Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Raamattu

Raamattu

Raamattu on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä - eli muista erillään oleva - kirja. Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Heprealainen Raamattu Tanakh, jota kristityt kutsuvat Raamatun Vanhaksi testamentiksi, on juutalaisuuden pyhä kirja. Sana 'Raamattu' tulee kreikan kielen sanasta grammata eli 'kirjoitukset'. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet noin tuhannen vuoden aikana 1400 eaa.—100. Vanha testamentti koottiin yhteen vakiintuneeksi kaanoniksi n. vuosina 200 eaa.—90. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti). Raamatussa on 66 erillistä kirjaa, joten kirjana Raamattu on myös eräänlainen pienoiskirjasto. Nämä kirjat on kirjoittanut n. 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, jotka ovat hebrealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat. Raamattu on maailman levinnein kirja, ja se on myös käännetty useammalle eri kielelle kuin mikään muu kirja. Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.

Johdanto

Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Toorasta, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista. Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta, ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksen Jeesuksen kautta - tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa. Jeesuksen Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on kertonut vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntyneen suoran ilmoituksen tuloksena kuten Islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik Logos) on Jeesus Kristus, Kolminaisuuden toinen persoona. Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä oli ympärileikkaus. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste. Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla sama, on se myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa. Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.

Vanha testamentti

elokuvissa Pääartikkeli: Tanakh Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Vanha testamentti kirjoitettiin n. vuosina 1400 — 400 eaa. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. 1500-luvulla luterilaiset jättivät pois muutamia Vanhan testamentin apokryfikirjoja kuten esimerkiksi Makkabealaiskirjat, jotka ovat katolilaisten käytössä. Joidenkin ortodoksisten kirkkokuntien käytössä on vieläkin laajempi Vanhan testamentin versio. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti. Syynä siihen, miksi ortodoksien ja katolisten Raamatussa on mukana myös apokryfikirjat, on varhaisen kreikankielisen Vanhan testamentin käännöksen Septuagintan pitäminen kanonisena. Septuagintassa ovat mukana apokryfikirjat. Luther taas otti apokryfikirjat pois, koska niitä ei ole mukana alkuperäisessä hepreankielisessä kaanonissa, jota mm. Jeesus käytti. Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:
- Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)
- Toinen Mooseksen kirja (Exodus)
- Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus)
- Neljäs Mooseksen kirja (Numeri)
- Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium)
- Joosuan kirja
- Tuomarien kirja
- Ruutin kirja
- Ensimmäinen Samuelin kirja
- Toinen Samuelin kirja
- Ensimmäinen kuninkaiden kirja
- Toinen kuninkaiden kirja
- Ensimmäinen aikakirja
- Toinen aikakirja
- Esran kirja
- Nehemian kirja
- Esterin kirja
- Jobin kirja
- Psalmien kirja
- Sananlaskujen kirja
- Saarnaajan kirja
- Laulujen laulu (vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu)
- Jesajan kirja
- Jeremian kirja
- Valitusvirret
- Hesekielin kirja
- Danielin kirja
- Hoosean kirja
- Joelin kirja
- Aamoksen kirja
- Obadjan kirja
- Joonan kirja
- Miikan kirja
- Nahumin kirja
- Habakukin kirja
- Sefanjan kirja
- Haggain kirja
- Sakarjan kirja
- Malakian kirja

Uusi testamentti

Malakian kirja Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja. Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys). Uusi testamentti kirjoitettiin n. vuosina 50 - 100 kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita. Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Alexandrian piispa Pyhän Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Uuden testamentin virallisen sisällön osalta lähes kaikki kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi. Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:
- Evankeliumi Matteuksen mukaan
- Evankeliumi Markuksen mukaan
- Evankeliumi Luukkaan mukaan
- Evankeliumi Johanneksen mukaan
- Apostolien teot
- Kirje roomalaisille
- Ensimmäinen kirje korinttilaisille
- Toinen kirje korinttilaisille
- Kirje galatalaisille
- Kirje efesolaisille
- Kirje filippiläisille
- Kirje kolossalaisille
- Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
- Toinen kirje tessalonikalaisille
- Ensimmäinen kirje Timoteukselle
- Toinen kirje Timoteukselle
- Kirje Titukselle
- Kirje Filemonille
- Kirje heprealaisille
- Jaakobin kirje
- Ensimmäinen Pietarin kirje
- Toinen Pietarin kirje
- Ensimmäinen Johanneksen kirje
- Toinen Johanneksen kirje
- Kolmas Johanneksen kirje
- Juudaksen kirje
- Johanneksen ilmestys

Raamatun käännöksiä ja versioita

Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000. Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), Psalttari 1551 sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen. 1552 Vuosina Suomessa 1602 ja 1638 asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Sorolainen ja Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Rothovius, joka hankki rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi). Bibliasta tehtiin uusi Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (Uusi testamentti) ja 1685 (Vanha testamentti). Syynä olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. 1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös". Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 ja -38. Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.

Suomenkielisiä


- Wanha Biblia (1642)
- Wanhan Biblian revisio (1683/85)
- Biblia (1776)
- Biblian revisio (1859)
- Vanha kirkkoraamattu (1933/38)
- Uusi kirkkoraamattu (1992)
- Jumalan Kansan Raamattu (Uuras Saarnivaaran käännös) (1992)
- Raamattu Kansalle (1999-)
- Raamattu 2005 (2005-)
- Uuden maailman käännös (Jehovan todistajien käännös)

Antiikin käännöksiä


- Septuaginta
- Vulgata

Alkutekstejä


- Biblia Hebraica Stuttgartensia
- Bysantin tekstilaitos
- Textus Receptus
- Westcott-Hort laitos

Katso myös


- Apokryfikirjat
- Eksegetiikka
- Raamatun historiallisuus
- Raamatun ja Koraanin yhtäläisyydet
- Tanakh

Aiheesta muualla


- Raamattu HTML-versiona
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1992/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1933,38/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuosina 1933 ja 1938 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible Raamattu.uskonkirjat.net: Useita Raamatun eri käännöksiä myös alkukielillä ja rinnakkain, tarkka Raamattuhaku]
  - [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku Monipuolinen ja tehokas palvelu 1933/1938 käännöksen tutkimiseen]
  - [http://personal.inet.fi/atk/finbible/ Biblia 1776 ja Raamattu 1938 rinnakkain sekä Apokryfikirjat 1776 ja 1938 rinnakkain]
- Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna
  - [http://www.tky.hut.fi/~rkilta/raamattumaraton/ Projektin etusivu]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/00K%c3%84YTT%c3%96EHDOT Käyttöehdot / oikeudet]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/mp3/q-7/ Äänitiedostot]
- [http://www.sley.fi/luennot/index.shtml Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Raamattuluennot]
- [http://www.rkk-sansa.net/ Radioraamattukoulu - Raamattu kannesta kanteen]
- [http://users.utu.fi/jasmar/docs/rist/ristiriitoja.htm Raamatun ristiriidat selviksi]
- [http://www.hum.utu.fi/uskontotiede/juutalaisuus/juutalaisuus7.htm Juutalainen usko, Turun yliopisto - uskontotiede]
- [http://www.thebricktestament.com/ Raamatun kertomukset LEGO-palikoilla kuvitettuna]
- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Raamat%5Btu%5D
- Mitä Raamattu kertoo itsestään?] Luokka:Raamattu ko:성서 ko:구약성서 zh-min-nan:Sèng-keng ja:聖書 simple:Bible th:คำพยากรณ์ในคัมภีร์ไบเบิลใหม่

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia, jotka ovat ei-kristittyjä, ei pidetä enää valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä kuitenkin erilaisia näkemyksiä, eikä ylläkuvattu päde kaikkiin suuntauksiin. Kristinusko korostaa sitä, että Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle ihmisten takia. Valtaosassa muita uskontoja korostetaan ihmisen omaa panosta ja pyrkimystä pelastukseen. Kristinuskon keskeisimmät dogmit mutoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
- Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Toisaalta historiallisesti monilla kristillisillä organisaatioilla on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei yleisesti katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona. Yleisesti ihmiset, joilla on traditionaalisempi käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta. Tärkein kristinuskon käsite on kuitenkin armo eli lahja, joka annetaan ihmiselle. Usko Jeesukseen on siis sitä että ottaa lahjan vastaan. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista. Alistumisella tarkoitetaan sen myöntämistä ettei ole täydellinen. Sen ei kuitenkaan ajatella asettavan ihmistä Jumalan orjan asemaan, vaan pikemminkin siirtävän tämän synnin orjuudesta Jumalan lapsen ja perillisen asemaan. Myöntämällä epätäydellisyytensä ihminen voi tuoda "likansa" ja epäonnistumisensa Jumalan eteen ja kokea armoa, ettei tarvitse suorittaa tai ollakaan täydellinen. Tämä on historiallisesti äärimmäisen outoa, sillä muut uskonnot laittavat ihmisen täydellistymään. Se että saa jotain niin suurta kuin armo voi saada myös ihmisen antamaan ilmaiseksi jotain pois. Ei siis esim. hyväntekeväisyydellä itsessään voida saavuttaa mitään vaan se on pikemminkin seuraus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö itseään voisi kehittää, mutta saatuaan armoa voi "tekemisen" suorittaa uudesta näkökulmasta.

Symbolit

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Kriitikot ovat ihmetelleet, että suurin maailmanuskonto on ottanut teloitusvälineen tunnuksekseen. Symbolisia selityksiä on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa vertikaalista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "horisontaalista" maailmaulottuvuutta. Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen symboli. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-kh-th-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Hyios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan poika Vapahtaja.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt


- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin. #Yhdysvallat - 223 miljoonaa #Brasilia - 136 miljoonaa #Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa #Meksiko - 85 miljoonaa #Saksa - 61 miljoonaa #Filippiinit - 57 miljoonaa #Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa #Italia - 48 miljoonaa #Nigeria - 45 miljoonaa #Ranska - 44 miljoonaa

Kristillisyyteen liittyvää


- Kristillinen filosofia
- Kristillisyys Suomessa
- Evankelis-luterilainen kirkko
- Gospel-musiikki

Kirjallisuus


- Raamattu
- Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
- Hans Biederman: Suuri symbolikirja
- ms:Kristian zh-min-nan:Ki-tok-kàu ko:기독교 ja:キリスト教 simple:Christianity th:คริสต์ศาสนา

Juutalaisuus

:Tämä on artikkeli juutalaisesta uskonnosta. Juutalaisisesta kansasta kertoo Juutalaiset. Juutalaiset Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Jumalan kansan uskonnollinen yhteisö. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaiseen uskoon uskova ei ole automaattisesti juutalainen, ellei ole syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntymisen kautta liity juutalaiseen seurakuntaan ja yhteisöön. Uskonnollisesti juutalaisuus on ajallisesti kristinuskon edeltäjä, mutta Uuden Testamentin tapahtumat erottivat juutalaisuuden kristinuskosta. Juutalaisuus perustuu talmudin määrittelemään lakiin ja sen noudattamiseen, kun taas kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnouseminen sovitti lain rikkeet. Juutalaisuudessa ei yleensä uskota Jeesuksen messiaanisuuteen, vaikka messiaaniset juutalaiset siihen uskovatkin. Muut juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanisia juutalaisia juutalaisiksi, vaan laskevat heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesuksen messiaanisuuteen. Messiaaniset juutalaiset seuraavat sekä juutalaisten että raamatullisten tapojen ja juhlien perinteitä. Juutalaisia asuu Yhdysvalloissa (5,8 miljoonaa), Israelissa (5,3 miljoonaa) ja Euroopassa alle kaksi miljoonaa. Yhteensä juutalaisia on 13-15 miljoonaa. Juutalaisuuden raja-alueella on Messiaaninen juutalaisuus, johon kuuluvat synagoogat noudattavat juutalaista synagoogajumalanpalvelusta (riittiä), ympärileikkausta ja tapakulttuuria, mutta korostavat historiallisen Jeesuksen messiaanisuutta. Messiaaniset synagoogat pitävät itse itseään juutalaisina, ja usein huomattava osa niiden jäsenistä on juutalaisia edellä kuvatun matrilineaarisen periaatteen mukaan. Toisaalta ortodoksi-, reformi- ja liberaalijuutalaisuus pitää Messiaanisia synagoogia kristillisinä kirkkoina ja siten ei-juutalaisina. Sama on myös Israelin valtion virallinen kanta. Juutalaisuuden pohjalta on kehittyivät kristinusko ja islam. Myös Vapaamuurarius, etenkin Suomen vapaamuurariuteen voimakkaasti vaikuttanut skottilainen riitti, on saanut voimakkaita vaikutteita juutalaisuudesta.

Juutalainen jumalanpalvelus

Vapaamuurarius Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja. Juutalaisen riitin eli seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus on Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston harjoittama rituaalinen uhripalvelus. Koska Jerusalemin temppeliä ei kuitenkaan ole ollut sen jälkeen, kun Rooman keisari Tiitus tuhosi sen vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, temppelijumalanpalvelusta ei ole voitu tuon jälkeen käytännössä harjoittaa. Nykyisen juutalaisuuden piirissä vallitsee syvä erimielisyys siitä, tulisiko Jerusalemin temppeli rakentaa uudelleen ja voitaisiinko temppelijumalanpalvelus jälleen ottaa käyttöön. Käytännössä juutalaisen seurakuntajumalanpalveluksen muodostaakin nykyään synagoogajumalanpalvelus, jolla ovat omat traditionsa ja vakiintuneet liturgiset rakenteensa. Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voi taas jakaa käytännölliseen ja spirituaaliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Spirituaalinen taso taas ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalaan harjoittamiseen.

Juutalainen tapakulttuuri

Juutalainen uskonto liittyy kiinteästi arkipäiväiseen elämään ja käytäntöihin. Uskonnossa annetaan ihmisille lukematon määrä erilasia ohjeita, jota noudattaen pitäisi elää. Lakien noudattamisesta ei ole luvattu mitään erityistä palkkioita, kuten kristittyjen iänkaikkinen elämä, mutta juutalaiset uskovat, että on heidän velvollisuutensa noudattaa näitä lakeja. Juutalaiset uskovat lisäksi, että näiden lakien noudattaminen on heidän velvollisuutensa, eikä heidän asiansa ole arvioida tuleeko ei-juutalaisten myös noudattaa näitä lakeja. Tärkein ohje juutalaisuudessa koskee lepopäivän (shabat) pyhittämistä, joka on viikon seitsemäs päivä. Koska viikko alkaa (tai alkoi) sunnuntaista, niin tuo seitsemäs päivä on lauantai. Myöhemmin, kun kristityille tuli identiteettikriisi ja he halusivat erottua juutalaisista, he vaihtoivat tuon päivän Kristuksen taivaaseenastumispäivään, joka oli sunnuntai. Juutalaiset katsovat, että tuon lepopäivä alkaa perjantai-iltana, kun aurinko laskee. Koska he haluavat olla varmoja, että eivät riko shabattia, niin tähän lasketaan vielä kahden tunnin varoaika. Shabatin vietto alkaa siis kaksi tuntia ennen kuin aurinko laskee perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana, kun aurinko laskee. Sellaisissa paikoissa, joissa aurinko ei laske, kuten napapiirin yläpuolella, noudatetaan joko pääkaupungin aikoja tai Jerusalemin aikoja. Tästä päättää seurakunnan rabbi. Toinen ohje, joka vaikuttaa oleellisesti juutalaiseen arkipäivään koskee ruokavaliota. Toorassa on tarkkaan määrätty, mitä eläimiä saa syödä ja miten ne on valmistettava, jotta ne kelpaavat syötäväksi. Jos ruoka on valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, se on kosher eli sallittu. Mikäli ruoka ei ole sallitua se on trefa eli kiellettyä. Erilaisista säädöksistä johtuen juutalainen ruokaperinne onkin kehittynyt vuosisatojen saatossa omaksi hyvin rikkaaksi kokoelmaski erilaisia reseptejä, joissa on vaikutteita slaavilaisesta ja välimeren ruokakulttureista. Lisäksi juutalaiseen elämään vaikuttaa lukuisat juutalaiset juhlapyhät
- Jom Kippur eli suuri sovituspäivä ja uusi vuosi sijoittuvat länsimaisen kalenterin mukaan syys-lokakuulle.
- Lehtimajajuhlaa eli sukkotia vietetään syksyllä ja silloin muistellaan juutalaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta halki autiomaan.
- Hanukka osuu kristittyjen joulun tienoille vuoden pimeimpään aikaan. Juhlassa muistellaan tapahtumia, joiden ansiosta Jerusalemissa sijaitseva temppeli saatiin vallattua takaisin juutalaisille.
- Kristittyjen pääsiäisen aikoihin vietetään pesahia, jossa muistellaan, niitä vaiheita, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Viikon kestävä juhla aloitetaan seder-aterialla, johon kuuluu olennaisena osana monien tapahtumien kertaamista tapahtumista, jotka johtivat orjuudesta vapautumiseen.
- Seitsemän viikon päästä pesahista on kaksipäiväinen savuot-juhla, jota vietetään Tooran saamisen muistoksi.
- Keväällä vietetään myös purim-juhlaa, johon sisältyy kaikenlaista hassuttelua hullunkurisissa naamiovaatteissa. On kuitenkin virheellistä uskoa, että kaikki juutalaiset noudattaisivat näitä erilaisia juutalaisia tapoja samalla tavalla. Uskovaiset juutalaiset noudattavat hyvinkin tarkasti kaikkia mahdollisia juutalaisuuteen kuuluvia säädöksiä, mutta maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana, niin että juutalaisuus näkyy vain hyvin pieninä yksityiskohtina jos lainkaan arkipäiväisessä elämässä.

Katso myös


- Tanakh
- Juutalainen filosofia
- Luettelo tunnetuista suomenjuutalaisista

Aiheesta muualla


- Encyclopaedia Judaica, CD-ROM Edition - laaja tietolähde
- [http://www.jta.org/ Jewish Telegraphic Agency] - Juutalaisen maailman uutisia
- [http://www.ou.org/ Ortodoksiliitto], suuri amerikkalainen ortodoksisynagoogien katto-organisaatio
- [http://www.chabad.org/ Chabad Lubavitch], merkittävä juutalaista lähetys- ja koulutustyötä tekevä kansainvälinen järjestö, pieni toimisto myös Suomessa
- [http://www.jchelsinki.fi/ Helsingin juutalainen seurakunta]
- [http://www.students.tut.fi/~dla/ Juutalaisen ruokaperinteen reseptejä] ja:ユダヤ教 ko:유대교 ms:Yahudi nb:Jødedom simple:Judaism th:ยูได zh-min-nan:Iu-thài-kàu Luokka:Juutalaisuus Luokka:Israel

Heprea

Heprea (ha-'ivrit) on Israelin virallinen kieli. Sitä puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä. Hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle heprealaisella kirjaimistolla, joka koostuu pelkistä konsonanttimerkeistä. Vokaalit voidaan merkitä näkyviin erillisillä vokaalimerkeillä, mutta yleensä ne jätetään pois.

Heprean historialliset kehitysvaiheet


- Vanhan testamentin heprea perustuu n. vuosina 1200-200 e.Kr. puhuttuun eteläheprealaiseen puhekieleen. Heprean pohjoisemman murteen oletetaan olleen lähempänä foinikian kieltä. Vanhaa testamenttia vanhempia hepreankielisiä tekstejä tunnetaan, mutta ne eivät kuulu kirjalliseen kaanoniin; Lähi-idästä on myös tavattu tekstejä hepreaa lähellä olevilla seemiläiskielillä, joten on mahdollista puhua kokonaisesta kanaanilaisten kielten ryhmästä, johon heprea kuuluu. Näistä tärkein on heprean jälkeen tietenkin foinikia, mutta sen lisäksi tunnetaan mm. moabin kieleksi kutsuttu kielimuoto. Heprea ei välttämättä ollut alun perin juutalaisten oma kieli, vaan jotkut olettavat heidän omaksuneen sen vasta kanaanilaisilta heimoilta asettuessaan ensimmäisen kerran asumaan Israeliin. Aiemmin he ovat saattaneet puhua hyvinkin erilaista kieltä. Tavallisimmin oletetaan sen olleen seemiläinen kieli, mutta lähempänä arameaa tai akkadia.
- Mišnan heprea. Mišnaksi kutsutaan juutalaisen filosofisen viisauskirjallisuuden, Talmudin, ydinosaa. Mišnan heprea vastaa noin vuosien 200 e.Kr. - 200 j.Kr. aikana Palestiinassa puhuttua hepreaa. Tuohon aikaan heprea oli puhekielenä jo väistymässä aramean tieltä, joten Mišnan hepreassa on havaittavissa aramean vaikutusta.
- Keskiajan heprea. Juutalaisten hajaannuksen aikana heprea oli yksinomaan kirjakieli. Tärkeä juutalainen sivistyskeskus oli arabien hallitsema Espanja (al-Andalus), jossa laadittu hepreankielinen kirjallisuus levisi muidenkin maiden juutalaisten tietoon ja käyttöön.
- Uusheprea. Heprean elvytys puhekieleksi otti varaslähdön 1700-luvulla, kun Haskala-sivistysliikkeen kummi Moses Mendelssohn koetti käyttää hepreaa maallisen valistuskirjallisuuden kielenä. Seuraavalla vuosisadalla Mendele Moicher Sforim (Mendel Abramovitš) kirjoitti proosakirjallisuutta, jossa hän pyrki kuvaamaan oman aikansa juutalaisgeton elämää hyödyntämällä kaikkia aikaisempia heprean tyylejä. Se heprea, joka sittemmin kehittyi Palestiinassa puhekieleksi, oli samalla tavoin eklektistä kuin Mendele Moicher Sforimin heprea. Sittemmin on kyllä pyritty tekemään korjausliikkeitä virallisen kielenkäytön lähentämiseksi Raamatun hepreaan, ja monet myöhemmistä tyyleistä saadut sanat ja vaikutteet ovat jääneet käytöstä.

Heprean kirjoittaminen

Hepreaa kirjoitetaan seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle pelkillä konsonanttimerkeillä. Uskonnollisissa teksteissä ja esimerkiksi sanakirjoissa vokaalit on merkitty konsonanttien yhteyteen pienillä piste- ja viivamerkeillä. Tätä pisteytystä kutsutaan nikkudiksi. Heprean aakkosissa ei ole isoja ja pieniä kirjaimia erikseen, mutta kylläkin erilaisia tyylejä (kursiivi, kirjoituskirjaimet jne.), jotka voivat erota toisistaan paljonkin. Mielenkiintoinen on ns. Raši-kirjoitus, tyyli, jota käytetään pääasiassa Talmudissa, ja sielläkin vain tämännimisen rabbin kirjoittamien kommentaarien painamiseen.

Nikkud (vokalisaatio)

Nikkudin kehittäjinä pidetään 700-luvun juutalaisia oppineita, masoreetteja. Masoreettien aikana heprea ei ollut enää elävä kieli, mutta juuri siksi masoreetit kehittivät erittäin tarkan jaottelun, jossa merkittiin niin pitkät, lyhyet kuin erittäin lyhyetkin vokaalit omilla merkeillään. Masoreettien vokaalioppia on jonkin verran yritetty kyseenalaistaa, mutta nykytutkimus pitää sitä varsin luotettavana olosuhteet huomioiden: masoreettien aikana heprea ei tosin enää ollut puhekieli, mutta heidän nikkudinsa perustuu ainakin autenttiseen traditioon. Heprean vokalisointimerkit ovat:
- patax, vaakaviiva kirjaimen alla (hyvin lyhyt a)
- qamatz, pieni alaspäin osoittava "tikari" kirjaimen alla (asemasta riippuen joko pitkä a tai lyhyt o)
- segol, kolme pistettä kärjellään seisovaksi kolmioksi asetettuna kirjaimen alla (avoin, ä-mäinen e)
- tzere, kaksi pistettä vaakasuunnassa kirjaimen alla (e)
- xiriq, piste kirjaimen alla (i)
- xolam, piste kirjaimen päällä (o)
- qubutz, kolme alamäkeen laskeutuvaa pistettä kirjaimen alla (lyhyt u)
- šuriq, käytetään VAIN yhdessä matres lectionis -kirjaimen vav (yleensä konsonantti v) kanssa; yksinäinen piste, joka sijoitetaan vav-kirjaimen keskikohdalle sen vasemmalle puolelle.
- šva, kaksi päällekkäistä pistettä, jotka merkitsevät hyvin lyhyttä (tai ääntymättä jäävää) e:tä. Švaavokaalin pisteet voidaan liittää muidenkin vokaalien merkkien oikealle puolelle ilmaisemaan, että asianomainen vokaali ääntyy hyvin lyhyenä.

Begadkefat ja dageš

Ryhmä heprean konsonanttikirjaimia - bet, gimel, dalet, kaf, pe ja tav - voivat ääntyä joko sulkeumaäänteenä tai sitä vastaavana hankausäänteenä, esimerkiksi kaf-kirjain voi olla joko k tai saksan ach-äänne, pe-kirjain voi olla joko p tai f. Muistisääntönä käytetään mitään merkitsemätöntä sanaa begadkefat, johon nämä kaiki kirjaimet kuuluvat. Pääsääntöisesti begadkefat-kirjain on sanan alussa aina sulkeumaäänne (esim. b, k, p), sanan sisällä ja lopussa vastaava hankausäänne (v, ach-äänne, f). Jos kirjaimen sisään kirjoitetaan piste, ns. dageš, se äännetään sanan keskellä tai lopussakin sulkeumaäänteenä. Raamatun hepreassa yllä oleva sääntö koski myös g:tä, d:tä ja t:tä, jotka tulisi oikeastaan ääntää myös hankausäänteinä silloin kun niissä ei ole dagešia: g:stä tulisi tällöin se äänne, joka kirjoitetaan IPA:n foneettisessa transkriptiossa kreikkalaisella gamma-kirjaimella [γ](ach-äänteen soinnillinen vastine), d:stä tulisi [ð] (kuten englannin sanassa this) ja t:stä tulisi [θ]-äänne, kuten englannin sanassa thick. Käytännössä näiden kohdalla ei kuitenkaan noudateta enää moista tapaa, ilmeisesti siksi, että jiddiš ym. juutalaisten aiemmin äidinkielenään puhumat kielet eivät antaneet tukea näille vaikeille äänteille. Erikoistapaus on tav (aakkosten lopussa oleva t-kirjain). Jiddišiä puhuvien askenaasijuutalaisten tapana oli ääntää sananloppuinen tav, jonka siis periaatteessa olisi pitänyt olla sama äänne kuin th englannin sanassa thick, ässänä. Niinpä esim. sanasta bat "tyttö, tytär" tulikin bas. Tätä ääntämystä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltain juutalaisten keskuudessa jonkin verran - esimerkiksi poikien bar mitzva ("hyveen poika") -seurakuntaanottojuhlien vastineeksi tytöille pidettävä juhla onkin Yhdysvalloissa nimeltään bas mitzva, ei bat mitzva, kuten odottaisi. Käytäntö ei kuitenkaan ole Yhdysvalloissakaan johdonmukainen: esimerkiksi rotareihin ja lionseihin verrattavan "Liiton pojat" -järjestön nimeä ei translitteroidakaan B'nai Bris, kuten voisi odottaa, vaan B'nai Brith, joka tuleekin lähemmäksi raamatunheprealaista ääntämistä. Dageš-merkkiä käytetään myös muilla kirjaimilla kuin begadkefatilla, jolloin se tarkoittaakin kaksinkertaista konsonanttia - esimerkiksi Mossad kirjoitetaan dagešilla. Nykyisraelilaisessa hepreassa kaksoiskonsonantteja ei kuitenkaan käytännössä äännetä erilaisina. Sananloppuista h:ta (heprean he-kirjainta) käytetään ilmoittamaan, että sana päättyy vokaaliin (tyypillisesti a:han). Mutta jos siellä oikeasti kuuluu h-äänne, tämä ilmaistaan kirjoittamalla he-kirjaimen sisään dageš.

Matres lectionis

Nykyheprean vokaalien pituudet ovat sikäli yksinkertaistuneet, että nikkudin sijasta pärjätään erinomaisesti ns. matres lectionis-kirjoitustavalla, jossa vokaalit kirjoitetaan sopivasti valituilla konsonanttikirjaimilla, ts. o ja u merkitään vav-kirjaimella (konsonanttina se äännetään v), i ja e merkitään jod-kirjaimella (joka on konsonanttina sama kuin suomen j), ja sanan lopussa h-kirjain (he) merkitsee mitä tahansa loppuvokaalia. Niiltä osin kuin nikkud-merkki ei ilmoita äännettävän vokaalin pituutta, raamatullisessa hepreassa matres lectionis -kirjain yhdistettynä vastaavaan nikkudiin täydensi nikkudin antaman tiedon vokaalin laadusta pituustiedolla. Matres lectionis -merkki saatettiin kuitenkin jättää kirjoittamatta silloinkin kun vokaali oli pitkä. Tätä kutsutaan defektiiviseksi kirjoitustavaksi (defective scriptum), kun taas nikkudin ja matres lectionis -merkin yhteiskäyttöä sanotaan täydeksi kirjoitustavaksi (plene scriptum). Raamatun hepreassa on monia sanoja, joilla molempia kirjoitustapoja esiintyy rinnakkain.

Nykyinen kirjoitustapa

Alun perin matres lectionis -kirjoitustapaa oli äännehistoriallisista syistä luvallista käyttää vain tietyissä sanoissa, kun taas toisten sanojen vokalisointi oli merkittävä pelkästään nikkudilla. Nyttemmin matres lectionis -kirjaimia käytetään yleisesti niin lyhyiden kuin pitkienkin vokaalien merkitsemiseen sellaisissa teksteissä, joista nikkudin pisteet ja viivat puuttuvat; Heprean kielen akatemian suosituksia noudattaa tuskin kukaan. Sananloppuinen vokaali merkitään hepreassa kirjoittamalla sanan viimeisen konsonantin jälkeen H-kirjain. Niinpä englannin tapa kirjoittaa raamatullisten nimien loppuun -h - Jedediah, Noah, jne., on heprean vaikutusta.

Raamatullinen heprea, ketiv ja qere

Hepreankielinen Vanha testamentti eli Tanakh (T-N-K = Tora, Nevi'im ve-Ktuvim = "Laki, profeetat ja kirjoitukset" - ts. Mooseksen kirjat, profeettakirjat ja historiakirjat) käyttää nikkudin lisäksi painomerkkejä sekä muodollisen ääneenluvun, resitoinnin, rytmitysmerkkejä. Lisäksi siihen kuuluu ns. qeren (lukutavan) ja ketivin (kirjoitustavan) eroa selventäviä merkintöjä. Nykyään tieteellisesti merkittävin Tanakh-editio lienee Biblia Hebraica Stuttgartensia, ns. Kittelin edition nykyaikaistettu versio. Ketiv tarkoittaa sitä, miten teksti on kirjoitettu: tekstiä ääneen luettaessa on kuitenkin perinteisesti poikettava ketiv-sanamuodosta eräin kohdin ja luettava (qere) tietyt sanat toisin. Kuuluisa esimerkki tästä on Jumalan nimi, joka kirjoitetaan neljällä konsonanttikirjaimella JHVH - tästä kirjainyhdistelmästä käytetään mielellään kreikankielistä nimeä "tetragrammaton". Nimen oletetaan ääntyneen Jahve, mutta koska "Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu", masoreetit eivät koskaan uskaltaneet merkitä JHVH-kirjainten, ketiv-muodon, oheen oikeaa nikkudia. Koska JHVH-nimen qere eli ääneenlukutapa oli Adonai, Herra, jonka konsonanttikirjaimet olisivat olleet 'DNJ, masoreetit varustivat tetragrammatonin aina qeren mukaisella nikkudilla. Heprean lukuperinteestä tietämättömät kristityt asianharrastajat tulkitsivat tämän niin, että Jumalan nimi olisi Jahovah, ts. Jehova. Tätä väärinkäsitystä ylläpitävät edelleen Jehovan todistajat omassa raamatuntulkintaperinteessään.

Heprean alkuperä

Heprea kuuluu afroaasialaiseen kielikuntaan, sen seemiläiseen haaraan, ja se oli alkujaan erittäin läheistä sukua foinikian kielelle ja roomalaisten hävittämässä Karthagossa puhutulle puunin kielelle. Arabia on kaukaisempaa sukua, mutta sukulaisuus näkyy kyllä esim. sellaisissa sanoissa kun ar. salam, he. šalom "rauha" tai ar. maghreb, he. macarav "länsi", ar. Misr, he. Mitzrajim "Egypti".

Heprean kuihtuminen ja elvytys puhekieleksi

Heprean kieltä puhuttiin yli 2000 vuotta sitten juutalaisten keskuudessa, mutta aramean kieli korvasi sen muissa kuin uskonnollisissa yhteyksissä. Heprean kieli on elvytetty 1900-luvulla. Sen jälkeen kun heprea jäi käytöstä puhekielenä, sitä käytettiin yhä juutalaisten sivistyskielenä ennen muuta talmudistisessa kirjallisuudessa. Tällöin hepreaan vaikutti voimakkaasti mm. arabian kieli, eikä vähiten siksi, että arabien valtaama Pyreneiden niemimaa oli tärkeä juutalainen kulttuurikeskus. Valistuksen aikakaudella juutalaisten keskuudessa syntyi Haskala, sivistysliike, joka nosti yhdeksi tavoitteekseen heprean maallistamisen ja nykyaikaistamisen. Haskala ei johtanut pysyviin seurauksiin, mutta nationalismin aikakaudella venäjänjuutalainen Eliezer Jitzhak Perlman, sittemmin Eliezer Ben Jehuda, muutti Israeliin, silloiselle brittien hallitsemalle Palestiinan mandaattialueelle luodakseen heprean uudelleen Israelin kansan puhekieleksi Israelissa. Hän ryhtyi kehittämään sanastoa nykyaikaisen elämän tarpeisiin ja toimi heikosta terveydestään huolimatta aktiivisesti mm. lehtimiehenä ja opettajana edistääkseen heprean kielen asiaa. Projektin onnistumisen katsotaan johtuneen kahdesta tekijästä: ensinnäkin Palestiinaan monista eri maista muuttavat juutalaiset tarvitsivat yhteisen, neutraalin puhekielen, ja toiseksi heprean pahin kilpailija, jiddišin kieli, oli leimautunut takapajuiseksi gettoslangiksi eli edusti juuri sitä puolta juutalaisuudessa, jota sionistit olivat paenneet Israeliin. Toisen maailmansodan jälkeen jiddišin mainetta huononsi myös sen sukulaisuus saksan kieleen, jonka kanssa suuri osa juutalaisista ei ymmärrettävistä syistä halunnut olla missään tekemisissä. Nykyheprea oli osa uutta vahvan ja voimakkaan, keskitysleirit ja pogromit voittaneen tulevaisuuden juutalaisen identiteettiä.

Vieraiden kielten vaikutus hepreaan

Nykyheprea on sanastoltaan yllättävän lähellä Raamatun hepreaa, mutta on täydentänyt vanhatestamentillista ainesta lainaamalla runsaasti aineksia länsimaisesta sivistyssanastosta (fizi = fyysinen, fysikaalinen, ximi = kemiallinen, matematiqa ym.), arabiasta, arameasta ja jiddišistä. Englantilaislainat kuuluvat hepreaan kuten muihinkin nykykieliin, mutta ennen muuta puhuttuun slangiin - teknillisen terminologian puolella heprea on varsin omavarainen. Fraseologia ja lauseoppi ovat saaneet vaikutteita eurooppalaisista kielistä, eivätkä vähiten venäjästä ja puolasta. Myös kansainväliset lainasanat heprealaistetaan mielellään venäläisillä päätteillä: proteqtzija. Jatkuvasti uudet maahanmuuttajien aallot tuovat omia mausteitaan kadun slangiin, ja israelilaiset näytelmäkirjailijat valittavatkin, että on mahdotonta kirjoittaa ajan hermolla pysyvää puhekielistä draamaa. Tämä ei kuitenkaan haittaa kabareetaiteilijoiden ja estradikoomikoiden tahtia, joiden sanaleikit löytävät aina nopeasti tiensä heprean slangiin. Myös arabialaisperäiset slangisanat ovat tavallisia. Koska heprea pyhänä kielenä ei tunne kirosanoja eikä rivouksia, joita kuitenkin Israelin ankarissa oloissa tarvitaan paljon, ne on täytynyt lainata jiddišistä tai arabiasta. Nykyheprea eroaa raamatun hepreasta ehkä eniten ääntämiseltään ja lauseopiltaan. Eurooppalaiselle vaikeita kurkkuäänteitä (qof, 'ain, xet) ei yleensä vaivauduta lausumaan oikein: itse asiassa ainoastaan arabimaista muuttaneet ns. orientaalijuutalaiset osaavat ääntää nämä äänteet, koska ne ovat saaneet tukea arabiasta, mutta koska eurooppalaisperäiset askenaasijuutalaiset ovat tavallisesti paremmin koulutettuja ja vierastavat taikauskoisina pitämiään orientaalijuutalaisia, myös näiden ääntämistapa, vaikkakin lähempänä heprean raamatullista ääntämystä, on Israelissa jäämässä alaluokkaisuuden merkiksi. 'Ain-kirjaimella merkittiin alun perin laryngaaliäännettä, jollainen esiintyy esimerkiksi 'Abd-alkuisten arabialaisten nimien ensimmäisenä äänteenä (tarkassa siirrekirjoituksessa tätä merkitään pienellä c-kirjaimella: cAbdullah). Nykyään 'ain on samanlainen katkoksen merkki kuin edellä mainittu alif-kirjain. Qof-kirjain on alkujaan tarkoittanut hyvin takaista ja velarisoitunutta k-äännettä, joka myös arabian siirrekirjoituksessa merkitään q:lla; nykyään q on yksinkertaisesti tavallinen k, ja sitä käytetään k-äänteen kirjoittamiseen vierasperäisissä sanoissa, koska heprean varsinainen k-kirjain, kaf, on usein sanan sisällä ja lopussa ach-äänteen merkki. Vielä merkittävämpää on, että nykyheprean verbien käyttö on muovautunut jiddišin ja muiden eurooppalaisten kielten aikamuotojärjestelmän mukaiseksi, kun taas aidoissa seemiläisissä kielissä, kuten raamatun hepreassa ja arabiassa, aspektin ilmentäminen on tärkeämpää kuin aikamuodot. Monet raamatulliselle heprealle ominaiset mielenkiintoiset lauserakenteet ovatkin nykyhepreassa saaneet väistyä standardieurooppalaisten ilmaisutapojen tieltä. Esimerkiksi adjektiiveilla ei ollut muinaishepreassa vertailumuotoja, jolloin esim. ajatus "hän on vahvempi kuin muut miehet" jouduttiin ilmaisemaan sanomalla "hän on miehistä vahva". Nykyhepreassa tätä ei käytetä, vaan sen sijaan on ryhdytty soveltamaan sanoja "enemmän" ja "vähemmän" adjektiivien komparointiin: "hän on enemmän vahva kuin muut miehet" tms.

Heprean kieliopin yleispiirteitä

Heprea on seemiläinen kieli. Niinpä heprean sanojen taivutuksessa sanan vartalokonsonantit - yleensä niitä on kolme, mutta myös kaksikonsonanttisia vartaloita esiintyy - pysyvät tavallisesti muuttumattomina, mutta vokaalit muuttuvat. Tästä syystä muuten seemiläiset kielet käyttävät mielellään konsonanttikirjoitusta: konsonantit ovat varsinaisia merkityksen kantajia, kun taas vokaalit mielletään "liikevoimiksi", jotka mahdollistavat sanan lausumisen. Heprean maskuliinit substantiivit saavat yleensä monikonpäätteen -im, feminiinit -ot. Tästä on kuitenkin jonkin verran poikkeuksia molempiin suuntiin, esimerkiksi mila "sana" saa monikon milim, vaikka onkin feminiini, kun taas šulchan "pöytä", joka on maskuliini, on monikossa šulchanot. Sanavartalo säilyy usein tunnistettavana monikossa, mutta sellaistakin esiintyy, että vokaalimuutokset sotkevat sen hyvin merkillisen näköiseksi - tunnettu esimerkki on ciparon "lyijykynä", monikossa cefronot. Hepreassa ei ole genetiiviä. Se, mitä me kutsumme genetiiviattribuutiksi, jää hepreassa muuttumattomaksi, kun taas genetiiviattribuutin pääsana omaksuu taivutusmuodon, jota kutsutaan konstruktiksi. Konstrukti ei välttämättä eroa substantiivin sanakirjamuodosta muuten kuin nikkudinsa osalta; a-kirjaimeen päättyvät feminiinit saavat yleensä ylimääräisen t:n loppuun: mapa "kartta", mutta mapat Finland "Suomen kartta". Lisäksi maskuliinien monikonpääte -im muuttuu muotoon -ej. Eräillä substantiiviryhmillä konstrukti voi kyllä olla hyvinkin toisennäköinen kuin absoluuttinen muoto; hyvä esimerkki tästä on ns. segolaattisubstantiivit (ryhmä toiseksi viimeiseltä tavulta painotettuja maskuliineja), joilla ei yksikössä ole erityistä konstruktimuotoa, mutta monikossa sitäkin merkillisempiä: sefer "kirja", sfarim "kirjat" (normaali monikkomuoto), sifrei "...n kirjat" (monikon konstrukti). Yleensä konstruktien muodostamista säätelevät selvät säännöt, mutta joidenkin sanojen konstruktimuodot tulee opetella erikseen. Hepreassa ei ole epämääräistä artikkelia. Määräinen artikkeli on ha-, joka kirjoitetaan yhteen pääsanansa kanssa; translitteraatiossa se kirjoitetaan usein väliviivalla ja/tai pienellä kirjaimella pääsanan alkaessa isolla: haGolan "Golan", haGalil "Galilea", haŠo'ah "holocaust, juutalaisten joukkotuho natsiaikaan", Artzot haBrit "Yhdysvallat" ("liiton maat"). Myös prepositiot sekä sana ve- "ja" kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa.

Heprean nykykirjallisuus

Heprean nykykirjallisuuden perustajana voitaneen pitää Ašer Ginzbergiä (1856-1927), joka omaksui kirjailijanimen Axad ha'Am (tai Ahad ha-Am), "Yksi kansasta". Axad ha'Am pilkkasi sionistien uudisraivaustouhuja ja asutushankkeita ja halusi mieluummin tehdä Palestiinasta juutalaisten henkisen kodin, josta kirjailijat ja taiteilijat voisivat hakea innoitusta. Hän oli hurskasta ukrainalaista hasidisukua, mutta vapauduttuaan kodin kahleista hän käänsi selkänsä uskonnolle ja omistautui maalliselle valistukselle omaksuen mm. tärkeimmät länsimaiset kulttuurikielet ja niillä laaditun filosofian ja kirjallisuuden. Hän julkaisi esseensä vaikutusvaltaisessa HaŠilo'ah-lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli. Hän vietti viimeiset vuotensa Palestiinassa. Odessan juutalainen Chaim Nahman Bialik (1873-1934) perusti nykyhepreankielisen runouden teoksillaan, jotka kuluivat Palestiinan juutalaisten pioneerien käsissä. Kuuluisin Bialikin teoksista on Kišinjovin tuolloisia juutalaisvainoja käsittelevä B'Ir ha-Harega ("Hävityksen kaupungissa"). Hepreankielisen nykykirjallisuuden toi maailman tietoisuuteen Š'muel Josef Agnon (1888-1970), jolle myönnettiin vuoden 1966 kirjallisuuspalkinto yhdessä Nelly Sachsin kanssa. Agnon kuvasi romaaneissaan ja novelleissaan Itä-Euroopan juutalaisten elämän tuhoa ja Palestiinaan pelastautuneiden vaikeaa sopeutumista uudenlaiseen juutalaisuuteen. Hän oli ankaran oikeaoppinen, uskonnollinen juutalainen, mikä tietysti vaikutti myös hänen kirjallisuutensa maailmankuvaan. Agnonin teoksista on suomennettu Kun väärä oikaistaan ja Uskollisuuden vala. Israelin tunnetuin nykyisin elävä kirjailija on Amos Oz (s. 1939). Sotilaanakin kunnostautunut, kibbutsissa kasvanut Oz tunnetaan nykyisin ennen muuta rauhanaktivistina ja Israelin yhteiskunnan ankarana arvostelijana. Ozin teoksista on suomennettu mm. Israelin maassa, Mieheni Mikael, Meri on sama, Täydellinen rauha, Ehkä jossain muualla ja Pahanneuvon vuori.

Israelilaisia paikannimiä


- Petach Tiqva = Toivon portti
- Rechovot = Kadut
- Ri'šon le-Tzijon = Ensimmäisenä Siioniin
- Qirjat Arba = Neljäs kaupunki
- Qirjat Š'mona = Kahdeksas kaupunki
- Tel Aviv = Kevätkukkula

Heprean perussanastoa

(Huom. x ja kh tarkoittavat cha-äännettä. Paino on hepreassa yleensä viimeisellä tavulla.)
- שלום Šalom! Rauhaa! (tervehtimis- ja hyvästelysana)
- להתראות Le-hitra'ot! Näkemiin!
- איפה efo missä?
- למה lama miksi?
- מה ma mikä?
- מי mi kuka?
- אני ani minä
- אתה ata sinä (mies)
- את at sinä (nainen)
- ani Tarzan, at Jane (tarvinneeko tätä kääntääkään?)
- מה שלומך ma šlomekh? kuinka voit? (naiselle)
- מה שלומך ma šlomkha? kuinka voit? (miehelle)
- טוב, תודה, ברוך השם tov, toda, barukh ha-šem voin oikein hyvin, Luojan kiitos
- ani mitzta'er olen pahoillani (miehen sanomana)
- ani mitzta'eret olen pahoillani (naisen sanomana)
- תודה toda kiitos
- תודה רבה toda raba paljon kiitoksia
- שמע ישראל! אדני אלהינו, אדני אחד Šma Isra'el! Adonai eloheinu, Adonai echad. Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi.
- ברשית ברא אלהים את השמים ואת הארץ Berešit bara Elohim et ha-šamajim ve-et ha'aretz. Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
- והארץ היתה תהו ובהו Ve-ha'aretz hajeta tohu ve-bohu. Ja maa oli autio ja tyhjä.
- וחשך על־פני תהום Ve-chošekh cal-p'nei t'hom Ja pimeys syvyyden päällä,
- ורוח אלהים מרחפת על־פני המים ve-ruach Elohim m'rachefet cal-p'nei ha-majim ja Jumalan henki leijuvana vetten päällä.
- ויאמר אלהים יהי אור Va-jomer Elohim: j'hi or Ja Jumala sanoi: On valo!
- ויהי אור va-j'hi or. ja valo on.
- תנ״ך tanakh Vanha testamentti
- ברית החדש Berit Hachodesh Uusi testamentti
- ברית מילה Brit Milah Ympärileikkaus
- אני מדבר עברית ani medaber 'ivrit minä (mies) puhun hepreaa
- אני מדברת עברית ani medaberet 'ivrit minä (nainen) puhun hepreaa
- אנחנו מדברים עברית anachnu medabrim 'ivrit me puhumme hepreaa
- ani mi-Finland minä olen Suomesta
- קולנוע qolno'a elokuvateatteri
- רחוב rechov katu
- עיר ir kaupunki
- מדינה medina valtio
- Histadrut ammattiyhdistysliike
- Tsahal = Tsva ha-Hagana le-Isra'el Israelin puolustusvoimat
- Irgun Tsva'i Le'umi = Irgun, Kansallis-sotilaallinen järjestö, Israelin itsenäisyystaistelua käynyt terroristi-/vapaustaistelijajärjestö
- מגן דוד Magen David = Daavidin kilpi (ts. Daavidin tähti)
- likud yhteenliittymä, yhteensulautuminen, ykseys; oikeistopuolueiden yhteenliittymä, "Kokoomus"

Kirjallisuutta


- AEJMELAEUS, Anneli: Täyttä hepreaa - johdatus Vanhan testamentin hepreaan. Kirjapaja 2003. ISBN 951-625-987-1
- GLINERT, Lewis: Modern Hebrew - an Essential Grammar. Routledge 1994. (Julkaistu alun perin nimellä Chik-Chak! A Gateway to Modern Hebrew Grammar, School of Oriental and African Studies 1991.) ISBN 0-415-10190-5
- LYTTLETON, Zippi ja Tamar WANG: Colloquial Hebrew. Routledge 2004. ISBN 0-415-24059-6
- SOLOMONICK, Avraham: Maskilon II. Practical Hebrew Grammar for English-speakers including exercises. Gefen 2001. ISBN 965-229-273-7
- SOLOMONICK, Avraham: Maskilon III, Hebrew-English Dictionary with lists of Hebrew abbreviations and Hebrew idioms. Gefen 2001. ISBN 965-229-274-5
- TVRH NBJ'JM VKTVBJM (Torah, Nevi'im ve-Ktuvim) - Biblia Hebraica Stuttgartensia quae antea cooperantibus A.Alt, O.Eißfelt, P.Kahle ediderat R.Kittel. Editio funditus renovata. Deutsche Bibelgesellschaft. ISBN 3-438-05222-9 (Tämä on heprean opiskelijoille tarkoitettu Vanhan testamentin ns. Kittelin editio, jota esimerkiksi suomalaisten yliopistojen teologian tiedekunnissa käytetään.)

Katso myös


- ladino
- heprealaiset numerot

Aiheesta muualla


- ויקיפדיה עמוד ראשי. Hepreankielinen Wikipedia
- [http://www.tau.ac.il/humanities/semitic/emergence.html The Emergence of Spoken Israeli Hebrew] Shlomo Izre'elin artikkeli heprean nykypuhekielen kehityksestä
- [http://www.israel-catalog.com/seo/Hebrew-Speaking-Dictionary.html Hebrew Speaking Dictionary]
- [http://www.israel-catalog.com/seo/Hebrew-Dictionary.html Hebrew dictionary]
- [http://www.adath-shalom.ca/hebrew_slang_sappan.htm Hebrew Slang]
- [http://www.learn-hebrew-language-software.com/articles/index.htm Hebrew Online Texts for Learners] Luokka:Kielet Luokka:Israel ko:히브리어 ja:ヘブライ語 simple:Hebrew language th:ภาษาฮีบรู

Juutalaisuus

:Tämä on artikkeli juutalaisesta uskonnosta. Juutalaisisesta kansasta kertoo Juutalaiset. Juutalaiset Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Jumalan kansan uskonnollinen yhteisö. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaiseen uskoon uskova ei ole automaattisesti juutalainen, ellei ole syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntymisen kautta liity juutalaiseen seurakuntaan ja yhteisöön. Uskonnollisesti juutalaisuus on ajallisesti kristinuskon edeltäjä, mutta Uuden Testamentin tapahtumat erottivat juutalaisuuden kristinuskosta. Juutalaisuus perustuu talmudin määrittelemään lakiin ja sen noudattamiseen, kun taas kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnouseminen sovitti lain rikkeet. Juutalaisuudessa ei yleensä uskota Jeesuksen messiaanisuuteen, vaikka messiaaniset juutalaiset siihen uskovatkin. Muut juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanisia juutalaisia juutalaisiksi, vaan laskevat heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesuksen messiaanisuuteen. Messiaaniset juutalaiset seuraavat sekä juutalaisten että raamatullisten tapojen ja juhlien perinteitä. Juutalaisia asuu Yhdysvalloissa (5,8 miljoonaa), Israelissa (5,3 miljoonaa) ja Euroopassa alle kaksi miljoonaa. Yhteensä juutalaisia on 13-15 miljoonaa. Juutalaisuuden raja-alueella on Messiaaninen juutalaisuus, johon kuuluvat synagoogat noudattavat juutalaista synagoogajumalanpalvelusta (riittiä), ympärileikkausta ja tapakulttuuria, mutta korostavat historiallisen Jeesuksen messiaanisuutta. Messiaaniset synagoogat pitävät itse itseään juutalaisina, ja usein huomattava osa niiden jäsenistä on juutalaisia edellä kuvatun matrilineaarisen periaatteen mukaan. Toisaalta ortodoksi-, reformi- ja liberaalijuutalaisuus pitää Messiaanisia synagoogia kristillisinä kirkkoina ja siten ei-juutalaisina. Sama on myös Israelin valtion virallinen kanta. Juutalaisuuden pohjalta on kehittyivät kristinusko ja islam. Myös Vapaamuurarius, etenkin Suomen vapaamuurariuteen voimakkaasti vaikuttanut skottilainen riitti, on saanut voimakkaita vaikutteita juutalaisuudesta.

Juutalainen jumalanpalvelus

Vapaamuurarius Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja. Juutalaisen riitin eli seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus on Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston harjoittama rituaalinen uhripalvelus. Koska Jerusalemin temppeliä ei kuitenkaan ole ollut sen jälkeen, kun Rooman keisari Tiitus tuhosi sen vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, temppelijumalanpalvelusta ei ole voitu tuon jälkeen käytännössä harjoittaa. Nykyisen juutalaisuuden piirissä vallitsee syvä erimielisyys siitä, tulisiko Jerusalemin temppeli rakentaa uudelleen ja voitaisiinko temppelijumalanpalvelus jälleen ottaa käyttöön. Käytännössä juutalaisen seurakuntajumalanpalveluksen muodostaakin nykyään synagoogajumalanpalvelus, jolla ovat omat traditionsa ja vakiintuneet liturgiset rakenteensa. Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voi taas jakaa käytännölliseen ja spirituaaliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Spirituaalinen taso taas ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalaan harjoittamiseen.

Juutalainen tapakulttuuri

Juutalainen uskonto liittyy kiinteästi arkipäiväiseen elämään ja käytäntöihin. Uskonnossa annetaan ihmisille lukematon määrä erilasia ohjeita, jota noudattaen pitäisi elää. Lakien noudattamisesta ei ole luvattu mitään erityistä palkkioita, kuten kristittyjen iänkaikkinen elämä, mutta juutalaiset uskovat, että on heidän velvollisuutensa noudattaa näitä lakeja. Juutalaiset uskovat lisäksi, että näiden lakien noudattaminen on heidän velvollisuutensa, eikä heidän asiansa ole arvioida tuleeko ei-juutalaisten myös noudattaa näitä lakeja. Tärkein ohje juutalaisuudessa koskee lepopäivän (shabat) pyhittämistä, joka on viikon seitsemäs päivä. Koska viikko alkaa (tai alkoi) sunnuntaista, niin tuo seitsemäs päivä on lauantai. Myöhemmin, kun kristityille tuli identiteettikriisi ja he halusivat erottua juutalaisista, he vaihtoivat tuon päivän Kristuksen taivaaseenastumispäivään, joka oli sunnuntai. Juutalaiset katsovat, että tuon lepopäivä alkaa perjantai-iltana, kun aurinko laskee. Koska he haluavat olla varmoja, että eivät riko shabattia, niin tähän lasketaan vielä kahden tunnin varoaika. Shabatin vietto alkaa siis kaksi tuntia ennen kuin aurinko laskee perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana, kun aurinko laskee. Sellaisissa paikoissa, joissa aurinko ei laske, kuten napapiirin yläpuolella, noudatetaan joko pääkaupungin aikoja tai Jerusalemin aikoja. Tästä päättää seurakunnan rabbi. Toinen ohje, joka vaikuttaa oleellisesti juutalaiseen arkipäivään koskee ruokavaliota. Toorassa on tarkkaan määrätty, mitä eläimiä saa syödä ja miten ne on valmistettava, jotta ne kelpaavat syötäväksi. Jos ruoka on valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, se on kosher eli sallittu. Mikäli ruoka ei ole sallitua se on trefa eli kiellettyä. Erilaisista säädöksistä johtuen juutalainen ruokaperinne onkin kehittynyt vuosisatojen saatossa omaksi hyvin rikkaaksi kokoelmaski erilaisia reseptejä, joissa on vaikutteita slaavilaisesta ja välimeren ruokakulttureista. Lisäksi juutalaiseen elämään vaikuttaa lukuisat juutalaiset juhlapyhät
- Jom Kippur eli suuri sovituspäivä ja uusi vuosi sijoittuvat länsimaisen kalenterin mukaan syys-lokakuulle.
- Lehtimajajuhlaa eli sukkotia vietetään syksyllä ja silloin muistellaan juutalaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta halki autiomaan.
- Hanukka osuu kristittyjen joulun tienoille vuoden pimeimpään aikaan. Juhlassa muistellaan tapahtumia, joiden ansiosta Jerusalemissa sijaitseva temppeli saatiin vallattua takaisin juutalaisille.
- Kristittyjen pääsiäisen aikoihin vietetään pesahia, jossa muistellaan, niitä vaiheita, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Viikon kestävä juhla aloitetaan seder-aterialla, johon kuuluu olennaisena osana monien tapahtumien kertaamista tapahtumista, jotka johtivat orjuudesta vapautumiseen.
- Seitsemän viikon päästä pesahista on kaksipäiväinen savuot-juhla, jota vietetään Tooran saamisen muistoksi.
- Keväällä vietetään myös purim-juhlaa, johon sisältyy kaikenlaista hassuttelua hullunkurisissa naamiovaatteissa. On kuitenkin virheellistä uskoa, että kaikki juutalaiset noudattaisivat näitä erilaisia juutalaisia tapoja samalla tavalla. Uskovaiset juutalaiset noudattavat hyvinkin tarkasti kaikkia mahdollisia juutalaisuuteen kuuluvia säädöksiä, mutta maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana, niin että juutalaisuus näkyy vain hyvin pieninä yksityiskohtina jos lainkaan arkipäiväisessä elämässä.

Katso myös


- Tanakh
- Juutalainen filosofia
- Luettelo tunnetuista suomenjuutalaisista

Aiheesta muualla


- Encyclopaedia Judaica, CD-ROM Edition - laaja tietolähde
- [http://www.jta.org/ Jewish Telegraphic Agency] - Juutalaisen maailman uutisia
- [http://www.ou.org/ Ortodoksiliitto], suuri amerikkalainen ortodoksisynagoogien katto-organisaatio
- [http://www.chabad.org/ Chabad Lubavitch], merkittävä juutalaista lähetys- ja koulutustyötä tekevä kansainvälinen järjestö, pieni toimisto myös Suomessa
- [http://www.jchelsinki.fi/ Helsingin juutalainen seurakunta]
- [http://www.students.tut.fi/~dla/ Juutalaisen ruokaperinteen reseptejä] ja:ユダヤ教 ko:유대교 ms:Yahudi nb:Jødedom simple:Judaism th:ยูได zh-min-nan:Iu-thài-kàu Luokka:Juutalaisuus Luokka:Israel

1400-luku eaa

Vuosisadat: 1600-luku eaa 1500-luku eaa - 1400-luku eaa - 1300-luku eaa 1200-luku eaa ----

Tärkeitä tapahtumia


- 1400-luku eaa – ensimmäiset Raamatun kirjoitukset syntyivät
- 1492 eaa — Thutmosis I:n kuoltua hänen poikansa, Thutmosis II, nousee faaraoksi.

Tärkeitä henkilöitä


- Thutmosis I
- Thutmosis II

Vuosikymmenet ja vuodet

1490-luku eaa: 1499 eaa, 1498 eaa, 1497 eaa, 1496 eaa, 1495 eaa, 1494 eaa, 1493 eaa, 1492 eaa, 1491 eaa, 1490 eaa 1480-luku eaa: 1489 eaa, 1488 eaa, 1487 eaa, 1486 eaa, 1485 eaa, 1484 eaa, 1483 eaa, 1482 eaa, 1481 eaa, 1480 eaa 1470-luku eaa: 1479 eaa, 1478 eaa, 1477 eaa, 1476 eaa, 1475 eaa, 1474 eaa, 1473 eaa, 1472 eaa, 1471 eaa, 1470 eaa 1460-luku eaa: 1469 eaa, 1468 eaa, 1467 eaa, 1466 eaa, 1465 eaa, 1464 eaa, 1463 eaa, 1462 eaa, 1461 eaa, 1460 eaa 1450-luku eaa: 1459 eaa, 1458 eaa, 1457 eaa, 1456 eaa, 1455 eaa, 1454 eaa, 1453 eaa, 1452 eaa, 1451 eaa, 1450 eaa 1440-luku eaa: 1449 eaa, 1448 eaa, 1447 eaa, 1446 eaa, 1445 eaa, 1444 eaa, 1443 eaa, 1442 eaa, 1441 eaa, 1440 eaa 1430-luku eaa: 1439 eaa, 1438 eaa, 1437 eaa, 1436 eaa, 1435 eaa, 1434 eaa, 1433 eaa, 1432 eaa, 1431 eaa, 1430 eaa 1420-luku eaa: 1429 eaa, 1428 eaa, 1427 eaa, 1426 eaa, 1425 eaa, 1424 eaa, 1423 eaa, 1422 eaa, 1421 eaa, 1420 eaa 1410-luku eaa: 1419 eaa, 1418 eaa, 1417 eaa, 1416 eaa, 1415 eaa, 1414 eaa, 1413 eaa, 1412 eaa, 1411 eaa, 1410 eaa 1400-vuosikymmen eaa: 1409 eaa, 1408 eaa, 1407 eaa, 1406 eaa, 1405 eaa, 1404 eaa, 1403 eaa, 1402 eaa, 1401 eaa, 1400 eaa (ks. ajan merkitseminen) Luokka:1400-luku eaa ko:기원전 15세기 ja:紀元前15世紀

100

Vuosisadat: ensimmäinen vuosisata eaa ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku 300-luku Vuosikymmenet: 50 60 70 80 90 - 100 - 110 120 130 140 150 Vuodet: 95 96 97 98 99 - 100 - 101 102 103 104 105 ----

Tapahtumia


-

Syntyneitä


-

Kuolleita


- Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:100년

200-luku eaa

Tärkeitä tapahtumia


- Ensimmäiset puunilaissodat Karthagon ja Rooman välillä.
- Rooma valloittaa Hispanian
- Kiinan muurin rakennus alkaa
- Intialaiset kauppiaat matkustavat Arabiaan
- Skyytit saapuvat nykyiseen Uzbekistaniin

Tärkeitä henkilöitä


- Arkhimedes
- Hannibal

Keksintöjä


- Eratosthenes laskee maapallon koon Luokka:200-luku eaa

Aramea

Aramea on jo muinaisessa Mesopotamiassa (n. 500 eaa) käytetty seemiläinen kieli. Aramean kieltä käytettiin myös roomalaisessa Juudeassa (nykyinen Israel), ja se oli Jeesuksen äidinkieli. Aramean kielellä on noin kaksi miljoonaa puhujaa jäljellä nykyään, enimmäkseen Syyriassa. ko:아람어 ja:アラム語

Kreikan kieli

Kreikan kieli (Ελληνικά) on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa.. Kreikan kieli voidaan jakaa nykykreikkaan ja muinaiskreikkaan. Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja ne ovat päätyneet muihin kieliin, kuten latinaan sekä saksan, ranskan ja englannin kieliin.

Nykykreikka

Nykykreikka on rikas kieli, jossa on yli 600 000 sanaa. Muinaiskreikka ei ole helposti nykykreikan osaajan ymmärrettävissä. Nykykreikkaa puhutaan Kreikan lisäksi lähinnä Kyproksella. Nykykreikasta on olemassa kaksi eri kirjakieltä. Kirjakielen käyttö taantui turkkilaisten valloitettua Kreikan vuosisadoiksi. Valloituksen loputtua, vuonna 1834 kehitettiin kirjakieli katharevousa, joka yritti palauttaa kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Katharevousan ideoijana pidetään vuonna 1833 kuollutta kreikkalaista nationalistijohtajaa Adamantios Koraisia. Sen rinnalle kehitettiin kuitenkin enemmän puhekieltä muistuttava dimotiki-kirjakieli. Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotiki-kreikaksi kirjoitti Jannis Psiharis vuonna 1888. Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen vuodesta 1976 dimotiki on ollut hallitseva kirjakieli. Kirjakielen valinta on poliittisesti värittynyt kysymys Kreikassa, ja monet konservatiivit kannattavat yhä katharevousa-kirjakieltä. Suurin osa nykykreikan murteista on kehittynyt koinee-kreikasta, Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen jälkeen syntyneestä sekamurteesta, joka on myös Uuden Testamentin kieli. Dimotiki-kirjakieli perustuu koinee-pohjaisiin kansanmurteisiin. Poikkeuksia ovat pontoksenkreikka, jota puhuvat mm. Krimin niemimaalta entisestä Neuvostoliitosta Kreikkaan kotiutetut paluumuuttajat, sekä tsakonia, jota puhuu vielä tuhatkunta ihmistä Peloponnesoksen niemimaan syrjäisillä vuoristoseuduilla. Pontoksenkreikka ja tsakonia palautuvat koineeta edeltäviin antiikin ajan murteisiin ja ovat muille kreikan puhujille käsittämättömiä. Myös koinee-pohjaiset kreikan murteet eroavat toisistaan paljon. Esimerkiksi Hioksella, Rodoksella, Kreetalla ja Kyproksella puhutaan hyvin tunnistettavia murteita. Dimotiki-standardikieli on lähinnä Peloponnesoksen kansankieltä. Ateenan katukieli on nykyään murresekoitus, mutta aikaisemmin Ateenassa puhuttiin ns. vanhaa ateenan murretta, joka elää yhä mm. Euboian saarella ja Attikan maaseudulla. Myös pohjoiset murteet muodostavat oman erityisen murreryhmänsä. Aigeian meren saarilla murteiden kirjavuus on suurinta, onhan kyse saarista.

Katso myös


- Kreikkalaiset kirjaimet
- Muinaiskreikka

Linkkejä


- Βικιπαίδεια. Κύρια Σελίδα Kreikankielinen Wikipedia

Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä


- [http://www.kypros.org/cgi-bin/lexicon Kreikka - Englanti, Englanti - Kreikka].
- [http://www.websters-online-dictionary.org/definition/Greek-english/ Kreikka - Englanti]: Webster's Rosetta Edition.
- [http://www.filol.csic.es/dge/ Kreikka-Espanja]. luokka:kielet Luokka:Kreikan kielet Luokka:Kyproksen kielet als:Griechische Sprache ms:Bahasa Greek