Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
SKP

SKP

:Tämä artikkeli käsittelee vuosina 1918–1990 toiminutta SKP:ta. Nykyinen SKP-nimellä toimiva puolue merkittiin puoluerekisteriin 1997 (ks. erillinen artikkeli). Suomen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin Moskovassa 29.8.1918 Suomesta Venäjälle sisällissodan jälkeen paenneiden ja bolševikeiksi ryhtyneiden punaisten toimesta. SKP toimi Suomessa kiellettynä ja maanalaisena vuoteen 1944, jolloin se laillistettiin jatkosodan päätyttyä. 1980-luvun lopulla SKP ajautui konkurssiin ja se lakkautettiin 1990 Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä. Vasemmistoliiton

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Suomalainen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa. Tutumpi nimi Suomen kommunistinen puolue otettiin käyttöön vasta 1920/1921. Vaatimuksia uudesta puolueesta oli alettu esittää Venäjälle paenneiden punaisten johtajien toimesta heti sisällissodan päätyttyä ja pakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä organisoimaan toimintaa. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön reformistisen SDP:n osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut V. I. Leninin johtaman bolševikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustettiin siis SKP, jonka lähimmäksi tavoitteeksi asetettiin kärsittyjen vääryyksien korjaaminen, eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Vallankumouksellisen tilanteen odottaminen ja aseellisen toiminnan painotus oli varsin ymmärrettävää tilanteessa. Olihan Venäjä ja koko Eurooppa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä sekasortoisessa tilanteessa. Lisäksi 1919 perustetussa Kominternissa, jonka jäsen SKP oli, odotettiin maailmanvallankumouksen nopeaa syttymistä. Vähitellen tämä ajatus alkoi kuitenkin näyttää epätodennäköisemmältä ja kommunistien oli vaihdettava taktiikkaa. Näin kävi myös Suomessa SKP:n jouduttua toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä. Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola. SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luominen ei ollut helppoa ja puolueessa oli sisäisiä kiistoja, jotka vaikeuttivat toiminnan käynnistämistä. SKP:n toimintaa Suomessa leimasi tiukka kurinalaisuus ja konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui myös hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa asuneet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta perustettaessa tällaisia suunnitelmia olikin. Puoluetta perustamassa olivat myös Suomen ammattijärjestö (SAJ) sekä sosialidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:nkaan toiminta ei miellyttänyt hallitusta. Kun Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922 hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan Kallion leikkauksena. Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita. Suomen sosialistinen työväenpuolue lopulta kiellettiin 1923. SSTP oli saanut 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajaa. Puolueen kieltämisen jälkeen jäsenet osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen listoilla (ks. Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue. Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa mm. Lapuan liikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan jälleen kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosialidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, millä rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta. 1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia. Myös SKP:n Neuvostoliitossa maanpaossa eläneet johtajat joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistuksien kohteeksi. Suurin osa puolueen alkuperäisistä perustajista teloitettiin. Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät.

Kansanrintamapolitiikka

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin (Kominternin ns. kolmannen vaiheen aikana) "sosiaalifasisteiksi" leimatun SDP:n kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintama-periaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajallisiksi mm. monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen johdosta. SKP:ssa syytettiin jälkeenpäin puolueen pääsihteeri Arvo Tuomista taktiikan vääristelyistä ja sabotointiyrityksistä tärkeästä Tukholman toimistosta käsin, minkä johdosta organisaatio olisi lamautunut. Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi ns. Terijoen hallituksen johtoon. Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla mutta eivät tietysti mielellään. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin ja Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNS I) sai 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti mm. siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä. SKP pystyi julkaisemaan laittomia lehtiä vuoteen 1943 asti ja jälleen keväästä 1944 alkaen joskin niiden levikki oli hyvin vähäinen. Joitain julkilausumia julkaistiin Suomen kansan vapauden liiton nimellä. Jossain vaiheessa SKP:n tärkeät miehet Aimo Rikka ja Yrjö Leino riitaantuivat keskenään Rikan puolustaessa sodan lopettamista vallankumouksellisin keinoin ja saaden Leinon tuomion lahkolaisuudesta.

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

Yrjö LeinoJatkosodan päätyttyä 1944 rauhanehtoihin kuului SKP:n laillistaminen. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2000. Julkiseksi tultuaan puolue sai ennätysvauhtia kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi äärimmäisen vaikeaksi tehty jäsenyysmenettely, joka käsitti mm. kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä kuitenkin helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen. Kiistoja puolueessa syntyi Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneiden kokeneiden kommunistien ja välirauhan aikaisen SNS I:n aktiivien välille. Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosialidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26.3.1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. 1948 vaaleissa SKDL koki kuitenkin tappion eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä. Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "Vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, jonka jotkut näkivät kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta Suomen itsenäisyyden kustannuksella. Maassa oli samaan aikaan myös Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka lisäsi SKP:n vaikutusmahdollisuuksia. Kommunisteja otettiin lisäksi esimerkiksi Valtiollisen poliisin (Valpo) palvelukseen. Epäilemättä kommunistit halusivatkin puhdistaa valtion laitokset "fasistisista sotapoliitikoista", jotka heitä olivat vuosikymmenet vainonneet. Jotkut saattoivat toivoa Neuvostoliitolta enemmän avustusta vallankumouksen teossa, mutta konkreettisia vallankumoussuunnitelmia SKP:lla ei ollut ja varsin nopeasti kommunistit sopeutuivat parlamentaariseen toimintaan. "Vaaran vuosien" katsotaan päättyneen 1948, jolloin SKDL jätettiin ulos hallituksesta. Myös Valvontakomissio poistui maasta ja "punainen" Valpo lakkautettiin.

1950-luku

Oppositioasemassa kommunisteista tuli jälleen valtiovallan kiinnostuksen kohde ja SKP vastasi tähän mm. tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin muutaman vuoden tauon jälkeen taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue oli jonkinlaisessa pysähtyneessä vaiheessa ja eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit johdossa eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja. Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä ja, että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Asioita ei haluttu alkaa kaivella, vaikka kaikki eivät selvitykseen tyytyväisiä olleetkaan. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957.

Uudistuslinjan synty

Keskustelu kuitenkin alkoi ja 1960-luvun alussa tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli uudella tavalla julkisuuteen esimerkiksi Kansan uutisissa käydyn puoluekeskustelun muodossa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta. Haluttiin päästä ulos eristäytyneestä asemasta, johon muut puolueet olivat laitavasemmiston ajaneet. Tarvittiin uudenlaista kansanrintamaa työväen tavoitteiden ajamiseksi. Keskustelu oli innostunutta ennen 14. edustajakokousta 1966 ja kokouksessa uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi tuli Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966 pysyen siellä viisi vuotta. 1960-luvun lopussa saatiin myös ammattiyhdistysliike eheytettyä SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosialidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin. SKP (ja SKDL) osoitti epäilijöille kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin tuomitsemalla 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ainoana puolueena Suomessa.

Oppositio muodostuu

Suunnanmuutos SKP:ssa ei sujunut ongelmitta, sillä heti 14. edustajakokouksen jälkeen muodostui puolueeseen oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen näki puolueen lippuun pesiytyneen luteita. Oppositio ei halunnut luopua käsitteistä kuten marxismi-leninismi tai proletariaatin diktatuuri. SKDL:n oman identiteetin luomiseen suhtauduttiin kielteisesti. Neuvostotovereihin haluttiin pitää erittäin läheiset suhteet. Hallitus- ja tulopolitiikka alettiin nähdä epäonnistuneeksi. Tärkeä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Oppositio antoi varauksettoman solidaarisuutensa "välttämättömille toimille" sosialismin pelastamiseksi. Puoluejohdon kannanotot tapahtuneeseen pyrittiin kumoamaan oppositiojärjestöjen päinvastaisilla tulkinnoilla kaikki muu neuvostovastaiseksi tuomiten. Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa, jotta puolue saataisiin takaisin terveiden voimien käsiin. Projekti kuitenkin epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi ja tämän selvittyä se Markus Kainulaisen kädennostosta marssi ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle. SKP:n tosiasiallinen hajoaminen kahtia näytti hyvin todennäköiseltä.

Osapuolisopimuksen aika

Puolue kuitenkin pysyi muodollisen yhtenäisenä eikä vähiten neuvostoliittolaisten tovereiden painostuksen ansiosta. Molemmat osapuolet katsoivat yhtenäisen puolueen hyödyt suuremmiksi kuin hajoamisen ja äärilaidat pistettiin kuriin. Alkuvuodesta 1970 solmittiin ns. osapuolisopimus, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja, mikä vahvisti tämän asemaa opposition keulahahmona. Oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisikseen tuoreita voimia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta. Taistelu puolueessa ei sopimuksella laantunut vaan kiihtyi opposition jatkaessa enemmistön kiivasta arvostelua ja sääntöjen/päätösten omavaltaista tulkintaa. Keskinäinen nahistelu lamaannutti puolueen toiminnallisesti ja myös teoreettisesti opposition estäessä uudistushankkeet. Enemmistö joutui argumentoimaan perinteisellä marxilais-leniniläisellä retoriikalla kumotessaan taistolaisten syytöksiä. SKP:n meno 1975 Miettusen hätätilahallitukseen nosti hetken aikaa syrjässä olleen hallituskysymyksen uudelleen ajankohtaiseksi opposition suhtautuessa hankkeeseen kielteisesti. SKDL:n eduskuntaryhmä ei kyennyt yhtenäiseen toimintaan.

Lopullinen kahtiajako

1980-luvulle tultaessa puolueessa alettiin yhä enemmän kyllästyä keskinäiseen riitelyyn. Enemmistön ja opposition omat sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi päästä kiistassa ratkaisuun erottamalla koko opposition, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt esimerkiksi puheenjohtaja Saarista. Jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet nimettiin taistolaisten toimesta kirveslinjaksi. Taistolaisuuden elinvoiman kuivuessa kokoon myös oppositio hajosi. Syntyi ns. kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Opposition dogmaattisimmat tuomitsivat kuitenkin kolmaslinjalaisuuden alusta asti vaaralliseksi revisionistiseksi virheeksi. Enemmistö oppositiosta näki nämä silti liittolaisikseen. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalainen Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi kompromissiehdokkaana. Kahden vuoden pesti ei kuitenkaan yhdistänyt ja vitalisoinut puolue-elämää toivotulla tavalla ja Kajanojaan oltiin laajalti tyytymättömiä. Uuden yhteisen puoluelehden (Yhteistyö) perustamiskokeilu alkuvuodesta 1984 epäonnistui. Mies sai mennä 20. edustajakokouksessa 1984, jolloin pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n edustajien vastustaessa tätä jyrkästi. Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositio tiesi mitä se tarkoitti ja yritti kaikin keinoin oikeuttaa oman tulkintansa säännöistä. Oppositiopiirit kutsuivat jälleen koolle sääntöjen mahdollistaman ylimääräisen edustajakokouksen 1985, mutta tätä Aalto käytti itse hyväkseen ja alkoi erottaa niskuroivia puolueosastoja. Opposition erillistoiminta alkoi uudella teholla aluksi nimellä SKP:n järjestöjen keskuskomitea, joka vaihtui 1986 Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy). Näitä "oikeaksi" SKP:ksi itsensä mieltäneitä järjestöjä johti itseoikeutetusti Taisto Sinisalo. SKDL:n eduskuntaryhmä hajosi myös ja erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon vaalipuolueeksi. Lopullisella hajoamisella oli traagiset seuraukset kommunistien vaalimenestykselle. SKP:n suhteet Neuvostoliittoon olivat hetken hyvin viileät.

Konkurssi ja lakkautus

Oltuaan hetken paitsiossa "kansainvälisen kommunistisen liikkeen" suhteen tilanne muuttui yllättäen Mihail Gorbatšovin noustua NKP:n johtoon. Yhteyksiä pidettiin SKP:n molempiin osapuoliin. Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKPy:n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa - viimein jäi pois mm. termi marxismi-leninismi. Vaikeuksia puolue ei kuitenkaan kyennyt voittamaan. Median kestosuosikkina riitojensa takia ollut SKP joutui uudelleen pyörityksen kohteeksi taloussekoilujensa johdosta. Puolueen taloudenhoitaja oli puheenjohtajan luottamuksella sijoittanut mm. ravihevosiin onnistuen aiheuttamaan 35 miljoonan tappiot ja SKP:n konkurssin. Puolueen taloudellinen tila oli huonontunut jo aiemmin NKP:n "lehdistötuen" siirryttyä SKPy:lle. Katastrofin seurauksena menetettiin paljon arvokasta työväenliikkeen omaisuutta ja puheenjohtaja Aalto teki tarvittavat johtopäätökset. Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988. Puolueen vaikeuksien kulminoituessa 1980-luvun lopussa alkoi ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä elää uudelleen. Päällekkäisyyksistä haluttiin eroon ja Itä-Euroopan mullistukset vihjasivat aloittamisen uudelta pohjalta olevan kokeilemisen arvoinen suunta. 1990 SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tuli myös entinen oppositio, monien edelleen epäillen näiden tarkoitusperien kunnollisuutta.

Organisaatio

SKP:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein (1945 alkaen) koolle kutsuttu edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puoluelinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille. Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation voimin. Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli mm. kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita. SKP ilmoitti jäsenmääräkseen:
- 1964 47400
- 1972 48000
- 1973 37500
- 1975 42456
- 1978 48190
- 1983 33400 Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964,1973,1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15000 nimeä tippui listoilta.

Edustajakokoukset


- SKP:n perustava kokous (29.8.-5.9.1918 Moskova)
- SKP:n 2. edustajakokous (30.8.-11.9.1919 Pietari)
- SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920)
- SKP:n 4. edustajakokous (25.7.-10.8.1921 Pietari))
- SKP:n 5. edustajakokous (30.7.-16.8.1925)
- SKP:n 6. edustajakokous (11.9.-20.9.1935)
- SKP:n 7. edustajakokous (?.10.1945)
- SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
- SKP:n 9. edustajakokous (1.11.-5.11.1951)
- SKP:n 10. edustajakokous (1.10.-5.10.1954)
- SKP:n 11. edustajakokous (29.5.-2.6.1957)
- SKP:n 12. edustajakokous (15.4.-18.4.1960)
- SKP:n 13. edustajakokous (12.4.-15.4.1963)
- SKP:n 14. edustajakokous (29.1.-1.2.1966)
- SKP:n 15. edustajakokous (3.4.-6.4.1969 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1970)
- SKP:n 16. edustajakokous (31.3.-2.4.1972 Helsinki)
- SKP:n 17. edustajakokous (16.5.-18.5.1975 Helsinki)
- SKP:n 18. edustajakokous (1.6.-3.6.1978 Helsinki)
- SKP:n 19. edustajakokous (22.4.24.5.1981 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1982)
- SKP:n 20. edustajakokous (25.5.-27.5.1984 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1985)
- SKP:n 21. edustajakokous (12.6.-14.6.1987)

Puheenjohtajat


- Yrjö Sirola (1918-1920)
- Kullervo Manner (1920-1935)
- Aimo Aaltonen (1944-1945) ja (1948-1966)
- Aaro Uusitalo (1945-1948)
- Aarne Saarinen (1966-1982)
- Jouko Kajanoja (1982-1984)
- Arvo Aalto (1984-1988)
- Jarmo Wahlström (1988-1990)
- Heljä Tammisola (1990)

Tiedonvälitys

SKP julkaisi hyvin mittavaa määrää lehtiä koko olemassaolonsa ajan. 1920-luvun äänenkannattaja oli Proletaari. 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin Työkansan sanomat. Se yhdistettiin 1957 SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944-1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964-). Luokka:suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi

Suomen kommunistinen puolue (1997)

Suomen kommunistinen puolue (SKP) on Yrjö Hakasen johtama marxilainen puolue, joka merkittiin puoluerekisteriin ensi kerran vuonna 1997. SKP:n perustivat "uudelleen" 1980-luvun puolivälissä muodostetun Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) kannattajat, jotka 1994 jättivät pois jälkiliitteen puolueensa nimestä. Vanha SKP oli lakkautettu konkurssin jälkeen 1990 ja "uusi" SKP kokee olevansa sen perillinen. Vanha SKP

Historia

Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) [1986-1994]

SKP:n oppositio

SKP:n sisäiset riidat alkoivat 1960-luvun puolessa välissä, kun puolueen uusi johto puheenjohtaja Aarne Saarisen vetämänä alkoi uudistaa puolueen linjaa. Osa puolueen kannattajista ei tätä sulattanut, vaan koki puolueen joutuneen revisionistien käsiin. Puolue ei tuolloin hajonnut, vaan säilyi muodollisesti yhtenäisenä vaatimusten sääntöihin paluusta jatkuvasti voimistuen. 20. edustajakokouksen (1984) jälkeen oppositio jäi/jätettiin ulos keskuskomiteasta, mitä perusteltiin sääntörikkomuksilla. Myös “taistolaisina” tunnettu oppositio oli jo aiemmin ristinyt uudeksi puheenjohtajaksi valitun Arvo Aallon kannattajat “kirveslinjaksi”.

SKPy:n synty

SKP:n keskuskomitea erotti kahdeksan opposition hallussa ollutta piirijärjestöä puolueesta 13.10.1985. Lisäksi erotettiin 494 osastoa ja 17 kaupunki- tai aluejärjestöä 13.6.1986 (ns. musta perjantai). Oppositio ei hyväksynyt erottamistaan, vaan vei asian oikeuteen asti. Sääntömuutoksen käsittelyssä tapahtuneen muotovirheen johdosta Helsingin Hovioikeus kumosi erottamispäätöksen 11.6.1987. Tämä kuitenkin johti vain samaisten järjestöjen uudelleenerottamiseen SKP:n 21. edustajakokouksessa (12.-14.6.1987). Viikkoa aiemmin (5.-7.6.1987) Espoossa oman “21.” edustajakokouksensa oli kuitenkin pitänyt edellisvuonna perustettu SKPy. Epäselvyydet erottamisprosessissa ja opposition luja usko omaan asiaansa antoivat sille sen kaipaaman oikeutuksen ja uusi puolue haluttiin nähdä ikään kuin todellisena SKP:na. Aalto oli SKPy:n mukaan kaapannut puolueen ja laittomasti “paperijäsenten” avulla erottanut suuren osan puolueesta, joka nyt toimi SKPy:ssa. SKPy:tta ei rekisteröitykään puoluerekisteriin, koska se olisi merkinnyt puolueen kannattajien mukaan SKP:sta luopumista ja vapaaehtoista luovuttamista revisionistien käsiin. 26.4.1986 kokoontui Tampereella SKP:n järjestöjen edustajien kokous, joka valitsi itselleen keskuskomitean. Puheenjohtajaksi valittiin SKP:n entinen varapuheenjohtaja (1970-1982) Taisto Sinisalo, joka jo aiemmin oli toiminut marraskuussa 1985 perustetun SKP:n järjestöjen toimikunnan johdossa. SKPy:n 21. edustajakokouksessa Sinisalo sai jatkaa tehtäväänsä. Varapuheenjohtajiksi valittiin Yrjö Hakanen ja Marja-Liisa Löyttyjärvi. Jouko Kajanoja sai pääsihteerin paikan. Sinisalon mukaan sana yhtenäisyys puolueen nimessä ilmensi “lujaa pyrkimystä koota kaikki SKP:n voimat.” Ennen SKPy-nimeä entisestä oppositiosta käytettiin julkisuudessa mm. nimiä Tiedonantaja- tai yhtenäisyysryhmä. Vuoden 1987 edustajakokous suuntautui kuitenkin myös tulevaisuuteen ja uuden puolueen rakentamiseen (puolueen uudelleenrakentamiseen).

KTP irtautuu SKPy:sta

SKP:n oppositio alkoi jakautua 1970-luvun lopulla ja perinteisemmän marxismi-leninismin nimeen vannovat voimat ryhtyivät kritisoimaan liikkeen johtoa. Kun SKPy päätettiin olla laittamatta puoluerekisteriin, vastusti osa puolueesta tätä ja vaati uuden virallisen puolueen perustamista. SKPy:n nähtiin takertuneen yhtenäisyys-tunnukseen tilanteessa, jossa se ei enää vaikuttanut realistiselta. 1987 edustajakokouksessa SKPy:n johto varoitti tämän linjan kannattajia, mutta nämä eivät noudattaneet varoituksia, vaan suuntautuivat uuden puolueen perustamiseen. Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistinen työväenpuolue (KTP) rekisteröitiin alkuvuodesta 1988. KTP:n perustajat kokivat toiminnallaan turvaavansa itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen olemassaolon Suomessa ja kritisoivat SKPy:tta lähtemisestä revisionistisille Gorbatšovilaisille linjoille. Tunnetuin KTP:n perustajista lienee ollut SKP:n Uudenmaan piirijärjestön pitkäaikainen sihteeri Markus Kainulainen.

Suhde Neuvostoliittoon

SKPy oli varsin sitoutunut Neuvostoliittoon, sen kommunistiseen puolueeseen (NKP) ja näissä 1980-luvulla tapahtuneisiin muutoksiin. Puolue oli Gorbatšovin perestroikan puolella, mutta kritisoi niitä, jotka väittivät olleensa gorbatšovilaisia jo ennen Gorbatšovin 1985 alkanutta hallintokautta. NKP:n uusista tuulista huolimatta SKPy kritisoi SKP:tta neuvostovastaisuudesta ja toimi myönteisen NKP-kuvan asianajajana Suomessa. Opposition erottamisten yhteydessä katkaistiin myös idän tuki SKP:lle ja mm. tuottoisat lehtien painamissopimukset siirtyivät SKPy:lle. Neuvostoliiton kadottua kartalta SKPy:n suhtautuminen ns. reaalisosialismiin muuttui kriittisemmäksi.

DeVa – SKPy:n vaalipuolue

SKPy:tta ei koskaan rekisteröity virallisesti puolueeksi eikä se osallistunut vaaleihin itsenäisesti. 1986 perustettiin vaalipuolueeksi Demokraattinen vaihtoehto (DeVa), johon siirtyivät myös Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) eduskuntaryhmästä erottamisten vastustamisen takia erotetut kansanedustajat. DeVa:sta tuli SKPy:n vastine SKDL:lle ja sen oli tarkoitus kerätä yhteen SKPy:n liittolaisia. Puolueeseen liittyikin pieni Sosialistinen työväenpuolue, joka kuitenkin lakkautettiin pian DeVa:n perustamisen jälkeen. Nuoret SKPy:n kannattajat toimivat Vallankumouksellisessa nuorisoliitossa (VKN), joka oli DeVa:n nuorisojärjestö. DeVa sai 1987 eduskuntavaaleissa neljä kansanedustajaa. 1988 presidentinvaaleissa DeVa:n ehdokas Jouko Kajanoja sai 1,6% äänistä. Kajanojan ehdokkuutta eivät tukeneet edes kaikki puolueessa, vaikka tämä valittiin samana vuonna myös SKPy:n puheenjohtajaksi. DeVa lakkautettiin Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä 1990.

Vasemmistoliiton perustaminen

Esko-Juhani Tennilä valittiin SKPy:n puheenjohtajaksi 1989 Kajanojan erottua myrskyisästi. Tennilä oli jo tässä vaiheessa vahvasti sitoutunut uuden yhteisen vasemmistopuolueen perustamiseen ja hän onkin kirjoittanut ottaneensa tehtävän vastaan se mielessä, etteivät ainakaan omat estäisi DeVa/SKPy:n menoa uuteen puolueeseen. Vasemmistoliitto perustettiin 1990 ja puolueeseen päästettiin myös DeVa/SKPy. Tämä ei kuitenkaan sujunut kivuttomasti, sillä molemminpuoliset ennakkoluulot olivat syviä. Esimerkiksi SKDL:n pitkäaikainen puheenjohtaja Ele Alenius piti entisen opposition mukaan ottamista suurena virheenä eikä liittynyt puolueeseen.

Kiista kaksoisjäsenyydestä

SKPy:n kannattajien mukanaolo Vasemmistoliitossa ei ollut monien mieleen ja puolue päättikin, että SKPy:n jäsenet eivät saa osallistua Vasemmistoliiton listoilla vaaleihin, vaikka voivatkin olla sen jäseniä. Tennilä jätti samasta syystä SKPy:n puheenjohtajuuden 1990 siirryttyään Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään. Hänen tilalleen valittiin Yrjö Hakanen. Kiista kaksoisjäsenyydestä johti monen SKPy:n kannattajan poistumiseen Vasemmistoliiton toiminnasta ja puolueiden välien viilenemiseen. Toisaalta monet SKPy/DeVa:n toiminnassa olleet menivät aktiivisesti mukaan Vasemmistoliiton toimintaan.

SKPy:sta SKP:ksi

28.-29.8.1993 pitämässään edustajakokouksessa SKPy suuntautui selvästi uuden virallisesti rekisteröitävän puolueen perustamiseen ja uuden puolueohjelman valmistelemiseen. Puolueen uudistumista haluttiin korostaa myös uudella puoluelogolla. Ehdotettiin pidettäväksi SKP:n toimintaa jatkava edustajakokous ja näin tapahtuikin seuraavana vuonna (26.-27.11.1994). Tästä kokouksesta lähtien lisäystä (yhtenäisyys) ei enää käytetty. Päätös jakoi SKPy:tta, sillä osa puolueen kannattajista olisi halunnut SKP:lle vähäisempää roolia “marxilaisena foorumina”. Vasemmistoliiton johdossakaan ei katsottu hyvällä uuden puolueen perustamissuunnitelmia, vaikka uusi SKP olisikin halunnut toimia sen sisällä. Keväällä 1994 puolueiden tiet erkanivat ja SKP ajettiin ulos Vasemmistoliitosta. Monet SKPy:n 1980-luvun johtavat henkilöt kuitenkin jäivät Vasemmistoliittoon elleivät jo aiemmin olleet jättäytyneet pois puolueen toiminnasta.

"Uusi" SKP [1997-]

Yrjö Hakanen

SKP Puoluerekisteriin

Nykyinen "uusi" SKP rekisteröitiin 1997. Vuonna 1994 oli urheiluseura Pakinkylän Veljet ry. nimetty SKP:ksi, mutta kesti muutaman vuoden ennen kuin puolue saatiin rekisteriin, sillä uusi SKP ei halunnut ottaa vastuulleen vanhan SKP:n 1980-luvun pörssikeinottelusta peräisin olleita suuria velkoja. SKP koki/kokee silti olevansa vanhan SKP:n toiminnan jatkaja ja käyttää esimerkiksi puolueen perinteistä tunnusta, josta se jo hetkeksi 1990-luvun lopussa luopui.

Uudella vuosituhannella

Uusi SKP ei ole onnistunut kasvamaan perustajiensa toivomalla tavalla ja 2003 puolue joutui keräämään uudet 5 000 kannattajakorttia jäätyään ilman kansanedustajia kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa. Kesällä 2005 SKP muutti uusiin toimitiloihin Helsingin Hakaniemeen. Syyskuussa SKP katsoi tulleensa yhden vaiheensa päätökseen, kun "kommunistisen puolueen olemassaolon turvaaminen" nähtiin toteutetuksi.

Organisaatio

SKP:n korkein päättävä elin on joka kolmas vuosi koolle kutsuttava edustajakokous, joka valitsee puoluejohdon ja päätöksentekoelimet kuten keskuskomitean. SKPy:n tuntiessa aikanaan olevansa todellinen SKP peri se myös vanhan SKP:n leniniläisen järjestörakenteen. 1990-luvun alussa SKP kuitenkin luopui marxismi-leninismistä ja samalla demokraattiseen sentralismiin alettiin suhtautua vähemmän tiukkapipoisesti. SKP:n puheenjohtaja on Yrjö Hakanen, joka jo 1990 valittiin SKPy:n puheenjohtajaksi. Puolueen varapuheenjohtaja on turkulainen Kaija Kiessling ja pääsihteeri järvenpääläinen Arto Viitaniemi. SKP:n itsensä mukaan sillä on nykyään noin 4 000 jäsentä, missä lienee hieman yliarviontia. 1997 Hakanen puhui 6 000 ja 1999 SKP:n verkkosivut 5 000 jäsenestä. Kunnallisvaaleissa SKP:lla on ollut ehdokkaita omalla listalla noin 50 kunnassa.

Puheenjohtajat


- Taisto Sinisalo (1986-1988)
- Jouko Kajanoja (1988-1989)
- Esko-Juhani Tennilä (1989-1990)
- Yrjö Hakanen (1990-)

Kansainväliset kontaktit

SKP:lla on hyvät suhteet moniin kommunistisiin ja vasemmistopuolueisiin ympäri maailmaa. 2005 SKP hyväksyttiin tarkkailijajäseneksi Euroopan vasemmistopuolueeseen. SKP:n edustajakokouksiin lähettävät vierailijoita tai tervehdyksiä lukuisat puolueet. Hallitsevista puolueista SKP:lla on läheiset ja ystävällismieliset suhteet Kiinan (KKP), Vietnamin (VKP) ja Kuuban (KKP) kommunistisiin puolueisiin. Venäjän federaation kommunistisen puolueen (VFKP) kanssa ollaan yhteistyössä.

Nuorisotoiminta

SKP:n nuorisojärjestö on virallisesti "puolueisiin sitoutumaton" Kommunistinen nuorisoliitto (KomNL). Viime kunnallisvaaleissa KomNL asetti ehdokkaita vain SKP:n listoille. KomNL on Demokraattisen nuorison maailmanliiton (DNML) jäsen. Ennen KomNL:oa oli SKP:n epävirallinen nuorisojärjestö 1994 perustettu Kommunistinuoret, joka 1998 vaihtoi nimensä Sosialistiliitoksi (SL) samalla pesäeroa puolueeseen tehden. 1980-luvulla SKPy:n nuoret toimivat Vallankumouksellisessa nuorisoliitossa (VKN). SKP:n varhaisnuorisotoiminta on organisoitu Suomen demokratian pioneerien liiton (SDPL) sisällä.

Tiedonvälitys

SKP:n äänenkannattaja on perjantaisin ilmestyvä Tiedonantaja, jota luotsaa jo ennen SKPy:tta päätoimittajan tehtävän vastaanottanut Erkki Susi. Tampereen piiri julkaisee Näköala-lehteä. 1980-luvulla SKPy:lla oli useampiakin paikallisia lehtiä.

Vaalit

SKP osallistui ensimmäisen kerran eduskuntavaaleihin 1999. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta kun äänestäjillä oli mahdollisuus äänestää suoraan SKP:tta. Aikaisemmin kommunistit olivat osallistuneet vaaleihin erilaisten vaalipuolueiden (SSTP,SKDL,DeVa) avulla. Kannatus sekä vuoden 1999 että 2003 eduskuntavaaleissa oli 0,75%, mikä ei riittänyt kansanedustajapaikkoihin. Lähimmäksi SKP pääsi Pirkanmaalla 2003, jossa eniten ääniä (1803) keräsi tamperelainen muusikko Kari Peitsamo. SKP:n vahvin kannatus paikallisesti on ollut Nokialla, jossa sillä on 3 kaupunginvaltuutettua. Myös Jyväskylässä SKP:lla on 3 valtuutettua Vasemmistoliiton Jaana Haapasalon loikattua kommunistien riveihin.

Vaaliliitot

SKP on pyrkinyt hyödyntämään vaaliliittoja mahdollisuuksien mukaan. Vasemmistoliitto ei ole suhtautunut tällaisiin ehdotuksiin innostuneesti ja esimerkiksi kunnallisvaaleissa 2004 puolue kielsi järjestöiltään vaaliliitot SKP:n kanssa. KTP:nkaan kanssa yhteistyö ei ole sujunut kovin luontevasti, vaikka paikallista yhteistyötä tehdäänkin. Viime vuosina SKP:n listoilla ovat esiintyneet KTP:sta 2002 erotetut Kommunistien liiton jäsenet.

Vaalistatistiikka

Eduskuntavaalit
- 1999 20 442 ääntä – 0,75%
- 2003 21 079 – 0,75% Kunnallisvaalit
- 2000 10 460 – 0,47% (14 valtuutettua)
- 2004 12 844 – 0,53% (16) Europarlamenttivaalit
- 1999 7 556 – 0,61%
- 2004 10 134 – 0,61%

Linkit


- [http://www.skp.fi/ Suomen kommunistinen puolue]
- [http://www.tiedonantaja.fi/etusivu.php Tiedonantaja] Luokka:suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi

Bolševikit

Bolševikki (Большевик) tarkoittaa Leninin johtaman Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (Росси́йская Социа́л-Демократи́ческая Рабо́чая Па́ртия = РСДРП) enemmistöfaktion jäsentä. Vähemmistönä oleva puoli tunnettiin nimellä menševikit. Sanat tulevat venäjän enemmistöä ja vähemmistöä tarkoittavista sanoista. Puolue perustettiin 1898 Minskissä yhdistämään vallankumoukselliset ryhmät yhden puolueen alle, mutta jako muodostui toisessa puoluekokouksessa 1903. Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917. Maaliskuussa 1918 puolueen nimi muutettiin muotoon: Koko Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit), minkä jälkeen sen jäsenet tunnettiin yleisesti kommunisteina. Lisäliite "bolševikit" pudotettiin NKP:n nimestä 1952. Menševismi kiellettiin Neuvostoliitossa Kronstadtin kapinan jälkeen 1921. Nimeä "bolševikki" käytettiin yleisesti Puna-armeijan jäsenistä toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa ja sen jälkeenkin, yleensä kielteisenä nimityksenä. Luokka:Venäjän historia ja:ボリシェヴィキ simple:Bolshevik

Punakaarti

Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi. Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.

Punakaartien synty

Suomen ensimmäiset työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Radikalisoitumisen vuoksi elokuussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1800-luvun lopulla eronnut kapteeni Johan Kock. Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n, luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta. Alkuun työväen järjestyskaartit olivat aseettomia ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä.

Punakaartin organisaatio

Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti. Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esim. eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia. Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua. Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP,) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Muodostui Pietarin punaupseerikoulu, jolla oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RuK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia. Eino Rahjasta (1885-1936) tuli kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat mm. Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Ampujina oli muutama punaupseerikoulun oppilas, ainakin Aku Paasi. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.

Katso myös


- Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset
- Luettelo punakaartilaisista

Aiheesta muualla


- [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi Suomen sotasurmat 1914-1922] Luokka:Suomen sisällissota

Vasemmistoliitto

right Vasemmistoliitto (Vas.) (Vänsterförbundet) on yksi suurista puolueista Suomessa. Suomessa vallitsevassa vasemmisto-oikeisto jaottelussa se nähdään vasemmistolaiseksi puolueeksi. Huhtikuussa 1990 alkunsa saanut puolue haluaa erottua Sosialidemokraattisesta puolueesta ja kommunistisista puolueista omalla "yleisvasemmistolaiseksi" tai "punavihreäksi" kuvaamalla linjallaan.

Historia

Vasemmistoliitto perustettiin 28.-29.4.1990 Helsingissä Kulttuuritalolla ja Jäähallissa pidetyssä kokouksessa. Uuden puolueen takana olivat Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) ja konkurssiin ajautuneen Suomen kommunistisen puolueen (SKP) sekä Suomen naisten demokraattisen liiton (SNDL) kannattajat. Mukaan tulivat myös (SKP/SKDL:stä 1980-luvun puolivälissä erotetut) Demokraattisen vaihtoehdon (DeVa) kannattajat. Idea uudesta puolueesta oli elänyt jo muutaman vuoden ajan ja aiheesta järjestettiin keskustelutilaisuuksia. Puhuttiin laaja-alaisesta "vasemmistoliitosta" pienellä kirjoittaen. Vasemmistoliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Claes Andersson. Vasemmistoliittoa perustettaessa tuli puolueeseen mukaan varsin erilaisia aineksia ja jo 1991 loikkasi yksi arkkitehdeistä Reijo Käkelä SDP:hen suivaannuttuaan puolueeseensa. Sosialistiksi tai kommunistiksi itseään nimittäviä on puolueessa edelleen, vaikka Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) kannattajat heitettiinkin ulos jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin nämä perustivat SKP:n "uudelleen". Kansanedustajat Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo erotettiin eduskuntaryhmästä 1995 näiden äänestettyä hallitusta vastaan. Vasemmistoliitto osallistui molempiin Paavo Lipposen sateenkaarihallituksiin 1995-2003 pitäen hallussaan kahta ministerinsalkkua. Eduskuntavaalien 2003 jälkeen Vasemmistoliittoa ei hallitukseen päästetty, vaikka puolueessa haluja vastuuseen olisikin ollut. Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri ja SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialainen perusti 2005 Vasemmisto yhteen -yhdistyksen, jonka tarkoituksena on edistää kahden suuren vasemmistopuolueen yhtymistä. Puoluejohto tuomitsi jo aiemmin vastaavaa usein esittäneen Viialaisen hajottajana.

Politiikka

Vasemmistoliitto haki perustettaessaan tarkoituksellisesti pesäeroa sosialismiin ja kommunismiin eikä nykyäänkään halua assosioitua näihin aatteisiin. Puolueen linjaksi määriteltiin punavihreys, jonka sisältö jäi löyhästi määritellyksi. Verkkosivuilla puhutaan "humanismista, vasemmistolaisista arvoista ja eurooppalaisen työväenliikkeen perinteestä". Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes sanoi alkuvuodesta 2005, ettei koskaan ole ollut minkään sortin sosialisti. Puolue on yrittänyt kerätä yhteen sosialidemokraateista vasemmalla olevia voimia, mutta käytännössä se on noudattanut varsin samankaltaista politiikkaa SDP:n kanssa. Vasemmistoliitto hyväksyi ensimmäisen ohjelmansa (Vapauden, demokratian ja kestävän kehityksen yhteiskunta) vasta puoluekokouksessa 1998. Perustettaessa huomio oli kiinnitetty vain joidenkin yleisten periaatteiden julkituomiseen. 1995 puolueohjelmasta heräsi vilkas keskustelu ja idea kolmannesta vasemmistosta nousi esiin päätyen itse ohjelmaankin. Vasemmistoliitto kokee edustavansa uutta vasemmistolaisuutta ensimmäisen (1800-luvun alun) ja toisen (1889-1989) vasemmiston parhaimpia perinteitä vaalien.

Euroopan unioni

Kysymys Euroopan integraatiosta on jakanut Vasemmistoliittoa alusta asti. Puolueen johto näkee EU:n tarjoavan positiivisia mahdollisuuksia suurimman osan kannattajista suhtautuessa asiaan epäillen. Puolueen johdon enemmistö tuki 1994 Suomen liittymistä EY:öön, mutta vain 24% vasemmistoliittolaisista äänesti liittymisen puolesta. Vaikka Vasemmistoliitossa ei tehty virallista päätöstä suhtautumisesta unionin perustuslakiin, tuki puolueen johto sitäkin vahvasti. Vasemmistoliitto kuuluu europarlamentissa Euroopan yhtyneen vasemmiston / Pohjoismaisen vihreän vasemmiston (GUE/NGL) ryhmään. Puolue on kuitenkin suhtautunut varsin kriittisesti GUE/NGL:n linjaan ja on yksi yhteenliittymän oikeistolaisimmista puolueista. Vasemmistoliiton ainoa europarlamentikko Esko Seppänen on tunnettu puoluejohdon kriitikkona ja onkin sen vasemmistosiiven näkyvin edustaja.

Organisaatio

Vasemmistoliiton korkein päättävä elin on joka kolmas vuosi kokoontuva puoluekokous, jonka tehtävänä on valita puolueelle puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Järjestörakenne koostuu paikallis-, piiri- ja keskustasosta. Kokouksissa myös hyväksytään puolueen ohjelmat ja asiakirjat. Nykyiset säännöt ovat vuodelta 2004 ja puolueessa valmistellaan uutta ohjelmaa hyväksyttäväksi seuraavassa puoluekokouksessa. Puoluekokousten välillä ylintä päätäntävaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto ja kuukausittain kokoontuva puoluehallitus. Vasemmistoliiton puheenjohtaja on kansanedustaja Suvi-Anne Siimes ja varapuheenjohtajina Minna Sirnö ja Risto Kalliorinne. Vasemmistoliiton nuorisojärjestönä on puolueesta riippumaton Vasemmistonuoret ja naisjärjestönä Vasemmistonaiset. Vasemmistoliitossa on tällä hetkellä noin 10 000 jäsentä. 1998 puolue ilmoitti jäsenmääräkseen 14 000. Perustavaan kokoukseen 1990 osallistui 3 500 kannattajaa.

Tiedonvälitys

Puolueen äänenkannattaja on aiemmin SKDL:n lehtenä ollut Kansan Uutiset, joka ilmestyy neljästi viikossa. 2004 aloitti ilmestymisensä puolueen verkkolehti Verstas.

Vasemmistoliiton puheenjohtajat


- Claes Andersson (1990–1998)
- Suvi-Anne Siimes (1998–)

Vasemmistoliiton menestys vaaleissa

eduskuntavaalit
- 1991 10,1% 274 639 ääntä (19 kansanedustajaa)
- 1995 11,2% 310 340 (22)
- 1999 10,9% 291 675 (20)
- 2003 9,9% 277 152 (19) europarlamenttivaalit
- 1996 10,5% 236 490 (2 MEPpiä)
- 1999 9,1% 112 757 (1)
- 2003 9,1% 151 291 (1) kunnallisvaalit
- 1992 11,7% 310 757 (1319 valtuutettua)
- 1996 10,4% 246 597 (1128)
- 2000 9,9% 219 671 (1027)
- 2004 9,6% 228 358 (987) presidentinvaalit
- 1994 3,8% 122 820 (Claes Andersson)
- 2000 ei omaa ehdokasta
- 2006 ei omaa ehdokasta

Linkkejä


- [http://www.vasemmistoliitto.fi Vasemmistoliitto rp.]
- [http://www.vasemmistonuoret.fi Vasemmistonuoret]
- [http://www.eduskunta.fi/vasemmistoliitto/ Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä]
- [http://www.kansanuutiset.fi Kansan uutiset]
- [http://www.vas.fi Verstas] (Vasemmistoliiton verkkolehti)
- [http://www.kaapeli.fi/seppanen/lehti.htm Uusi vasemmisto] (MEP Esko Seppäsen tiedotuslehti)
- [http://www.vasemmistoliitto.fi/vasemmistoliitto/fi_FI/historia/ Vasemmistoliiton historiaa]
- [http://www.vasemmistoyhteen.fi/ Vasemmisto yhteen ry.]
- [http://www.sosialistiliitto.org/murros/66/66_vasemmistoliitto.html Tapaus Vasemmistoliitto] (Murros 66)
- [http://web.archive.org/web/20041129092237/http://www.anarkismi.net/kapis/06vasemmisto.htm Vasemmistoliitto – Entä sitten?] (Kapinatyöläinen 6)
- [http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/28.huhtikuu/vasl1700.htm Vasemmistoliitto aloitti suurin odotuksin] (Verkkouutiset 28.4.2000) Luokka:suomalaiset puolueet

Punakaarti

Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi. Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.

Punakaartien synty

Suomen ensimmäiset työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Radikalisoitumisen vuoksi elokuussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1800-luvun lopulla eronnut kapteeni Johan Kock. Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n, luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta. Alkuun työväen järjestyskaartit olivat aseettomia ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä.

Punakaartin organisaatio

Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti. Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esim. eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia. Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua. Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP,) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Muodostui Pietarin punaupseerikoulu, jolla oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RuK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia. Eino Rahjasta (1885-1936) tuli kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat mm. Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Ampujina oli muutama punaupseerikoulun oppilas, ainakin Aku Paasi. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.

Katso myös


- Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset
- Luettelo punakaartilaisista

Aiheesta muualla


- [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi Suomen sotasurmat 1914-1922] Luokka:Suomen sisällissota

Vladimir Iljitš Lenin

Vladimir Iljitš Lenin (ven. Влади́мир Ильи́ч Ле́нин), alkuperäiseltä nimeltään Vladimir Iljitš Uljanov (ven. Влади́мир Ильи́ч Улья́нов ) (22. huhtikuuta 1870—21. tammikuuta 1924) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja, Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja. Lenin oli yksi hänen vallankumouksellisista salanimistään. Hänen uskotaan kehitelleen sen vastustaakseen Georgi Plehanovia (георги плеханов), jonka pseudonyymi oli Volgin ("волгин"), Volgajoen mukaan. Uljanov otti nimensä Lenajoesta, joka on pidempi ja virtaa vastakkaiseen suuntaan.

Varhainen elämä

Lena Leninin isä oli Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886), venäläinen virkamies, joka työskenteli tavoitteenaan demokratian edistäminen ja ilmainen koulutus. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä aatteiltaan. Leninin sukupuusta löytyy juutalaisia äidin isoisän kautta, joka kääntyi kristinuskoon, ja vastaavasti Volgan saksalaisia äidin kautta. Lenin itse kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kenties uskonnollisten suvun osien vuoksi Lenin menestyi latinan ja kreikan opiskelussa. Lenin kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Hänen uskonsa sen ajan tietoteoriaan näkyi myös hänen myöhemmissä teoksissaan. Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, Aleksandr – joka oli ollut mukana ns. narodniki-liikkeessä – hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin ja erotettiin Kazanin yliopistosta, koska hän oli osallistunut opiskelijamielenosoituksiin. Hän jatkoi opiskeluaan itsenäisesti, ja vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä. 1891 Hän ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895 ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan. Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuussa Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan (Надежда Константиновна Крупская) kanssa. Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen "Kapitalismin kehitys Venäjällä". 1900 hänen karkotustuomionsa päättyi ja hän matkusteli Venäjällä ja muualla Euroopassa, julkaisten Iskra-lehteä ja muita vallankumousliikkeen kirjasia ja teoksia. Hän toimi aktiivisesti Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa, ja vuonna 1903 hän johti bolševikkiosaa sen erottua menševikeistä. Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista "Mitä on tehtävä?" Vuonna 1906 hänet valittiin puheenjohtajaksi puolueeseen. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen viimeisissä taisteluissa joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan. 16. huhtikuuta 1917 Lenin palasi Pietariin (siihen aikaan Petrograd), heti keisari Nikolai II:n valtaistuimelta suistamisen jälkeen ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa. Bolševikkien vallankaappausyritys kuitenkin epäonnistui heinäkuussa, ja Lenin joutui pakenemaan takaisin Suomeen. Hän palasi lokakuussa, jolloin bolševikit ottivat vallan asein Aleksandr Kerenskin väliaikaiselta hallitukselta.

Neuvostoliitto

Aleksandr Kerenski 8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin puhemieheksi kansankomissaarien neuvostossa Neuvosto-Venäjän kongressissa. Maata uhkasi saksalaisten miehitys, ja Lenin vaati hyväksyntää allekirjoittaa kovaehtoinen rauhansopimus. Venäjän delegaatio kuitenkin epäonnistui tässä työssään, ja maa menetti huomattavia maa-alueita lisää lopullisessa Brest-Litovskin rauhansopimuksessa maaliskuussa 1918. Lenin joutui murhayrityksen kohteeksi 30. elokuuta 1918 ja haavoittui vaikeasti. Haavoittumisen jälkeen hän jatkoi työtään vaikeissa sisällissodan olosuhteissa mikä jatkui vuoteen 1921. Neuvostoliitto perustettiin vasta vuonna 1922. Lenin vastusti Moskova keskeistä byrokratiaa. Lenin on joskus mielletty humaaniksi ja lempeäksi neuvostojohtajaksi. Omalta osaltaan tämä on totta, sillä Leninin tiedetään vihanneen väkivaltaa. Tätä vastaan on huomautettu, että neuvostohallinnon vastustajiin kohdistetut ankarat puhdistus- ja vainotoimenpiteet alkoivat jo Leninin eivätkä hänen seuraajansa, Stalinin, kaudella. Tosin Leninin kauden puhdistustyöt kohdistuivat lähinnä entisiin vallanpitäjiin ja oikeistolaisiin, eivätkä Stalinin tapaan myös tavallisiin kansalaisiin. Sisällissota sekä sen aikana tapahtuneet toistuvat ulkovaltojen hyökkäykset Venäjälle saivat aikaan vallankumouksella valtaan nousseen bolševikkihallinnon väkivaltaisen luonteen miellytyksen. Stalin

Lenin ja Stalin

Leninin ja Stalinin suhde vaihteli asioista riippuen. Joskus Lenin piti Stalinia hyvänä toverina, mutta toisaalta hänen tiedetään vastustaneen viimeiseen asti Stalinin nimittämistä hänen seuraajakseen. "Valitkaa joku toinen, joka on maltillisempi, kohteliaampi ja vähemmän oikukas" sanoi Lenin.

Maailmankuva ja politiikka

Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, minkä jälkeen hän katsoi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljoakaan älyllistä tai tiedollista annettavaa. Tiettävästi Lenin ei lukenut tai ottanut huomioon Sigmund Freudia, Kierkegaardia, Le Bonia, Friedrich Nietzscheä tai Max Weberiä. Sen sijaan hän keskittyi Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Machiavellia ja Charles Darwinia, palasi myöhemmin myös Aristotelesin pariin ja löysi ensimmäisen maailmansodan aikana Hegelin ja saksalaisen soteteoreetikon, von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Kuitenkin Lenin piti ehdottomina esikuvinaan Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä, mutta itseään hän piti ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana. Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi tunteellisuutta politiikassa. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa, mutta ei vaatinut tältä älymystöltä keskiluokkaista taustaa. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kosketuksissa proletaareihin, vaan hän piti tilastotietoja ja tutkimuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista. Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa. Lenin arveli, että hänen vaatimansa "proletariaatin demokraattinen diktatuuri" vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin myös hylkäsi Marxin esittämän kaksivaiheisen vallankumouksen mallin (ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi) ja siirtyi omaan yksivaiheiseen malliinsa ja hehkuttamaan "jatkuvan vallankumouksen" ideaansa. Bolševikit pyrkivät luomaan joukkopuoluetta ja osallistumaan yleiseen propagandaan, valtakunnanduumaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. valtakunnanduumaan Eräällä tapaa Venäjän salainen poliisi, Ohrana, piti Leniniä pystyssä. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan tätä puoluetta repivää polemiikkia. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia. Ensimmäisen maailmansodan (1914—1918) aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien kuuluisi tukea kaikkia Romanovien monarkiaa vastaan hyökkääviä tahoja, ja Lenin myös korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijainen myötätunto ja avunanto olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä, myös vihollismaiden työläisiä kohtaan, eikä oman maan sotaponnistelujen tukemiseen. Romanovien vallan horjuttamiseen kävi mikä tahansa ja siksi venäläisten marxistien pitäisi liittoutua ulkovaltojen kanssa — ja tietenkin tämä loukkasi jokaista isänmaallista bolševikkiakin.

Leninin kuolema ja perintö

monarkia Leninin toiminnasta olojen vakiinnuttua voidaan esittää vain loputtomia arvailuja. Hän halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa balsamoitiin ja on edelleen näytteillä Moskovan Punaisella torilla Leninin mausoleumissa. Petrograd (suom. Pietari) nimettiin Leningradiksi hänen mukaansa. Nimi vaihdettiin vasta Neuvostoliiton hajottua. Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen "valtionuskonto". Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti. Vaikka Lenin rakensi perustan diktatoriselle hallinnolle ja oli sitä itsekin osittain edistämässä, ei se ole vaikuttanut hänen suosioonsa, koska Leninin perusideat eivät olleet rakentaa sortovalta vaan valtio, joka kuuluu kansalle. Tätä ei kuitenkaan koskaan pystytty toteuttamaan seuraajien takia. Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin - edeltäjien henkilöihin ja toimiin kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen inspiroimissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen. Yleisesti ottaen Leninin johtama perinpohjainen vallankumous on ymmärretty itsessään tärkeämmäksi kuin se, miten se asiallisesti ottaen toteutettiin ja millaiset seuraukset sillä oli.

Leninin teokset


- Materialismi ja empiriokritisismi (1909)
- Filosofian vihot (1914/1915) (julkaistu vasta 1920-luvulla) Katso myös: sosialismi, kommunismi, marxismi Lenin, Vladimir ko:블라디미르 레닌 ja:ウラジーミル・レーニン simple:Vladimir Lenin th:วลาดิมีร์ เลนิน

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
  - Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
  - Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
  - Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
  - Valtavat sotakorvaukset
  - Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen


- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
  - Itävaltaan ja Unkariin
    - Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
    - Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
    - Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
    - Transsilvania liitettiin Romaniaan
    - Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

Komintern

Komintern eli kommunistinen internationaali on kolmannelle internationaalille usein käytetty nimi. Se muodostettiin Leninin ja Venäjän kommunistisen puolueen toimesta toisen internationaalin merkittävimpien jäsenten petettyä sosialismin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maaliskuussa 1919 perustettu komintern piti seitsemän Maailman Kongressia, joista viimeinen oli 1935. Se lopetettiin 1943.

Katso myös


- Luettelo Kominternin jäsenistä
- Luettelo kommunistisista puolueista

Linkkejä


- [http://www.komintern-online.ru/ Komintern-arkistot] Luokka:Neuvostoliiton hallintoelimet ko:코민테른 ja:コミンテルン

Otto Ville Kuusinen

Otto Wille (Wilhelm) Kuusinen (usein myös Otto Ville Kuusinen, Venäjällä Отто Вильгельмович Куусинен, s. 1881, Laukaa - k. 17. toukokuuta 1964, Moskova) oli kommunisti ja ns. Terijoen hallituksen pääministeri. Kuusinen syntyi kyläräätälin perheeseen, tuli ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1905. Samana vuonna hän liittyi Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen. Vuonna 1908 hänestä tuli SDP:n kansanedustaja ja puolueen puheenjohtaja 1911. Suomen sisällissodassa vuonna 1918 Kuusinen toimi punaisten kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja pakeni sodan jälkeen Neuvostoliittoon, jossa hän perusti Suomen kommunistisen puolueen. Seuraavina vuosina hän toimi salaisesti Suomessa ja oli mukana perustamassa Suomen sosialistista työväenpuoluetta. Kuusinen loi varsinaisen uransa Neuvosto-Venäjällä. Poistuttuaan Suomesta hän toimi Kominternin puheenjohtajana. Kun Talvisota alkoi 1939 Stalin nimitti hänet Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Sen oli määrä ottaa valta Suomessa Neuvostoliiton voitettua sodan. Kun rauha solmittiinkin Suomen virallisen hallituksen kanssa, Kuusinen siirrettiin 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1956. Vuonna 1941 Kuusisesta tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen ja 1957 hänet nimitettiin NKP:n puhemiehistön ja sihteeristön jäseneksi. Hän toimi Stalinin haamukirjoittajana ja neuvonantajana ja jatkoi myöhemmin yhteistyötä Nikita Hruštševin kanssa. Vuonna 1958 hänet valittiin Neuvostoliiton tiedeakatemian jäseneksi. Kuusinen kuoli Moskovassa toukokuussa 1964 ja hän on ainoa Kremlin muuriin haudattu suomalainen. Petroskoin yliopisto on nimetty hänen mukaansa. Laulun Kansainvälinen (International) suomenkieliset sanat ovat osittain Kuusisen käsialaa. Otto Wille Kuusisen tytär oli Hertta Kuusinen. Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Otto Wille

Yrjö Sirola

Yrjö Elias Sirola (alk. Sirén; s. 8. marraskuuta 1876 – k. 18. maaliskuuta 1936) oli suomalainen kirjailija ja poliitikko, alun perin kansakoulunopettaja. Hän toimi Kansan Lehden toimittajana vuosina 1904–1906 ja Työmiehen toimittajana vuodesta 1906 lähtien. Sirola kirjoitti myös useita kirjoja, erityisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia teoksia. Lisäksi hän suomensi mm. August Strindbergiä ja Karl Kautskya. Karl Kautskyissa 1913]] Sirola valittiin Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajaksi vuosina 1907–1909 ja 1917. Hän oli puolueen radikaalin siiven edustaja. Sirola toimi kansanvaltuuskunnan ulkoasiainvaltuutettuna Suomen sisällisodan aikana vuonna 1918. Hän pakeni Neuvosto-Venäjälle punaisten puolustuksen romahdettua. Sirola oli mukana perustamassa Suomen kommunistista puoluetta Moskovassa. Hän toimi Kominternin keskuskomitean jäsenenä ja kansanvalistuskomissaarina Karjalan neuvostotasavallassa. Sirola kuoli Moskovassa aivohalvaukseen 1936. Vanajalinnassa toimi sotien jälkeen aina 1980-luvun loppuun Suomen kommunistisen puolueen opisto, joka oli nimetty Yrjö Sirolan mukaan Sirola-opistoksi. Sirola, Yrjö Sirola, Yrjö Sirola, Yrjö Sirola, Yrjö]]

Kullervo Manner

Kullervo Achilles Manner (s. 12. lokakuuta 1880 Kokemäki, k. 1939) oli suomalainen toimittaja, kansanedustaja, SDPn puheenjohtaja 1917-1918 ja Suomen kommunistisen puolueen perustajajäsen 1918 ja puheenjohtaja 1920-1935. Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1900 Kullervo Manner työskenteli toimittajana ja päätoimittajana Porvoossa, josta siirtyi toimittajaksi Helsinkiin. Vuonna 1911 Manner oli vankilassa majesteettirikoksesta. Manner oli Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustaja Uudenmaan läntisestä vaalipiiristä vuosina 1910–1914 ja 1917. Suomen sisällissodan alettua edellisenä päivänä hänet nimitettiin 28. tammikuuta 1918 kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi. Saman vuoden huhtikuun 10. päivänä Mannerista tuli punaisen Suomen sotilasdiktaattori ja punakaartin ylipäällikkö. Sodan jälkeen Manner pakeni Neuvostoliittoon, missä hänestä tuli Suomen kommunistisen puolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen. Manner erotettiin puolueesta vuonna 1935 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, ja hän kuoli työleirillä tuberkuloosiin vuonna 1939. Manner, Kullervo Manner, Kullervo

Tukholma

Tukholma (ruotsiksi Stockholm) on Ruotsin pääkaupunki. Varsinaisessa Tukholman kaupungissa on asukkaita noin 762 000, mutta Tukholma on levinnyt myös naapurikuntien puolelle. Suur-Tukholman alueella on noin 1,3 miljoonaa asukasta. Tukholman kaupunki on osa Tukholman lääniä, jossa asuu 1 823 210 ihmistä.

Tukholman historia

Tukholma sai kaupunkioikeudet vuoden 1250 paikkeilla, mutta paikalla on ollut asutusta jo paljon aiemmin. Ensimmäiset maininnat Tukholman kaupungista on vuodelta 1252. Yleensä sanotaan että kaupungin perusti Birger-jaarli joka halusi estää vihollisten pääsyn Mälareniin. Ensimmäiset rakennukset Tukholmassa olivatkin linnoituksia joiden tarkoituksena oli rajoittaa Mälarenin ja Itämeren välistä liikennettä. Aluksi Tukholma sijaitsi vain Stadsholmenin saarella, joka kahden muun pienemmän saaren kanssa tunnetaan nykyisen Vanhana kaupunkina. Stadsholmenin nykyinen pinta-ala on kaksinkertainen alkuperäiseen saareen verrattuna. Itse kaupungin ulkopuolella olevia alueita kutsuttiin malmeiksi: Östermalm, Södermalm, Norrmalm. 1500-luvulla asutus levisi myös tälle ympäröivälle aluelle. 1500-luvulla Vuonna 1520 Kalmarin unionin kuningas Kristian II yritti tukahduttaa vastarinnan ruotsalaisten keskuudessa Tukholman verilöylyllä. Syntyi laaja kapinaliike ja vuonna 1521 Kustaa Vaasa valtasi Tukholman. Vuonna 1697 Tukholman vanha linna, Tre Kronor, paloi maan tasalle. Sen tilalle rakennettiin nykyinen kuninkaallinen linna joka oli valmis vuonna 1754.

Väestö

Kaupungin noin 762 000 asukkaasta 48 prosenttia on miehiä ja 52 on naisia. Asukkaista noin 160 000 on ulkomaalaistausta (noin 21%), ja noin 70 000 asukaista eivät ole Ruotsin kansalaisia. Heistä joilla on ulkomaalaistausta noin 18% on pohjoismaista, 12% EU-maista (pl. pohjoismaat), 15% Euroopasta (pl. EU), 30% Aasiasta ja 12% Afrikasta. Työttöminä oli vuonna 2004 noin 3,7% asukkaista eli 18 723. [http://www.usk.stockholm.se/internet/omrfakta/omrfakta.asp?omrade=t0&typ=total]

Asukasmäärän kehitys


- 1400-luku noin 6 000
- 1590-luku noin 9 000
- 1670-luku noin 45 000
- 1790-luku noin 72 000
- 1880-luku noin 200 000
- 2000-luku 751.000

Suomalaiset Tukholmassa

Suomalaisia on asunut Tukholmassa keskiajalta lähtien. Reformaation yhteydessä suomalaiset saivat dominikaaniluostarin kirkon itselleen. Vuonna 1533 pidettiin ensimmäinen suomenkielinen jumalanpalvelus Tukholmassa. Ensimmäiset suomenkieliset kirjat, Mikael Agricolan Abckiria, Rucouskiria ja Se Wsi Testamenti painettiin Tukholmassa. Vuonna 2000 Tukholmassa asui 46 927 ruotsinsuomalaista. Enemmän kun missään muussa Ruotsin kunnassa. Ruotsinsuomalaisiksi lasketaan henkilöt jotka ovat syntyneet Suomessa tai joilla ainakin toinen vanhempi on syntynyt Suomessa.

Maantiede

ruotsinsuomalaista Epävirallisesti Tukholman kaupunki jaetaan yleensä kolmeen osaan, sisäkaupunkiin (innerstaden), Länsi-Tukholma (västerort) ja Etelä-Tukholma (söderort).

Tukholman kaupunginosia

Vuodesta 1998 Tukholma on jaettu 18 kaupunginosaan (stadsdelsområde) jotka päättävät itse kouluista ja muista sosialipalveluista. Kunnanvaltuusto asettaa kaupunginosien valtuustot (stadsdelsnämnd).

- Bromma
- Enskede-Årsta
- Farsta
- Hägersten
- Hässelby-Vällingby
- Katarina-Sofia
- Kista
- Kungsholmen
- Liljeholmen
- Maria-Gamla stan
- Norrmalm
- Rinkeby
- Skarpnäck
- Skärholmen
- Spånga-Tensta
- Vantör
- Älvsjö
- Östermalm

Talous

Tukholma on Ruotsin suurin talouskeskus. Pankki ja talous-sektorit työllistävät 45 000 ihmistä. Kaupungissa on myös panostettu informaatioteknologiaan. Kista Science Parkia on yritetty jopa verrata Silicon Valleyn kanssa. Biotekniikka on myös yksi eniten kasvavista alueista.

Liikenne

Tukholman julkinen liikenne koostuu busseista ja erintyyppisistä junista. Julkisesta liikenteestä Tukholman läänissä vastaa Storstockholms Lokaltrafik (SL). Tukholman kaupungissa sijaitsee myös Bromman lentoasema ja kaupungista 42 km pohjoiseen sijaitsee Arlandan lentoasema. Viking Line, Silja Line ym. tarjoavat Tukholmasta laivatyhteyksiä mm. Helsinkiin, Turkuun ja Tallinnaan . Lisääntyneen autoliikenteen takia Tukholmassa on päätetty ottaa koekäyttöön ruuhkavero (trängselskatt) sisäkaupungin alueella 2. tammikuuta 2006. Kokeilu loppuu 31. heinäkuuta 2006. Sosialidemokraatit menivät vuoden 2002 vaaleihin luvaten ruuhkaveroa. Tukholmalaiset saavat päätää kokeilukauden jälkeen 17. syyskuuta 2006 käytävien kunnallisvaalien yhteydessä halutaanko ruuhkaveroa jatkaa. Ruuhkaveron tavoitteena on vähentää autoliikenteen määrää 10–15 prosenttia ruuhka-aikana. Samalla panostetaan joukkoliikenteeseen ottamalla käyttöön uusia busseja ja maanalaisen vuoroja lisäämällä.

Junaliikenne

ruuhka-aika Tunnelbanan eli maanalainen koostuu 3 eri linjasta ja 100 asemasta. Asemista 47 sijaitsevat maan alla ja loput 53 sijaitsevat maan päällä. Rautatie
- Pendeltåget
- Roslagsbanan
- Saltsjöbanan Raitiovaunu
- Tvärbanan
- Nockebybanan
- Lidingöbanan
- Djurgårdslinjen (museoraitiovaunu, liikennöi kesäisin)

Nähtävyydet

Tvärbanan
- Tukholman kuninkaallinen linna
- Tukholman kaupungintalo
- Tukholman vanha kaupunki
- Riksdagshuset
- Tukholman museot
- Skansen

Koulutus

Tukholma on Ruotsin suurin opiskelijakaupunki opiskelijoiden määrään nähden. Tukholmassa sijaitsevat korkeakoulut ja yliopistot ovat:
- Handelshögskolan i Stockholm
- Karolinska institutet, Solna
- Konstfack
- Konsthögskolan
- Kungliga Musikhögskolan, KMH
- Kungliga tekniska högskolan, KTH
- Stockholms universitet, SU
- Teaterhögskolan i Stockholm