberiin. Sen jälkeen tuli viritettiin uudelleen puuta hinkkaamalla. Näin tapahtui myös, jos tuli pääsi jostain syystä sammumaan itsekseen. Tulta vartioimassa ja Vestaa palvomassa oli kuusi neitsyttä, jotka valittiin 30 vuodeksi kerrallaan. Ensimmäiset 10 vuotta Vestan neitsyt eli vestaali harjoitteli tehtävää varten, seuraavat 10 vuotta vartioi tulta ja suoritti muita vestaaleille kuuluvia palvonta- ja uhritehtäviä. Viimeiset 10 vuotta vestaali opetti uusia Vestan neitsyitä. Vestaalit valittiin tehtävään noin 6 vuotiaana, joten heidän eläkeikänsä oli noin 36 vuotta. Sen jälkeen neitsyellä oli lupa mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Kuri oli ankaraa. Jos tuli pääsi sammumaan vestaali ruoskittiin. Jos vestaali menetti virkauransa aikana neitsyytensä, hänet kuljetettiin hautausvaatteet yllään kaupungin läpi hautajaissaatossa Collina-portin luo, jossa hänet muurattiin pieneen kammioon lyhdyn, leivän ja veden kera. Näin Vestalla oli mahdollisuus pelastaa papittarensa kammiosta, jos hän oli syytön epäiltyyn tekoon. Näin kävi tarun mukaan myös vestaali Rhea Silvialle, Rooman perustaneiden kaksosten Romuluksen ja Remuksen äidille. Vestaalit olivat arvossa pidettyjä papittaria. Ennen kaikkea arvostus näkyi siinä, että vestaaleilla oli oikeus käyttää juhlapäivinä Rooman kaupungin muurien sisällä auringon nousun ja laskun välisenä aikana hevosten vetäimiä vaunuja. Vastaavanlaista oikeutta ei ollut edes keisarilla. Lisäksi vestaaleille oli varattu keskeinen paikka Colosseumin näytöksissä ja heillä oli oikeus armahtaa tuomittu, jos tuomittu näki vestaalin matkallaan tuomittavaksi. Tällaisia oikeuksia ei ollut minkään muun jumalan papeilla tai papittarilla. Roomasta tuli kristillinen, kun keisari Konstantinus Suuri kääntyi juuri ennen kuolemaansa vuonna 337 jaa. kristinuskoon. Neitsyet saivat vielä tämänkin jälkeen lähes 50 vuotta, aina vuoteen 380 jaa. saakka vuosittaisen valtionavun heistä huolta pitävältä keisarilta. Viimeisetkin Rooman vanhat temppelit, Vestan temppeli mukaan lukien suljettiin Frigidus-joen taistelun jälkeen 394 jaa. Siihen saakka pyhä tuli paloi ja neitsyet jatkoivat toimintaansa. Luokka:Antiikin Rooman jumalat ja:ウェスタ

Jeesus

Jeesus Nasaretilainen oli ajanlaskun alun aikoina elänyt opettaja, marttyyri ja ihmeidentekijä, joka tuomittiin kuolemaan ristiinnaulitsemalla Jerusalemissa, Rooman valtakunnan alkuvuosina. Jeesuksen nimen yhteydessä mainitaan usein Kristus. Se on kreikkaa ja käännös hepreankielisestä sanasta Messias, joka tarkoittaa voideltua eli siunattua. Tästä johdettuna Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua hieman myöhemmin Antiokiassa kristityiksi. Kristityt uskovat, että Jeesus on Messias ja Jumalan poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan. Muslimit puolestaan pitävät Jeesusta profeettana, juutalaiset vääränä messiaana, baha'i eräänä Jumalan ilmentymänä, buddhalaiset Matrieyan olomuotona ja monet New Age -liikkeen jäsenet guruna.

Kristillinen tulkinta

Suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy Athanasioksen uskontunnustuksen. Sen, Raamatun ja perimätiedon tulkintojen mukaan:
- Jumala lähetti Jeesuksen, koska Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, eikä halua heidän joutuvan kadotukseen. (Joh. 3:16)
- Usko Jeesukseen pelastaa tuomiolta, joka tulee maailmanlopussa synnin tähden. Jeesukseen uskovat saavat nimittäin syntinsä anteeksi ja heistä tulee Jumalan lapsia niinkuin oli kaikkien ihmisten tila ennen syntiinlankeemusta. Raamattu kutsuu tätä ennalleenasettamiseksi.
- Jeesusta ei hedelmöittänyt mies, vaan Pyhä Henki. Hän syntyi Neitsyt Mariasta.
- Jeesus on yksi kolmiyhteisen Jumalan kolmesta persoonasta, Poika Jumala.
- Jeesus oli kaikessa kuuliainen Isä Jumalalle koko maanpäällisen elämänsä ajan; hänessä ei ollut mitään moitetta, eikä hän tehnyt yhtään syntiä.
- Jeesusta ei myöskään tahrannut perisynti, koska hän sikisi Pyhästä Hengestä.
- Noin 30 vuoden ikäisenä Jeesus alkoi opettaa, parantaa sairaita, ruokkia nälkäisiä ja herättää kuolleita.
- Jeesus ristiinnaulittiin Golgatalle noin vuonna 30 jaa.
- Jeesus sovitti ristillä maailman synnit ja nousi kuolleista kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, minkä jälkeen hän nousi Taivaaseen. Tämä oli välttämätöntä, koska syntinen ihminen ei voinut kärsiä rangaistusta kuin omien rikkeittensä edestä. Tämä näkyi jo Juutalaistenkin pääsiäisuhreissa; vain virheettömät lampaat kelpasivat uhriksi Jumalalle.
- Jeesus tulee maailmanlopussa tuomitsemaan jokaisen taivaaseen tai helvettiin.

Jeesuksen elämä ja opetukset

Jeesuksen arvioidaan yleisimmin syntyneen vuosien 6 eaa–4 eaa välillä (erään Jupiterin — jota on arveltu siksi kirkkaaksi tähdeksi, joka Raamatun mukaan syttyi Jeesuksen syntyessä — liikkeisiin perustuneen laskelman mukaan oikea päivämäärä olisi 17. huhtikuuta 6 eaa.), ja kuolleen vuosien 29–33 välillä, mutta myös muut ajankohdat ovat mahdollisia. Epätarkkuudet johtuvat siitä, että hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoitus perustuu aikakauden tavan mukaan vallassa olleiden hallitsijoiden hallitusvuosiin ja tekoihin. Jeesuksen vanhemmat olivat Joosef ja Maria. Hänen esitetään olleen kuningas Daavidin sukua joko Joosefin tai Marian puolelta, tai jopa kummankin puolelta. Juutalaisen tavan ja perimyslakien mukaan ottopoika on samassa asemassa kuin oma poika, samoin naimisissa olevaa miestä voidaan sanoa appiukkonsa pojaksi. Näin periytyminen Daavidista ei ole varsinaisesti kiinni Joosefin biologisesta isyydestä. Jeesuksen vanhemmista ei ole olemassa varmoja historiallisia tietoja, mutta Matteuksen evankeliumin mukaan Joosef ei ollut hänen biologinen isänsä, vaan Maria oli tullut raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta ollessaan vielä neitsyt. Matteuksen mukaan Maria oli kihloissa Joosefin kanssa tullessaan raskaaksi. Johanneksen evankeliumissa sen sijaan sanotaan Jeesuksen olleen Joosefin poika Nasaretista. Tutkijoiden mukaan neitseellistä syntyperää saatettiin korostaa, jotta ihmiset saataisiin vakuuttumaan Jeesuksen jumalallisuudesta. Erään esille tuodun käsityksen mukaan Jeesuksen neitseellisyys on versio Lähi-idän seudun ikiaikaisesta neitsyt-myytistä, joka alkujaan on syntynyt käännösvirheen seurauksena. Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen syntyneen kuningas Herodeksen aikana, eli viimeistään vuonna 4 eaa. Luukkaan evankeliumi puolestaan kertoo Quiriniuksen olleen Jeesuksen syntymän aikaan Syyrian käskynhaltijana. Tämä seikka viittaa vuoteen 7 jaa. Nykyään valtaosa tutkijoista pitää vuotta 4 eaa. todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jeesuksen tarkasta syntymäpäivästä ei ole tietoa, mutta 300-luvulta lähtien sitä on juhlittu joulukuussa. Keisari Aureliuksen määräämää voittamattomalle auringolle omistettua Sol Invicti -juhlaa vietettiin 24.-25. joulukuuta ja vuonna 350 paavi Julius I kehotti kristittyjä juhlimaan Kristuksen syntymää samaan aikaan. Nykyään noita päiviä kutsutaan jouluksi. Evankeliumit kertovat Jeesuksen perheen olleen kotoisin Nasaretista, mutta Matteuksen ja Luukkaan mukaan Jeesus itse syntyi Betlehemissä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Jeesus syntyi Nasaretissa, mutta kristityt sijoittivat kertomuksissaan syntypaikan Betlehemiin, koska profeetta Miikan ennustuksen mukaan Israelin hallitsija tulee Betlehemistä. Luukkaan mainitsemaa verollepanoa ei ole mainittu muissa historiallisissa lähteissä, eikä myöskään Herodeksen toteuttamaa alle kaksivuotiaiden lasten surmaamista. profeetta Miika Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta tiedetään vain legendanomaisia tietoja. Hän aloitti julkisen toimintansa n. 30-vuotiaana, mikä oli juutalaisessa uskossa eräänlainen täysi-ikäisyyden raja. Sen jälkeen mies oli kypsä toimimaan esim. rabbina. Jeesus oli aluksi ilmeisesti Johannes Kastajan opetuslapsi, hän sai tältä mm. kasteen. Myöhemmin hän valitsi omat 12 ensisijaista opetuslastaan, ns. apostolit. Häntä seurasi myös paljon muita ihmisiä, joita voidaan myös pitää opetuslapsina. Heidän joukkoonsa kuului myös naisia, mm. Magdalan Maria. Jeesuksen julkinen toiminta kesti n. 3 vuotta. Päätyönään Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Hänen opetuksensa olivat usein vertauskuvallisia, ja merkittävä osa niistä kuvailee, mitä taivasten valtakunta on ja mitä se ei ole. Jeesuksen tunnetuimpana opetuksena pidetään nk. vuorisaarnaa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Matt.+5%3A1&rnd=1107981435836 Matt. 5–7]). Se sisältää Jeesuksen tunnetuimmat moraaliopetukset sekä mm. Isä Meidän -rukouksen. Kristityt katsovat Jeesuksen ydinopetusten kiteytyvän Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeeseen 16: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107982642801&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Joh.+3%3A16&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=TR Joh. 3:16]). Tätä raamatunkohtaa kutsutaan usein pienoisevankeliumiksi. Jeesus ärsytti aikansa juutalaisia opettajia, sekä aiheutti levottomuutta myös roomalaisissa vallanpitäjissä, ja osittain näistä syistä hänet tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin Golgatalle. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen hauta oli tyhjä n. kolmen päivän kuluttua ristiinnaulitsemisesta, ja myös esim. Jeesuksen tuominneet juutalaiset tunnustivat tämän. He syyttivät Jeesuksen opetuslapsia ruumiin varastamisesta. Kristittyjen mukaan Jeesus oli noussut kuolleista. Raamattu kertoo hänen ilmestyneen useille ihmisille kuolemansa jälkeen ja nousseen opetuslastensa silmien edessä taivaaseen. Tämän kokemuksen seurauksena Jeesuksen opetuslapset alkoivat saarnata evankeliumia eli ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta. He olivat niin vakuuttuneita kokemastaan, että vaikka osa kuoli kristittyjen vainoissa marttyyreinä, he eivät lakanneet kertomasta kokemastaan. Kristinusko sai alkunsa tästä liikkeestä.

Jeesus historiallisena henkilönä

Pääasialliset Jeesusta koskevan historiallisen tiedon lähteet ovat kristilliset evankeliumit. Ainakin jotkut neljästä evankeliumista on ilmeisesti kirjoitettu aikana, jolloin Jeesuksen elinajan muistaneita ihmisiä oli vielä elossa. Johanneksen evankeliumia on yleensä pidetty historiallisilta tiedoiltaan muita epäluotettavampana. Vanhempien ns. synoptisten evankeliumien antamasta Jeesus-kuvasta on myös kiistelty. Esimerkiksi monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen kuolemantuomion taustalla olivat todellisuudessa roomalaiset, jotka pitivät häntä vaarallisena kansankiihottajana. Toisaalta akateeminen tutkimus pitää usein hyvin todennäköisenä, että evankeliumeihin on päätynyt paljon historiallisen Jeesuksen puhetta. Myös jotkin antiikin historialliset dokumentit todistavat Jeesuksen olemassaolosta: roomalaiset historioitsijat Tacitus, Suetonius, Flegonus, Celsus, Lucianius, Numenius, Galerius ja Plinius nuorempi, kreikkalaiset historioitsijat Lucianus Samosatalainen ja Claudius Galenos, syyrialaiset historioitsijat Thallus ja Mara bar Serapion sekä juutalais-roomalainen historioitsija Josephus mainitsivat Jeesuksen tai kristityt teoksissaan. Monet näistä teoksista ovat ajan saatossa hävinneet ja ne tunnetaan vain viittauksien kautta, toisaalta jotkin myöhemmistä kirjoituksista todistavat pikemminkin kristittyjen kuin itse Jeesuksen olemassaolosta. Etenkin Josephuksen kohdalla on myös epäilyjä alun perin epämiellyttäväksi koetun tekstin muokkaamisesta myöhempien kristittyjen kopioijien toimesta. Yhteenveto Jeesusta sivuavista aikalaislähteistä löytyy Scott Oserin englanninkielisestä artikkelista [http://www.infidels.org/library/modern/scott_oser/hojfaq.html Historicity of Jesus FAQ]. Asian tiimoilta on liikkeellä myös väärää tietoa, esimerkiksi [http://www.guardian.co.uk/newsroom/crozier/ W. P. Crozierin] vuonna 1928 Manchester Guardian -lehdelle kirjoittamaa romaania Pontius Pilatuksen kirjeistä Senecalle toisinaan luullaan historialliseksi lähteeksi. Nykyisin kuitenkin harva historiantutkija asettaa Jeesuksen historiallisen olemassaolon kyseenalaiseksi. Historia ei vastaa kysymyksiin Jeesuksen jumaluudesta, ihmeistä ja ylösnousemuksesta, jotka kuuluvat kristillisen uskon alueelle. Useimmille evankeliumit eivät riitä todisteiksi yliluonnollisesta asioista. Evankeliumin yliluonnollisiin tapahtumiin uskominen onkin katsottu olevan uskon, eikä historiallisen todistettavuuden, asia.

Jeesuksen opetuksista käytyä keskustelua

Jeesuksen opetusten luonne on herättänyt paljon keskustelua. Jeesuksen joistakin puheista ihmiset ovat saaneet sellaisen käsityksen, että Jeesus opetti lopun aikojen olevan hyvin lähellä (esimerkkinä lausahdus "tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin nämä kaikki tapahtuvat" Matteus 24:34, Markus 13:30, Luukas 21:32). Myös alkukristittyjen on tulkittu odottaneen Jeesuksen pikaista paluuta (esimerkiksi Paavalin kirjeiden perusteella). Monet ovat selittäneet Jeesuksen monien opetusten ehdottomuuden tällä esitetyllä maailmanlopun nopean tulemisen odottamisella. Esimerkiksi vuorisaarnan monien opetusten ehdottomuutta on pyritty ymmärtämään tästä näkökulmasta. Näkemys siitä, että Jeesus opetti toisen tulemisensa tai maailmanlopun koettavan pian, on luonnollisesti kiistelty. Esimerkiksi yllä siteerattua Jeesuksen lausahdusta on tulkittu siten, että hän tarkoittaa "sukupolvella" edellisissä jakeissa mainittua viikunapuun sukupolvea. Toinen keskeinen keskustelu on koskenut Jeesuksen suhdetta juutalaisten säädöksiin. Monissa Raamatun kohdissa Jeesus näyttää puolustavan Tooran lakia ("älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat" Matteus 5:17-18), kun taas toisissa kohdissa hän hyökkää lain ehdotonta noudattamista vaativia fariseuksia vastaan. Vaihtoehtoinen monien tutkijoiden esittämä tulkinta Raamatulle on, että Jeesuksen ja juutalaisten lakien vastakkainasettelua kuvaavat kohdat on kirjoitettu vasta myöhemmin, kun kristinusko oli erkaantumassa juutalaisuudesta. Näin ollen historiallinen Jeesus ei olisi vastustanut juutalaisten lakeja.

Katso myös

- Evankeliumit
- Ihmisen Poika
- Jeesuksen opetuslapset
- Kristinusko
- Uusi testamentti

Aiheesta muualla

- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Jees
- Jeesus] suomenkielisessä Raamatussa (1933/1938)
- [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/artikkelit/jeesus_rose.html "Jeesus: historian kuuluisin kadonnut"], John Rosen kirja, jossa kyseenalaistetaan Jeesuksen historiallisuus.
- [http://www.teolinst.fi/luennot/monikasv.html Monikasvoinen Kristus], dosentti Timo Eskolan artikkeli Jeesuksesta
- Artikkeli [http://www.jeesuskristus.fi/?sid=8 Jeesuksen historiallisuudesta] (Maailman evankelioimisen Suomen keskus)
- Helsingin Vineyard-seurakunnan artikkeli [http://www.vineyardsrk.fi/jeesus.htm Historian Jeesus] Luokka:Kristinusko Luokka:Islam Luokka:Israel Luokka:Joulu Luokka:Raamattu Luokka:Uskonnolliset hahmot Luokka:Uuden testamentin henkilöt ko:예수 그리스도 ms:Yesus Kristus ja:イエス・キリスト simple:Jesus th:เยซู คริสต์ zh-cn:耶穌基督 zh-tw:耶穌基督

Kunniamurha

Kunniamurha tarkoittaa naisen murhaamista suvun kunnian vuoksi. Nainen voidaan murhata kunnian vuoksi häiden jälkeen, jos luullaan, että tämä ei ollut neitsyt. Yleensä neitsyys todennetaan naisen repeytyneestä immenkalvosta vuotaneesta verijäljestä lakanalla, ja jos verta ei havaita vuotaneen, arvellaan, että nainen on ollut luvatta yhdynnässä jo ennen avioliittoa. Murhaaja on yleisimmin morsiamen isä tai veli, joka haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Muita syitä kunniamurhiin ovat väitetty uskottomuus tai väitetty esiaviollinen seksi. Myös naisiin kohdistuneet raiskaukset saatetaan katsoa naisen omaksi syyksi, ja raiskattu nainen voi joutua murhatuksi. Kunniamurhat eivät perustu mihinkään uskontoon, mutta niitä yritetään perustella uskontojen, kuten islamin moraalisäännöillä. Yleensä kunniamurhia tehdään islamilaisissa maissa tai länsimaihin muuttaneiden muslimien parissa. Lähes kaikissa muslimimaissa kunniamurhat ovat laittomia, mutta eivät esimerkiksi Palestiinassa. Monen maan viranomaiset ovat lisäksi vaikeuksissa tai haluttomia saamaan murhaajia kiinni. Usein paikallisviranoimaiset ovat haluttomia tekemään murhille mitään, vaikka lainsäädäntö ja ylemmät viranomaiset vastustaisivat niitä jyrkästi. Vapaamieliset tai länsimaistuneet muslimit pitävät yleensä kunniamurhia yhtä kauhistuttavina kuin muitakin murhia. Luokka:Rikokset

Luokka:Seksuaalisuus

Ihmisen seksuaalisuuteen liittyviä artikkeleita. Luokka:Psykologia

Template:中国河流

category:中国河流

cheap tickets mp3 download od�ywki Skr�ty angielskie Rolety

:: RELATED NEWS ::

Vagharshapat
Echmiadzin or Ejmiatsin (in Armenian Էջմիածին) or Vagharshapat (official and rarely used name of the town) is a town in Armenian province

Case marker
In linguistics, a marker is a free or bound morpheme that indicates the grammatical function of the marked word or sentence. In analytic languages and agglutinative languages, markers are generally easily distinguished. In fusional languages and polysynthetic languages, this

X86 64
AMD64 (also x86-64 or x64) is a 64-bit microprocessor architecture and corresponding instruction set designed by Advanced Micro Devices. It is a superset of the x86 architecture, which it natively supports. The AMD64 instruction set is currently implemented in AMD's

Castle Stahleck
] Burg Stahleck is a 12th century castle, built on the orders of the archbishop of Cologne occupying a commanding view of the Rhine in the Lorelei valley. It fell into disrepair, but was renovated in the early 20th Century and is now a youth hostel.

Case-marker
In linguistics, a marker is a free or bound morpheme that indicates the grammatical function of the marked word or sentence. In analytic languages and agglutinative languages, markers are generally easily distinguished. In fusional languages and polysynthetic languages, this

Pennies From Heaven
Pennies From Heaven is a 1978 BBC television drama serial by the highly-regarded television playwright Dennis Potter. The title is taken from a famous song of the same name written by Johnny Burke and Arthur Johnst

Anglo-Spanish War
Four wars between England and Spain are known as Anglo-Spanish Wars:
- The Anglo-Spanish War of 1585–1604 was part of the Eighty Years' War and included the Spanish Armada, 1588.
- The

Cyfac
Cyfac is a manufacturer of racing bicycle frames based in La Fuye, Hommes, Indre-et-Loire, France. Its founder, Francis Quillon, started as a racer but became a frame builder. An accomplished amateur, he also worked as a welder for the team's sponsor. In between races, Francis did repairs on his teammates' bik