Latvian kartta kaupunkeineen Luokka:Latvia Luokka:Entiset neuvostotasavallat roa-rup:Letonia ms:Latvia zh-min-nan:Latvia ko:라트비아 ja:ラトビア simple:Latvia th:ประเทศลัตเวีย fiu-vro:Läti

Itämeri

Itämeri on meri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Baltian maiden ja Venäjän välissä. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeren keskisyvyys on 55 metriä ja syvin kohta 450 metriä. Itämeren suolapitoisuus on huomattavasti alhaisempi kuin valtamerten, joten se ei ole varsinainen meri vaan murtovesiallas. 6000–4000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, jolloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi. Itämeren suurimpia saaria ovat Ruotsiin kuuluvat Gotlanti ja Öölanti, Suomeen kuuluva itsehallintoalue Ahvenanmaa sekä Viroon kuuluvat Saarenmaa ja Hiidenmaa. Ruotsista lainattu nimi (Östersjön) on suomalaisittain hieman harhaanjohtava, sillä Itämeri sijaitsee Suomen länsi- ja eteläpuolella. Vironkielinen nimi merelle onkin "Länsimeri" (Läänemeri). Englannin kielessä ja useimmissa muissa Itämerestä kaukana puhutuissa kielissä Itämeri puolestaan tunnetaan paremmin yksilöivänä "Baltian merenä" (Baltic Sea). Itämeri jaetaan tyypillisesti tarkempiin alueisiin:
- Pohjanlahti on merialue Suomen ja Ruotsin välissä Ahvenanmaasta pohjoiseen.
  - Merenkurkku on Pohjanlahden kapein osa (salmi) Vaasan ja Uumajan välissä.
  - Selkämeri (Raumanmeri) on Ahvenanmaan ja Merenkurkun välinen osa.
  - Perämeri on Pohjanlahden pohjoisin perukka Merenkurkun takana.
  - Ahvenanmeri sijaitsee Ahvenanmaan tuntumassa sen etelä- ja länsipuolella.
  - Saaristomeri, saaristo Hankoniemen ja Ahvenanmaan välissä, rajoittuu etelässä Pohjois-Itämereen ja pohjoisessa Selkämereen.
- Suomenlahti sijaitsee Suomen ja Viron välissä.
- Riianlahti sijaitsee Saarenmaan ja Riian välissä.
- Pohjois-Itämeri sijaitsee Ahvenanmerestä ja Saaristomerestä etelään. Ilmatieteen laitoksen sille määrittämä pohjoisraja on 59° 50' N.
- Etelä-Itämeri sijaitsee leveysasteesta 58° 20' N etelään.

Itämeren biologia

Itämeren vesi on liian suolaista monille makeanveden lajeille, mutta ei kyllin suolaista valtamerieläimille. Lisäksi Itämeri on geologisesti hyvin nuori, joten vain harvat lajit ovat ehtineet sopeutua elämään siellä. Erityisesti pohjaeläimistö on niukkaa, ja uudet lajit voivat levitä räjähdymäisesti laajoille alueille. Monet Itämereen sopeutuneet valtamerilajit ovat pienikokoisia Pohjanmeressä eläviin verrattuna, esimerkkeinä mainittakoon silakka (kääpiömuoto sillistä) ja sinisimpukka, jotka ovat kooltaa ehkä viidesosan valtameressä elävistä.

Itämeren ympäristöongelmia

Nykyään Itämeri on pahasti rehevöitynyt, mitä todistavat runsaat jokakesäiset leväkukinnot ja veden lisääntynyt sameus. Tärkeimpänä syynä rehevöitymiseen ovat maatalouden ravinnepäästöt. Myös kalankasvatuksella ja asutuskeskuksilla on merkitystä ravinnelähteinä, joskin asutusten osalta jätevesien puhdistus on parantanut tilannetta. Rehevöitymisen seurauksena pohjaan vajoavat kuolleet levät kuluttuvat hajotessaan runsaasti happea, ja pohjan hapettomat alueet ovat laajentuneet. Hapettomissa oloissa pohjasta liukenee lisää ravinteita veteen, mikä rehevöittää merta entisestään ja johtaa noidankehään. Nykyään pahin happikatoalue on Gotlannin ja Öölannin itäpuolella olevassa syvänteessä. Aiemmin Itämeren eläimistöä on vaivannut ympäristömyrkkyjen kuten DDT:n, PCB:n ja elohopean kertyminen. Nämä aineet rikastuvat ravintoketjun huipulle, ja pahimmin kärsivät petokaloja syövät petoeläimet kuten merikotka ja hylkeet. Myrkyt häiritsivät lisääntymistä: hylkeet tulivat hedelmättömiksi ja lintujen munankuoret heikkenivät niin, etteivät ne kestäneet hautovan emon painoa. Sittemmin näiden myrkkyjen päästöt ovat vähentyneet (DDT:n osalta loppuneet kokonaan), minkä johdosta hylje- ja merikotkakannat elpyneet.

Itämeren esivaiheet

Itämeren tunnetuin muinaishistoria liittyy vahvasti jääkauden päättymiseen ja maankohoamiseen. Ennen viimeistä suurta jääkautta niin sanotulla Eemin interglasiaalikaudella noin 125 000 vuotta sitten on Itämeren altaan vaiheilla lainehtinut Eemmeri. Tästä on muistutuksena sekä Ruotsissa että Suomessa esiintyviä suolavesitaskuja paikoissa, joiden ei tiedetä jääkauden sulamisen aikaan olleen merenpinnan alapuolella. Jääkauden aikaisten interstadiaalikausien lämpimähköjen jaksojen tilanteesta on vain vähän tietoa, mutta jääpeite lienee sulanut osittain Itämeren seudulle asti. Tarkemmin Itämeren kehitystä voidaan hahmottaa vasta viime mannerjäätikön sulamisen alusta lähtien. Itämeri oli vuoroin meri, vuoroin valtavan suuri järvi. Jäätikön sulaminen aukaisi järvelle ja mereen vieville salmille tilaa ja maankohoaminen puolestaan sulki salmia. Mannerjää alkoi sulaa noin 12 000 vuotta sitten, jolloin muodostui Baltian jääjärvi, makean veden allas Salpausselkien jäärajasta pitkälle Keski-Eurooppaan. Seuraava Yoldiameri oli yhteydessä Atlantin valtamereen Ruotsin suurten järvien tasolta ja osittain myös Vienanmereen. Tanskan salmet olivat vielä kiinni. Ruotsin maaperän kohotessa meriyhteydet umpeutuivat, ja Itämeren kohdalle kehittyi lyhyehköksi ajaksi makeavetinen Ancylusjärvi. Tanskan salmien avauduttua oli Litorinameren vuoro; tämä on nyttemmin kutistunut ja makeutunut Itämereksi samalla kun Laatokka on irtautunut omaksi järvekseen. Itämeren vaiheiden synty:
- Baltian jääjärvi 13000 eaa
- Yoldiameri 10300 eaa
- Ancylusjärvi 9500 eaa
- Mastogloiameri 8500 eaa
- Litorinameri 7500 eaa
- Itämeri eli Post-Litorinameri 4000 eaa Lisäksi erotellaan joissain yhteyksissä Echineismeri (7300–6800 eaa).

Aiheesta muualla

- [http://www.fmi.fi/saa/index_5.html Ilmatieteen laitos: Merisäätiedotusten ennustusalueet]
- [http://www.fimr.fi/fi/itamerikanta.html Merentutkimuslaitoksen Itämeriportaali] Luokka:Itämeri ko:발트 해 ja:バルト海 simple:Baltic Sea th:ทะเลบอลติก

1158

Tapahtumia

- München perustettiin.

Syntyneitä

-

Kuolleita

- ko:1158년 simple:1158

Liivinmaa

Liivinmaa on historiallinen alue, joka käsitti nykyisen Viron ja Latvian. Liivinmaalla eläneet heimot liitettiin kristillisen kirkon vaikutuspiiriin ristiretkillä vuosina 1184–1227. Käännytys oli aluksi rauhallista, mutta muuttui veriseksi vuonna 1198 Paavin julistaessa Liivinmaan ristiretkien kohteeksi ja piispan saadessa tuekseen sotajoukon. Paavi Saksalaiset perustuvat vuonna 1201 Riian kaupungin Väinäjoen (Daugava) suulle ja pohjoisessa tanskalaiset Räävelin. Idästä yrittivät alueelle juurruttaa ortodoksista uskoa Novgorodin, Pihkovan ja Polotskin ruhtinaskunnat. Saaliinjaolle saapui myös etelästä Liettuan pakanallinen kuningaskunta, joka käännytettiin vasta 1300-luvulla. Saksalaisen papin kirjoittama Henrikin Liivinmaan kronikka (lat. Heinrici chronicon Livoniae) kertoo käännyttämisestä: "Poltimme ja hävitimme kaiken, tapoimme kaikki miehet, otimme naiset ja lapset vangeiksi ja ryöstimme paljon karjaa ja hevosia." Viimeisenä kukistettiin Saarenmaan maakunta 1227. Seutua hallitsi sen jälkeen Saksalainen ritarikunta. Vuosina 1558–1582 Liivinmaan sodissa alueesta taistelivat Ruotsi, Venäjä, Tanska ja Puola-Liettua. Sota alkoi Venäjän tsaarin Iivana IV:n hyökkäyksellä 1558. Ritarikunta haki Puolan suojelusta ja 1562 puhkesi sota Venäjän ja Puola-Liettuan välille. Ruotsi piiritti ensin Venäjän Narvaa, mutta liittyi sitten Venäjän liittolaiseksi Puolaa ja Tanskaa vastaan. Vuonna 1561 Ruotsi sai Liivinmaan pohjoisosan Eestinmaan Puola-Liettualta, jolle jäi vielä Liivinmaan eteläosassa Kuurinmaan herttuakunta (1561-1795) nykyisessä Etelä-Virossa ja Latviassa. Vuonna 1572 Iivana kävi jälleen Ruotsin eestinmaan kimppuun ja 1575 hyökkäsi kuninkaatonta Puolaa vastaan eestinmaalla. Vuonna 1578 Puola oli vahvistunut, ja päätti hyökätä Venäjää vastaa, Ruotsi valloitti 1581 Narvan ja inkerinmaan. Sota päättyi 1582 ja virallisesti 1595 Venäjän tunnustaessa Ruotsin ja Puolan valloitukset. Vuoden 1629 Altmarkin rauhassa Ruotsi sai koko Baltian Väinäjokea myöten ja 1645 Tanskalta Saarenmaan. Vuonna 1721 Pietari Suuren Venäjä sai Ruotsin alueen ja vuonna 1795 Venäjä Puolan jaossa Kuurinmaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Liivinmaa jakautui Latvian ja Viron valtioihin.

Linkkejä

- Baltian verinen kristillistäminen [http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/ruotsala.pdf]
- Latvian historia [http://www.rozentals-seura.fi/index.php?lang=fi&page=lhistory&menu=latvia]
- Viron historia [http://www.tuglas.fi/viro/historia/historia.html] Luokka:Viro Luokka:Latvia

1201

Tapahtumia

- Fibonacci: teos Algebra et Almuchabala

Syntyneitä

-

Kuolleita

- Luokka:1200-luku ko:1201년

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (saksaksi Heiliges Römisches Reich (H.R.R.), italiaksi Sacro Romano Impero, latinaksi Sacrum Romanum Imperium) oli keskieurooppalainen valtakunta keskiajalla. Sen perustana oli Frankkien valtakunnan hajotessa Verdunin sopimuksessa (843) syntynyt kuningaskunta, johon myöhemmin yhdistyi Rooman keisarius. Muodollisesti keisarikunta säilyi vuoteen 1806 saakka. Valtakunnan nimi, laajuus ja rakenne on vaihdellut vuosisatojen aikana. Keisari Konrad II:n alaisuuteen kuuluvia maita kutsuttiin Rooman keisarikunnaksi vuonna 1034 ja Pyhäksi keisarikunnaksi vuonna 1157. Keisari Otto II oli ensimmäinen, josta käytettiin nimeä Rooman keisari. Nimitys Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta juontaa juurensa vuoteen 1512, jolloin se esiintyi muodossa "Heiliges Römisches Reich deutscher Nationen" (Saksalaisten kansojen pyhä roomalainen valtakunta).

Keisarikunnan luonne

Keisarikunta on ainutlaatuinen instituutio maailman historiassa, ja sen luonteen ymmärtäminen on hankalaa. On helpompi esittää, mitä keisarikunta ei ollut, kuin määritellä se:
- Se ei koskaan ollut kansallisvaltio. Vaikka suurin osa hallitsijoista ja asukkaista oli germaanista alkuperää, sen alueella puhuttiin myös muita kuin germaanisia kieliä. Valtakunnan kukoistuksen aikaan siihen kuului osia nykyisestä Saksasta, Itävallasta, Sloveniasta, Sveitsistä, Belgiasta, Alankomaista, Luxemburgista, Tšekistä, Itä-Ranskasta, Pohjois-Italiasta ja Länsi-Puolasta.
- Osan ajasta se oli kuitenkin enemmän kuin löyhä valtakunta. Keisarikunnalla oli oma keskushallintonsa ja kristinusko yhdisti sitä voimakkaasti.
- Paavi kruunasi Saksan kuninkaan keisariksi vuoteen 1508 asti.

Rakenne ja instituutiot

1100-luvulta lähtien keisarikuntaa muokkasivat paikallisten, pitkälti itsenäisten ruhtinaiden pyrkimykset siirtää keisarin valtaa itselleen. Kuninkaat (keisarit) antoivat toistuvasti ruhtinaille (herttuoille, kreiveille jne.) myönnytyksiä vahvistaakseen oman valintansa tai saadakseen tukea pyrkimyksilleen. Samalla valtakunta hajaantui entistä pienemmiksi yksiköiksi. Prosessi saapui päätökseen vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä.

Saksan kuningas

Paavin suorittama Kaarle Suuren kruunaus keisariksi (jouluna 800) toimi esimerkkinä myöhemmille kuninkaille. Kaarle Suuri oli lyönyt paavia vastustaneet Rooman kaupunkilaiset, mistä sai alkunsa keisarikunnan rooli kirkon suojelijana. Keisariksi tuleminen edellytti tulemista Saksan kuninkaaksi. Saksan kuningas oli ikiaikaisesti valittu vaaleilla. 800-luvulla valinnan suorittivat viiden heimon (frankit, saksit, baijerilaiset, svaabit ja thüringeniläiset) ruhtinaat. Vuonna 1356 virallistettiin valinnan suorittavien ruhtinaiden ryhmä, johon kuului aluksi seitsemän vaaliruhtinasta (Kurfürst), mutta myöhemmin lukumäärää hieman muuttui. Vuoteen 1508 asti valitun kuninkaan piti matkustaa Roomaan, jossa paavi kruunasi hänet keisariksi. Keisari ei voinut koskaan säätää lakeja ja hallita yksin. Hänen valtaansa rajoittivat paikalliset ruhtinaat. 1400-luvun loppupuolella perustettiin valtakunnanpäivät (Reichstag), joka vakiintui vasta vuonna 1663.

Alueet

- Maa kuului valtakunnan alueisiin; Reichslehen-läänitys oli suoraan keisarilta saatu.
- Näihin alueisiin kuuluivat ruhtinaiden ja herttuoiden hallitsemat alueet. Keisarikunnan alaisten alueiden hallitsijat eivät saaneet julistaa itseään kuninkaiksi (Böömi muodosti ainoan poikkeuksen keskiajalla).
- Kirkon alueet, joita johti piispa tai ruhtinaspiispa (Fürstbischof), joka oli piispan aseman lisäksi maallisen valtapiirin ruhtinas.
- Keisarilliset vapaakaupungit Eri ruhtinaskuntien määrä oli varsin suuri. Useimpien koko ei ollut kuin muutaman neliökilometrin. Alueet eivät myöskään muodostaneet yhtenäisiä, rajojen ympäröimiä territorioita, vaan valtapiirit ja ruhtinaiden omistukset saattoivat sijaita hajallaan, pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Westfalenin rauhassa eri ruhtinaskuntien lukumäärä nousi useisiin satoihin.

Valtakunnanpäivät

Reichstag oli keisarikunnan lakia säätävä elin, johon kuului sekä maallisia hallitsijoita että kirkon edustajia. Pitkään keskiajalla valtakunnanpäivät kokoontuivat epäsäännöllisesti hallitsijan kutsusta. Kokouksia, joiden osanottajakunta ei ollut yhtä ylhäistä, kutsutaan hovipäiviksi (Hoftag). Ilmaisut ovat kuitenkin moderneja, eikä keskiajalla tehty tällaista selvää erottelua.

Historia

Frankkien valtakunnasta investituurariitaan

Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ajatellaan syntyneeksi viimeistään vuonna 962 Otto I Suuren toimesta. Vaikka jotkut katsovat keisarikunnan saaneen alkuunsa vuonna 800 Kaarle Suuren kruunaamisesta roomalaisten keisariksi, Kaarle Suuri itse käytti titteliä "frankkien kuningas". Titteli osoittaa myös, että Frankkien valtakunta kattoi alueen, johon kuuluivat sekä nykyinen Ranska että Saksa. Useimmat historioitsijat katsovat keisarikunnan synnyn olleen prosessi, joka alkoi Verdunin sopimuksesta vuonna 843. Itäisen osan hallitsijaksi tuli Ludvig Saksalainen, jota seurasi useampi hallitsija Ludvig IV:een asti, joka oli viimeinen Karolingien suvun edustaja Saksassa. Hänen seuraajakseen valittiin Konrad I, jota seurasi saksilainen Henrik I Linnustaja. Hänen pojastaan Otto I Suuresta tuli kuningas vuonna 936 ja vuonna 962 paavi kruunasi hänet keisariksi. Otto oli saanut suurimman osan vallastaan lyötyään unkarilaiset Lechfeldin kentällä vuonna 955. Saksan keisarit katsoivat 1100-luvulta alkaen olevansa Rooman valtakunnan keisareiden seuraajia translatio imperii -teoriaan perustuen. Siksi he käyttivät itsestään nimitystä Augustus. Varhaiskeskiajalla he eivät vielä kutsuneet itseään Rooman keisariksi, jotta eivät aiheuttaneet konfliktia Konstantinopolissa hallitsevan Rooman keisarin kanssa. Vasta Konrad II otti käyttöön nimityksen "Rooman keisari". Tähän aikaan itäinen kuningaskunta ei ollut yhteinäinen Saksa, vaan ruhtinaskuntien liitto, joka pysyi yhtenäisenä Henrik Linnustajan ja hänen poikansa Otto I Suuren henkilökohtaistesta vaikutuksesta. He pystyivät myös itse valitsemaan seuraajansa. Yhtenäisyys rakoili Henrik II:n kuollessa vuonna 1024 lapsettomana. Hänen jälkeensä valittiin Konrad II, mutta vasta valintaan liittyvien erimielisyyksien jälkeen.

Hohenstaufin suvun aika

Konrad III:sta tuli kuningas vuonna 1138. Hän oli ensimmäinen kuningas Hohenstaufin suvusta, joka palauttaisi keisarikunnan loiston myös vuoden 1122 Wormsin konkordaatin alaisuudessa. Fredrik I Barbarossa (kuningas 1152—1190) oli ensimmäinen, jonka kansliassa otettiin käyttöön tapa kutsua keisarikuntaa pyhäksi. Barbarossan aikana myös idea keisarikunnan "roomalaisuudesta" nousi esiin ns. 1100-luvun renessanssin hengessä. Siten keisarillinen kokous Roncagliassa vuonna 1158 otti uudelleen käyttöön keisarilliset oikeudet neljän Bolognan yliopiston oikeustieteilijän, quattuor doctores, neuvosta. He siteerasivat roomalaisen oikeuden lauseita kuten legis solutus ("lait eivät sido johtajaa"). Roncagliassa myös lueteltiin yksitellen kuninkaalliset oikeudet, joihin oli viitattu jo investituurariidasta lähtien. Kuninkaallisiin oikeuksiin (regaliat) kuuluivat julkiset tiet, tullimaksut, rahan lyöminen, eräiden sakkojen periminen ja investuuraoikeus. Hohenstaufin suku jakoi maata entisille epävapaille palvelusmiehilleen (ministeriaaleille, lat. ministeriales), jotka sodan aikana toimivat keisarin sotilaina. Sittemmin ministeriaaleista muodostui alhaisaatelistoa. Hohenstaufit toivoivat, että nämä olisivat keisarille uskollisempia kuin läänityslaitokseen perustuva, vapaiden miesten muodostama palvelusväki tai kirkko, jota keisari ei enää hallinnut. Uusia kaupunkeja perustettiin aktiivisesti taloudellisen voiman keskittämiseksi strategisiin paikkoihin. Hohenstaufien suvun viimeinen hallitsija Fredrik II ei ollut kuten edeltäjänsä. Lapsikuninkaana hän hallitsi Sisiliassa, kun Saksassa Filip Schwabenilainen ja Otto IV kilpailivat hänen kanssaan kuninkuudesta. Hänet kruunattiin lopulta keisariksi vuonna 1220. Fredrik toi myyttisen idean keisarikunnasta viimeiseen huippuunsa. Hän myös vahvisti keisarikunnan hajaantumistendenssiä oleskellessaan suuren osan valtakaudestaan Saksan ulkopuolella. Hän keskittyi luomaan Sisiliaan poikkeuksellisen modernia valtiota kehittäen julkisia palveluita, taloutta ja lainsäädäntöä, mutta hän luovutti papistolle ja maallisille hallitsijoille oikeuksia, joita keisari ei koskaan pystynyt palauttamaan itselleen.

Alueiden vallan nousu

Fredrikin kuoltua vuonna 1250 yksikään suku, josta uusi kuningas olisi voinut tulla, ei pystyny sellaista asettamaan, ja kilpailevat ruhtinaat valitsivat useita keskenään kilpailevia kuninkaita. Vuosia 1246—1273 kutsutaan interregnumiksi. Kuninkaan valinnan aiheuttamat vaikeudet johtivat lopulta vaaliruhtinaiden (kurfürst) kollegion muodostumiseen. Sen kokoonpano ja toimintatavat päätettiin vuoden 1356 kultaisessa bullassa. Kehitys on merkki siitä, että keisari ja valtakunta eivät enää olleet sama asia. Hohenstaufenin suvun jälkeisten kuninkaiden valta perustui myös eri asioihin kuin aikaisempien keisareiden. Aikaisemmin keisareiden valta perustui valtakunnan maihin (Reichsgut), jotka kuuluivat aina kulloisellekin keisarille. 1200-luvun jälkeen Reichsgutin merkitys kutistui, ja valtakunnan maita annettiin pantiksi paikallisille ruhtinaille joko rahaa tai kuuliaisuutta vastaan tai palkintoina. Kuninkaat Rudolf Habsburgilaisesta lähtien luottivat oman sukunsa maihin valtansa tueksi. Toisin kuin valtakunnan maat, kuninkaan suvun maat olivat yhtenäisempiä ja helpompia hallita. Henrik VII Luxemburgilainen oli vuonna 1312 ensimmäinen keisariksi kruunattu kuningas Fredrik II:n jälkeen. Hänen jälkeensä kaikkien kuninkaiden ja keisarien valta perustui omiin maihin. Tästä aikakaudesta lähtien oli myös kuninkaan oma etu siirtää valtaa alueille. 1200-luvulla myös maan hallinta muuttui. Raha korvasi henkilökohtaisia velvollisuuksia ja talonpoikien oli yhä useammin maksettava veroa maastaan. Omaisuuden käsite korvasi enenevissä määrin lainkäytön vanhempia muotoja. Ruhtinaskunnissa maan omistaja jakoi oikeutta ja tuomioita, mistä seurasi muu valta. Samaan aikaan ruhtinaskunnat alkoivat muotoutua nykyaikaisten valtioiden edeltäjiksi. Muutos oli nopeinta alueilla, jotka eniten vastasivat vanhojen germaaniheimojen maita kuten Baijerissa.

Valtakunnanreformi ("Reichsreform")

Valtakunnan oikeusjärjestys oli yhä hyvin jäsentymätön 1400-luvun alussa, vaikka joistain menettelytavoista oli sovittu. Säännöt kuninkaan, kuninkaan valitsijoiden ja muiden ruhtinaiden yhteistyöstä keisarikunnassa riippuivat paljon kunkin kuninkaan luonteesta. Oli kohtalokasta, että Sigismund Luxemburgilainen (kuningas 1410, keisari 1433—1437) ja Fredrik III (kuningas 1440, keisari 1452—1493) eivät kiinnittäneet huomiota valtakunnan ydinalueisiin vaan pysyttelivät pääosin omilla maillaan. Ilman kuninkaan läsnäoloa hovipäivät (Hoftag, valtakunnan johtavien miesten kokous) merkitys kuihtui eikä valtiopäiviä lainsäätävänä elimenä ei vielä ollut olemassa. Ruhtinaat kiistelivät keskenään ja kiistat kärjistyivät välillä paikallisiksi sodiksi. Samaan aikaan kirkkokin oli kriisissä. Kiistat useiden kilpailevien paavien välillä ratkesivat vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414–1418 ja vuoden 1419 paljon energiaa kului taistelussa hussilaisten harhaoppia vastaan. Keskiaikeinen idea yhdistyneestä Corpus Christianumista, jossa paavi ja keisarikunta olivat johtavat instituutiot, alkoi murentua. Suurten muutosten takia syntyi 1400-luvulla paljon keskustelua itse keisarikunnasta. Vanhat säännöt eivät enää riittävästi kuvanneet ajan rakenteita, ja aikaisemman valtakunnanrauhan, Landfriedenin, palauttamista vaadittiin. Kun Fredrik III tarvitsi ruhtinailta rahaa taisteluun Unkaria vastaan ja valitutti samaan aikaan poikansa (myöhemmin Maksimilian I) kuninkaaksi, ruhtinaat vaativat yhtenä miehenä suurempaa edustusta. Ensimmäistä kertaa vaaliruhtinaiden ja muiden ruhtinaiden kokousta kutsuttiin valtiopäiviksi. Fredrik III kieltäytyi kutsumasta valtiopäiviä koolle, mutta kaksi vuotta Fredrikin kuoleman jälkeen hänen sovittelevampi poikansa kutsui sen koolle Wormsiin 1495. Wormissa kuningas ja ruhtinaat sopivat neljästä päätöksestä, joita yleisesti kutsutaan nimellä valtakunnanreformi, Reichsreform. Valtakunnanreformi sisälsi toimia, joiden tarkoitus oli antaa hajoavalle keisarikunnalle takaisin tiettyä rakennetta, kuten keisarilliset maat ja kamarihovioikeuden, jotka osittain kestivätkin keisarikunnan loppuun asti vuoteen 1806.

Uskonpuhdistus

Kun Martin Luther vuonna 1517 aloitti uskonpuhdistuksen, monet ruhtinaat näkivät siinä mahdollisuuden vastustaa keisaria. Keisarikunta jakautui kohtalokkaasti kahtia uskonnollisten rajalinjojen mukaan. Itäinen ja Pohjoinen Saksa ja monet suurimmista kaupungeista kuten Strasbourg, Frankfurt ja Nürnberg muuttuivat protestantisiksi ja eteläiset ja läntiset alueet pysyivät katolisina. Saksalaisessa historiankirjoituksessa aikakautta kutsutaan "konfessionalismin kaudeksi" (Zeitalter des Konfessionalismus). Sata vuotta kestäneiden riitelyiden jälkeen konflikti muuttui kolmikymmenvuotiseksi sodaksi (1618—1648), mikä tuhosi keisarikunnan. Ulkomaat, muun muassa Ranska ja Ruotsi sekaantuivat sotaan ja liittivät merkittäviä alueita valtakunnasta itseensä.

Westfalenin rauhan jälkeen

Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhan jälkeen keisarikunta lähestyi loppuaan. Westfalenin rauhassa ruhtinaskunnat saivat lähes täyden itsenäisyyden ja ne saivat jopa itsenäisesti solmia liittolaisuuksia kolmansien maiden kanssa. Keisarikunta oli enää vain hyvin itsenäisten valtioiden löyhä liitto. Voltaire pilkkasi Saksaa sanoen: "Ei pyhä, ei roomalainen, eikä keisarikunta".

Keisarikunnan loppu

Keisarikunta lakkasi virallisesti olemasta 6. elokuuta 1804, kun viimeinen keisari Franz II erosi. Franz II:n sukua kutsuttiin vuoteen 1918 asti Itävallan keisareiksi.

Analyysi

On sanottu, että Saksan kohtalon ovat sanelleet kolme asiaa: keisarikunta, uskonpuhdistus ja kahtiajako Itävaltaan ja Preussiin. [1] Sille, miksi valtakunta ei pystynyt Ranskan tapaan luomaan keskitettyä hallintoa yli ruhtinaskuntien, on yritetty antaa monia selityksiä. Joitain syitä ovat:
- Keisarikunta oli alusta alkaen ollut hyvin federalistinen. Germaaniset heimot olivat olleet jo Frankkien valtakunnan osana hyvin itsenäisiä eivätkä ruthinaskunnat halunneet antaa valtaa keskushallinnolle. Kaikki yritykset tehdä kuninkuudesta perinnöllistä epäonnistuivat, ja kuningas valittiin aina vaaleilla. Myöhemmin valittavan kuninkaan piti antaa antaa vaalikollegiolle lupauksia ruhtinaskuntien itsenäisyyden lisäämiseksi.
- Uskonnollisten yhteyksien takia keisarikunta kärsi paavin ja keisarin välisistä riidoista. Ei ollut koskaan oikein selvää millä ehdoilla paavi kruunaisi keisarin ja oliko keisarin maallinen valta riippuvainen paavista. Aihe herätti paljon keskustelua etenkin 1000-luvulla ja erimielisyydet johtivat lopulta investituurariitaan ja Wormsin konkordaattiin 1122.
- On epäselvää, oliko keisarikunnan feodaalijärjestelmä, jossa kuningas oli feodaalipyramidissa ylimpänä, syy vai seuraus keisarikunnan heikkouteen. Sotilaallinen tottelevaisuus, joka oli sidoksissa maan luovuttamiseen, oli joka tapauksessa ongelma. Kun valtakunnan piti lähteä sotaan, päätökset olivat hitaita ja sopimukset hauraita.

Ensimmäinen valtakunta

Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1871 Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa pidettiin ensimmäisenä valtakuntana. Natsi-Saksa piti itseään kolmantena valtakuntana ja yhdisti itsensä entisten hyvien aikojen palauttamiseen.

Katso myös

- Luettelo Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsijoista

Aiheesta lisää

#Heinrich August Winkler, Der lange Weg nach Westen, Vol. 1: Deutsche Geschichte vom Ende des Alten Reiches bis zum Ende der Weimarer Republik, ISBN 3-406-46001-1, p. 5. #The Holy Roman Empire by James Bryce ISBN 0333036093 Luokka:Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta zh-min-nan:Sèng Roma Tè-kok ja:神聖ローマ帝国

1282

Tapahtumia

-

Syntyneitä

-

Kuolleita

- Luokka:1200-luku ko:1282년

Hansaliitto

).]] Hansa (vanh. yläsaks. Hanse: ryhmä, joukko; myös dudische Hanse ja deutsche hanse. Latinaksi hansa teutonica) oli saksalaisten kaupunkien (varhaisvaiheissa yksittäisten kauppiaiden) liitto, joka hallitsi kauppaa Itämeren ja pohjois-Saksan alueella 1200- 1400-luvulla ( keskiajalla). Aluksi kauppiaat muodostivat pieniä yhteenliittymiä puolustamaan etujaan. Samaan aikaan saksalaisia siirtyi itään päin Puolaan, jolloin syntyi uusia markkina-alueita. Vuonna 1241 Hampurin ja Lyypekin kauppiaat muodostivat liiton eli hansan ja poistivat tullimaksut keskinäisestä kaupastaan. Pikku hiljaa yksittäisistä kauppiashansoista siirryttiin kohti kaupunkihansaa. Ennen Hansaa Itämeren kauppaa hallitsivat viikingit. Viikinkien vallan kadottua kaupankäynnin keskus siirtyi saksalaistuvalle Itämeren etelärannikolle. Merkittävä vaihe tässä oli Lyypekin perustaminen 1158. Varhaisimmat erityisoikeutensa saksalaiskauppiaat saivat Lontoossa 1157, pian seurasivat erityisoikeudet Gottlannissa, Novgorodissa ja Bryggessä. Liitto toi taloudellista etua jäsenilleen, minkä vuoksi toisia kaupunkeja liittyi pian mukaan. 1300-luvun alkupuolella kauppa- ja puolustusliitto, jota myöhemmin kutsuttiin hansaliitoksi, oli jo täysin vakiinnuttanut asemansa. 1300-luvun puolivälissä siinä oli mukana noin 70 kaupunkia Flanderista Venäjälle. Liiton jäsenistä ei koskaan laadittu kattavaa jäsenluetteloa, joten liiton laajuutta eri aikoina on hankala selvittää täsmällisesti. Lisäksi löyhästi liittoon liittyi noin 130 muuta kaupunkia. 1356 siihen asti löyhä kaupunkiliitto tiivistyi Lyypekin johdolla entistä tiiviimmäksi suurvallaksi. Edelleenkään liitolla ei ollut varsinaisia jäsenlistoja, ei perustuslakia eikä tiukkaa organisaatiota, ei yhteistä taloutta tai virkamiehiä. Mainitusta vuodesta alkaen Hansan päätökset tehtiin hansapäivillä yksinkertaista enemmistöä seuraten. Hansakaupunkeja olivat esimerkiksi
- Hampuri, Lyypekki, Kiel, Rostock, Stralsund, Magdeburg, Braunschweig, Bremen, Münster, Köln, Dinant, Breslau, Krakova, Danzig, Elbing, Königsberg, Tallinna, Tartto, Pärnu, Viljandi, Visby, Tukholma. Hansalla oli konttori seuraavissa kaupungeissa:
- Brügge, Antwerpen, Lontoo, Bergen, Novgorod. Muita tärkeitä kauppapaikkoja olivat
- Oslo, Malmö, Kalmar, Turku, Viipuri. Hansakauppiaat osallistuivat monen kaupungin hallintoon. Esimerkiksi Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä määrättiin tarkoin, kuinka monta saksalaista sai kuulua kaupungin raatiin ja monenko piti olla kotimaisia. Hansakaupan merkityksen kannalta keskeistä oli uuden laivatyypin koggin, kehittäminen. Koggeihin mahtui varhaisempia laivatyyppejä huomattavasti enemmän rahtia. Tärkeitä vientitavaroita olivat suola, kankaat ja taloustavarat. Ruotsista saatiin rautaa, Suomesta kalaa ja turkiksiakin, Norjasta kalaa ja Venäjältä turkiksia ja mehiläisvahaa kirkon kynttilöihin. Lisäksi Hansa välitti eurooppalaisia vaikutteita, kieltä, kirjallisuutta ja muotia pohjoiseen. Hansa keskittyi pääasiassa kauppaan, mutta sillä oli myös sotilaallista voimaa. Se puolusti jäsentensä etuja aikana, jolloin ei ollut olemassa yhtenäistä Saksaa, joka olisi kyennyt antamaan takeet kaupankäynnin turvallisuudesta. Tanska jatkoi itsenäistä kaupankäyntiä Itämerellä vielä viikinkiajan jälkeenkin, ja Tanskan kuninkaan Valdemar IV:n aikana (1340–1377) hansan oli kahdesti puolustauduttava Tanskan yrityksiltä puuttua liiton asioihin. Hansan valta hiipui 1500- ja 1600-luvuilla mm. hollantilaisen merenkulun ja erityisesti territoriaalivaltioiden, kuten Ruotsin voimistumisen johdosta. Tällöin aiemmin pitkälti itsenäiset kaupungit menettivät poliittista merkitystään ruhtinaille. Toinen merkittävä syy Hansan vallan hiipumiselle oli Amerikoiden löytyminen, mikä siirsi kaupankäynnin painopistettä Atlantille.

Muualla verkossa

- [http://netzwerk.wisis.de/id~nBRwRBYs9Fe16gTl/projekte/2.htm Susa Schindler: Die deutsche Hanse] Luokka:Kauppa Luokka:Saksan historia Luokka:Tanskan historia Luokka:Norjan historia Luokka:Ruotsin historia Luokka:Viron historia Luokka:Puolan historia Luokka:Keskiaika ja:ハンザ同盟

Luokka:Latvian kaupungit

Latvian kaupunkeja käsitteleviä artikkeleja. Kaupungit Luokka:Euroopan kaupungit

648 BC

Centuries: 8th century BC - 7th century BC - 6th century BC Decades: 690s BC 680s BC 670s BC 660s BC 650s BC - 640s BC - 630s BC 620s BC 610s BC 600s BC 590s BC ----

Events and trends

- Assyrian king Ashurbanipal founds library, which includes our earliest complete copy of the Epic of Gilgamesh.
- 649 BC - Indabigash succeeds Tammaritu as a king of the Elamite Empire
- 649 BC - Babylonian revolt under Shamash-shuma-ukin is crushed by the Assyrians
- 648 BC - Pankration becomes an Olympic event
- 648 BC - Earliest Greek-chronicled solar eclipse.
- 647 BC - King Assurbanipal of Assyria sacks Susa
- 642 BC - Ancus Marcius becomes king of Rome (traditional date)
- 640 BC - Great victory of Assyria over Elamite Empire

Significant people

- 645 BC - Death of Guan Zhong, Prime Minister of the chinese state of Qi
- 645 BC - Death of Archilochos, Greek poet (approximate date)
- 643 BC - Death of Manasseh of Judah
- 641 BC - Josiah becomes king of Judah
- 640 BC - Birth of Stesichorus, Greek poet (approximate date) Category:640s BC

hoteles en Praga kalorie gastronomia Hotel in Sofia �mieszne filmy