:: wikimiki.org ::

Palestiina

Palestiina

] Palestiina (arabiaksi فلسطين ) on alue Lähi-idässä. Sen poliittinen asema on kiistanalainen. Palestiinasta puhuttaessa pitää erottaa toisistaan Palestiinan alue, palestiinalaishallinto ja Palestiinan arabiväestö, palestiinalaiset, joista osa elää maanpaossa naapurimaissa. Tärkeä asema on myös Palestiinan vapautusjärjestöllä (PLO), jonka johtajana toimi pitkään vastikään menehtynyt Jasser Arafat.

Palestiinan historia

Palestiinasta on kirjoistuslöytöjä jo 2100-luvulta eaa. Egyptiläiset valloittajat valloittivat maan 1500-luvulla eaa. Ensimmäisiä asukkaita olivat indoeurooppalainen heimo, filistealaiset, joka asettui alueelle noin 1200 eaa. Raamatun mukaan kuningas Daavid valloitti heidän maansa. Babylonia valloitti alueen 586 eaa ja Persia liitti Babylonian itseensä. Aleksanteri Suuri valloitti Gazan tienoon 330-luvulla eaa., jonka jälkeen se jaettiin diadokien kesken. Rooma valloitti rannikon 63 eaa. ja maakunta siitä tehtiin vuonna 6. Suuri juutalaiskapina ja Jerusalemin temppelin tuho tapahtui 70. 500-luvulla eaa kreikkalainen historioitsija Herodotos ja myöhemmin Ptolemaeus ja Plinius vanhempi käyttävät alueesta nimeä Syria Palaestina. Roomalaisten kukistettua Juudean juutalaiskapinan 135 maakunta nimettiin Palestiinaksi ja alueen pääkaupunki Jerusalem Aelia Capitolinaksi. Juutalaiset karkoitettiin diasporaan Palestiinasta juutalaiskapinan jälkeen. Vuonna 638 ensimmäinen kalifaatti valloitti Palestiinan Bysantin valtakunnalta. Fatimidien kalifaatin aikana 900-luvulla juutalaisista tuli alueella vähemmistö. 1000-luvulla seldžukkiturkkilaiset valloittivat Anatolian ja Palestiinan. Ristiretkien aikana Palestiinaan, Pyhään maahan, hyökkäsivät ristiretkeläiset, jotka pyrkivät valloittamaan pyhät paikat muslimeilta. Lyhytaikaiset ristiretkivaltiot kukistuivat jo 1100-luvulla. Mamelukit valloittivat Palestiinan ayyubidien sulttaanilta 1250 ja 1500-luvulla osmanien valtakunta. Palestiina kuului pääosin turkkilaisten osmanien alaisuuteen ennen brittien tuloa.

Brittiläinen Palestiinan mandaatti

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyinen Palestiinan alue on osa brittien ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton tuella haltuunsa saamasta Ison-Britannian Palestiinan mandaatista, josta lohkaistiin irti Transjordanian kuningaskunta (nyk. Jordania). Alueella eli jonkin verran juutalaisia 1800-luvulla, mutta heitä alkoi tulla lisää, kun siionistit valitsivat alueen suunnittelemansa juutalaisvaltion paikaksi 1897. Britit lupasivat juutalaisvaltion 1917 Balfourin julistuksessa. 1920-luvulla Palestiinaan muutti 10000 juutalaista. Alueelle asetettiin maahantulokiintiöt, mutta jännitys johti useita kertoja väkivaltaan. Sekä juutalaiset että arabit hylkäsivät vuoden 1936 jakosuunnitelman. Vuosina 1936–1939 arabinationalismi alkoi nousta ja molemmat osapuolet perustivat omia terroriryhmiään brittien kykenemättä pitämään turvallisuutta yllä. Toisen maailmansodan aikana britit kielsivät Euroopan juutalaispakolaisilta maahanmuuton kokonaan. Vuosina 1946–1947, toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen, Palestiinaan saapui laittomasti 70000 juutalaista. Tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä britit ilmoittivat halunsa luopua mandaatistaan. Marraskuussa 1947 YK äänesti Brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien valtioon, jonka arabit hylkäsivät.

Israelin valtion perustaminen

Väkivallan ja terrorismin aallon jälkeen brittiarmeija vetäytyi alueelta ja juutalaiset julistivat 14. toukokuuta 1948 alueelle perustetuksi Israelin valtion. Alueella jo edellisestä vuodesta lähtien velloneet väkivaltaisuudet kärjistyivät seuraavana päivänä täysmittaiseksi sodaksi, kun arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen jälkeisenä päivänä estääkseen juutalaisvaltion synnyn. Israelin puolustusvoimat kukistivat arabiliiton ja valtasivat lisäalueita. Samassa yhteydessä alueelta pakeni suuri määrä arabipakolaisia. Israel onnistui jopa laajentamaan alueitaan, mutta samalla alueelle syntyi pakolaisongelma. Kartoissa esiintyvät rajat perustuvat suurimmalta osalta vuoden 1949 aselevon rintamalinjoihin, joita nimitetään vihreäksi linjaksi (Green Line). Näiden alueiden katsotaan yleisesti kuuluvan Israelin valtioon. Nämä vuoden 1949 rajat ovat Israel ilman Gazan kaistaa, Golania ja Länsirantaa. Jordania otti haltuunsa 1948 länsirannan ja Egypti Gazan, mutta Israel valloitti nämä alueet 1967. Monet arabit pitävät Israelin valtiota laittomana ja katsovat koko alueen kuuluvan palestiinalaisille eli Palestiinan arabeille. Ympäröivien arabimaiden mielipide on vuosikymmenten kuluessa muuttunut Israelin valtion hyväksyväksi. Nykyiset kiistat koskevat etupäässä Gazan ja Länsirannan asemaa. Erimielisyyksisiä on myös pakolaisten paluun sallimisessa ja jälkeenjääneen omaisuuden korvaamisessa. Lukuisten sotien jälkeen Palestiinan mandaatista on jäljellä kaksi aluetta, jotka eivät kuulu Israelin valtioon eivätkä muihinkaan yleisesti tunnustettuihin valtioihin. Nämä ovat Gazan kaista Egyptin vastaisella rajalla ja Länsiranta Jordanian vastaisella rajalla. Alueet ovat osittain palestiinalaishallinnon valvonnassa ja osittain Israelin miehittämiä. Israelilaiset ovat laajentaneet asutustaan miehittämilleen alueille rakentamalla alueille siirtokuntia. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi siirtokunnat laittomiksi maaliskuussa 1979.

Kuuden päivän sota

Israel valloitti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Golanin kukkulat Syyrialta, Siinain ja Gazan kaistan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta. Se ei ole kuitenkaan näitä alueita suoraan liittänyt itseensä (maita ei voida liittää Israeliin jo pelkästään siksi, koska tällöin juutalaiset olisivat vaarassa tulla vähemmistöksi omassa maassaan). Egypti luopui vaatimuksistaan Gazaan 1979 osana rauhansopimusta, jossa Israel perääntyi Siinailta, ja Jordania luovutti 1988 vaatimuksensa Länsirantaan. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset #242 (1967) ja #338 (1973) vaativat Israelia vetäytymään näiltä alueilta ja neuvottelemaan niiden asemasta. Israel valloitti myös Jerusalemin kaupungin itäosan, joka on liitetty Israeliin ja se on julistettu Israelin pääkaupungiksi. Useat maat eivät hyväksy Israelin vaatimusta kaupungista eivätkä siten Israelin julistusta, jonka mukaan koko Jerusalem on Israelin pääkaupunki. Jerusalem on kahden uskonnon pyhä kaupunki, ja tärkeä myös kristityille. Historiallisesti vanhimmat siteet siihen on kuitenkin juutalaiskansalla, sillä se oli heidän keskeisin kaupunkinsa jo Israelin kuninkaiden Daavidin ja Salomon aikana. Kaupunki on jakautunut osiltaan juutalaisten ja arabien asuttamiin osiin. Palestiinan hallinto on vaatinut itselleen kaupungin itäosaa oman valtionsa pääkaupungiksi.

Nykytilanne

Israel on rakentamassa länsirannalle turva-aitaa, jonka tarkoituksena on torjua palestiinalaisterroristien iskut juutalaissiirtokuntia ja kaupunkeja vastaan. Turva-aita erottaa palestiinalaisten alueet ja israelilaisten siirtokuntien alueet toisistaan ja erottaa suuren osan Länsirannasta erilleen. Se ei noudata vuoden 1949 rajaa vaan menee Länsirannan puolelle. Palestiinalaisten mukaan Israelin turva-aidalla siirtokunnilleen erottamat alueet ovat Länsirannan kaikkien hedelmällisimmät, ja niillä on mm. suurin osa alueen vesivaroista. Turva-aitahanke on tuomittu laajasti ja mm. YK pitää sitä laittomana.

Palestiinalaiset

Palestiinalaiset ovat etupäässä arabiaa puhuvia muslimeja, kristittyjä on 3–6 %:n vähemmistö. Palestiinalaisista 49 % asuu entisen UK:n Palestiinan mandaatin rajojen sisällä, loput ovat pakolaisina lähialueilla. Jordanian asukkaista 50–80 % on arvioiden mukaan palestiinalaispakolaisia tai heidän jälkeläisiään. Osa pakolaisista evakuoitiin arabien toimesta pois tulevan sodan tieltä jo ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948, jolloin Syyria, Jordania, Egypti, Libanon ja Irak hyökkäsivät vastaperustettuun Israeliin. Osa pakolaisista pakeni sodan aikana Israelin armeijan joukkoja ja Israel takavarikoi taakse jätetyn omaisuuden 1950. Ensimmäisen Israelin ja arabien välisen sodan jälkeen palestiinalaisia arabipakolaisia oli n. 700 000. YK:n UNRWA on rekisteröinyt 4 082 300 palestiinalaista pakolaisiksi. Palestiinalaispakolaisia vuodelta 1948 eivät koske vuoden 1951 YK:n pakolaismäärittelyt. He ovat ainoa pakolaisryhmä, johon sisältyvät myös maanpaossa syntyneet pakolaisten jälkeläiset. Muilla sukupolvia maanpaossa olleilla kansanryhmillä YK:n määrittämä pakolaisen asema ei ole voimassa pakolaisten lapsilla. Jotkut palestiinalaiset nimittävät itseään filistealaisiksi sen kansan mukaan, joka asutti Palestiinaa ennen muinaisten israelin heimojen muuttoa sinne, ja joilta alue on saanut nimensä. Palestiinalaisten alkuperää ei kuitenkaan ole pystytty kiistattomasti osoittamaan. Palestiinalaisten kansallisidentiteetti muodostui vasta 1900-luvun kuluessa (yleensäkin kaikki arabivaltiot ovat Ranskan ja Iso-Britannian siirtomaa-aikana luomia alueita ja niiden kansallisuus on syntynyt vasta 1900-luvulla). Joidenkin israelilaisten mukaan erillisestä palestiinalaisesta identiteetistä tai kansanryhmästä puhumiselle ei ole historiallisia perusteita, vaan palestiinalaiset tulisi asuttaa ympäröiviin arabimaihin ja sulauttaa niiden väestöön. Myös Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) peruskirjan 1. artiklan mukaan palestiinalaiset ovat erottamaton osa arabikansaa.

Palestiinalaishallinto

Vuonna 1993 perustettiin Oslon sopimuksella palestiinalaishallinto (Palestinian National Authority; PNA tai PA). Palestiinalaishallintoa pidetään palestiinalaisten edustajana kansainvälisissä yhteyksissä. Palestiinalaishallinto on paljolti PLO:n seuraaja, se luotiin neuvotteluissa Israelin ja PLO:n välillä, ja sen presidentiksi valittiin vaaleilla Jasser Arafat, PLO:n johtaja, joka kuoli vuoden 2004 marraskuussa. Arafatin kotiarestin aikana 2003 palestiinalaishallinnon johdossa oli Mahmud Abbas ja hänen jälkeensä Ahmed Qurei. Abbasista tuli vaaleilla valittu palestiinalaisten presidentti Arafatin jälkeen. Palestiinalaishallinto pitää yllä 40 000–80 000 miehen vahvuisia poliisijoukkoja, jotka on aseistettu automaattiasein ja panssariautoin. Oslon sopimukset rajoittavat poliisivoimat 30 000 mieheen ilman puolisotilaallisia joukkoja tai armeijaa. Poliisijoukoilla ei kuitenkaan ole raskasta aseistusta. Palestiinalaishallinto järjesti presidentinvaalit 1996, jolloin presidentiksi valittiin Jasser Arafat. Seuraavat vaalit oli määrätty vuodeksi 2001, niitä ei kuitenkaan ole vielä järjestetty al-Aksan kansannousun alkaessa vuonna 2000. Elokuulle 2004 suunniteltuja kunnallisvaaleja siirrettiin eteenpäin marraskuuksi 2004. Tammikuussa 2005 järjestetyssä presidentinvaalissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin Mahmud Abbas. Palestiinalaishallintoa on syytetty demokratian puutteesta, tehottomuudesta ja korruptiosta ja etenkin Israelin taholta myös kyvyttömyydestä hallita militantteja palestiinalaisryhmiä.

Palestiinalaishallinnon alaiset alueet

Maantieteellisesti palestiinalaishallinnossa on kaksi aluetta: Välimeren rannalla olevaan Gazan alue ja Jerusalemin itäpuolelle levittäytyvä Länsirannan alue. Alueet ovat joko kokonaan palestiinalaishallinnon kontrollissa (noin 20 %), osittain palestiinalaisen hallinnossa ja Israelin armeijan kontrolloimana tai täysin Israelin hallussa.

Palestiinan valtio

Palestiinan kansallisneuvosto, maanpaossa oleva palestiinalaisten parlamentti, julisti 15. marraskuuta 1988 Palestiinan valtion perustetuksi kokoontuessaan Algiersissa, Algeriassa. Palestiinan itsenäisyyden on tunnustanut 94 valtiota [http://www.pna.gov.ps/Government/gov/recognition_of_the_State_of_Palestine.asp]. Yhdysvallat ja Israel eivät ole kuitenkaan tätä tehneet. YK:ssa Palestiinalla on tarkkailijan asema, joka on määritelty seuraavasti: Entities and Intergovernmental Organizations having received a standing invitation to participate as observers in the sessions and the work of the General Assembly and maintaining permanent offices at Headquarters. Palestiina on myös edustettuna Arabiliitossa ja Kansainvälisessä olympiakomiteassa.

Aiheesta muualla

- [http://www2.helsinginsanomat.fi/kronot/palestiina/01.html HS Verkkoliite - Palestiinan alueen historiaa] Luokka:Palestiina Luokka:Israel ja:パレスチナ

Lähi-itä

Lähi-itä eli Länsi-Aasia on lähimpänä Eurooppaa sijaitseva Aasian osa. Termin määrittely ei ole yksiselitteinen, mutta seuraavat maat hyväksytään yleensä osaksi Lähi-itää:
- Arabiemiirikunnat
- Bahrain
- Egypti
- Iran
- Irak
- Israel (mukaan lukien Palestiina ja Golan)
- Jemen
- Jordania
- Kuwait
- Libanon
- Oman
- Qatar
- Saudi-Arabia
- Syyria Myös Turkki ja Kypros lasketaan joskus osiksi Lähi-itää, vaikka molemmat mieltävät itsensä mieluummin osaksi Eurooppaa. Yhtenäisen kulttuurin takia Lähi-itä ulotetaan joskus kattamaan myös koko Pohjois-Afrikan eli Maghrebin maat. Luokka:Lähi-itä Luokka:Aasia ja:中東

Palestiinalaiset

Palestiinalaiset ovat arabeja, jotka elävät Palestiinasssa tai joiden sukujuuret ovat peräisin alueelta. Palestiinalaisia on noin 9 395 000 (2001). Vuonna 1968 Palestiinalaisten kansalliskokous määritteli palestiinalaiseksi arabin, joka on asunut Palestiinassa ennen vuotta 1947 ja juutalaisen, joka on elänyt alueella ennen nykyistä sionismia seurannut laajaa kansanvaellusta. Suurin osa alueen juutalaisista ei kuitenkaan pidä itseään palestiinalaisina. Uskonnoltaan palestiinalaiset arabit ovat pääasiassa sunnimuslimeja, pienet vähemmistöt druuseja ja kristittyjä. Nykyään noin puolet palestiinalaisista asuu kotimaansa ulkopuolella, joista 4,25 miljoonaa pakolaisina muissa arabimaissa. Luokka:Palestiina Luokka:Kansat

PLO

Palestiinan vapautusjärjestö (منظمة تحرير فلسطينية) eli PLO (lyhenne englannin sanoista Palestine Liberation Organization) on palestiinalaisten järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään erilaiset Palestiinan pakolais- ja sissiryhmät, jotka syntyivät Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen. PLO:n lakiasäätävä elin, kansalliskokous, valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimillisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein. PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422 jäseninen kansalliskokous tapasi Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä. 1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta. Helmikuun 1969 kokouksessa Kairossa PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuningas Husseinin kanssa palestiinalaisten edustaessa suurinta osaa Jordanian väestöstä. Jordania karkoitti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (Musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974 kun kaikki arabimaat (ml. Jordania) tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan. PLO:n epäonnistuminen päästä ratkaisuun palestiinalaisten asiassa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollah ja Hamas syntyyn. Tämä vakuutti Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaisena neuvottelukumppanina. Oslon sopimuksen allekirjoituksen Washingtonissa 13. syyskuuta 1993 jälkeen Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gaza–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan kuusikuukautisesta vetäytymisestä. Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 häntä seurannut Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 %:lla äänistä. PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n, uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten tällöin menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueella. Rauhanprosessin ajauduttua jäihin, kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algiersissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi. Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämä Wyen sopimus lokakuussa 1998 yritti herättää rauhanprosessin jälleen vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 % länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteiseen hallintaan Palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä, Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta. Arafatin ja Barakin välisten lisäneuvotteluiden lisäsopimus tuli voimaan 1999 ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin alla sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen suuren osan Länsirantaa maaliskuussa 2002, nollaten rauhankehityksen. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimia. Luokka:Palestiina Luokka:Israel Luokka:Terroristijärjestöt ja:パレスチナ解放機構

Filistealaiset

Filistealaiset on muinainen kansa, joka asui Kaanaan etelärannikolla israelilaisten saapuessa alueelle. Filistealaiset hallitsivat viittä kaupunkia: Gazaa, Ashkelonia, Ashdodia, Ekronia ja Gathia. He olivat alkuperältään todennäköisesti kreikkalaisia tai ainakin heillä oli voimakkaita kulttuurisia siteitä mykeneläiseen kulttuuriin arkeologisten kaivausten perusteella. Lisäksi muutamat mahdollisesti indoeurooppalaiset sanat kielivät siitä, että filistealaiset saattoivat alun perin puhua jotain indoeurooppalaista kieltä, ennen kuin omaksuivat seemiläisen kielen. Filistealaisista mainitaan Aamoksen kirjassa, jossa Jumala kysyy: ”Enkö minä tuonut Israelin Egyptistä niin kuin toin filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiristä?” Kaftor liitetään Kyprokseen tai myös joko Kreetaan tai Anatoliaan. Raamatun kertomukset Daavidista ja Goljatista sekä Simsonista ja Delilasta kertovat filistealaisten ja israelilaisten konfikteista. Filistealaiset olivat voimakas kansa, joka kävi lähes jatkuvasti sotaa heprealaisten kanssa. He olivat pitkään alueen ainoa kansa, joka osasi takoa rautaa. Filistealaisten aluetta kutsuttiin Filistiaksi. Nimi muuttui Rooman valtakunnan alaisuudessa Palestiinaksi. Luokka:Muinaiset kansat Luokka:Raamattu ja:ペリシテ人

Daavid

Daavid (hepreaksi דָּוִד, nimi merkitsee "rakastettu") oli Israelin tarumainen toinen kuningas n. vuosina 1013-973 eaa. Hän oli kuningas Salomon isä. Daavid tuli Saulin palvelukseen, mutta pakeni herätettyään voitokkaana sotapäällikkönä kuninkaan kateuden. Tämän kuoltua Daavidista tuli ensin Juudan ja sitten Israelin kuningas. Daavid laajensi valloitussodilla Israelia. Hän kukisti filistealaiset ja muut vihamieliset naapurikansat. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan, kuinka hän voitti filistealaisen Goljatin. Daavid myös kehitti Isreaelin uskonnollista elämää. Hänen hallituskaudellaan Jerusalemista tuli Israelin pääkaupunki ja uskonnollinen keskus. Suurin osa psalmeista on peräisin Daavidin ajalta. Kristityt uskovat, että Jeesus polveutuu suoraan alenevassa polvessa Daavidista, minkä vuoksi Jeesusta kutsutaan toisinaan "Daavidin pojaksi". Luokka:Israelin kuninkaat ja:ダビデ ko:다윗 왕

Persia

Persia on historiallinen valtio, jonka nimi on nykyään Iran. Persialaiset löivät heitä hallinneet assyrialaiset vuonna 612 eaa. Akemenidien suku hallitsi Persiaa vuoteen 330 eaa, jolloin Aleksanteri Suuri kukisti kuningas Dareios III:n ja poltti silloisen pääkaupungin Persepoliin. Persia kävi monia sotia Roomaa ja Bysanttia vastaan. Vuonna 628 Persia oli romahtanut pitkän Bysanttia vastaan käydyn sodan jälkeen, ja arabit pystyivät valloittamaan Persian vuonna 639. 21. maaliskuuta 1935 Persia vaihtoi virallisesti nimensä Iraniksi. Katso myös: Luettelo Persian kuninkaista ja Satraappi Luokka:Persia ja:ペルシア ko:페르시아 제국

Diadokki

Diadokit (seuraajat, Διάδοχοι) olivat Aleksanteri Suuren seuraajat, jotka hänen kuolemansa jälkeen jakoivat keskenänsä hänen valtakuntansa. Kuollessa Aleksanteri jätti jälkeensä valtaisan valtakunnan, joka levittäytyi aina Makedoniasta Indus- joelle asti. Aleksanterin kuoltua vuonna 323 eaa. hänen kenraalinsa alkoivat riidellä siitä kenestä tulisi hänen seuraajansa. Meleager ja jalkaväki tukivat Aleksanterin velipuolta Filipposta. Ratsuväen johtava kenraali Perdikkas ja suosi Aleksanterin ja Roksanen vielä syntymätöntä lasta. Päädyttiin kompromissiin jossa Filippoksesta tulisi Makedonian kuningas ja hän hallitsisi lapsen kanssa, siinä tapauksessa että se olisi poika (kuten olikin, Aleksanteri IV). Perdikkaasta tulisi koko valtakunnan hallitsija ja Meleangerista hänen sijaisensa. Pian Perdikkas murhautti Meleangerin ja muut jalkaväen komentajat ja hallitsi yksinään. Perdikkasta kannattaneet palkittiin tekemällä heistä valtakunnan satraappeja. Diadokeihin lasketaan Perdikkas joka hallitsi Persiassa. Ptolemaios josta tuli Egyptin satraappi. Antigonos josta tuli Fryygian, Lykian ja Pamfylian satraappi. Lysimakhos, josta tuli Traakian satraappi. Antipatros ja Krateros saivat yhdessä hallittavakseen Makedonian ja Kreikan. Aleksanteri Suuren kirjurista Eumenesistä tuli Paflagonian ja Kappadokian satraappi. Peithon sai hallittavakseen Meedian, Asandros Karian ja Menandros Lyydian. Valtakunnan itäosissa ei tapahtunut suurempia muutoksia.

Diadokisodat

Lyydi Vuonna 323 eaa. kreikkalaiset kaupunkivaltiot nousivat kapinaan makedonialaisia vastaan. Antipatros kukisti kreikkalaiset ns. Lamian sodassa. Vuonna 322 eaa. alkoi Ensimmäinen diadokkisota, jossa Ptolemaios, Antipatros ja Antigonos kukistivat Perdikkaan. Antipatroksesta tuli uusi hallitsija, mutta hänen kuoltuaan vuonna 319 eaa. alkoi Toinen diadokisota. Antipatroksen valitsema uusi hallitsija Polyperkhon joutui sotaan Antipatroksen pojan Kassandroksen kanssa. Polyperkhon liittoutui Eumeneksen kanssa ja Kassandros Ptolemaioksen ja Antigonoksen kanssa. Antigonos kukisti Eumenesin ja Kassandros Polyperkhonin vuonna 315 eaa. Vuonna 314 eaa. muut diadokit huomasivat että Antigonoksesta oli tullut liian mahtava. Kolmannessa diadokisodassa Antigonos taisteli Ptolemaiosta, Lysimakhosta ja Kassandrosta vastaa. Sota loppui tuloksettomana vuonna 311 eaa. Antigonos jatkoi taistelua Seleukosta vastaan, ja piiritti Babylonia vuonna 309 eaa. Seleukos löi kuitenkin Antigonoksen ja tämä joutui perääntymään. Neljäs diadokisota alkoi vuonna 308 eaa. kun Antigonos lähetti poikansa Demetrioksen valtaamaan Kreikan. Antigonoksen lyötyä Ptolemaios Kyproksella vuonna 306 eaa., hän ja Demetrios julistivat itsensä kuninkaiksi. Kaikkien hyväksymät kuninkaat Filippos III ja Aleksanteri IV olivat kuolleet aikaisemmin (Olympias oli antanut murhata Filippoksen ja Kassandros oli tappanut Aleksanterin). Ptolemaios, Lysimakhos, Seleukos ja Kassandros seurasivat perässä ja julistivat itsensä kuninkaiksi. Antigonos kukistettiin lopullisesti Ipsoksen taistelussa vuonna 301 eaa. Kassandroksen kuoltua vuonna 298 eaa. alkoi kamppailu Makedoniasta uudelleen. Demetrios valtasi Makedonian vuonna 294, mutta Epeiroksen kuningas Pyrrhos ja Lysimakhos kukistivat hänet ja jakoivat maan keskenään.

Katso myös

- Makedonian kuninkaat
- ja:ディアドコイ

70

Vuosisadat: 100-luku eaa - ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku Vuosikymmenet: 20 30 40 50 60 - 70 - 80 90 100 110 120 Vuodet: 65 66 67 68 69 - 70 - 71 72 73 74 75 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:70년

Herodotos

Herodotos (noin 485 eaa. - noin 420 eaa.) oli antiikin kreikkalainen historioitsija. Hän syntyi Halikarnassoksessa (nykyinen Bodrum, Turkissa). Hän matkaili paljon, mutta ilmeisesti asettui lopulta Ateenaan. Herodotos kirjoitti teoksen Persian yrityksestä vallata Kreikka 400-luvulla eaa. Herodotos oli ensimmäinen, joka kirjoitti historiasta muuten kun eepos- tai kronikkamuodossa. Herodotosta syytettiin jo antiikissa liiasta ateenalaismyönteisyydestä. Herodotoksen historia on jaettu yhdeksään eri kirjaan. Kuusi ensimmäistä kertoo Persian valtakunnan kasvusta. Kuudes kirja loppuu Persian tappioon Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Kolme seuraavaa kirjaa kertovat Persian kuninkaan Kserkseen yrityksestä vallata Kreikka. Teos loppuu Plataiain taisteluun vuonna 479 eaa, kun persialaiset lyödään lopullisesti. Luokka:Kreikkalaiset historioitsijat Luokka:Kreikkalaiset kirjailijat ms:Herodotus ko:헤로도토스 ja:ヘロドトス

Plinius vanhempi

Gaius Plinius Secundus (23 jaa.–24. elokuuta 79), joka tunnetaan paremmin nimellä Plinius vanhempi, oli roomalainen sotilas, kirjailija, oppinut ja luonnontutkija. Hänen merkittävin ja ainoa säilynyt teoksensa on Naturalis historia. Hän on myös vuoden 79 Vesuviuksen purkauksen kuuluisin uhri. Purkauksesta on kirjoittanut hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi.

Elämäkerta

Plinius vanhemman äiti oli roomalaisen senaattorin tytär. Jossain vaiheessa ennen vuotta 35 hänen isänsä vei hänet Roomaan. Siellä häntä opetti hänen isänsä ystävä, jonka myötävaikutuksella Plinius kiinnostui kirjallisuudesta ja luonnontieteistä. Plinius mainitsee grammaatikot ja reetorit Remmius Palaemonin ja Arellius Fuscuksen ja hän saattoi olla heidän oppilaansa. Roomassa hän opiskeli kasvitiedettä. Senecan vaikutuksesta hän alkoi opiskella innokkaasti retoriikkaa ja filosofiaa ja harjoittaa lakia. Hän oli ratsuväessä Germaniassa vuonna 47. Senaattorisäätyisenä hän palveli upseerina. Tällöin hän kirjoitti tutkielman heittoaseiden käytöstä hevosen selässä. Galliassa ja Espanjassa hän oppi jonkin verran kelttien kieltä. Palattuaan Germaniaan siellä saatujen sotilasvoittojen myötä hän näki unen, jossa häntä pyydettiin välittämään tapahtumat tuleville sukupolville. Plinius aloitti tämän jälkeen germaanisotien historian kirjoittamisen. Hän kävi Germaniassa vielä kolmannen kerran. Neron valtakaudella Plinius pysyi pääosin Roomassa. Tänä aikana hän sai valmiiksi kaksikymmenosaisen germaanisotien historiansa. Kuulu Tacitus mainitsee tämän teoksen Annaaleissaan. Tacituksen teokset olivat kuitenkin niin vaikutusvaltaisia, että 400-luvulla Pliniuksen kirjaa oli jo hyvin vaikea löytää. Plinius käytti paljon aikaa retoriikasta ja grammatiikasta kirjoittamiseen. Hän kirjoitti retoriikasta yksityiskohtaisen Studiosuksen ja kahdeksan kirjaa käsittäneen Dubii sermoniksen. Ystävänsä keisari Vespasianuksen kaudella hän oli prokuraattorina Gallia Narbonensiksessa vuonna 70 ja Hispania Tarraconensiksessa vuonna 73. Hispaniassa hän oppi maataloutta ja kaivostoimintaa. Hän vieraili Belgiassa ja Africassa . Palattuaan Italiaan hän otti vastaan viran Vespasianukselta. Hänen päivärutiininsa koostui näihin aikoihin aamuvarhaisella tehdystä klienttikäynnistä Vespasianuksen luokse, päivittäisestä virkatehtävien hoidosta ja iltaisesta kirjoittamisesta. Näihin aikoihin hän sai valmiiksi kolmekymmentä yksi kirjaa käsittäneen historiateoksensa, jota Tacitus lainaa ja jonka Suetonius ja Plutarkhos mainitsevat. Myös hänen pitkään suunniteltu mammuttiteoksensa Naturalis historia oli jo hyvin pitkällä. Se valmistui lopulta vuonna 77.

Vesuvius

Pian hän sai Vespasianukselta nimityksen Misenumin laivaston prefektiksi. 24. elokuuta 79 Napolinlahdella sijaitseva tulivuori Vesuvius purkautui tuhoten Pompejin ja Herculaneumin kaupungit. Kokeneena luonnontutkijana Pliniuksen kiinnostus heräsi välittömästi hänen nähtyään purkauksen. Hän päätti tutkia ilmiötä tarkemmin. Toisaalta hän halusi pelastaa purkauksen armoille joutuneita ihmisiä. Hän lähti laivastoineen Stabiaehen, jonka arvioi olevan tarpeeksi kaukana purkauksesta. Hän ei kuitenkaan osannut varautua purkauksen myrkyllisiin kaasuihin. Kaasut kulkeutuivat hänen keuhkoihinsa ja hän tukehtui. Näin Pliniuksesta tuli purkauksen kuuluisin uhri. Plinius nuorempi oli Plinius vanhemman kanssa Misenumissa. Hän kertoi tarinan enonsa kuolemasta kirjeessä Tacitukselle. Samalla hän tuli kirjoittaneeksi ainoan säilyneen silminnäkijäkuvauksen purkauksesta. Plinius nuorempi on myös kertonut, että hänen enonsa luki, tutki ja opiskeli alituiseen. Taukoja hän piti vain kylpyjen ajan, kaiken muun liikenevän ajan hän käytti opiskeluun.

Teokset

Plinius kirjoitti kymmeniä kirjoja, joista tunnetuin oli tietokirja Naturalis historia. Se oli maailman ensimmäinen luonnonhistoria. Se sisälsi paljon sen ajan tietoa muun muuassa eläimistä, kasveista ja maantieteistä. Lisäksi kirjassa oli lukemattomia satuja, myyttejä ja kummallisia tarinoita. Luokka:Roomalaiset kirjailijat Luokka:Roomalaiset sotilaat

638

Vuosisadat: 500-luku - 600-luku - 700-luku Vuosikymmenet: 580 590 600 610 620 - 630 - 640 650 660 670 680 Vuodet: 633 634 635 636 637 - 638 - 639 640 641 642 643 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:638년

Kalifaatti

Kalifi (arabiasta seuraaja) on arvonimi, jota käytetään Muhammadin seuraajista islaminuskoisten hengellisenä päämiehenä, kaikkien muslimien yhteisön eli umman johtajana. Muhammadin kuoleman jälkeen Abu Bakr valittiin hänen seuraajakseen (kalifiksi). Asema oli alun perin vaalilla valittu, mutta siitä tuli perinnöllinen. Sunnit tunnustavat neljä ensimmäistä kalifia: Abu Bekr, Omar, Othman ja Ali. Šiiat tunnustavat aseman periytyvän Muhammadilta suoraan Alille. Kalifin arvonimi oli osmanien sulttaanien käytössä vuodet 1517–1924, jonka jälkeen sitä ei ole käytetty. Abu Bekr oli Muhammadin appi, joka äänestettiin asemaansa Muhammedin kuoltua vuonna 632. Hän esti islamin hajaannuksen kukistamalla Medinan kapinalliset heimot. Hänen aloittamansa sota kukisti Bysantin Syyrian ja Palestiinan provinssit ja Persian Irakin provinssin. Omar hallitsi 634–644. Hänen aikanaan islam levisi valloituksilla Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Othman oli Muhammedin vävy ja kalifina 644–656. Hän kuului mekkalaiseen omaijadien sukuun, joka hallitsi kalifaattia 661–750 ja Córdoban kalifaattia vuoteen 1031. Häntä syytettiin kapinoista ja juonittelusta, mistä johtuen hänet salamurhattiin. Ali oli kalifina 656–661. Hän oli Muhammedin serkku ja naimisissa Fatiman, Muhammedin ja Khadijan tyttären kanssa. Hän on ensimmäinen šiiojen tunnustama laillinen Muhammedin seuraaja ja imaami. Ali seurasi Othmania kalifina, huolimatta Aishahin ja Muawiyan vastustuksesta. Hänet salamurhattiin. Hänen poikansa Hassan luopui arvonimestä omaijadien dynastian perustaneen Muawiyan hyväksi. Alin toinen poika Hussein johti kapinaa omaijadeja vastaan, mutta hänet surmattiin Karbalan taistelussa vuonna 680. Omaijadit siirsivat pääkaupungin Damaskokseen ja hallitsivat kalifaattia vuoteen 750, jolloin sen johtoon tuli Muhammadin sedästä Al-Abbasista lähtöisin oleva abbasidien dynastia. Espanja irtautui omaijadien alaisuudessa omaksi kalifaatikseen 756. Vuonna 909 Fatimasta lähtöisin olevat fatimidit perustivat kalifaatin Kairoon. Mongolivalloitus tuhosi abbasidien kalifaatin Bagdadissa vuonna 1258. Kristityt tuhosivat Córdoban kalifaatin 1492 ja osmanit valloittivat Kairon 1517. Kalifaatti on nimitys kalifin dynastialle ja hallitsemalle alueelle:
- Ortodoksinen kalifaatti (Mekka ja Medina) (n. 632-661)
- Abbasidien kalifaatti (n. 661-750)
- Omaijadien kalifaatti (n. 750-1258)
- Fatimidien kalifaatti (909–1517)
- Córdoban kalifaatti (756–1492)

Kalifit 632-1258

Luokka:Islam
- ja:カリフ

Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta tai Itä-Rooma oli se Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Nimi Bysantin valtakunta on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa säilyneen Rooman itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsenä roomalaisina loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli. Itä-Rooma/Bysantti koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta katosi lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä - Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltänyt itsensä Bysantin perilliseksi.

Basileia Romaion

150px

300px
Bysantin eli Itä-Rooman valtakunta noin vuonna 550.

Virallinen kieli

latina, vuodesta 610 kreikka

Hajosi

Historia

Itä-Rooman synty

Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria, toinen Italiassa ja toinen Kreikassa, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari". Tämä vallan jako jatkui aina siihen asti kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen, uudeksi Roomaksi, Byzantionin kaupungin jonka hän nimesi uudelleen Konstantinopoliksi. Konstantinus oli myös ensimmäinen kristitty keisari. Hajoaminen jatkui, kun keisari Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken. Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tässä vaiheessa puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta. Valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta. Germaanien asettuminen länteen johti Länsi-Rooman keisarin aseman heikkenemiseen ja lakkaamiseen vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odoacer ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin.

Alkuvuodet

Keisari Justinianus I:n aikana (527-565) Rooma taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan. Rooma valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Näiden voittojen takana oli suurilta osin sotapäällikkö Belisarios. Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Corpus Juris Civilis -lakikokoelman muodossa. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstatinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus). Hagia Sofia Hagia Sofia Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia uhkia ja Italian niemimaa menetettiin langobardeille, slaavit valtasivat Balkanin ja Persia itäiset provinssit. Sekasortoisen ajan jälkeen keisariksi noussut Herakleios (610-641) valtasi takaisin idässä menetetyt alueet ja kukisti Persian pitkän sodan jälkeen. Sodan heikentämänä Itä-Rooma ei pystynyt vastustamaan muslimeja, jotka 600-luvun kuluessa valtasivat valtasivat Syyrian, Mesopotamian, Egyptin ja lopulta muunkin osat Pohjois-Afrikasta. Arabit yrittivät valloittaa myös Konstantinopolin, mutta epäonnistuivat mm. roomalaisten käyttämän kreikkalaisen tulen ansiosta. Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli ja valtakunnasta kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Muslimien valtaamissa eteläisissä provinseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa. 700-luvulla käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun keisari Leo III kielsi ikonit ja niiden palvonnan. Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787 että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Ikonoklasmi palasi vielä 800-luvulla. Valtaistuimelle tuli vuonna 798 ensi kertaa nainen, keisarinna Irene. Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli nyt keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen.

Bysantin kulta-aika

Makedonialaisen dynastian aikana Bysantti valtasi takaisin maita, jotka slaavit olivat valloittaneet Balkanilla. Myös Etelä-Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tsimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (976-1025) kukisti Bulgarian. Bysantti oli voittoisten sotien ja vahvojen hallitsijoiden vaikutuksesta sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille. Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähä-Aasiassa ja normannit Italiassa. Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanus IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähä-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa.

Ristiretket

Romanus IV Diogenes Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui Aleksios Komnenoksen (1048-1118) kaapattua vallan vuonna 1081. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Aleksioksen länteen lähettämäänsä avunpyyntöön seurauksena käynnistyi ensimmäinen ristiretki jonka ansiosta turkkilaisilta vallattiin takaisin Nikaia. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työta jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia. Angelos Vakavin valtakuntaa vastaan kohdistuineista vaaroista oli neljäs ristiretki, jonka oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptin, mutta päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan vuonna 1204 ja Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta, Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta. Nikaiassa hallitsi Theodoros Laskariksen perustama Laskaris-hallitsijasuku jonka johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen johdolla. Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.

Bysantin tuho

Palaiologosten Turkkilaiset osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan Balkania myöden lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 valtakunnalle kuului vain Konstantinopolin kaupunki ja osa Peloponnesoksen niemimaata. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantin XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Osmanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461. Venäjä peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin ja keisarin arvonimen kun Iivana IV:stä tuli ensimmäinen Venäjän tsaari.

Kulttuuri

:Pääartikkeli: Bysanttilainen kulttuuri Bysanttilainen kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kirjallisuuden kristillisesti väritettyä ja itämaista vaikutusta saanutta jatkoa. Se oli lamassa vuosina 650-850, mutta virkosi 800-luvulla kohoten vuosina 1000-1200 korkeimpaan kukoistukseensa. Bysanttilainen taide eli kautta keskiajan ja elää tavallaan vieläkin ortodoksisessa kirkkotaiteessa. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Sofiankirkko (Hagia Sofia) Konstantinopolissa (rakennettu 532-537) ja San Marco Venetsiassa.

Bysantin valtakunnan armeija

:Pääartikkeli: Bysantin valtakunnan armeija Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafrakti-ratsuväestään. Myöhemmin armeija järjestettiin uudellen keisari Herakleioksen aikana uuden teema-järjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Armeija koki murskatappion Manzikertin taistelussa josta se ei koskaan toipunut.

Katso myös

- Rooman valtakunta
- Luettelo Bysantin keisareista
- Bysanttilaiset arvonimet
- Luettelo Bysanttilaisista henkilöistä
- Latinalainen keisarikunta
- Thessalonikan kuningaskunta
- Ateenan herttuakunta
- Nikaean keisarikunta
- Epiruksen despotaatti
- Trebizondin keisarikunta
- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
- Venäjän keisarikunta
- Ranskan keisarikunta
- Saksan keisarikunta

Kirjallisuutta

-
-

Linkkejä

- [http://www.friesian.com/romania.htm#index Rooman keisarikunta ja Romania 27 BC - 1453 AD] luokka:Bysantin valtakunta ko:비잔티움 제국 ja:東ローマ帝国

Seldžukit

Seldžukit olivat turkkilaiskansa, joka saapui Vähään-Aasiaan 1000-luvun alussa Keski-Aasiasta. Manzikertin taistelussa seldžukkisulttaani Alp Arslan löi vuonna 1071 Bysantin joukot ja nousi hallitsevaan asemaan Anatoliassa. Voiton seurauksena seldžukkien suvun yksi haara perusti Rūmin sultanaatin. Alp Arslanin pojan Malik Shah I:n aikana valtakunta laajeni käsittämään Keski-Aasiaan asti ulottuvan alueen. 1200-luvulla seldžukkien suurvaltakunnasta oli järjellä enää Rūmin sulttaanikunta Vähä-Aasiassa, kunnes vuonna 1240 mongolit valtasivat Erzurumin ja 1242 löivät Kay Khosraun II:n johtaman seldžukkien armeijan Kuzadagissa. Mongolien jäljiltä Vähä-Aasia jakautui pieniin emiraatteihin jotka puolestaan valloitti Pohjois-Fryygian Osman I. Osmanin joukkoja kutsuttiin osmaneiksi. Luokka:Persia Luokka:Muinaiset kansat ja:セルジューク朝

Ristiretki

Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja ja teologisesti perusteltuja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös muita Euroopassa olevia pakanallisia maita ja kansoja kohtaan, muun muassa Suomeen ja Baltiaan. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaisetkaan välttämättä pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Myös harhaoppisia vastaan esimerkiksi Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehtiin ristiretkiä. Suomessa ristiretkiaika on vakiintunut arkeologinen aikakausinimitys noin vuodesta 1050 vuoteen 1150 tai 1200, Itä-Suomessa vuoteen 1300 asti.

Sydänkeskiajan tärkeimpiä ristiretkiä

- 1099 – Ensimmäinen ristiretki, Jerusalem vallataan
- 1147–1149 – Toinen ristiretki
- noin 1155 Ruotsin kuninkaan Eerik Pyhän ristiretki Varsinais-Suomeen eli ensimmäinen ristiretki Suomeen (todenperäisyys epävarma).
- 1187–1191 – Kolmas ristiretki, Saladin valtaa Jerusalemin
- 1202–1204 – Neljäs ristiretki, Konstantinopoli vallataan
- 1209 – Ristiretki kerettiläisiä vastaan Ranskassa.
- 1212 – Lasten ristiretki
- 1219 – Viides ristiretki, Egyptiin
- 1228 – Kuudes ristiretki
- 1248–1254 – Seitsemäs ristiretki
- 1249 – Birger-jaarlin ristiretki Hämeeseen eli toinen ristiretki Suomeen (ajoituksesta epävarmuutta).
- 1270 – Kahdeksas ristiretki, Tunisiaan
- 1271 – Yhdeksäs ristiretki
- 1293 – Ruotsalainen ristiretki Karjalaan eli kolmas ristiretki Suomeen

Katso myös

- Jerusalemin kuningaskunta
- Latinalainen keisarikunta Luokka:Keskiaika Luokka:Kirkkohistoria als:Kreuzzug ko:십자군 ja:十字軍 simple:The Crusades th:สงครามครูเสด

1250

Tapahtumia

- Abel nousi Tanskan valtaistuimelle Eerik IV Plovpenningin seuraajana.
- Birger-jaarlin alaikäinen poika Valdemar valittiin Ruotsin kuninkaaksi Eerik XI:n seuraajana.

Syntyneitä

Kuolleita

- Ruotsin kuningas Eerik Eerikinpoika (XI) Luokka:1200-luku als:1250 ko:1250년

Osmanien valtakunta

Ensimmäisen hallitsijansa mukaan nimetty Osmanien valtakunta (myös: Ottomaanien imperiumi, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) oli olemassa 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun. Turkkilaiset osmanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä jäi jäljelle nykyinen Turkki.

Historia

Nousu

1300-luvulla turkkilainen Osman I (Uthmān) perusti pienen emiirikunnan Iznikin kaupungin ympärille. Valtakunta laajentui 1300–1400-luvuilla käsittämään Bysantin valtakunnan alueet, nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin ja Krimin. 1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Osmanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti. Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571 jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit. Wien pelastui uudelleen 1683 ja nyt osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan taa.

Rappeutuminen ja mureneminen

:Pääartikkeli: Osmanien valtakunnan rappeutuminen ja mureneminen 1800-luvulta alkaen valtakunta heikentyi ja Euroopan valtiot ottivat sen alueet Pohjois-Afrikassa siirtomaikseen, vaikka Egypti säilyi virallisesti osana osmanivaltakuntaa. Venäjä havitteli monia alueita, joista käytiin Krimin sota 1853–1856 ja Turkin sota 1877–1878. Ensimmäisessä maailmansodassa valtakunta liittyi keskusvaltojen puolelle ja sodan jälkeen valtakunta jaettiin voittajavaltojen kesken, ja suurin osa Anatoliaa annettiin Kreikalle, jonka armeija ryhtyikin välittömästi miehityssotaan. Turkkilaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä, vaan taistelivat Mustafa Kemalin johdolla valloittajia vastaan. Vuonna 1922 valloittajat oli ajattu pois nykyisen Turkin alueelta ja Turkki julistettiin tasavallaksi seuraavana vuonna.

Katso myös

- Osmanien sodat Euroopassa

Hallitsijat

Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey, vuodesta 1383 arvonimi oli sulttaani. Sulttaaniin alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.

- Osman I (1299-1326; bey)
- Orhan I (1326-1359; bey)
- Murad I (1359-1389; sulttaani vuodesta 1383)
- Beyazid I (1389-1402)
- Mehmed I (1403-1421)
- Murad II (1421-1451)
- Mehmed II Valloittaja (1451-1481)
- Beyazid II (1481-1512)
- Selim I (1512-1520)
- Suleiman (Süleyman) I Suuri (1520-1566)
- Selim II (1566-1574)
- Murat III (1574-1595)
- Mehmed III (1595-1603)
- Ahmed I (1603-1617)
- Mustafa I (1617-1618)
- Osman II (1618-1622)
- Mustafa I (1622-1623)
- Murat IV (1623-1640)
- Ibrahim I (1640-1648)

- Mehmed IV (1648-1687)
- Suleiman II (1687-1691)
- Ahmed II (1691-1695)
- Mustafa II (1695-1703)
- Ahmed III (1703-1730)
- Mahmud I (1730-1754)
- Osman III (1754-1757)
- Mustafa III (1757-1774)
- Abd-ul-Hamid I (1774-1789)
- Selim III (1789-1807)
- Mustafa IV (1807-1808)
- Mahmud II (1808-1839)
- Abd-ul-Mejid (1839-1861)
- Abd-ul-Aziz (1861-1876)
- Murat V (1876)
- Abd-ul-Hamid II (1876-1909)
- Mehmed V Resad (1909-1918)
- Mehmed VI (1918-1922)
- Abdul Mejid II, Kalifina (1922 - 1924)

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.

Kulttuuri

:Pääartikkeli: Osmanien kulttuuri Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 2/3 osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä - myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä. Luokka:Osmanien valtakunta ko:오스만 제국 ja:オスマン帝国の君主

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen

- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

Jordania

Jordanian hašemiittinen kuningaskunta (arabiaksi Al Urdunn) on valtio Lähi-idässä. Jordanian rajanaapureita ovat Syyria pohjoisessa, Irak koillisessa, Saudi-Arabia idässä ja etelässä, Israel ja Palestiinan Länsiranta lännessä. Maa sijaitsee Akaban lahden ja Kuolleen meren rannalla.

Historia

Pääartikkeli: Jordanian historia Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurin osa entisestä Osmanien valtakunnasta jaettiin. Britit irrottivat 80 % Palestiinan mandaatistaan Transjordanian emiraatiksi (trans Jordan = Jordanin takana). Siitä tuli autonominen osa brittien hallinnoimaa Palestiinan mandaattia Kansainliiton hyväksynnän mukaan. Brittihallinnon alaisuudessa Transjordaniaa hallitsi kuningas Abdullah I. Jordania itsenäistyi brittien hallinnosta vuonna 1946. 20. heinäkuuta 1951 kuningas matkusti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin nuoren pojanpoikansa, prinssi Husseinin kanssa. Abdullah ammuttiin Al-Aksan moskeijan portailla, yhdellä islamin pyhimmistä paikoista. Kuningas Hussein II hallitsi maata vuosina 1953 – 1999. Hussein tasapainotteli taitavasti USA:n NL:n, UK:n, eri arabivaltojen ja Israelin välissä läpi sotien ja kaappausyritysten. Husseinia pidettiin käytännönläheisenä rauhaa ja demokratiaa korostaneena hallitsijana. Vuoden 1967 kuuden päivän sota Israelia vastaan toi maahan lukuisan joukon palestiinalaispakolaisia. Nykyinen kuningas on Husseinin poika Abdullah Ibn Hussein eli Abdullah II.

Politiikka

Pääartikkeli: Jordanian politiikka Vuonna 1951, lyhytaikaisen kuningas Talilin aikana otettiin käyttöön uusi perustuslaki, joka teki Jordaniasta perustuslaillisen monarkian. Vallankaappausyrityksen jälkeen 1957 kuningas Hussein hajoitti parlamentin. Vuonna 1989 pidettiin vaalit ja 1992 sallittiin poliittisen puolueet. Rauhansopimus Israelin kanssa solmittiin vuonna 1994.

Osat

Pääartikkeli: Jordanian osat Jordaniassa on 12 kuvernönaattia (muhafazat, yksikkö - muhafazah):
- Ajlun
- Al 'Aqabah
- Al Balqa'
- Al Karak
- Al Mafraq
- 'Amman
- At Tafilah
- Az Zarqa'
- Irbid
- Jarash
- Ma'an
- Madaba

Maantiede

Jordanian maantiede Jordanian maantiede

Talous

Pääartikkeli: Jordanian talous Jordanialla ei ole juurikaan luonnonvaroja, esimerkiksi öljyä (vaikkakin on jonkin verran öljykenttiä) tai vettä. Osittain tämän takia maalla on ollut taloudellisia vaikeuksia.

Väestöjakauma

Pääartikkeli: Jordanian väestöjakauma Pääosa asukkaista (98 %) on arabeja. 70% väestöstä asuu kaupungeissa, 6% maaseudun väestöstä on paimentolaisia. Maassa on myös huomattava palestiinalaisvähemmistö, noin 1,5 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi.

Kulttuuri

Pääartikkeli: Jordanian kulttuuri

Merkittävimmät luonnonvarat

- fosfaatti
- potaska

Merkittävimmät vientituotteet

- fosfaatti

Juhlapäivät
Pvm	Suomalainen nimi	Paikallinen nimi	Huomautuksia

Luokka:Jordania ms:Jordan zh-min-nan:Jordan ko:요르단 ja:ヨルダン th:ประเทศจอร์แดน

1800-luku

Tärkeitä tapahtumia

- 1803–1815: Napoleonin sodat, Napoleon valloittaa suuren osan Eurooppaa.
- 1809: Aleksanteri I liittää Suomen Venäjään.
- 1815: Wienin kongressi
- Orjuus päättyy Britannian siirtomaissa ja Amerikassa.
- Viktoriaaninen aika 1837–1901: Yhdistynyt Kuningaskunta on Euroopan johtava mahti.
- Kiinan oopiumsodat (ensimmäinen 1840 ja toinen 1856) johtivat Kiinan heikentymiseen
- 1848: Hullu vuosi Euroopassa. Vallankumouksia lähes joka maassa. Karl Marx kirjoittaa Kommunistisen manifestin
- 1854–1856, Krimin sota.
- 1859 Charles Darwin julkaisee teoksensa Lajien synty evoluutiosta.
- 1861–1865 Yhdysvaltain sisällissota
- 1866: Meiji-restauraatio Japanissa
- 1866: Itävalta-Unkari muodostetaan.
- 1869: Suezin kanava avataan.
- 1870–1871: Saksan-Ranskan sota, Saksa yhdistyy Preussin johdolla.
- Italia yhdistyy
- 1877 Belgian kuningas Leopold II ostaa suuren alueen Afrikkaa, josta muodostetaan Kongon vapaavaltio.
- 1898: Yhdysvaltain-Espanjan sota lopettaa Espanjan suurvalta-ajan ja korostaa Yhdysvaltain sotilaallista mahtia Amerikoissa.
- Teollinen vallankumous jatkuu: käyttöön rautatiet, lennätin ja puhelin.
- Muuttoliike Euroopasta Yhdysvaltoihin. Australiasta ja Yhdysvalloista löydetään kultaa.

Merkittäviä henkilöitä

Hallitsijoita

- Aleksanteri I
- Napoleon Bonaparte
- Otto von Bismarck, saksalainen poliitikko
- Giuseppe Garibaldi, Italian yhdistäjä
- Viktoria
- Mutsuhito, Japanin keisari

Poliittisia henkilöitä

- Karl Marx, poliittinen filosofi
- Benjamin Disraeli
- J. V. Snellman

Yhteiskuntatieteilijöitä

- Alfred Marshall, kansantaloustieteilijä
- John Stuart Mill, taloustieteilijä ja filosofi

Tiedemiehiä

- Charles Darwin, biologi
- Gregor Mendel, biologi
- Thomas Alva Edison, keksijä
- Louis Pasteur, biologi
- Henri Becquerel

Keksintöjä

- Auto
- Elokuva
- Höyryveturi ja rautatie
- Lennätin
- Puhelin
- Sähkövalo
- Valokuvaus
- Radio Luokka:1800-luku als:19. Jahrhundert zh-min-nan:19 sè-kí ko:19세기 ja:19世紀 simple:19th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 19

1897

Tapahtumia

- Friedrich Loeffler osoitti suu- ja sorkkataudin olevan viruksen aiheuttama.
- Ensimmäinen sionistikongressi Baselissa

Syntyneitä

- Alexandre Piankoff, egyptologi

Kuolleita

- 12. toukokuuta - Minna Canth, kirjailija Luokka:1897 ms:1897 ko:1897년 simple:1897 th:พ.ศ. 2440

Holokausti

Holokausti (engl. holocaust, alkujaan kreikkaa: "kokonaan polttaminen") oli Saksan kansallissosialistien järjestelmällinen kansallisten, etnisten, uskonnollisten ja muiden ryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja heitä arvioidaan kuolleen 5—6 miljoonaa. Suurin osa murhista tehtiin perustetuilla keskitysleireillä ja tuhoamisleireillä. Tapahtumaketju oli antisemitismin huomattavin ilmentymä. Samoissa yhteyksissä tapettiin rasistisista syistä paljon myös romaneja, puolalaisia ja