Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Risto Heikki Ryti

Risto Heikki Ryti

]] Risto Heikki Ryti (s. 3. helmikuuta 1889, Huittinen, k. 25. lokakuuta 1956 Helsinki) oli Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, talvisodan pääministeri ja 5. Suomen presidentti toisen maailmansodan aikana 1940–1944. Hän oli myös kansanedustaja, Suomen Pankin pääjohtaja (1924–1939 ja 1944–1945) sekä kahdesti valtiovarainministeri. Ryti oli koulutukseltaan lakimies.

Poliittinen ura

Ryti oli etenkin kansalaissodan jälkeen aatteiltaan erittäin vahvasti valkoinen ja vastusti sekä neuvostososialismia että Saksassa nousussa ollutta kansallissosialismia. Ryti oli poliittiselta kannaltaan nuorsuomalainen, sittemmin edistyspuoluelainen sekä myös katsomukseltaan anglofiili. Hänelle myönnettiin 1934 Victorian ritarikunnan komentajamerkki (Royal Knight Commander of the Victorian Order, KCVO) suurista ansioistaan suomalais-englantilaisten suhteiden hyväksi. Hän oli ollut todistamassa Mommilan veritekoja 1917, kun venäläiset matruusit surmasivat Alfred Kordelinin. Tammikuusta 1924 tultuaan Suomen pankin johtajaksi valtiovarainministerinä Kyösti Kallion hallituksessa ollut Ryti kannatti Bertil Ohlinin 1923 esittämiä ajatuksia ja tähtäsi nopeasti markan arvon vakauttamiseen. Kovan markan politiikka johti siihen, että Ryti piti kiinni kultakantaa tarkoittavasta puntasidoksesta niin pitkään, että reaalikorko Suomessa nousi ja lama syveni aiheuttaen pakkohuutokauppoja, pulaliikkeitä ja oikeistoradikalismia. Vuonna 1929 alkaneen kansainvälisen laman vuoksi Suomi luopui vasta 1931 puntasidoksesta. Punta oli tuolloin nykyistä dollaria vastaava maailmankaupan varantovaluutta, mikä piti puntaa kultakannassa. Rytin talouspolitiikka oli erittäin liberaalia. Hän uskoi Anders Chydeniuksen ajatuksiin ja piti kaikenlaista valtion puuttumista talouselämään pahana ja haitallisena. Hänen yleinen sosialisminvastaisuutensa ja samaan aikaan Neuvostoliitossa ja Saksassa nähdyt ääriesimerkit vaikuttivat varmasti myös hänen talouspoliittisten periaatteidensa syntyyn. Ryti toimi talvisodan ajan pääministerinä ja joutui presidentti Kyösti Kallion toistuvan sairastelun takia hoitamaan enenevässä määrin myös presidentin tehtäviä. Vastentahtoisesti muiden johtavien poliitikkojen, lähinnä Paasikiven toivomuksesta Ryti ryhtyi presidentiksi Kyösti Kallion kuoltua Helsingin rautatieasemalla ollessaan lähdössä kotiinsa Nivalaan. Presidentiksi hän tuli 19. joulukuuta 1940. Jatkosodan lopussa kesäkuussa 1944 Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop tarjosi sotilaallisesti ahtaalla olevalle Suomelle liittosopimusta, joka takaisi Saksan toimitukset Suomeen, mutta sitoisi Suomen Saksaan poliittisesti ja sotilaallisesti. Saksan häviö oli tuolloin jo varma, eikä Ryti halunnut tehdä poliittista itsemurhaa, vaan olisi halunnut viedä sopimuksen eduskuntaan. Marsalkka Mannerheim ja pääministeri Edwin Linkomies painostivat kuitenkin Rytin allekirjoittamaan tämän ns. Ribbentrop-sopimuksen omissa nimissään, minkä Ryti tekikin hyvin tietäen sen seuraamukset itselleen. Suomalaisen näkemyksen mukaan Ribbentrop-sopimus ei ollut valtiosopimus eikä sopimus vaan tasavallan presidentti Rytin kirjoittama yksityiskirje, vakuutus siitä, ettei hänen ollessaan presidenttinä Suomi tee erillisrauhaa Saksasta riippumatta. Kun Ryti sitten 4. elokuuta erosi teknisesti terveydentilaansa vedoten (oli tällöin kuitenkin ilmeisesti täysin terve), uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi Rytin tekemän sopimuksen olevan pätemätön ja solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa. Rytiä vastaan nostettiin liittoutuneiden Valvontakomission vaatimuksesta myös perustuslain vastainen (sen mukaan ketään ei voi tuomita rikoksesta taannehtivasti eli teosta, joka ei ollut lain mukaan rikos tekohetkellä) sotasyyllisyyssyyte. Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen uuden tutkimuksen mukaan Urho Kekkosella oli suuri rooli sotasyyllisyyslain laatimisessa. Samalla perusteella tuomittiin myös muita sotasyyllisiksi. Pääasiassa Paasikiven ja Kekkosen vaikutuksesta käyty sotasyyllisyysoikeus säätytalolla aiheutti senkin, että Suomi oli itse tuominnut syytetyt sotasyyllisiksi ennen kuin liittoutuneet olisivat ehtineet esittää vaatimuksia ulkomaisesta oikeudenkäynnistä. Suuret sotarikosoikeudenkäynnit käytiin Nürnbergissä vasta 1946. Oikeudenkäynnissä Ryti tuomittiin 10 vuodeksi kuritushuoneeseen. Oma sotasyyllisyysoikeudenkäynti saattoi pelastaa tuomitut kovemmilta liittoutuneiden langettamilta rangaistuksilta, mutta toisten näkemysten mukaan kyse oli lähinnä vain kotimaisesta politiikasta. Tuomiokäytännöstä ei ollut merkittäviä toista maailmansotaa koskevia kansainvälisiä ennakkotapauksia sotasyyllisyysoikeutta Suomessa käytäessä. Tuomiostaan Risto Ryti joutui lopulta kärsimään vankilassa reilut kolme vuotta, kunnes Paasikivi armahti hänet. Aika ajoin Suomessa keskustellaan sotasyyllisten kunnianpalautuksesta. Usein sanotaan, ettei heidän kunniaansa tarvitse palauttaa, koska he eivät ole sitä suomalaisen tavallisen kansan keskuudessa koskaan menettäneetkään. Tällä väittämällä vältetään se, että historiankirjoituksen ja käsityksen eläessä ajan mukana ei ole välttämätöntä uusia taannehtivasti oikeuden päätöksiä. Sotasyyllisiksi tuomituista Väinö Tanner pysyi OTK:n johdossa ja palasi vielä toiseen kertaan SDP:n puheenjohtajaksi.

Rytin hallitukset


- Rytin ensimmäinen hallitus: 1. joulukuuta 1939–27. maaliskuuta 1940 (118 päivää)
- Rytin toinen hallitus: 27. maaliskuuta 1940–19. joulukuuta 1940 (268 päivää)

Tiesitkö että...

Risto Ryti on Suomen presidenteistä ainoa, joka ei ole ollut päivääkään puolustusvoimien ylipäällikkö. Ylipäällikkyys oli annettu marsalkka Mannerheimille talvisodan alkaessa 1939 ja se pysyi hänellä vuoteen 1946 asti.
- Sukunimi "Ryti" taipuu myös ilman astevaihtelua, siis Ryti : Rytin. Valtioneuvosto, Kansallisbiografia ja Yleisradio noudattavat tätä oikeinkirjoitusta. Järviruokoa tarkoittava "ryti" taipuu ryti : rydin (5
- F). Nimien kohdalla käytäntö perustuu yleensä suvun omaan näkemykseen.
- Länsisuomalaiset talousmiehet Ryti, Tanner ja Paasikivi pitivät karjalaisten asuttamista muualle Suomeen kansantaloudellisesti niin kalliina, että kannattivat siirtoväelle mahdollisuutta jäädä kotiseuduilleen Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle muuttamisen sijasta.

Katso myös


- Ylen Suuret suomalaiset -ohjelmassa suomalaiset saivat äänestää suurinta suomalaista. Risto Ryti sijoittui äänestyksessä toiseksi.

Linkki


- [http://www.presidentti.fi/fin/henkilot/ryti.html Tasavallan presidentin Risto Ryti -sivut]
- [http://haku.kansallisbiografia.fi/FMPro?-db=kbnet.fp5&-format=kb%2fkbartikkeli.htm&-lay=www&-sortfield=lajittelukentt%e4&zz=zet5rr342uu5556v&-max=2147483647&-recid=32972&-find= Kansallisbibliografia] Luokka:Suomi 1939-1945 Ryti Ryti ja:リスト・リュティ

3. helmikuuta

3. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 34. päivä. Vuodesta on jäljellä 331 päivää (karkausvuonna 332). ----

Nimipäivä

:- suomalainen kalenteri: Valo :- suomenruotsalainen kalenteri: Hugo :- ortodoksinen kalenteri: Simeoni, Simana, Hanna :- saamenkielinen kalenteri: Hugo :- vanhemmissa kalentereissa: Blasius, Disa, Huugo, Utria

Tapahtumia


- 1966 - Neuvostoliiton Luna 9 teki ensimmäisen pehmeän laskun Kuuhun.
- 1998 - Yhdysvaltain merijalkaväen F-16-hävittäjä katkaisi hiihtohissin vaijerin Italiassa, 20 laskettelijaa kuoli.

Syntyneitä


- 1887 - Georg Trakl, itävaltalainen runoilija
- 1889 - Risto Ryti, Suomen presidentti
- 1898 - Alvar Aalto, arkkitehti
- 1909 - Simone Weil, ranskalainen filosofi

Kuolleita


- 865 - Ansgar, piispa, "Pohjolan apostoli"
- 1468 - Johann Gutenberg, saksalainen kirjapainotaidon "isä"
- 1925 - Oliver Heaviside, matemaatikko
- 1959 - Buddy Holly, muusikko (lento-onnettomuus)

Juhlapäiviä


- Japani: Setsubun (kevään alkamisen juhla). ---- Katso myös: kalenteri ~ 2. helmikuuta, 4. helmikuuta Luokka:Helmikuu -02-03 ms:3 Februari ko:2월 3일 ja:2月3日 simple:February 3 th:3 กุมภาพันธ์

1889

Tapahtumia


- 31. maaliskuuta - Eiffelin torni vihitään (aukeaa yleisölle 6. toukokuuta)
- 15. marraskuuta - Brasilian keisari Pedro II syrjäytetään ja maa julistetaan tasavallaksi.
- William ja Catharine Booth perustavat Pelastusarmeijan. Suomen Pelastusarmeija perustetaan 8. marraskuuta.
- Toinen internationaali perustetaan, vapunpäivä päätetään ottaa työläisten kansainväliseksi toimintapäiväksi.
- Nintendo-yritys perustetaan.

Syntyneitä


- 3. helmikuuta - Risto Ryti, Suomen presidentti
- 16. huhtikuuta - Charlie Chaplin
- 20. huhtikuuta - Adolf Hitler
- 26. syyskuuta - Martin Heidegger, filosofi
- 5. heinäkuuta - Jean Cocteau, kirjailija ja ohjaaja
- 20. marraskuuta - Edwin Hubble, tähtitieteilijä
- 9. joulukuuta - Hannes Kolehmainen, juoksija († 1966)

Kuolleita


- 8. maaliskuuta - John Ericsson, ruotsalainen insinööri ja keksijä ms:1889 ko:1889년 simple:1889 th:พ.ศ. 2432

Huittinen

Huittinen (ruotsinkielinen nimi: Vittis), on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kaupunki kuuluu Porin seutukuntaan. Kaupungissa asuu 9169 ihmistä ja sen pinta-ala on 395,38 km², josta 5,12 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 23,37 asukasta/km². Huittisten keskustaajama on Lauttakylä. Se on talousalueensa ja työssäkäyntialueensa kaupallinen keskus ja siellä on lukuisia erikoisliikkeitä ja marketteja. Työllistävin toimiala on elintarvikkeiden jatkojalostus. Maatalous on pitkälle erikoistunutta. Kaupungissa toimii myös merkittäviä kone-, rakennus- ja laukkualan yrityksiä ja lukuisa joukko muuta pienteollisuutta. Opiskelukaupunkina se tarjoaa myös kohtuullisen laajat koulutusmahdollisuudet. Eräs merkittävimmistä painopistealueista kaupungin kehittämisessä on koulutus. Huittinen tunnetaan myös vilkkaana henkilö- ja tavaraliikenteen sekä autokaupan keskuksena. Liikenteellisesti Huittinen sijaitsee Turun, Tampereen ja Porin kaupunkien muodostaman kolmion keskellä. Huittisten keskustan tuntumassa on Helsinki-Pori -valtatien ja Tampere-Rauma -valtatien risteys. Samassa paikassa risteää myös Tampere-Turku -kantatie. Sijaintinsa ansiosta Huittinen on erittäin vilkas linja-autoliikenteen risteämispaikka ja julkinen liikenne toimii hyvin.

Huittisten vaakuna

Huittisten vaakunan aihe perustuu vanhaan kansantarinaan: "Paholaisen kirkon tuhoksi heittämä kivi osui härkäparilla sunnuntaina kyntävään mieheen." Sisäasiainministeriö vahvisti 8.5.1953 Huittisten kunnanvaltuuston tekemän päätöksen Huittisten kunnan vaakunasta ja vaakunaselityksestä. Taustana on taiteilija Erkki Honkasen "Härkätarina": "Vihreässä kentässä kaksi kultaista häränotsaa alakkain".

Kylät

Hannula, Hirvelä, Huittistenkylä, Hurula, Kaharila, Kannila, Karhiniemi, Korkiakoski, Lauttakylä (Kirkonkylä), Leppäkoski, Loima, Löysälä, Matikkala, Mauriala, Mommola, Naatula, Nanhia, Pöyriälä, Raijala, Raskala, Rieskala, Riesola, Sampu, Sorvola, Suttila

Aiheesta muualla


- [http://www.huittinen.fi/ Huittisten kaupungin kotisivu] Luokka:Suomen kaupungit

1956

Tapahtumia


- 16. tammikuuta - Egyptin presidentti Gamal Abdal Nasser vannoi vapauttavansa Palestiinan.
- 26. tammikuuta - Britannia kielsi heroiinin.
- 26. tammikuuta - Neuvostoliitto luovutti Porkkalan takaisin Suomelle.
- 15. helmikuuta - Urho Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi.
- 2. maaliskuuta - Marokko julistautui itsenäiseksi Ranskan alaisuudesta.
- 9. maaliskuuta – Britit karkottivat arkkipiispa Makarios III:n Kyprokselta terrorismista syytettynä.
- 20. maaliskuuta - Tunisia sai itsenäisyyden Ranskasta.
- 23. maaliskuuta - Pakistanista tuli ensimmäinen islamilainen tasavalta.
- 7. huhtikuuta - Espanja luopui protektoraatistaan Marokossa.
- 19. huhtikuuta - Grace Kelly nai Monacon ruhtinaan Rainier III:n.
- 21. toukokuuta - Ensimmäinen vetypommin räjäytys ilmakehässä lähes tuhosi Bikiniatollin.
- 14. kesäkuuta - Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower allekirjoitti lain, joka lisäsi sanat "under God" ("Jumalan alaisuudessa") Yhdysvaltain valaan.
- 18. kesäkuuta - Viimeiset ulkomaiset joukot lähtivät Egyptistä.
- 28. kesäkuuta - MP Sydney Silvermanin esitys kuolemantuomion lopettamiseksi läpäisi parlamentin alahuoneen Britanniassa.
- 28. kesäkuuta - Mellakat Poznanissa Puolassa murskataan kovin ottein.
- 29. kesäkuuta - Marilyn Monroe nai Arthur Millerin.
- 10. heinäkuuta - Britannian ylähuone hylkäsi kuolemantuomion lopettamisen.
- 25. heinäkuuta - Italialainen matkustaja-alus SS Andrea Doria upposi Nantucketin rannikolla törmättyään sumussa SS Stockholmiin.
- 26. heinäkuuta - Egyptin Gamal Nasser kansallisti Suezin kanavan käynnistäen kansainvälisen vastalauseiden aallon.
- 30. heinäkuuta - Presidentti Eisenhower allekirjoitti laiksi Yhdysvaltain kongressin esityksen lauseen "In God We Trust" ("Jumalaan me luotamme") ottamisesta Yhdysvaltain viralliseksi motoksi.
- 17. lokakuuta - Englannin kuningatar kytki sähköverkkoon maailman ensimmäisen kaupallisen ydinvoimalan Calder Hallissa. Maailman kaikkein ensimmäinen ydinvoimala oli jo käytössä Obninskissa Neuvostoliitossa.
- 23. lokakuuta - Unkarin kansannousu kommunistihallitusta vastaan, väkijoukot täyttivät Budapestin kadut. Turvallisuuspoliisi AVO avasi tulen ja Varsovan liiton joukot vyöryivät Unkariin.
- 29. lokakuuta - Suezin kriisi: Israel hyökkäsi Siinain niemimaalle ja työnsi egyptiläisjoukot Suezille asti.
- 29. lokakuuta - Tangerin kansainvälinen kaupunki liitettiin jälleen Marokkoon.
- 31. lokakuuta - Suezin kriisi: Britannia ja Ranska aloittivat Egyptiin pommitukset.
- 4. marraskuuta - Neuvostoliiton lisäjoukkoja Unkariin, tulitaukoon 10. marraskuuta asti 7000 sotilasta ja 25000–50000 kapinoijaa sai surmansa.
- 6. marraskuuta - Yhdysvaltain publikaanipuolueen Dwight D. Eisenhower valittiin uudelle kaudelle demokraattihaastaja Adlai E. Stevensonia vastaan.
- 7. marraskuuta - Suezin kriisi: YK:n yleiskokous vaati Britanniaa, Ranskaa ja Israelia vetäytymään välittömästi Egyptistä.
- 14. marraskuuta - Taistelut päättyivät Unkarissa.
- 23. marraskuuta - Suezin kriisi aiheutti bensiinin säännöstelyn Britanniassa.
- 2. joulukuuta - Fidel Castron kapinallisryhmä nousi maihin Kuubassa. Vain 12 selvisi hengissä maihinnoususta, he pakenivat vuorille ja aloittivat sissisodan hallitusta vastaan.
- 12. joulukuuta - Japani hyväksyttiin YK:n jäseneksi.
- SAK järjesti yleislakon.
- Kuopion Saturnus perustetaan.

Syntyneitä


- 3. tammikuuta - Mel Gibson, näyttelijä
- 17. tammikuuta - Antero Mertaranta, suomalainen urheiluselostaja ja juontaja
- 21. tammikuuta - Geena Davis, näyttelijä
- 31. tammikuuta - Johnny Rotten, muusikko (Sex Pistols)
- 29. helmikuuta - Kari Eloranta, jääkiekkoilija
- 1. maaliskuuta - Jonttu Virta, muusikko (Dingo)
- 18. maaliskuuta - Ingemar Stenmark
- 22. maaliskuuta - Lena Olin, näyttelijä
- 23. maaliskuuta - José Manuel Durão Barroso, portugalilainen politiikko
- 24. maaliskuuta - Steve Ballmer, Microsoftin pääjohtaja
- 4. huhtikuuta - David E. Kelley, käsikirjoittaja ja tv-tuottaja
- 13. huhtikuuta - Lars von Trier, elokuvaohjaaja
- 29. huhtikuuta - Aileen Wuornos, sarjamurhaaja
- 7. toukokuuta - Jan Peter Balkenende, Hollannin pääministeri 2002-
- 17. toukokuuta - Sugar Ray Leonard, nyrkkeilijä
- 19. toukokuuta - James Gosling, Java-kielen isä
- 6. kesäkuuta - Björn Borg, tennistähti
- 9. heinäkuuta - Tom Hanks, näyttelijä
- 6. syyskuuta - Sakari Kuosmanen, muusikko ja laulaja
- 26. syyskuuta - Linda Hamilton, näyttelijä
- 18. lokakuuta - Martina Navratilova, tennistähti

Kuolleita


- 31. tammikuuta - A. A. Milne, Nalle Puhin kirjoittaja
- 14. maaliskuuta - Lars Sonck, arkkitehti
- 16. elokuuta - Bela Lugosi, näyttelijä
- 25. lokakuuta - Risto Ryti, Suomen presidentti
- 14. joulukuuta - Juho Kusti Paasikivi, Suomen presidentti ms:1956 ko:1956년 ja:1956年 simple:1956 th:พ.ศ. 2499

Kansallinen Edistyspuolue

Kansallinen Edistyspuolue toimi 1918 - 1951. Se oli aatteeltaan liberaalinen puolue.

Alku

Edistyspuolue syntyi 8.12.1918 fuusion tuloksena, jossa yhtyivät tasavaltaa kannattaneet Nuorsuomalaisen Puolueen enemmistö, Kansanpuolue ja nk. Vanhasuomalaisen Puolueen vähemmistö.

Toiminta

Eduskuntapuolueena Edistys oli 1919-27 keskisuuri (pyöreästi parikymmentä paikkaa), ja 1927-51 pieni puolue (5-11 paikkaa). Lähes koko olemassaolonsa ajan Edistyspuolue oli hallitusvastuussa, ja lukuisia kertoja pääministeripuolue. Puolueen sijanti poliittisella kartalla piti sen huomattavasti vaikutusvaltaisempana kuin mihin koko olisi oikeuttanut. Sotien välillä syrjityssä asemassa ollut vasemmisto tuki Edistyspuoluetta mieluummin kuin antoi kovan ja kansalliskiihkoisen oikeiston päästä päättämään hallituspolitiikasta. Vastaavasti aika ajoin oikeistopuolueet jättäytyivät mieluummin hallituksen ulkopuolelle kuin riskeerasivat oman puolueensa sisäiselle hajoamiselle ottamalla vastuuta ulkoparlamentaaristen nationalistivoimien torjumisesta (mm Lapuan liike). Edistyspuolueesta valittiin uusi presidentti Suomelle kaksi kertaa: K.J. Ståhlberg kaudeksi 1919 - 1925, ja Risto Ryti 1940, uudestaan 1943 (virassa 1940 - 1944). Vuoden 1925 vaaleissa ehdokkaana oli Ryti, 1931 ja 1937 Ståhlberg.

Järjestökoneisto

Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä oli kaikissa kaupungeissa sekä aika monessa suuressa maalaiskunnassa. Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä yleensä kutsuttiin edistysseuroiksi, joskin niiden virallisissa nimissä oli vaihteluja. Vuoteen 1927 saakka puolue itse oli rekisteröimätön organisaatio (jolla oli eduskuntaryhmä), ja sen paikallisyhdistykset yleensä olivat rekisteröityjä yhdistyksiä. Paikallisyhdistysten edustajat kokoontuivat lähes joka vuosi yleiseen puoluekokoukseen. Puolue siis oli rekisteröityjen yhdistysten muodostama joustavamuotoisempi verkosto. Vuonna 1927 itse puolue päätettiin rekisteröidä yhdistykseksi, ja se sai siten tiukan oikeudellisen muodon, jonka jälkeen perustetut paikallisyhdistykset pääsääntöisesti jätettiin rekisteröimättä erikseen, ne toimivat pikemminkin siis itse puolueen haarajaostoina. Edistyspuoluetta kannattavia sanomalehtiä oli alussa jopa kymmeniä, mutta vuosikymmenten kuluessa moni niistä julistautui riippumattomaksi.

Loppu

Edistyspuolue lopetti toimintansa keväällä 1951, kun suurin osa sen aktiiveista jäsenistä (etenkin lähes kaikki Pääkaupunkiseudun ulkopuoliset) olivat liittyneet helmikuun alussa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen, johon olivat menneet muun muassa Edistyspuolueen puheenjohtaja Heikki Kannisto ja puoluesihteeri. Vuoden 1950 ajan lienee ollut rakenteilla lähes salaliitto, jossa Itsenäisen Keskiluokan edustajat Esa Kaitilan johdolla sopivat Edistyspuolueen puoluejohdon ja palkatun puoluetoimistohenkilöstön kanssa Edistyspuolueen resurssien ja verkoston kaappaamisesta. Puolueen puheenjohtaja Kannisto halvautti Edistyspuolueen oman päätöksenteon olemalla kutsumatta puoluehallintoa kertaakaan koolle. Edistyspuolueen vähemmistö, Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla, perusti toukokuussa 1951 Vapaamielisten Liiton, johon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä. Luokka:suomalaiset puolueet

Talvisota

:Tämä on artikkeli Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Musiikkiyhtyeestä kertoo artikkeli Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye) Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye) Talvisota oli talvella 30. marraskuuta 1939–13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Sodan päätteeksi solmitussa Moskovan rauhansopimuksessa Suomi menetti 10 prosenttia alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu rankoista talviolosuhteista, jotka johtivat Puna-armeijan valtaviin tappioihin ja suomalaisten mottitaktiikasta. Maailman lehdistö seurasi sotaa tarkasti, ja yleinen sympatia oli Suomen puolella. Sana sisu pääsi siten kansainväliseen tuntemukseen.

Talvisodan tausta

1930-luvun lopulla Neuvostoliitto pyrki suojautumaan pelättävissä olevan Saksan hyökkäyksen varalta. Se aikoi laajentaa vaikutustaan Saksan kanssa salaa neuvotellun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti. Neuvostoliiton diplomaatit kävivät vuoden 1939 ajan Suomen kanssa neuvotteluja esittäen alueluovutuksia ja -vaihtoja sekä Neuvostoliiton sotilastukikohtien sijoittamista Suomen maaperälle. Motiivina oli heidän mukaansa Leningradin turvaaminen etäännyttämällä vieraan valtion rajaa siitä. Neuvostoliitto tarjosi vaihtokauppana laajempia alueita Karjalasta. Saman kaltaisia neuvotteluja se kävi myös Baltian maiden kanssa. Suomen hallitus koki vaatimukset kestämättöminä ja kieltäytyi, vaikka silloin Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut Mannerheim ja Suomen hallituksen neuvottelijana ollut Paasikivi olisivat suostuneet niihin ainakin osittain.

Sodan alku

Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomasti marraskuussa Neuvostoliitto järjesti Mainilan laukaukset, joilla se naamioi hyökkäyssotansa puolustukselliseksi toimenpiteeksi. Neuvostoliitto muodosti myös Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen suomalaisista kommunisteista ja katsoi täten käyvänsä sotaa ainoastaan porvarillisia vihollisia vastaan. Täten Neuvostoliitto sai myös lisämotiivin, kun se väitti Terijoen hallituksen pyytäneen apua Neuvostoliitolta viemään loppuun vuoden 1918 sisällissota ja vallankumouksen toteuttaminen Suomessa. Puna-armeijan hyökkäys alkoi 30. marraskuuta 1939. Sen tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella kello 6.50. Kaupunkien pommitus alkoi kello 9, yhteensä 16 paikkakuntaa pommitettiin, Helsinkiä kahdesti. Presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta kello 13.30. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti myöhään illalla radiopuheen, jossa hän kertoi neuvostohallituksen antaneen Puna-armeijalle määräyksen varmistua valtion ulkoisesta turvallisuudesta. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen tuomittiin ympäri maailman. Muodollisena kansainvälisenä protestina Neuvostoliitto erotettiin 14. joulukuuta 1939 Kansainliitosta, joka päätöslauselmassaan tuomitsi hyökkäyksen ja kehotti jäseniään antamaan apua Suomelle.

Sodan kulku

Suomi oli alkanut varautua puolustukseen jo neuvottelujen aikana ja oli suorittanut täydellisen liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä. Neuvostojoukkojen hyökätessä Suomi oli jo organisoinut puolustuksensa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kolmelta suunnalta. Pääpaino oli hyökkäyksellä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja siitä Helsinkiin. Toinen tavoite oli katkaista Suomi hyökkäyksellä vyötärön kapeimmasta kohdasta Ouluun. Pohjoisessa hyökättiin Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja Ruotsin rajalle. Kannaksella Puna-armeija törmäsi välittömästi Suomen tärkeimpään linnoituslinjaan, Mannerheim-linjaan. Suomi sai ensimmäisen merkittävän voittonsa Tolvajärven taistelussa joulukuun alkupuolella. Tämä voitto paransi suomalaisten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Neuvostoliiton hyökkäys pysäytettiin kauttaaltaan joulukuussa. Tähän vaikuttivat talviolosuhteet, joihin Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei soveltunut, ja kömpelö taktiikka. Suurimman voiton Suomi sai Suomussalmen taistelusta ja sitä seuranneesta Raatteentien taistelusta, joissa kaksi Suomen katkaisua yrittänyttä divisioonaa tuhottiin. Nämä taistelut ovat perinteisiä esimerkkejä mottitaktiikasta. Tappion seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteistaan vyötärön seudulla. Neuvostoliitto aloitti toisen, Kannakselle keskitetyn offensiivinsa 1. helmikuuta. Tämä ja Suomen kriittiseksi huonontunut pula ampumatarvikkeista johti Mannerheimin linjan murtumiseen. Puna-armeija sai ensimmäisen merkittävän voittonsa 11. helmikuuta, kun se pääsi murtoon Lähteen lohkolla. Suomalaiset epäonnistuivat vastahyökkäyksessä, ja seuraavina päivinä Puna-armeija laajensi murtoaan tukilinjan läpi. 15. helmikuuta Mannerheim antoi Kannaksen armeijalle käskyn perääntyä väliasemaan. Lakkautetut rauhanneuvottelut aloitettiin uudelleen. Neuvostoliittoa rauhan sopimiseen painosti uhka Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan taholta. Todellisuudessa Suomeen lähetettäville Britannian ja Ranskan joukoille oli annettu käsky olla osallistumatta taisteluihin Neuvostoliittoa vastaan, sillä Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska suunnittelivat Suomen auttamisen varjolla itse asiassa Norjan satamien valloittamista, aluevesien miinoittamista ja Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Tätä kuitenkaan Neuvostoliitto ei tiennyt, joten heidän osallistumisensa talvisotaan Suomen puolella nähtiin uhkana. Myös Puna-armeijan massiiviset tappiot tekivät sodasta kalliin, ja lähestyvä kelirikkoaika tiesi, ettei Suomen valtaaminen missään tapauksessa olisi ollut nopea tavoite.

Rauha

Yhdistyneen kuningaskunnan Suomalaiset pitivät maaliskuussa puolustusasemista kiinni epätoivoisesti, jotta neuvottelijoilla olisi toivoa saada edullinen rauha. Puna-armeija oli edennyt lähes Viipuriin ja Puolustusvoimat oli murtumisen partaalla, kun Moskovan rauha allekirjoitettiin. Se astui voimaan 13. maaliskuuta 1940. Moskovan rauhan ehdot olivat Suomelle kalliit. Se menetti suuren osan Karjalasta, teollisuudesta ja Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin.

Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

Suomen armeijalla oli puolellaan kokemus, maaston tuntemus, sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kylmässä ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin 1000 kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli vain muutamia teitä ja vähän asutusta. Sukset, ahkio, teltta ja kamina olivat talvisodan salaisia aseita Suomen puolella. Näitä varusteita ja niihin liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-lukujen aikana. Välineiden ja taitojen vaikutusta tehostettiin polttamalla rajaseudun kylät ja erilliset rakennukset, jolloin vihollinen ei voinut niissä majoittua. Puna-armeijalla oli puolellaan ylivoimainen kalusto- sekä miesylivoima. Toisaalta Puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskeisiltä alueilta, eli arolta, jossa se luotti avoimeen hyökkäykseen vihollista vasten. Lisäksi upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin sodankäynnistä. Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä olivat Stalinin puhdistukset vuonna 1938, joissa noin 30 000 Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettua upseeria tapettiin. Mekanisoitua sodankäyntiä oli kehitetty salaisesti Neuvostoliitossa yhdessä Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei nähty 1930-luvun neuvostoliittolaisten uutta sodankäyntiä, vaan kokemattomien upseerien vaativissa ja oudoissa oloissa suorittamia tehtäviä. Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödykseen tekemällä motteja hyökkääjän kolonnista. Talvisodan katastrofi johti Puna-armeijan johdossa selvityksiin ja teloituksiin. Merkittävä suomalaisten vahvuus oli myös radiotiedustelu, eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitettujen sanomien avaus. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa keskittämään moteissa kaiken voiman tiedossa olevia ulosmurtautumisia vastaan ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes miehityksettä. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjunta-välineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut aina jalkaväkimiinoja riittävästi tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes rauhanaikana suunnitellusta määrästä. Panssarintorjuntakiväärin hankintaa oli suunniteltu, mutta se ei toteutunut ennen sodan alkua. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet kuten polttopullot ja kasapanokset eivät olleet aina käytettävissä suojattomasta maastosta johtuen. Panssarintorjunnan heikkoudet johtivat helposti jalkaväen moraalin alentumiseen ja suoranaista pakokauhua esiintyi joskus.

Osapuolten tappiot

Suomalaisten tappiot olivat 22 800 kaatunutta. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 49 000 kaatunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella tämän luvun olevan liian pieni. Everstiluutnantti G.F. Krivoshejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä toteaa, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:
- Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
- Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä. Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštševin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 prosenttia koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja. Lyhyen rauhan jälkeen seurasi jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodanjulistus annettiin 25. kesäkuuta 1941.

Ruotsin ja Viron roolit talvisodassa

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat hieman Suomea sodassa. Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 000 henkilöä. Virallinen Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin ja kielsi liittoutuneiden ja monien muidenkin maiden pyynnöt joukkojen kuljetuksesta Suomen avuksi. Ruotsi oli ennen sotaa sitoutunut muun muassa hoitamaan Ahvenanmaan puolustuksen sotatilanteessa. Sodan syttyessä Suomen pyynnöt asiasta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Suomen oli puolustettava itse Ahvenanmaata. Ruotsin tyly asenne naapurimaataan kohtaan aiheutti närää kautta Euroopan ja ulkomaiset lehtimiehet kirjoittelivatkin aiheesta tyyliin "ruotsalaiset saattavat joutua katumaan päätöstään". Suomi pystyi kuitenkin pitämään itsenäisyytensä ja Ruotsin rajaa ei näin päästy uhkaamaan idästä. Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli lentotukikohta, josta erityisesti pommitettiin Turkua. Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla. Henkilökohtaisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien Puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne ole koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia). Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

Talvisodan merkityksestä

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Saksa arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi" ja päätti lopulta hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta venäläiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja jäykkien komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista, joka heijastui toisen maailmansodan loppuhetkiin. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä tietenkin suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton virallinen kanta oli 1980-luvulle asti, että talvisota oli vain pieni rajaselkkaus. Sittemmin Venäjällä on ilmestynyt kirjallisuutta ja TV-dokumenttejä, joissa sodan laajuus ja dramaattisuus on esitelty.

Kirjallisuutta


- Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat. ISBN 951-0-24638-7
  - kertoo suomalaisen panssarintorjunnan teoriasta ja käytännöstä vuosina 1917–1945
- Erkki Palolampi: Kollaa Kestää ISBN 951-0-16034-2
  - Kertoo Kollaanjoen taisteluissa. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
- useita kirjoittajia: Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9. Toimitus: Jari Leskinen ja Antti Juutilainen
  - kertoo erään näkemyksen talvisodasta

Katso myös:


- Media ja sodankäynti Suomessa
- Jatkosota
- Talvisodan henki
- Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
- [http://www.iremember.ru/infantry/krutskikh/krutskikh.htm Neuvostoliittolaisen Talvisodan veteraanin haastattelu] Luokka:Suomi 1939-1945 Luokka:Toinen maailmansota ko:겨울 전쟁 ja:冬戦争

Suomen presidentti

Suomen tasavallan presidentti on kansan valitsema Suomen valtion keulahahmo. Hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa ja on puolustusvoimain ylipäällikkö. Hän nimittää myös korkeimmat virkamiehet ja korkeimman oikeuden tuomarit. Vielä joitakin vuosia sitten presidentti oli myös evankelis-luterilaisen kirkon nimellinen johtaja. Tasavallan presidentti valitaan suoralla kaksivaiheisella vaalilla kuuden vuoden välein. Mikäli yksi ehdokkaista saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänet valitaan suoraan tasavallan presidentiksi. Muussa tapauksessa kaksi eniten ääniä saanutta ovat vastakkain toisella kierroksella, jolloin enemmän ääniä saanut voittaa. Aiemmin tasavallan presidentti valittiin valitsijamiesvaalilla. Äänestäjät valitsivat valitsijamiehiä suhteellisella vaalitavalla, ja sitten valitsijamiehet tasavallan presidentin suhteellisen monimutkaisella menettelyllä. Koiviston presidenttikauden päättyessä 1994 tasavallan presidentin toimikaudet rajoitettiin kahteen perättäiseen. Muutoksen taustalla oli Kekkosen yli 25-vuotinen hallintokausi, jolloin tasavallan presidentin asema korostui monien mielestä liikaa. Vanhan perustuslain (1919-2000) aikaan tasavallan presidentti nimitti myös hallituksen muodostajan (käytännössä pääministerin), ja hän saattoi hajottaa eduskunnan ja määrätä pidettäväksi uudet vaalit. Presidentin oikeuksia hallituksen muodostamisessa ja eduskunnan hajottamisessa rajoitettiin 1990-luvulta lähtien ja edelleen perustuslain kokonaisuudistuksessa, joka astui voimaan 1. maaliskuuta 2000. Tasavallan presidentin odotetaan toimivan arvovaltaisena välittäjänä puolueiden välillä. Tästä huolimatta jotkut tasavallan presidentit ovat käyttäneet asemaansa oman puolueen etujen ajamiseen. Suomen tasavallan presidentin edustusasunto on Helsingin keskustassa sijaitseva presidentinlinna, ja virka-asunto Helsingin Meilahdessa sijaitseva Mäntyniemi. Presidentin kesäasunto on Kultaranta Naantalissa.

Suomen tasavallan presidentit

Katso myös: Suomen hallitsijat # Kaarlo Juho Ståhlberg (1865-1952), tasavallan presidentti (1919-1925) # Lauri Kristian Relander (1883-1942), tasavallan presidentti (1925-1931) # Pehr Evind Svinhufvud (1861-1944), tasavallan presidentti (1931-1937) # Kyösti Kallio (1873-1940), tasavallan presidentti (1937-1940) # Risto Heikki Ryti (1889-1956), tasavallan presidentti (1940-1944) # Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951), tasavallan presidentti (1944-1946) # Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tasavallan presidentti (1946-1956) # Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986), tasavallan presidentti (1956-1982) # Mauno Henrik Koivisto (syntynyt 1923), tasavallan presidentti (1982-1994) # Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (syntynyt 1937), tasavallan presidentti (1994-2000) # Tarja Kaarina Halonen (syntynyt 1943), tasavallan presidentti (vuodesta 2000) Ståhlberg valittiin 1919 eduskunnan toimittamalla vaalilla ja samoin valittiin Paasikivi Mannerheimin erottua vuonna 1946. Toisen maailmansodan kestäessä, 1940 (Ryti, vain kolmeksi vuodeksi) ja 1943 (Ryti) presidentinvaalin toimittivat jo 1937 valitut valitsijamiehet. Risto Rytin erottua 1944 marsalkka Mannerheim määrättiin nimenomaisesti lailla presidentiksi, ja vuonna 1973 Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin poikkeuslailla neljäksi vuodeksi (1974-78). ImageSize = width:800 height:100 PlotArea = width:800 height:80 left:0 bottom:20 DateFormat = yyyy Period = from:1919 till:2006 TimeAxis = orientation:horizontal ScaleMajor = unit:year increment:5 start:1920 # there is no automatic collision detection, # so shift texts up or down manually to avoid overlap Define $dy = 20 # shift text to up side of bar Colors= id:lightgrey value:gray(0.9) PlotData= bar:Leaders color:lightgrey width:65 mark:(line,white) align:left fontsize:S from:1919 till:1925 shift:(-21,$dy) text:K. J. ~Ståhlberg from:1925 till:1931 shift:(-23,$dy) text:L. K. ~Relander~ from:1931 till:1937 shift:(-27,$dy) text:P. E. ~Svinhufvud from:1937 till:1941 shift:(-14,$dy) text:Kyösti~Kallio~ from:1941 till:1944 shift:(-13,$dy) text:Risto~Ryti from:1944 till:1946 shift:( -9,9) text:C. G. E.~Mannerheim~ from:1946 till:1956 shift:(-35,$dy) text:J. K. Paasikivi from:1956 till:1982 shift:(-38,$dy) text:Urho Kekkonen from:1982 till:1994 shift:(-35,$dy) text:Mauno Koivisto from:1994 till:2000 shift:(-21,$dy) text:Martti~Ahtisaari~ from:2000 till:end shift:(-21,$dy) text:Tarja~Halonen Tasavallan presidentti myöntää korkeimmat arvonimet lukuunottamatta juuri presidentin arvoa, joka tulkitaan myönnetyksi suoraan kansalta. Presidentin elinikäisen arvon henkilö saa astuessaan hoitamaan tasavallan presidentin virkaa.

Katso myös


- Suomen presidentinvaali

Aiheesta muualla


- [http://www.presidentti.fi/ Virallinen kotisivu] Presidentti

1940

Tapahtumia


- 12. tammikuuta – Neuvostoilmavoimat pommitti Lounais-Suomea yli 400 koneella.
- 3. maaliskuuta – Pommi tuhosi Ruotsissa kommunistien Norrskensflamman-lehden toimiston, viisi kuoli.
- 12. maaliskuuta – Neuvostoliitto ja Suomi allekirjoittivat Moskovan rauhan.
- 13. maaliskuuta – Talvisota päättyi.
- 18. maaliskuuta – Adolf Hitler ja Benito Mussolini tapasivat Brennerin solassa Alpeilla ja sopivat liitosta Ranskaa ja Britanniaa vastaan.
- 9. huhtikuuta – Operaatio Weserübung: Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan.
- 9. toukokuuta – Saksalainen sukellusvene U-9 upotti ranskalaisen sukellusvene Dorisin lähellä Den Helderiä.
- 10. toukokuuta – Saksa hyökkäsi Belgiaan, Alankomaihin ja Luxembourgiin.
- 13. toukokuuta – Saksan armeija ylitti Maas-joen Ranskaan.
- 14. toukokuuta – Luftwaffe pommitti Rotterdamia.
- 14. toukokuuta – Alankomaat antautui Saksalle.
- 15. toukokuuta – Amsterdam miehitettiin. – Ensimmäinen McDonald's avataan San Bernardinossa, Kaliforniassa.
- 17. toukokuuta – Bryssel miehitettiin.
- 20. toukokuuta – Ensimmäiset vangit saapuivat Auschwitzin keskitysleirille.
- 25. toukokuuta – Dunkirkin taistelu alkoi.
- 26. toukokuuta – Ranska ja Britannia aloittivat Dunkirkin evakuoinnin.
- 28. toukokuuta – Belgia antautui Saksalle.
- 4. kesäkuuta – Dunkirkin evakuointi päättyi, 300 000 miestä laivattiin Iso-Britanniaan.
- 10. kesäkuuta – Italia julisti sodan Ranskalle ja Britannialle.
- 10. kesäkuuta – Erwin Rommelin joukot saavuttivat Englannin kanaalin.
- 10. kesäkuuta – Kanada julisti sodan Italialle.
- 10. kesäkuuta – Norja antautui Saksalle.
- 14. kesäkuuta – Pariisi miehitettiin.
- 14. kesäkuuta – Presidentti Franklin D. Roosevelt allekirjoitti lain Yhdysvaltain laivaston tonniston kasvattamiseksi yksitoista prosenttia.
- 17. kesäkuuta – Neuvostoliitto miehitti Baltian maat.
- 17. kesäkuuta – Liittoutuneet alkavat evakuoida Ranskaa Saksan miehitettyä suurimman osan maasta.
- 22. kesäkuuta – Ranska antautui.
- 23. kesäkuuta – Adolf Hitler saapui vierailulle Pariisiin.
- 28. kesäkuuta – Neuvostoliitto miehitti Romanian Bessarabian.
- 10. heinäkuuta – Vichyn Ranskan hallitus koottiin.
- 21. heinäkuuta – Viro, Latvia ja Liettua julistettiin neuvostotasavalloiksi.
- 3. elokuuta – Liettua liittyi Neuvostoliittoon.
- 5. elokuuta – Latvia liittyi Neuvostoliittoon.
- 6. elokuuta – Viro liittyi Neuvostoliittoon.
- 20. elokuuta – Ramón Mercader murhasi entisen neuvostovallankumouksellisen Lev Trotskin Méxicossa. Troski kuoli seuraavana päivänä.
- 7. syyskuuta – Craiovan sopimus: Romania menetti Dobrogean Bulgarialle.
- 7. syyskuuta – Luftwaffe aloitti Lontoon pommitukset. Strategisia pommituksia seuraa 57 yönä.
- 15. lokakuuta – Charlie Chaplinin elokuvan Diktaattori ensiesitys.
- 28. lokakuuta – Italia hyökkäsi Kreikkaan.
- 5. marraskuuta – Franklin D. Roosevelt valittiin ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä kolmannelle kaudelle.
- 11. marraskuuta – Britannian laivasto aloittaa ensimmäisen hyökkäyksen lentotukialuksilta Italian laivastoa vastaan Tarantossa.
- 11. marraskuuta – Saksalainen apuristeilijä Atlantis kaappasi huippusalaisen brittien postilähetyksen rahtilaiva Automedonilta Sumatran luoteispuolella ja lähetti sen Japaniin.
- 14. marraskuuta – Luftwaffe tuhosi Coventryn 500 pommikoneella. 60 000 kaupungin 75 000 rakennuksesta tuhoutui, 568 kuoli.
- 16. marraskuuta – Royal Air Force pommittaa kostoiskuna Hampuria.
- 20. marraskuuta – Unkari, Romania ja Slovakia liittyivät akselivaltoihin.
- 27. marraskuuta – Romanian kenraali Ion Antonescun rautakaarti pidättää ja teloittaa yli 60 entisen kuninkaan, Carol II:n, luottomiestä.
- 19. joulukuuta – Suomessa on viisi presidenttiä elossa 5 tuntia: Risto Ryti (istuva), Kyösti Kallio (väistyvä), P. E. Svinhufvud, L. K. Relander, K. J. Ståhlberg (entiset).
- Veikkaus Oy aloittaa toimintansa Oy Tippaustoimisto Ab nimellä. Ensimmäisenä pelinä alkaa vakioveikkaus.

Syntyneitä


- 5. helmikuuta – H.R. Giger, taiteilija
- 10. maaliskuuta - Chuck Norris, näyttelijä
- 25. huhtikuuta – Al Pacino, näyttelijä
- 1. kesäkuuta – René Auberjonois, näyttelijä
- 7. heinäkuuta – Ringo Starr, The Beatlesin rumpali
- 13. heinäkuuta – Patrick Stewart, näyttelijä
- 28. elokuuta – Ulla-Maija "Uma" Aaltonen, toimittaja, kirjailija.
- 23. lokakuuta – Pelé alias Edson Arantes do Nascimento, brasilialainen jalkapalloilija.
- 9. lokakuuta – John Lennon, laulaja, (The Beatles) († 1980)
- 12. lokakuuta - Esko Salminen, näyttelijä
- 14. lokakuuta – Cliff Richard, laulaja
- 27. marraskuuta – Bruce Lee († 1973)
- 21. joulukuuta – Arvi Lind, televisiotoimittaja ja uutistenlukija (eläkkeellä)
- 21. joulukuuta – Frank Zappa († 1993)

Kuolleita


- 16. maaliskuuta – Selma Lagerlöf, kirjailija
- 14. toukokuuta – Emma Goldman, anarkisti
- 28. toukokuuta – Friedrich Karl von Hessen (s. 1868)
- 29. kesäkuuta - Paul Klee, taidemaalari (s. 1879)
- 21. elokuuta – Lev Trotski, (s. 1879)
- 4. marraskuuta – Manuel Azaña, Espanjan toisen tasavallan presidentti
- 9. marraskuuta – Neville Chamberlain, UK:n pääministeri
- 19. joulukuuta – Kyösti Kallio, Suomen presidentti ms:1940 ko:1940년 ja:1940年 simple:1940 th:พ.ศ. 2483

Kansanedustaja

Kansanedustaja on kansalaisten valitsema asiamies, joka ajaa heidän asiaansa eduskunnassa. Suomessa kansanedustajia on 200. Kansanedustajan kausi on normaalisti neljä vuotta. Muiden maiden vastaavasta tehtävästä käytetään yleensä nimitystä parlamentin jäsen. Kansanedustajat valitaan eduskuntavaaleilla. Vaaleja varten Suomi on jaettu 15:een vaalipiiriin. Kustakin vaalipiiristä valitaan edustajia vaalipiirin asukasluvun mukaisesti. Vaalipiireistä valitaan edustajia vaalipiirin väkiluvun mukainen määrä ja ennen vaaleja paikkaluvusta tehdään asetus. Kansanedustajat valitaan suhteellisella listavaalilla. Ehdokkaita voivat asettaa puolueet ja vähintään 100-jäseniset valitsijayhdistykset. Pienemmät puolueet ja sitoutumattomat ehdokkaat yhdistyvät yleensä vaaliliitoksi parantaakseen läpipääsyn mahdollisuuksiaan. Eduskunnan vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Vallan kolmijako -opin mukaisessa jaottelussa kansanedustajat käyttävät lainsäädäntövaltaa. Eduskunnan täysistunnoissa puhetta johtaa eduskunnan puhemies, joka on valtakunnan hierarkiassa toinen heti presidentin jälkeen. Pääosan työstään kansanedustajat tekevät valiokunnissa, joissa lakiesitysten ja valtion talousarvioesitysten käsittely käytännössä tapahtuu. Valiokuntatyöskentelyn ohella koko eduskunta kokoontuu neljä kertaa viikossa täysistuntoihin, joissa lakiehdotuksia voidaan hyväksyä, hylätä, muuttaa tai palauttaa valiokuntaan valmisteltavaksi. Viime vuosina kansanedustajien työ on muuttunut aiempaa kansainvälisemmäksi, ja työhön kuuluu paljon matkoja erilaisten kansainvälisten järjestöjen kokouksiin.

Katso myös


- Luettelo kansanedustajista
- Luettelo nykyisistä kansanedustajista Luokka:Politiikka Luokka:Suomi

Kansalaissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnas