Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Paavi

Paavi

Paavi (lat. papa) on Rooman piispa ja katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja. Arvonimi paavi on lyhempi muoto täydellisestä arvonimestä: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman provinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Nykyinen paavi on Benedictus XVI.

Paaviuden historia

Katolisessa opissa Rooman piispojen erityisasema perustellaan apostoli Pietarin asemalla, vaikka Pyhä Pietari (noin 33–67) ei ollut varsinaisesti sen paremmin piispa kuin paavikaan. 100-luvun lopulta alkaen Rooman piispat alkoivat vaatia erityisasemaa kirkossa. Vaatimukset voimistuvat myöhäisantiikin aikana. Vasta varhaiskeskiajalla Rooman piispat alkavat saavuttaa vakiintuneempaa erityisasemaa kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin kirkolliskokouksilla. Kirkon valta kasvoi maaomistusten myötä. Lopulta paavi johti suuren osan nykyistä Italiaa käsittänyttä kirkkovaltiota. 1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasivat maalliset johtajat, minkä takia paavit olivat usein poliittisia pelinappuloita maallisissa politiikassa. Nykyään paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeudellinen entiteetti, joka hallitsee Vatikaanivaltiota, joka puolestaan on itsenäisenä valtiona mukana kansainvälisissa sopimuksissa.

Sanan juuret

Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pappas" ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi".

Paavin kuolema

Venäjällä Paavi voi erota, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Edellinen eroaja oli Gregorius XII vuonna 1409. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun. Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa. Kun paavi kuolee, kokoontuvat hänen lähimmät avustajansa paavin huoneeseen. Eräs korkea virkamies, camerlengo, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiaikaan johtavalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen uuden paavin valintaa. Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: "Pope dead" (paavi kuollut). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla. Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin (lat. sede vacante, vapaa istuin), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (latinaa: kuninkaiden välissä). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella. Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II kuoltua tämä rituaali tapahtui reilun viikon kuluttua hautajaisista. Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.

Paavin valinta

Vuodesta 1059 lähtien, investituurariidan seurauksena, paavin valinnan ovat suorittaneet kardinaalikollegion kardinaalit. Nykyään 80 vuotta täyttäneillä kardinaaleilla ei ole äänioikeutta paavinvaalissa. Paaviksi voidaan teoriassa valita kuka tahansa kastettu katolinen mies, mutta käytännössä valinta on suoritettu kardinaalikollegion keskuudesta. Vaali on täysin salainen. Alun alkaen tarkoituksena oli pakottaa kardinaalit tekemään päätöksensä nopeasti, mutta myöhemmin havaittiin, että tämä käytäntö toisaalta myös vähensi ulkopuolista painostusta ja siten hidasti äänestystä. Salainen ja suljettu konklaavi vahvistettiin vuonna 1274. Paavinvaali on usein arvaamaton ja lopputulosta voi olla vaikea ennustaa. Ennakkosuosikin asema ei ole vaalissa aina helppo. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli kompromissiehdokas, joka valittiin, kun muista ehdokkaista ei päästy yksimielisyyteen. Vatikaanissa on uudesta paavista kaksi sanontaa: "Se, joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina." ja "Lihavan paavin jälkeen tulee aina laiha paavi.". Camerlengo on monilta osin vastuussa vaalin käytännönjärjestelyistä.

Esivalmistelut

Uuden paavin valinta aloitetaan 15–20 päivää edellisen kuoleman jälkeen Sikstuksen kappelissa. Viiveen tarkoitus on ollut antaa kardinaaleille aikaa matkustaa Roomaan. Ennen varsinaista vaalia pidetään valmistelevia kokouksia. Kirkon mukaan kardinaaleja ohjaa valinnassa Pyhä Henki ja kaikenlainen kampanjointi onkin periaatteessa kielletty. Valinta on kuitenkin luonteeltaan poliittinen, ja ehdokkaiden kannattajat yrittävät parhaansa oman suosikkinsa aseman parantamiseksi.

Vaali

Pyhä Henki Valinnan suorittaa konklaaviksi nimetty kardinaalien kokous. Konklaavi tulee latinan sanoista cum clavi, joka tarkoittaa "avaimen kanssa" (edelleen conclave: huone, kamari), ja se viittaa siihen, että kardinaalit eristetään vaalin ajaksi. Vaali voi periaatteessa kestää miten kauan tahansa. 1900-luvulla vaalit ovat kestäneet alle kuusi päivää ja näistä vaaleista kaksi on saatu päätökseen jo toisena päivänä. Vuoden 2005 konklaavi päättyi toisena päivänä. Pisin tunnettu vaali kesti lähes kolme vuotta. Rooma on kesäaikaan kuuma, ja usein vanhemmat kardinaalit ovat kuolleet kesken prosessin. Saatavilla saakin olla kardinaalien lisäksi kaksi lääkäriä. Tämän lisäksi on myös joukko pappeja, jotka voivat antaa kardinaaleille ripin ja taloudenhoidosta vastaavia henkilöitä. Kardinaalit majoittuvat erilliseen rakennukseen Vatikaanissa. Ensimmäinen päivä aloitetaan messulla, jonka jälkeen kardinaalit siirtyvät Sikstuksen kappeliin. Nykyään kappeli jopa tarkastetaan vakoilulaitteiden varalta. Vuonna 2005 kappeliin oli rakennettu kaksoislattia, joka kätki alleen vakoilua estävää tekniikkaa. Annetaan komento "Extra omnes!" ("Kaikki ulos!"), ja vain kardinaalit jäävät kappeliin. Konklaavin jäsenet vannovat valalla pitävänsä tapahtumat salassa. Valan rikkoneita uhkaa erottaminen kirkosta. Äänestys voi alkaa. Ensimmäisenä päivänä voidaan pitää yksi äänestys iltapäivällä. Tämän jälkeen äänestyksiä on kaksi päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Joka kerta äänestään kahdesti, joten äänestyksiä on neljä päivässä. Äänestyspaperi on nelikulmion muotoinen. Siinä lukee "Eligio in Summum Pontificem" ("Valitsen ylimmäksi pontifexiksi"). Kardinaalit kirjoittavat paperiin ehdokkaansa nimen. Nimi tulee kirjoittaa niin, ettei äänen antajaa voi tunnistaa. Paperi taitetaan kahdesti. Kardinaalit kantavat äänensä, pitäen paperia selvästi näkyvillä, alttarilla olevaan uurnaan, joka on peitetty hopealautasella. Antaessaan äänensä he kutsuvat Kristusta todistamaan toimitusta. Ääni laitetaan aluksi lautaselle, josta se tiputetaan uurnaan. Kun äänet on annettu, ne sekoitetaan ja lasketaan. Laskettaessa huudetaan jokaisen ääniä saaneen nimi. Äänestyspaperit lävistetään eligio-sanan kohdalta ja sijoitetaan naruun. Äänestys vaati perinteisesti kahdenkolmasosan määräenemmistön – vuoden 1996 muutoksen (Universi Domini Gregis) jälkeen yksinkertainen enemmistö riittää, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa. Camerlengo kutsuu tällöin kardinaalit luokseen ja kysyy miten he haluavat edetä. Jos yli puolet kardinaaleista niin haluaa, kahden kolmasosan vaatimuksesta luovutaan. Kardinaalit voivat myös rajoittaa ehdokkaiden määrän kahteen suosituimpaan. Tämä mahdollistaa tilanteen, jossa enemmistön saaneen ehdokkaan kannattajat voivat viivytystaktiikalla varmistaa ehdokkaansa valinnan. Äänestystä rytmitetään rukoustauoilla ja keskusteluilla. Ensimmäinen äänestyssessio kestää kolme päivää ja sitä seuraava tauko maksimissaan päivän.

1900-luvun konklaavit


- 1903 – 7 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Pius X
- 1914 – 10 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Benedictus XV
- 1922 – 14 äänestystä, kesto 5 päivää, paaviksi Pius XI
- 1939 – 3 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Pius XII
- 1958 – 11 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Johannes XXIII
- 1963 – 6 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Paavali VI
- 1978 – 4 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Johannes Paavali I
- 1978 – 8 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Johannes Paavali II

2000-luvun konklaavit


- 2005 – 4 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Benedictus XVI

Habemus papam!

Kun äänestystulos on tarkistettu, äänestysliput poltetaan, jolloin valkoinen savu (fumata bianca) merkitsee uuden paavin valintaa. Uuden paavin valinnasta kerrottiin vuonna 2005 ensimmäinen kerran myös Rooman kirkkojen kelloja soittamalla. Jos äänestys ei tuottanut tulosta, lippujen sekaan lisättiin aiemmin märkää heinää, jolloin musta savu (fumata nera) kertoo valinnan toistaiseksi epäonnistuneen. Vuodesta 1958 on oikeanvärisen savun saavuttamiseksi käytetty kemikaaleja. Tosin vuoden 1978 molempien paavinvaalien yhteydessä savu oli lähinnä harmaata (kun kemikaalien lisäämisessä oli tehty virhe), eikä kukaan osannut oikein sanoa mitä se tarkoitti. Sama ongelma toistui osittain myös 2005. Kun päätös on tehty, valitulta kysytään suostumus paavin tehtävään. Paavin seuraajan ensimmäisiin tehtäviin kuuluu uuden nimensä valitseminen. Nimen valinnalla uusi paavi voi esimerkiksi osoittaa kunnioitustaan aikaisemmille paaveille. Paavi voi valita kutsumanimekseen myös ristimänimensä latinankielisen version tai jonkun pyhimysnimen. Uskonnollisista nimistä sellaisia, joita Paavi ei voi itselleen valita, on oikeastaan vain Pietari, sillä Pietari oli "ensimmäinen paavi" ja hänen pyhyyttään halutaan kunnioittaa. Nimen valinnan jälkeen uutta paavia pyydetään ilmoittamaan uusi nimensä. Muut kardinaalit osoittavat alamaisuutensa uudelle paaville. Paavi puetaan paavinviittoihin, joita on etukäteen valmisteltu eri kokoisia. Seuraavaksi valinta ilmoitetaan Pietarinkirkon parvekkeelta odottavalle väkijoukolle. Ilmoitus tehdään latinaksi perinteisin sanoin. :Annuntio vobis gaudium magnum. Habemus Papam: :Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum (latinankielinen etunimi), :Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem (sukunimi), :qui sibi nomen imposuit (valittu nimi ja järjestysluku). eli suomeksi :Ilmoitan teille suuren ilon. Meillä on paavi: :Mitä korkea-arvoisin ja kunnioitetuin herra, herra (latinankielinen etunimi), :Pyhän roomalaisen kirkon kardinaali (sukunimi), :joka ottaa nimen (valittu nimi ja järjestysluku). Paavi saapuu nyt ensi kerran tervehtimään uskovia. Hän antaa tässä yhteydessä perinteisen "Urbi et orbi" ("Kaupungille ja maailmalle") -siunauksen.

Paaviuden perustelu ja paavin asema

Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että hän rakentaa kirkkonsa kalliolle (Pietarin nimi tarkoittaa kalliota). Paavin asema on dogmaattinen. Se on määritelty pitkän ajan kuluessa. Paaviin liitetään seuraavia ominaisuuksia:

Oppi erehtymättömyydestä uskonnollisissa asioissa

Ensimmäinen Vatikaanin ekumeeninen konsiili päätti paavi Pius IX:n johdolla vuonna 1870, että paavi on erehtymätön niissä asioissa, mitkä hän on lausunut ex cathedra (suomeksi piispanistuimelta, merkityksessä "virallisesti"). Tämä perustuu kolmeen ensimmäisen paavin, Pietarin, aseman määrittävään Raamatun kohtaan (Matteus 16:18-19, Luukas 22:31-32 ja Johannes 21: 15-17). Ex cathedra -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä. Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra, koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994.

Paavin arvomerkit ja tunnukset

1994
- Triregnum, paavillinen kolmikerroksinen tiara. Hiljattain hallinneet paavit eivät ole käyttäneet tätä.
- Paavinsauva. Sauva, jonka päässä on krusifiksi.
- Pallium. Kangasnauha.
- Taivaan valtakunnan avaimet. Kultaisen ja hopeisen avaimen kuva.
- Anulus piscatoris eli kalastajansormus. Kultainen sormus, johon on kaiverrettu paavin nimi. Kuva Pietarista veneessä heittämässä verkkojaan veteen.
- Umbracullum. Kulta-punaraitainen päivänsuoja.
- Sedia gestatoria. Kahdentoista miehen (palafrenieri) kantama kantotuoli. Perässä kaksi avustajaa, jotka kantoivat strutsinsulista tehtyjä huiskuja (flabella). Ei enää käytössä, paavi liikkuu nykyisin autolla.
- Vatikaanin vaakuna. Vaakunassa mainitut avaimet, niitä sitova nauha, triregnum ja kangastupsut.
- Vatikaanivaltion lippu. Virallisesti ei paavin vaan valtion.

Paaviuteen liittyviä myyttejä ja legendoja

Paavin asemaan liittyy lukuisia myyttejä ja legendoja.

Vicarius Filii Dei

Suositun myytin mukaan paavin tiarassa lukee Vicarius Filii Dei ("Jumalan pojan sijainen"), josta numeroarvoiksi muuttamalla saadaan Ilmestyskirjan pedon luku 666. Tällaista tiaraa ei kuitenkaan ole olemassa eikä paavin arvonimiin kuulu Vicarius Filii Dei, lähin niistä on Vicarius Christi ("Kristuksen sijainen"). Lisäksi tekstin numeroarvoiksi muuttaminen on lähes mielivaltainen prosessi.

Paavi Johanna

Väitetään, että eräs paaveista olisi valintansa jälkeen paljastunut naiseksi. Paavi Johannan valtakausi sijoitetaan useimmissa tarinoissa välille 855–858. Tarina on mahdollisesti ollut satiiri, josta tuli myöhemmin legenda ja joidenkin mielestä totta. Historiantutkijat yleisesti eivät usko paavi Johannan olleen historiallinen henkilö. Ensimmäiset maininnat Johannasta ovat peräisin vasta 1200-luvulta.

Jeesuksen asiakirjat

Useita Jeesukseen suoraan liittyviä ja jopa hänen itsensä kirjoittamia dokumentteja väitetään olevan piiloitettu Vatikaaniin. Eräs näistä olisi Pontius Pilatuksen kirjoittama teloitusmääräys ja toinen Jeesuksen kirje apostoleille, jossa hän kertoo palaamisensa päivämäärän.

Muita paaveja

Vastapaavi on paaviksi julistautunut, mutta ei virallisesti tunnustettu paavi. Jesuiittojen johtajaa sanotaan "mustaksi paaviksi", koska jesuiittojen asu on musta kaapu. Historiallisista syistä koptilaisen kirkon johtajaa kutsutaan joskus koptilaiseksi paaviksi ja Aleksandrian ortodoksisen kirkon johtajaa Aleksandrian paaviksi.

Katso myös


- Luettelo paaveista
- Vastapaavi
- als:Papst ms:Paus (Katholik) ko:교황 ja:ローマ教皇 simple:Pope th:พระสันตะปาปา

Latinan kieli

Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

:Pääartikkeli: latinan historia latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]] Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius. Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Petronius Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä. Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan. Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

renessanssi] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen. Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen. Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

pronomineja Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana. Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
  - Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi] Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit). Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia. Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä. Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali. Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa". Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae. Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i. Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus: Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja. Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani. Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan. Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää. Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum. Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta


- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.

Katso myös


- Rooman valtakunta
- DIIS MANIBUS
- Latinalaiset aakkoset
- Roomalainen nimi

Aiheesta muualla


- Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
- [http://www.yleradio1.fi/nuntii/ Nuntii Latini] - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
- [http://195.236.0.10/pls/terveysportti/sanakirjat.koti?p_kirja_id=32 Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan] Luokka:Latina als:Latein zh-min-nan:Latin-gí ko:라틴어 ja:ラテン語 simple:Latin language th:ภาษาละติน

Piispa

Piispa (kreikaksi επισκοπος, episkopos, sananmukaisesti kaitsija) tarkoittaa kristillisissä kirkoissa tietyn alueen hengellistä johtajaa.

Luterilaisuudessa

Luterilaisen kirkon piispa johtaa hiippakuntaa tuomiokapitulin kanssa. Piispa on hiippakuntansa pappien esimies. Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan "ensimmäinen vertaistensa joukossa." Useimmiten ovat piispat olleet väitelleet teologian tohtoriksi.

Katolisessa kirkossa

Katolisessa kirkossa piispa on korkein pappeuden vihkimysaste. Piispaksi tullakseen on ensin saatava vihkimys diakoniksi ja sitten papiksi. Niimitys piispaksi on paavin yksinoikeus (tästä yleismääräyksestä on eräitä poikkeuksia). Valinnan jälkeen pääsääntöisesti kolme piispaa suorittaa paavin myöntymyksestä piispaksi vihkimisen. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa Rooman piispan eli paavin virka, johon voidaan periaatteessa valita kuka tahansa kastettu mies. Katolisen käsityksen mukaan piispat jatkavat Kristuksen apostoleilleen antamaa opettamis- ja johtamistehtävää. Apostolinen sukkessio yhdistää näin kaikkia nykypiispoja apostoleihin. Siten piispanvirka kuuluu ns. jumalallisen oikeuden alaan. Piispojen johdossa toimi Pietarin perillisenä Rooman piispa. Arkkipiispa on arkkihiippakunnan piispa. Tämä asema tuo hänelle samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin piispoilla on. Kirkkoprovinssin metropoliittana hänen tehtävänsä on kirkko-oikeuden mukaan huolehtia uskon ja kirkkokurin tarkasta noudattamisesta. Lisäksi hänen on ilmoitettava paaville väärinkäytöksistä toimialueellaan. Kuitenkaan arkkipiispa ei katolisessa kirkossa toimi provinssin muiden piispojen, ns. suffragaanipiispojen esimiehenä. Piispan arvomerkkeinä toimivat mitra, piispansauva, sormus sekä pektoraali. Arkkipiispan arvonmerkkinä toimii lisäksi pallium. Piispan virka on elinikäinen. Voimassa olevan kanonisen oikeuden mukaan (CIC Can. 401 §1) 75 vuotta täyttänyt piispa voi pyytää paavilta eroa tehtävästä.

Ortodoksisuudessa

Piispan virka on ortodoksisen kirkon pappeuden korkein aste. Piispalla on pappien tavoin oikeus toimittaa jumalanpalveluksia ja toimituksia sekä kaikki mysteerejä, mutta papin tehtävistä poiketen oikeus myös vihkiä uusia diakoneja ja pappeja sekä osallistua piispojen vihkimiseen. Myöskin vain piispa voi vihkiä uuden kirkon käyttöönsä. Piispan virka on yksi, mutta kirkon hierarkia on vaatinut palvelutehtävän mukaan kolmijakoista tointa: piispa, metropoliitta ja arkkipiispa. Ortodoksinen piispa johtaa hiippakuntaa ja hänellä on kirkollinen arvonimi metropoliitta. Ortodoksinen arkkipiispa johtaa myös omaa hiippakuntaansa, mutta hänestä ei käytetä tällöin nimitystä metropoliitta. Arkkipiispa on autokefalisen tai autonomisen paikalliskirkon, kuten esim. autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon päämies. Useilla paikalliskirkoilla korkein ortodoksinen piispa on arvonimeltään patriarkka, hän johtaa omaa patriarkaattiaan. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon.

Katso myös


- Arkkipiispa
- Ekumeeninen patriarkka Luokka:Ammatit Luokka:Kristinusko ko:주교 ja:司教

Roomalaiskatolisuus

Katolisuus tarkoittaa katolisen kirkon uskoa ja käytäntöä sekä niiden noudattamista. Sana tulee kreikan sanasta katholikein (καθολικην), joka tarkoittaa "yleistä" tai "universaalia". Rooman valtakunnan eri osiin muodostui katoliseksi kutsutusta valtionkirkosta useita uskontokuntia, jotka pitävät itseään tämän alkuperäisen kirkon jälkeläisinä. Näistä selkeästi yleisin tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.

"Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen"

Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "katolinen kirkko" viitaten ilmaisullaan kaikkiaan kristittyihin kirjeessään Smyrnän kristityillen noin vuonna 107. Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Tämä ajatus näkyy tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikean uskontunnustuksessa. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu Pietarin perinnölle (Matt. 16:18).

Katoliset

Katolinen kirkko on ylivoimaisesti suurin kristillisistä kirkoista ja kirkkokunnista. Katolilaisia on yhteensä noin 1,1 miljardia, enimmäkseen Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa sekä Amerikassa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi monissa Afrikan maissa sekä mm. Irlannissa ja Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 10 000.

Kirkon organisaatio

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin, ortodoksisiin tai ns. orientaalisiin kirkkoihin. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Kirkon usko, sakramentit (joita on seitsemän) ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja roomalaiskatolisten eli latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu kreikkalaiskatolisia eli bysanttilaisia paikalliskirkkoja, joiden erilaiset jumalanpalvelukset ovat pitkälti identtisiä ortodoksisten kirkkojen liturgiatyyppien kanssa. Suomessa katolisuus samaistetaan usein roomalaiskatolisuuteen, ja nimitystä "kreikkalaiskatolisuus" käytettiin erityisesti vielä 1900-luvun alkupuolella ortodoksisuudesta sanan erityismerkitystä huomioon ottamatta. Paavi hallitsee Vatikaanivaltiota Roomassa. Paavilla on huomattava arvovalta myös monien ei-katolilaisten kristittyjen joukossa.

Sakramentit

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana periytyy.
- Kasteen sakramentti: ::Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan Pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkko uskoo myös kasteen olevan välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa uskovansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkko uskoo kasteen olevan myös häviämätön "Herran sinetti" eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan.
- Vahvistuksen sakramentti: ::Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia vietetään erillään kasteessa kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esim. silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
- Eukaristian sakramentti: ::Eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia tarkoittaa käytännössä ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa vietetään messua joka päivä ja esimerkiksi sääntökuntalaiset saattavat osallistua messuun jopa useita kertoja päivässä. Latinalaisessa riituksessa messun kaava on kaikkialla maailmassa sama. Latinalaisessa messussa käytetään sekä paikallista kieltä, että latinaa.
- Parannuksen ja sovittamisen sakramentti: ::Tätä sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle "anteeksiannon ja rauhan". Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo (perusteita tälle sakramentille löytyy: Mark. 1:15; Luuk. 15:18; Luuk. 11:4; Matt. 5:24; Matt. 16:19). Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
- Sairaiden voitelun sakramentti: ::Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä "viimeinen voitelu". Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä oliiviöljyllä. Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
- Vihkimyksen sakramentti: ::Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaaottaa ainoastaan miehet, jotka elävät selibaatissa. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
- Avioliiton sakramentti: ::Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon. (Lähdeteos: Katolisen kirkon katekismus, Katolisen kirkon tiedotuskeskus 2005, Jyväskylä)

Pedofiliaskandaali

Katolisen kirkon mainetta ovat erityisesti länsimaissa vahingoittaneet viime aikoina paljastuneet pedofiliatapaukset. Eräät piispat yrittivät suojella pedofiliasta epäiltyjä pappeja siirtämällä heitä eri tehtäviin. Pedofiliaskandaali herätti paljon kritiikkiä myös kirkon sisällä. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin tuomitsi pedofiilit sekä heidän suojelijansa kovin sanoin ja osa pedofiileista ekskommunikoitiin. Myös nykyinen paavi Benedictus XVI on tuominnut pedofiilit ja heidän suojelijansa.

Katso myös


- Luettelo paaveista - Vastapaavi
  - Johannes Paavali I - Johannes Paavali II
- Luettelo pyhimyksistä
- Tomismi ja uustomismi
- Vastauskonpuhdistus

Linkkejä


- [http://www.catholic.fi/ Katolinen kirkko Suomessa - Suomen katolisen kirkon virallinen kotisivu]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/katoli.html Jyrki Rossi: Katolinen kirkko Suomessa]
- [http://www.vatican.va/ Vatikaanin virallinen kotisivu] (mm. saksaksi, englanniksi ja ranskaksi)
- [http://www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm Patron saints index] - Lista suojeluspyhimyksistä (englanniksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/ The Catholic Encyclopaedia (1907)] Luokka:Katolinen kirkko ja:カトリック教会

Jeesus

Jeesus Nasaretilainen oli ajanlaskun alun aikoina elänyt opettaja, marttyyri ja ihmeidentekijä, joka tuomittiin kuolemaan ristiinnaulitsemalla Jerusalemissa, Rooman valtakunnan alkuvuosina. Jeesuksen nimen yhteydessä mainitaan usein Kristus. Se on kreikkaa ja käännös hepreankielisestä sanasta Messias, joka tarkoittaa voideltua eli siunattua. Tästä johdettuna Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua hieman myöhemmin Antiokiassa kristityiksi. Kristityt uskovat, että Jeesus on Messias ja Jumalan poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan. Muslimit puolestaan pitävät Jeesusta profeettana, juutalaiset vääränä messiaana, baha'i eräänä Jumalan ilmentymänä, buddhalaiset Matrieyan olomuotona ja monet New Age -liikkeen jäsenet guruna.

Kristillinen tulkinta

Suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy Athanasioksen uskontunnustuksen. Sen, Raamatun ja perimätiedon tulkintojen mukaan:
- Jumala lähetti Jeesuksen, koska Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, eikä halua heidän joutuvan kadotukseen. (Joh. 3:16)
- Usko Jeesukseen pelastaa tuomiolta, joka tulee maailmanlopussa synnin tähden. Jeesukseen uskovat saavat nimittäin syntinsä anteeksi ja heistä tulee Jumalan lapsia niinkuin oli kaikkien ihmisten tila ennen syntiinlankeemusta. Raamattu kutsuu tätä ennalleenasettamiseksi.
- Jeesusta ei hedelmöittänyt mies, vaan Pyhä Henki. Hän syntyi Neitsyt Mariasta.
- Jeesus on yksi kolmiyhteisen Jumalan kolmesta persoonasta, Poika Jumala.
- Jeesus oli kaikessa kuuliainen Isä Jumalalle koko maanpäällisen elämänsä ajan; hänessä ei ollut mitään moitetta, eikä hän tehnyt yhtään syntiä.
- Jeesusta ei myöskään tahrannut perisynti, koska hän sikisi Pyhästä Hengestä.
- Noin 30 vuoden ikäisenä Jeesus alkoi opettaa, parantaa sairaita, ruokkia nälkäisiä ja herättää kuolleita.
- Jeesus ristiinnaulittiin Golgatalle noin vuonna 30 jaa.
- Jeesus sovitti ristillä maailman synnit ja nousi kuolleista kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, minkä jälkeen hän nousi Taivaaseen. Tämä oli välttämätöntä, koska syntinen ihminen ei voinut kärsiä rangaistusta kuin omien rikkeittensä edestä. Tämä näkyi jo Juutalaistenkin pääsiäisuhreissa; vain virheettömät lampaat kelpasivat uhriksi Jumalalle.
- Jeesus tulee maailmanlopussa tuomitsemaan jokaisen taivaaseen tai helvettiin.

Jeesuksen elämä ja opetukset

Jeesuksen arvioidaan yleisimmin syntyneen vuosien 6 eaa–4 eaa välillä (erään Jupiterin — jota on arveltu siksi kirkkaaksi tähdeksi, joka Raamatun mukaan syttyi Jeesuksen syntyessä — liikkeisiin perustuneen laskelman mukaan oikea päivämäärä olisi 17. huhtikuuta 6 eaa.), ja kuolleen vuosien 29–33 välillä, mutta myös muut ajankohdat ovat mahdollisia. Epätarkkuudet johtuvat siitä, että hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoitus perustuu aikakauden tavan mukaan vallassa olleiden hallitsijoiden hallitusvuosiin ja tekoihin. Jeesuksen vanhemmat olivat Joosef ja Maria. Hänen esitetään olleen kuningas Daavidin sukua joko Joosefin tai Marian puolelta, tai jopa kummankin puolelta. Juutalaisen tavan ja perimyslakien mukaan ottopoika on samassa asemassa kuin oma poika, samoin naimisissa olevaa miestä voidaan sanoa appiukkonsa pojaksi. Näin periytyminen Daavidista ei ole varsinaisesti kiinni Joosefin biologisesta isyydestä. Jeesuksen vanhemmista ei ole olemassa varmoja historiallisia tietoja, mutta Matteuksen evankeliumin mukaan Joosef ei ollut hänen biologinen isänsä, vaan Maria oli tullut raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta ollessaan vielä neitsyt. Matteuksen mukaan Maria oli kihloissa Joosefin kanssa tullessaan raskaaksi. Johanneksen evankeliumissa sen sijaan sanotaan Jeesuksen olleen Joosefin poika Nasaretista. Tutkijoiden mukaan neitseellistä syntyperää saatettiin korostaa, jotta ihmiset saataisiin vakuuttumaan Jeesuksen jumalallisuudesta. Erään esille tuodun käsityksen mukaan Jeesuksen neitseellisyys on versio Lähi-idän seudun ikiaikaisesta neitsyt-myytistä, joka alkujaan on syntynyt käännösvirheen seurauksena. Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen syntyneen kuningas Herodeksen aikana, eli viimeistään vuonna 4 eaa. Luukkaan evankeliumi puolestaan kertoo Quiriniuksen olleen Jeesuksen syntymän aikaan Syyrian käskynhaltijana. Tämä seikka viittaa vuoteen 7 jaa. Nykyään valtaosa tutkijoista pitää vuotta 4 eaa. todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jeesuksen tarkasta syntymäpäivästä ei ole tietoa, mutta 300-luvulta lähtien sitä on juhlittu joulukuussa. Keisari Aureliuksen määräämää voittamattomalle auringolle omistettua Sol Invicti -juhlaa vietettiin 24.-25. joulukuuta ja vuonna 350 paavi Julius I kehotti kristittyjä juhlimaan Kristuksen syntymää samaan aikaan. Nykyään noita päiviä kutsutaan jouluksi. Evankeliumit kertovat Jeesuksen perheen olleen kotoisin Nasaretista, mutta Matteuksen ja Luukkaan mukaan Jeesus itse syntyi Betlehemissä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Jeesus syntyi Nasaretissa, mutta kristityt sijoittivat kertomuksissaan syntypaikan Betlehemiin, koska profeetta Miikan ennustuksen mukaan Israelin hallitsija tulee Betlehemistä. Luukkaan mainitsemaa verollepanoa ei ole mainittu muissa historiallisissa lähteissä, eikä myöskään Herodeksen toteuttamaa alle kaksivuotiaiden lasten surmaamista. profeetta Miika Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta tiedetään vain legendanomaisia tietoja. Hän aloitti julkisen toimintansa n. 30-vuotiaana, mikä oli juutalaisessa uskossa eräänlainen täysi-ikäisyyden raja. Sen jälkeen mies oli kypsä toimimaan esim. rabbina. Jeesus oli aluksi ilmeisesti Johannes Kastajan opetuslapsi, hän sai tältä mm. kasteen. Myöhemmin hän valitsi omat 12 ensisijaista opetuslastaan, ns. apostolit. Häntä seurasi myös paljon muita ihmisiä, joita voidaan myös pitää opetuslapsina. Heidän joukkoonsa kuului myös naisia, mm. Magdalan Maria. Jeesuksen julkinen toiminta kesti n. 3 vuotta. Päätyönään Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Hänen opetuksensa olivat usein vertauskuvallisia, ja merkittävä osa niistä kuvailee, mitä taivasten valtakunta on ja mitä se ei ole. Jeesuksen tunnetuimpana opetuksena pidetään nk. vuorisaarnaa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Matt.+5%3A1&rnd=1107981435836 Matt. 5–7]). Se sisältää Jeesuksen tunnetuimmat moraaliopetukset sekä mm. Isä Meidän -rukouksen. Kristityt katsovat Jeesuksen ydinopetusten kiteytyvän Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeeseen 16: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107982642801&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Joh.+3%3A16&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=TR Joh. 3:16]). Tätä raamatunkohtaa kutsutaan usein pienoisevankeliumiksi. Jeesus ärsytti aikansa juutalaisia opettajia, sekä aiheutti levottomuutta myös roomalaisissa vallanpitäjissä, ja osittain näistä syistä hänet tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin Golgatalle. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen hauta oli tyhjä n. kolmen päivän kuluttua ristiinnaulitsemisesta, ja myös esim. Jeesuksen tuominneet juutalaiset tunnustivat tämän. He syyttivät Jeesuksen opetuslapsia ruumiin varastamisesta. Kristittyjen mukaan Jeesus oli noussut kuolleista. Raamattu kertoo hänen ilmestyneen useille ihmisille kuolemansa jälkeen ja nousseen opetuslastensa silmien edessä taivaaseen. Tämän kokemuksen seurauksena Jeesuksen opetuslapset alkoivat saarnata evankeliumia eli ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta. He olivat niin vakuuttuneita kokemastaan, että vaikka osa kuoli kristittyjen vainoissa marttyyreinä, he eivät lakanneet kertomasta kokemastaan. Kristinusko sai alkunsa tästä liikkeestä.

Jeesus historiallisena henkilönä

Pääasialliset Jeesusta koskevan historiallisen tiedon lähteet ovat kristilliset evankeliumit. Ainakin jotkut neljästä evankeliumista on ilmeisesti kirjoitettu aikana, jolloin Jeesuksen elinajan muistaneita ihmisiä oli vielä elossa. Johanneksen evankeliumia on yleensä pidetty historiallisilta tiedoiltaan muita epäluotettavampana. Vanhempien ns. synoptisten evankeliumien antamasta Jeesus-kuvasta on myös kiistelty. Esimerkiksi monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen kuolemantuomion taustalla olivat todellisuudessa roomalaiset, jotka pitivät häntä vaarallisena kansankiihottajana. Toisaalta akateeminen tutkimus pitää usein hyvin todennäköisenä, että evankeliumeihin on päätynyt paljon historiallisen Jeesuksen puhetta. Myös jotkin antiikin historialliset dokumentit todistavat Jeesuksen olemassaolosta: roomalaiset historioitsijat Tacitus, Suetonius, Flegonus, Celsus, Lucianius, Numenius, Galerius ja Plinius nuorempi, kreikkalaiset historioitsijat Lucianus Samosatalainen ja Claudius Galenos, syyrialaiset historioitsijat Thallus ja Mara bar Serapion sekä juutalais-roomalainen historioitsija Josephus mainitsivat Jeesuksen tai kristityt teoksissaan. Monet näistä teoksista ovat ajan saatossa hävinneet ja ne tunnetaan vain viittauksien kautta, toisaalta jotkin myöhemmistä kirjoituksista todistavat pikemminkin kristittyjen kuin itse Jeesuksen olemassaolosta. Etenkin Josephuksen kohdalla on myös epäilyjä alun perin epämiellyttäväksi koetun tekstin muokkaamisesta myöhempien kristittyjen kopioijien toimesta. Yhteenveto Jeesusta sivuavista aikalaislähteistä löytyy Scott Oserin englanninkielisestä artikkelista [http://www.infidels.org/library/modern/scott_oser/hojfaq.html Historicity of Jesus FAQ]. Asian tiimoilta on liikkeellä myös väärää tietoa, esimerkiksi [http://www.guardian.co.uk/newsroom/crozier/ W. P. Crozierin] vuonna 1928 Manchester Guardian -lehdelle kirjoittamaa romaania Pontius Pilatuksen kirjeistä Senecalle toisinaan luullaan historialliseksi lähteeksi. Nykyisin kuitenkin harva historiantutkija asettaa Jeesuksen historiallisen olemassaolon kyseenalaiseksi. Historia ei vastaa kysymyksiin Jeesuksen jumaluudesta, ihmeistä ja ylösnousemuksesta, jotka kuuluvat kristillisen uskon alueelle. Useimmille evankeliumit eivät riitä todisteiksi yliluonnollisesta asioista. Evankeliumin yliluonnollisiin tapahtumiin uskominen onkin katsottu olevan uskon, eikä historiallisen todistettavuuden, asia.

Jeesuksen opetuksista käytyä keskustelua

Jeesuksen opetusten luonne on herättänyt paljon keskustelua. Jeesuksen joistakin puheista ihmiset ovat saaneet sellaisen käsityksen, että Jeesus opetti lopun aikojen olevan hyvin lähellä (esimerkkinä lausahdus "tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin nämä kaikki tapahtuvat" Matteus 24:34, Markus 13:30, Luukas 21:32). Myös alkukristittyjen on tulkittu odottaneen Jeesuksen pikaista paluuta (esimerkiksi Paavalin kirjeiden perusteella). Monet ovat selittäneet Jeesuksen monien opetusten ehdottomuuden tällä esitetyllä maailmanlopun nopean tulemisen odottamisella. Esimerkiksi vuorisaarnan monien opetusten ehdottomuutta on pyritty ymmärtämään tästä näkökulmasta. Näkemys siitä, että Jeesus opetti toisen tulemisensa tai maailmanlopun koettavan pian, on luonnollisesti kiistelty. Esimerkiksi yllä siteerattua Jeesuksen lausahdusta on tulkittu siten, että hän tarkoittaa "sukupolvella" edellisissä jakeissa mainittua viikunapuun sukupolvea. Toinen keskeinen keskustelu on koskenut Jeesuksen suhdetta juutalaisten säädöksiin. Monissa Raamatun kohdissa Jeesus näyttää puolustavan Tooran lakia ("älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat" Matteus 5:17-18), kun taas toisissa kohdissa hän hyökkää lain ehdotonta noudattamista vaativia fariseuksia vastaan. Vaihtoehtoinen monien tutkijoiden esittämä tulkinta Raamatulle on, että Jeesuksen ja juutalaisten lakien vastakkainasettelua kuvaavat kohdat on kirjoitettu vasta myöhemmin, kun kristinusko oli erkaantumassa juutalaisuudesta. Näin ollen historiallinen Jeesus ei olisi vastustanut juutalaisten lakeja.

Katso myös


- Evankeliumit
- Ihmisen Poika
- Jeesuksen opetuslapset
- Kristinusko
- Uusi testamentti

Aiheesta muualla


- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Jees
- Jeesus] suomenkielisessä Raamatussa (1933/1938)
- [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/artikkelit/jeesus_rose.html "Jeesus: historian kuuluisin kadonnut"], John Rosen kirja, jossa kyseenalaistetaan Jeesuksen historiallisuus.
- [http://www.teolinst.fi/luennot/monikasv.html Monikasvoinen Kristus], dosentti Timo Eskolan artikkeli Jeesuksesta
- Artikkeli [http://www.jeesuskristus.fi/?sid=8 Jeesuksen historiallisuudesta] (Maailman evankelioimisen Suomen keskus)
- Helsingin Vineyard-seurakunnan artikkeli [http://www.vineyardsrk.fi/jeesus.htm Historian Jeesus] Luokka:Kristinusko Luokka:Islam Luokka:Israel Luokka:Joulu Luokka:Raamattu Luokka:Uskonnolliset hahmot Luokka:Uuden testamentin henkilöt ko:예수 그리스도 ms:Yesus Kristus ja:イエス・キリスト simple:Jesus th:เยซู คริสต์ zh-cn:耶穌基督 zh-tw:耶穌基督

Apostoli

Apostolit olivat Raamatun ja kristillisen perimätiedon mukaan ne kaksitoista Jeesuksen opetuslasta, jotka hän lähetti ensin Israelin kansan keskuuteen, ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia Taivasten valtakunnasta. Näiden lisäksi myös eräitä muita alkuseurakunnan lähetystyöhön lähteneitä henkilöitä kutsutaan apostoleiksi.

Kaksitoista apostolia

Sanaa "apostoli" käytetään Markuksen ja Matteuksen evankeliumeissa ainoastaan kerran. Markuksen evankeliumin ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814151744&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Mark.+3%3A16-19&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Mark. 3:16-19]) ja Matteuksen evankeliumin ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814154862&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Matt.+10%3A2-4&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Matt. 10:2-4]) mukaan ne kaksitoista, jotka Jeesus valitsi seuraaman häntä ja joita myös hän itse kutsui apostoleiksi, olivat:
- Simon Pietari
- Andreas
- Jaakob Sebedeuksen poika
- Johannes Sebedeuksen poika
- Filippus
- Bartolomeus
- Tuomas (Judas Didymos Tuomas) ("Kaksonen")
- Matteus
- Jaakob Alfeuksen poika
- Taddeus
- Simon Kananeus (Simon Kiivailija)
- Juudas Iskariot Luukkaan evankeliumissa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814208737&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Luuk.+6%3A13-16&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Luuk. 6:13-16]) Taddeusta kutsutaan nimellä Juudas, Jaakobin poika. Johanneksen evankeliumi, päinvastoin kuin synoptiset evankeliumit, ei tarjoa listaa apostoleista, eikä kirjoittaja edes mainitse heidän lukumääräänsä. Evankeliumissa esiintyvät kuitenkin seuraavat apostolit: Andreas, Juudas Iskariot, Pietari, Tuomas (jota kutsutaan myös Juudaaksi), Natanael, Filippus, Sebedeuksen pojat (Jaakob ja Johannes), ja "se toinen Juudas".

Uusi kahdestoista apostoli

Juudas Iskariotin petettyä Jeesuksen ja hirtettyä itsensä ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista, apostoleja oli jäljellä yksitoista. Apostolien tekojen mukaan ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814246831&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Apt.+1%3A23-26&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Apt. 1:23-26]), jäljelle jääneet opetuslapset kokoontuivat Jeesuksen ylösnousemisen ja helluntain välillä valitsemaan kahdennentoista apostolin arvalla. Arpa lankesi Mattiaalle, josta näin tuli viimeinen "kahdestatoista apostolista".

Muut apostolit

Myös Paavali kertoo olevansa apostoli esim. Kirjeessä roomalaisille ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814421640&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+1%3A1&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 1:1]). Hän kutsuu itseään erityisesti "pakanoiden apostoliksi" ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814280727&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+11%3A13&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 11:13]). Hän kutsuu myös evankeliumia julistaneita kumppaneitaan apostoleiksi ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814315783&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+16%3A7&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 16:7]). Tapana siis oli, että kaikki jotka olivat saaneet Jumalalta tai Jeesukselta tehtävän evankeliumin julistamisesta, olivat apostoleja. Paavali kuitenkin mainitsi olevansa apostoleista vähäisin, koska oli aiemmin vainonnut kristittyjä, ja koska ei ollut suoraan Jeesuksen nimittämä. Hän joutui myös monesti puolustamaan auktoriteettiään ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814344616&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=1.+Kor.+9%3A1&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU 1. Kor. 9:1]). Barnabasta kutsutaan apostoliksi Apostolien teoissa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814374997&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Apt.+14%3A14&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Apt. 14:14]). Jaakobia, Jeesuksen veljeä, taas ei koskaan kutsuta apostoliksi, vaikka hänen sanottin olevan yksi "seurakunnan pylväistä" ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814395803&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Gal.+2%3A9&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Gal. 2:9]).

Katso myös


- Apostolien teot
- Apostoliset isät
- Kirkkoisät

Linkkejä


- [http://www.sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Markus/03LN.htm SLEY:n Raamattuluennot: Apostolit valitaan — Markuksen evankeliumi, 3. luku] Luokka:Kristinusko ko:사도 ja:使徒

Pontifex maximus

Pontifex maximus oli Rooman valtakunnan pontifex-papiston johtaja eli pontifex-kollegion esimies. Hänellä oli niin uskonnollista kun poliittistakin valtaa. Pontifex tarkoittaa sillanrakentajaa ja viittaa papin välitystehtävään tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Yksi pontifex maximuksen tehtävistä oli tarvittaessa lisätä karkauspäiviä roomalaiseen kalenteriin. Ollessaan pontifex maximus Julius Caesar loi uuden Juliaanisen kalenterin. Caesarin murhan jälkeen Marcus Aemilius Lepidus valittiin pontifex maximukseksi. Hän sai pitää virkansa sen jälkeenkin kun Augustus ajoi hänet maanpakoon. Lepiduksen kuoltua Augustus valittiin uudeksi pontifex maximukseksi ja tämän jälkeen uudet keisarit saivat myös tämän viran.

Luettelo pontifex maximuksista


- 753 eaa. — 712 eaa. - Rooman kuninkailla oli pontifex maximusta vastaava valta
- 712 eaa. - Numa Marcius
- ...
- 509 eaa. - Papirius
- ...
- 449 eaa - Furius
- 431 eaa - Cornelius Cossus
- 420 eaa - Minucius
- 390 eaa - Follius Flaccinator
- ...
- 332 eaa - Cornelius Callissa
- 304 eaa - Cornelius Scipio Barbatus
- ...
- 254 eaa - Tiberius Coruncanius
- 243 eaa - Lucius Caecilius Metellus
- 237 eaa - Lucius Cornelius Lentulus Caudinus
- 212 eaa - Publius Licinius Crassus Dives
- 183 eaa - Gaius Servilius Geminus
- 180 eaa - Marcus Aemilius Lepidus
- 152 eaa -
- 150 eaa - Publius Cornelius Scipio Nasica
- 141 eaa - Publius Cornelius Scipio Nasica Serapio
- 132 eaa - Publius Licinius Crassus Mucianus
- 130 eaa - Publius Mucius Scaevola
- 115 eaa - Lucius Caecilius Metellus Dalmaticus
- 103 eaa - Gnaeus Domitius Ahenobarbus
- 89 eaa - Quintus Mucius Scaevola
- 81 eaa - Quintus Caecilius Metellus Pius
- 63 eaa - Gaius Julius Caesar
- 44 eaa - Marcus Aemilius Lepidus
- 12 eaa - Caesar Augustus
- 12 eaa — 382 jaa. - Rooman keisarit
- 382 jaa. — nykypäivä - paavit (arvonimi otettiin ilmeisesti käyttöön keskiajalla takautuvasti) Luokka:Roomalaiset virat ja arvonimet ja:最高神祇官

Italia

Italia on eteläeurooppalainen valtio. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku noin 58 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta, Slovenia sekä kääpiövaltiot San Marino, Vatikaani ja Maltan ritarikunta. Italian pääkaupunki on Rooma. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Italiassa puhutaan pääasiassa italiaa. Tärkein uskontokunta on katolisuus. Italia on EU:n ja NATOn perustajajäsen. Italian tämänhetkinen pääministeri on Silvio Berlusconi ja presidentti Carlo Azeglio Ciampi.

Historia

Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi lopullisesti, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin, ja osaa aluetta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös viikingeillä oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta. Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävalta–Unkarilta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti sitten Sisilian ja Napolin kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset ruhtinaskunnat liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin. Torino, jo Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki, tuli Italian valtion ensimmäiseksi pääkaupungiksi. Saksan–Itävallan sotaan osallistumalla Italia valtasi Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Ranskan–Saksan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan. Itsenäinen Italia pyrki sitten suurvaltojen joukkoon, mutta jäi vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään "pieneksi suurvallaksi". Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta–Unkarin kanssa (kolmiliitto). Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi kuitenkin aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta–Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liiettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muodostivat Italiasta yksipuoluediktatuurin. Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikku hiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toisen maailmansodan Italia aloitti julistamalla sodan Ranskalle ja Iso-Britannille 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtävään hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta kuitenkin Britannia tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti pian Italian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta. Sodan jälkeen Italian valtiomuoto muutettiin 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi.

Politiikka

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa ylivoimainen voittaja oli vaaliliitoksi perustettu Vapauden liitto (Polo della Libertá), jonka muodostivat mediamoguli Silvio Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI), äärioikeistolainen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Berlusconi muodosti oikeistolaisen koalitiohallituksen, johon edellä mainitut puolueet osallistuivat. Hallitus kaatui jo joulukuussa 1994 Berlusconiin kohdistuneiden lahjusepäilyjen takia. Vuoden 2001 vaaleissa Berlusconin johtama "Vapauksien talo" (Casa delle Libertà) -koalitio selvityi voittajaksi, ja Berlusconi sai muodostaa toisen hallituksensa. Forza Italia sai maan parlamentin ylähuoneesta, senaatista (Senato della Repubblica), 82 paikkaa 315:stä ja alahuoneesta, edustajainhuoneesta (Camera dei Deputati), 189 paikkaa 630:stä. Suurin oppositiovoima on keskustavasemmistolainen "Oliivipuu" (Uniti nell'Ulivo) -koalitio, jonka suurin puolue on sosiaalidemokraattinen "Vasemmistodemokraatit" (Democratici di Sinistra). Suhteellisen vaalitavan ansiosta parlamentissa on edustettuina myös lukuisia pienempiä ryhmiä. Berlusconia vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti keskeytettiin kesäkuussa 2003, kun parlamentti äänesti uudesta laista, joka takasi oikeudellisen koskemattomuuden poliitikoille ja tuomareille. Heinäkuun alussa 2003 Berlusconi aiheutti kohua maailmalla sanomalla häntä arvostelleelle saksalaiselle europarlamentaarikolle, Martin Schulzille, että tämä sopisi hyvin tekeillä olevaan italialaiselokuvaan keskitysleirin vartijan rooliin. Vuoden 2003 paikallisvaaleissa ja 2004 eurovaaleissa Berlusconin johtama hallituskoalitio on kärsinyt tappioita.

Aluejako

Pääartikkeli: Italian alueet Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen (regione), jotka jakautuvat edelleen maakuntiin (provincia) ja nämä kuntiin (comune). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Italian alueet: Tähdellä merkityillä alueilla on itsehallinnollinen asema

Maantiede

Italian alueet Italian alueet Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on lähes koko Välimeren pituinen kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppien vuoristoon sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian kanaaleihin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Sisilia ja Sardinia, Välimeren suurimmat saaret sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna. Napolin kaupungin edustalla on Vesuviuksen tulivuori. Italia tunnetaan ulkomuotonsa vuoksi "Saapasmaana".

Talous

Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on 40 %, ja se työllistää 32 % työikäisestä väestöstä. Teollisuuskeskukset keskittyvät maan pohjoisosaan, mikä johtuu hyvistä markkinointiyhteyksistä Keski- ja Länsi-Eurooppaan, alppijokien vesivoimasta ja maataloudesta saatavista raaka-aineista. Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa. Automerkeistä kuuluisimmat ovat torinolainen FIAT ja Ferrari. Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike-, tupakka-, huonekalu- ja kemianteollisuutta. Italia, erityisesti Milano, on tunnettu muodin kotimaana, ja italialaiset asusteet ja kengät ovatkin maailmankuuluja. Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Huomattavimmat kauppasatamat ovat Genova, Augusta, Trieste, Venetsia ja Taranto. Kansainvälisiä lentoasemia on 25. Italiassa käy joka vuosi yli 50 miljoonaa turistia. Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman suurin viinirypäleiden ja viinin tuottaja. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveita. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤ ), 1 000 liiraa oli noin kolme markkaa eli 50 senttiä.

Kielet

Italian virallinen kieli on italia, mutta vielä 100–200 vuotta sitten sitä osasi vain murto-osa kansasta. Italian kielen loi suurelta osin Dante Alighieri toscanalaismurteiden perusteella 1300-luvulla. Vasta Mussolini vakiinnutti Italian kielen valta-aseman. Paikallisesti virallinen asema Italiassa on saksalla (Etelä-Tiroli, 280 000 puhujaa) ja ranskalla (Aostan laakso, 115 000 puhujaa, joista osa puhuu pikemminkin läheistä frankoprovensaalia). Vain Italiassa käytettyjä paikallisia kieliä ovat friuli (550 000 puhujaa), ladino (35 000 puhujaa) ja sardinia (miljoona puhujaa). Katalaania Italiassa puhuu noin 20 000 puhujaa ja oksitaania noin 50 000 puhujaa. Jo keskiajalla Italiaan on muuttanut paljon albaniankielistä väestöä (100 000 puhujaa) ja jo historiallisista ajoista Sisiliassa ja Etelä-Italiassa on puhuttu paljon kreikkaa (nykyisin 11 000 puhujaa). Itärajalla puhutaan myös naapurimaiden kieliä: kroatiaa (2 000 puhujaa) ja sloveniaa (75 000 puhujaa). Näiden vakiintuineiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaneja, joilla on oma kielensä. Historiallisesti tunnettuja Italian niemimaalla puhuttuja kieliä ovat latina ja etruskien kieli.

Merkittävimmät luonnonvarat


- elohopea
- potaska
- marmori
- rikki
- kivihiili
- kala

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- tekstiilit
- autot
- viini

Katso myös


- Italian taide
- Italian maatalous
- Italialainen keittiö

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=43.484032,12.077433&spn=14.152961,32.431641&z=12&t=h&hl=en Italia Google Mapsissa] Luokka:Italia als:Italien ms:Itali zh-min-nan:Italia ko:이탈리아 ja:イタリア simple:Italy th:ประเทศอิตาลี fiu-vro:Itaalia

Metropoliitta

Metropoliitta on ortodoksisessa kirkossa piispan arvonimi, joka myönnetään yleensä hiippakunnan piispalle.

Katso myös


- Ortodoksisuus
- Ekumeeninen patriarkka
- Patriarkka

Linkkejä


- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/metropoliitta.htm Metropoliitta / Ortodoksi.net]
- [http://www.ort.fi Suomen ortodoksisen kirkon kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/karjalan_hpk/karjalan_piispa.php Arkkipiispa Leon kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/helsingin_hpk/hki_piispa.php Metropoliitta Ambrosiuksen kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/oulun_hpk/oulun_hpk.php Metropoliitta Panteleimonin kotisivut] Luokka:Ortodoksinen kirkko

Vatikaanivaltio

Vatikaanivaltio on sekä asukasluvultaan että pinta-alaltaan maailman pienin itsenäinen valtio. Se sijaitsee Italiassa, Rooman kaupungin keskellä. Sen päämies on paavi ja pinta-alaltaan se on vain 0,44 neliökilometrin kokoinen.

Historia

:katso myös: Kirkkovaltio 1300-luvulle saakka paavillinen hallinto sijaitsi Lateraanipalatsissa. Vatikaani (mons vaticanus) tarkoitti Tiber-joen oikealla puolella sijaitsevaa kukkulaa, jolla antiikin aikana sijaitsi keisari Neron rakennuttama sirkus. Sirkuksen pohjoispuolella sijaitsi pieni hautausmaa, jonne oletettavasti apostoli Pietari on haudattu. Pian alueelle rakennettiin ensimmäinen kirkko, ja 300-luvulla suurempi Pietarinkirkko. Näin Vatikaanista tuli keskeinen pyhiinvaelluskohde. Seuraavina vuosisatoina alueelle rakennettiin lisää rakennuksia, jotka tarjosivat pyhiinvaeltajille majapaikan. 800-luvulla, paavi Leo IV rakennutti alueen suojaksi linnoituslaitteet (civitas leonina). Paavin katedraalikirkkona pysyi kuitenkin edelleen Lateraanikirkko. Rooman valtakunnan romahdettua paavit perustivat oman kirkkovaltion ns. Konstantinuksen lahjakirjaan vedoten. 751 tämä oikeus vahvistettiin. Vuonna 1377 skisman päätyttyä ja paavien palattua Avignonista Roomaan Vatikaanista tuli paavillisen hallinnon, kuurian, kirkkovaltion sekä koko katolisen kirkon keskus. Skisman jälkeen uutta kirkollista yhtenäisyytt