:: wikimiki.org ::

Pohjois-Ossetia

Pohjois-Ossetia

Pohjois-Ossetia-Alania (osseetiksi: Цæгат Ирыстоны Аланийы Республикæ, venäjäksi: Респу́блика Се́верная Осе́тия-Ала́ния; Respublika Tševernaja Osetija-Alanija) on Venäjän federaation subjekti Pohjois-Kaukasiassa, Venäjän eteläisessä liittopiirissä (federalnyj okrug). Alue käsittää Ossetian pohjoisen osan. Sen rajanaapurit ovat Stavropolin aluepiiri (kraj) pohjoisessa, lännessä Kabardi-Balkarian tasavalta, idässä Ingušian ja Tšetšenian tasavallat ja etelässä Georgian valtioon kuuluva, käytännössä itsenäinen Etelä-Ossetia.

Historia

Pohjois-Ossetian asukkaiden esi-isät olivat alaaneja, indoeurooppalaista kieltä puhuvia sotaisia paimentolaisia, jotka asettuivat Kaukasiaan 600-luvulla. 800-luvulla mennessä bysanttilaiset lähetyssaarnaajat olivat käännyttäeet alaanien kuningaskunnan kristinuskoon. Länsi-Alaniaan perustettiin arkkihiippakunta Konstantinopolin partiarkan alaisuuteen. Alania vaurastui silkkitien kaupan ansiosta. Keskiajalla maan jäi useaan otteeseen valloittajien alaisuuteen. Sen valloittivat mongolit ja tataarit 1200-luvulla. Väki tunnettiin nyt osseetteina. Islaminusko tuli alueelle 1600-luvulla. Krimin kaanikunnan ja osmanien hyökkäykset ajoivat osseetit liittoon Venäjän keisarikunnan kanssa 1700-luvulla. Pohjois-Ossetia oli ensimmäinen Venäjän valtaan joutunut alue Kaukasiassa, vuodesta 1774, ja pääkaupunki Vladikavkaz oli ensimmäinen Venäjän tukikohta alueella. Vuoteen 1806 mennessä koko Ossetia siirtyi Venäjän alaisuuteen. Alue kehittyi nopeasti. Gruusian sotilastie Tbilisin ja Vladikavkazin välille valmistui 1799. 1800-luvulla rakennettiin rautatie Vladikavkazista Rostoviin. Ensimmäiset ossetiankieliset kirjat painettiin jo 1700-luvun lopulla. Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Pohjois-Ossetiasta tuli osa Venäjän federaatioon kuulunutta lyhytaikaista autonomista Vuoristolaisneuvostotasavaltaa (Го́рская АССР 20. tammikuuta 1921–7. heinäkuuta 1924). Sitten autonominen tasavalta jaettiin Kabardi-Balkariaan, Karatšai-Tšerkessiaan, Tšetšeniaan, Pohjois-Ossetian autonomiseen alueeseen ja Ingušiaan. Autonomisesta alueesta tuli heinäkuussa 1924 Pohjois-Ossetian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, osana Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa, joulukuussa 1936. Saksalaiset joukot pääsivät toisen maailmansodan aikana myös Pohjois-Ossetiaan. Vladikavkazia kuitenkaan ei pystytty valtaamaan marraskuussa 1942. Pohjois-Ossetiasta tuli ensimmäinen Venäjän SFNT:n osa, joka julistautui suvereeniksi 20. kesäkuuta 1990. Tästä huolimatta se on edelleen osa Venäjän federaatiota. Osa osseeteista asui Etelä-Ossetiassa, joka oli osa Gruusian sosialistista neuvostotasavaltaa. Gruusian itsenäistyttyä Georgiana 1991, se lopetti Etelä-Ossetian autonomisen aseman, ja runsaasti osseetteja pakeni rajan yli Pohjois-Ossetiaan. Sadantuhannen osseettipakolaisen virta aiheutti ongelmia etenkin Prigorodnin piirin (При́городный райо́н) inguušiväestössä. Stalin oli siirtänyt osan Prigorodnista Ingušiasta Pohjois-Ossetiaan 1944, karkoittaessaan inguušit Keski-Aasiaan. Vaikka väki sai myöhemmin palata kotiinsa, alue jäi edelleen kuulumaan Pohjois-Ossetiaan. Etelä-Ossetian pakolaisvirran aiheuttaman konfliktin aikana monet inguušit pakenivat Ingušiaan, eikä riitaa tasavaltojen välillä ole vielä sovittu. Pohjois-Ossetia on saanut myös osansa autonomisten naapuritasavaltojen kriiseistä, verisin tapahtuman oli syyskuun 2004 alussa tšetšeenien suorittaman Beslanin koulukaappaus, jossa 335 siviiliä, monet lapsia saivat surmansa.

Hallinnollinen jako

Beslanin koulukaappaus Pohjois-Ossetia on jaettu piireihin (районы):
- Alagirin piiri (Алагирский район) :Alagirin kaupunki (г.Алагир)
- Ardonin piiri (Ардонский район) :Ardonin kaupunki (г.Ардон)
- Digoran (Дигорский район) :Digoran kaupunki (г.Дигора)
- Irafskin piiri (Ирафский район) :Tsikolan kauppala (с.Чикола)
- Kirovskin piiri (Кировский район) :Eltohoton kauppala (с.Эльхотово)
- Mozdokin piiri (Моздокский район) :Mozdokin kaupunki (г.Моздок)
- Pravoberežnin piiri (Правобережный район) :Beslanin kaupunki (г.Беслан)
- Prigorodnin piiri (Пригородный район) :Oktjabrskojen kauppala (с.Октябрьское) :Lisäksi Pohjois-Ossetiassa on piireihin kuulumaton alue, mikä kuuluu autonomisen tasavallan pääkaupungin, Vladikavkazin kaupungin (г.Владикавказ) suoraan hallintaan.

Väestöjakauma

Väestö: 710000, josta 415000 osseetteja ja 200000 venäläisiä. Osseettiväestö on pääasiassa kristittyjä, joukossa on myös muslimivähemmistö ja he puhuvat osseettia ja venäjää. Osseetin kielen puhujia on noin 500000, 60% Pohjois-Ossetiassa ja 15% Etelä-Ossetiassa Georgiassa.

Maantiede

Luokka:Venäjän tasavallat Luokka:Kaukasia Luokka:Ossetia ko:세베로오세티야 공화국 ja:北オセチア共和国

Ossetia

Ossetia on alue Kaukasuksella. Alueen väestöä ovat osseetit. Hallinollisesti Ossetia on jaettu Venäjän federaatioon kuuluvaan Pohjois-Ossetia-Alanian tasavaltaan sekä virallisesti Georgiaan kuuluvaan, mutta de facto itsenäiseen Etelä-Ossetiaan.

Katso myös

- Osseetit
- Osseetin kieli Luokka:Kaukasia Luokka:Ossetia

Kabardi-Balkaria

Kabardi-Balkarian tasavalta (kabardiksi Къэбэрдей-Балъкъэр Республикэ, balkaariksi Къабарты-Малкъар Республика, venäjäksi Кабарди́но-Балка́рская Респу́блика) on tasavalta Itä-Euroopassa Kaukasuksen pohjoisrinteillä ja Kabardian tasangolla. Se kuuluu Venäjän federaatioon. Se rajoittuu pohjoisessa Stavropolin aluepiiriin, idässä ja kaakossa Pohjois-Ossetiaan, lounaassa Georgiaan ja lännessä Karatšai-Tšerkessiaan. Tasavallan pääkaupunki on Naltšik.

Maantiede

Kabardi-Balkarian pohjois- ja koillisosat kuuluvat Kabardian tasankoon. Tasankoalueen eteläpuolella on kumpuilevaa ylänköä, joka maan eteläosassa kohoaa Kaukasusvuoristoksi. Kaukasuksen korkein alue sijaitsee juuri Kabardi-Balkarian ja Georgian välisellä rajalla. Maan länsiosassa Karatšai-Tšerkessian vastaisella rajalla sijaitsee Euroopan korkein vuori Elbrus (5 642 m). Muita korkeita vuoria ovat Dykh Tau (5 203 m) ja Škhara (5 201 m). Vuoristoalueella on myös useita jäätiköitä, joista suurimmat ovat Bezengi ja Dykhsu. Maan suurin joki on Terek, joka virtaa Kabardian tasangon läpi maan koillisosassa. Terekiin laskee Kabardi-Balkarian alueella Kaukasukselta alkavat Malka, Baksan, Chegem ja Cherek. Ilmasto on mantereinen. Kabardian tasangon keskilämpötila on tammikuussa -4 ˚C ja heinäkuussa +23 ˚C. Vuoristoalueella keskilämpötila on tammikuussa puolestaan -12 ˚C ja heinäkuussa +4 ˚C. Vuotuinen keskisademäärä on Kabardian tasangolla 500 mm ja vuoristoalueella valtavat 2 000 mm. Kabardian tasankoa hallitsee arokasvillisuus. Vuoriston alavampia alueita peittävät metsät, joissa kasvaa pyökkiä, koivua, leppää, tammea, valkopyökkiä ja mäntyä. Metsärajan yläpuolella on alppiniittyjä ja sen yläpuolella paljasta kalliota ja jäätiköitä.

Väestö

Kabardi-Balkariassa asuu 780 186 henkeä (2003). Väestöstä asuu kaupungeissa noin 60 %. Suurin kaupunki on pääkaupunki Naltšik (231 800 as./2000), jossa asuu lähes 30 % maan väestöstä. Muita suuria kaupunkeja ovat Prohladnyi (59 700 as.), Baksan, Nartkala, Terek, Malgobek ja Tyrnyauz. Asutus on keskittynyt maan keski- ja pohjoisosaan. Väestöstä on maan alkuperäisväestöön kuuluvia kabardeja 48,2 % ja balkaareja 9,4 %. Lisäksi on venäläisiä 32,0 %, ukrainalaisia 1,7 %, osseetteja 1,3 %, saksalaisia 1,1 % ja muita 6,3 %. Kabardit kuuluvat kaukasialaisten kansojen abhasialais-adygeiläiseen ryhmään ja heillä on yhteinen kirjakieli naapurimaassa Karatšai-Tšerkessiassa asuvien tšerkessien kanssa. Balkaarit puolestaan kuuluvat Altailaisten kansojen turkkilais-tataarilaiseen ryhmään ja he ovat läheistä sukua naapurimaassa Karatšai-Tšerkessiassa asuville karatšaille.

Hallinnollinen jako

Kabardi-Balkaria on jaettu 10 piiriin ja 3 suoraan tasavallan hallinnon alaiseen kaupunkiin. Nämä kaupungit ovat tasavallan pääkaupunki Naltšik sekä Baksan ja Prokhladny. Elbrusin piirissä sijaitseva Tyrnyauzin kaupunki on Balkarian hallinnollinen keskus.

Politiikka

Talous ja elinkeinot

Maatalouden tärkeimmät alat ovat viljanviljely ja lihakarjan kasvatus. Lisäksi viljellään hedelmiä, auringonkukkaa, ja kasviksia sekä tuotetaan maitoa, viiniä ja munia. Teollisuudenaloista tärkein on vuoristoalueelle keskittynyt vuoriteollisuus, joka tuottaa kivihiiltä, voframia ja molybdeeniä. Vuoristossa harjoitetaan myös metsätaloutta ja turismia. Muista teollisuudenaloista mainittakoon elintarvike-, koneenrakennus- ja metalliteollisuus.

Kulttuuri

Kabardino-Balkarian väestöstä kabardit ja balkaarit ovat pääasiassa islaminuskoisia eli noin 58% maan väestöstä. Naltšikissa toimii Kabardi-Balkarian valtionyliopisto sekä talouden, historian, kielen ja kirjallisuuden tutkimusinstituutti. Lisäksi maassa toimii Vuoristogeologian instituutti.

Historia

Kabardit ovat olleet alueen ensimmäisiä tunnettuja asukkaita. Heidät mainitaan zikhi-nimellä lähteissä, jotka ajoittuvat ajanlaskumme 500 ensimmäiselle vuodelle. Sitten 1200-luvulta 1400-luvulle heidät mainitaan tšerkesseiksi. Mongolien tulo alueelle 1200-luvulla ajoi turkkilais-tataarilaisia heimoja vuoristoon, missä he sekoittuivat indoeuroopalaisten alaanien kanssa. Näin syntyi balkaarikansa. Vuonna 1557 kabardilainen prinssi Temriuk pyysi Venäjän tsaari Iivana IV ”Julmalta”, että Venäjä ottaisi kabardikansan suojelukseensa. Iivana Julma suostui tähän ja hän jopa nai kabardilaisen prinsessan. Vuonna 1739 Kabardia kuitenkin itsenäisyi uudelleen. Kabardit olivat hallitsevassa asemassa Kaukasiassa ja muut kansat maksoivat heidän ruhtinailleen veroja. Vuonna 1774 alue joutui uudelleen Venäjän valtaan kabardien sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Balkaria puolestaan liitettiin Venäjään vasta 1827. Neuvostoliitossa kabardien asuinalueesta muodostettiin Kabardian autonominen piirikunta 1.9.1921. Se ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen hallintoyksikkö, sillä jo seuraavana vuonna se korvattiin Kabardino-Balkaarian autonomisella alueella, josta tuli autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 5.12.1936. Toisessa maailmansodassa saksalaiset valloittivat maan loppukesällä 1942, mutta Neuvostoliitto valtasi sen seuraavana vuonna takaisin. Neuvostoliitto syytti balkaareja yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa ja koko kansa karkoitettiin Keski-Aasiaan 1944. Balkaarien karkoituksen jälkeen tasavallan nimeksi tuli Kabardian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta. Balkaarit saivat palata kotimaahansa vuonna 1957 ja tasavallan nimeksi palautettiin Kabardino-Balkarian ASNT. Marraskuussa 1991 Kabardino-Balkarian ASNT antoi suvenerisuusjulistuksen ja muutti nimensä Kabardi-Balkarian sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostoliiton hajottua maan nimeksi tuli Kabardi-Balkaria ja se allekirjoitti maaliskuussa 1992 sopimuksen Venäjän kanssa, jonka mukaan se jäi Venäjän federaation osaksi. Luokka:Venäjän tasavallat Luokka:Kaukasia ko:카바르디노발카르 공화국 ja:カバルダ・バルカル共和国

Tšetšenia

Tšetšenian tasavalta (venäjäksi: Чеченская Республика; Tšetšenskaja respublika, tšetšeeniksi: Нохчийн Республика; Noxçiyn Respublika) on Venäjän federaation tasavalta. Se sijaitsee Kaukasiassa, Venäjän eteläisessä liittopiirissä (federalnyj okrug). Tšetšenian rajanaapurit ovat Stavropolin aluepiiri (kraj) pohjoisessa, Dagestanin tasavalta idässä, itsenäinen Georgia etelässä ja Venäjän federaation Ingušian ja Pohjois-Ossetian tasavallat lännessä.

Historia

Venäjän vaikutus Kaukasiassa alkoi jo 1500-luvulla Iivana IV:n perustettua Tarkin 1559, jossa ensimmäinen kasakka-armeija oli sijoitettuna 1587. Myöhemmin alue kuului Krimin kaanikuntaan, joka liitettiin Venäjään 1783. Keisarikunnan armeijat saapuivat nykyisen Tšetšenian alueelle 1830-luvulla turvaamaan Venäjän etupiiriä Osmanien valtakuntaa vastaan. Tšetšeeniheimojen vastarintaa johti kansallissankari imaami Šamil, joka vangittiin ja karkoitettiin 1859. Sodan myötä kaukasialaisia muutti Turkkiin ja Lähi-itään, ja tilalle muutti armenialaisia ja kasakoita. Tšetšenia liitettiin Venäjän keisarikuntaan 1859 ja Neuvostoliiton aikana se oli osa Tšetšeeni-ingušian sosialistista neuvostotasavaltaa. Tasavalta sai autonomian 1936. Toisen maailmansodan aikana tšetšeenejä syytettiin yhteistyöstä Saksan kanssa ja Josif Stalin siirrätytti lähes koko väestön maanpakoon Kazakstaniin. Yli neljännes tšetšeeneistä kuoli karkoituksen aikana. Tšetšeenit rehabiloitiin ja heidän sallittiin palata kotiseuduilleen vuonna 1957 Stalinin kuoleman jälkeen. Neuvostoliiton romahduksen yhteydessä Tšetšenian tasavallan johtajat julistautuivat itsenäisiksi 6. syyskuuta 1991. Entinen kenraali Džohar Dudajev syrjäytti kaappauksella maan kommunistijohdon. Hänet valittiin maan johtoon vaaleilla 27.10.1991. Hän julisti maan yksipuolisesti itsenäiseksi Venäjän federaatiosta marraskuussa. Itsenäisyyden tunnustivat Georgian vallankaappauksella jo syrjäytetty hallitus ja Afganistan Taliban-liikkeen noustua valtaan 1996. Vuonna 1992 inguušien Ingušia erosi Tšetšeeni-Ingušian tasavallasta ja jäi Venäjän yhteyteen. Uuden valtion hallintoa vastaan aloitettiin sissisota vuoden 1993 puolivälissä ja keväällä 1993 sissisotaa käyvä puoli pyysi apua Venäjältä. Dudajev hajotti maan parlamentin. Lokakuussa 1994 Venäjän tukemat sissijoukot yrittivät vallankaappausta. Venäjän armeija aloitti Boris Jeltsinin käskystä hyökkäyksen joulukuussa 1994 (katso: ensimmäinen Tšetšenian sota). Dudajev sai surmansa iskussa huhtikuussa 1996. Presidentin tehtäviä alkoi hoitamaan Zelimhan Jandarbijev. Toukokuussa solmittiin tulitauko, mutta se ei pitänyt. Sota päättyi Hasavjurtin rauhansopimukseen ja Venäjän vetäytymiseen. Tulitauko solmittiin 27. tammikuuta 1997. Kysymys maan itsenäisyydesta jätettiin 31. joulukuuta 2001 jälkeen. Tammikuussa 1997 presidentiksi valittiin Aslan Mashadov. Hän vieraili Moskovassa, jolloin allekirjoitettiin lopullinen rauhansopimus. Elokuussa 1997 Mashadov ilmoitti oikeuslaitoksen siirtyvän islamilaiseen šaria-lakiin, mikä näkyi mm. julkisina teloituksina. Tammikuussa 1998 sissipäällikkö Šamil Basajev muodosti hallituksen. Hän erosi kuitenkin jo heinäkuussa. Suosionsa menettänyttä Mashadovia vastaan tehtiin lukuisia murhayrityksiä, maalikuussa 1999 jo neljäs. Vuoden 1999 aikan Tšetšenian ja Venäjän rajalla tapahtui lukuisia aseellisia yhteenottoja. Tšetšeenit kaappasivat mm. YK:n työntekijöitä ja venäläisiä virkamiehiä. Toinen Tšetšenian sota alkoi 1999. Syynä oli Basajevin naapuritasavaltaan Dagestaniin johtama hyökkäys ja noin 300 kuolonuhria vaatineet kerrostaloräjäytykset elo–syyskuussa 1999 Moskovassa ja Dagestanissa. Venäjän lehdistö syytti iskuista tšetšeenikapinallisia ja he puolestaan Venäjää. Sota alkoi 1. lokakuuta 1999 ilmaiskuilla joilla Venäjän armeija vältti ensimmäisen sodan raskaat miestappiot. Huolimatta Venäjän voitosta, islamilaiset militantit Šamil Basajevin johtamina jatkavat sissisotaa Venäjän joukkoja ja Venäjän asettamaa Tšetšenian hallitusta vastaan. Noin 280 000 ihmista pakeni tasavallasta, valtaosa Ingušiaan. Lisäksi maassa oli 150 000 sisäistä pakolaista. Separatistihallinnosta käytetään nimitystä Itškerian tšetšeenitasavalta.

Politiikka

Tšetšenia on Venäjän federaation tasavalta, sen perustuslaki astui voimaan 2. huhtikuuta 2003 23. maaliskuuta järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen. Yli 70 prosenttia Tšetšenian asukkaista kannattaa pysymistä osana Venäjän federaatiota, myös Venäjää arvostelevien tahojen järjestämissä kyselyissä. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Ahmad Kadyrov, entinen separatistinen sotapäällikkö, jonka separatistit tuomitsivat petturiksi. Kadyrov sai 83% äänistä kansainvälisesti tarkkaillussa vaalissa 5. lokakuuta 2003. Kaikki eivät hyväksyneet vaalin tulosta, ja syyttivät Venäjän armeijan sotilaita äänestäjien pelottelusta ja vaaliuurnien väärentämisestä. Hänellä ei myöskään ollut merkittäviä vastaehdokkaita. Kadyrov murhattiin pommilla 9. toukokuuta 2004 Grozyin stadionilla voitonpäivän juhlallisuuksien yhteydessä. Iskussa sai surmansa 12 yhteensä ja 56 loukkaantui. Kadyrovia vastaan oli tehty tusina murhayrityksiä jo aiemmin. Uusi presidentinvaali suoritettiin 29. elokuuta 2004. Alu Alhanov, entinen sisäministeri sai 74% äänistä 85,2% äänestysaktiivisuudella. Alhanov oli Kremlin tukema ehdokas. Tarkkailijat, mukaan lukien Yhdysvaltain sisäministeriö ja Helsinki-ryhmä kritisoivat merkittävän vastaehdokkaan, liikemies Malik Saidullajevin ehdokkuuden eväämistä korkeimmassa oikeudessa. Vaalia valvoivat IVY ja Saudi-Arabia, länsimaiset tarkkailijat eivät osallistuneet kutsusta huolimatta. Vaaleilla valitun hallituksen lisäksi maassa on itse itsensä valtaan asettanut separatistinen hallitus, joka pitää Tšetšeniaa itsenäisenä valtiona nimellä Itškerian tšetšeenitasavalta. Tätä hallintoa ei tunnusta mikään hallitus, mutta jotkin Euroopan ja arabimaat ovat antaneet sen jäsenille turvapaikkoja, huolimatta Venäjän vaatimuksesta luovuttaa sen terroristeiksi syytetyt jäsenet. Tämän hallituksen presidentti on Abdul-Halim Saidulajev ja ulkoministeri Iljas Ahmadov. Aslan Mashadov valittiin 27.1.1997 pidetyissä ETYJin ja EN:n valvomissa vaaleissa Itškerian presidentiksi. Mashadov sai 63,8% äänistä. Hänen kauttaan jatkettiin, koska sodan aikana ei voitu järjestää uusia vapaita vaaleja. Hän ei voinut osallistua vuoden 2003 vaaleihin separatistipuolueen ollessa kielletty ja ollessaan syytettynä terrorismista Venäjällä. Mashadov pakeni toisen Tšetšenian sodan edellä etelään separatistien hallitsemille alueille maan eteläosiin, ja 8. maaliskuuta 2005 venäläisviranomaiset ilmoittivat tämän kuolleen venäläisjoukkojen hyökkäyksessä Tolstoi-Jurtin kylään Groznyin pohjoispuolella. Väliaikaiseksi presidentiksi nimitettiin kansainvälisesti lähes tuntematon šeikki Abdul-Halimin nimeä käyttävä korkeimman šaria-oikeuden puheenjohtaja, joka on syntynyt Tshetsheniassa Argunin kaupungissa. Todellisen vallan uskotaan kuitenkin siirtyneen komentaja Abdallah Shamil Abu Idrisille, joka tunnetaan kansainvälisesti paremmin nimellä Šamil Basajev.

Hallinnollinen jako

šeikki Abdul-Halimin Tšetšenia on jaettu muiden autonomisten tasavaltojen ja alueiden tapaan piireihin (районы): # Naurskin piiri (Наурский район) # Shelkovskoin piiri (Шелковской район) # Nadteretšnin piiri (Надтеречный район) # Groznenski piiri (Грозненский район) # Gudermesski piiri (Гудермесский район) # Sunženski piiri (Сунженский район) # Atšhoy-Martanovskin piiri (Ачхой-Мартановский район) # Urus-Martanovskin piiri (Урус-Мартановский район) # Šalinskin piiri (Шалинский район) # Kurtšalojevskin piiri (Курчалоевский район) # Itum-Kalinskin piiri (Итум-Калинский район) # Shatojskin piiri (Шатойский район) # Vedenski piiri (Веденский район) # Nožai-Jurtovskin piiri (Ножай-Юртовский район) # Sharojskin piiri (Шаройский район)

Väestöjakauma

Suurin osa tšetšeeneistä on sunni-muslimeja, johon uskoon kansa kääntyi 1500–1700 luvuilla. Neuvostoliiton loppuvaiheissa maassa oli 23% venäläisiä (269 000 1989) Suurin osa venäläisväestöstä on paennut maasta sotien vuoksi ja 1990-luvun lopussa noin 60 000 oli jäljellä. Viralliset kielet ovat tšetšeeni ja venäjä. Tšetšeenin kieli kuuluu pohjois-keskiseen kaukasialaiseen kieliryhmään jonka sukulaiskieliä ovat inguuši ja batsb. Väestönkasvu on nopeaa, ja väestö on keskimäärin yksi nuorimpia Venäjällä.

Kirjallisuuta

- Tšetšenian historiaa on Antero Leitzingerin kirjassa Tshetsheenit – Pohjois-Kaukasuksen historiaa ja Groznyin taistelu 24.1.1995 saakka.
- Toista Tšetšenian sotaa Anna Politkovskajan kirjassa "Toinen Tshetshenian sota", sekä eversti Erkki Nordbergin tutkimuksessa Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla.
- Džohar Dudajevin lesken Alla Dudajevan kirjoittama kirja "Miljoni esimene" on julkaistu viroksi. Siinä kerrotaan Tšetšenian historiasta ja ensimmäisestä Tšetšenian sodasta. Kirjan lopussa on kronologia, jonka on kirjoittanut virolainen kansanedustaja Andres Herkel.

Muuta

- Kielitoimiston ohjeiden mukaan Tšetšenia on kirjoitettava š-kirjaimilla, eikä š-kirjainta tule kirjoittaa esimerkiksi "sh".

Aiheesta muualla

- [http://chechnya.gov.ru/ Tšetšenian tasavallan virallinen sivusto] (venäjäksi)
- [http://www.kolumbus.fi/suomi-tshetshenia-seura/index.htm Suomi-Tshetshenia -seura]
- [http://www.kolumbus.fi/suomi-tshetshenia-seura/laki.htm Tšetšenian perustuslaki] (englanniksi)
- [http://www.kavkazcenter.com/eng/ Kavkaz-Center Chechen independent international Islamic Internet agency] (tšetšeenisissien sivusto)
- [http://www.chechenpress.co.uk/english/index.shtml separatistien uutistoimisto]
- [http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/tshetshenia_vapaaksi.htm Tšetšenian historiaa viitetiedoin]
- [http://www.chechnya-mfa.info/ Itškerian (itsenäisyyttä kannattava) ulkoasiainhallinto] (englanniksi) Luokka:Tšetšenia ko:체첸 공화국 ja:チェチェン共和国

Georgia

:Georgia on myös osavaltio Yhdysvalloissa. Georgia tai Gruusia (georgiaksi საქართველო, latinisaatio Sakartvelo) on 1991 itsenäistynyt valtio Kaukasiassa. Sen rajanaapurit ovat Venäjä pohjoisessa ja Turkki, Armenia ja Azerbaidžan etelässä. Georgia sijaitsee Mustanmeren rannalla, ja maassa asuu noin 4,5 miljoonaa ihmistä. Georgia, antiikin tarunomainen Kolkhis, on maailman ensimmäisiä kristinuskon virallistaneita valtioita (vuonna 317). Keskiajalla loistokauttaan elänyt maa onnistui säilyttämään jonkinasteisen itsenäisyyden osmanien ja Persian välissä 1800-luvun alkuun saakka. Venäjään ja sittemmin Neuvostoliittoon kuulunut valtio koki Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla vakavan poliittisen ja taloudellisen kriisin, joka huipentui ruusujen vallankumoukseen vuonna 2003. Georgian kulttuuria leimaavat maan sijainti Kaukasuksella itäisen ja läntisen kulttuurin kohtauspaikassa ja maan vuoristoisuus - maisemat Georgiassa vaihtelevat eristäytyneestä Svanetiasta puolustustorneineen miljoonakaupunki Tbilisiin. Maa on myös etnisesti monimuotoinen, mikä oli nähtävissä viime vuosikymmenellä Etelä-Ossetian, Abhasian ja Adžarian konflikteissa.

Maantiede

Kaukasus-vuoriston eteläpuolella sijaitseva Georgia sijaitsee Euroopan ja Aasian rajalla. Georgialaiset kutsuvat maataan "Euroopan parvekkeeksi". Maan pinta-ala on 69 700 neliökilometriä, ja yli 87 % maasta on vuoristoa tai ylänköä. Pohjoisessa Iso-Kaukasus erottaa maan Venäjästä (rajaa 723 kilometriä), ja etelässä Pienen-Kaukasuksen länsirinteet nousevat Armenian ylängölle. Georgialla on 322 km rajaa Azerbaidžanin kanssa, 164 km Armenian kanssa ja 252 km Turkin kanssa. Maan keskiosassa on alankoa ja jokilaaksoja, ja Likhin vuorijono jakaa maan pohjois–eteläsuunnassa kahteen osaan. Georgian korkein vuori on Škhara, joka kohoaa 5 068,8 metriin. Pisin joki on yhteensä 1 364 km pitkä Kura (georgiaksi Mtkvari), joka virtaa maassa etelästä itään 351 km matkan. Muita jokia ovat Alazani (351 km), Rioni (333 km) ja Enguri (213 km). Georgiassa on yli 850 järveä, joista suurin on 37,5 neliökilometrin laajuinen Paravani 2 073 metrin korkeudessa. Georgian suurimmat kaupungit ovat Tbilisi (1 258 085 asukasta), Kutaisi (178 350 asukasta), Batumi (118 297 asukasta), Rustavi (112 624 asukasta), Suhumi (81 546 asukasta), Zugdidi (73 014 asukasta), Gori (46 680 asukasta) ja Poti (46 112 asukasta) (2005). Maan luoteisosassa sijaitsee Abhasian de facto itsenäinen tasavalta, lounaassa Adžarian autonominen tasavalta ja pohjoisessa Etelä-Ossetian de facto itsenäinen alue.

Ilmasto

Kaukasus suojaa Georgiaa kylmältä pohjoiselta ilmalta ja sallii Mustanmeren lämmittää aluetta. Lännessä vallitsee subtrooppinen ilmasto, ja keskilämpötila on kesällä 22 °C ja talvella 5 °C. Lännen alangoilla kasvaa muun muassa palmuja, ja sademäärä nousee hyvinkin korkeaksi (jopa 3 000 mm:iin). Vuoret erottavat idän tasangot Mustastamerestä, ja idässä onkin huomattavasti kuivempi mannerilmasto – sademäärä voi jäädä vain 400 mm:iin. Keskilämpötila idässä on kesällä 20–24 °C ja talvella 2–4 °C. Kevät Georgiassa on lyhyt äkillisine lämpötilanvaihteluineen, kun taas kesä on kuuma. Aurinkoista syksyä seuraa yleensä lumeton talvi.

Kasvillisuus ja eläimistö

Georgiassa asuu vaihtelevan ilmaston ansiosta suuri määrä erilaisia lajeja. WWF listaa Georgian 238 tärkeimmän luontoalueen joukkoon maailmassa. IUCN nimitti maan tärkeäksi alueeksi kasvillisuutensa vuoksi, ja BirdLife International endeemiseksi lintualueeksi. 40 % (2,75 miljoonaa hehtaaria) maasta on metsää, ja 40 % metsistä on vielä luonnontilassa. Alemmilla vuoristoalueilla on etupäässä tammea, jalavaa, saarnia ja pyökkiä, kun taas korkeammalla kuuset ja männyt hallitsevat. Puurajan yläpuolella levittäytyy alppiniittyjä, jotka peittävät noin 10 % Georgian pinta-alasta. Eteläiset vuoret ja alangot olivat aiemmin aroa – nykyään ne on otettu viljelykseen. Maassa on lähes 5 000 kasvilajia, joista 380 on endeemisiä Georgialle ja 1 000 Kaukasukselle. WWF:n laskujen mukaan Georgiassa on jopa 400 puu- ja pensaslajia, joista 61 on endeemisiä ja 60 maailmanlaajuisesti uhanalaisia. Eläinlajeja Georgiassa on noin tuhat (330 lintu-, 160 kala-, 48 matelija- ja 11 sammakkoeläinlajia). Metsissä elävät mm. harvinainen kaukasianleopardi, karhu ja susi.

Ympäristönsuojelu

Georgialla on useita luonnonsuojelullisia ongelmia. Kura-joen ja Mustanmeren pahan saastumisen lisäksi myös ilmansaasteet haittaavat ympäristöä etenkin Rustavin alueella. Juotavaksi kelpaavaa vettä on liian vähän, ja maaperä on monin paikoin saastunut kemikaaleista. Ylilaiduntaminen aiheuttaa vuoristoisilla alueilla eroosiota ja maanvyöryjä. Etelä-Kaukasuksella viljelty ja teollisuuden käytössä oleva alue uhkaa levitä suojelluille alueille, ja metsää raivataan laajasti Turkkiin suuntautuvaa laitonta vientiä varten. Georgialla on yksitoista suojelualuetta, joista suurin on Bordžomi-Kharagaulin kansallispuisto Pienellä-Kaukasuksella (76 000 hehtaaria). Puisto perustettiin vuonna 1995 Saksan ja WWF:n avustuksella.

Historia

:Pääartikkeli: Georgian historia Georgia asutettiin jo paleoliitisen kivikauden keskivaiheilla. 500-luvulla eaa Länsi-Georgiaan syntyi Kolkhetin valtakunta, ja 300-luvulla eaa Iberian valtio Kolkhetin itäpuolelle. Kuningas Mirian II teki kristinuskosta maan virallisen uskonnon jo vuonna 317, toisena maailmassa vain neljännesvuosisata Armenian jälkeen. Vaikka maan valloittivat vuorotellen arabit, mongolit, persialaiset ja turkkilaiset, Georgia onnistui säilyttämään jonkinasteisen itsenäisyyden seuraavien 600 vuoden ajan. 900-luvun lopussa kulta-aikaansa elävä Georgia yhdistyi ja katkaisi monivuotisen riippuvaisuutensa Bysantin valtakuntaan. Kuningas Daavid Rakentajan ja kuningatar Tamaran hallinnassa Georgiasta tuli 1000 – 1200-luvuilla Kaukasian alueen suurvalta. Mongolit kuitenkin valloittivat alueen Timur Lenkin johdolla, ja 1500-luvulla maa hajosi Imeretin, Kakhetin ja Kartlin kuningaskunniksi sekä viideksi ruhtinaskunnaksi, jotka säilyvät osmanien ja persialaisten vaikutuksen alaisina aina 1800-luvulle asti Venäjän väliintuloon saakka. Islamilaisen Persian uhan alla 1700-luvun lopulla Georgiassa pidettiin ortodoksista Venäjää kahdesta vaihtoehdosta pienempänä pahana. Gergievskin sopimus 1783 tasoitti tietä maan valtaukselle, ja Georgian kuningasperhe astui valtaistuimelta vuonna 1801. 1800-luvun loppupuolella georgialaisten tyytymättömyys tsaariin ja Euroopasta saapunut nationalismi johtivat kansalliseen heräämiseen ja itsenäisyysliikkeeseen. Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Georgia käytti tilaisuutta hyväkseen ja julistautui itsenäiseksi 26. toukokuuta 1918. Armenia, Azerbaidžan ja Georgia muodostivat Transkaukasian liiton, joka purkautui puolen vuoden kuluessa muodostamisestaan. Puna-armeija valloitti Georgian helmikuussa 1921, ja Kaukasian maista muodostettiin Transkaukasian sosialistinen neuvostotasavalta. Vuonna 1936 jokainen maa muodosti oman sosialistisen neuvostotasavaltansa. Neuvostovallan alkuvuosina maassa tapettiin noin 50 000 ihmistä ja Stalinin terrorissa ja puhdistuksissa 1930–1950-luvulla jopa yli 150 000. Neuvostoliitossa Georgia oli 1950-luvulta lähtien suhteellisen varakas ja vakaa alue, joka hyötyi suuresti toimivasta maataloudesta, turismista ja maassa suuunnitelmatalouden sivussa harjoitetusta harmaasta taloudesta. Perestroikan aikana Georgia kehitti oman vahvasti itsenäisyyttä suosineen monipuoluejärjestelmänsä. Maa piti ensimmäiset monipuoluevaalit Neuvostoliiton osana 28. lokakuuta 1990. Georgia julistautui itsenäiseksi 9. huhtikuuta 1991, hieman ennen Neuvostoliiton lopullista romahdusta, ja ajautui kaaokseen. Levottomuuksia puhkesi ensin Etelä-Ossetiassa (1989-1992) ja myöhemmin Abhasiassa (1992-1993), jotka eivät vieläkään ole Georgian hallinnassa. 1990-luvulla maan tilanne on vaihdellut sisällissodan, rikosaaltojen ja suhteellisen rauhallisten jaksojen välillä. Marraskuussa 2003 maan pitkäaikainen, epäsuosittu presidentti Eduard Ševardnadze syrjäytettiin vallasta ruusujen vallankumouksessa. Tammikuussa 2004 uudeksi presidentiksi valittiin Mihail Saakašvili, jonka hallinto ryhtyi suuriin uudistuksiin Georgian huonokuntoisen talouden elvyttämiseksi. Maan valtiovelka lähti laskuun vuonna 2004, ja Saakašvili onnistui syrjäyttämään maasta irti pyrkineen Adžarian tasavallan johtajan Aslan Abašidzen liittäen alueen samalla vahvemmin Georgiaan.

Politiikka

Georgian politiikka Georgia on nuori demokraattinen tasavalta, jolla on vahva presidentti ja keskushallinto. Pääsy politiikkaan on turvattu vapailla ja salaisilla vaaleilla, mutta poliittiset ja kansalaisoikeudet ovat usein rajoitettuja. Georgian yksikamarisessa parlamentissa, johon edustajat valitaan nelivuotiskausiksi, on 235 paikkaa. Näistä 150 paikkaa jaetaan suhteellisella vaalilla. Tämänhetkisen hallituksen keski-ikä on vain 35 vuotta, ja sen ilmoittamia tavoitteita ovat taistelu korruptiota vastaan, talouskasvu, pääsy NATOon ja EU:hun sekä hyvät suhteet Venäjään. Presidentti valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan. Georgian valtionpäämies on Euroopan tällä hetkellä nuorin presidentti Mihail Saakašvili. Vuoden 2003 marraskuun parlamenttivaalien väärinkäytössyytösten jälkeen presidentti Eduard Ševardnadze erosi virastaan 23. marraskuuta 2003 ruusujen vallankumouksessa. Väliaikaiseksi presidentiksi tuli vanhan parlamentin puhemies Nino Burdžanadze ja vaalien tulos hylättiin. Saakašvili voitti presidentinvaalit 4. tammikuuta 2004 96,3 % ääntenenemmistöllä ja astui virkaansa 25. tammikuuta. Uudet parlamenttivaalit järjestettiin 28. maaliskuuta, joissa Saakašvilin puolue kansanliike – demokraatit sai 75 % äänistä, vain yhden muun puolueen, oikeisto-opposition ylittäessä 7 % äänikynnyksen. Vaaleja pidetään vapaimpina vielä Georgiassa järjestettyinä, vaikkakin Adžarian tasavallan presidentti Aslan Abašidzen ja keskushallinnon ristiriidat häiritsivät niitä. Georgian tärkeimpiä poliittisia ongelmia ovat konfliktit Abhasian, Etelä-Ossetian ja Adžarian alueilla. Vuonna 2004 Adžarian ongelmien kärjistyttyä presidentti Abašidze räjäytti kolme siltaa Georgian ja Adžarian väliltä. Abašidze joutui pakenemaan maasta Venäjän painostuksen ja Batumissa järjestettyjen hänen eroaan vaatineiden mielenosoitusten jälkeen. Neuvottelut Abhasian ja Etelä-Ossetian hallintojen kanssa eivät ole päätyneet sopuun.

Osat

Batumi Georgialaisilla on usein vahva alueellinen identiteetti, ja he saattavat samaistua alueeseensa vahvemmin kuin valtioon. Ylimpänä maan alueellisessa jaossa ovat kaksi autonomista tasavaltaa (avtom respublika): Abhasia ja Adžaria. Etelä-Ossetian asemasta neuvotellaan alueen hallituksen kanssa. 1990-luvulla Georgia on jaettu vanhoja rajoja mukaillen yhdeksään alueeseen (mkhare): Guria, Imereti, Kakheti, Kvemo Kartli, Mtskheta-Mtianeti, Ratša-Letškhumi-Kvemo Svaneti, Samegrelo-Zemo Svaneti, Samtskhe-Džavakheti ja Šida Kartli. Alemmalla tasolla maa jakautuu Neuvostoliiton aikana luotuihin maakuntiin (raioni) ja kaupunkeihin (kalaki). Maakuntia on 53 (Abhasiaa ja Adžariaa lukuun ottamatta): Abaša, Adigeni, Akhalgori, Akhalkalaki, Akhaltsikhe, Akhmeta, Ambrolauri, Aspindza, Baghdati, Bolnisi, Bordžomi, Dedoplistsq'aro, Dmanisi, Dušeti, Džava, Gardabani, Gurdžaani, Kareli, Kaspi, Kharagauli, Khašuri, Khobi, Khoni, Lagodekhi, Lantškhuti, Lentekhi, Marneuli, Martvili, Mestia, Mtskheta, Ninotsminda, Oni, Ozurgeti, Q'azbegi, Q'vareli, Satškhere, Sagaredžo, Samtredia, Senaki, Sighnagi, Telavi, Terdžola, Tetritsq'aro, Tianeti, Tsageri, Tsalendžikha, Tsalka, Tškhorotsq'u, Tšokhatauri, Vani, Zestaponi ja Zugdidi. Kaupunkeja on 9, pääkaupunki
- mukaan lukien: Gori, Kutaisi, Poti, Rustavi, Tbilisi
- , Tq'ibuli, Tsq'altubo, Tšiatura, Tskhinvali. Maakunnat jaetaan lisäksi kyliin, joita on suuri määrä.

Georgian nimi

Georgian omakielinen nimi on Sakartvelo (საქართველო) ja georgian kielen eli kartvelin omakielinen nimi on kartuli (ქართული). Itseään georgialaiset kutsuvat nimellä kartvelebi (ქართველები). Nämä nimet periytyvät kaikkien georgialaisten isäksi kutsutulta Kartlos -heimopäälliköltä. Useimmissa muissa kielissä maa tunnetaan nykyisin Georgia-tyyppisellä nimellä, joka pohjautuu maan persiankieliseen nimeen گرجی Gurji, joka vuorostaan tulee arabian sanasta Jurj. Koska nimen kirjoitusasuun vaikutti kreikan sana geōrgía (γεωργία), joka tarkoittaa maanviljelyä, maan nimen on virheellisesti luultu tulleen maataloudesta tai mm. Georgian suojeluspyhimykseltä Pyhältä Yrjöltä. Suomeksi maalla on kaksi nimitystä: Georgia on lainautunut kreikan ja Gruusia venäjän kautta. Nimeä Georgia alettiin pitää neuvostovastaisena 1960-luvulta lähtien, mutta Neuvostoliiton romahdettua 1991 maata alettiin kutsua jälleen nimellä Georgia.

Talous

Jo 200-luvulla eaa Georgian sepät valmistivat aseita antiikin kreikkalaisten ja troijalaisten sotiin. Kaukasuksella kaivettiin kultaa, hopeaa, kuparia ja rautaa. 1900-luvulla Georgian talous alkoi keskittyä turismiin, sitrushedelmien ja viinin kasvatukseen sekä hiilen, mangaanin ja kuparin louhintaan. Lännessä on perinteisesti pidetty karjaa ja idässä lampaita. Vähäinen teollisuus on tuottanut viiniä, metalleja, koneita, kemikaaleja ja tekstiilejä. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kaikkien entisten neuvostotasavaltojen talous lamaantui. Joulukuussa 1990 Venäjä asetti Georgian kauppasaartoon. Sisällissodat Abhasiassa, Adžariassa ja Etelä-Ossetiassa syvensivät kriisiä. Maatalous- ja teollisuustuotanto laski vuoteen 1994 mennessä neljännekseen entisestä, ja työttömyys Tbilisissä nousi 40 prosenttiin. Apua lännestä saapui vasta 1995, kun IMF antoi Georgialle luottoa 206 miljardia dollaria ja Saksa 50 miljardia markkaa. Vuosien 1995 ja 1997 välillä tuotanto nousi 30 prosenttiin Neuvostoliiton aikaisesta tasosta, vuonna 2001 saavutettiin 35 %. 51 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella ja 13-15 % kotitalouksista elää äärimmäisessä köyhyydessä (2001). Palkkojen nousu ei pysy inflaation perässä. Opettajat ansaitsevat 12 € kuukaudessa, eläkkeet ovat keskimäärin 6 € kuukaudessa ja sisällissodan pakolaiset saavat tukea 4 € kuussa. Georgian tärkeimmät kauppakumppanit ovat Turkki, Venäjä, Azerbaidžan ja Saksa (2002). Vuonna 2003 Georgian valtionvelka oli 1,3 miljardia euroa. 40 % rahasta oli lainassa Maailmanpankilta, IMF:ltä ja Euroopan jälleenrakennusrahastolta. Loput 60 % on lainattu keskinäisillä sopimuksilla IVY-mailta, mm. Turkmenistanilta. Lokakuussa 1995 Georgiaan luotiin oma rahayksikkö, lari. Georgia laskee toivonsa taloudellisesta toipumisesta Mustanmeren satamien (Batumi, Poti) kautta kulkevan kansainvälisen tavaraliikenteen sekä Baku-Tbilisi-Ceyhan öljyputken varaan. Ceyhan

Merkittävimmät luonnonvarat

- puu
- vesivoima
- mangaani
- rautamalmi
- kupari

Merkittävimmät vientituotteet

- romumetalli
- koneet
- kemikaalit
- mangaani
- tee
- viini

Väestö

Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta tai Itä-Rooma oli se Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Nimi Bysantin valtakunta on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa säilyneen Rooman itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsenä roomalaisina loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli. Itä-Rooma/Bysantti koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta katosi lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä - Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltänyt itsensä Bysantin perilliseksi.

Basileia Romaion

150px

300px
Bysantin eli Itä-Rooman valtakunta noin vuonna 550.

Virallinen kieli

latina, vuodesta 610 kreikka

Hajosi

Historia

Itä-Rooman synty

Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria, toinen Italiassa ja toinen Kreikassa, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari". Tämä vallan jako jatkui aina siihen asti kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen, uudeksi Roomaksi, Byzantionin kaupungin jonka hän nimesi uudelleen Konstantinopoliksi. Konstantinus oli myös ensimmäinen kristitty keisari. Hajoaminen jatkui, kun keisari Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken. Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tässä vaiheessa puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta. Valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta. Germaanien asettuminen länteen johti Länsi-Rooman keisarin aseman heikkenemiseen ja lakkaamiseen vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odoacer ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin.

Alkuvuodet

Keisari Justinianus I:n aikana (527-565) Rooma taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan. Rooma valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Näiden voittojen takana oli suurilta osin sotapäällikkö Belisarios. Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Corpus Juris Civilis -lakikokoelman muodossa. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstatinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus). Hagia Sofia Hagia Sofia Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia uhkia ja Italian niemimaa menetettiin langobardeille, slaavit valtasivat Balkanin ja Persia itäiset provinssit. Sekasortoisen ajan jälkeen keisariksi noussut Herakleios (610-641) valtasi takaisin idässä menetetyt alueet ja kukisti Persian pitkän sodan jälkeen. Sodan heikentämänä Itä-Rooma ei pystynyt vastustamaan muslimeja, jotka 600-luvun kuluessa valtasivat valtasivat Syyrian, Mesopotamian, Egyptin ja lopulta muunkin osat Pohjois-Afrikasta. Arabit yrittivät valloittaa myös Konstantinopolin, mutta epäonnistuivat mm. roomalaisten käyttämän kreikkalaisen tulen ansiosta. Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli ja valtakunnasta kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Muslimien valtaamissa eteläisissä provinseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa. 700-luvulla käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun keisari Leo III kielsi ikonit ja niiden palvonnan. Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787 että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Ikonoklasmi palasi vielä 800-luvulla. Valtaistuimelle tuli vuonna 798 ensi kertaa nainen, keisarinna Irene. Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli nyt keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen.

Bysantin kulta-aika

Makedonialaisen dynastian aikana Bysantti valtasi takaisin maita, jotka slaavit olivat valloittaneet Balkanilla. Myös Etelä-Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tsimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (976-1025) kukisti Bulgarian. Bysantti oli voittoisten sotien ja vahvojen hallitsijoiden vaikutuksesta sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille. Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähä-Aasiassa ja normannit Italiassa. Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanus IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähä-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa.

Ristiretket

Romanus IV Diogenes Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui Aleksios Komnenoksen (1048-1118) kaapattua vallan vuonna 1081. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Aleksioksen länteen lähettämäänsä avunpyyntöön seurauksena käynnistyi ensimmäinen ristiretki jonka ansiosta turkkilaisilta vallattiin takaisin Nikaia. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työta jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia. Angelos Vakavin valtakuntaa vastaan kohdistuineista vaaroista oli neljäs ristiretki, jonka oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptin, mutta päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan vuonna 1204 ja Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta, Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta. Nikaiassa hallitsi Theodoros Laskariksen perustama Laskaris-hallitsijasuku jonka johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen johdolla. Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.

Bysantin tuho

Palaiologosten Turkkilaiset osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan Balkania myöden lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 valtakunnalle kuului vain Konstantinopolin kaupunki ja osa Peloponnesoksen niemimaata. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantin XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Osmanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461. Venäjä peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin ja keisarin arvonimen kun Iivana IV:stä tuli ensimmäinen Venäjän tsaari.

Kulttuuri

:Pääartikkeli: Bysanttilainen kulttuuri Bysanttilainen kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kirjallisuuden kristillisesti väritettyä ja itämaista vaikutusta saanutta jatkoa. Se oli lamassa vuosina 650-850, mutta virkosi 800-luvulla kohoten vuosina 1000-1200 korkeimpaan kukoistukseensa. Bysanttilainen taide eli kautta keskiajan ja elää tavallaan vieläkin ortodoksisessa kirkkotaiteessa. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Sofiankirkko (Hagia Sofia) Konstantinopolissa (rakennettu 532-537) ja San Marco Venetsiassa.

Bysantin valtakunnan armeija

:Pääartikkeli: Bysantin valtakunnan armeija Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafrakti-ratsuväestään. Myöhemmin armeija järjestettiin uudellen keisari Herakleioksen aikana uuden teema-järjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Armeija koki murskatappion Manzikertin taistelussa josta se ei koskaan toipunut.

Katso myös

- Rooman valtakunta
- Luettelo Bysantin keisareista
- Bysanttilaiset arvonimet
- Luettelo Bysanttilaisista henkilöistä
- Latinalainen keisarikunta
- Thessalonikan kuningaskunta
- Ateenan herttuakunta
- Nikaean keisarikunta
- Epiruksen despotaatti
- Trebizondin keisarikunta
- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
- Venäjän keisarikunta
- Ranskan keisarikunta
- Saksan keisarikunta

Kirjallisuutta

-
-

Linkkejä

- [http://www.friesian.com/romania.htm#index Rooman keisarikunta ja Romania 27 BC - 1453 AD] luokka:Bysantin valtakunta ko:비잔티움 제국 ja:東ローマ帝国

Mongolivaltakunta

Mongolivaltakunta tai mongolien imperiumi oli Tsingis-kaanin seuraajineen 1200-luvun valloitussodilla luoma suuri valtio. Suurimmillaan mongolit hallitsivat yli 35 miljoonan neliökilometrin aluetta Aasiassa ja Euroopassa ja valtakunnan alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maapallon väestöstä. Täten se on ainakin toistaiseksi suurin yksittäisen kansakunnan koskaan hallitsema valtio. Mongolien valloitusretkien taustalla voidaan nähdä itse itseään ruokkiva prosessi. Kun alueen heimot oli yhdistetty ja luotu voimakas sotakoneisto, piti se sisäisen yhtenäisyyden takia suunnata ulospäin. Alkuaan kyse oli enemmänkin ryöstämisestä, joka menestyksen myötä muuttui vähitellen valloittamiseksi. Alistetut kansat liitettiin mongoliarmeijaan, jonka johtavan kerroksen muodostivat mongolit ja armeijan kasvaminen kiihdytti edelleen valloituksia. Lopulta Tsingis-kaani antoi jälkipolville määräyksen, jonka mukaan kaikki maailman kansat on alistettava mongolien vallan alle. Mongolivaltakunta oli äärimmäisen tuhoisa: sen aikana arvioidaan kolmenkymmenen miljoonan ihmisen kuolleen ja esim. Kiinan väestömäärä puolittui. Toisaalta mongolien tuoman tasapainotilan myötä kauppasuhteet ja kulttuurivaihto kaukoidän, Keski-Aasian ja lännen välillä virkosivat: jo hiipunut Silkkitie luotiin uudelleen. Aikakaudesta onkin käytetty nimitystä Pax Mongolica rinnastaen sen Rooman aiemmin muodostamaan tasapainotilaan, Pax Romanicaan. Rooman

Historia

Temujin yhdisti useita Mongolian heimoja ja sai seuraajiltaan nimikkeen Tsingis-kaani vuonna 1206. Heimoista tärkeimmät olivat tataarit, keraitit, merkiitit ja naimaanit. Ei ole selvää, puhuivatko eri heimot samaa kieltä: osa on mahdollisesti puhunut turkkilaisia kieliä, osa nykyisen mongolian kieltä edeltäneitä kielimuotoja. Joka tapauksessa heimot olivat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Etnisiä mongoleita arvioidaan olleen valtakunnan ollessa suurimmillaan vain n. 200.000, mutta imperiumiin kuului yli 100 miljoonaa ihmistä. Jo 1211 mongolit käynnistivät hyökkäyksen pohjois-Kiinaa hallitsevaa Jin-dynastiaa vastaan. Jin-dynastia menetti Mantšurian ja Pekingin alueen mongoleille 1215. Läntiset uiguurit Xinjiangissa alistuivat 1218, minkä jälkeen mongolit käynnistivät ensimäiset hyökkäyksensä nykyisen Venäjän alueelle. He tekivät pikaisia iskuja Kaukasukselle, Ukrainaan ja jopa Etelä-Puolaan 1221-1224. Nopealla kampanjalla mongolit löivät myös Läntisen Xia-valtion nykyisen Gansun alueella 1225-1227. Intian koillisrajoille mongolit pääsivät jo 1224. Tsingis-kaani lahjoitti osan valloitetuista alueista pojilleen hallittaviksi. 1227 Tsingis-kaani kuoli ja hänen nuorin poikansa Tolui peri valtakunnan ydinalueet joita Tsingis-kaani oli hallinnut, kun taas toinen poika, Ögödei päätyi suurkaaniksi. Ajan myötä eri sukuhaaroijen hallitsemat alueet kehittyivät erillisiksi valtakunniksi tai tuhoutuivat. Tsingis-kaanin päävaimon neljä poikaa olivat:
- Ögödei
- Tshagatai
- Jotshi
- Tolui Muutkin pojat saivat alueita hallintaansa ja valloitukset myös jatkuivat Tsingis-kaanin kuoleman jälkeen. Vuonna 1251 suurkaanin arvonimi siirtyi Ögödein sukulinjalta Toluin sukulinjalle ja tässä yhteydessä erityisesti Ögödein ja Tshagatain jälkeläisten valtaa heikennettiin voimakkaasti. Uusi suurkaani, Möngke asetti veljensä Kublain ja Hülegûn vastuuseen valtakunnan ääripäiden laajentamisesta. 1240 mongolit lähtivät länteen. Sleesian herttuan Henrik Hurskaan armeija murskattiin Liegnitzin taistelussa 1241, ja Unkarin kuninkaan Bela IV:n armeija Muhin taistelussa 1241. Mongolien etujoukot pääsivät jo Wienin porteille ja mongolien tiedustelijoita nähtiin n. 100 kilometrin päässä Venetsiasta. Suurkaani Ögödein yllättävä kuolema (luultavasti alkoholismin seurauksiin) sai kuitenkin mongolit vetäytymään Unkarista 1242; unkarilaiset väijyttivät Subudein jälkijoukot Karpaateilla, ja tuhosivat ne viimeiseen mieheen. Tämän jälkeen Unkarin ja mongolialueiden välillä seuraavat sata vuotta olivat jatkuvaa pientä sotaa, ryöstöretkiä ja kostoretkiä, joissa armoa ei annettu. Mongolivaltion synty oli toistaiseksi viimeinen kerta kun Euraasian läntiset osat valloitettiin helpommalla kuin itäiset. Keski-Aasia ja Itä-Eurooppa Unkaria, Itävaltaa ja Serbiaa myöten valloitettiin hyvin nopeaan tahtiin, mutta eteläisen Kiinan vuoristoiset ja tiheään asutut seudut olivat ongelmallisia mongoleille. On myös huomioitava että kiinalaiset, toisin kuin eurooppalaiset, olivat tottuneet taistelemaan paimentolaisia vastaan.

Hallinto

Mongolivaltakuntaa hallittiin Tsingis-kaanin aloittaman jasa-lakikokoelman (jasa tarkoittaa määräystä tai asetusta) pohjalta. Siinä korvattiin vanha paimentolainen, sukulaissuhteisiin perustunut klaanijärjestelmä hierarkkisella järjestelmällä, jossa asema ei määräytynyt enää niinkään sukulaissuhteiden kuin kykyjen ja saavutusten perusteella (tämä ei tosin ylimmällä tasolla enää pätenyt). Vaikka jasa määritti ankaran hierarkian jossa alemman oli toteltava ylempää ja noudatettava erilaisia kunniakoodeja, ei se päästänyt ylhäisiä juuri sen helpommalla kuin alhaisiakaan. Rangaistukset olivat ankarat, etenkin erilaisista kunniakoodien rikkomisista seurasi helposti kuolemantuomio. Mongolit omaksuivat hallintoonsa vaikutteita myös Kiinasta ja muista korkeakulttuureista, joista palkattiin virkamiehiäkin. Hallinnon perustana oli jo ennen Tsingis-kaania kaanien ja ruhtinaiden Kurultai-kokous, joka keskusteli sisä ja ulkopolitiikasta suurkaanin kanssa ja valitsi kaikki suurkaanit aina Tsingis-kaanista alkaen. Tsingis-kaanin valta-aikana joukkoteurastuksista selvinneet (erityisesti käsityöläisiä ja pappeja säästettiin usein) otettiin orjiksi mongolien aristokraatille. Vallatessaan etelä-Kiinaa ja hyökkäyksillään Japania, Burmaa, Vietnamia ja Jaavaa vastaan mongolit joutuivat kuitenkin turvautumaan kiinalaisista ja korealaisista koottuihin armeijoihin ja laivastoihin. Vuonna 1236 alettiin myös kääntää Kiinan kirjallisuuden klassikoita mongoliksi. Valtakunnan pääkaupungin siirto Karakorumista Pekingiin (nimellä Khanbalik) aloitettiin 1267. Vuonna 1271 mongolit myös omaksuivat kiinalaisen dynastianimen Yuann, keisarina Tsingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani. Kiinalaisen hallintomallin omaksumisesta huolimatta mongolit kuitenkin pitivät johtavat virat itsellään tai nimittivät niihin Keski-Aasian muslimeita. Muslimit hallitsivatkin suurta osaa kaupankäynnistä Kiinassa Yuan-dynastian aikana. Muutoinkin mongolien hallintorakenne oli varsin epätasa-arvoinen sen mukaan, kuinka varhain kyseinen kansa oli tullut mongolien alistamaksi.

Armeija

Mongolien asevoimien järjestäytyminen pohjasi vanhoihin paimentolaistraditioihin, joita Tsingis-kaani järjestelmällisti ja jalosti. Pienin joukkoyksikkö (arbhan) käsitti kymmenen miestä, kymmenen arbania muodosti sadan miehen jaghunin. Kymmenen jaghunia muodosti edelleen tuhannen miehen mingghanin ja kymmenen mingghania lopulta kymmenen tuhannen tumenin. Kaikki 15-60 vuotiaat, tiukan harjoituksen kestäneet mongolimiehet otettiin armeijaan. Sukulaiset jaettiin tarkoituksella eri yksiköhin, jotta ei syntyisi klaaneihin perustuvia klikkejä. Sen lisäksi mongolit täydensivät armeijaansa alistamistaan kansoista. Mongoliarmeijan erotti muista aikansa armeijoista tiukka järjestelmällisyys ja kuri. Mongolien sotajoukot painottivat yleensä nopeutta ja liikkuvuutta. Tämän takia mongolien ratsuväen haarniska oli suhteellisesti ottaen kevyt. Mongolien tärkeimmät aseet olivat jousi, jonka nuolet läpäisivät jopa haarniskan ja sapeli, joka sekin oli eurooppalaisia miekkoja kevyempi. Mongolit olivat taitavia jousimiehiä (taitoa opetettiin lapsista alken) ja heillä oli muihin ajan sotajoukkoihin verrattuna useampia ja tehokkaampia nuolityyppejä (mm. räjähtävät nuolet, merkinantonuolet). Mongolit eivät mielellään heti antautuneet lähitaisteluun, vaan käyttivät ensin jousiaan kauempaa heikentäen vastustajaa etenkin surmaten tämän hevosia. Mongoleille oli tyypillistä harhauttaa vetäytymisellä, jonka jälkeen takaa-ajoon lähtenyt vihollinen piiritettiin. Mongolien sotaretki oli aina tarkasti suunniteltu ja sitä ennen oli pyritty keräämään kaikki oleellinen tieto vastustajasta ja alueesta. Mongoliarmeijoijen menestys, organisaatio ja liikkuvuus mahdollisti niiden taistelun useilla rintamilla samanaikaisesti. Toisin kuin useat muut liikkuvat soturit, kuten hunnit tai viikingit, mongolit tunsivat myös piiritystekniikat. Mongolit etsivät tarkasti valloitettujen kansojen piirityslaitteiden rakentamiseen kykenevät käsityöläiset ja olivat värväämiensä kiinalaisten insinöörien avulla erilaisten heitinlaitteiden rakentamisen eksperttejä. Mongolien etuna oli myös kyky matkata pitkiä etäisyyksiä jopa poikkeuksellisen kylminä talvina; esimerkiksi jäätyneet joet toimivat mongoleille kuin maanteinä. He olivat myös taitavia jokien ylittämisen tekniikoissa: Ennen mohin taistelua mongolien 30.000:n armeija ylitti tulvivan Sajo joen yhdessä yössä, lyöden sitten Unkarin kuninkaan Bela IV:n joukot.

Uskonto

Mongolien alkuperäistä uskontoa ei kovin tarkasti tunneta, mutta sitä voi luonnehtia shamanismin muodoksi ja se jakoi monia piirteitä muiden Euraasian paimentolaisheimojen uskontojen kanssa. Tärkeitä siinä olivat erilaiset puhdistautumisriitit. Taivas ja maa edustivat jumaluuksia. Mongolit olivat varsin suvaitsevaisia uskonnollisissa kysymyksissä. Islam saapui voimakkaasti Kiinaan mongolivallan aikana, mutta toisaalta mongolit osoittivat suurta kiinnostusta myös taolaisuutta, buddhalaisuutta ja nestoriolaista kristinuskoa kohtaan. Vallattuaan Tiibetin (1252 lähtien) mongolit keskittyivät tiibetiläiseen buddhalaisuuteen, sillä se oli "taianomaisempaa" kuin kiinalainen chan-buddhalaisuus.

Kulttuuri

Ennen Tsingis-kaanin nousua valtaan ei mongoleilla ollut kirjakieltä. Tsingis-kaani ymmärsi kuitenkin, että valtakunnan hallinto vaati myös kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa uiguurien käyttämä kirjaimisto mongolien käyttöön. Tällä kirjaimistolla kirjoitettiin myös mogolien historiankirjoituksen perusteos Salainen historia. Kublain hallituskaudella tiibetiläinen munkki 'Phags Pa loi osin tiibetin kirjoitusjärjestelmän pohjalta uuden, hänen nimeään kantavan kirjoitusjärjestelmän, jolla piti voida kirjoittaa mitä tahansa kieltä. Sitä käytettiin melko pitkään mongolin kirjoittamiseen ja väliaikaisesti sillä kirjoitettiin joitakin muitakin kieliä.

Kirjallisuutta

- Johannes de Plano Carpini, Mongolien historia. Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247. Suom. Sami Jansson, johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Gaudeamus 2003, Helsinki. Katso myös: Yuan-dynastia, Marco Polo Luokka:Mongolia Luokka:Historialliset valtiot ko:몽골 제국 ja:モンゴル帝国 th:จักรวรรดิมองโกล

Tataarit

Tataarit on yhteisnimitys itäisen Euroopan ja Keski-Aasian turkinsukuisia kieliä puhuville ihmisille. Useimmat tataarit elävät Tatarstanin lisäksi muualla Venäjän, Ukrainan ja Puolan keski- ja eteläosissa sekä Bulgariassa, Kiinassa, Kazakstanissa, Romaniassa, Turkissa ja Uzbekistanissa. Yhtensä heitä on noin 8 miljoonaa. Useimmat tataarit ovat muslimeita. Pääosa tataareista - Venäjän Euroopan-puoleisissa osissa - ovat Volgan bulgaarien jälkeläisiä. Nämän joutuivat mongolien valloittamiksi 1200-luvulla, ja ottivat valloittajiensa nimen. Siperian tataarit ovat jäänteitä ennen paljon runsaslukuisemmasta uralilais-altalaisesta kansasta, joka sekottui suomensukuisten ja samojedien samoin kuin mongoliheimojen kassa. Sana tataari tulee ta-ta-mongoleista, jotka 400-luvulla asuivan Gobin autiomaan koilliosissa ja hiittiläisten tunkeuduttua alueelle 800-luvulla vaelsivat etelään ja olivat eräs mongolivaltakunnan perustaneista heimoista. Mongolit tunkeutuivat Tsingis-kaanin pojanpojan Batun johdolla Venäjälle ja perustivat sinne Kultaisen ordan valtakunnan. Tataarit-nimitys laajeni koskemaan alueen alkuperäisiä lähinnä turkinsukuisia asukkaita, jotka sulauttivat pian mongolivalloittajat ja lopulta kaikkia turkkilais-mongolilaisia kansoja. Tunnetuimpia tataariryhmiä ovat Krimin tataarit ja Kazanin eli Volgan tataarit. Tatarstanissa asuu Kazanin tataareja. Krimin tataarit hajotettiin Stalinin aikana, kun Stalin 1944 syytti koko kansaa vehkeilystä saksalaisten kanssa ja karkoitti heidät Krimiltä Keski-Aasiaan. Neuvostoliiton hajottua Krimin tataarit ovat yrittäneet palata kanta-alueelleen joka on nykyisin osa Ukrainaa. Alueella on poliittista liikehdintää, viimeksi vuoden 2005 presidentinvaalien yhteydessä.

Tataarit Suomessa

Suomessa on asunut tataariperheitä jo 1800-luvun alkupuolelta asti. Heistä ensimmäiset muuttivat Suomeen kauppiaiksi pian Suomen sodan jälkeen Venäjältä. Helsingin tataarit perustivat maamme enimmäisen Islam-yhdistyksen 1830 ja seurakunnan 1925. Tataarimiehet osallistuivat toiseen maailmansotaan Suomen armeijan riveissä. Nykyisin Suomessa on noin 700 tataaria, joilla on moskeija myös Järvenpäässä ja Tampereella. He ovat pysyneet erossa myöhemmin tulleista muslimeista, eikä seurakuntiinkaan oteta jäseniksi muita kieliä puhuvia. Tataarit ovat integroituneet erittäin hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kuuluisia tataareja

- Alsou, poplaulaja
- Marat Safin, tennispelaaja Luokka:Tatarstan Luokka:Turkkilais-tataarilaiset kansat ja:タタール

Osmanien valtakunta

Ensimmäisen hallitsijansa mukaan nimetty Osmanien valtakunta (myös: Ottomaanien imperiumi, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) oli olemassa 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun. Turkkilaiset osmanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä jäi jäljelle nykyinen Turkki.

Historia

Nousu

1300-luvulla turkkilainen Osman I (Uthmān) perusti pienen emiirikunnan Iznikin kaupungin ympärille. Valtakunta laajentui 1300–1400-luvuilla käsittämään Bysantin valtakunnan alueet, nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin ja Krimin. 1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Osmanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti. Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571 jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit. Wien pelastui uudelleen 1683 ja nyt osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan taa.

Rappeutuminen ja mureneminen

:Pääartikkeli: Osmanien valtakunnan rappeutuminen ja mureneminen 1800-luvulta alkaen valtakunta heikentyi ja Euroopan valtiot ottivat sen alueet Pohjois-Afrikassa siirtomaikseen, vaikka Egypti säilyi virallisesti osana osmanivaltakuntaa. Venäjä havitteli monia alueita, joista käytiin Krimin sota 1853–1856 ja Turkin sota 1877–1878. Ensimmäisessä maailmansodassa valtakunta liittyi keskusvaltojen puolelle ja sodan jälkeen valtakunta jaettiin voittajavaltojen kesken, ja suurin osa Anatoliaa annettiin Kreikalle, jonka armeija ryhtyikin välittömästi miehityssotaan. Turkkilaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä, vaan taistelivat Mustafa Kemalin johdolla valloittajia vastaan. Vuonna 1922 valloittajat oli ajattu pois nykyisen Turkin alueelta ja Turkki julistettiin tasavallaksi seuraavana vuonna.

Katso myös

- Osmanien sodat Euroopassa

Hallitsijat

Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey, vuodesta 1383 arvonimi oli sulttaani. Sulttaaniin alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.

- Osman I (1299-1326; bey)
- Orhan I (1326-1359; bey)
- Murad I (1359-1389; sulttaani vuodesta 1383)
- Beyazid I (1389-1402)
- Mehmed I (1403-1421)
- Murad II (1421-1451)
- Mehmed II Valloittaja (1451-1481)
- Beyazid II (1481-1512)
- Selim I (1512-1520)
- Suleiman (Süleyman) I Suuri (1520-1566)
- Selim II (1566-1574)
- Murat III (1574-1595)
- Mehmed III (1595-1603)
- Ahmed I (1603-1617)
- Mustafa I (1617-1618)
- Osman II (1618-1622)
- Mustafa I (1622-1623)
- Murat IV (1623-1640)
- Ibrahim I (1640-1648)

- Mehmed IV (1648-1687)
- Suleiman II (1687-1691)
- Ahmed II (1691-1695)
- Mustafa II (1695-1703)
- Ahmed III (1703-1730)
- Mahmud I (1730-1754)
- Osman III (1754-1757)
- Mustafa III (1757-1774)
- Abd-ul-Hamid I (1774-1789)
- Selim III (1789-1807)
- Mustafa IV (1807-1808)
- Mahmud II (1808-1839)
- Abd-ul-Mejid (1839-1861)
- Abd-ul-Aziz (1861-1876)
- Murat V (1876)
- Abd-ul-Hamid II (1876-1909)
- Mehmed V Resad (1909-1918)
- Mehmed VI (1918-1922)
- Abdul Mejid II, Kalifina (1922 - 1924)

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.

Kulttuuri

:Pääartikkeli: Osmanien kulttuuri Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 2/3 osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä - myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä. Luokka:Osmanien valtakunta ko:오스만 제국 ja:オスマン帝国の君主

1774

Tapahtumia

- 10. toukokuuta - Ludvig XVI:sta tulee Ranskan kuningas
- 21. heinäkuuta - Kuchuk-Kainarjin rauhansopimus allekirjoitetaan Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan välillä, mikä lopettaa vuonna 1768 alkaneen Venäjän-Turkin sodan.
- Tutkimusmatkailija James Cook löysi Niuen ja Norfolkinsaaren toisella eteläisen Tyynenmeren matkallaan

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:1700-luku ms:1774 ko:1774년 simple:1774

1799

Tapahtumia

- Napoleon Bonapartesta Ranskan hallitsija

Syntyneitä

Kuolleita

- 14. joulukuuta - George Washington, Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti Luokka:1700-luku ms:1799 ko:1799년 th:พ.ศ. 2342

1936

Tapahtumia

- 20. tammikuuta - Edward VIII nousi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin kuninkaaksi ja Intian keisariksi isänsä, Yrjö V:n kuoleman jälkeen.
- 23. tammikuuta - Suomessa sisäministeriö kielsi nuorisojärjestö Sinimustien toiminnan.
- 6. - 16. helmikuuta talviolympialaiset Garmisch-Partenkirchenissä, Saksassa
- 26. helmikuuta - 1400 sotilasta valtasi hallintorakennukset Tokiossa. He vaativat kenraali Kazushige Ugakin pidätystä ja Sadao Arakin nimitystä Kwantungin armeijan johtoon. Hirohito määräsi 123 salaliittolaista pidätettäviksi. 19 teloitettiin heinäkuussa.
- 7. maaliskuuta - Versaillesin rauhan vastaisesti Saksan miehittää Reininmaan.
- 1. huhtikuuta - Itävaltaan yleinen asevelvollisuus.
- 5. huhtikuuta ja 6. huhtikuuta - Kaksi eri tornadoa iskee Tupeloon, Mississippiin ja Gainesvilleen, Georgiaan surmaten 233 ja 203 ihmistä.
- 7. huhtikuuta - Cortes erottaa Espanjan presidentin Alcala Zamoran.
- 20. huhtikuuta - Abessinia evakuoi Addis Abeban
- 2. toukokuuta - Keisari Haile Selassie pakeni Adeniin.
- 5. toukokuuta - Italia valloitti Addis Abeban.
- 9. toukokuuta - Italia liitti virallisesti Etiopian itseensä.
- 28. toukokuuta - Alan Turing lähetti On Computable Numbersin julkaistavaksi
- 17. heinäkuuta - Espanjan sisällissota: Kapina Marokossa. Francisco Franco ja muut kenraalit liittyvät vallankaappaukseen vasemmistohallitusta vastaan.
- 18. heinäkuuta - Francon joukot nousevat maihin Marokossa ja Barcelonassa.
- 5. elokuuta - Sotilasvallankaappaus Kreikassa, Ioannis Metaxas valtaan.
- 1. lokakuuta - Franco nimitettiin Jefe del Estadoksi Burgosissa.
- 25. lokakuuta - Italian ja Saksan ystävyyssopimus, "Rooman-Berliinin akseli"
- 13. lokakuuta - Säännöllinen lauttaliikenne alkoi Doverin ja Calaisin välillä.
- 23. lokakuuta - Saksan Legion Condor liittyy Espanjan falangisteihin.
- 3. marraskuuta - Franklin D. Roosevelt valitaan uudelle kaudelle USA:n presidentiksi Alf Landonia vastaan.
- 16. marraskuuta - Edward VIII ilmoitti pääministerille aikovansa naida Wallis Simpsonin.
- 25. marraskuuta - Saksa ja Japani solmivat anti-komintern-sopimuksen Neuvostoliittoa vastaan. Italia liittyi sopimukseen 1937.
- 10. joulukuuta - Edward VIII luopui kruunusta.
- 12. joulukuuta - Yrjö VI kruunattiin Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaaksi
- 12. joulukuuta - Xi'anin tapaus: Kenraalit kaappaavat Chiang Kai-shekin pakottaakseen hänet liittoon kommunistien kanssa Japania vastaan.

Syntyneitä

- 10. tammikuuta - Stephen Ambrose, historioitsija (k. 2002)
- 10. tammikuuta - Robert Wilson, fyysikko, radioastronomi, Nobel-voittaja 1978
- 11. helmikuuta - Burt Reynolds, näyttelijä
- 18. maaliskuuta - Frederik Willem de Klerk, Etelä-Afrikan presidentti
- 19. maaliskuuta - Ursula Andress, näyttelijä
- 23. huhtikuuta - Roy Orbison, laulaja (k. 1988)
- 17. toukokuuta - Dennis Hopper, näyttelijä
- 17. toukokuuta - Lars Gustafsson, ruotsalainen kirjailija
- 26. kesäkuuta - Robert Maclennan, brittipolitiikko
- 2. heinäkuuta - Erkko Kivikoski, suomalainen elokuvaohjaaja.
- 31. elokuuta - Matti Klinge, historioitsija, professori
- 2. syyskuuta - Andrew Grove, Intelin perustaja
- 7. syyskuuta - Buddy Holly, laulaja, Rock'n'Roll-pioneeri (k. 1959)
- 29. syyskuuta - Silvio Berlusconi
- 5. lokakuuta - Václav Havel, tšekkiläinen kirjailija ja poliitikko

Kuolleita

- 18. tammikuuta - Rudyard Kipling, kirjailija
- 20. tammikuuta - Yrjö V, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin kuningas, Intian keisari
- 4. helmikuuta - Wilhelm Gustloff, Sveitsin natsipuolueen johtaja, salamurha
- 19. helmikuuta - Billy Mitchell, ilmailupioneeri
- 27. helmikuuta - Ivan Pavlov, fysiologi ja psykologi
- 11. kesäkuuta - Robert E. Howard, fantasiakirjailija
- 18. kesäkuuta - Maksim Gorki, kirjailija
- 20. heinäkuuta - Kenraali José Sanjurjo