Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Saksalainen Ritarikunta

Saksalainen ritarikunta

Saksalainen ritarikunta on keskiaikainen katolinen ritarikunta, joka perustettiin puolustamaan ristiretkeläisiä 1190. Siirrettyään toimintansa Itämeren alueelle ritarikunta taisteli menestyksekkästi pakanallisia preussilaisia vastaan. Saksalainen ritarikunta toimi yhdessä kalpaveljesten kanssa vuodesta 1237 alkaen, mutta kärsi tappioita Puolaa vastaan 1400-luvulla. Reformaation myötä saksalainen ritarikunta menetti pitkälti merkityksensä, mutta se toimii edelleen. Vuodesta 2000 alkaen Bruno Platter on toiminut sääntökunnan mestarina.

Historia

Saksalaisen ritarikunnan perustivat saksalaiset kauppiaat ja pyhiinvaeltajat nykyiseen Israeliin vuonna 1190. Vuonna 1198 ritarikunta muutettiin hengelliseksi ritarikunnaksi. Tämä teki saksalaisesta ritarikunnasta kolmannen suuren hengellisen ristikunnan. Hengellisen ristikunnan tehtäviin kuului pyhän maan suojelu, pyhiinvaeltajien ja sairaiden hoito. Ristiretkien loppuminen 1200-luvulla teki ristikunnat tarpeettomiksi ja niin ritarikunta siirtyi 1211 nykyisen Transilvaniaan. 1226 ritarikunta siirtyi Preussin Marienburgiin ja sen vaiheet olivat erittäin verisiä noin puolisataa vuotta, kunnes alkuperäisväestö oli hävinnyt. Balttilainen muinaispreussin kieli kuoli sukupuuttoon 1600-luvulla. Valloitetuille alueille muutti saksalaisia uudisasukkaita ja kristinusko vahventui. Ritarikunta hallitsi Preussia ja Baltiaa käytännössä itsenäisenä "ritarikuntavaltiona" aina 1500-luvulle saakka. Reformaation jälkeen ritarikuntavaltio lakkasi vähitellen olemasta. Suurmestari otti Preussin herttuan arvonimen ja siirtyi Puolan kuninkaan vasalliksi. Ritarikunnan rippeiden toiminta keskittyi pitkälti Saksaan, jossa niillä oli hajallaan sijaitsevia maaomistuksia. 1800-luvulla nämäkin joutuivat sekularisaation kohteeksi. 1809 Napoleon I kielsi ritarikunnan toiminnan, minkä jälkeen se saattoi jatkaa toimintaansa vain Itävallassa. 1834 ritarikunnan toiminta sallittiin jälleen, kuitenkin omistukset jäivät paljolti uusiin, maallisiin käsiin. 1929 ritarikunta muuttui puhtaasti hengelliseksi sääntökunnaksi. Sen päämaja sijaitsee Wienissä. Tätänykyä sääntökunnalla on viidessä provinssissa (Italiassa, Itävallassa, Saksassa, Tsekissä ja Sloveniassa yhteensä noin 1000 jäsentä, joista pappeja on noin 100, sisaria 200 ja 700 ns. familiaaria. Sääntökunnan papit keskittyvät ennen muuta sielunhoitoon, sisaret toimivat sairaaloissa ja vanhustenhoidon parissa.

Linkkejä


- [http://www.deutscher-orden.de/ Saksalainen ritarikunta Saksassa ]
- [http://www.deutscher-orden.at/ Saksalainen ritarikunta Itävallassa ] Luokka:Hengelliset ritarikunnat Luokka:Keskiaika ja:ドイツ騎士団

Keskiaika

Keskiaika on nimi Euroopan historian ajanjaksolle ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina nykyään tunnetun oman aikakautensa merkitystä – sekä omaa etevymmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden. Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin nämä renessanssin myyttiä rakentaneet oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä myyteistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti. Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähdään sellaisena historiallisena taitekohtana, jossa usein ajatellaan antiikin ajan päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tosin muitakin tulkintoja on. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluontoisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan periodisoinnin kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti orientoituneet tutkijat korostavat taloudellis-sosiaalisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan mm. kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla. Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu 1. ristiretki. 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523. Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten periodirajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua. Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–900), sydänkeskiaikaan (noin 900–1300) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1300–1500). Vastaava jako on omaksuttu myös Suomen historiaan. Esimerkiksi yleisesti yliopistollisena oppikirjana käytettävässä Suomen historian pikkujättiläisessä (WSOY 1987) Jouko Vahtola jakaa luvun Keskiaika neljään osaan: varhaishistoriaan (noin 1000–1150), varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämän jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin. Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville sosiaalisille, kulttuurisille ja poliittisille prosesseille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille periodeille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat enemmän esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista kuin antaisivat pohjaa menneisyyden mielekkäälle periodisoinnille. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla. Keskiajalla ei ollut mitään yhtenäistä olemusta. Kyse on vain modernista apukäsitteestä tai menneisyyttä koskevasta fiktiosta. Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista: :Cristopher Cellarius: 308–1453 :Yleinen: 476–1492 / 1517 :Tanska: 1047–1533 :Ruotsi: 1060–1517 :Suomi: n. 1155–1520–1527 :Viro ja Latvia: 1227–1558 :Liettua: 1387–1505 :Puola: 996–1505 :Venäjä: 880 / 1054–1533

Katso myös


- Keskiajan filosofia
- Keskiajan musiikki
- Keskiajan yliopisto
- Kiinan keskiaika Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Keskiaika ja:中世 simple:Middle Ages

Katolinen kirkko

Katolisuus tarkoittaa katolisen kirkon uskoa ja käytäntöä sekä niiden noudattamista. Sana tulee kreikan sanasta katholikein (καθολικην), joka tarkoittaa "yleistä" tai "universaalia". Rooman valtakunnan eri osiin muodostui katoliseksi kutsutusta valtionkirkosta useita uskontokuntia, jotka pitävät itseään tämän alkuperäisen kirkon jälkeläisinä. Näistä selkeästi yleisin tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.

"Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen"

Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "katolinen kirkko" viitaten ilmaisullaan kaikkiaan kristittyihin kirjeessään Smyrnän kristityillen noin vuonna 107. Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Tämä ajatus näkyy tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikean uskontunnustuksessa. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu Pietarin perinnölle (Matt. 16:18).

Katoliset

Katolinen kirkko on ylivoimaisesti suurin kristillisistä kirkoista ja kirkkokunnista. Katolilaisia on yhteensä noin 1,1 miljardia, enimmäkseen Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa sekä Amerikassa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi monissa Afrikan maissa sekä mm. Irlannissa ja Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 10 000.

Kirkon organisaatio

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin, ortodoksisiin tai ns. orientaalisiin kirkkoihin. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Kirkon usko, sakramentit (joita on seitsemän) ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja roomalaiskatolisten eli latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu kreikkalaiskatolisia eli bysanttilaisia paikalliskirkkoja, joiden erilaiset jumalanpalvelukset ovat pitkälti identtisiä ortodoksisten kirkkojen liturgiatyyppien kanssa. Suomessa katolisuus samaistetaan usein roomalaiskatolisuuteen, ja nimitystä "kreikkalaiskatolisuus" käytettiin erityisesti vielä 1900-luvun alkupuolella ortodoksisuudesta sanan erityismerkitystä huomioon ottamatta. Paavi hallitsee Vatikaanivaltiota Roomassa. Paavilla on huomattava arvovalta myös monien ei-katolilaisten kristittyjen joukossa.

Sakramentit

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana periytyy.
- Kasteen sakramentti: ::Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan Pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkko uskoo myös kasteen olevan välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa uskovansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkko uskoo kasteen olevan myös häviämätön "Herran sinetti" eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan.
- Vahvistuksen sakramentti: ::Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia vietetään erillään kasteessa kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esim. silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
- Eukaristian sakramentti: ::Eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia tarkoittaa käytännössä ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa vietetään messua joka päivä ja esimerkiksi sääntökuntalaiset saattavat osallistua messuun jopa useita kertoja päivässä. Latinalaisessa riituksessa messun kaava on kaikkialla maailmassa sama. Latinalaisessa messussa käytetään sekä paikallista kieltä, että latinaa.
- Parannuksen ja sovittamisen sakramentti: ::Tätä sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle "anteeksiannon ja rauhan". Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo (perusteita tälle sakramentille löytyy: Mark. 1:15; Luuk. 15:18; Luuk. 11:4; Matt. 5:24; Matt. 16:19). Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
- Sairaiden voitelun sakramentti: ::Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä "viimeinen voitelu". Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä oliiviöljyllä. Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
- Vihkimyksen sakramentti: ::Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaaottaa ainoastaan miehet, jotka elävät selibaatissa. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
- Avioliiton sakramentti: ::Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon. (Lähdeteos: Katolisen kirkon katekismus, Katolisen kirkon tiedotuskeskus 2005, Jyväskylä)

Pedofiliaskandaali

Katolisen kirkon mainetta ovat erityisesti länsimaissa vahingoittaneet viime aikoina paljastuneet pedofiliatapaukset. Eräät piispat yrittivät suojella pedofiliasta epäiltyjä pappeja siirtämällä heitä eri tehtäviin. Pedofiliaskandaali herätti paljon kritiikkiä myös kirkon sisällä. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin tuomitsi pedofiilit sekä heidän suojelijansa kovin sanoin ja osa pedofiileista ekskommunikoitiin. Myös nykyinen paavi Benedictus XVI on tuominnut pedofiilit ja heidän suojelijansa.

Katso myös


- Luettelo paaveista - Vastapaavi
  - Johannes Paavali I - Johannes Paavali II
- Luettelo pyhimyksistä
- Tomismi ja uustomismi
- Vastauskonpuhdistus

Linkkejä


- [http://www.catholic.fi/ Katolinen kirkko Suomessa - Suomen katolisen kirkon virallinen kotisivu]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/katoli.html Jyrki Rossi: Katolinen kirkko Suomessa]
- [http://www.vatican.va/ Vatikaanin virallinen kotisivu] (mm. saksaksi, englanniksi ja ranskaksi)
- [http://www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm Patron saints index] - Lista suojeluspyhimyksistä (englanniksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/ The Catholic Encyclopaedia (1907)] Luokka:Katolinen kirkko ja:カトリック教会

Ritarikunta

Ritarikunnat ovat ristiretkien aikaan (1100-luku) syntyneitä organisaatioita, joiden tehtävänä oli suojella pyhiinvaeltajia. Tunnetuimpia näistä ns. hengellisistä ritarikunnista olivat Temppeliherrat, Johanniitat ja Saksalainen ritarikunta. Nämä pyrkivät yhdistämään munkki- ja ritari-ihanteet taistellessaan vääräuskoisia ja pakanoita vastaan sekä suojellessaan pyhiinvaeltajia. Vanhat suuret ritarikunnat on lakkautettu johannittoja lukuun ottamatta. Temppeliherroja syytettiin kerettiläisyydestä ja ritarikunta tuhottiin ja kalpaveljien sulauduttua Saksalaiseen ritarikuntaan se kuihtui uuden ajan alussa poliittisesti merkityksettömäksi hyväntekeväisyysjärjestöksi, joka lakkautettiin 1809. Se perustettiin uudelleen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Johanniitoilla on katkeamaton historia ja sen poliittisesta vaikutusvallasta kertovat nykypäivän monen valtion tunnustama suvereeni puolivaltiollinen status. Myös Iberian niemimaalla syntyi reconquistan (kristittyjen suorittama maan takaisinvalloitus muslimeilta) aikana lukuisia hengellisiä ritarikuntia, kuten Santiagon ja Calatravan ritarikunnat Espanjassa sekä Kristuksen ritarikunta Portugalissa. 1300-luvulla alkoi Eurooppaan syntyä myös maallisia ritarikuntia, joihin kuninkaat kutsuivat aatelismiehiä jäseniksi. Nämä olivat osa vallankäyttöä. Varhaisin ja ehkä tunnetuinkin näistä oli Sukkanauharitarikunta Englannissa. Muita tunnettuja maallisia ritarikuntia olivat Kultaisen taljan ritaristo Burgundissa sekä valakialainen Lohikäärmeen ritarikunta. Maalliset ritarikunnat edustivat aristokraattista romantiikkaa ja mystiikkaa, jonka avulla hallitsijat yrittivät luoda tiiviitä henkilökohtaisia siteitä itsensä ja aateliston välille. Nykyisin maalliset ritarikunnat elävät lähinnä erilaisten ansio- ja kunniaritarikuntien nimissä, mutta ne eivät ole organisoitu ritarikunnan tapaan.

Suomalaiset ritarikunnat

Suomessa on nykyisin kolme virallista ja yksi puolivirallinen ritarikunta. Suluissa perustamisvuosi. Viralliset:
- Vapaudenristin ritarikunta (1918)
- Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta (1919)
- Suomen Leijonan ritarikunta (1942) Puolivirallinen:
- Pyhän karitsan ritarikunta (1935)

Ristiretket

Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja ja teologisesti perusteltuja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös muita Euroopassa olevia pakanallisia maita ja kansoja kohtaan, muun muassa Suomeen ja Baltiaan. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaisetkaan välttämättä pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Myös harhaoppisia vastaan esimerkiksi Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehtiin ristiretkiä. Suomessa ristiretkiaika on vakiintunut arkeologinen aikakausinimitys noin vuodesta 1050 vuoteen 1150 tai 1200, Itä-Suomessa vuoteen 1300 asti.

Sydänkeskiajan tärkeimpiä ristiretkiä


- 1099 – Ensimmäinen ristiretki, Jerusalem vallataan
- 1147–1149 – Toinen ristiretki
- noin 1155 Ruotsin kuninkaan Eerik Pyhän ristiretki Varsinais-Suomeen eli ensimmäinen ristiretki Suomeen (todenperäisyys epävarma).
- 1187–1191 – Kolmas ristiretki, Saladin valtaa Jerusalemin
- 1202–1204 – Neljäs ristiretki, Konstantinopoli vallataan
- 1209 – Ristiretki kerettiläisiä vastaan Ranskassa.
- 1212 – Lasten ristiretki
- 1219 – Viides ristiretki, Egyptiin
- 1228 – Kuudes ristiretki
- 1248–1254 – Seitsemäs ristiretki
- 1249 – Birger-jaarlin ristiretki Hämeeseen eli toinen ristiretki Suomeen (ajoituksesta epävarmuutta).
- 1270 – Kahdeksas ristiretki, Tunisiaan
- 1271 – Yhdeksäs ristiretki
- 1293 – Ruotsalainen ristiretki Karjalaan eli kolmas ristiretki Suomeen

Katso myös


- Jerusalemin kuningaskunta
- Latinalainen keisarikunta Luokka:Keskiaika Luokka:Kirkkohistoria als:Kreuzzug ko:십자군 ja:十字軍 simple:The Crusades th:สงครามครูเสด

1190

Tapahtumia


- Saksalainen ritarikunta muutettiin hengelliseksi ritarikunnaksi.

Syntyneitä


-

Kuolleita


- 10. kesäkuuta Saksan kuningas — Frederick I Hohenstaufen. ko:1190년 simple:1190

Kalparitaristo

Kalpaveljekset oli keskiaikainen katolinen ritarikunta, joka perustettiin Riiassa 1202 käännyttämään baltteja kristinuskoon. Perustajana oli paavin käskynhaltija, Riian piispa Albert. Ensimmäisenä suurmestarina toimi V. von Rohrbach. Jäseninä oli aseistettuja kalpaveljiä, uskontoon keskittyviä munkkiveljiä sekä varsinaisina sotilaina ritariveljiä. Kalpaveljesten tunnuksena oli punainen miekka takissa. Kalparitaristo toimi vuodesta 1237 Saksalaisen ritarikunnan yhteydessä käännytettyään Liivinmaan, Kuurinmaan, Saarenmaan sekä Viron mantereen. 1500-luvulla viimeinen suurmestari, Gotthard Ketler, neuvotteli Puolan kuninkaan kanssa, ja maallisti veljeskunnan, joka kääntyi luterilaisuuteen. Suurin osa ritarikunnan maista siirtyi Puola-Liettualle, ja hallitsemiensa maiden eteläiseen osaan hän perusti ruhtinaskunnan. Viron pohjoisosa siirtyi Ruotsille ja Tanskalle.

Katso myös


- Saksalainen ritarikunta Luokka:Hengelliset ritarikunnat Luokka:Keskiaika

Puola

Puola on yksi Keski- ja Itä-Euroopan suurimmista valtiosta. Sen rajanaapureita ovat lännessä Saksa, Tšekki, etelässä Slovakia kaakossa Ukraina ja idässä Valko-Venäjä, Liettua ja Venäjän Kaliningradin alue. Puola on Itämeren rannikolla, sitä vastapäätä ovat Tanskan Bornholm ja Ruotsi.

Historia

Puolan historia
Puola muodostui yhtenäiseksi valtioksi jo 1000-luvulla. Vuosisatojen ajan se oli yksi Itä-Euroopan suurvalloista. Lublinin sopimuksella 1. heinäkuuta 1569 perustettiin Puola-Liettuan tasavalta. Maan sisäinen hajanaisuus ja keskusvallan (kruunun) heikkous johtivat kuitenkin 1700-luvun lopulla Puolan jakoihin, joissa Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat maan keskenään. Napoleon muodosti Puolasta uudelleen itsenäisen valtion, mutta Napoleonin kaaduttua Puola menetti jälleen itsenäisyytensä. Puola itsenäistyi taas ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Puolan uudelleen 1939. Toisessa maailmansodassa maa kärsi pahasti saksalaismiehityksestä. Sodan jälkeen voittajavallat siirsivät Puolan rajoja länteen. Kylmän sodan aikana Puola oli käytännössä Neuvostoliiton valvonnassa. Vuosina 1981-82 maassa oli sotatila, kun kommunistit yrittivät – huonolla menestyksellä – pitää kirkon ja ammattiyhdistysliikkeen, kuten Lech Wałęsan Solidaarisuus-liikkeen, ympärille keskittyneen vastarinnan aisoissa. Solidaarisuus sai maanvyörymävoiton osittain vapaissa parlamenttivaaleissa kesäkuussa 1989 ja joulukuussa 1990 Lech Wałęsa nousi maan presidentiksi. 1990-luvun alun uudistuksiin liittyvän taloudellisen šokin jälkeen maan talous on lähtenyt nousuun. Puola liittyi NATOon 1999 ja on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.

Politiikka

Puolan nykyinen perustuslaki on vuodelta 1997. Hallituksen keskuksena on ministerineuvosto, jota johtaa pääministeri. Presidentti nimittää hallituksen pääministerin ehdotuksen mukaan, tyypillisesti alahuoneen enemmistökoalition jäsenistä. Presidentti valitaan kansanvaalilla viisivuotiskaudeksi, ja hän toimii valtion päänä. Kansa valitsee myös parlamentin eli kansalliskokouksen (Zgromadzenie Narodowe), jossa on 460-jäseninen alahuone (Sejm), ja 100-jäseninen ylähuone, senaatti (Senat). Parlamentin jäsenet valitaan suhteellisella vaalilla nelivuotiskausiksi. Puolueilla on 5 % äänikynnys, tämä ei kuitenkaan koske kansallisten vähemmistöjen puolueita. Korkeimmat oikeusinstituutiot ovat korkein oikeus (Sąd Najwyższy), jonka jäsenet valitsee presidentti kansalliskokouksen suosituksen perusteella, ja perustuslaillinen oikeus (Trybunał Konstytucyjny) jonka tuomarit valitsee alahuone yhdeksänvuotiskausille. Alahuone asettaa myös (senaatin hyväksynnällä) asiamiehen (Rzecznik Praw Obywatelskich) valvomaan kansalaisoikeuksien toteutumista. Edelliset parlamenttivaalit pidettiin syyskuussa 2001. Puoluekenttää hallitsee demokraattinen vasemmistoliitto (Sojusz Lewicy Demokratycznej) joka sai vaaleissa 1999 200 alahuoneen 460:sta paikasta ja 75 senaatin 100:sta paikasta. Muu poliittinen kenttä on varsin hajanaista. SLD muodosti hallituksen maaseudunpuolueen (Polskie Stronnictwo Ludowe) kanssa, mutta PSL lähti hallituksesta maaliskuussa 2003. SLD:n kannatus on kuitenkin tippunut mielipidekyselyissä kymmenen prosentin alle, ja europarlamenttivaaleissa 2004 se sai enää 9 % äänistä ja viisi Puolan 54 paikasta. Loikkausten jälkeen sillä on enää 161 edustajan ryhmä parlamentissa ja on epävarmaa ylittääkö se enää seuraavissa vaaleissa keväällä 2005 äänikynnystä.

Osat

Puola on jaettu hallinnollisesti kuuteentoista lääniin eli voivodikuntaan: (województwa, yksikkö - województwo) Puolan osat]
- Masovian lääni (Mazowieckie)
- Sleesian lääni (Śląskie)
- Iso-Puolan lääni (Wielkopolskie)
- Ala-Sleesian lääni (Dolnośląskie)
- Pommerin lääni (Pomorskie)
- Vähä-Puolan lääni (Małopolskie)
- Lodzin lääni (Łódzkie)
- Kujavia-Pommerin lääni (Kujawsko-Pomorskie)
- Länsi-Pommerin lääni (Zachodniopomorskie)
- Lublinin lääni (Lubelskie)
- Ala-Karpaattien lääni (Podkarpackie)
- Swietokrzyskin lääni, Pyhänristinvuorten alue (Świętokrzyskie)
- Lubuszin lääni (Lubuskie)
- Ermlannin-Masurian lääni (Warmińsko-Mazurskie)
- Opolen lääni (Opolskie)
- Podlasian lääni (Podlaskie)

Maantiede

Puolan osat Puolan maantiede
Puola on yksi Itä-Euroopan suurimmista valtiosta. Väkiluku on 38,6 miljoonaa ja pinta-ala 312 685 neliökilometriä (hieman Suomea pienempi). Puolan pääkaupunki on Varsova, muita suuria kaupunkeja ovat mm. Lodz, Krakova, Wroclaw, Gdansk, Poznan ja Katowice. Naapurimaat ovat Saksa, Tšekki, Valko-Venäjä, Slovakia, Ukraina, Liettua ja Venäjä. Puola sijaitsee lähes kokonaisuudessaan pohjoisen Euroopan tasangolla, maan keskimääräinen korkeus merenpinnasta on vain 173 metriä. Sudeetit ja Karpaatit muodostavat kuitenkin maan etelärajan. Karpaatteihin kuuluvassa Tatravuoristossa sijaitsee Puolan korkein huippu, 2499 metrin Rysy. Tasankoa halkovat monet suuret joet, kuten Veiksel (Wisła, engl. Vistula, saks. die Weichsel), Oder (Odra), Warta ja läntinen Bug. Tasaisessa maassa on myös oli 9300 järveä, etupäässä maan pohjoisosissa. Mazury on suurin järvialue ja suosittu turistikohde.

Talous

Puolan talous on kasvanut merkittävästi maan Euroopan unioniin liittymisen jälkeen 1. toukokuuta 2004. Vuodelle 2004 ennustetaan 5,5 % kasvua, jo helmikuussa teollisuustuotanto kasvoi 18 % vuosivauhtia. Maatalous on edelleen tehotonta ja arkoihin alueisiin, kuten hiilentuotantoon ei ole puututtu. Maatalous työllistää edelleen 27,5 % työvoimasta, mutta tuo vain 3,8 % BKT:stä. Puolassa on edelleen kaksi miljoonaa yksityistä maatilaa, jotka käsittävät 90 % viljelyalasta. Keskimääräinen tilakoko on vain kahdeksan hehtaaria. Puolalainen teollisuus tuottaa: elektroniikkaa, autoja, busseja (Jelcz SA, Autosan, Solaris Bus & Coach), helikoptereita (PZL Świdnik), lentokoneita, sotakalustoa (mukaanlukien panssarivaunuja - PT-91 ym), lääkkeitä, kemiallisia tuotteita, maataloustuotteita ym.

Väestöjakauma

Puolan väestöjakauma]] Puolassa puhutaan lähes yksinomaan puolaa (96,7 %). Noin 95 % väestöstä on katolisia, tosin vain 75 % tunnustautuu uskontoa harjoittaviksi. Jäljelle jäävään viiteen prosenttiin kuuluu mm. kreikkalais-ortodokseja ja protestantteja. Ennen toista maailmansotaa Puolassa asui yli kaksi miljoonaa juutalaista, runsas miljoona sekä saksalaisia että valkovenäläisiä ja lähes neljä miljoonaa ukrainalaista. Toisen maailmansodan jälkeisessa rajojen siirrossa voittajatkin suorittivat puolalaisten laajamittaisia joukkosiirtoja.

Kulttuuri

Katso: Puolan kirjallisuus

Merkittävimmät luonnonvarat


- kivihiili
- rikki
- kupari
- maakaasu
- hopea
- lyijy

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- rauta
- terästuotteet

Tunnettuja puolalaisia

terästuotteet maissa]]
- Frédéric Chopin (Fryderyk Chopin) (säveltäjä, 1810–1849)
- Nikolaus Kopernikus (tähtitieteilijä, 1473–1543)
- paavi Johannes Paavali II (Karol Józef Wojtyła, 1920–2005)
- Adam Małysz (mäkihyppääjä, 1977-)
- Maria Curie-Skłodowska (tiedenainen, 1867–1934)
- Stanisław Lem (tieteiskirjailija, 1921–)
- Adam Mickiewicz (1798–1855)
- Lech Wałęsa

Puolalainen ruoka

Puolalainen keittiö on tyypiltään itä-eurooppalainen ja perinteinen. Se on saanut vaikutteita sekä naapurimaidensa että juutalaisesta ruokatraditiosta vuosisatojen kuluessa. Puola on myös maantieteellisesti suuri maa, joten ruokaperinteet vaihtelevat jonkin verran eri puolilla maata. Puolalaiseen ateriaan kuuluu erottamattomana osana keitto. Tunnetuimmat ovat zurek eli hapanjauhokeitto, kermainen sienikeitto, kanasta tai naudanlihasta tehty lihaliemi, flaki eli lehmänmahakeitto, tomaattikeitto ja barszcz eli punajuurikeitto. Joidenkin keittojen kanssa tarjotaan kotonatehtyä täytettyä pastaa tai keitettyä perunaa. Kylminä alkupaloina syödään hyytelöityä kalaa tai lihaa, lihaleikkeleitä, kotitekoista maksapasteijaa, silliä, savustettua ankeriasta, täytettyjä kananmunia, juuresraasteita, tomaattia, kurkkua ja majoneesisalaatteja. Lämpimänä alkupalana tarjotaan omenan ja sipulin kanssa paistettua kananmaksaa tai lihalla täytettyä kotitekoista pastaa. Pääruokana syödään lihaa; kanaa, kalkkunaa, possua, lammasta tai nautaa. Juhlaruokana tarjotaan omenoilla täytettyä, paistettua ankkaa karpalohyytelön kanssa. Kalaruokiin kuuluvat paistetut lohi, turska, kuha ja taimen. Kalaruokia tarjotaan erityisesti paaston aikaan. Talviaikaan kuuluu bigos, pitkään uunissa haudutettu kaalipata, jossa on myös makkaraa, naudan ja sianlihaa, sipulia ja sieniä. Jouluaaton ruokapöytään kuuluu hyytelöity karppi. Pääruoan kanssa tarjotaan keitettyjä perunoita, riisiä, tattaria, hapankaalia ja erilaisia taikinasta tehtyjä makaroninkaltaisia lisäkkeitä. Ruoan kanssa tajotaan myös tummaa ja vaaleaa leipää sekä voita. Ruoan mausteina käytetään suolaa, maustepippuria, meiramia tilliä, persiljaa ja piparjuurta, sitruunaa ja etikkaa. Jälkiruokana on jäätelöä, hedelmäsalaattia, Charlotka-omenaleivosta, täytekakkuja, joissa on paksut kerrokset vanukkaita ja hyytelöitä. Myös mansikoilla tai mustikoilla täytettyä makeaa pastaa tarjotaan sokerin kanssa jälkiruoaksi. Pullataikinasta tehty leivonnainen, jossa on täytteenä unikonsiemenistä tehtyä massaa tarjotaan juhlaleivonnaisena. Ruokajuomana tarjotaan viiniä, vettä, teetä tai vahvempia alkoholijuomia. Ruoka on aina kauniisti katettu ja pöytä koristeltu. Kukat, pellavainen valkoinen tai käsin kirjottu pöytäliina ja kankaiset servietit kuuluvat kattaukseen. Puolassa tee haudutetaan teelehdistä ja tarjotaan sokerin ja sitruunan kera. Kahvi turkkilaiseen tapaan tehdään näin: jauhettu kahvi laitetaan lasin pohjalle, siihen lisätään keitetty vesi, sokeri ja kerma, sekoitetaan, annetaan laskeutua ja juodaan.

Katso myös


- Puolan autoteollisuus

Linkit


- [http://maps.google.com/maps?ll=52.106505,19.423828&spn=5.993775,16.215820&z=11&t=h&hl=en Puola Google Mapsissa]
- [http://www.puola.fi/ Puolan valtion matkailutoimisto]
- [http://www.poland-tourism.pl Puola] Luokka:Puola als:Polen ms:Poland zh-min-nan:Polska ko:폴란드 ja:ポーランド simple:Poland th:ประเทศโปแลนด์ fiu-vro:Poola

1400-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Renessanssi vaikuttaa filosofiaan, tieteeseen ja taiteeseen.
- Kirjapainotaito keksitään Euroopassa.
- Moskovan hallitsema alue leviää nopeasti ja laajalle.
- Afrikassa kasvavat Songhain, Etiopian ja Mwene Mutapan suurvallat.
- Nykyenglanti syrjäyttää keskienglannin kielen.
- Jan Hus poltetaan roviolla 1415, hussiittisodat
- Läntinen skisma päättyy 1417.
- Asteekkien valtakunnan laajeneminen alkaa 1428 ja heistä tulee Keski-Amerikan johtava kansa
- Jeanne d'Arc johtaa Ranskan voittoon 1429 satavuotisessa sodassa Englantia vastaan.
- Inkat valloittavat uusia alueita 1438 alkaen ja valtakunta saavuttaa suurimman kokonsa noin 1470-luvulla
- Ottomaanit valtaavat Konstantinopolin 1453. Bysantin valtakunta tuhoutuu.
- Reconquista päättyy. Espanja kristittyjen käsissä 800 vuoden muslimivallan jälkeen 1492.
- Inkvisitio perustetaan Espanjassa. Muslimit ja juutalaiset karkoitetaan.
- Kristoffer Kolumbus löytää Amerikan 1492.
- Vasco da Gama purjehtii Intiaan 1498.

Merkittäviä henkilöitä


- Kristoffer Kolumbus, tutkimusmatkailija
- Kastilian Isabella Katolilainen ja Aragonian Ferdinand Katolilainen.
- Vasco da Gama, tutkimusmatkailija
- Leonardo da Vinci, yleisnero
- Zheng He
- Iivana III Suuri
- Johann Gutenberg, metallisten irtokirjakkeiden keksijä
- Jeanne d'Arc, ranskalainen sankaritar

Tekniikka


- Kirjapainotaito Luokka:1400-luku ko:15세기 ja:15世紀 simple:15th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 15

Uskonpuhdistus

Uskonpuhdistus eli reformaatio on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka alun perin pyrki muuttamaan katolisen kirkon oppia ja sen piirissä ilmenneitä käytäntöjä (esim. Johann Tetzelin harjoittama anekauppa). Lopulta uskonpuhdistus kuitenkin johti siihen, että kirkosta erosi useita teologisesti erimielisiä ryhmiä, joista sittemmin muotoutuivat luterilainen, reformoitu (eli kalvinistinen) sekä anglikaaninen kirkko. Uskonpuhdistuksen pääarkkitehteina olivat eräät saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset teologit, tärkeimpinä Martin Luther, Ulrich Zwingli, Philipp Melanchthon ja Jean Calvin. Keskeisenä kiistana uskonpuhdistuksessa oli kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta, eli onko teologien hyväksyttävä paavin ja kirkolliskokousten muotoilema kirkon tulkinta Raamatusta, vai voiko Raamattua tulkita myös itse. Tässä yhteydessä uskonpuhdistajat pyrkivät myös Raamatun kansankielisten käännösten julkaisemiseen ja jumalanpalveluskielen vaihtamiseen latinasta paikalliseen kieleen. Monia katolisen kirkon käytäntöjä, kuten luostarilaitosta ja pappien naimattomuuslupausta, perusteltiin kirkon perinteillä vaikkei niille löytynyt kovin suoraa tukea Raamatusta. Maallisia hallitsijoita uskonpuhdistus kiinnosti, koska se antoi mahdollisuuden alistaa kirkko valtiolle ja siten estää paavin sekaantuminen politiikkaan. Kirkon vuosisatojen kuluessa keräämä huomattava omaisuus houkutteli joitakin velkaantuneita hallitsijoita.

Katso myös


- Vastauskonpuhdistus Luokka:Protestanttiset kirkot Luokka:Kirkkohistoria

Israel

Israelilla voidaan tarkoittaa joko historiallista tai uskonnollista Raamatun Israelin kuningaskuntaa tai nykyistä Israelin valtiota. Israel sijaitsee Välimeren kaakkoisrannalla Palestiinassa, joka vuonna 1948 jaettiin Jordanian ja Israelin kesken. Nykyinen Israel on noin 6,4 miljoonan asukkaan valtio Lähi-idässä Jordanjoen ja Välimeren välisellä kaistaleella. Viralliset kielet ovat heprea ja arabia. Asukkaista 78 % on juutalaisia, 17 % arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria ja Libanon. Israelin pinta-ala on 20 770 neliökilometriä, jos miehitettyjä alueita ei lasketa.

Historia

Libanon Ennen nykyistä Israelin itsenäistä valtiota Palestiinaa hallitsi vuodet 1517-1917 turkkilaisten Ottomaanien imperiumi ja ensimmäisestä maailmansodasta vuoteen 1948 se oli Kansainliiton päätöksellä Yhdistyneen kuningaskunnan mandaattialue. Alueelle oli 1800-luvulta lähtien, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen siirtynyt runsaasti juutalaisia, ja maa-alueita oli siirtynyt maakauppojen seurauksena turkkilaisilta feodaaliruhtinailta juutalaisten käsiin. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä alueen, joka käsittää nykyisen Israelin, Länsirannan ja Gazan lisäksi myös Jordanian, asukkaista 90 % oli arabeja. Vuonna 1917 annettiin Balfourin julistus, jossa Iso-Britannia sitoutui tukemaan Maailman Sionistijärjestön tavoitetta juutalaisten "kansallisen kodin" perustamistesta. Tämän jälkeen juutalaisten siirtokuntien määrä oli suorastaan räjähtänyt ja välit alueen arabeihin kiristyivät. Juutalaiset alkoivat jyrkin keinoin vaatia omaa valtiota. Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordan-joen länsipuoli Trans-Jordaniaksi (nyk. Jordania), jonne juutalaisilla ei ollut pääsyä. 1930-luvun lopulla juutalaisia oli jäljelle jääneellä alueella (1/4 alkuperäisestä mandaatista) jo puoli miljoonaa, noin kolmannes alueen väestöstä. Natsien noustua valtaan Saksassa maahamuutto vain kiihtyi ja toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli jo 650 000. Arabien vaatimuksesta mandaattihallinto kielsi lopulta juutalaisten maahanmuuton lähes kokonaan. Iso-Britannia kyllästyi juutalaisten laittomaan maahanmuuttoon ja alueen väestöjen keskinäiseen terroriin, ja luovutti ongelman YK:n ratkaistavaksi. YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas juutalaiset hyväksyivät suunnitelman ja aloittivat aseelliset operaatiot tärkeillä arabien asuttamilla alueilla. Brittien poistuttua alueelta Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Maa joutui arabinaapureidensa hyökkäyksen kohteeksi heti perustamisensa jälkeen siksi, etteivät arabit hyväksyneet Palestiinan jakamista Palestiinaksi ja Israeliksi. Sodan päätyttyä juutalaiset hallitsivat jonkin verran suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu, kuitenkin vain 17 % alkuperäisestä mandaatista. Israel hyökkäsi 1956 yhdessä Britannian ja Ranskan kanssa kohti Suezin kanavaa. Tämä Suezin-Siinain sota oli Israelille sekä poliittinen että sotilaallinen menestys, sillä Siinaille saatiin YK:n rauhanturvaajat lopettamaan terrori-iskut Egyptistä ja Egyptin sulkema Israelille elintärkeä Akaban lahden kansainvälinen laivareitti saatiin taas auki. Vuonna 1967 Israel mursi hyökkäämällä arabien uudelleen aloittaman Eilatin saarron (kuuden päivän sota) sekä tuli Syyrian ja Egyptin yllätyshyökkäyksen kohteeksi 1973 (jom kippur -sota). Näiden sotien yhteydessä Israel on miehittänyt Siinain niemimaan ja Gazan alueen Egyptiltä, Jordan-joen Länsirannan Jordanialta sekä Golanin kukkulat Syyrialta. Siinain niemimaan Israel palautti Egyptille maiden solmiessa Camp Davidin rauhansopimuksen vuonna 1979. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Lisäksi Israel miehitti Etelä-Libanonia 1980- ja 1990-luvuilla operaation rauha Galileaan tuloksena, minkä tarkoituksena oli estää PLO:n toiminta Libanonista käsin Israelia vastaan valtaamalla Etelä-Libanonia sekä valvomalla aluetta yhdessä Etelä-Libanonin armeijan kanssa (SLA). Tällä hetkellä miehitettyä aluetta on noin 5 000 neliökilometriä. Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa arabia sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Miehityksen alaisista alueista Länsiranta ei ole minkään valtion aluetta eikä mikään valtio myöskään ole vaatimassa sitä itselleen. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa oma itsehallinto, jolla on mm. oma presidentti, ministerit ja parlamentti sekä kymmenien tuhansien miesten vahvuiset aseistetut poliisivoimat. Israelia on syytetty ihmisoikeusloukkauksista ja palestiinalaisten syrjimisestä vallatuilla alueilla esimerkiksi vesipolitiikassaan. Palestiinalaisten lähteiden mukaan Israelin valtaamilla alueilla 85 % vedestä annetaan suhteellisen pienelle juutalaisväestölle ja jäljelle jäävät 15 % lukumääräisesti paljon suuremmalle arabiväestölle; esimerkiksi Hebronissa 85 % vedestä varataan noin 400 juutalaiselle uudisasukkaalle, kun taas 15 %:n osuus joudutaan jakamaan Hebronin 120 000 ei-juutalaisen kesken. SLA

Politiikka

Israel on luonteeltaan teokraattis-demokraattinen valtio. Rajanveto ja painottaminen näiden välillä on ortodoksijuutalaisille, konservatiivijuutalaisille ja liberaalijuutalaisille jatkuva politiikan tekemisen paikka. Israelin pääkaupunki on Jerusalem. Useimmat valtiot eivät ole tunnustaneet sitä Israelin pääkaupungiksi, sillä samalla päätöksellä kaupungin itäosa (joka miehitettiin vuoden 1967 sodassa) liitettiin Israeliin. Itä-Jerusalemin kiistanalaisen aseman vuoksi monet suurlähetystöt sijaitsevatkin Tel Avivissa. Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan johtaja. Israelin nykyinen, järjestyksessä kahdeksas presidentti on vuonna 1999 valittu Moshe Katsav. Edellinen presidentti Ezer Weizman kuoli 24. huhtikuuta 2005. Tällä hetkellä pääministerinä on entinen kenraali ja rauha Galileaan -operaatiosta vastannut Likud-puolueen Ariel Sharon. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin eli Israelin parlamentin hajanaisuus. Kolme suurinta puoluetta muodostaisivat niukahkon parlamenttienemmistön, mutta työväenpuolueen ja likudin yhteinen hallitus sopisi enemmistöparlamentaariseen järjestelmään huonosti, ellei kyseessä ole poikkeuksellinen tilanne. Kolmas suuri puolue, Shinui, osallistuu tällä hetkellä hallitukseen. Enemmistön saavuttamiseksi Likud on joutunut tukeutumaan oikeiston pieniin uskonnollisiin puolueisiin, jotka ovat vaatineet valtion tukea arabien asuma-alueille levittäytyvälle juutalaissiirtokunta-asutukselle. Sharon on kuitenkin ajanut hallituksessa läpi vetäytymisen Gazan kaistalta uskonnolisten puolueiden vastalauseista piittamatta. Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 Jom-Kippur -sodasta, Jordanian kanssa 1967 kuuden päivän sodasta, mutta koska Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelille menettämistä Golanin kukkuloista on edelleen avoin, ei Syyrialla eikä Israelilla ole vielä rauhansopimusta. Syyrian on arveltu tukevan terroria juutalaisia vastaan käyttäviä islamilaisia äärijärjestöjä, kuten Hizbollahia. Israelilla ei myöskään ole diplomaattisuhteita moniin arabivaltioihin. Jotkut arabivaltiot eivät ole edes tunnustaneet Israelia, vaan pitävät palestiiinalaishallintoa alueen virallisena edustajana. Kaikki ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta Israelin valtiota raamatulliseksi uudeksi Israeliksi, vaikka Israelin valtioidea perustuu siionismiin: ajatukseen juutalaisten paluusta kolmannesta diasporasta.

Asevoimat

Israelin puolustusvoimat, "Israeli Defence Force" = IDF, sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kuninkaallisessa armeijassa palvelleista juutalaisista upseereista ja sotilaista, jotka ostivat aseita ja perustivat maanalaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä (Haganah). Alkuaikojen kaluston puutteiden ja vähäisyyden vuoksi IDF panosti koulutukseen ja erityisesti tiedusteluun ja vakoiluun. Sotasaalista saatiin ja käytettiin runsaasti arabeja vastaan käydyissä sodissa vuosina 1948 - 1982. Maa on Yhdysvaltain massiivisen aseavun vastaanottaja. Nyttemmin Israel on tehnyt laajaa yhteistyötä Saksan ja Turkin kanssa puolustusteollisuutensa kehittämiseksi. Tänä päivänä Israelin puolustusvoimat on moderni ja tehokas armeija, jolla on hallussaan myös ydinase.

Asevelvollisuus

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset ja druusit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut. Ortodoksijuutalaisille asepalvelus on vapaaehtoinen. Palveluksen pituus on israelissa miehille kolme vuotta ja naisille kaksi, joista ensimmäinen vuosi varusmieskoulutuksessa ja loput vakinaisessa armeijassa.

Atomipommi

Israelin ydinaseohjelman julkisti Mordechai Vanunu. Eräiden epäilyjen mukaan Israelin atomipommi on Etelä-Afrikan valkoisen apartheid-hallinnon kanssa tehdyn salaisen yhteistyön tulos. Israel on jäänyt kiinni myös Yhdysvaltojen ydinsalaisuuksien vakoilusta. Hyvityksenä tästä Israel kertoi CIA:lle Kiinan vastaavasta vakoilusta Los Alamosin ydinlaitoksessa. Israelilla epäillään olevan noin 300 ydinohjuskärkeä.

Talous

Alun perin maanviljelykseen perustunut talous on kasvanut voimakkaasti, erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Bruttokansantuote ylsi 105 miljardiin dollariin vuonna 2003 ja nominaalinen BKT per henki oli $15 504, sijoittaen Israelin vauraiden teollisuusmaiden joukkoon. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneisto (käsittäen myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, tietokoneohjelmistot, leikatut timantit, maataloustuotteet (mm. Jaffa-appelsiinit), kemikaalit ja vaatetus. Huomattavaa on myös Israelin pitkäaikainen asema maailman suurimpana kehitysavun vastaanottajana, joskin nykyisin Israel on vasta maailman 14. suurin avunsaaja. Israelin tärkein avunantaja on USA, joka vastaa suuresta osasta maan saamasta taloudellisesta ja sotilaallisesta tuesta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on Yhdysvalloille. Yhdysvaltojen suhdetta Israeliin lähentää Yhdysvaltojen elinkeinoelämän merkittävät juutalaiset. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Turismi ja turvallisuus

Tunnetuimmat turistikohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Kinneret-järvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja, tai luontoa. Jerusalemissa raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä ovat tunnetuimpia, kuten myös Kinneret-järven ympäristössä. Tsefat on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on yksi parhaista sukelluskohteista maailmassa. Lentäen Suomesta Israeliin pääsee vain keski-Euroopan kenttien kautta koneen vaihdolla Tel Avivin lähellä olevalle Ben Gurionin kentälle. Al-Aksan kansannousun alettua vuonna 2000 ei Suomesta ole järjestetty enää suoria lomalentoja Eilatiin. [http://www.toiviomatkat.fi Toiviomatkat] järjestää uskonnollissävytteisiä pakettimatkoja Israelin raamatullisiin kohteisiin ja myös Eilatiin. Suurin este turismille Israelissa on turvattomuuden tunne. 2003-2004 vuodenvaihteeseen mennessä Al-Aksan kansannousu oli suurimmaksi osaksi kuivunut kokoon, ja Länsirannan turva-aita vähentänyt terrori-iskuja pohjois-Israelissa. Jasser Arafatin kuoleman jälkeen tilanne on rauhoittunut edelleen. Eilat on kauempana Palestiinalaisalueista, eikä ole kärsinyt terrorismista muutenkaan niin paljoa, kuin Israelin keski- ja pohjoisosat. Niinpä liikkuminen koko Israelissa on turvallista, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia:
- Golanilla Hermon-vuoren hiihtokeskuksesta länteen lähtevä tie 999 on suljettu, koska se kulkee lähellä Har Dov:ia (Dov-vuorta), eli Sheba Farms:ina tunnettua aluetta. YK on määritellyt sen kuuluvaksi Israelin Syyrialta valtaamaan Golaniin, mutta Libanon ja Syyria pitävät sitä Libanoniin kuuluvana.
- Ghajarin kylä tien 999 länsipään lähellä, jonka sama YK:n määrittelemä raja halkaisee, on usein Hezbollah-sissien kohteena.
- Golanilla ei kannata liikkua tieltä pois autioille niityille, vaikka niitä ei olisikaan merkitty miinakentiksi ja rajattu piikkilanka-aidalla.
- Länsirannan ja Gazan A- ja B-merkinnöillä varustetuilla palestiinalaisten itsehallintoalueilla liikkumiseen tarvitaan erikseen lupa, eikä vuokra-auton vakuutus ole niillä voimassa. Muuten normaali varovaisuus on paikallaan, esimerkiksi Jerusalemin vanhankaupungin kapeat kujat eivät ole turvallisia pimeään aikaan. Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset, sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä, tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä, kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ennen matkaa kulloiseenkin turvallisuustilanteeseen kannattaa tutustua paikallisten lehtien englanninkielisten Internet-painosten, kuten [http://www.jpost.com Jerusalem Postin] ja [http://www.haaretz.com Ha'aretzin], avulla.

Israelin pääministerit


- David Ben-Gurion 1. (1948-1953) ja 3. (1955-1963), Mapai
- Moshe Sharett 2. (1954-1955), Mapai
- Levi Eshkol 4. (1963-1969), Mapai/Työväenpuolue
- Golda Meir 5. (1969-1974), Työväenpuolue
- Jitzhak Rabin 6. (1974-1977), 11. (1992-1995) Työväenpuolue
- Menachem Begin 7. (1977-1983), Likud
- Jitzhak Shamir 8. (1983-1984) ja 10. (1986-1992), Likud
- Shimon Peres 9. (1984-1986) ja 12. (1995-1996), Työväenpuolue
- Benjamin Netanjahu 13. (1996-1999), Likud
- Ehud Barak 14. (1999-2000), Työväenpuolue
- Ariel Sharon 15. (2001-), Likud

Israelin presidentit


- Chaim Weizman (1949-1952)
- Jitzhak Ben-Zvi (1952-1963)
- Zalman Shazar (1963-1973)
- Efraim Katzir (1973-1978)
- Jitzhak Navon (1978-1983)
- Chaim Herzog (1983-1993)
- Ezer Weizman (1993-2000)
- Moshe Katsav (2000-2005)

Merkittävimmät luonnonvarat


- kupari
- fosfaatti
- bromi
- rikki
- asfaltti
- potaska

Merkittävimmät vientituotteet


- huipputeknologia (n. 50 % viennistä)
- koneet
- sitrushedelmät

Kirjallisuus


- Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi: Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. (Gaudeamus, 2002)
- Reime, Hannu: Israel/Palestiina. Kahden kansan luvattu maa. (Like, 2003)

Katso myös


- Gaza
- Juutalaisuus
- Palestiina Luokka:Israel ms:Israel zh-min-nan:Í-sek-lia̍t-kok ko:이스라엘 ja:イスラエル simple:Israel

1198

Tapahtumia


-

Syntyneitä


-

Kuolleita


- ko:1198년

Hengelliset ritarikunnat

Hengelliset ritarikunnat syntyivät keskiajalla, ristiretkien aikana. Hengelliset ritarikunnat vaalivat kristityn ritarin ihannetta, jossa yhdistyi sotilaallinen urheus ja hurskaus. Hengellisten ritarikuntien alkuperäisinä tehtävinä olivat taistelu vääräuskoisia vastaan, pyhän maan suojelu sekä pyhiinvaeltajien ja sairaiden hoito. Ristiretkien päätyttyä Lähi-Idässä toimineet hengelliset ritarikunnat siirtyivät Eurooppaan. Merkittävimpiä hengellisiä ritarikuntia olivat Temppeliherrain ritarikunta, Johanniittain ritarikunta ja Saksalainen ritarikunta sekä Baltian käännyttämiseksi perustettu Kalpaveljesten ritarikunta. Luokka:Hengelliset ritarikunnat

1200-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Tšingis-kaani luo mongolien suurvallan.
- Mongolit valloittavat Afganistanin.
- Suomeen syntyy ensimmäinen kaupunki, Turku
- Malin imperiumi perustetaan.
- Neljäs–kahdeksas ristiretki Islamia vastaan.
- Marco Polo matkustaa Kiinaan.
- Norjalaiset luovuttavat Mansaaren Skotlannille.
- Njálsin saaga kirjoitetaan

Merkittäviä henkilöitä


- Tšingis-kaani
- Albertus Magnus, saksalainen filosofi ja teologi
- Franciscus Assisilainen, Fransiskaanien perustaja
- Roger Bacon
- Johannes Bonaventura
- Petrus Peregrinus
- Robert Grosseteste
- Ranskan Ludvig IX, kuningas ja ristiretkeläinen
- Frederick II, Pyhä Rooman keisari
- Dante Alighieri
- Kublai-kaani, Yuan-dynastian perustaja Kiinassa.
- Aleksanteri Nevski, Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinas ko:13세기 ja:13世紀 simple:13th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 13

Transilvania

Transilvania (unkariksi Erdély, saksaksi Siebenbürgen) on historiallinen alue ja ruhtinaskunta, joka kattaa Romanian keski- ja länsiosat.

Maantiede ja väestö

Transilvanian erottavat eteläisestä Valakiasta Transilvanian alpit, idässä Moldaviasta ja Bukovinasta Karpaatit. Transilvania on 305–488 m korkeaa ylätasankoa, josta vedet virtaavat Tonavaan Mureş- ja Someşjokien kautta. Suurimpia kaupunkeja ovat Cluj-Napoca, Timişoara, Braşov, Oradea, Sibiu ja Târgu Mureş. Transilvania on Romanian kehittyneintä seutua, jossa on myös runsaita mineraalivaroja ja metsää. Transilvanian 7,3 miljoonan väestöstä pääosa on romanialaisia, unkarilaiset (1,4 milj.), romanit ja saksalaiset (200 000) ovat merkittäviä vähemmistöjä.

Historia

Transilvania oli aikoinaan Daakian keskus. Rooman keisari Trajanus valloitti Daakian vuosien 101–102 ja 105–107 sodissa. Aurelianus joutui kuitenkin vetäytymään 271 ja maakuntaa hallitsivat gootit, kunnes hunnit kukistivat heidät 376. Hunnien valta kesti Attilan kuolemaan (453) saakka. 900-luvulla madjaarit (unkarilaiset) valloittivat Transilvanian ylängön Árpádin johdolla. Kristinusko vakiintui 1000-luvulla Unkarin Tapani Pyhän johdolla. 1100- ja 1200-luvulla alueelle saapui saksikolonisteja. Saksalainen nimi Siebenbürgen tulee tämän ajan seitsemästä linnoitetusta kaupungista. 1200-luvulla Unkarin András II kutsui Saksalaisen ritarikunnan puolustamaan maata turkkilaisilta kumaaneilta, joita seurasivat mongolit 1241. Vuonna 1446 Hunyadi János sai paavillisen tunnustuksen Transilvanian ruhtinaaksi ansioistaan taistelussa osmaneja vastaan. Häviö Mohácsin taistelussa 1526 kuitenkin tiesi Transilvanian joutumista Unkarilta Osmanien valtakunnalle. 1571 valtaan noussut Báthoryn suku hallitsi Transilvaniaa Stefan Báthorystä (1571–1586) lähtien turkkilaisten alaisuudessa ruhtinaina. Unkarikin joutui pääosin turkkilaisten valloittamaksi ja jakautui turkkilaisten ja Itävallan Habsburgien hallitsemiin osiin. Turkkilaiset ja itävaltalaiset taistelivat puoli-itsenäisestä Transilvanista kahden vuosisadan ajan. 1600-luvun alussa Valakian Mikael Rohkea sai yhdistettyä kolme romanialaista ruhtinaskuntaa lyhyeksi aikaa ennen murhaansa elokuussa 1601. Transilvanian kulta-aika koitti Gábor Bethlenin (1613–1629) ja György I Rákóczyn (1630–1648) aikana. Bethlen soti keisaria vastaan kolmikymmenvuotisessa sodassa kolme kertaa ja kruunattiin Unkarin kuninkaaksi. Rákóczy sai pakotettua keisarin hyväksymään jälleen unkarilaisten protestanttiuden. Heidän hallituskautensa kehittivät myös koulutusta ja kulttuuria. Vuonna 1683 turkkilaiset lyötiin Wienin piirityksessä ja Transilvanian liitto Osmanien valtakunnan ja Ranskan kanssa osoittautui kohtalokkaaksi. Vuonna 1691 Transilvania liitettiin Itävallan kruununmaihin ja 1711 mennessä ruhtinaat korvattiin itävaltalaisilla kuvernööreillä. Transilvanian korotus 1765 suuriruhtinaskunnaksi oli vain muodollisuus. Vuonna 1848 Transilvanian unkarilaiset muodostivat liiton Unkarin kanssa ja lupasivat romanialaisille maaorjuuden lopettamisesta vastineeksi tuesta Itävaltaa vastaan. Romanialaiset ja saksit hylkäsivät tarjouksen ja taistelivat Unkarin armeijaa vastaan. Itävallan sotilashallinto 1849–1860 oli tuhoisa unkarilaisilla, mutta hyödytti romanialaisia talonpoikia. Kuitenkin vuonna 1867 tapahtuneessa Itävalta-Unkarin muodostamisessa Transilvania liitettiin Unkarin valtaan. Trianonin rauhansopimuksessa 1920 Romania sai Transilvanian. Elokuussa 1940 Hitler antoi Wienin välitystuomiossa Transilvanian pohjoisosan Unkarille, mutta 1947 se palautettiin Romanialle.

Katso myös


- Luettelo Transilvanian ruhtinaista Luokka:Romania ko:트란실바니아 ja:トランシルヴァニア

Preussi

Preussi (saksaksi Preußen, puolaksi Prusy, liettuaksi Prusai) oli Saksalaisen ritarikunnan 1200-luvulla ns. Riminin kultaisen bullan rohkaisemana valloittama alue, josta tuli Puolan alainen herttuakunta. Vuonna 1618 muodostettiin Brandenburg-Preussin kuningaskunta. Preussin kuningaskunta siitä tuli 1701. 1700-luvun lopulta lähtien suuresti laajentunut Preussi hallitsi Pohjois-Saksaa poliittisesti ja taloudellisesti, ja oli väkiluvultaan suurin alue. Saksan yhdistyttyä 1871 Preussi oli Saksan suurin ja vaikutusvaltaisin osavaltio. Toisen maailmansodan jälkeen Preussi jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja molempien Saksojen kesken.

Historia

Preussi on myös muinainen 1600-luvulla sukupuuttoon kuollut balttilainen kieli, jonka puhujia kutsutaan preusseiksi, ja joilta maan nimi saatiin. Heidät kukisti 1283 saksalainen ritarikunta, joka valloitti maan ja käännytti asukkaat kristinuskoon. Preussit hävitettiin osittain sukupuuttoon ja alueelle muutti saksalaisia uudisasukkaita. Länsi-Preussi joutui Puolalle vuonna 1466, Itä-Preussin ritarikunta sai pitää, mutta osana Puolaa. kieli Suurmestari Albrekt muutti alueensa protestanttiseksi Itä-Preussin herttuakunnaksi vuonna 1525. Vuonna 1618 Itä-Preussin peri Brandenburgin vaaliruhtinas Johann Sigismund Hohenzollern, jolloin Preussista tuli Brandenburg-Preussin kuningaskunta. Vuonna 1657 onnistui Fredrik Vilhelmin vapauttaa Itä-Preussi Puolan lääniherruudesta (lopullisesti 1660). Vuonna 1701 Brandenburgin vaaliruhtinas julistautui Preussin kuninkaaksi. kieli Preussin ensimmäisen kuninkaan Fredrik I:n seuraaja Fredrik Vilhelm I (hallitsi 1713–1740) pani kuntoon sotalaitoksen ja valtion raha-asiat ja valloitti Ruotsilta osan Etu-Pommeria. Fredrik II Suuren hallitusaikana (1740–1786) Preussi kohosi suurvallaksi. Itävallan perintösodassa se valloitti Sleesian ja puolustautui seitsenvuotisessa sodassa menestyksellisesti ylivoimaa vastaan. Puolan ensimmäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja samaten seuraavissa jaoissa Fredrik Vilhelm II:n aikana (1786-1797) laajoja alueita. Fredrik Vilhelm III (1797–1840) oltuaan ensin puolueeton julisti 1806 Ranskaa vastaan sodan, jossa Preussi kärsi Jenan ja Auerstädtin tappiot, ja Napoleon marssi Berliiniin. Tilsitin rauhassa 1807 Preussi luovutti Elben länsipuoliset alueet ja Puolalta sen toisessa 1793 ja kolmannessa 1795 jaossa hankkimat alueet. Tappion jälkeen sotalaitos uudistettiin, maaorjuus lakkautettiin ja kunnallinen itsehallinto perustettiin. Uudistustyö, jonka johdossa olivat von Stein, von Scharnhorst ja von Gneisenau, ja Fichten isänmaallinen herätystoiminta aiheuttivat Preussissa kansallisen innostuksen ja voimakkaan vapauden vaatimuksen, joka levisi koko Saksaan. Vuoden 1813 yleisessä aseisiin nousussa Napoleonia vastaan oli Preussilla ja sen Blücherin komentamalla armeijalla johtoasema. Wienin kongressin jälkeen Preussi kuului Pyhään Allianssiin. Fredrik Vilhelm IV:n aikana (1840–1861) helmikuun vallankumous aiheutti 1848 levottomuuksia Berliinissä. Vasta 1850 kuningas antoi Preussille perustuslain. Vilhelm I:n hallitsijakausi (hallitsi 1861–1888) alkoi vapaamielisenä hallitsijana, mutta joutui pian kiistaan valtiopäivien kanssa, jotka eivät myöntäneet varoja armeijan uudistamiseen. Kuningas otti pääministerikseen Otto von Bismarckin, joka ilman edustajakamarin suostumusta hankki varat mainittuun uudistukseen päämääränään Saksan yhdistäminen Preussin johdolla. Vuonna 1864 Preussi liittoutui Itävaltan kanssa Tanskaa vastaan, joka sodassa menetti Lauenburgin, Slesvigin ja Holsteinin. Saaliista syntyi voittajien kesken sota 1866. Itävallan oli Prahan rauhassa 1866 erottava Saksan liitosta ja suostuttava siihen, että Slesvig ja Holstein sekä Itävaltaa sodassa auttaneet Hannoverin kuningaskunta, Hessen-Kasselin vaaliruhtinaskunta, Nassau ja Frankfurt am Main liitettiin Preussiin. Frankfurt am Main Mainin pohjoispuoliset valtiot yhtyivät Preussin johtamaksi Pohjois-Saksan liitoksi, ja Preussi teki Etelä-Saksan valtioiden kanssa puolustus- ja hyökkäysliiton. Ranskan-Preussin sodassa 1870–1871 Etelä-Saksan valtiot yhtyivät Pohjois-Saksan kera Preussin johtamaksi Saksan valtakunnaksi. Preussin kuninkaasta Vilhelm I:stä tuli Saksan keisari. Preussilla oli Saksan keisarikunnassa muita osavaltioita korkeampi asema: hallitsija esiintyi arvonimellä "Saksan keisari ja Preussin kuningas", Saksan valtakunnankansleri oli säännönmukaisesti myös Preussin pääministeri ja valtakunnan hallinto hoidettiin Preussin ministeriöiden kautta. Vuoteen 1918 mennessä, jolloin Preussista tuli tasavalta, oli se verraten vanhoillisesti hallittu valtio. 1918 viimeinen Saksan keisari ja Preussin kuningas Vilhelm II luopui kruunusta ja Preussista tehtiin tasavalta. Kansallissosialistit saivat 1932 vallan Preussissa ja sen pääministeriksi nimitettiin Hermann Göring. Vuonna 1945 neuvostojoukot miehittivät koko Itä- ja Keski-Saksan (mukaan lukien Berliinin). Oder-Neisse-linjan itäpuolelle jääneet alueet, Sleesia, Pommeri, Itä-Brandenburg ja Itä-Preussi (lukuun ottamatta pohjoisinta osaa) jäivät Puolalle. Königsberg, nykyisin Kaliningrad, siirtyi Neuvostoliiton hallintaan ja nykyään alue on erillään emomaastaan Venäjästä. Arviolta kymmenen miljoonaa saksalaista pakeni tai karkoitettiin näiltä aluelta saksalaisten joukkomuuton aikana. Karkoitukset yhdessä Itä-Saksan kommunistien valtiollistamisen kanssa tuhosivat ylhäisön ja merkitsi Preussin loppua sosiaalisena ja poliittisena kokonaisuutena. Liittoutuneiden valvontakomissio lakkautti 1947 Preussin valtion ja pilkkoi sen alueen osavaltioiksi, yhtenä syynä se, että Preussi oli muodostunut saksalaisen militarismin symboliksi. Luokka:Keski-Euroopan historia Luokka:Euroopan entiset valtiot ja:プロイセン simple:Prussia

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia,