:: wikimiki.org ::

SKDL

SKDL

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) oli 1944-1990 toiminut vasemmistolainen puolue, jossa Suomen kommunistisella puolueella (SKP) oli aina hallitseva asema. SKP:n alkuperäinen dominanssi kuitenkin alkoi kärsiä 1960-luvun lopulla, kun SKP:n enemmistö alkoi kannattaa aikaista parlamentaarisempia oppeja, mikä aiheutti ristiriidan SKP:n vähemmistön kanssa.

Historia

Perustaminen

Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) perustettiin 29.10.1944 sosialidemokraateista vasemmalla olleiden suomalaisten saatua takaisin lailliset toimintaoikeutensa jatkosodan päätyttyä. Kommunistit eivät olleet aluksi halukkaita muuttamaan Suomen kommunistista puoluetta (SKP) joukkopuolueeksi ja perustettiin järjestö, josta odotettiin laajaa demokraattisten voimien liittoumaa. Suuri joukko Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) perusjärjestöjä siirtyikin SKDL:n alaisuuteen, mutta muut "demokraatit" jäivät ulkopuolelle. SKDL:sta tuli vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla tuli aina olemaan hallitseva rooli. Itsenäisen SKP:nkin jäsenmäärän kasvaessa nopeasti monista tuli sekä sen että SKDL:n jäseniä ja syntyi omintakeinen ja resursseja vievä kaksoisorganisaatio. SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino, jotka olivat keskeisimmät henkilöt liiton syntymisen taustalla.

Lakkauttaminen

Vuonna 1990 SKDL,SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tulivat myös SKP:sta erotetut Demokraattisen vaihtoehdon (Deva) kannattajat.

Organisaatio

Jäsenet

SKDL:ssa oli sekä yhteisöjäseniä että henkilöjäseniä. Tärkein yhteisöjäsen oli SKP, jonka lisäksi mukana olivat kommunistienemmistöiset Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) ja Suomen naisten demokraattinen liitto (SNDL). Varhaisnuorisotoiminta järjestyi Suomen demokratian pioneerien liitossa (SDPL), joka ei ollut SKDL:n yhteisöjäsen. SDP:sta eronneet sosialistit perustivat 1945 Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SYP), joka toimi SKDL:ssa vuoteen 1956 asti jääden merkitykseltään vähäiseksi. 1960-luvulla sosialistit perustivat uuden järjestön, josta ei kuitenkaan tullut SKDL:n yhteisöjäsentä. Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) perustettiin 1965 ja puolestaan sai tämän statuksen. SOL:n hajotessa 1970-luvun alussa oli Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ) (1971/74-1981) SKDL:n enemmistön linjan mukainen epävirallinen opiskelijajärjestö. Henkilöjäseniä SKDL:oon kuului kymmeniä tuhansia, joista monet kuuluivat samanaikaisesti liiton jäsenjärjestöihin. 1960-luvulla SKDL:ssa oli jäseniä noin 60 000 ja SKP:ssa 40 000. Henkilö saattoi olla SKDL:n edustajakokouksessa edustettuna parhaimmillaan jopa viiden eri järjestön jäsenkiintiöissä. SKP:n jäsenyys oli kommunisteille luonnollista, mutta päätös jäsenyydestä jommassa kummassa saattoi yksilötasolla syntyä esimerkiksi jäsenmaksun suuruuden tai asuinpaikan perusteella. SKDL:n jäsen- ja kannattajapohja oli sosiaaliselta koostumukseltaan vahvasti työväenluokkainen.

Päätöksenteko

SKDL:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein kokoontunut edustajakokous, johon edustajia saivat lähettää SKDL:n piirijärjestöt (1/200 jäsentä) ja yhteisöjäsenet (1/800). SKDL:ssa ja sen kunnallis- sekä piirijärjestöissä johtavissa elimissä olivat edustettuina sekä SKDL:n jäsenet että yhteisöjäsenten edustajat. Perustasolla (paikallisosastoissa) oli vain henkilöjäseniä. Edustajakokous valitsi SKDL:n liittoneuvoston, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, pääsihteerin ja toimeenpanevan komitean. 1988 sääntöjä muutettiin niin, että johdon valitsivat edustajat suoraan.

SKP:n rooli

SKP oli SKDL:ssa aina hallitseva, joten SKDL seurasi SKP:n linjauksia kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. Jo 1940-luvun lopulla sai SKP:ssakin kannatusta puolueiden yhdistäminen, jota mm. Hertta Kuusinen ajoi. Idea kuivui kokoon Otto-Ville Kuusisen tyrmättyä sen leniniläisen puolueteorian vastaisena ja NKP:n alettua korostaa itsenäisten marxilais-leniniläisten puolueiden merkitystä Jugoslavian tapahtumien seurauksena 1948. Kaksoisorganisaatio oli raskas jäsenten kannalta, sillä se tarkoitti kaksinkertaista määrää istumista kokouksissa. Tilanne oli turhauttava, kun kokouksissa lisäksi usein käsiteltiin samat asiat, niihin osallistuivat samat ihmiset, ne pidettiin samassa paikassa ja peräkkäin. Organisaation ylläpito vei puolestaan kipeästi kaivattua rahaa liikkeen muilta toiminnoilta. Puolueiden erillisten päivälehtien ylläpitäminen nähtiin kannattamattomaksi 1957, jolloin ne päätettiin yhdistää. 1960-luvulla alkoi kysymys taas nousta ajankohtaiseksi ihmisten pyrkiessä järkevöittämään toimintoja. SKP:n oppositio kuitenkin suhtautui tällaisiin kommunistisen puolueen itsenäisen aseman vaarantaviin ehdotuksiin jyrkän kielteiseksi. Oppositio halusi korostaa SKDL:n alkuperäistä luonnetta demokraattisten voimien yhteenlittymänä. Esimerkiksi Lapissa osastoja kuitenkin yhdisteltiin 1960-luvun lopulla Arvo Aallon johdolla. SKP:n vahvasti asemasta huolimatta ei SKDL:n johtoon valittu 1960-luvun puolen välin jälkeen kommunistista puheenjohtajaa. Ele Alenius ja hänen seuraajansa olivat sosialisteja.

Puheenjohtajat

- K. H. Wiik (1944)
- Cay Sundström (1944-1946)
- J. W. Keto (1946-1948)
- Kusti Kulo (1948-1966)
- Ele Alenius (1966-1979)
- Kalevi Kivistö (1979-1985)
- Esko Helle (1985-1988)
- Reijo Käkelä (1988-1990)

Politiikka

Hallituksissa

SKDL osallistui hallituksiin heti jatkosodan jälkeen (1944-1948) ja jälleen 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun ns. kansanrintamahallitus (SKDL-SDP-Keskusta) aloitti toimintansa. 1971 SKDL jätti hallituksen neljäksi vuodeksi, mutta meni mukaan Kekkosen runnomaan Miettusen hallitukseen, mikä jakoi puoluetta. SKDL:n viimeinen hallituskausi (Sorsa III) päättyi eroamiseen joulukuussa 1982.

Ulkopolitiikka

SKDL:n perustamisessa keskeinen tekijä oli koota ihmisiä uuden ulkopolitiikan taakse, pois vanhojen sotapoliitikkojen vaikutuksesta. Läheisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon oli SKDL:lle tärkeää ja puolue pyrki kaikin tavoin edistämään maiden välistä kanssakäymistä. YYA-sopimuksen solmimisen edesauttaminen oli yksi SKDL:n toimenpiteistä. 1940-luvulla muut puolueet suhtautuivat tähän vielä epäillen, joten SKDL:n toiminnalle oli tilausta. Vuosien edetessä kaikki suuret puolueet kääntyivät pikku hiljaa kannattamaan kekkoslaista ulkopolitiikkaa ja SKDL:n merkitys idänsuhteiden hoitamisessa väheni. 1970-luvulla SKP:n taistolaiset väittivät "pahimpien neuvostovastaisuuksien" tulevan SKDL:n piiristä.

Kannatus

SKDL nousi kerralla suurten puolueiden joukkoon heti ensimmäisissä eduskuntavaaliessa 1945 saaden satoja tuhansia ääniä. SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli suurin yhden sosialidemokraatin loikattua puolueen riveihin. Parhaimman vaalituloksensa SKDL saavutti vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, jolloin se nousi jälleen hetkellisesti eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noin 23% kannatuksella ja 50 kansanedustajalla. Viimeisissä eduskuntavaaleissaan 1987 SKDL sai vain 16 kansanedustajaa ja alle 10% äänistä. Kannatus oli alkanut laskea 1970-luvun puolivälistä alkaen nopeasti eikä SKP:n jatkunut puolueriita tilannetta helpottanut. SKDL oli yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistopuolueista SKP:n ollessa vastaavasti suurimpia kommunistipuolueita. 1960-luvulla SKDL:n edesottamuksia hallituksessa seurattiin innokkaasti vastaavien länsieurooppalaisten puolueiden ollessa hallitusten ulkopuolella. Vaaleissa SKDL solmi vaaliliittoja 1960-luvulta 1980-luvun alkuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) ja sen seuraajan Sosialistisen työväenpuolueen (STP) kanssa. ks. SKDL:n kansanedustajat

Vaalistatistiikka

eduskuntavaalit
- 1945 23,5% 398 618 ääntä (49 kansanedustajaa)
- 1948 20,0% 375 538 (38)
- 1951 21,6% 391 134 (43)
- 1954 21,6% 433 251 (43)
- 1958 23,2% 450 220 (50)
- 1962 22,0% 506 829 (47)
- 1966 21,2% 502 374 (41)
- 1970 16,6% 420 556 (36)
- 1972 17,0% 438 757 (37)
- 1975 18,9% 519 483 (40)
- 1979 17,9% 518 045 (35)
- 1983 14,0% 400 930 (27)
- 1987 9,4% 270 433 (16) kunnallisvaalit
- 1947 20,4%
- 1950 23,0%
- 1953 23,1%
- 1956 21,2%
- 1960 22,0%
- 1964 21,9%
- 1968 16,9%
- 1972 17,5% (1731 valtuutettua)
- 1976 18,5% 494 920 (2050)
- 1980 16,6% 456 177 (1835)
- 1984 13,1% 354 582 (1482) presidentinvaalit
- 1950 67 valitsijamiestä (Mauno Pekkala)
- 1956 56 (Eino Kilpi)
- 1962 20,5% 62 (Paavo Aitio)
- 1968 17,3% (Urho Kekkonen)
- 1978 (Urho Kekkonen)
- 1982 11,0% 32 (Kalevi Kivistö)
- 1988 10,4% 26 (Kalevi Kivistö)

Tiedonvälitys

SKDL:n äänenkannattajana toimi aluksi Vapaa sana, jonka ensimmäinen numero näki päivänvalon 7.11.1944. Vapaan sanan päätoimittajina töitä tekivät Väinö Meltti, Cay Sundström, Raoul Palmgren, Jarno Pennanen. 1940-luvulla SKDL:lla oli parhaimmillaan jopa 8 päivittäin ilmestyvää lehteä. 1957 Vapaa sana yhdistettiin SKP:n Työkansan sanomien kanssa jolloin nimeksi vaihdetttiin Kansan uutiset (ISSN 0357-1521). Kahden lähes samoja asioita kertovan päivälehden ylläpitoa ei katsottu tuolloin tarpeelliseksi, mutta lehdistökysymys nousi 1960-luvulla uudelleen ajankohtaiseksi. SKP:n oppositio halusi puolueelleen uudelleen itsenäisen äänenkannattajan kokiessaan Kansan uutisten syrjivän heitä.

SKDL.n lehtiä

- Vapaa sana (1944-1957) pää-äänenkannattaja
- Kansan uutiset (1957-1990) pää-äänenkannattaja piirilehdet
- Hämeen yhteistyö Tampere
- Uusi päivä Turku
- Työn valta Hämeenlinna
- Karjalan kansa Joensuu
- Kansan Tahto Oulu
- Kansan ääni Vaasa
- Kansan sana Kuopio
- Raivaaja Kotka muita kansandemokraattisia lehtiä
- Vapaa pohjola (SYP),
- Folktidningen
- Terä (SDNL)
- Uusi nainen (SNDL)
- Kiuru (SDPL)
- Toveri (STKL). Luokka:suomalaiset puolueet

1944

Tapahtumia

Tammikuu

- 2. tammikuuta - Berliinin suurpommitus.
- 4. tammikuuta - Taistelu Monte Cassinosta alkoi.
- 22. tammikuuta - Liittoutuneiden operaatio Shingle, maihinnousu Anzioon Italiassa alkoi.
- 27. tammikuuta - Saksalaisjoukot karkoitettiin Leningradin läheltä.
- 30. tammikuuta - Yhdysvaltain merijalkaväki nousi maihin Majurolle Marshallsaarilla.

Helmikuu

- 6.-7. helmikuuta Helsingin suurpommitusten ensimmäinen pommitusyö 6.-7.2
- 29. helmikuuta - Operaatio Brewer: Kenraali Douglas MacArthurin johtamat joukot nousevat maihin Amiraliteettisaarilla.

Maaliskuu

- 18. maaliskuuta - Operaatio Margarethe: Saksalaiset miehittävä Unkarin. Maahan asetettiin saksalaismielinen Döme Sztójayn hallitus.

Huhtikuu

Toukokuu

- 18. toukokuuta - Saksalaiset vetäytyvät Monte Cassinosta ja liittoutuneet valtaavat sen 20 000 henkeä vaatineiden taistelujen jälkeen.

Kesäkuu

- 4. kesäkuuta - USA:n laivasto kaappasi saksalaisen U-505:n. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 1800-luvun kun Yhdysvaltain laivasto on saanut vallattua vihollisaluksen.
- 5. kesäkuuta - Liittoutuneet saapuivat Roomaan. Se oli ensimmäinen vallattu akselivaltojen pääkaupunki.
- 5. kesäkuuta - Yli 1000 pommikonetta pudotti 5000 tonnia pommeja Atlantin rannikolle maihinnousun valmistelussa.
- 6. kesäkuuta - Normandian maihinnousu käynnistyi, 155 000 liittoutuneiden joukkoja nousi maihin Normandiassa Ranskassa.
- 9. kesäkuuta - Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Karjalankannaksella Suomea vastaan.
- 10. kesäkuuta - 642 surmattiin Oradour-sur-Glanein verilöylyssä Ranskassa.
- 13. kesäkuuta - Ensimmäinen V-1-hyökkäys Englantiin.
- 15. kesäkuuta - Yhdysvaltain joukot nousevat maihin Saipanilla.
- 17. kesäkuuta - Islanti julistautui itsenäiseksi Tanskasta.
- 22. kesäkuuta - Operaatio Bagration: Neuvostoliiton suurhyökkäys, joka johti lopulta Saksan keskisen armeijaryhmän tuhoon.
- 25. kesäkuuta–10. heinäkuuta - Jatkosodan Tali-Ihantalan taistelu

Heinäkuu

- 9. heinäkuuta - Britit ja kanadalaiset valtasivat Caenin.
- 18. heinäkuuta - Hideki Tojo erosi Japanin pääministerin paikalta sotaponnistelun epäonnistumisten vuoksi.
- 20. heinäkuuta - Adolf Hitler selvisi Claus von Stauffenbergin johtamasta murhayrityksestä.
- 21. heinäkuuta - Yhdysvaltalaisjoukot nousevat maihin Guamilla.
- 21. heinäkuuta - Espoon Lahnuksessa mitataan Suomen kaikkien aikojen suurin vuorokautinen sademäärä 198 mm.

Elokuu

- 1. elokuuta - Risto Ryti erosi presidentin virasta. Eduskunta valitsi Mannerheimin Suomen presidentiksi (4. elokuuta).
- 1. elokuuta–2. lokakuuta - Varsovan kansannousu Puolassa
- 12. elokuuta - Liittoutuneet valtasivat Firenzen.
- 15. elokuuta - Operaatio Dragoon: Maihinnousu Etelä-Ranskassa Cannesin ja Toulonin välillä.
- 23. elokuuta - Romania solmi aselevon liittoutuneiden kanssa ja julisti sodan Saksalle kuningas Mihain vallankaappauksen jälkeen.
- 24. elokuuta - Liittoutuneet vapauttivat Pariisin.
- 29. elokuuta - Unkarin valtionhoitaja Miklós Horthy erotti Sztójayn hallituksen ja aloitti neuvottelut Neuvostoliiton kanssa.

Syyskuu

- 2. syyskuuta - Liittoutuneet saapuivat Brysseliin.
- 4. syyskuuta - Brittien 11. panssaroitu divisioona saapui Antwerpeniin.
- 4. syyskuuta - Suomi lopetti sodankäynnin kello 07:00. Hallitus tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan.
- 5. syyskuuta - Neuvostoliitto julisti sodan Bulgarialle.
- 8. syyskuuta - Lontooseen osui ensimmäinen V-2-ohjus.
- 11. syyskuuta - Pohjoisen ja eteläiset Ranskan joukot tapaavat lähellä Dijonia.
- 17. syyskuuta - Operaatio Market Garden alkoi.
- 19. syyskuuta - Neuvostoliiton ja Suomen aselepo. Jatkosota päättyi.

Lokakuu

- 9. lokakuuta - Pääministeri Winston Churchill ja Neuvostoliiton päämies Josif Stalin aloittavat yhdeksänpäiväisen konferenssin Moskovassa Euroopan tulevaisuudesta.
- 10. lokakuuta - Neuvostoarmeija ylitti Saksan rajan Itä-Preussiin.
- 15. lokakuuta - Unkari solmi aselevon liittoutuneiden kanssa.
- 16. lokakuuta - Unkarin Miklós Horthy pakotettiin eromaan. Valtaan nostettiin fasistinen Nuoliristi-ryhmä.
- 18. lokakuuta - Volkssturm muodostettiin Hitlerin ohjeiden mukaan.
- 20. lokakuuta - Neuvostojoukot ja Jugoslavian partisaanit valtasivat Belgradin.
- 21. lokakuuta - Aachen oli ensimmäinen liittoutuneiden valtaama Saksan kaupunki.
- 23. lokakuuta - Leytelahden taistelu Filippiineillä alkoi.

Marraskuu

- 6. marraskuuta - Suojeluskunnat määrättiin lopetettavaksi Suomessa.
- 7. marraskuuta - Franklin D. Roosevelt voitti haastajansa Thomas E. Dewey ja valittiin ensimmäisenä ja ainoana Yhdysvaltain presidenttinä neljännelle kaudelle.
- 12. marraskuuta - Taistelulaiva Tirpitz upposi RAF:n hyökkäyksessä Norjassa.
- 22. marraskuuta - William Lyon Mackenzie King toteuttaa asevelvollisuuden Kanadassa, mikä johtaa poliittiseen kriisiin.
- 22. marraskuuta - Yhdysvaltalaisjoukot valtaavat Metzin.
- 23. marraskuuta - Lotta Svärd määrättiin lopettavaksi.
- 24. marraskuuta - 88 USAAF:n konetta pommitti Tokiota ensimmäisen kerran maatukikohdista idästä.

Joulukuu

- 3. joulukuuta - Vapautetussa Kreikassa alkoi sisällissota kommunistien ja rojalistien välillä.
- 16. joulukuuta - Saksa aloitti Ardennien hyökkäyksen länsirintamalla.
- 17. joulukuuta - Malmédyn verilöyly.
- 29. marraskuuta - Albania vapautuu miehityksestä.
- 30. joulukuuta - Kreikan kuningas George II luovutti vallan sijaishallitukselle ja jätti valtaistuimen tyhjäksi.
- 31. joulukuuta - Unkari julisti sodan Saksalle.

Syntyneitä

- 18. tammikuuta - Paul Keating, Australian pääministeri
- 10. helmikuuta – Vernor Vinge, yhdysvaltalainen matemaatikko ja tieteiskirjailija.
- 13. helmikuuta - Jerry Springer, televisiojuontaja
- 2. maaliskuuta - Leif Segerstam, kapellimestari
- 6. maaliskuuta - Kiri Te Kanawa, oopperalaulaja
- 7. maaliskuuta - Townes van Zandt, muusikko
- 26. maaliskuuta - Diana Ross, laulaja
- 7. huhtikuuta - Gerhard Schröder, Saksan liittokansleri
- 27. huhtikuuta – Heikki Westerinen, suomalainen šakinpelaaja.
- 5. toukokuuta - John Rhys-Davies, näyttelijä
- 14. toukokuuta - George Lucas, elokuvaohjaaja ja -tuottaja
- 21. toukokuuta - Mary Robinson, Irlannin presidentti
- 25. toukokuuta - Frank Oz, näyttelijä, elokuvaohjaaja ja nukke-esittäjä
- 9. elokuuta - Patrick Depailler, ranskalainen F1-kuljettaja
- 20. elokuuta - Rajiv Gandhi, Intian pääministeri (k. 1991)
- 12. syyskuuta – Ilmari Saarelainen, suomalainen näyttelijä (mm. Tankki täyteen, Sisko ja sen veli).
- 21. syyskuuta - Barry White, muusikko (k. 2003)
- 25. syyskuuta - Michael Douglas, näyttelijä
- 7. marraskuuta - Pekka Vennamo, ministeri, poliitikko ja toimitusjohtaja
- 1. joulukuuta - Arja Saijonmaa, näyttelijä

Kuolleita

- 23. tammikuuta - Edvard Munch, norjalainen taidemaalari
- 5. helmikuuta - Adlai Stevenson, amerikkalainen poliitikko (s. 1900)
- 6. helmikuuta - Samuli Paulaharju opettaja ja kansanperinteen kerääjä (s. 1875)
- 29. helmikuuta - Pehr Evind Svinhufvud, Suomen presidentti
- 26. heinäkuuta - Reza Pahlavi, syrjäytetty Iranin šaahi
- 31. heinäkuuta - Antoine de Saint-Exupéry, lentäjä ja kirjailija
- 8. elokuuta - Aino Ackté, oopperalaulaja
- 23. elokuuta - Abdul Mejid II, syrjäytetty osmanien kalifi
- 14. lokakuuta - Erwin Rommel, kenttämarsalkka, itsemurha (s. 1891)
- 20. joulukuuta - Abbas II (Abbas Hilmi pašša), Osmanien Egyptin khedive (varakuningas)
- 30. joulukuuta - Romain Rolland, ranskalainen kirjailija Luokka:1944 ms:1944 ko:1944년 ja:1944年 simple:1944 th:พ.ศ. 2487

Suomen kommunistinen puolue

:Tämä artikkeli käsittelee vuosina 1918–1990 toiminutta SKP:ta. Nykyinen SKP-nimellä toimiva puolue merkittiin puoluerekisteriin 1997 (ks. erillinen artikkeli). Suomen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin Moskovassa 29.8.1918 Suomesta Venäjälle sisällissodan jälkeen paenneiden ja bolševikeiksi ryhtyneiden punaisten toimesta. SKP toimi Suomessa kiellettynä ja maanalaisena vuoteen 1944, jolloin se laillistettiin jatkosodan päätyttyä. 1980-luvun lopulla SKP ajautui konkurssiin ja se lakkautettiin 1990 Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä. Vasemmistoliiton

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Suomalainen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa. Tutumpi nimi Suomen kommunistinen puolue otettiin käyttöön vasta 1920/1921. Vaatimuksia uudesta puolueesta oli alettu esittää Venäjälle paenneiden punaisten johtajien toimesta heti sisällissodan päätyttyä ja pakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä organisoimaan toimintaa. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön reformistisen SDP:n osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut V. I. Leninin johtaman bolševikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustettiin siis SKP, jonka lähimmäksi tavoitteeksi asetettiin kärsittyjen vääryyksien korjaaminen, eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Vallankumouksellisen tilanteen odottaminen ja aseellisen toiminnan painotus oli varsin ymmärrettävää tilanteessa. Olihan Venäjä ja koko Eurooppa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä sekasortoisessa tilanteessa. Lisäksi 1919 perustetussa Kominternissa, jonka jäsen SKP oli, odotettiin maailmanvallankumouksen nopeaa syttymistä. Vähitellen tämä ajatus alkoi kuitenkin näyttää epätodennäköisemmältä ja kommunistien oli vaihdettava taktiikkaa. Näin kävi myös Suomessa SKP:n jouduttua toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä. Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola. SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luominen ei ollut helppoa ja puolueessa oli sisäisiä kiistoja, jotka vaikeuttivat toiminnan käynnistämistä. SKP:n toimintaa Suomessa leimasi tiukka kurinalaisuus ja konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui myös hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa asuneet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta perustettaessa tällaisia suunnitelmia olikin. Puoluetta perustamassa olivat myös Suomen ammattijärjestö (SAJ) sekä sosialidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:nkaan toiminta ei miellyttänyt hallitusta. Kun Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922 hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan Kallion leikkauksena. Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita. Suomen sosialistinen työväenpuolue lopulta kiellettiin 1923. SSTP oli saanut 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajaa. Puolueen kieltämisen jälkeen jäsenet osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen listoilla (ks. Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue. Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa mm. Lapuan liikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan jälleen kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosialidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, millä rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta. 1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia. Myös SKP:n Neuvostoliitossa maanpaossa eläneet johtajat joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistuksien kohteeksi. Suurin osa puolueen alkuperäisistä perustajista teloitettiin. Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät.

Kansanrintamapolitiikka

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin (Kominternin ns. kolmannen vaiheen aikana) "sosiaalifasisteiksi" leimatun SDP:n kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintama-periaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajallisiksi mm. monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen johdosta. SKP:ssa syytettiin jälkeenpäin puolueen pääsihteeri Arvo Tuomista taktiikan vääristelyistä ja sabotointiyrityksistä tärkeästä Tukholman toimistosta käsin, minkä johdosta organisaatio olisi lamautunut. Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi ns. Terijoen hallituksen johtoon. Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla mutta eivät tietysti mielellään. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin ja Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNS I) sai 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti mm. siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä. SKP pystyi julkaisemaan laittomia lehtiä vuoteen 1943 asti ja jälleen keväästä 1944 alkaen joskin niiden levikki oli hyvin vähäinen. Joitain julkilausumia julkaistiin Suomen kansan vapauden liiton nimellä. Jossain vaiheessa SKP:n tärkeät miehet Aimo Rikka ja Yrjö Leino riitaantuivat keskenään Rikan puolustaessa sodan lopettamista vallankumouksellisin keinoin ja saaden Leinon tuomion lahkolaisuudesta.

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

Yrjö LeinoJatkosodan päätyttyä 1944 rauhanehtoihin kuului SKP:n laillistaminen. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2000. Julkiseksi tultuaan puolue sai ennätysvauhtia kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi äärimmäisen vaikeaksi tehty jäsenyysmenettely, joka käsitti mm. kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä kuitenkin helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen. Kiistoja puolueessa syntyi Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneiden kokeneiden kommunistien ja välirauhan aikaisen SNS I:n aktiivien välille. Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosialidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26.3.1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. 1948 vaaleissa SKDL koki kuitenkin tappion eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä. Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "Vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, jonka jotkut näkivät kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta Suomen itsenäisyyden kustannuksella. Maassa oli samaan aikaan myös Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka lisäsi SKP:n vaikutusmahdollisuuksia. Kommunisteja otettiin lisäksi esimerkiksi Valtiollisen poliisin (Valpo) palvelukseen. Epäilemättä kommunistit halusivatkin puhdistaa valtion laitokset "fasistisista sotapoliitikoista", jotka heitä olivat vuosikymmenet vainonneet. Jotkut saattoivat toivoa Neuvostoliitolta enemmän avustusta vallankumouksen teossa, mutta konkreettisia vallankumoussuunnitelmia SKP:lla ei ollut ja varsin nopeasti kommunistit sopeutuivat parlamentaariseen toimintaan. "Vaaran vuosien" katsotaan päättyneen 1948, jolloin SKDL jätettiin ulos hallituksesta. Myös Valvontakomissio poistui maasta ja "punainen" Valpo lakkautettiin.

1950-luku

Oppositioasemassa kommunisteista tuli jälleen valtiovallan kiinnostuksen kohde ja SKP vastasi tähän mm. tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin muutaman vuoden tauon jälkeen taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue oli jonkinlaisessa pysähtyneessä vaiheessa ja eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit johdossa eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja. Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä ja, että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Asioita ei haluttu alkaa kaivella, vaikka kaikki eivät selvitykseen tyytyväisiä olleetkaan. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957.

Uudistuslinjan synty

Keskustelu kuitenkin alkoi ja 1960-luvun alussa tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli uudella tavalla julkisuuteen esimerkiksi Kansan uutisissa käydyn puoluekeskustelun muodossa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta. Haluttiin päästä ulos eristäytyneestä asemasta, johon muut puolueet olivat laitavasemmiston ajaneet. Tarvittiin uudenlaista kansanrintamaa työväen tavoitteiden ajamiseksi. Keskustelu oli innostunutta ennen 14. edustajakokousta 1966 ja kokouksessa uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi tuli Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966 pysyen siellä viisi vuotta. 1960-luvun lopussa saatiin myös ammattiyhdistysliike eheytettyä SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosialidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin. SKP (ja SKDL) osoitti epäilijöille kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin tuomitsemalla 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ainoana puolueena Suomessa.

Oppositio muodostuu

Suunnanmuutos SKP:ssa ei sujunut ongelmitta, sillä heti 14. edustajakokouksen jälkeen muodostui puolueeseen oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen näki puolueen lippuun pesiytyneen luteita. Oppositio ei halunnut luopua käsitteistä kuten marxismi-leninismi tai proletariaatin diktatuuri. SKDL:n oman identiteetin luomiseen suhtauduttiin kielteisesti. Neuvostotovereihin haluttiin pitää erittäin läheiset suhteet. Hallitus- ja tulopolitiikka alettiin nähdä epäonnistuneeksi. Tärkeä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Oppositio antoi varauksettoman solidaarisuutensa "välttämättömille toimille" sosialismin pelastamiseksi. Puoluejohdon kannanotot tapahtuneeseen pyrittiin kumoamaan oppositiojärjestöjen päinvastaisilla tulkinnoilla kaikki muu neuvostovastaiseksi tuomiten. Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa, jotta puolue saataisiin takaisin terveiden voimien käsiin. Projekti kuitenkin epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi ja tämän selvittyä se Markus Kainulaisen kädennostosta marssi ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle. SKP:n tosiasiallinen hajoaminen kahtia näytti hyvin todennäköiseltä.

Osapuolisopimuksen aika

Puolue kuitenkin pysyi muodollisen yhtenäisenä eikä vähiten neuvostoliittolaisten tovereiden painostuksen ansiosta. Molemmat osapuolet katsoivat yhtenäisen puolueen hyödyt suuremmiksi kuin hajoamisen ja äärilaidat pistettiin kuriin. Alkuvuodesta 1970 solmittiin ns. osapuolisopimus, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja, mikä vahvisti tämän asemaa opposition keulahahmona. Oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisikseen tuoreita voimia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta. Taistelu puolueessa ei sopimuksella laantunut vaan kiihtyi opposition jatkaessa enemmistön kiivasta arvostelua ja sääntöjen/päätösten omavaltaista tulkintaa. Keskinäinen nahistelu lamaannutti puolueen toiminnallisesti ja myös teoreettisesti opposition estäessä uudistushankkeet. Enemmistö joutui argumentoimaan perinteisellä marxilais-leniniläisellä retoriikalla kumotessaan taistolaisten syytöksiä. SKP:n meno 1975 Miettusen hätätilahallitukseen nosti hetken aikaa syrjässä olleen hallituskysymyksen uudelleen ajankohtaiseksi opposition suhtautuessa hankkeeseen kielteisesti. SKDL:n eduskuntaryhmä ei kyennyt yhtenäiseen toimintaan.

Lopullinen kahtiajako

1980-luvulle tultaessa puolueessa alettiin yhä enemmän kyllästyä keskinäiseen riitelyyn. Enemmistön ja opposition omat sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi päästä kiistassa ratkaisuun erottamalla koko opposition, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt esimerkiksi puheenjohtaja Saarista. Jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet nimettiin taistolaisten toimesta kirveslinjaksi. Taistolaisuuden elinvoiman kuivuessa kokoon myös oppositio hajosi. Syntyi ns. kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Opposition dogmaattisimmat tuomitsivat kuitenkin kolmaslinjalaisuuden alusta asti vaaralliseksi revisionistiseksi virheeksi. Enemmistö oppositiosta näki nämä silti liittolaisikseen. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalainen Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi kompromissiehdokkaana. Kahden vuoden pesti ei kuitenkaan yhdistänyt ja vitalisoinut puolue-elämää toivotulla tavalla ja Kajanojaan oltiin laajalti tyytymättömiä. Uuden yhteisen puoluelehden (Yhteistyö) perustamiskokeilu alkuvuodesta 1984 epäonnistui. Mies sai mennä 20. edustajakokouksessa 1984, jolloin pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n edustajien vastustaessa tätä jyrkästi. Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositio tiesi mitä se tarkoitti ja yritti kaikin keinoin oikeuttaa oman tulkintansa säännöistä. Oppositiopiirit kutsuivat jälleen koolle sääntöjen mahdollistaman ylimääräisen edustajakokouksen 1985, mutta tätä Aalto käytti itse hyväkseen ja alkoi erottaa niskuroivia puolueosastoja. Opposition erillistoiminta alkoi uudella teholla aluksi nimellä SKP:n järjestöjen keskuskomitea, joka vaihtui 1986 Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy). Näitä "oikeaksi" SKP:ksi itsensä mieltäneitä järjestöjä johti itseoikeutetusti Taisto Sinisalo. SKDL:n eduskuntaryhmä hajosi myös ja erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon vaalipuolueeksi. Lopullisella hajoamisella oli traagiset seuraukset kommunistien vaalimenestykselle. SKP:n suhteet Neuvostoliittoon olivat hetken hyvin viileät.

Konkurssi ja lakkautus

Oltuaan hetken paitsiossa "kansainvälisen kommunistisen liikkeen" suhteen tilanne muuttui yllättäen Mihail Gorbatšovin noustua NKP:n johtoon. Yhteyksiä pidettiin SKP:n molempiin osapuoliin. Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKPy:n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa - viimein jäi pois mm. termi marxismi-leninismi. Vaikeuksia puolue ei kuitenkaan kyennyt voittamaan. Median kestosuosikkina riitojensa takia ollut SKP joutui uudelleen pyörityksen kohteeksi taloussekoilujensa johdosta. Puolueen taloudenhoitaja oli puheenjohtajan luottamuksella sijoittanut mm. ravihevosiin onnistuen aiheuttamaan 35 miljoonan tappiot ja SKP:n konkurssin. Puolueen taloudellinen tila oli huonontunut jo aiemmin NKP:n "lehdistötuen" siirryttyä SKPy:lle. Katastrofin seurauksena menetettiin paljon arvokasta työväenliikkeen omaisuutta ja puheenjohtaja Aalto teki tarvittavat johtopäätökset. Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988. Puolueen vaikeuksien kulminoituessa 1980-luvun lopussa alkoi ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä elää uudelleen. Päällekkäisyyksistä haluttiin eroon ja Itä-Euroopan mullistukset vihjasivat aloittamisen uudelta pohjalta olevan kokeilemisen arvoinen suunta. 1990 SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tuli myös entinen oppositio, monien edelleen epäillen näiden tarkoitusperien kunnollisuutta.

Organisaatio

SKP:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein (1945 alkaen) koolle kutsuttu edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puoluelinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille. Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation voimin. Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli mm. kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita. SKP ilmoitti jäsenmääräkseen:
- 1964 47400
- 1972 48000
- 1973 37500
- 1975 42456
- 1978 48190
- 1983 33400 Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964,1973,1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15000 nimeä tippui listoilta.

Edustajakokoukset

- SKP:n perustava kokous (29.8.-5.9.1918 Moskova)
- SKP:n 2. edustajakokous (30.8.-11.9.1919 Pietari)
- SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920)
- SKP:n 4. edustajakokous (25.7.-10.8.1921 Pietari))
- SKP:n 5. edustajakokous (30.7.-16.8.1925)
- SKP:n 6. edustajakokous (11.9.-20.9.1935)
- SKP:n 7. edustajakokous (?.10.1945)
- SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
- SKP:n 9. edustajakokous (1.11.-5.11.1951)
- SKP:n 10. edustajakokous (1.10.-5.10.1954)
- SKP:n 11. edustajakokous (29.5.-2.6.1957)
- SKP:n 12. edustajakokous (15.4.-18.4.1960)
- SKP:n 13. edustajakokous (12.4.-15.4.1963)
- SKP:n 14. edustajakokous (29.1.-1.2.1966)
- SKP:n 15. edustajakokous (3.4.-6.4.1969 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1970)
- SKP:n 16. edustajakokous (31.3.-2.4.1972 Helsinki)
- SKP:n 17. edustajakokous (16.5.-18.5.1975 Helsinki)
- SKP:n 18. edustajakokous (1.6.-3.6.1978 Helsinki)
- SKP:n 19. edustajakokous (22.4.24.5.1981 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1982)
- SKP:n 20. edustajakokous (25.5.-27.5.1984 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1985)
- SKP:n 21. edustajakokous (12.6.-14.6.1987)

Puheenjohtajat

- Yrjö Sirola (1918-1920)
- Kullervo Manner (1920-1935)
- Aimo Aaltonen (1944-1945) ja (1948-1966)
- Aaro Uusitalo (1945-1948)
- Aarne Saarinen (1966-1982)
- Jouko Kajanoja (1982-1984)
- Arvo Aalto (1984-1988)
- Jarmo Wahlström (1988-1990)
- Heljä Tammisola (1990)

Tiedonvälitys

SKP julkaisi hyvin mittavaa määrää lehtiä koko olemassaolonsa ajan. 1920-luvun äänenkannattaja oli Proletaari. 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin Työkansan sanomat. Se yhdistettiin 1957 SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944-1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964-). Luokka:suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi

1960

Tapahtumia

- tammikuu - Hätätila päättyi Keniassa, Mau Mau -kapina ohi.
- 1. tammikuuta - Kamerun itsenäistyi.
- 9. tammikuuta - Assuanin padon rakennus alkoi Egyptissä.
- 23. tammikuuta - Jacques Piccard ja Don Walsh laskeutuivat USS Triestessä 10750 metrin syvyyteen Challengerin syvänteeseen Mariaanien haudassa Tyynellä valtamerellä.
- 24. tammikuuta - Suuri kansannousu Algiersissa Ranskan siirtomaapolitiikkaa vastaan.
- 9. helmikuuta - Joanne Woodward sai ensimmäisenä tähden Hollywoodin Walk of Famelle.
- 13. helmikuuta - Ranskan ensimmäinen ydinkoe Algeriassa.
- 29. helmikuuta - Maanjäristys tuhosi Agadirin, Marokossa.
- 6. maaliskuuta - Vietnamin sota: Yhdysvallat ilmoitti 3500 sotilaan lähettämisestä Vietnamiin.
- 22. maaliskuuta - Arthur Leonard Schawlow ja Charles Hard Townes saivat ensimmäisen patentin laserille.
- 1. huhtikuuta - Yhdysvaltain ensimmäinen sääsatelliitti, TIROS-1, laukaistiin.
- 4. huhtikuuta - Ensimmäiset kolme naispappia vihittiin Ruotsissa.
- 21. huhtikuuta - Brasilian pääkaupunki siirrettiin Rio de Janeirosta Brasíliaan.
- 27. huhtikuuta - Togo itsenäistyi.
- 1. toukokuuta - Neuvostoliitto ampui alas Yhdysvaltain U-2 vakoilukoneen, lentäjä Gary Powers vangittiin.
- 11. toukokuuta - Mossadin agentit kaappasivat natsijohtaja Adolf Eichmannin Buenos Airesissa.
- 16. toukokuuta - Nikita Hruštšev vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä U-2 lennoista Neuvostoliiton yllä. Koska sopuun ei päästy, Pariisin huippukokous jouduttiin päättämään.
- 22. toukokuuta - Suurin koskaan mitattu maajäristys Chilessä, 9,5 richterin asteikolla. Noin 3000 surmansa järistyksessä ja tsunamissa.
- 27. toukokuuta - Turkissa presidentti Celal Bayar syrjäytettiin kenraali Cemal Gürsel johtamassa vallankaappauksessa.
- 4. kesäkuuta - Bodominjärven murhat Espoossa.
- 26. kesäkuuta - Madagaskar itsenäistyi.
- 26. kesäkuuta - Brittien somalimaa sai itsenäisyyden. Se liittyi viisi päivää myöhemmin entiseen Italian somalimaahan Somalian valtioksi toukokuuhun 1991 asti.
- 30. kesäkuuta - Belgian Kongo (Kongon demokraattinen tasavalta) itsenäistyi, verinen sisällissota seuraa.
- 1. heinäkuuta - Neuvostoliiton MiGit ampuvat alas RB-47-tiedustelukoneen Barentsinmerellä. Kaksi selviytynyttä USAF:n lentäjää vangittiin.
- 11. heinäkuuta - Moise Tshombe julisti Kongon Katangan maakunnan itsenäiseksi ja sai tukea Belgialta.
- 14. heinäkuuta - YK päätti lähettää joukkoja Katangaan valvomaan belgialaisten joukkojen vetäytymistä.
- 20. heinäkuuta - Ceylonin pääministeriksi valitusta Sirimavo Bandaranaikesta tuli maailman ensimmäinen nainen valtion johtajana.
- 25. heinäkuuta - 26. heinäkuuta- Poikkeuksellisen voimakas ukonilma eteläisessä Suomeessa. Parhaimmillaan yli 100 salamaa minuutissa.
- 6. elokuuta - Kuuban vallankumous: vastauksena Yhdysvaltain kauppasaartoon, Kuuba kansallisti ulkomaalaisen omaisuuden maassa.
- 7. elokuuta - Norsunluurannikko itsenäistyi.
- 11. elokuuta - Tšad sai itsenäisyyden Ranskasta.
- 13. elokuuta - Keski-Afrikan tasavalta sai itsenäisyyden.
- 15. elokuuta - Ranskan Kongo sai itsenäisyyden (Kongon tasavalta).
- 16. elokuuta - Kypros sai itsenäisyyden Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
- 17. elokuuta - Gabon itsenäistyi.
- 18. elokuuta - Ensimmäinen kaupallinen ehkäisypilleri, Enovid, tuli myyntiin.
- 19. elokuuta - Yhdysvaltalainen U-2 lentäjä Gary Powers tuomittiin kymmenen vuoden vankeuteen vakoilusta.
- 19. elokuuta - Sputnik 5 laukaistiin mukanaan koirat Belka ja Strelka, 40 hiirtä, kaksi rottaa ja erilaisia kasveja. Avaruusalus palasi maahan seuraavana päivänä ja eläimet selviytyivät.
- 20. elokuuta - Senegal irtautui Malista ja julistautui itsenäiseksi.
- 14. syyskuuta - OPEC perustettiin Bagdadin konferenssissa.
- 22. syyskuuta - Mali itsenäistyi Ranskasta.
- 1. lokakuuta - Nigeria itsenäistyi, Nnamdi Azikiwesta ensimmäinen oma kenraalikuvernööri.
- 5. lokakuuta - Valkoiset eteläafrikkalaiset äänestivät maan muuttamisesta tasavallaksi.
- 12. lokakuuta - Nikita Hruštšev otti YK:n yleiskokouksessa kengän avukseen sanojensa painoksi Itä-Euroopan tilanteesta keskusteltaessa.
- 8. marraskuuta - Yhdysvaltain presidentinvaaleissa John F. Kennedy voitti tiukassa vaalissa Richard Nixonia vastaan.
- 13. marraskuuta - Sammy Davis, Jr. meni naimisiin ruotsalaisen näyttelijä May Brittin kanssa. Rotujen välinen avioliitto oli edelleen laitonta 31:ssa Yhdysvaltain osavaltiossa 50:sta.
- 15. marraskuuta - Polaris-ohjuksen ensimmäiset kokeet.
- 28. marraskuuta - Mauritania itsenäistyi Ranskasta.
- 1. joulukuuta - Eversti Joseph Mobutu pidätytti Kongon tasavallan syrjäytetyn johtajan Patrice Lumumban.
- 1. joulukuuta - Neuvostoliiton 5 tonninen avaruusalus lähetettiin kiertoradalle mukanaan joukko koe-eläimiä. Tämä alus paloi ilmakehässä maahan palatessaan.
- 2. joulukuuta - Canterburyn arkkipiispa Geoffrey Francis Fisher ja paavi Johannes XXIII tapasivat Vatikaanissa ensimmäistä kertaa anglikaanikirkon 500-vuotisessa historiassa.
- 2. joulukuuta - Presidentti Dwight D. Eisenhower määräsi miljoona dollari kuubalaispakolaisten apuun ja asuttamiseen Floridassa. Castron valtaannousun jälkeen pakolaisia oli tullut noin 1000 viikossa.
- 9. joulukuuta - Presidentti Charles de Gaullen vierailu Algeriassa johti laajoihin levottomuuksiin, joissa kuoli 127 ihmistä.
- 13. joulukuuta - Etiopian keisari Haile Selassien vieraillessa Brasiliassa, hänen keisarillinen kaartinsa aloitti vallankaappauksen. Kapinalliset nostivat keisarin pojan, kruununprinssi Asfa-Wossenin valtaan.
- 15. joulukuuta - Belgian kuningas Baudouin nai Doña Fabiola de Mora y Aragónin.
- 16. joulukuuta - Yhdysvaltain ulkoministeri Christian Herter ilmoitti Yhdysvaltain sijoittavan viisi ydinsukellusvenettä ja 80 Polaris-ohjusta NATO:n vahvuuteen vuoden 1963 loppuun menessä.
- 27. joulukuuta - Ranska teki kolmannen ydinkokeensa Regganessa, Algeriassa.

Syntyneitä

- 6. tammikuuta - Nigella Lawson, julkkiskokki, kirjailija
- 19. helmikuuta - Prinssi Andrew, Yorkin herttua
- 21. maaliskuuta - Ayrton Senna, F1-kuski († 1994)
- 4. huhtikuuta - Hugo Weaving, näyttelijä
- 10. toukokuuta - Bono, U2
- 18. toukokuuta - Jari Kurri
- 21. toukokuuta - Jeffrey Dahmer, sarjamurhaaja († 1994)
- 9. kesäkuuta - Eva Dahlgren, laulaja
- 22. kesäkuuta - Erin Brockovich
- 4. elokuuta - José Luis Rodríguez Zapatero, Espanjan pääministeri
- 7. elokuuta - David Duchovny, näyttelijä (Salaiset kansiot)
- 8. elokuuta - Ralf König, sarjakuvapiirtäjä
- 10. elokuuta - Antonio Banderas, näyttelijä
- 14. elokuuta - Sarah Brightman, laulaja
- 26. elokuuta - Branford Marsalis, jazzmuusikko
- 5. syyskuuta - Karita Mattila, oopperasopraano
- 9. syyskuuta - Hugh Grant, näyttelijä
- 17. syyskuuta - Damon Hill, Formula-1 vuoden 1996 maailmanmestari
- 30. lokakuuta - Diego Maradona, jalkapallotähti
- 10. marraskuuta - Neil Gaiman, sarjakuvataiteilija
- 12. marraskuuta - Ismo Alanko, muusikko

Kuolleita

- 4. tammikuuta - Albert Camus, Nobel-palkittu kirjailija
- 17. helmikuuta - Vilho Nenonen, tykistökenraali
- 2. maaliskuuta - Stanisław Taczak, puolalainen kenraali (s. 1874)
- 11. toukokuuta - John D. Rockefeller, liikemies
- 12. toukokuuta - Masa Niemi, koomikko ja näyttelijä (s. 1914)
- 9. kesäkuuta - Semjon Lavotškin, lentokonesuunnittelija
- 16. marraskuuta - Clark Gable, näyttelijä Luokka:1960 ko:1960년 ja:1960年 simple:1960 th:พ.ศ. 2503

SKP

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Kansanrintamapolitiikka

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

1950-luku

Uudistuslinjan synty

Oppositio muodostuu

Osapuolisopimuksen aika

Lopullinen kahtiajako

Konkurssi ja lakkautus

Organisaatio

Edustajakokoukset

Puheenjohtajat

Tiedonvälitys

Jatkosota

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 - 4. syyskuuta 1944. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5.9. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta ja lopullinen rauhansopimus Pariisissa 1947.

Sodan kulku

Välirauha

Suomi pysyi käytännössä sotatilassa talvisodan jälkeen, ja rauhanaika saikin välirauha-nimityksen jo suhteellisen pian talvisodan päättymisen jälkeen. Neuvostoliitto pakotti 8. syyskuuta 1940 Suomen sallimaan päivittäiset rautatiekuljetukset Hangon vuokra-alueelle. Sopimus saksalaisten joukkojen lomakuljetuksista Pohjois-Suomen kautta Norjaan tehtiin 22. syyskuuta sen jälkeen, kun Ruotsi oli antanut vastavan lomakuljetusluvan. Tuona aikana Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa (Molotov-Ribbentrop-sopimus 23. elokuuta 1939). Suomessa tunnettiin uhka "lopullisesta välienselvittelystä." Saksan valtakunnanmarsalkka Göring oli helmikuussa 1940 neuvonut Suomea tekemään rauhan nopeasti ja esittänyt lupauksen, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa. Göringin lupauksen merkityksestä on viime aikoina kiistelty. Vahvasti huhuttiin myös Moskovan rauhanteossa venäläisosapuolen kommentoineen, ettei Suomen kysymystä ollut vielä ratkaistu Neuvostoliittoa tyydyttävällä tavalla. Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava, esimerkiksi Baltian nopea kollektivisointi kyydityksineen, kommunistien suorasanaiset uhkailut ja Aeron Kaleva-lentokoneen alasampuminen 14. kesäkuuta 1940 Kerin majakan lähellä koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Maa oli saarrettu ja koki olevansa yksin, kun Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto liittoutuneet ja Ruotsi oli kääntänyt virallisen selkänsä. Puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan tarkan valtausuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi. Suomen asioiden hoito siirrettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD-joukoille, ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtaja Adolf Hitleriltä lupaa Suomen valloitukseen, mutta ei sitä saanut, koska Hitlerillä oli jo mielessään hyökkäys Neuvostoliittoon ja siihen hän halusi mukaan myös Suomen. Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa ennen alkoivat korkean sotilasjohdon neuvotteluilla 1940 loppuvuodesta. Suomi sai tietoja Saksan hyökkäyssuunnitelmista 30. tammikuuta 1940. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta n. 200 000. Helmi-maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Petsamossa järjestelmällistä tiedustelua, mistä Suomen johto sai paljon tietoja Saksan suunnitelmista. Suomen läheneminen Saksan kanssa sai Neuvostoliiton luopumaan välirauhan alkuaikana esitetyistä lisävaatimuksista. Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking -divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941. 17. kesäkuuta 1941 julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45.000 NL:n rajoilla asuvaa evakuoitavaksi. Myöhään 21. päivä aloittivat suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivasto ei pystyisi liikkumaan vapaasti Suomenlahdella saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustassa Leningradiin suunnattavassa hyökkäyksessä. Miinoitus ulottettiin 22. päivänä Neuvostoliittoon miehittämän Viron ja mm. Tallinnan edustalle. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Lappiin asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi pysyi ulkopoliittisesti puolueettomana. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Operaatio Barbarossassa 22. kesäkuuta 1941 Adolf Hitler julisti Suomen taistelevan liitossa — im Bunde — Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallinen, koska se viestitti maailmalle että Suomi oli liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.

Sodan alku

Neuvostoliitto aloitti ilmahyökkäykset Suomeen 22. kesäkuuta klo 6.05 sota-aluksia ja rannikkolinnaketta vastaan. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita. Kun 25. kesäkuuta Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua ja Porvoota ja tusinaa muuta paikkakuntaa, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija, joka oli ollut aluksi ryhmittyneenä puolustukseen, ja Suomessa olevat saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja luoteesta Laatokkaa kohti 10. heinäkuuta. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi hyvityksen saamiseen kärsitystä vääryydestä.

Asemasota

Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Gustaf Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen, palauttaen Tarton rauhan rajat. Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liittyttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta, Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei koskaan maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen). Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan edustalla jouluna 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä. Mannerheim suhtautui ehdottoman kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen. Hän ilmoitti saksalaisille, ettei hän tule koskaan hyökkäämään Leningradia vastaan. Suomalaiset eivät jatkosodan aikana hyökänneet Leningradin Laatokan huoltotietä vastaan eivätkä päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin.

1942

Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. 4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta ja ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimien lippujuhlan päiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Hitler vieraili yllättäin Mannerheimin syntymäpäivillä ja valitteli, että ei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.

1943

Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa, alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, joka ilmeni ulkoministeri R. J. Wittingin arvostelusta hänen allekirjoitettuaan antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangelin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosialidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta. Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8.2. olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan ja Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita. Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Stalinin ehtoihin kuului vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahingoista korvaaminen, saksalaisten karkoittaminen maasta ja demobilisaatio. Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä.

1944

Suomen hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot maaliskuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan