Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Romania

Romania

Romania on maa Kaakkois-Euroopassa. Romanian naapurimaita ovat Ukraina, Moldova, Bulgaria, Serbia ja Montenegro ja Unkari. Romanialla on myös kaistale Mustanmeren rantaa.

Historia

Rooman keisari Trajanus valloitti Daakian (Romanian) vuosien 101–106 välillä. Maan nimi tulee Rooman valtakunnasta käytetystä nimestä Romania. Keskiajalla pääosa romanialaisista eli kolmessa erillisessa ruhtinaskunnassa: Valakia, Moldavia ja Transilvania. Valakia ja Moldavia joutuivat Osmanien valtakunnan alaisuuteen 1400- ja 1500-luvuilla, ajoittain osittain itsehallinnollisina ja jopa itsenäisinä. Itävallan keisarikunta sai Moldavian pohjoisosan, Bukovinan 1775 ja Venäjän keisarikunta itäosan, Bessarabian 1812. Transilvania joutui Unkarin alaisuuteen 1100-luvulla, 1526 Osmanien valtakunnalla ja 1800-luvulla Itävallalle (vuodesta 1857 Itävalta-Unkari). Romania syntyi Moldavian ja Valakian yhdistyessä 1859 ja suurvallat tunnistivat sen 1877. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin hajotessa ja Venäjän vallankumouksessa Bessarabia päätti liittyä Romanian kuningaskuntaan 1918. Trianonin rauhassa Transilvania siirrettiin Unkarilta Romanialle, jolloin Romania sai suuren unkarilaisvähemmistön. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mukaan Neuvostoliitto sai 1940 Moldavian ja Pohjois-Bukovinan ja Unkari Saksan ja Italian tuella pohjoisosan Transilvaniaa ja Bulgaria Dobrujan. Kuningas Carol II:n myönnyttyä luovutuksiin, armeija kaappasi vallan Ion Antonescun johdolla ja liittyi toiseen maailmansotaan Saksan ja Italian puolella saadakseen takaisin Neuvostoliitolle luovutetut alueet. Hitler luovutti Romanialle alueita, mutta kuningas Mihai II:n vallankaappaus elokuussa 1944 syöksi diktaattori Antonescun vallasta ja asetti Romanian armeijat Puna-armeijan komentoon. Romania koki suuria lisämenetyksiä taistellessaan Saksaa vastaan Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa. Romaniasta muodostettiin 1947 kommunistinen kansantasavalta ja kuningas lähti maanpakoon. Nicolae Ceauşescu nousi kommunistipuolueen johtoon 1965 ja maan päämieheksi 1967. Ceauşescun valta päättyi kansannousuun 1989 ja hänet teloitettiin. Uusi, demokraattinen perustuslaki hyväksyttiin joulukuussa 1991. Entinen kommunisti Ion Iliescu toimi presidenttinä 1990–1996 ja 2000–2004. Välillä presidenttinä oli demokraattipuolueen Emil Constantinescu. Marraskuussa 2004 presidentiksi valittiin Traian Băsescu Oikeuden ja Totuuden -liitosta. Romania liittyi NATOon 2004 ja Euroopan unioni on ilmaissut tukensa sen liittymiselle vuonna 2007.

Politiikka

Romanian lakiasäätävänä elimenä on kaksikamarinen parlamentti. Senaatissa (Senat) on 137 jäsentä (2004) ja edustajainhuoneessa (Camera Deputaţilor) 332 jäsentä (2004). Molempien edustajilla on neljän vuoden kausi. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskaudelle (vuoteen 2004 asti nelivuotiskaudelle). Presidentti nimittää pääministerin, joka muodostaa hallituksen. Hallituksen on saatava parlamentin hyväksyntä.

Alueellinen jako

2004 sinisellä, Moldavia punaisella ja Dobrogea keltaisella.]] Romaniassa on 41 piirikuntaa (judeţe) ja Bukarestin (Bucureşti) kunta, pääkaupunkialue.

- Alba
- Arad
- Argeş
- Bacău
- Bihor
- Bistriţa-Năsăud
- Botoşani
- Braşov
- Brăila
- Buzău
- Caraş-Severin
- Călăraşi
- Cluj
- Constanţa
- Covasna
- Dâmboviţa
- Dolj
- Galaţi
- Giurgiu
- Gorj
- Harghita
- Hunedoara
- Ialomiţa
- Iaşi
- Ilfov
- Maramureş
- Mehedinţi
- Mureş
- Neamţ
- Olt
- Prahova
- Satu Mare
- Sălaj
- Sibiu
- Suceava
- Teleorman
- Timiş
- Tulcea
- Vaslui
- Vâlcea
- Vrancea

Maantiede

Romanian maantiede Suuren osan Romanian Bulgarian ja Serbia ja Montenegron vastaista rajaa muodostaa Tonava. Prutjoki liittyy Tonavaan muodostaen Moldovan vastaisen rajan. Romanialla on kaistale Mustanmeren rantaa. Romanian länsiosaa hallitsevat Karpaatit, joiden korkein huippu, Moldoveanu, nousee 2 544 metrin korkeuteen. Suuria kaupunkeja ovat pääkaupungin lisäksi: Braşov, Timişoara, Cluj-Napoca, Constanţa, Craiova ja Iaşi.

Talous

Neuvostoblokin romahduksen jälkeen 1989–1991 Romanian vanhentunut teollisuus jäi täysin sen tarpeisiin kelpaamattomaksi. Helmikuussa 1997 Romania aloitti laajat vakautus ja rakenneuudistustoimet, mutta uudistukset ovat jääneet jaksottaisiksi. Romanian kasvu on ollut 2003–2004 nopeaa, vuosikasvun ennuste on 4,5 %. Vuoden 2004 ensimmäisellä puoliskolla kasvu oli 6,6 % ja toisella 7,0 %. Työttömyys on eurooppalaisittain alhainen 6,2 % (2004). Edistyksestä huolimatta korruptio on edelleen laajaa ja maatalous vanhanaikaista.

Väestöjakauma

Väestöstä 89,5 % on romanialaisia; 6,6 % unkarilaisia ja 2,5 % romaneja (2002). Uskonnot: 87 % kreikkalaiskatolisia (liturgiassa itäistä riitusta noudattavia); 6,8 % protestantteja; 5,6 % katolilaisia; 0,3 % muslimeja; 0,1 % muut; 0,2 % kirkkokuntiin kuulumattomat. Merkittävät unkaria ja saksaa puhuvat vähemmistöt elävät lähinnä Transilvaniassa. Romaniväestön tarkka osuus on tuntematon, useat romanit nimeävät itsensä romanialaisiksi tai unkarilaisiksi. Mustanmeren rannikon Dogrogeassa on pieni muslimivähemmistö, joka on turkkilaista ja tataarialkuperää. Virallinen kieli on romania.

Kulttuuri

Tunnettuja romanialaisia kirjailijoita ovat mm. Mircea Eliade ja Emile Cioran. Tunnettu romanaialaissyntyinen viulisti ja säveltäjä on Grigoras Dinicu.

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- rautamalmi
- suola
- puu

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- öljyjalosteet

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=45.828799,24.763184&spn=6.798157,16.215820&z=11&t=h&hl=en Romania Google Mapsissa] Luokka:Romania als:Rumänien roa-rup:România ms:Romania zh-min-nan:România ko:루마니아 ja:ルーマニア simple:Romania th:ประเทศโรมาเนีย fiu-vro:Romaania

Eurooppa

Eurooppa on maanosa, jonka rajaavat Atlantin valtameri lännessä, Pohjoinen jäämeri pohjoisessa, Uralvuoret ja Uraljoki idässä, Kaspianmeri, Kaukasus-vuoret ja Mustameri kaakossa ja Välimeri etelärajalla. Eurooppa muodostaa Aasian kanssa supermaanosan Euraasia: Eurooppa on läntinen viidennes Euraasian maamassasta. Kokonsa (noin 10,3 miljoonaa neliökilometriä) puolesta Eurooppa on maailman toiseksi pienin maanosa, hieman suurempi kuin Oseania. Euroopassa asuu hieman yli 700 miljoonaa ihmistä, täten se on asukasluvultaan toiseksi suurin maanosa Aasian jälkeen ja myöskin tiheimmin asuttu maanosa. Aasian

Etymologia

Nimi Eurooppa on mahdollisesti peräisin kreikkalaisen mytologian prinsessa Europasta, joka joutui härän hahmon ottaneen Zeuksen sieppaamaksi. Nimen etymologia on epävarma, sille on esitetty sekä kreikkalaista, että seemiläistä etymologiaa (ereb, auringonlasku).

Historia

Katso pääartikkeli Euroopan historia. Euroopalla on pitkä historia suurien kulttuurillisten ja taloudellisten saavutusten muodossa aina pronssikaudelta alkaen. 15. vuosisadalta lähtien eurooppalaiset valtiot, erityisesti Espanja, Portugali, Ranska ja Iso-Britannia, rakensivat suuria kolonistisia imperiumeja Afrikkaan, Amerikkaan ja Aasiaan. Teollinen vallankumous alkoi Euroopassa 18. vuosisadalla. Toisen maailmansodan jälkeen ja ennen kylmän sodan loppua Eurooppa oli jaettu kahteen suureen poliittiseen ja taloudelliseen blokkiin: kommunistisiin valtioihin Itä-Euroopassa ja kapitalistisiin valtioihin Länsi-Euroopassa. Vuoden 1990 tietämillä itäblokki hajosi.

Euroopan määritelmä

Usein Euroopalle piirretään muita rajoja, jotka perustuvat poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut siihen, että on monta eri "Eurooppaa", jotka eivät ole identtisiä keskenään. Eri maita on luettu mukaan tai jätetty pois sen mukaan, minkä piirteiden on katsottu olevan keskeisiä Euroopan määrittelyn kannalta. Nykyään termiä "Eurooppa" käytetään lisääntyvässä määrin tarkoitettaessa Euroopan unionin jäsenmaita. Tällä hetkellä liitossa on 25 maata (joista Kypros on osa maantieteellistä Aasiaa). Lisäksi muutamat maat neuvottelevat jäsenyydestä. Useiden muiden maiden uskotaan aloittavan neuvottelut jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Lähes kaikki Euroopan maat ovat Euroopan neuvoston jäseniä; yksittäiset poikkeukset ovat Valko-Venäjä ja Vatikaanivaltio. Vatikaanivaltio Nykyisellään maantieteellinen Eurooppa koostuu seuraavista 44 maasta (aakkosjärjestyksessä):

- Alankomaat
- Albania
- Andorra
- Belgia
- Bosnia ja Hertsegovina
- Bulgaria
- Espanja
- Irlanti
- Islanti
- Italia
- Itävalta
- Kreikka
- Kroatia
- Latvia
- Liechtenstein
- Liettua
- Luxemburg
- Makedonia
- Malta
- Moldova
- Monaco
- Norja
- Portugali
- Puola
- Ranska
- Romania
- Ruotsi
- Saksa
- San Marino
- Serbia ja Montenegro
- Slovakia
- Slovenia
- Suomi
- Sveitsi
- Tanska
- Tšekki
- Turkki
- Ukraina
- Unkari
- Valko-Venäjä
- Vatikaanivaltio
- Venäjä
- Viro
- Yhdistynyt kuningaskunta
Ennen vuotta 2004 liittyneet EU-maat merkitty lihavoidulla tekstillä. 1. toukokuuta 2004 liittyneet uudet EU-maat merkitty kursivoidulla tekstillä. 2004 Euroopan alaryhmittymiä:
- Euroopan unioni
- Schengen-alue
- Euroalue
- Balkan
- Baltian maat
- Benelux
- Britteinsaaret
- Keski-Eurooppa
- Itä-Eurooppa
- Iberian niemimaa
- Pohjoismaat
- Skandinavia
- Visegrad-ryhmä

Euroopan valtioiden ja maa-alueiden vertailua

Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet väkiluvun mukaisessa suuruusjärjestyksessä

Tiedoista puuttuu Turkin Euroopan puoleinen osa.

Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä

Tiedoista puuttuu Turkin euroopanpuoleinen osa. Luokka:Mantereet Luokka:Eurooppa als:Europa roa-rup:Evropa ms:Eropah zh-min-nan:Europa ko:유럽 ja:ヨーロッパ simple:Europe th:ทวีปยุโรป

Moldova

Moldova on maa Itä-Euroopassa. Se sijaitsee Romanian ja Ukrainan välissä.

Historia

Moldavian 1359 syntynyt romanialainen ruhtinaskunta siirtyi vuonna 1504 turkkilaisten ottomaanien imperiumin vasallivaltioksi. 1800-luvulla alueesta taistelivat itävaltalaiset (Bukovinan valloitus 1775) ja venäläiset (Bessarabian valloitus 1812). Nykyistä Moldovan valtiota huomattavasti suurempi alue päätyi Pariisin rauhassa 1856 Bessarabian nimellä Romanialle. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto liitti Romanialta valloitetun Bessarabian silloin Ukrainaan kuuluneeseen Moldavian autonomisen tasavaltaan, joka itsenäistyi vuonna 1991 ja jolle palautettiin romaniankielinen Moldova-nimi. Sen sijaan Moldovan liittämistä takaisin Romaniaan kannattavat puolueet kärsivät 1990-luvulla vaaleissa tappion. Moldovan itäosassa sijaitsevan Transnistrian alueen tilanne on ollut epäselvä 1990-luvun alusta asti, koska alueen slaavienemmistö (ukrainalaisia, venäläisiä, bulgaareja) haluaa säilyttää yhteyden Venäjään (ns. Dnestrin tasavalta).

Politiikka

Historiallisesti Moldova on Romanian maakunta, jonka geopoliittinen tilanne monilta osin muistuttaa Suomen sodassa häviämää Karjalaa. Arviolta yli miljoona moldovalaista työskentee ulkomailla. Maan äärimäinen köyhyys on johtanut myös ihmiskauppaan jonka kitkemiseksi maa toivoo kansainvälistä yhteistyötä esim. EU:n kanssa.

Poliittishallinnollinen järjestelmä


- Valtion päämies: Presidentti Vladimir Voronin (huhtikuusta 2001 alkaen)
- Pääministeri: Vasile Tarlev (huhtikuusta 2001 alkaen)
- Dnestrin alueen presidentti: Igor Smirnov Parlamentti: Yksikamarinen parlamentti (Parlamentul), jossa on 101 paikkaa. Vaaliryhmät ja puolueet sekä yksittäiset ehdokkaat valitaan kansanäänestyksellä joka neljäs vuosi
- Hallitus: Pääministeri valitsee hallituksen jäsenet, jotka parlamentti hyväksyy Pääpuolueet parlamentissa: PCM (kommunistinen puolue) 71 paikkaa, Braghis Alliance 19 paikkaa, PPCD (Kristillisdemokraattinen puolue) 11 paikkaa

Alue- ja paikallishallinto

Karjalaa
- 9 aluetta (judetele, yksikkö - judetul)
- 1 kaupunki (Chisinau)
- 1 autonominen alue (Gagauzia)
- 1 alueellinen yksikkö (Moldovasta irti julistautunut Transnistria)

Maantiede

Transnistria Moldova sijaitsee Dnestr- ja Prustjoen välissä lähellä Mustanmeren luoteiskulmaa. Maalla ei kuitenkaan ole omaa merenrantaa. Maasto on kumpuilevaa syvien jokien ja laaksojen rikkomaa tasankoa. Ilmasto on leudon mantereinen, kesät ovat pitkiä ja lämpimiä ja talvi lyhyt läheisen Mustanmeren ansiosta.

Talous

Dnestr Tilastojen mukaan Moldova on Euroopan köyhin valtio, jonka väestöstä 80% elää köyhyysrajan alapuolella eli alle kahdella dollarilla päivässä. Tilanne ei tosiasiassa kuitenkaan ole aivan näin synkkä. Maaseudulla ihmiset elävät liki omavaraistaloudessa. Maaperä on ilmeisesti Euroopan hedelmällisintä mustaamultaa, joten nälänhätää ei ole. Neuvostotasavallan aikana maa tuotti jopa kolmanneksen koko Neuvostoliiton elintarvikkeista. Maa kuuluu IVY:ön. Maa on maatalousvaltainen. Monen muun entisen neuvostotasavallan tavoin maa ponnistelee talouden yksityistämiseksi. Tässä on kuitenkin monin osin epäonistuttu siten, että maahan on muodostunut hyvin rikkaiden henkilöiden aristokratia joka ei ole kiinnostunut talouden yleisestä kehittämisestä, vaan pelkästään omasta varallisuudestaan samaan tapaan kuin muuallakin entisen Neuvostoliiton alueella. Maassa poliittista valtaa pitää tällä hetkellä kommunistinen puolue, joka kuitenkin on markkinatalousmyönteinen. Maahan yritetään houkutella ulkomaisia yrityksiä ja sijoituksia alhaisella yritysverotuksella (voittovero 20%). Arvonlisäverotus on yleisesti 20 %, mutta se on poistettu kokonaan monilta maan infrastruktuurille tärkeiltä tuotteilta samoin kuin elintarvikkeilta. Maan erittäin alhainen palkkataso suosisi varmasti myös yritystoimintaa (teollisuustyöntekijän palkka alle 100 euroa kuukaudessa), jolla se kilpailee jopa Kiinan kanssa. Maassa on myös erittäin korkeatasoinen koulutus esimerkikisi IT-alalla. Mainittakoon, että 1990-luvulla noin 10 000 moldovalaista IT-osaaja palkattiin ulkomaille, lähinä Saksaan. Tuo luku antaa kuvan koulutuksen määrästä ja laadusta kun muistetaan, että Moldovan väkiluku on hieman Suomea pienempi. Ilmeisesti maan poliittiseen vakauteen ei kuitenkaan yritysmaailmassa vielä luoteta, sillä ulkomaisia investointeja ei juuri ole tehty. Toisaalta investointien vähyyteen on vaikuttanut myös maan tuntemattomuus, johon yhtenä syynä on se, että valtiolla ei yksinkertaisesti ole varaa markkinoida itseään. Luonnonvarat: ruskohiili, fosforiitti, kipsi, viljelysmaa

Talouden avaintiedot

Valuutta: Moldovan leu (MDL) = 100 bani Valuuttakurssi: 1 EUR = 15,78 MOL (vuonna 2003 keskimäärin) Bruttokansantuote: 1,9 mrd. USD (arvio vuonna 2003 käyvin hinnoin) BKT/asukas: 328 USD (arvio vuonna 2003) Keskimääräinen nettopalkka: MDL 839,1 noin 63,50 USD kuukaudessa (2003) Inflaatio: 11,7 % (arvio vuonna 2003 ) Verot: Yritysten voittovero 20 % (vuoden 2004 alusta alkaen), arvonlisävero 20 % (8 % kotimaiselle viljalle, leipomotuotteille, maidolle ja meijerituotteille, 0 % sähkölle sekä bioteknologia- yms. tuontituotteille, joilla voidaan edistää maataloustuotannon kasvua) Tärkeimmät teollisuustuotteet: Elintarvikkeet, maatalouskoneet, jääkaapit, pakastimet, pesukoneet, kengät, tekstiilit Tärkeimmät vientituotteet: Elintarvikkeet, tekstiilit, koneet ja laitteet Tärkeimmät tuontituotteet: Öljy ja kaasu, koneet ja laitteet, kemianteollisuuden tuotteet, tekstiilit, metallit ja metallituotteet Tärkeimmät kauppakumppanit: Venäjä, Ukraina, Romania, Saksa, Italia Suomen kauppa Moldovan kanssa: Vuonna 2003 Suomen viennin arvo Moldovaan oli 27,9 miljoonaa euroa (+194 %). Yli 70 prosenttia viennistä oli telekommunikaatioalan laitteita. Tuonnin arvo 471 500 euroa (+23 %). Puolet tuonnista oli vaatteita, runsaat 30 prosenttia tekstiilituotteita ja 11 prosenttia hedelmiä ja kasviksia. TeliaSonera omistaa maan suurimman markapuhelinoperaattorin Moldcellin. Lähde: EIU 3/2004; World Markets Research Centre 3/2004, Tullilaitos, Finpro, kirjoittajan Sakari Karppisen omat tiedot eri lähteistä.

Väestöjakauma

Kieli: moldovan kieli, joka on lähes identtinen romanian kielen kanssa, 72 %), venäjä (28 % väestöstä) Tärkeimmät uskonnot: ortodoksit 98,5 %, juutalaiset 1,5 %, baptistit (noin 1000 henkeä) Etniset ryhmät: moldovalaiset 64,5 %, ukrainalaiset 13,8 %, venäläiset 13 %, turkkilaissukuiset kansat 3,5 %, juutalaiset 1,5 %, bulgarialaiset 2 %, muut 1,7 % (noin 300000 moldovalaisella on myös Romanian kansalaisuus) Eliniänodote: miehet 64,81 vuotta, naiset 71,8 vuotta Syntyvyys: 13,82/1000 as. Kuolleisuus: 12,64/1000 as. Muut suuret kaupungit: Tiraspol (Transdnestrian alueen pääkaupunki)

Kulttuuri

Moldovalainen viini on maailmankuulua ja monien arvioiden mukaan parasta maailmassa.

Merkittävimmät luonnonvarat


- ligniitti
- kipsi
- fosfori

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- viini

Aiheesta muualla


- http://www.moldova.md/ Moldovan viralliset sivut
- http://www.parlament.md/ru.html Moldovan parlamentti (venäjänkielinen)
- http://www.bnm.org Moldovan keskuspankki
- http://www.privatization.md/ Moldovan yksityistämisvirasto
- http://www.mdinto.biz/ Moldova Business portal
- http://www.trade.moldova.md/ Moldova Trade Point
- http://www.ebrd.com/pubs/profiles/mold.pdf EBRD Investment Profile 2001
- http://www.cia.gov/cia/publications/factbook/geos/md.html
- [http://maps.google.com/maps?ll=46.927759,28.125000&spn=3.331303,8.107910&z=10&t=h&hl=en Moldova Google Mapsissa] Luokka:Moldova Luokka:Entiset neuvostotasavallat als:Moldawien zh-min-nan:Moldova ko:몰도바 ja:モルドバ th:ประเทศมอลโดวา

Serbia ja Montenegro

Serbia ja Montenegro on kahden entisen Jugoslavian tasavallan, Serbian ja Montenegron, muodostama valtioliitto Balkanilla. Serbia ja Montenegron kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä serbiamontenegrolainen. Kotus tiettävästi suosittaa kuitenkin myös kansallisuusryhmien mukaisia nimityksiä serbialainen, serbi ja montenegrolainen. Maan nimeä taivutetaan "Serbia ja Montenegrossa", ei "Serbiassa ja Montenegrossa".

Historia

Katso myös: Jugoslavia, Serbia Valtion muodostamisen 1992 jälkeen YK eivätkä monet valtiot ole hyväksyneet jäljelle jäänyttä Serbian ja Montenegron liittoa Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan jatkajaksi, vaikka jäljelle jääneiden tasavaltojen katsotaankin muodostavan valtion. Tämä johtui jatkuvasta Balkanin sodasta, joka esti liittovaltion omaisuuden ja sen velkojen jaon. Jugoslavian liittovaltio hyväksyttiin jälleen YK:hon 2000 monen vuoden saarron jälkeen. 2002 Serbia ja Montenegro solmivat sopimuksen yhteistyön jatkamisesta, jolloin myös Jugoslavian nimen käytön lopettamisesta sovittiin. 4. helmikuuta 2003 Jugoslavian liittoparlamentti loi liiton, jolle annettiin nimi Serbia ja Montenegro.

Politiikka

Serbian ja Montenegron liitto on löyhä, ja koskee vain joitain alueita (puolustusliitto). Molemmilla tasavalloilla on oma talouspolittiikkansa ja valuuttansa, eikä niillä ole enää yhteistä pääkaupunkia, vaan osa instituutioista on muutanut Podgoricaan. Väliaikainen perustuslaki säädettiin 4. helmikuuta 2003 Skupstinassa. Valtiot voivat itsenäistyä vuoden 2006 kansanäänestyksen jälkeen. YK:n miehittämä eteläinen Kosovon provinssi, vaikka kuuluukin Serbiaan YK:n päätöslauselman 1244 mukaan, on siirtymässä kohti paikallista autonomiaa YK:n väliaikaishallinnossa (UNMIK). Maakunta on riippuvainen ulkomaisesta taloudellisesta ja teknisestä tuesta. Euroa käytetään virallisena valuuttana Jugoslavian dinaarin lisäksi, ja UNMIK kerää verot ja hoitaa budjettia.

Osat

UNMIK
- Serbia, pääkaupunki Belgrad, joka on myös Serbia ja Montenegron pääkaupunki
  - Pohjoinen Vojvodinan maakunta, pääkaupunki Novi Sad
  - Eteläinen Kosovo ja Metohian maakunta, Priština
- Montenegro rannikolla, pääkaupunki Podgorica, joka on myös Serbia ja Montenegron juridinen pääkaupunki.

Maantiede

Katso: Balkan Balkan

Väestöjakauma

Väestöjakauma on vuodelta 1991 eli ennen vuoden 2000 etnisiä puhdistuksia. Väestöryhmät: serbit 62,6 prosenttia, albaanit 16,5 prosenttia, montenegrolaiset viisi prosenttia, jugoslaavit 3,4 prosenttia; unkarilaiset 3,3 prosenttia ja muut 9,2 prosenttia. Uskonnot: Ortodoksisuus 65 prosenttia, islam 19 prosenttia, katolisuus neljä prosenttia, protestantit prosentti, muut 11 prosenttia. Kielet: serbi 95 prosenttia, albaani viisi prosenttia.

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- antimoni
- kupari
- nikkeli
- lyijy
- sinkki

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- kulkuneuvot

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=44.000718,19.830322&spn=3.508342,8.107910&z=10&t=h&hl=en Serbia ja Montenegro Google Mapsissa] Luokka:Serbia ja Montenegro als:Serbien-Montenegro ms:Serbia dan Montenegro zh-min-nan:Srbija kap O·-soaⁿ ko:세르비아 몬테네그로 ja:セルビア・モンテネグロ th:ประเทศเซอร์เบียและมอนเตเนโกร

Mustameri

Mustameri on meri Kaakkois-Euroopan ja Vähän-Aasian välissä. Sen rantavaltiot ovat Turkki, Bulgaria, Romania, Ukraina, Venäjä ja Georgia. Suurimmat siihen laskevat joet ovat Tonava, Dnepr ja Don. Pohjoisesta Mustaanmereen työntyy Ukrainaan kuuluva Krimin niemimaa, jonka itäpuolelle jää Asovanmeri-niminen Mustanmeren lahti. Bosporinsalmi yhdistää Mustanmeren Välimereen.
Välimereen Välimereen Luokka:Meret ko:흑해 ja:黒海 th:ทะเลดำ

Trajanus

Marcus Ulpius Nerva Trajanus (18. syyskuuta 53–9. elokuuta 117) oli Rooman keisari vuosina 98–117. Nerva adoptoi Trajanuksen valtakautensa lopulla. Trajanuksen aikana Rooman valtakunta oli laajimmillaan. Trajanus valloitti Daakian ja liitti Mesopotamian lyhyeksi aikaa valtakuntaan. Roomalaiset pitivät Trajanusta erittäin hyvänä keisarina. Hän oli suosituin Rooman keisari, ja senaatti antoi hänelle tittelin Optimus Princeps (paras keisari). Mesopotamia Trajanus oli erittäin sotaisa keisari mutta hän oli myös rakentaja ja hyväntekijä (tai ainakin niin on väitetty). Osa hänen rakennusprojekteistaan oli käytännöllisiä, kuten uusi satamarakennus Ostiassa, ja jotkut ornamentaalisia, kuten kuuluisa Trajanuksen pylväs. Mesopotamia] Rooman rakennettiin Basilica Ulpia sekä Trajanuksen foorumi, suurin keisarifoorumeista. Ne suunnitteli taitava arkkitehti Apollodoros Damaskolainen. Trajanuksen pylväässä kerrotaan reliefikuvin hänen sotaretkestään Daakiaan. Pylväs on yhä pystyssä Rooman keskustassa, mutta sen huipulla alun perin ollut Trajanuksen patsas vaihdettiin vuonna 1588 Pyhän Pietarin patsaaseen. Trajanus myös perusti järjestön auttamaan köyhiä lapsia. Hän oli luultavasti yksi niistä harvoista keisareista joka todella välitti köyhistä.

Daakian valloitus

Trajanus oli laajentanut Rooman armeijaa 300 000 sotilaasta 400 000 sotilaaseen, joten hän pystyi keskittäämään valtavan, yli 100 000 miehen, armeijan Daakiaa valloitamaan. Vuonna 101 hän hyökkäsi Daakian joka oli melko hyvin organisoitunut vihollisvaltakunta nykyisen Romanian alueella. Daakia oli myös rikas kultakaivostensa ansiosta. Trajanus pakotti Decebaluksen, Daakian kuninkaan, allekirjoittamaan rauhansopimuksen. Vuonna 106 Trajanus valloitti Daakian pääkaupungin ja Decebalus teki itsemurhan. Valtava määrä daakialaista kultaa vietiin yhdessä Decebaluksen pään kanssa Roomaan. Daakiasta tuli Rooman provinssi, ja kultakaivokset tuottivat kultaa nyt roomalaisille. Sota daakialaisia vastaan oli pitkä ja verinen, ja heidän käyttämät aseensa pakotti roomalaiset muuttamaan haarniskojansa.

Sota parthialaisia vastaan

Parthia oli heikolta näyttävä iranilainen valtakunta idässä. Se oli puolifeodaalinen valtakunta, jonka kuninkaalla oli vaikeuksia pitää sen liian mahtavia vasalleja kurissa. Lisäksi Mesopotamian helleeniset kaupungit tunsivat vähän lojaalisuutta sitä kohtaan. Parthia oli myös heikentynyt sotilaallisesti. Daakian sodan jälkeen Trajanuksella oli suuri ja parempi armeija joten hän päätti ottaa mallia Aleksanteri Suuresta ja valloittaa Persian eli Parthian. Syyt Parthian valloitukseen olivat suurimmalta osalta materiaalisia; Mesopotamiassa oli suuria ja rikkaita kaupunkeja, maailmankauppareittejä ja erittäin hedelmällistä viljelymaata. Trajanus valloitti nopeasti Tigriksen ja Eufratin ja vuonna 115 hän valloitti Parthian pääkaupungin Ctesophonin. Mutta hän epäonnistui keskellä valloituksiaan olevan Hatran piirityksessä, ja samaan aikaa juutalaiset aloittivat kapinan Palestiinassa. Trajanus vetäytyi Parthiasta, koska Palestiina oli liian tärkeä provinssi menetettäväksi. Hän piti kuitenkin ongelmiaan vain pienenä takaiskuna. Parthialaiset hyökkäsivät takaisin. Trajanus kuoli sydänkohtaukseen Vähässä-Aasiassa. Hänen seuraajansa Hadrianus hylkäsi Mesopotamian uutta Assyrian provinssia lukuun ottamatta. ko:트라이아누스 ja:トラヤヌス

106

Vuosisadat: ensimmäinen vuosisata eaa ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku 300-luku Vuosikymmenet: 50 60 70 80 90 - 100 - 110 120 130 140 150 Vuodet: 101 102 103 104 105 - 106 - 107 108 109 110 111 ----

Tapahtumia


- Trajanus valloittaa Daakian Rooman valtakuntaan.

Syntyneitä


-

Kuolleita


- Luokka:100-luku ko:106년

Moldavia

Moldavia (romaniaksi: Moldova) on historiallinen ruhtinaskunta Karpaattien ja Prutjoen välissä. Nykyisin Moldavian on jaettu Romanian ja Moldovan kesken. Moldova tunnettiin historiallisesti nimellä Bessarabia. Alueen alkuperäinen nimi oli Bogdania, sen hallitsija Bogdan I:n mukaan. Nimet Moldavia ja Moldova tulevat Moldovajoesta. Moldavian ruhtinaskunnan perusti Dragoş 1300-luvulla johdettuaan joukon romanialaisia Unkarin hallitsemilta Karpaateilta. Vuonna 1349 Moldavia sai itsenäisyyden ruhtinas Bogdan I:n alla. Suurimmillaan ruhtinaskunta sisälsi Bessarabian ja ulottui pohjoisessa Dniesterille asti ja etelässä Mustallemerelle. Moldavian Tapani IV Suuri puolusti 1457–1504 ruhtinaskuntaa Unkaria ja Puolaa vastaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen Bogdan III Yksisilmä joutui maksamaan veroja osmanien sulttaanille. Seuraavat kolme vuosisataa Moldavia oli suurimman osan aikaa turkkilaisten vasalli, kapinoista huolimatta. Juhana Hirmuinen (1572–1574) kapinoi kasvavia veroja vastaan, Valakian Mikael Rohkea yhdisti romanialaiset ruhtinaskunnat turkkilaisia vastaan ja 1601–1618 Moldavia oli Puolan vasalli. Turkkilaiset valitsivat ruhtinaat, vuoteen 1711 asti ruhtinassuvusta, mutta myöhemmin asemaan määrättiin kreikkalainen fanariootti. Turkkilaisten alla Moldavia muutettiin vahvasti linnoitetuksi rajaseuduksi. 1700-luvulla Venäjän vaikutusvalta kasvoi ja 1774 Moldavia asetettiin Venäjän suojelukseen, vaikka se vielä jäikin Turkin vasalliksi. Moldavia menetti alueita, Bukovinan Itävalta-Unkarille 1775 ja itäosan ja Bessarabian Venäjälle 1812. Vuonna 1832 säädettiin perustuslaki Venäjä johdolla. Krimin sodan jälkeisessä Pariisin rauhassa 1856 Venäjän suojeluherruus lopetettiin ja 1859 Moldavia ja Valakia yhdistyivät Romaniaksi Alexandru Ioan I Cuzan alaisuuteen. Vuonna 1918 historiallisen Moldavian asukkaat Prutjoen itäpuolella irtautuivat Venäjän vallasta ja liittyivät Romaniaan Pariisin sopimuksella 1920, mutta Neuvostoliitto ei hyväksynyt tätä. Bessarabia oli liitettynä Romaniaan 1918–1940 ja 1941–1944. Toisen maailmansodan jälkeen osasta Moldaviaa tehtiin Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta, ja itäisin osa liitettiin Ukrainaan (Ukrainan SNT). Vuonna 1991 Moldavian SNT julistautui itsenäiseksi nimellä Moldova.

Katso myös

Luettelo Moldavian ruhtinaista Luokka:Moldova Luokka:Romania Luokka:Neuvostoliitto ja:モルダヴィア

Transilvania

Transilvania (unkariksi Erdély, saksaksi Siebenbürgen) on historiallinen alue ja ruhtinaskunta, joka kattaa Romanian keski- ja länsiosat.

Maantiede ja väestö

Transilvanian erottavat eteläisestä Valakiasta Transilvanian alpit, idässä Moldaviasta ja Bukovinasta Karpaatit. Transilvania on 305–488 m korkeaa ylätasankoa, josta vedet virtaavat Tonavaan Mureş- ja Someşjokien kautta. Suurimpia kaupunkeja ovat Cluj-Napoca, Timişoara, Braşov, Oradea, Sibiu ja Târgu Mureş. Transilvania on Romanian kehittyneintä seutua, jossa on myös runsaita mineraalivaroja ja metsää. Transilvanian 7,3 miljoonan väestöstä pääosa on romanialaisia, unkarilaiset (1,4 milj.), romanit ja saksalaiset (200 000) ovat merkittäviä vähemmistöjä.

Historia

Transilvania oli aikoinaan Daakian keskus. Rooman keisari Trajanus valloitti Daakian vuosien 101–102 ja 105–107 sodissa. Aurelianus joutui kuitenkin vetäytymään 271 ja maakuntaa hallitsivat gootit, kunnes hunnit kukistivat heidät 376. Hunnien valta kesti Attilan kuolemaan (453) saakka. 900-luvulla madjaarit (unkarilaiset) valloittivat Transilvanian ylängön Árpádin johdolla. Kristinusko vakiintui 1000-luvulla Unkarin Tapani Pyhän johdolla. 1100- ja 1200-luvulla alueelle saapui saksikolonisteja. Saksalainen nimi Siebenbürgen tulee tämän ajan seitsemästä linnoitetusta kaupungista. 1200-luvulla Unkarin András II kutsui Saksalaisen ritarikunnan puolustamaan maata turkkilaisilta kumaaneilta, joita seurasivat mongolit 1241. Vuonna 1446 Hunyadi János sai paavillisen tunnustuksen Transilvanian ruhtinaaksi ansioistaan taistelussa osmaneja vastaan. Häviö Mohácsin taistelussa 1526 kuitenkin tiesi Transilvanian joutumista Unkarilta Osmanien valtakunnalle. 1571 valtaan noussut Báthoryn suku hallitsi Transilvaniaa Stefan Báthorystä (1571–1586) lähtien turkkilaisten alaisuudessa ruhtinaina. Unkarikin joutui pääosin turkkilaisten valloittamaksi ja jakautui turkkilaisten ja Itävallan Habsburgien hallitsemiin osiin. Turkkilaiset ja itävaltalaiset taistelivat puoli-itsenäisestä Transilvanista kahden vuosisadan ajan. 1600-luvun alussa Valakian Mikael Rohkea sai yhdistettyä kolme romanialaista ruhtinaskuntaa lyhyeksi aikaa ennen murhaansa elokuussa 1601. Transilvanian kulta-aika koitti Gábor Bethlenin (1613–1629) ja György I Rákóczyn (1630–1648) aikana. Bethlen soti keisaria vastaan kolmikymmenvuotisessa sodassa kolme kertaa ja kruunattiin Unkarin kuninkaaksi. Rákóczy sai pakotettua keisarin hyväksymään jälleen unkarilaisten protestanttiuden. Heidän hallituskautensa kehittivät myös koulutusta ja kulttuuria. Vuonna 1683 turkkilaiset lyötiin Wienin piirityksessä ja Transilvanian liitto Osmanien valtakunnan ja Ranskan kanssa osoittautui kohtalokkaaksi. Vuonna 1691 Transilvania liitettiin Itävallan kruununmaihin ja 1711 mennessä ruhtinaat korvattiin itävaltalaisilla kuvernööreillä. Transilvanian korotus 1765 suuriruhtinaskunnaksi oli vain muodollisuus. Vuonna 1848 Transilvanian unkarilaiset muodostivat liiton Unkarin kanssa ja lupasivat romanialaisille maaorjuuden lopettamisesta vastineeksi tuesta Itävaltaa vastaan. Romanialaiset ja saksit hylkäsivät tarjouksen ja taistelivat Unkarin armeijaa vastaan. Itävallan sotilashallinto 1849–1860 oli tuhoisa unkarilaisilla, mutta hyödytti romanialaisia talonpoikia. Kuitenkin vuonna 1867 tapahtuneessa Itävalta-Unkarin muodostamisessa Transilvania liitettiin Unkarin valtaan. Trianonin rauhansopimuksessa 1920 Romania sai Transilvanian. Elokuussa 1940 Hitler antoi Wienin välitystuomiossa Transilvanian pohjoisosan Unkarille, mutta 1947 se palautettiin Romanialle.

Katso myös


- Luettelo Transilvanian ruhtinaista Luokka:Romania ko:트란실바니아 ja:トランシルヴァニア

Itävallan keisarikunta

Itävallan historian toinen osa vuodesta 1815 vuoteen 1918.

Wienin kongressi

Napoleonin sotien jälkeen Euroopan edustajat tapasivat Wienissä syyskuusta 1814 kesäkuuhun 1815. Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternichin johtamana kongressi jakoi Euroopan uudelleen ja loi perustan pitkälle rauhan ajalle. Habsburgin valtakunta laajeni, mutta rajoittui keskiseen Eurooppaan. Habsburgit menettivät Belgian ja maansa lounais-Saksassa, mutta saivat muut ennen vuotta 1792 hallitsemansa maat ja lähes kaikki ne, jotka olivat saaneet haltuunsa sodan aikana, mukaan lukien Salzburgin. Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ei luotu uudelleen, mutta sen tilalle luotiin Saksan liitto, johon kuului 35 itsenäistä ruhtinaskuntaa ja neljä vapaakaupunkia. Itävallalla oli pysyvä puheenjohtajuus liitossa ja luultavasti enemmän todellista vaikutusvaltaa Saksassa kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikana. Sillä oli myös hallitseva asema Italiassa, missä sille kuuluivat Lombardia ja Venetsia. Sodanaikaiset liittolaiset, Itävalta, Britannia, Venäjä ja Preussi päättivät kongressin solmimalla neliliiton, joka velvoitti ne pitämään yllä rauhansopimuksen järjestelyä. Toisessa sopimuksessa, Venäjän keisari Aleksanteri I:n ehdottamassa Pyhässä Allianssissa Euroopan monarkit sopivat toimivansa kristillisten periaatteiden, hyväntekeväisyyden, rauhan ja rakkauden mukaan. Allianssilla oli vähän merkitystä, mutta se antoi tuen Itävallan, Venäjän ja Preussin pyrkimyksille pitää yllä Euroopan monarkioita jumalattomien tasavaltalaispyrkimysten edessä. Itävallasta tuli Wienin kongressin jälkeen yksi Euroopan suurvalloista. Tosin sen valta-asema ja koskemattomuus vaativat läpi 1800-luvun vähintään yhden toisen suurvallan tukea. Itävallan edut olivat turvattuina niin kauan kuin liittolaiset olivat valmiit pitämään yllä kongressinjärjestelmää rauhan, järjestyksen ja vakauden saavuttamiseksi Euroopassa. Tosin muut suurvallat, jotka olivat kykenevämpiä puolustamaan etujaan voimakeinoin, eivät aina jakaneet Itävallan omistautumista Metternichin luomukselle.

Itävallan keisarikunta

Metternich sai aluksi pidettyä Euroopan johtajien mielipiteen Itävallan etujen mukaisena. Hän piti Espanjan ja Napolin vallankumouksia ja vallankumouksellista toimintaa Saksassa esimerkkinä liberalismin vaaroista ja sai Venäjän ja Preussin puolelleen. Britannia tuki myös Itävaltaa, koska maille oli yhteisenä etuna Itävallan johtajuus Saksassa, Ranskan pitäminen erossa Italian asioista ja Osmanien valtakunnan tukeminen Venäjän vaikutusvallan kasvun estämiseksi Balkanilla. Muiden suurvaltojen tuki heikkeni Itävallalle 1820-luvun puolen välin jälkeen. Venäjä sekaantui yhä enemmän Balkanin asioihin ja Britannian politiikkaan vaikutti sen sitoutuminen liberaaliin politiikkaan. Metternich sai Venäjän ja Preussin puolelleen jälleen 1830-luvun alussa, kun toinen sarja vallankumouksia ravisteli Eurooppaa. Jopa Britannia palasi yhteistyöhön muiden suurvaltojen kanssa estääkseen Ranskaa saamasta jalansijaa Egyptissä. Metternich ei kuitenkaan pystynyt vastaaman Preussin perustaessa Saksan tulliliiton 1834. Itävalta jäi tulliliiton ulkopuolelle muiden Saksan valtioiden yhdentyessä taloudellisesti, mikä johti lopulta Saksan yhdistymiseen Preussin johdolla vuosisadan loppupuolella.

Sisäpolitiikka

Huolimatta Metternichin korkeasta profiilista, keisarin konservatiivinen näkemys ja vihamielisyys Ranskan vallankumouksen ideoita ja arvoja kohtaan hallitsivat sisäpolitiikkaa. Frans I piti sisäpolitiikan hoidon omalla vastuullaan kuolemaansa 1835 saakka. Vajaamielisen poikansa Ferdinand I:n puolesta hallitsevan valtiokonsiilin jäsenten valinta takasi Fransin politiikan jatkumisen vuoden 1848 vallankumouksiin asti. Frans I:n tavoite oli antaa alamaisilleen hyvät lait ja materiaalinen hyvinvointi. Tämän hän uskoi pitävän mielialat rauhallisina. Uusi rikoslaki säädettiin 1803 ja siviililaki 1811. Poliittinen ja kulttuurielämä pidettiin kuitenkin tiukassa valvonnassa nationalismin ja liberalismin leviämisen estämiseksi. Nämä kaksi ideologiaa olivat uhka Fransin vallalle, koska radikaalit pyrkivät muodostamaan yhtenäisen saksalaisen kansallisvaltion Itävalta mukaan lukien. Habsburgien valtakunnan puitteissa liberaalit uudistukset olivat mahdottomia. Poliittinen pysähtyneisyys ei kuitenkaan estänyt laajempaa sosioekonomista kehitystä. Vuonna 1843 Itävallan väkiluku oli jo 37,5 miljoonaa, 40 % lisäys vuodesta 1792. Kaupunkiväestön koko kasvoi nopeasti ja Wienissä oli jo lähes 400 000 asukasta. Taloudellinen kehitys oli vakaata ja sota-ajan budjettivajeet korvautuivat lähes tasapainoisella budjetilla. Tämä saavutettiin leikkaamalla valtion menoja, ei lisäämällä tuloja verouudistuksilla. Itävallan kyky suojata etujaan ulkomailla tai sijoitukset kotimaassa jäivät siten rajoitetuiksi tulojen puutteissa.

Vuoden 1848 vallankumoukset

Vuonna 1848 vallankumouksia puhkesi kautta Euroopan. Helmikuun lopulla Ranskan toisen tasavallan julistaminen ravisteli konservatiivista Itävaltaa. Odotus sotaan lähdöstä johti Itävallassa taloudelliseen paniikkiin, joka toimi vallankumouksellisten eduksi. Maaliskuussa tapahtumat etenivät nopeammin kuin hallitus kykeni reagoimaan. Taantumuksen symboli Metternich oli ensimmäinen lähtijä. Hän erosi ja pakeni maaliskuun puolessa välissä, mikä johti vain suurempiin uudistusvaatimuksiin. Huhtikuussa hovi vahvisti Unkarin valtiopäivien vaatimat uudistukset. Toukokuussa hallitus oli pakotettu julistamaan edustuksellisesti valitun kokouksen perustamisesta. Ensimmäinen parlamentti Itävallan historiassa avattiin heinäkuussa 1848. Osana Saksan liittoa saksankieliset Habsburgien maat joutuivat osalliseksi Saksan vallankumouksellisista mullistuksista. Saksan nationalistit ja liberaalit kutsuivat kokoon kokouksen Frankfurtissa toukokuussa 1848. Tämä kokous päätti Saksan liiton valtiopäivät ja oli esiaskel Saksan yhdistymiselle. Nationalismin ja liberalismin läheinen yhteys Saksassa joutui tällöin koitokselle. Böömin saksalaiset osallistuivat kokoukseen, mutta tšekit ja liberaalit hylkäsivät Böömin osallistumisen luotavaan Saksan valtioon. Heidän haaveenaan oli uudelleen luotu Habsburgien valtakunta, jossa keski- ja etelä-Euroopan slaavilaiset kansat saisivat tasa-arvoisen aseman saksalaisten ja unkarilaisten kanssa ja välttäisivät liittämisen Saksaan tai Venäjään. Hallitus antoi tukea suunnitelmalle ja tšekit kokoontuivat kesäkuussa Austro-slaavilaisessa kokouksessa Prahassa vastapainona Frankfurtin kokoukselle. Kun konservatiivinen hallinto antoi myöten vallankumouksellisille voimille, kaksi sotilaskomentajaa alkoi palauttaa järjestystä, usein jättäen huomiotta hovin ohjeet. Kenraali Alfred Windischgrätz karkotti vallankumoukselliset Prahasta ja Wienistä ja palautti järjestyksen sotavoimin. Alppien eteläpuolelle kenraali Joseph Radetzky palautti Itävallan hallinnon Lombardia-Venetsiaan elokuussa. Enää Unkari oli vallankumouksellisten käsissä kun Itävallan hallitus alkoi järjestäytyä syksyllä 1848. Perustuslailliselle kokoukselle esiteltiin marraskuussa joukko perustuslakiin sitoutuneita ministerejä. Ministerinpresidentti sitoi hallituksen toteuttamaan kansalaisvapaudet ja perustuslailliset instituutiot, mutta myös pitämään yllä valtakunnan yhtenäisyyden. Vajaamielinen keisari Ferdinand luopui virallisesti vallasta 2. joulukuuta 1848 ja hänen 18-vuotias veljenpoikansa Frans Joosef I kruunattiin keisariksi (h. 1848–1916). Nuorta keisaria odotti kolme haastetta: palauttaa hallinnon auktoriteetti, murskata Unkarin kapina ja palauttaa Itävalta johtoasemaan Saksassa. Ensimmäisen saavuttamiseksi hallitus julisti salaa laaditun perustuslain maaliskuussa 1849. Näin se nollasi perustuslaillisen kokouksen keskeneräisen työn. Perustuslaki takasi kansalaisvapaudet ja yhdenmukaisuuden lain edessä. Sen huomattavin saavutus oli koko valtakunnan kattavan keskitetyn hallinnon luominen. Uusi perustuslaki pahensi tilannetta Unkarissa. Unkarin valtiopäivät syrjäytti keisarin ja julisti Unkarin itsenäiseksi. Vaikka Itävalta olisi saanut valtansa palautettua ominkin toimin, samanaikainen tilanne Saksassa vaati keisari Frans Joosefia pyytämään Venäjän keisarin apua. Kapina murskattiin tehokkaasti, joskin brutaalisti syyskuuhun 1849 mennessä. Itävallan päätös luoda keskitetty valtio asetti myös ehdot Frankfurtissa työskenteleville Saksan yhdistäjille: Itävalta liittyisi yhtenäiseen Saksaan kaikkine alueineen, ei ainoastaan itävaltalaisin ja böömiläisin osin. Tämä oli ristiriidassa kokouksen aikaisemman päätöksen kanssa, joten kokous kääntyi yhtenäisen Saksan Grossdeutsch-mallista Kleindeutsch-malliin, joka merkitsi Saksaa ilman Itävaltaa. Kokous tarjosi Saksan kruunua Preussin kuninkaalle. Tarjottujen ehtojen vuoksi kuningas kuitenkin kieltäytyi huhtikuussa 1849. Kun Itävallan edustajat olivat vetäytyneet, tämä kieltäytyminen päätti Frankfurtin kokouksen työn. Saksan liitto palautettiin voimaan ja Itävalta oli siinä jälleen johtavassa asemassa. Preussi ja Itävalta jatkoivat kuitenkin kilpailuaan vaikutusvallasta ja johtoasemasta.

Uusabsolutismin epäonnistuminen

Aluksi uusi hallitus aikoi ilmeisesti toteuttaa maaliskuun 1849 uuden perustuslain mukaisesti luvatut instituutiot. Mutta 31. joulukuuta 1851 Frans Joosef kumosi perustuslain ja jätti voimaan vain kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä ja maaorjuuden lakkauttamisen. Kansan edustus kumottiin kaikissa hallituselimissä. Vahvistaakseen uutta itsevaltiuden kautta, hallitus kumosi myös joosefilaiset uskonnolliset määräykset, jotka olivat olleet jatkuvan konfliktin aihe kirkon kanssa. Vuonna 1855 hallitus solmi konkordaatin Pyhän istuimen kanssa, jossa kirkko tunnustettiin itsenäiseksi ja aktiiviseksi mielipidevaikuttajaksi. Sopimus aloitti uuden kauden hovin ja kirkon suhteissa. Itsevaltiuden kausi, jonka tavoitteena oli luoda yhtenäinen, ylikansallinen valtio, oli kuitenkin vastakkainen yleisemmälle kehitykselle Euroopassa. Valtakunnan kansat eivät välttyneet Euroopassa vallalla olleilta saksalaisten, slaavien ja italialaisten nationalistisilta tunnoilta. Unkarissa aktiivinen vastustus Itävallan hallintoa kohtaan väheni, mutta passiivinen vastarinta kasvoi. Krimin sodan aikana Unkarin tilanne sai Itävallan alttiiksi Britannian ja Ranskan poliittisille ja taloudelliselle painostukselle. Kun Venäjä pyysi Itävallan tukea, Itävalta teeskenteli välittävänsä konfliktissa, mutta liittyikin liittolaisten puolelle. Kun Itävalta näin jätti korvaamatta Venäjän vuoden 1849 avun, se menetti Venäjän tuen asemalleen Saksassa ja Italiassa. Ranska hyödynsi Itävallan ja Venäjän välirikkoa luomalla yhteentörmäyksen Itävallan ja Italian kansallismielisten kanssa. Tämä avasi Ranskalle tilaisuuden sotilaalliseen väliintuloon italialaisten tueksi 1859. Frans Joosef ei ollut halukas tekemään myönnytyksiä Preussille korvaukseksi Saksan liiton tuesta ja koska hän pelkäsi Ranskan ryhtyvän agitoimaan vaikeuksia Unkarissa, hän luopui Lombardiasta heinäkuussa 1859. Epäonnistumiset eivät luvanneet hyvää kilpailussa Preussin kanssa Saksan yhdistymisestä, joten keisari alkoi hylätä yksivaltiutta ja hakea uskottavampaa poliittista perustaa. Hän kokeili erilaisia järjestelyjä houkutellakseen armeijan, katolisen kirkon, Saksan liberaalien, unkarilaisten, slaavien ja juutalaisten tukea. Näillä kaikilla oli vahva taloudellinen ja poliittinen asema valtakunnassa. Unkarilaisten tuen saavuttaminen oli kiireisintä, joten hallitus avasi salaiset neuvottelut 1862. Järjestely kaksoismonarkiasta oli muotoutumassa jo 1865, mutta neuvottelut ajautuivat umpikujaan ennen Preussin sodan syttymistä.

Häviö Saksassa

Koko 1860-luvun alun Itävalta elätti toiveita johtoaseman säilyttämisestä Saksassa, koska pienemmät ruhtinaskunnat suosivat ennemmin heikompaa Itävallan hallintoa kuin Preussin ylivaltaa. Kesällä 1864 oli kuitenkin selvää, että sota oli väistämätön, jotta Itävallan johtoasema saataisiin säilytettyä. Itävallan ja Preussin seitsenviikkoisen sodan välitön syy oli Preussin halu vuonna 1866 liittää Holsteinin ruhtinaskunta itsensä. Itävalta ja Preussi olivat sotineet lyhyen sodan Tanskaa vastaan 1864 saadakseen enimmäkseen saksalaiset Schleswigin ja Holstein ruhtinaskunnat hallintaansa. Ennen lopullista päätöstä maiden kohtalosta, Preussi otti Schleswigin hallintaansa ja Itävalta Holsteinin. Huhtikuussa 1866 Preussi kuitenkin juonitteli Italian kanssa kahden rintaman sodan Itävaltaa vastaan saadakseen Holsteinin ja Italia Venetsian. Itävalta yritti pitää Italian pois sodasta myöntymällä viime hetkellä luovuttamaan Venetsian sille, mutta Italia liittyi silti sotaan Preussin rinnalla. Itävalta voitti taisteluja Italiaa vastaan, mutta hävisi ratkaisevan Königgrätzin taistelun (nykyisessä Hradec Královéssa Tšekissä) Preussia vastaan heinäkuussa 1866. Lyöty Itävalta myöntyi Saksan liiton purkamiseen ja hyväksyi Preussin hallitseman Pohjois-Saksan liiton luomisen. Siitä tuli 1871 perustetun Saksan valtakunnan perusta. Etelä-Saksan valtiot Baijeri, Baden, Württemberg ja Hessen-Darmstadt jäivät riippumattomiksi ja itsenäisiksi ja olisivat teoriassa saattaneet liittyä Itävaltaan. Kuitenkin niiden sotilaalliset ja taloudelliset siteet Preussiin sanelivat tuollaista mahdollisuutta vastaan. Viimeinen Itävallan alue Italiassa, Venetsia, liitettiin Italiaan.

Kaksoismonarkia

Häviö sodassa Preussia vastaan osoitti, että Itävalta ei ollut enää suurvalta. Frans Joosef asetti kolme tavoitetta palauttaakseen Itävallan johtoaseman Saksassa; suurvalta-aseman palautus, vastaaminen Preussin siirtoihin etelä-Saksassa ja sodan välttäminen lähitulevaisuudessa. Suhteiden palauttaminen Unkariin oli esiehtona suurvalta-aseman palauttamiseksi, joten uusi ulkoministeri Friedrich Ferdinand von Beust ryhtyi toimiin neuvottelujen viemiseksi päätökseen unkarilaisten kanssa. Keväällä 1867 saavutettiin kompromissiratkaisu, jonka Unkarin parlamentti hyväksyi laiksi. Vuoden 1867 kompromissi, Ausgleich, jakoi Habsburgien valtakunnan kahteen erilliseen valtioon, joilla oli samat oikeudet yhteisen hallitsijan alla. Virallisesti valtiot olivat Unkari ja "Keisarillisessa neuvostossa edustetut kuningaskunnat ja maat", jälkimmäinen nimi oli kömpelö ilmaus, koska ei-unkarilaisille valtakunnan osille ei ollut historiallista nimeä. Epävirallisesti läntinen osa oli Itävalta tai Cisleithania, maita erottavan joen mukaan. Kaksoismonarkiasta käytetty nimi oli Itävalta-Unkari. Kahdella kansallisella hallituksella ja lainsäädännöllä Wienissä ja Budapestissa oli lisäksi yhteinen hallitus, johon monarkki kuului. Hänellä oli lähes rajaton valta ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Yhteiseen hallintoon kuului ulkoministeriö, sotaministeriö ja talousministeriö diplomaattisiin ja sotilastarkoituksiin. Yhteisen parlamentin puutteessa valtakunnan yhteisiä asioita neuvoteltiin molempien puoliskojen edustajien yhtäaikaisilla tapaamisilla, joiden välillä vaihdettiin kirjallisia muistiinpanoja. Tapaamisten pääasia oli yhteinen talouspolitiikka ja tulliliitto, josta piti sopia uudelleen joka kymmenes vuosi. Itävallan parlamentti hyväksyi vuoden 1867 kompromissin lainsäädäntöönsä loppuvuodesta. "Joulukuun perustuslaki" oli saksankielisten liberaalien tuotos, joka saatiin aikaan koska tšekkiedustajat boikotoivat parlamenttia. Joulukuun perustuslaki seurasi tarkasti vuoden 1849 perustuslakia, eikä asettanut hallitsijalle merkittäviä rajoituksia ulko- tai turvallisuuspolitiikassa, mutta lisäsi Itävallan kansalaisten perusoikeuksia. Parlamentin alahuoneen valitsi tarkoin rajattu äänestäjäkunta, noin 6 % miespuolisesta väestöstä. Paikkoja jaettiin maakuntien ja neljän curian, sosioekonomisen ryhmän, mukaan joihin kuului suurmaanomistajia, kaupunkeja, kauppakamareita ja talonpoikaisyhteisöjä. Nojaamalla kahteen hallitsevaan kansallisuuteen, saksalaisiin ja unkarilaisiin, Itävalta-Unkari saavutti suhteellisen taloudellisen ja poliittisen vakauden. Muut kansallisuudet, eritoten slaavit, eivät saaneet vastaavaa poliittista asemaa. Unkari käytti nimenomaisesti vaikutusvaltaansa estämään sellaisen mahdollisuuden. Unkari tulkitsi sopimusta niin, että Itävallan piti säilyttää yhtenäisvaltion asemansa, ja minkäänlainen liittovaltiojärjestely tšekit huomioon ottaen olisi hajottanut kaksoismonarkian.

Lopullinen johtoaseman menetys Saksassa

Koska Venäjä oli liitossa Preussin kanssa, ja Britannia vajonnut eristyneisyyteensä, Itävalta-Unkari lähestyi Ranskaa vahvistuakseen Preussiin nähden. Ranska janosi valloituksia Preussin kustannuksella, joten se oli halukas liittoon. Yhteistyö ekspansiivisen Ranskan kanssa oli kuitenkin ristiriidassa Itävalta-Unkarin halun kanssa olla Saksan johtaja ja puolustaja. Liittosuhteen menestys riippui siten Ranskan asemasta etelä-Saksan puolustajana Preussia vastaan, jossa se epäonnistui. Ranskan julisti sodan Preussille ja hyökkäsi Saksaan heinäkuussa 1870. Etelä-Saksan valtiot liittyivät Ranskan–Preussin sodassa Preussin puolelle, ja ulkoministeri Beustin yritykset saada niitä etääntymään Preussista olivat siten menneet. Itävalta seurasi sivusta kun alivoimaisena pidetty Preussi peittosi Ranskan nopeasti ja selvästi. Tammikuussa 1871 Preussi yhdisti Saksan perustamalla toisen Saksan keisarikunnan ilman Itävaltaa. Itävalta ei mitenkään kyennyt peruuttamaan Preussin voittoa, joten sen ulkopolitiikan suuntaa oli muutettava. Unkarilainen kreivi Gyula Andrássy korvasi Beustin ulkoministerinä ja valtakunnan ulkopolitiikka alkoi heijastaa unkarilaisten venäjänvastaisuutta. Ennen vuoden 1871 loppua Itävalta-Unkari ja Saksa toimivat yhdessä ulkopolitiikan alalla. Diplomaattinen yhteistyö Saksan kanssa auttoi pitämään yllä Itävalta-Unkarin sisäistä vakautta. Jääminen yhtenäisen Saksan ulkopuolelle oli šokki Itävallan saksalaisille, jotka olivat perustelleet johtoasemaansa Habsburgien valtakunnassa johtajuusasemallaan saksalaisten joukossa. Saksan ulkopuolelle jääneinä he olivat vain yksi Itävalta-Unkarin monista kansallisuuksista ja muodostivat vain hiukan yli kolmanneksen valtakunnan asukkaista. Jos Preussin johtama Saksan valtakunta olisi jäänyt vihamieliseksi, Itävalta-Unkarin saksalaiset alueet olisivat voineet olla sen laajentumishaaveiden kohde, kuten monet muut alueet olivat Itävalta-Unkaria ympäröivien kansallisvaltioiden haaveissa. Itävalta-Unkarin liittolaisena Preussi kuitenkin etääntyi suursaksalaisista nationalisteista ja anneksiohaaveet jäivät poliittisesti merkityksettömiksi. Mutta koska itävallansaksalaisilla ei enää ollut takanaan laajemman saksalaisväestön tuki, monet tunsivat itsensä uhatuiksi ja haavoittuvaisiksi. Saksakielisten nationalismi alkoi saada pelon ja vihamielisyyden vaikutteita aikaisempien vuosikymmenten vapaamielisen nationalismin sijaan.

Itäkysymys

Kun Itävalta-Unkari oli toipunut Saksan ja Italian aiheuttamista takaiskuista, katseet kääntyivät kohti itää, jossa Osmanien valtakunnan heikkenevä mahti teki Balkanista kansainvälisen kilvoittelun kohteen. Ulkoministeri Andrássy vastusti kaikkia aluelaajennuksia Balkanilta, koska ne olisivat lisänneet valtakunnan slaavilaisen väestön määrää. Sen sijaan hän kannatti Turkin vallan säilyttämistä Venäjän laajenemisen estämiseksi. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten estääkseen Venäjän vaikutusvallan kasvua jo itsenäistyneissä Balkanin maissa (Serbia, Montenegro, Kreikka ja Romania), Itävalta-Unkari joutui sopimaan Venäjän kanssa etupiirien jaosta. Saksa oli liitossa sekä Venäjän, että Itävalta-Unkarin kanssa, joten se toimi välittäjänä estääkseen sodan liittolaistensa välillä 1870-luvulla. Saksan rajoitusyritys oli niin tehokas Venäjän suhteen, että maiden välit viilenivät huomattavasti Saksan mitätöityä Venäjän valloitukset Venäjän–Turkin sodan (1877–1878) jälkeen. Saksan tuella Itävalta-Unkari miehitti Bosnia-Hertsegovinan osana sodan jälkeistä rauhantekoa. Andrássy ei kuitenkaan liittänyt maata suoraan Itävalta-Unkariin, vaan se jäi nimellisesti Osmanien valtakunnan alaisuuteen Itävalta-Unkarin miehittäessä sitä. Saksan ja Venäjän suhteiden katkettua Itävalta-Unkari hyödynsi Saksan heikkoa asemaa Ranskaa vastaan ja solmi Venäjän vastaisen liiton. Kaksiliitossa Itävalta-Unkari ja Saksa puolustaisivat toisiaan Venäjän hyökkäystä vastaan, mutta Saksan–Ranskan sodan uhatessa Itävalta jäisi puolueettomaksi, jollei Venäjä olisi mukana. Kaksiliitto vei Itävalta-Unkarin mukaan Otto von Bismarckin liittosuhteiden verkkoon ja diplomaattisiin manöövereihin. Maa joutui siten osalliseksi Ranskan ja Britannian vastaisista konflikteista, vaikka sillä ei ollut näiden maiden kanssa vastakkaisia etuja. Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin vuonna 1882 solmima kolmiliitto oli suunnattu Italian ja Saksan kannalta Ranskaa vastaan, mutta ei selvittänyt Itävallan ja Italian välisiä kiistoja. Suurvaltojen valloitushaaveet Balkanilla vähenivät 1890-luvulla, kun Afrikka ja Kaukoitä siirtyivät siirtomaakilpailun kohteeksi. Vaikka Itävalta-Unkari ei ollut mukana siirtomaavaltauksissa, Venäjä oli. Sen etuja palveli voimassaolevan tilanteen säilyttäminen Balkanilla. Kuitenkin vuonna 1903 Serbia, Balkanin maa, jonka suurvallat olivat asetteet Itävalta-Unkarin etupiiriin, aloitti ekspansion Itävalta-Unkaria vastaan. Ilman Venäjän tukea Serbian uhka ei kuitenkaan ollut merkittävä.

Sisäiset kehitykset

Tšekit boikotoivat Itävallan parlamenttia, joten saksankieliset liberaalit hallitsivat hallitusta 1870-luvun lopuille asti. He käyttivät asemaansa estääkseen kaikki tšekkien ja puolalaisten aseman parannukset kaksoismonarkian alkupäivinä. Vuonna 1873 vaalilakia muutettiin edelleen siten, että saksankielisen kaupunkiväestön ja juutalaisten edustus suureni. Liberaalien politiikka suuntautui kirkkoa vastaan. Vallasta heidät kuitenkin pudotti lopulta ulkopolitiikka 1879. Liberaalit vastustivat Bosnia-Hertsegovinan liittämistä Itävalta-Unkariin, jota keisari taas kannatti. Parlamentti vaati ulkopolitiikassa valtuuksia, jonka Frans Joosef näki oman rajattoman valtansa loukkauksena. Liberaalien jälkeen hallituksen muodosti Eduard Taaffe. Hänen hallituksensa edusti hovin etuja, ja nautti laajaa tukea uskonnollisilta puolueilta, saksankielisiltä konservatiiveilta, puolalaisilta ja tšekkiläisiltä edustajilta, jotka olivat päättäneet boikottinsa. Laajan parlamentaarisen kannatuksensa ansiosta hallitus toimi tehokkaasti. Tšekit saivat kielellisiä ja kulttuurellisia myönnytyksiä, mutteivat poliittisia. Tšekin kielen laajentunut käyttö herätti kuitenkin närää Böömin saksankielisessa vähemmistössä. Taaffen hallitus uudisti vaalilakia 1883, lisäten äänioikeutettujen määrää ja heikentäen liberaalien kannatusta. Vielä laajempi uudistusesitys tehtiin 1893, kun eri kansallisuuksien välit olivat kiristyneet vuoden 1891 vaalien aikana. Ehdotettu uudistus olisi antanut yleisen äänioikeuden yli 25-vuotiaille mieskansalaisille ja siten heikentänyt edelleen kaupunkien keskiluokan kannattamien liberaalien nationalistien asemaa. Ehdotus koki laajaa vastustusta hallituksen tukijoissa ja Taaffe erosi. Etniset jänniteet eivät laantuneet vaikka vuoden 1893 esityksen suuntainen laki viimein asetettiin voimaan. Koska parlamentti oli hajanainen kansallisesti ja poliittisesti, ministeripresidentti kreivi Kasimir Badeni tarjosi tšekeille uusia myönnytyksiä 1897 saadakseen tuen tulli- ja kauppaneuvotteluihin Unkarin kanssa. Myönnytykset koskivat tšekin käyttöä valtionhallinnossa, ja ne raivostuttivat saksankieliset Itävaltalaiset. Böömissä, Wienissä ja Grazissa puhkesi väkivaltaisia levottomuuksia ja lähes vallankumouksellista liikehdintää. Badenin hallitus kaatui. Koska parlamentista ei saatu koottua enemmistöä edustajista minkään asiaan taa, hallitus käytti hätätilavaltuuksia, joiden avulla keisari saattoi säätää lakeja parlamentin ollessa lomalla. Poliittinen umpisolmu oli seurausta rakennemuutoksesta, joka kiristi yhteiskuntaluokkien ja kansallisuuksien välejä. Vuoden 1873 talousromahduksen seuraukset oli ohitettu ja Itävalta oli vakaassa teollisoitumis- ja kaupungistumiskehityksessä. Vuonna 1890 se oli idän ja etelän maatalousyhteiskuntien ja Länsi-Euroopan teollisoituneiden maiden välissä myös kehityksellisesti. Ensimmäisenä taloudellisen voimansa käänsivät poliittisesti saksankielinen keskiluokka ja juutalaiset. Vaikka näiden etuja ajava liberaalihallitus oli kaatunut 1879, hallituksen piti ottaa huomioon keskiluokan edut pitääkseen yllä vakautta. Keskiluokan nousun myötä entinen aatelin ja kirkon asema heikkeni. Monet aateliset saivat näkyviä paikkoja hallituksessa, mutta virkamiehistö oli viemässä heidän entiset tehtävänsä. Kirkolle vuoden 1855 konkordaatti oli sen vaikutusvallan huippukohta. Liberaalien kirkonvastaiset lait ja konkordaatin kumoaminen 1870 olivat vieneet sen vaikutusvaltaa. Kansan parissa kirkon kannatus oli kuitenkin laajaa. Uusi katolilainen liike otti muodon paavin vuoden 1891 sosiaalisuutta korostavan ensyklikan Rerum Novarum perusteella. Syntyi kristillissosiaalinen puolue (Christlichsoziale Partei, CSP). Se oli enimmäkseen kaupunkilaispohjainen. Paavin ensyklika ei saanut konservatiivista piispakuntaa hyväksymään uutta puoluetta, vaan he jatkoivat vanhempien kirkollisten puolueiden parissa. CPS tuki oli aluksi laajinta Wienissa, jossa se hallitsi kaupunginhallintoa vuosisadan vaihteessa. Kuitenkaan puolue ei saanut tukea teollisuustyöläisten parissa, jotka kääntyivät tukemaan kilpailevaa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta (Sozialdemokratische Arbeiterpartei, SDAP). SDAP oli perustettu 1889 radikaali- ja maltillisten sosialistien yhteisessä konferenssissa ja se kannatti revisionistista marxilaista ohjelmaa. SDAPista hakivat turvaa myös monet juutalaiset antisemitistisen ja kansallismielisen liikkeen, toisen vallitsevan poliittisen suunnan, voimistuessa. Poliittisen puolueetkaan eivät voineet olla huomioimatta kasvava kansallismielinen suuntausta 1800-luvun loppuvaiheilla. Liberaali liike hiljeni, koska se ei halunnut muuttaa itseään ainoastaan saksankieliseksi. Tyytymättömät liberaalit olivat avainhahmoja uusissa kansallisissa liikkeissa ja puolueissa. Vaikka CSP ja SDAP perustuivat ylikansalliselle ideologialle, nekin joutuivat hyväksymään ohjelmaansa saksalaista nationalismia. 1890-luvun lopulla saksanmieliset liikkeet yhdistyivät Saksalaiseksi rintamaksi. Sen vaatimukset olivat maltilliset, mutta vaatimus saksalaisten historiallisesti erityisen aseman aseman tunnustamisesta imperiumissa johti sen törmäyskurssiin muiden kansanryhmien kanssa.

Kriisi Bosniassa ja Hertsegovinassa

Vuonna 1906 Balkanista tuli jälkeen suurvaltojen kamppailun kohde, kun Venäjän kiinnostus Balkaniin palasi, ja siitä tuli Serbian suurvaltatukija. Kriisi puhkesi 1908, kun Osmanien valtakunta alkoi siirtyä kohti perustuslaillista järjestelmää. Bosnia ja Hertsegovina, joka oli virallisesti Turkin vallassa, kutsuttiin lähettämään edustajansa uuteen Turkin parlamenttiin. Itävalta-Unkari vastasi tähän liittämällä miehittämänsä maan virallisesti itseensä. Se liennytteli Turkin vastalauseita rahallisella korvauksella. Diplomaattisesti teko oli kallis, sillä se herätti Venäjän ja Italian närkästystä ja etäännytti niitä Itävallasta. Samaan aikaan Britannia oli sopinut siirtomaakiistansa Ranskan ja Venäjän kanssa, ja solmi niiden kanssa Saksan keisarikunnan johtaman kolmiliiton vastapainoksi kolmisopimuksen 1907. Bosnia-Hertsegovinan kriisin jälkeen Venäjä rohkaisi itsenäisiä Balkanin maita solmimaan liiton, jonka se tarkoitti Itävalta-Unkarin vastaiseksi. Uusi Balkanin liiga oli kuitenkin innostuneempi paloittelemaan Turkin haltuun jääneet Balkanin osat, ja se voitti Turkin ensimmäisessä Balkanin sodassa 1912. Liittolaiset kääntyivät toisiaan vastaan 1913 toisessa Balkanin sodassa, jossa Serbia kaksinkertaisti kokonsa ja väestönsä.

Ensimmäinen maailmansota

Itävalta-Unkari piti Venäjän tukemaa ja suurentunutta Serbiaa ensisijaisena uhkana, koska Serbian sotilastiedustelu tuki Habsburgien vastaisia ryhmiä ja toimi Bosnia ja Hertsegovinassa. Kun kruununperijä Frans Ferdinand ja vaimonsa murhattiin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914 Bosnian nationalistien toimesta, epäilys Serbian syyllisyydestä oli vahva. Ajatus Serbian vastaisesta ennaltaehkäisevästä sodasta ei ollut uusi Wienissä ja näytön heikkoudesta huolimatta Saksa oli valmis tukemaan liitolaistaan. Heinäkuun 23. Itävalta-Unkari jätti Serbialle ultimaatumin, joka oli suunniteltu mahdottomaksi täyttää. Päävaatimuksina Serbialle olivat Habsburgien vastaisten aktiviteettien tukahduttaminen ja Itävalta-Unkarin viranomaisten pääsy osallistumaan murhan tutkimuksiin. Serbia oli sovitteleva, muttei voinut hyväksyä kaikkia ehtoja. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialla 28. heinäkuuta neuvottelematta asiasta enempää Saksan kanssa. Venäjän päätös mobilisoida 30. heinäkuuta johti sodan laajenemiseen koko Eurooppaa kattavaksi. Saksan sotastrategia nojasi kahden rintaman sodan välttämiseen, joten sen täytyi lyödä nopeasti Ranska, ennen kuin Venäjä pääsisi täyteen valmiuteen. Saksa vastasi Venäjän liikekannallepanoon julistamalla välittömästi sodan Ranskalla ja Venäjälle. 4. elokuuta Britannia julisti sodan Saksalla, 6. elokuuta Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle ja 12. elokuuta Ranska ja Britannia Itävalta-Unkarille. Kun suurvallat olivat sodassa, ne pyrkivät etsimään liittolaisia pienemmistä maista. Huolimatta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sopimastaan kolmiliitosta, Italia ei ollut velvoitettu liittymään sotaan ja julistautui neutraaliksi. Saksa painosti Itävalta-Unkaria lahjoittamaan italialaisalueita Italialle vastineeksi sen tuesta. Myös kolmisopimuksen maat lupasivat lisäalueita sodan voiton jälkeen, joten Italia liittyi ympärysvaltoihin huhtikuussa 1915. Vaikka Saksan ja Itävalta-Unkarin voitot itärintamalla keväällä 1915 paikkasivat Itävalta-Unkarin aikaisempia häviöitä, valtakunta ei ollut valmis pitkään sotaan ja taloudellinen tilanne muuttui kehnommaksi. Keisari Frans Joosef I:n kuolema 21. marraskuuta 1916 vei Itävalta-Unkarilta merkittävän yhdistävän tekijän. Hänen 29-vuotias poikansa Kaarle (h. 1916–1918) ei ollut valmis asemaansa keisarina. Tosin monarkian kohtalo ei enää riippunut keisarista, vaan sodan päätöksestä. Vaikka vallankumoukseen ajautunut Venäjä vetäytyi sodasta, itärintaman rauha ei auttanut länsirintaman sotaa. Yhdysvallat liittyi sotaan huhtikuussa 1917 ja Saksan hyökkäyksen epäonnistuttua keväällä 1918, se ei enää saarron näännyttämänä pystynyt jatkamaan taistelua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Habsburgien Itävalta-Unkari paloiteltiin eri kansallisuuksien kesken. Maan saksalaisia jäi edustamaan Itävallan tasavalta. Lähteet: Country Studies - Federal Research Division, Library of Congress. Katso myös: Itävallan historia vuodesta 1945 Luokka:Itävallan historia

1775

Tapahtumia


-

Syntyneitä


- 16. joulukuuta - Jane Austen, englantilainen kirjailija

Kuolleita


- Luokka:1700-luku ms:1775 ko:1775년

Venäjän keisarikunta

Venäjän keisarikunta (Росси́йская Импе́рия; Rossijskaja Imperija) oli olemassa 1721–1917 Pietari Suuren valloituksista Venäjän laajenemiseen Baltiasta Tyynelle merelle asti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin. Venäjän keisarikunnan keisarit

Pietari Suuri

Nikolai II Venäjää oli pidetty Bysantin kukistumisen jälkeen, Konstantinopolin jäädessä 1453 turkkilaisten osmanien valloittamaksi, Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa "Kolmantena Roomana". Jo Iivana IV:nnen itselleen ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista. Ensimmäiseksi Venäjän keisariksi kruunattiin 1721 Pietari Suuri. Ennen vuotta 1713 valtiota nimitettiin virallisesti kreikkalaisittain Rusijaksi (Русія) muinaisten rusien mukaan. Nykynimi Rossija (Россия) tuli käyttöön tämän jälkeen. Pietari syntyi Romanovin suvun tsaari Aleksei I:n toisesta avioliitosta. Alekseita seurasi Fjodor (Feodor) III, joka sairaalloisena kuoli jo 1682. Pietari pääsi kanssahallitsijaksi velipuolensa Ivanin kanssa, mutta hänen sisarpuolensa Sofia käytti todellista valtaa. Vuonna 1689 hän esti kaartinsa kanssa Sofian juonen päästä kruunatuksi tsaarittareksi, ja kun Iivana V kuoli 1696, Pietarista tuli yksinvaltias. Pietari oli kiinnostunut sotimisesta, erityisesti tykistöstä ja merenkäynnistä. Hän soti tataareja ja osmaneja vastaan ja valloitti Azovin 1696 ja sai Venäjälle ensimmäisen sataman Mustallemerelle. Jatkaakseen sotaa osmaneja vastaan, Pietari matkusti ensimmäisenä tsaarina Länsi-Eurooppaan etsimään liittolaisia Brandenburgista, Alankomaista, Englannista ja Pyhästä roomalaisesta keisarikunnasta. Matkalla hän värväsi satoja asiantuntijoita ja mestareita. Matka jäi lyhyeksi Sofian yritettyä kaappausta, jonka Pietarin tukijat kukistivat. Pietari teloitutti satoja salaliittoon osallistuneita ja jätti ruumiit näytille varoitukseksi muille. Jäädessään ilman tukea turkkilaisia vastaan, Pietari teki rauhan osmanien valtakunnan kanssa 1700 ja päätti pyrkiä saamaan haltuunsa satamia Itämereltä. Hyödyntäen Ruotsin ja Puolan välistä sotaa, hän hyökkäsi Ruotsille kuuluneeseen Narvaan. Ruotsin Kaarle XII oli kuitenkin voimakkaampi. Venäjän armeija kärsi kovan takaiskun Narvan taistelussa marraskuussa 1700. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan hyödyntänyt tilaisuutta edelleen, vaan keskittyi sotimaan Puolaa vastaan asettaakseen oman ehdokkaansa valtaistuimelle. Pietari kokosi armeijansa uudelleen ja voitti viimein Venäjälle edenneen Kaarlen Pultavan taistelussa 1709. Kaarlen paetessa osmanien sulttaanin luo, Pietari julisti uudelleen sodan turkkilaisille, jossa hän kuitenkin menetti jälleen Azovanmeren satamansa. Suuri Pohjan sota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1721, jona aikana Venäjä valloitti Liivinmaan, Eestinmaan, Inkerin, Suomen ja hyökkäsi länsipohjaan asti tuhoamaan Uumajan. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsin suurvalta-asema oli ohi, ja Pietari sai loistavasta menestyksestään keisarin tittelin. Pietari uudisti Venäjää monella tavalla. Hän perusti laivaston ja voitti sillä Ruotsin, länsimaisti armeijan, uudisti hallintojärjestelmän, perusti ensimmäisen virkamieskunnan ja senaatin. Kirkko liitettiin osaksi valtiota ja patriarkaatti korvattiin pyhällä synodilla, jota johti valtion virkamies. Pietarin aikana kerättyjen verojen määrä kolminkertaistui. Henkiveron lisäksi viinaa ja suolaa alettiin verottaa. Hän länsimaisti Venäjää tapojen ja taiteen suhteen, perusti ensimmäisen kirjapainon ja Venäjän tiedeakatemian. Länsimaistaminen tosin johti juopaan kansan ja ylimystön kesken. Pääkaupunki siirrettiin 1703 perustettuun länsimaistyyliseen Pietarin kaupunkiin, joka oli rakennettu Ruotsilta vallatuille maille Suomenlahden pohjukkaan. Pietari kuoli 1725, mutta jo 1727 Venäjä kirjoitti rajasopimuksen Kiinan kanssa.

Palatsivallankumousten aika

Pietari muutti kruununperimystä surmatessaan oman poikansa Aleksein, joka vastusti isänsä uudistuksia ja keräsi niitä vastustavia joukkoja. Uuden lain mukaan tsaari sai itse valita seuraajansa, mutta Pietari ei ehtinyt tehdä tätä kuollessaan tapaturmaisesti 1725 pelastaessaan miehiään. Epäselvä kruununperimys johti vallankaappauksiin, joissa kruunun peri se, joka onnistui taivuttamaan Pietarissa palatsikaartin puolelleen. Pietarin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa, Katariina I otti valtaistuimen. Hän kuoli kuitenkin jo 1727, ja Pietarin pojanpoika, Pietari II kruunattiin keisariksi. Vuonna 1730 Pietari II kuoli isorokkoon ja Iivana V:n tytär Anna Ivanova, joka oli ollut Pietarin kanssahallitsija, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui myöntymään moniin myönnytyksiin. Anna adoptoi sisarensa Katriinan tyttären Anna Leopoldnovnan kahdeksanviikkoisen pojan. Keisarinna Anna kuoli muutaman viikon kuluttua, 28. lokakuuta 1740 ja infantti Iivana (1740–1764) nousi valtaistuimelle. Sijaishallitsijaksi Anna oli määrännyt Kuurinmaan Ernst Johann von Biron (1690–1772), joka oli inhottu venäläisten keskuudessa, ja Anna Leopoldovna syöksi hänet vallasta marraskuussa. Joulukuussa 1741, Pietari Suuren tytär, Jelizaveta Petrovna (1709–1762) kaappasi vallan kaartin suosiollisella avustuksella, ja nousi valtaistuimelle hallitsijanimelläElisabet vuonna 1741. Infantti Iivana heitettiin vankilaan, jossa hän eli koko loppuikänsä. Elisabet jatkoi isänsä uudistuksia, ja hänen aikanaan perustettiin Moskovan yliopisto (1755) ja Pietarin taideakatemia (1757). Mihail Lomonosov, ensimmäinen Venäjän merkittävä tiedemies pääsi kemian professoriksi Pietarin yliopistoon, ja nousi myöhemmin sen rehtoriksi ja 1764 sisäministeriksi. Vuosina 1726–1761 Venäjä oli Itävallan liittolainen Osmanien valtakuntaa ja Ranskaa vastaan. Puolan perimyssodassa 1733–1735 Venäjä ja Itävalta estivät Ranskan ehdokkaan pääsyn Puolan valtaistuimelle. Sodassa osmaneja vastaan 1734–1739 Venäjä valloitti jälleen Azovin. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 Venäjän joukot olivat jo Berliinin porteilla, mutta Elisabetin kuoltua 1762, Anna Petrovnan poika Pietari III teki rauhan Preussin kanssa. Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena. Hänen valtakautensa kesti vain kuusi kuukautta, ennen kuin keisari murhattiin hänen vaimonsa rakastajansa Aleksei Orlovin kanssa juoniman salaliiton seurauksena. Vaimo nousi valtaistuimelle Katariina II:na kesäkuussa 1762.

Katariina Suuri

1762 Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan sodittiin jälleen 1768. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin tataarit saivat itsenäisyyden Osmanien valtakunnasta. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mikä johti uuteen sotaan turkkilaisia vastaan 1787. Jassin rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dniestrille. Katariina ei saavuttanut koko tavoitettaan; karkottaa turkkilaiset Euroopasta ja perustaa uudelleen Bysantin valtakunta. Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa. Laajeneminen länteen johti Puolan jakoon. Puola oli heikentynyt 1700-luvulla ja sen naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta – pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ensimmäisessä Puolan jaossa Venäjä sai Valko-Venäjän ja Liivinmaan. Puola aloitti tämän jälkeen merkittävän uudistus- ja demokratiakehityksen, jonka radikalismi huolestutti naapurimaita, ja ne päättivät heikentää Puolaa lisää 1793. Nyt Venäjä sai suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan Dneprin länsipuolella. Jako johti Preussin ja Venäjän vastaisiin kansannousuihin, jolloin kolmannessa jaossa 1795 Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Venäjä menetti nyt Puolan puskurialueena ja sai rajalleen voimakkaat saksalaisvaltiot. Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden. Vuoden 1768–1774 sodan aikana osmaneja vastaan Venäjä koki ensimmäiset sosiaalisen tyytymättömyyden merkit. Pugatševin kapinassa vuonna 1773 Donin kasakka Jemeljan Pugatšov julisti olevansa tsaari Pietari III ja sai tukea muilta kasakoilta, turkkilaisheimoilta, Uralin tehdastyöläisiltä ja maaorjilta. Pugatševin kannattajat valtasivat suuren alueen Volgalla, mutta vakituinen armeija murskasi kapinan 1774. Kapinan seurauksena Katariina päätti uudistaa hallintoa ja 1775 hän jakoi maan maakuntiin ja piireihin, joilla oli paikallishallinto. Ylimystö vapautettiin velvollisuudesta työskennellä keskushallinnolle, ja monet heistä sijoittuivat paikallishallitusten virkoihin. Hän jakoi kansan myös säätyihin 1785 antaen joka kansanosalle omat velvollisuutensa. Ylimystö sai nyt oikeuksia, joihin edes keisari ei voinut puuttua. Maaorjien asemaan ei puututtu. Länsimaistuminen jatkui ja lisääntyvä julkaisujen määrä johti valtaapitävien arvosteluun. Vuonna 1790 Aleksandr Radištšev (Алекса́ндр Никола́евич Ради́щев, 1749–1802) julkaisi maaorjien asemaa ja yksinvaltaa arvostelevan kirjansa, ja Ranskan vallankumouksen pelästyttämänä hänet tuomittiin Siperiaan, jossa hän teki itsemurhan.

Paavali I

Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia, Paavali määräsi uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin lapsista. Hän perusti myös Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten. Paavalia pidettiin epävakaana ja päättämättömänä, ja hän saattoi pyörtää yllättäen vanhempia päätöksiään luoden kaaosta ja vihamiehiä. Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei välttynyt Ranskan vallankumouksen vaikutuksilta. Paavalista tuli heltymätön Ranskan vastustaja ja hän liittyi Britannian ja Itävallan kanssa sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä. Paavali kuitenkin muutti mielensä ja hylkäsi liittolaisena. Tämä johti sisäpoliittisen ongelmien lisäksi kriisiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801.

Aleksanteri I

Pääartikkeli: Aleksanteri I Valtaistuimelle nousi Aleksanteri I (kruunattu 1801–1825) isänsä murhan jälkeen, johon hän oli myös sekaantunut. Aleksanteri oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Hän korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin. Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian. Venäjän–Ranskan liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Darnellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutta eivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä. Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Sama vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksivaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818. Britannia paljolti pysyi syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823. Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen, Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan peruslaillinen monarkki. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa. Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Radikaaleimmat olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan keisari Aleksanterin yllättäen kuollessa 1825. Aleksanterin veli, Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan joulukuussa sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.

Nikolai I

Nikolai I (Николай I Павлович; Nikolai I Pavlovitš, s. 6. heinäkuuta (25. kesäkuuta) 1796, k. 2. maaliskuuta (18. helmikuuta) 1855) oli keisari vuodesta 1825 kuolemaansa 1855 asti. Hän vältti veljensä uskonnollisia ja valistusajan vaikutteita ja pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin. Hän loi 1826 keisarin kanslian kolmannen osaston johtaman santarmiston, joka valvoi maan sisäistä turvallisuutta. Sitä johti aluksi kreivi Benckendorff ja sittemmin Aleksei Orlov. Sensuuri valvoi tarkoin kaikkia julkaisuja. Vuonna 1833 opetusministeri Sergei Uvarov vahvisti hallinnon ohjenuoriksi yksinvaltiuden, ortodoksisuuden ja nationalismin. Periaatteet eivät tuoneet kansan tukea, mutta johtivat vähemmistökansallisuuksien tukahduttamisyrityksiin. Katoliseen kirkkoon yhteydessä olleen itäiset riitit tukahdutettiin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä 1839. Ranskan vuoden 1830 kapinan jälkeen myös puolalaiset nousivat kapinaan 1830. Yhdentoista kuukauden sodan jälkeen puolalaiset kukistettiin 1831, Puolan parlamentti hajotettiin, perustuslaki kumottiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta, jonka virallinen kieli oli venäjä. Euroopan hulluna vuotena 1848 Nikolai oli etulinjassa puolustamassa vanhaa järjestelmää. Hän antoi apua Habsburgeille Unkarin kapinan kukistamisessa ja taivutti Preussia olemaan omaksumatta vapaamielistä perustuslakia. Autettuaan vallankumousten estämisessä, Nikolai vaikutti Euroopan voimakkaimmalta hallitsijalta. Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Baletti tuotiin Ranskasta, ja se vakiinnutti asemansa Mihail Glinkan (1804–1857) sävellysten ansiosta. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaa, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita. Jotkut jälkimmäisistä pitivät perinteistä talonpoikaiskommuunia vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ja Venäjän sosiaalisena ja moraalisena pelastajana. Nikolain pyrkiessä pitämään yllä olemassa olevaa tilannetta Euroopassa, hän otti tiukan asenteen Osmanien valtakuntaa vastaa. Seuratessaan Venäjän perinteistä asemaa ortodoksien suojelija