:: wikimiki.org ::

Ruotsin Vallan Aika

Ruotsin vallan aika

Tämä artikkeli kattaa Suomen historian vuodet n. 1150-1809. 1809

Keskiaika (n.1150-1523)

Osaksi Ruotsin valtakuntaa

Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla ja samalta ajanjaksolta ovat säilyneet ensimmäiset Suomen aluetta koskevat asiakirjalähteet. Ruotsin kuningas Eerik Pyhä aloitti myöhemmin keskiajalla laaditun Eerikin kronikan mukaan Suomen valloituksen tekemällä ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan mukaan Piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Myöhemmin 1200-luvulla Ruotsin kruunun toimesta tehtiin ristiretket myös Hämeeseen ja Karjalaan. On kuitenkin todennäköistä, että Kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Vanhentunut kansallisromanttinen käsitys Suomen nopeasta valloittamisesta onkin harhaanjohtava ja siirtyminen osaksi Ruotsin valtakuntaa tapahtui asteittain pitkän ajanjakson kuluessa. Nykyaikaista käsitystä Suomesta tai suomalaisesta kansasta ei ollut vielä olemassa ja myös Ruotsin kuningaskunta muodostui vasta keskiajalla. Nykyisen Suomen alueella puhuttiin lähinnä suomen kirjakieltä edeltäneitä murteita sekä saamelaismurteita. Ristiretkien seurauksena noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueesta oli Karjalan kannasta myöten tullut katoliseen kristinuskoon käännytetty Ruotsin valtakunnan osa. Laatokan Karjala puolestaan säilytti siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja. Suomesta ei vielä tässä vaiheessa voi kuitenkaan puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei kutsuttu nimellä Suomi tai Finland, joka tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Ruotsin valtakunnan itäisestä osasta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä Österland eli Itämaa. Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös suomalaiset saivat oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli lisäksi kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä Maanlailla suuri merkitys. Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin ristiretkien seurauksena rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen 1200-luvun lopulla ja myöhemmin Hämeeseen Hämeen linnaa sekä Karjalaan Viipurin linnaa. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla tärkeitä Suomen puolustukselle ja lisäksi ne toimivat kruunun hallinnon keskuksina Suomessa. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa ja Karjalan kannaksella oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka levisi vähitellen rannikolta Hämeeseen ja Sisä-Suomeen. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudellamaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen suurin väestöryhmä. Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin. Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni ja Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös suuri osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati. Kuningas Maunu Ladonlukon hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin keskiajalla katolista papistoa. Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Eräs huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellisen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa. Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita.

Kalmarin unionin aika

Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä. Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin, jossa Viipuri toimi merkittävänä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus." Aatelisto ja papisto muodostuivat unionikaudella poliittisesti merkittävän, johtavan ryhmän. Paikallinen aatelisto hallitsi vain harvoin suurimpia linnaläänejä], joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen aatelisto vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Suomen kielen taito oli välttämätöntä näissä tehtävissä. Kirkon merkittävimmät virat koituivat myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihn, kuten kuninkaan vaaliin. Kaupungit olivat unionikaudella pieniä, suurimmissa eli Turussa ja Viipurissakin on arvioitu olleen vain 1 500 asukasta. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta; Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa venäjänkaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää taloudellisesti.

Eerik Pommerilaisen hallituskausi

Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon.. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi, laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson (Wasa). Myös piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattajia. Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja toisin kuin erätalous. Jakamalla erämaita pysyvän asutuksen kauttoon verotulot saatiin nousemaan. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma maaoikeus, joka sijoitettiin Turkuun, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan. Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Eerik Pommerilainen oli kuitenkin omapäinen kuningas ja riitautui hansakauppiaiden kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousevat ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Maasta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.

Taistelu Ruotsin kruunusta

Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat hallitsivat maata pitkälti. 1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Karl joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen. Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448-1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskaudelle leimallista oli sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Ajanjaksona Suomi oli kuninkaan aseman merkittävin tukipiste. 1457 suurylimystö nousi kuningasta vastaan kapinaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Suomen aatelisto siirtyi tukemaan hallitusta ja valitsivat Kristian Oldenburglaisen (kuninkaana 1457-1464) kuninkaaksi. Kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa. Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Sanmalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.

Akselinpojista Sten Sturen kauteen

Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä. Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hans (1481-1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiintemmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksisi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen. 1400-luvun lopulla aikaisemmat kahat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää; myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Sotatoimet kohdistuivat Karjalan ohella myös muualle aina Pohjanmaata myöten. Rauha solmittiin vasta 1497. Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (1497-1501). 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Nilsson Sture (1504-1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.

Vaasa-aika (1523-1617)

Kustaa Vaasan hallituskausi

1512 Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas. Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. 1540 kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja 1544 Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi. Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunnun verotuloja kymmenillä prosenteilla. Kustaa Vaasan 1500-luvun alussa aloittama reformaatio teki Ruotsin valtakunnan mukana Suomesta luterilaisen maan. Samassa yhteydessä Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan. Kirkko köyhtyi kruunun takavarikoidessa kirkon omaisuutta laajalti. Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaihessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. 1556-1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.

Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun

Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus. Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta. Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui elokuun 12. 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin 1577. Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570-1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja "rappasodan" nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitutta ja 1573-1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhansopimukseen. Juhana III:n kuoltua 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja herttua Kaarle. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina 1632 saakka. Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.

Nuijasota

Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut talonpojat.

Suurvalta-aika (1617-1721)

Vuosina 1604–1611 Södermanlannin Herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin. Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Mortis Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Niels Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turkuun Kuninkaallinen Hovioikeus sekä 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen 30-vuotiseen sotaan Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. 30-vuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta. Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat kadot, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin. Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana syttyi suuri pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Vaikka Kaarle XII onnistuikin kukistamaan Tanskan ja Puolan sekä myös Venäjän keisarin Pietari Suuren armeijan Narvan taistelussa kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Venäläiset miehittivät Suomen Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen 1714. Venäjän miehitysajasta käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle ja esimerkiksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721-1809)

Vanha Suomi Katso:
- Uudenkaupungin rauha (1721)
- Pikkuviha (1741-43)
- Turun rauha (1743)
- Isojako (1757)

Kirjallisuutta

- Suomen historian pikkujättiläinen, toim. Seppo Zetterberg. WSOY 1987, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Suomen historian käsikirja. Edellinen osa, toim. Arvi Korhonen. WSOY 1949, Porvoo - Helsinki.
- Petri Karonen, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809. WSOY 1999, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Helge Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia 1523-1617. WSOY 1960, Porvoo - Helsinki.

Katso myös

- Ruotsin historia

Linkkejä

- [http://agricola.utu.fi/hist/kronologia/index.php Agricola-Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä] luokka:Suomen historia luokka:Ruotsin historia

Suomen historia

ImageSize = width:260 height:350 PlotArea = width: 25 height:330 left:50 bottom:10 DateFormat = yyyy Period = from:700 till:2005 TimeAxis = orientation:vertical ScaleMajor = unit:year increment:100 start:1100 PlotData= color:blue width:25 mark:(line,white) align:left fontsize:S shift:(25,0) # shift texts up or down manually to avoid overlap from:start till:1150 shift:(,0) text:Suomen esihistoria from:1150 till:1809 shift:(,0) text:Ruotsin vallan aika from:1809 till:1917 shift:(,0) text:Suomen suuriruhtinaskunta from:1917 till:end shift:(,0) text:Itsenäinen Suomen tasavalta

Suomen historia on Suomen alueella eläneiden ihmisten historiaa. Suomen osalta historiallinen aika alkaa noin 1100-luvulta, koska tältä ajanjaksolta ovat vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat. Tätä vanhempaa aikaa nimitetään esihistorialliseksi ajaksi. Suomen valtiollinen historia keski- ja uudella ajalla liittyy Ruotsiin. Vuosina 1809-1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.

Suomalaisten alkuperä

Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä Ensimmäiset asukkaat tulivat Suomen alueelle, kun viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten. Tätä aikaisempi, jääkautta edeltävä asutus on tosin kyseenalainen (Katso Susiluola). Vanhimmat varmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Ensimmäiset tunnetut asuinpaikat ovat Lahden Ristolassa ja Suomussalmella Kalmosärkällä. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Tältä ajalta on peräisin kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää.

Esihistoria ( -1150)

Pääartikkeli: Suomen esihistoria Suomen esihistoria alkaa, kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Noin 3200 eaa. etelästä levisi Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Usein on arveltu, että maanviljelys yleistyi Suomessa jo nuorakeraamisen kulttuurin aikana, mutta tästä ei ole varmuutta. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin tärkeimpinä elinkeinoina ainakin maan pohjois- ja itäosissa. Pronssikautta (1500–500 eaa.) ja rautakautta (500 eaa.–1200 jaa.) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole säilynyt tältä ajalta luotettavia kirjallisia lähteitä. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania mainitaan fennit-niminen kansa, mutta ei ole varmuutta siitä, mihin ihmisryhmään termi viittaa.

Ruotsin vallan aika (n.1150-1809)

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika

Keskiaika (n.1150-1523)

Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla, sillä tuolta ajalta ovat peräisin vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat. Suomen historiassa ajanjaksoa noin 1150-1809 kutsutaan Ruotsin vallan ajaksi. Ruotsiin keskiajalla kehittynyt kuningaskunta liitti noin vuoteen 1300 mennessä Länsi-Suomen ja osan Karjalaa osaksi Ruotsin valtakuntaa. Aiemmassa historiantutkimuksessa on korostettu Ruotsista Suomen alueelle 1100-1200-luvuilla tehtyjen ristiretkien merkitystä. Suomen liittyminen osaksi Ruotsia tapahtui kuitenkin asteittain pitkän ajanjakson kuluessa ja osittain kyse oli alueiden välillä jo aiemmin olleen vuorovaikutuksen tiivistymisestä. Ruotsin ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Itä-Suomeen ja itäisen sekä läntisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui keskiajalla nykyisen Suomen tuntumassa. Länsi- ja Lounais-Suomeen vakiintui pohjoismainen yhteiskunnallinen rakenne ja katolinen kirkko, kun taas Itä-Suomi säilytti läheisemmät yhteydet Venäjän alueelle ja Novgorodiin. Valtiollisesti Suomen alue muodosti keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan, josta käytettiin aluksi nimeä Österland eli Itämaa. Nimitys Suomi tai Finland tarkoitti Varsinais-Suomea eli Turkua ympäröinyttä maakuntaa, joka kuului Ruotsin valtakunnan ydinalueeseen. Myöhäiskeskiajalla Suomi kuului osana pohjoismaiseen Kalmarin unioniin, jonka muodostivat Norja, Ruotsi ja Tanska.

Vaasa-aika (1523 - 1617)

Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin ja Suomen Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen asemaan.

Suurvalta-aika (1617 - 1721)

Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetetti suurvalta asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea 1714-1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721 - 1809)

Ruotsi epäonnistui yrityksissään saavuttaa suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle v. 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti mutta varmasti.

Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809-1917)

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin heikentyvällä suurvallalla ei enää ollut edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksiaan, ja se joutui sotien myötä luovuttamaan Suomen kokonaan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaan osaksi Venäjän keisarikuntaa. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917 Venäjän keisarin alaisuudessa.

Itsenäisyyden aika (1917- )

Pääartikkeli: Itsenäinen Suomen tasavalta Suomi itsenäistyi 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen, jolloin Leninin johtamat bolševit hyväksyivät Suomen itsenäistymisjulistuksen. Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja maa liittyi Euroopan unioniin 1995.

Katso myös

- Suomen historian aikajana
- Suomen taloushistoria
- Suomen sosiaalihistoria
- Suomen väestöhistoria
- Suomen kulttuurihistoria
- Suomen poliittinen historia
- Suomen kulttuurihistoria
- Suomen sodat
- Suomen hallitsijat
- Suomen avaruushistoria

Linkkejä

- [http://agricola.utu.fi/ Agricola-Suomen historiaverkko]
- [http://www.makupalat.fi/historis.htm Makupalojen Suomen historia -linkit]
- Luokka:Valtioiden historiat ko:핀란드의 역사 ja:フィンランドの歴史

1150

Tapahtumia

- Noin 1150 munkki Gratianus kokosi kanonisen oikeuden.
- Ensimmäinen kirjallinen maininta Vaduzin kaupungista.
- Pariisin yliopisto perustettiin.

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:1150년

1809

Tapahtumia

- 29. maaliskuuta - Porvoon maapäivät, Suomen edustajat vannovat uskollisuutta Venäjän tsaari Aleksentari I:lle.
- 17. syyskuuta - Haminan rauha, jossa Ruotsi luovuttaa Suomen alueen Venäjälle

Syntyneitä

- 19. tammikuuta - Edgar Allan Poe, amerikkalainen kirjailija ja runoilija.
- 12. helmikuuta - Abraham Lincoln, Yhdysvaltain presidentti
- 12. helmikuuta - Charles Darwin, Brittiläinen tiedemies
- 31. maaliskuuta - Nikolai Gogol, venäläinen kirjailija
- Antti Andelin - suomalainen kielitietelijä

Kuolleita

- Luokka:1800-luku ms:1809 ko:1809년 simple:1809

Suomi

Suomi on pohjoiseurooppalainen valtio, joka sijaitsee Itämeren koillispuolella, Suomenlahden pohjoispuolella ja Pohjanlahden itäpuolella. Suomen naapurimaita ovat Ruotsi, Norja, Venäjä ja Viro. Suomen pääkaupunki on Helsinki. Suomi on harvaan asuttu ja Euroopan mittakaavassa pinta-alaltaan varsin suuri maa. Matkat suurten kaupunkien välillä ovat suhteellisen pitkiä. Suomi on Euroopan unionin jäsen ja pohjoismainen teollisuusvaltio.

Historia

:Pääartikkeli: Suomen historia Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen maahan tulivat ensimmäiset vakituiset asukkaat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Noin 3200 eaa etelästä levisi Suomeen vasarakirveskulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Maanviljelys yleistyi ehkä jo Suomessa vasarakirveskulttuurin aikana, mutta metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin Suomen pohjoisosissa tärkeimpinä elinkeinoina. Pronssikautta (1500–500 eaa) ja rautakautta (500 eaa–1200 jaa) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole tältä ajalta juuri luotettavia kirjallisia lähteitä. Yhteiskuntaan ilmestyi pronssi- ja rautakaudella hierarkkisia piirteitä, mutta ei ole olemassa näyttöä siitä, että Suomessa olisi tuolloin ollut "kuninkaiden" johtamia suuria ja pitkälle organisoituja yhteisöjä. Sydänkeskiajalla Ruotsi liitti Länsi-Suomen itseensä ja Novgorod Itä-Suomen. Useiden sotien vuoksi raja vaihteli, mutta vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän keisarikunnalle suuriruhtinaskunnaksi ja itsenäistyi 1917. Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa ja joutui luovuttamaan alueitaan, mutta säilytti itsenäisyytensä. Sotien jälkeen seurasi nopea - etenkin sotavelkojen maksamisen vetämä - teollistuminen, kaupungistuminen ja palvelualojen synty. Keskusjohtoinen talouskasvu oli verkasta mutta ajoittain epävakaata. Neuvostoliitto oli hyvin vaikuttava Suomen politiikassa. Kaupunkien suunnittelu oli heikkoa, ja keskittyi enemmänkin nopeaan rakentamiseen. Suuri osa Suomen vaikutteista omaksuttiin Pohjoismaista, etenkin Ruotsista. Suomi ajatui taloudelliseen kriisiin 90-luvun alussa, josta seurasi talouden romahdus ja vakava lama. Maa liittyi Euroopan unioniin 1995.

Hallinto ja politiikka

:Pääartikkeli: Suomen politiikka Suomen politiikka Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Hallitukseen kuuluu myös noin tusina muita ministereitä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuu myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä. Perustuslain mukaan korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää kansan valitsema eduskunta. Eduskunta on 200-jäseninen suhteellisella vaalilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomi oli ensimmäisiä valtioita maailmassa, joka antoi äänioikeuden naisille, ja sukupuolien välinen tasa-arvo ja yhtäläinen edustus on toteutunut hyvin politiikassa.

Valtion aluehallinto

:Pääartikkeli: Suomen läänit Suomen läänit Suomen läänit Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu lääneihin, joita on tällä hetkellä viisi, sekä Ahvenanmaan itsehallinnollinen maakunta.
- Etelä-Suomen lääni
- Itä-Suomen lääni
- Lapin lääni
- Länsi-Suomen lääni
- Oulun lääni
- Ahvenanmaan maakunta Lääninhallinnossa ei ole vaaleilla valittuja edustajia; presidentti nimittää lääninhallituksen johtajan, maaherran. Nykyinen läänijako on ollut voimassa vuodesta 1997, jolloin tehtiin lääniuudistus. Ennen uudistusta läänejä oli yksitoista tai kaksitoista riippuen siitä laskettiinko Ahvenanmaa lääniksi vai erilliseksi maakunnaksi. Valtion paikallishallintoa varten läänit on jaettu edelleen 90 kihlakuntaan.

Paikallishallinto

: Pääartikkeli: Suomen kunnat Itsehallinnollinen perusyksikkö on kunta, joita on noin 450. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassoloa säätelikin kirkollinen aluejako ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen. Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakatumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kookoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.

Paikallinen aluehallinto

: Pääartikkeli: Suomen maakunnat Kunnallinen itsehallinto toteutuu alueellisella tasolla maakuntien toimesta. Läänijaon uudistuksen yhteydessä 1997 perustettiin maahan 20 maakuntaa, jotka osittain perustuvat historiallisiin maakuntiin. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein. Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selkeää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä. Koska on ehdotettu että kunnallishallintoon tullaan tekemään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä, että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden hurjimpien tavoitteiden mukaan se tulisikin olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaa kuuluisi vain muutama erillinen kunta ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.

Maantiede

:Pääartikkeli: Suomen maantiede

Metsät

Metsät peittävät noin 250 000 neliökilometriä, eli n. 75 prosenttia maan pinta-alasta. Suomen metsät peittävät useimpiin maihin verrattuna erittäin paljon pinta-alasta. Suomi on maailman yhdeksänneksi metsäisin maa. Metsissä kasvaa pääasiassa kuusia, koivuja ja mäntyjä.

Vesistöt

Suomi on tunnettu maailmalla hyvin poikkeuksellisesta asiasta, nimittäin järvien valtavasta määrästä. Suomessa on 187 888 yli viiden aarin kokoista järveä. Suomen järvien yhteenlaskettu vesitilavuus on 230 kuutiokilometriä. Suomen suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Suomessa on myös Euroopan monisaarisin saaristo, johon kuuluu Ahvenanmaa. Meren ja sisävesien saaria on yhteensä 179 584.

Maastonmuodot

Tunturit ovat muodostuneet ikivanhasta Itä-Karjalasta Lappiin kohonneesta Karelidien vuoristosta, ja käsivarren korkeammat tunturit taas kuuluvat Skandeihin. Suomen korkein kohta on Haltitunturi, joka kohoaa 1 328 m merenpinnasta. Etelässä on tasaista ja Keski-Suomessa kumpuilevaa.

Talous

Haltitunturi Pääartikkeli: Suomen talous Suomella on teollistunut, varsin vapaa talous, jonka bruttokansantuote asukasta kohti vastaa suurinpiirtein Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Ranskaa ja Italiaa. Suomalainen elintaso on melko korkea, ostovoima asukasta kohti vastaa noin Saksan ostovoimaa asukasta kohti. Sen tärkein taloudellinen sektori on teollisuus - erityisesti puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Kansainvälinen kauppa on erittäin tärkeää Suomelle, viennin osuus on noin kolmasosa koko kansantuotteesta. Puuta ja muutamaa mineraalia lukuunottamatta, Suomi on riippuvainen raaka-aineiden, energian ja komponenttien tuonnista. Suomen taloudessa muutama suurinta yritystä ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, jonka vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa palvelusektori nähdään moniin teollisuusmaihin kuten Japani tai Yhdysvallat verrattuna alikehittyneeksi. Suomen hallitus on pyrkinyt edistämään Suomen roolia pohjoiseurooppalaisessa kaupankäynnissä. Euroopan unionin jäsenyys ja läheiset suhteet viime aikoina itsenäistyneiden Baltian maiden (kuten Viro) kanssa korostavat Suomen asemaa kasvavana, Keski-Euroopan ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan välisenä kaupankäynnin keskuksena.

Matkailu

Yhdysvallat Suomi on suosittu matkailukohde etenkin talvella. Matkailijat tulevat Suomeen eksoottisen luonnon ja omaperäisen kulttuurin takia. Suosittu matkakohde on Lapin lääni, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyväää toimintaa. Kesäisin maassa järjestetään musiikkifestivaaleja. Ahvenanmaan saaristo on yksi Euroopan suurimmista, minkä takia monet turistit haluavatkin lähteä sinne purjehtimaan. Helsinki toimii pysähdyspaikkana useille risteilylaivoille, joita käy vuodessa noin 200 pääasiallisesti kesällä, mutta myös keväällä ja syksyllä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua ovat myös venäläiset havainneet Suomen hyväksi turistipaikaksi. Erityisesti he käyttävät ahkerasti kylpylöitä.

Väestö

Pääartikkeli: Suomen väestö Suomessa asuu noin 5,2 miljoonaa ihmistä. Asukastiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Useimmat suomalaiset elävät etelässä, noin miljoona Helsingin alueella. Muuttoliike kaupunkialueille on ollut selkeä suuntaus. Suomi teollistui 50 vuotta muuta Eurooppaa jäljessä, jonka vuoksi kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä pitkään.

Etniset ryhmät

- suomenkieliset suomalaiset 93,4 %
- suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset 5,7 %
- venäläiset 0,4 %
- virolaiset 0,2 %
- romanit 0,2 %
- saamelaiset 0,1 % :Katso myös: Luettelo Suomen etnisistä ryhmistä

Maahanmuutto ja maastamuutto

Ulkomaalaisten määrä on noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana, mutta heitä asuu Suomessa silti vähän muihin EU-maihin verrattuna. Vain noin kaksi prosenttia Suomessa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Pääosa tästä joukosta asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten pohjoismaihin, muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.

Väestön kielet

Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään noin 93,5 % ja ruotsia 5,7 % väestöstä. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä: inarinsaame, pohjoissaame ja koltta (äidinkielenä yhteensä noin 1 800:lla) sekä fennoromani, tataari ja suomalainen viittomakieli. Saamelaisten sekä romaanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu laissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kieli. Jotkin suomen murteet ovat lähellä viron kieltä, mutta vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000 – enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa puhutaan nykyään ainakin 20 kieltä yli 1 000 puhujan voimin. Väestö kielen mukaan (31.12.2002), 20 suurinta ryhmää: (lähde: [http://www.migrationinstitute.fi/ Siirtolaisuusinstituutti])

Uskonnot

Pääartikkeli: Suomen väestö#Uskonto Suurin osa suomalaisista on kristittyjä. Noin 85 % kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin uskontokunta on ortodoksit, joita on noin 1 %. Noin 13 % väestöstä ei kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan. Suomessa kristinuskolla on merkittävä asema esimerkiksi kouluissa, asevoimissa ja verotuksessa. Vaikka uskontokuntiin kuulumattomien osuus on kasvanut, on kristinuskolla edelleen vankka asema suomalaisessa yhteiskunnassa.

Terveys

Suomen terveydenhuolto vastaa Euroopan unionin keskitasoa. Kaikille yhteistä terveydenhuoltoa on tarjolla, minkä lisäksi on laajaa ennaltaehkäisevää terveysvalistusta. Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja, tuttipulloja (vain 15 % perheistä valitsee rahan). Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18 vuoden ikään saakka.

Koulutus

Suomessa on valtiollisten lakien ja säädösten kautta määrätty koulutusjärjestelmä. Suomessa on määrätty lapsille lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7-16 vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä useimmiten yhdeksänvuotisen peruskoulun. Se on ilmainen, eivätkä yksityiskoulut ole yleisiä Suomessa. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat lukio tai ammattikoulu, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuoteen. Kolmannen asteen koulutusta tarjoavat yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Korkeakouluja on Suomessa väkimäärän nähden verrattain paljon ja ne on laajalti hajautettu maantieteellisesti. Tällä hetkellä kaikki korkeakoulut ovat ilmaisia ja niissä on kansainvälisesti verrattuna opiskelijoita paljon suhteessa opettajien sekä resurssien määrään. Suomessa on useimpiin kaltaisiinsa teollisuusmaihin vertailukelpoinen korkeakoulutus, tosin Suomessa ei nähdä olevan yhtään kansainvälisesti huipputasoista korkeakoulua. Lähes 100 % suomalaisista osaa lukea. Suurella osalla suomalaisista on ollut kosketus englanninkieleen ja ruotsinkieleen. Lisäksi kieliopinnot mm. saksassa, ranskassa, espanjassa ja venäjässä ovat olleet suosittuja.

Kulttuuri

Suomen kulttuuri on hyvin paljon slaavilaisen (erityisesti Venäjä ja Baltia), germaanisen (erityisesti Saksa ja Ruotsi) ja amerikkalaisen kulttuurin vaikuttamaa. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja itäeurooppalaisella päihdekulttuurilla. Kantaväestön kulttuuriin perinteisesti liitetään käytännönläheisyys, luonnonläheisyys, eristäytyminen, muukalaisvastaisuus, monotheistinen vastakkainasettelu, tasa-arvoisuuden arvostaminen ja kansallisylpeys. Suomi ei ole kansainvälisesti kovin tunnettu, vaan maasta tietävät eniten lähialueiden ihmiset ja Suomessa käyvät turistit. Kansainvälisesti Suomeen yhdistetään esimerkiksi Nokia, joulu, yötön yö, revontulet, muumit, järvet, metsä ja lumi. Suomessa tuotetaan monia kulttuurituotteita kuten esimerkiksi kirjoja, musiikkia, elokuvia, urheilua ja tietokonepelejä. Maailman suomenkielisen väestön ja suomalaisen kulttuurin vaikutusalueen suhteellisen pienuuden huomioonottaen ne voivat erittäin hyvin. Suomen sisäiset ryhmät, kuten suomenruotsalaiset, saamelaiset ja savolaiset tuottavat omaleimaista kulttuuriaan. Etenkin suomalaisen kirjallisuuden nähdään vaikuttaneen vanhempiin sukupolviin, kun taas nuoremmat sukupolvet ovat olleet kasvavasti kansainvälisen kulttuurin kuluttajia. savolaiset]]

Urheilu

Suomalaist pitävät itseään urheilukansana. Suomen kansallispeli on Tahko Pihkalan luoma pesäpallo. 1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola hallitsivat keskipitkiä ja pitkiä matkoja, minkä vuoksi heitä kutsuttiin nimellä "Flying Finns", joista Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita. Nykyisin suomalaiset ovat yleisurheilun sijasta maailmalla tunnettuja muun muassa menestyksestä mäkihypyssä, jääkiekkosa ja autourheilussa ja joistakin jalkapalloilijoista.

Kirjallisuus

jalkapalloilijoista :Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielenluomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulla lähtien. Merkittäviä kirjoja ovat olleet mm. kansalliseepos Kalevala, 30-luvun modernistien kirjallisuus, lyyrikko Eino Leino, sotakirja Tuntematon Sotilas. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat mm. humoristit Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit kuten Ilkka Remes.

Musiikki

:Pääartikkeli: Suomalainen musiikki Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka tunnetuin sävellys on Finlandia. Muita kuuluisia suomalaisia musiikkitaiteilijoita ja säveltäjiä ovat muun muassa Aino Ackté, Eino Juhani Rautavaara, Karita Mattila, Martti Talvela, Esa-Pekka Salonen. Populaarimusiikkiin syntyi käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Ulkomailla menestystä saaneita suomalaisia popyhtyeitä ovat muun muassa Hanoi Rocks, Children of Bodom, The Rasmus, Apocalyptica, HIM, Nightwish, Stratovarius.

Taide

:Pääartikkeli: Suomen taide Kuuluisia ja merkittäviä suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Helene Schjerfbeck. Helsingissä sijaitsevat muun muuassa taidemuseo Ateneum ja nykytaiteen museo Kiasma. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti maineikkaimpia ovat Eeva-Liisa Ahtila ja Osmo Rauhala.

Juhlapäivät

Katso myös

- Liikenne Suomessa
- Luettelo suomalaisista
- Luettelo suomalaisista yhtyeistä
- Puolustusvoimat
- Suomalainen keittiö
- Suomalaiset eurokolikot
- Suomen Rajavartiolaitos
- Suomi-neito

Aiheesta muualla

- [http://agricola.utu.fi/ Agricola – Suomen historiaverkko]
- [http://www.defmin.fi/ Puolustusministeriö]
- [http://www3.intermin.fi/PPA/PPA Suomi-tietokanta]
- [http://maps.google.com/maps?ll=63.975961,12.919922&spn=17.321181,64.863281&z=13&t=h&hl=en Suomi Google Mapsissa]

Lähteet

- [http://www.stat.fi/ Tilastokeskus] Luokka:Suomi ms:Finland zh-min-nan:Suomi [[got:

Ruotsi

Ruotsi on pohjoismainen perustuslaillinen monarkia. Sillä on yhteinen maaraja Suomen lisäksi Norjan kanssa.

Historia

Pääartikkeli: Ruotsin historia Ruotsin nykyisistä kieliryhmistä vanhin ovat mahdollisesti saamelaiset. Kuitenkin myös indoeurooppalainen kielimuoto, josta ruotsin kieli vähitellen on kehittynyt, levisi maahan jo kivikaudella. 800- ja 900-lukujen aikana eteläisessä Ruotsissa vallitsi viikinkikulttuuri. Ruotsalaiset viikingit kävivät kauppaa, sotivat ja kolonosoivat Itämeren alueella, Venäjällä ja aina Mustallamerellä asti. Kristinusko saapui Ruotsiin jo viikinkiajalla, mutta vakiintui lopullisesti vasta 1100-luvulla. Suomesta tuli osa Ruotsia joskus 1100- ja 1200-luvun aikana. Suomea kutsuttiin 1300- ja 1400-luvuilla ruotsalaisissa asiakirjoissa Itämaaksi. Vuonna 1389 perustettiin Kalmarin unioni, kun Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuningaskunnat tulivat saman hallitsijan alaisiksi. 1400-luvulla Ruotsi taisteli päästäkseen irti Tanskan vallasta. Ruotsi erosi unionista vuonna 1521 ja erosta tuli lopullinen kun Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin kuningas 1523. 1600-luvulla Ruotsista tuli eurooppalainen suurvalta, erityisesti kuningas Kustaa II Aadolfin ansiosta. 1700-luvulla Ruotsin suurvalta-asema luhistui. Venäjästä tuli uusi pohjolan suurvalta, kun se kukisti Ruotsin Suuressa Pohjan sodassa. Suomen sodassa vuonna 1808 Venäjä valtasi Suomen Ruotsilta. Ruotsi oli puolueeton ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Kylmän sodan aikana Ruotsi pysyi myös puolueettomana. Ruotsi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995.

Politiikka

Ruotsi on perustuslaillinen monarkia, jonka muodollinen päämies on kuningas. Nykyinen kuningas on Kaarle XVI Kustaa. Lainsäädäntövaltaa Ruotsissa käyttävät yksikamarinen parlamentti (valtiopäivät, ruotsiksi riksdag) sekä pääministerin johtama hallitus. Ruotsissa on vallalla monipuoluejärjestelmä. Ruotsin eduskuntapuolueita ovat (suluissa kansanedustajien määrä)
- Socialdemokraterna (Sosiaalidemokraattinen puolue) (144)
- Moderata samlingspartiet (Kokoomuspuolue) (55)
- Folkpartiet liberalerna (Kansanpuolue) (48)
- Kristdemokraterna (Kristillisdemokraatit) (33)
- Vänsterpartiet (Vasemmistopuolue) (30)
- Centerpartiet (Keskustapuolue) (22)
- Miljöpartiet de Gröna (Ympäristöpuolue) (17) Ruotsissa on Sosiaalidemokraattisen puolueen muodostama vähemmistöhallitus, jota tukevat Vasemmistopuolue ja Ympäristöpuolue. Pääministeri on Göran Persson.

Sisäpolitiikka

Ruotsin suuri saavutus oli 1930-luvulta alkaen erityinen sosiaalivaltio eli Kansankoti (Folkhemmet) joka melkoisesti paransi kansalaisten taloudellista asemaa ja yhdenvertaisuutta. 1980-luvun lopulla Ruotsin taloudellinen tilanne on kuitenkin muuttunut epävarmemmaksi, mikä on johtanut hyvinvointivaltion rahoituskriisiin, mikä vaikeutti järjestelmän ylläpitoa.

Kansainväliset suhteet

Ruotsi on ollut Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuodesta 1946, vuosi YK:n perustamisen jälkeen. Ruotsalainen Dag Hammarskjöld oli YK:n pääsihteeri vuosina 1953-1961. Ruotsi ei kuulu sotilasliittoihin, mutta käytännössä se on ollut läheisessä yhteistyössä läntisten maiden kanssa. Liittoutumattomuudella on Ruotsissa vankka kansan tuki. Ruotsi on ollut Euroopan unionin jäsen 1.1.1995 lähtien. Ruotsalaiset hyväksyivät Euroopan union jäsenyyden kansanäänestyksen jälkeen, jossa 52,3% ruotsalaisista tuki Euroopan unioniin liittymistä. Liittymissopimuksen mukaan Ruotsin tulee liittyä yhteisvaluutta euroon, kun se täyttää ns. Emu-kriteerit. Ruotsalaiset kuitenkin hylkäsivät Euron vuonna 2003 pidetyssä kansanäänestyksessä. euro

Läänit

Ruotsi on jaettu 21 lääniin (län). Läänit on edelleen jaettu 290 kuntaan (kommun). Ruotsi jaetaan myös tradition mukaan maihin (land) (Sveanmaa, Göötanmaa sekä Norlanti) ja maakuntiin (landskap).
- Blekingen lääni
- Gotlannin lääni
- Gävleborgin lääni
- Hallannin lääni
- Jämtlannin lääni
- Jönköpingin lääni
- Kalmarin lääni
- Kronobergin lääni
- Norrbottenin lääni (Pohjoispohjan lääni)
- Skoonen lääni
- Södermanlannin lääni
- Taalainmaan lääni
- Tukholman lääni
- Upsalan lääni
- Värmlannin lääni
- Västerbottenin lääni (Länsipohjan lääni)
- Västernorlannin lääni (Länsi-Norlannin lääni)
- Västmanlannin lääni
- Länsi-Göötanmaan lääni
- Örebron lääni
- Itä-Göötanmaan lääni

Maantiede

Ruotsin maantiede Ruotsi on sekä pinta-alaltaan (450 000 neliökilometriä) että väestöltään (noin 9 miljoonaa) jonkin verran Suomea suurempi. Ruotsin pääkaupunki on Tukholma. Muita kaupunkeja ovat muun muassa Malmö, Göteborg, Uppsala, Haaparanta, Luulaja ja Uumaja. Katso Luettelo Ruotsin kunnista.

Väestö

Ruotsissa puhutaan pääasiassa ruotsia, suurin vähemmistökieli on suomi. Maalla ei kuitenkaan ole Suomen tapaan lainsäädännöllä määrättyä virallista kieltä ruotsin hallitsevasta asemasta huolimatta. Euroopan unionin direktiivin johdosta viiden vähemmistökielen asema kirjattiin lakiin 1999; näitä ovat saame, meänkieli (suomen murre), suomi, romaani ja jiddish. Näillä kielillä on virallinen asema valtion virastoissa, oikeudessa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa tiettyjen kuntien alueella. Saamen kielellä on virallinen asema Arjeplogin, Jällivaaran (Gällivare), Jokkmokkin ja Kiirunan kunnissa ja niiden läheisyydessä. Suomi ja meänkieli ovat virallisia Jällivaaran, Haaparannan, Kiirunan, Pajalan ja Ylitornion kunnissa. Vähemmistökielillä ei kuitenkaan ole samaa asemaa kuin ruotsilla Suomessa. Romaanilla ja jiddishillä on asema historiallisina vähemmistökielinä, ja Ruotsin hallituksella on tietty velvollisuus tukea niitä. Ruotsissa asuu suuri määrä ulkomaalaissyntyisiä maan vapaamielisen pakolaisten vastaanoton ja 1960- 1980-luvulle vallinneen aktiivisen siirtotyöläispolitiikan ansiosta. Suurin osa ruotsalaisista on luterilaisia. Vielä muutamia vuosia sitten luterilaiseen kirkkoon kuuluminen oli pakollista, ja sen lisäksi sai kuulua johonkin muuhun uskontokuntaan. Ruotsalaiset ovat yleisesti ottaen huomattavasti suomalaisia vähemmän uskonnollisia.

Talous

Ruotsin talous painottuu voimakkaammin metalli- ja kemianteollisuuteen samoin kuin Suomen. Volvo, Saab, Ericsson, Tetrapak, Asea ja Nobel ovat olleet ruotsalaisen talouselämän kivijalkoja ja omistus on monimutkaisten, eri äänivaltaisten osakkeiden kautta keskittynyt muutamalla mahtiomistajalle muun muassa Wallenberg-suvulle. Viime vuosien aikana omistus on monessa yhtiössä siirtynyt kansainväliseen omistukseen ja tämä on myös Ruotsissa johtanut monien tuotantolaitosten lakkauttamiseen.

Merkittävimmät luonnonvarat

- sinkki
- rautamalmi
- kupari
- lyijy
- hopea
- uraani
- puu

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- paperituotteet

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=63.975961,12.919922&spn=17.321181,64.863281&z=13&t=h&hl=en Ruotsi Google Mapsissa] Luokka:Ruotsi als:Schweden ms:Sweden zh-min-nan:Sverige [[got:

Eerik Pyhä

Eerik Pyhä (Erik Jedvardsson den Helige) oli Ruotsin kuningas noin 1156-1160. Jälkimaailma on numeroinut hänet Ruotsin kuningas Eerik IX:ksi. Eerik oli uplantilaista mahtimiessukua. Vaimokseen Eerik sai tanskalaisen ylhäisönaisen Kristiinan, joka oli Ingen, erään aiemman mahtavan ruotsalaiskuninkaan tyttärentytär. Eerik Jedvardinpoika teki myöhäisemmän tradition mukaan vuoden 1155 tienoille ajoitetun ns. ensimmäisen ristiretken Suomeen piispa Henrikin kanssa. Kertomuksella lienee historiallinen juuri, vaikkakin on epätodennäköistä että kyseessä oli sen paremmin varsinainen ristiretki kuin organisoitu tavoitteellinen valloitusretkikään. Eerikin murhasi tanskalainen prinssi Maunu Henrikinpoika (Magnus Henriksson) Upsalan kirkossa vuonna 1160. Hänestä tuli Ruotsin kansallispyhimys. Vanhemmassa historiantutkimuksessa Eerikin kulttiin on yhdistetty eräs vuodelta 1172 peräisin oleva Paavi Aleksanteri III:n kirje, jossa kielletään nimeltä mainitsemattoman, juovuspäissään surmatun henkilön kunnioittaminen pyhimyksenä. Luokka:Ruotsin kuninkaat Luokka:Pyhimykset ko:에리크 9세

Eerikin kronikka

Eerikinkronikka (ruotsiksi Erikskrönikan) on Ruotsin vanhin historiateos ja varhaisin säilynyt ruotsalaisperäinen kirjallinen teos. Se on kirjoitettu 1300-luvun alussa. Kronikka on värikkäästi ja jännittävästi kirjoitettu kuvaus keskiajalta, joka oli täynnä juonitteluja ja politikointia kuninkaan kruunusta. Kronikan kirjoittajaa eikä laatimispaikkaa ei tunneta varmuudella: vaihtoehtoina on esitetty ainakin Turkua ja Tukholmaa.

Aiheesta muualla

- Eerikinkronikka on kokonaisuudessaan luettavissa [http://runeberg.org/ Project Runebergin] sivuilla: http://runeberg.org/erikkron/ Luokka:Kirjat

Piispa Henrik

] Piispa Henrik (kuoli 19. tammikuuta, noin 1156), mahdollisesti englantilaissyntyinen kirkonmies, katolisen Suomen suojeluspyhimys. Legendan mukaan koki marttyyrikuoleman kun Lalli -niminen talonpoika murhasi hänet Köyliönjärven jäällä.

Ns. ensimmäinen ristiretki

Henrikin mainitaan olevan Anglianmaalta eli Englannista. Joidenkin arveluiden mukaan kansanperinteen maininta "Kaalimaasta" tarkottaisi samaa, mahdollisesti Gaelien maata eli Skotlantia. Emme tiedä mitään varmaa Henrikin tulosta Suomeen. Eräiden arveluiden mukaan hän tapasi pyhiinvaellusmatkallaan Roomassa kardinaali Nikolaus Albanolaisen (myöhemmin paavi Hadrianus IV). Vuonna 1153 kardinaali ja Henrik olisivat saapuneet Linköpingiin. Norjaan ja Ruotsiin oli tarkoitus muodostaa kirkkoprovinssit arkkipiispan johtamina. Pohjoismaissa ainoa arkkipiispa oli ollut Lundissa vuodesta 1104. Riitojen vuoksi Uppsalan piispanistuin saatiin kuitenkin järjestettyä vasta 1164. Kardinaalin matkaa koskevassa lähdeaineistossa ei kuitenkaan mainita Henrikiä kertaakaan. Onkin epävarmaa, onko kardinaalin legaation yhdistäminen Henrikin toimintaan vain myöhäisemmän pyhimyselämäkerran laatijan päätelmä, vai onko se perustunut perimätietoon tai sittemmin kadonneeseen lähdeaineistoon. Vasta 1320–1340 muistiinmerkityn Eerikin kronikan mukaan vuonna 1155 järjestetyn ensimmäisen ristiretken yhteydessä Ruotsin kuningas Eerik ja piispa Henrik saapuivat Suomeen levittämään kristinuskoa. Keskiaikaiseen tapaan ristiretkeen liittyi luultavasti myös ryöstelyä ja sotimista. Retken jälkeen Eerikin sanotaan palanneen Ruotsiin, mutta Henrik jäi Suomeen levittämään kristinuskoa. Henrikin surmasta on useampia versioita. Latinankielisen pyhimyselämäkerran mukaan Lalli, suomalainen talonpoika, surmasi piispan tämän rankaistua häntä ruotsalaisen sotilaan taposta. Suomenkielisen Piispa Henrikin surmavirren mukaan Henrik oli käynyt vierailulla Lallin kotona tämän tietämättä. Lallin vaimo väitti piispan väkipakolla ottaneet ruokaa, olutta ja heinää maksamatta siitä korvausta. Raivostunut Lalli lähti kirves kädessään piispan reen perään. Henrik surmattiin Köyliöjärven jäällä.

Pyhimys

Henrik haudattiin ilmeisesti Nousiaisiin. Hänet on julistettu Turun tuomiokirkon patronukseksi eli suojelupyhimykseksi. Henrik lasketaan yleensä myös ensimmäiseksi Turun piispaksi. Vaikka hän ei itse toiminut Turussa, keskiaikaisten Turun hiippakunnan piispojen valta palautui Henrikiin. Surmapäivänä oli tradition mukaan 20. tammikuuta ("talvi-Heikki"). Ruotsissa kuitenkin päätettiin sijoittaa Henrikin muistopäivä 19. päiväksi, koska 20. päivä oli jo 200-luvun pyhimysten Sebastianus ja Fabianus muistopäivä. Suomessa Henrikin kultti oli kuitenkin niin vahva, että se korvasi tuntemattomampien pyhimysten muistopäivän. 1600-luvun lopulla Henrikin juhlapäivä muutettiin myös Suomessa 19. päiväksi tammikuuta. Henrikin pyhäinjäännöksiä, käytännössä luita, siirrettiin ilmeisesti useaan otteeseen Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon. Näistä translaatioista tärkein oli todennäköisesti 1290-luvulla tai vuonna 1300 uuden tuomiokirkon vihkimykseen liittyen. Henrikin translaatiopäivä oli 18. kesäkuuta ("kesä-Heikki"). Molempia päiviä juhlittiin suurilla messuilla, joiden yhteydessä pidettiin Turussa suuret heikinmarkkinat. Henrikistä tuli vähitellen keskiaikaisessa Suomessa kirkon symboli. Turun tuomiokirkkoa, jossa oli ilmeisesti useampia alttareita omistettuna pyhimykselle, alettiin nimittää suojeluspyhimyksensä mukaan Henrikiksi. Testamenteissa, jotka annettiin kirkon hyväksi, oli saajana joskus mainittu Sanctus Henricus. Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana. Katolisen kirkon Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta ehdotti 1998 Henrikin pyhäinjäännöksen sijoittamista katoliseen kirkkoon. Museovirasto päätti antaa kyynärvarsireliikin 2000 viideksi vuodeksi katolisen Pyhän Henrikin kirkon alttarille.

Linkkejä

- [http://www.evl.fi/arkkipiispa/henrik.htm Jukka Paarma: Pyhä Henrik ja Turun tuomiokirkko]
- [http://www.helsinki.fi/agora/vara/yleista/Mita_valia_henrikilla.html Olli Hallamaa: Mitä väliä Henrikillä ?] Henrik Luokka:Suomen katoliset piispat

Häme

Häme on Etelä-Suomessa sijaitseva historiallinen maakunta. Hallinnollisena lääninä se käsitti koko lailla nykyiset Kanta-Hämeen, Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen maakunnat sekä Pirkanmaan itäisimmän osan ja pohjoisen Uudenmaan alueen. Eräiden lähteiden mukaan myös Satakunta olisi historiallisesti osa Hämettä, joka olisi ulottunut Suomenlahdelta Pohjanlahdelle Suomen ympärillä. Ydinalueet ovat olleet yhtäjaksoisesti asuttua kivikaudelta lähtien, mutta Keski-Suomen alue erä-Hämettä. Hämeen asukkaita kutsutaan vanhastaan hämäläisiksi. Hämeen nimi lienee balttilaista alkua. Ruotsi teki ristiretken Hämeeseen 1200-luvulla ja liitti hämäläiset katoliseen kirkkoon. Hämeestä tuli täten yksi Ruotsin ja sittemmin yksi autonomisen ja itsenäisen Suomen maakunnista. Luokka:Suomen historialliset maakunnat

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisem