:: wikimiki.org ::

Saksan Keisarikunta

Saksan keisarikunta

Saksan keisarikunta (saksaksi Deutsches Reich) viittaa Saksan valtioon sen muodostuttua pienemmistä valtiokokonaisuuksista yhtenäiseksi kansallisvaltioksi 1871 tammikuussa ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta jonkun virallinen nimi oli myös Deutsches Reich.

Bismarck luo keisarikunnan

Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin luotsaama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:
- Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Saksa valloitti Slesvig-Holsteinin.
- 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, joka sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussiin, niiden liittoutuessa Itävalta-Preussi-sotaan Preussin (Bismarckin) puolelle.
- Ranskan-Preussin sota (1870-1871) sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I - Vilhelm kruunattiin ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa. Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) - parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman Bundesratin (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja siis veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä liittokanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Pikkuvaltiot säilyttivät hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen. Autoritaarisen Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä - hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte-Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shogunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä, ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan "kanslerin", joka oli vastuussa ainoastaan keisarille. Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta niissä väestön pääosa oli puolankielistä. Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää Saksalais-Roomalaista Valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia. Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), jolloin itäiset provinssit puolalaistuivat nopeasti - tämä prosessi oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä. Tätä puolalaistumisilmiötä Preussin keskushallinto pyrki patoamaan estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä eväämällä rakennusluvat puolalaisilta.

Konservatiivinen modernisaatio

Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia Toisen Valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi. Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, siten aiheuttaen brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen Saksassa ja Yhdysvalloissa sai ne nousemaan selvästi tasoihin vanhojen teollisuusmaiden Ranskan ja Ison-Britannian rinnalle, jopa ohikin. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla. Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin. Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen - Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.
- Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista, väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampf-ohjelman. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.
- Sosiaalinen reformi, sosiaaliturvauudistus - Hallitakseen työväenluokkaa ja heikentääkseen sosialismin houkutusta, Bismarck vastentahtoisesti rakensi jonkinasteista "hyvinvointivaltiota", jonka tarkoitus oli myös pönkittää työläisten saksalaista nationalismia. Sosiaaliturvajärjestelmä (1883 terveyspalvelut, 1884 tapaturmavakuutukset, 1889 invalidi- ja vanhuuseläkevakuutukset) oli siihen aikaan maailman kehittynein ja on joiltakin osin vielä voimassa nykypäivän Saksassakin.
- Kansallinen yhdentyminen - Bismarckin tavoitteisiin kuului myös Saksan valtioiden välillä vallitsevien suurimpien erojen tasoittaminen. Satoja vuosia puoli-itsenäisinä kehittyneet pikkuvaltiot poikkesivat toisistaan suuresti etenkin lainsäädännöllisesti. Erilaiset oikeusjärjestelmät, lait, oikeushistoria ja oikeusperinteet vaikeuttivat varsinkin kotimaan kauppaa. Saksan Liitto oli jo 1861 sopinut voimaan yleisen kauppalain, mutta muuten erot olivat vielä suuret. ---- Luokka:Saksan historia ko:독일제국 ja:ドイツ帝国

Saksan kieli

Saksan kieli on Euroopan unionin puhutuin kieli äidinkielisten puhujien määrällä mitattuna. 1800-luvun lopulta 1920-luvulle sitä käytettiin paljon kansainvälisessä tieteellisessä kanssakäymisessä. Saksa kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan läntiseen germaaniseen kieliryhmään. Saksaa puhuu maailmanlaajuisesti äidinkielenään yli 100 miljoonaa ihmistä, joista Saksassa asuu 82 miljoonaa. Saksa muistuttaa kieliopillisesti monella tapaa hollantia. Kielet ovat puhuttuina kuitenkin hyvin erilaisia.

Nykyinen levinneisyys

Saksa on virallinen pääkieli seuraavissa valtioissa:
- Saksa
- Itävalta
- Liechtenstein ja sitä käytetään virastokielenä muiden kielten rinnalla seuraavissa maissa:
- Belgia
- Luxemburg
- Sveitsi
- Italia (alueellisesti Etelä-Tirolissa) Sekä lyhytaikaisesti
- Namibiassa 1984-1990 Monissa Itä-Euroopan maissa on saksaa puhuvia vähemmistöjä. Lisäksi siirtolaisuuden myötä esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa on merkittäviä saksankielisiä vähemmistöjä. Saksankielisiä alueita oli Euroopassa enemmänkin ennen toista maailmansotaa, mutta Saksan hävittyä sodan sen piti luovuttaa laajoja maaalueita mm. Puolalle, josta saksalaiset häädettiin kovakouraisesti ns. tynkä-Saksaan.

Kielioppi

Substantiivit

Saksan kielessä substantiiveilla on kolme sukua. Ne ovat maskuliini, feminiini ja neutri. Jos kyseessä on yhdyssana, suku määräytyy viimeisen osan perusteella. Substantiiveilla on sekä määräinen että epämääräinen muoto. Kun kyseessä on määräinen muoto, artikkeli on feminiinissä die, neutrissa das ja maskuliinissa der. Kun kyseessä on epämääräinen muoto, artikkeli on maskuliinissa ja neutrissa ein ja feminiinissä eine. Lisäksi artikkelit taipuvat sanan sijan mukaisesti.

Adjektiivit

Saksan kielessä adjektiivista muodostetaan komparatiivi lisäämällä sanan perään pääte -er. Vertailusana on als. Superlatiivi muodostetaan lisäämällä adjektiivin eteen määräinen artikkeli ja loppuun pääte -ste.

Verbit

Verbejä voi taivuttaa kuudessa persoonassa sekä kuudessa aikamuodossa. Saksan kielessä imperfektiä käytetään yleensä vain kirjakielessä; puhekielessä imperfekti korvataan usein perfektillä.

Lauseiden sanajärjestys

Päälauseissa sanajärjestys on melko vapaa. Lauseen alkaessa objektilla predikaatti tulee aina ennen subjektia.

Murteet

Käytännön puhekielessä on Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueilla hyvin suuria murteellisia eroja. Näitä eri kielimuotoja pidetään kuitenkin samana kielenä, jolla on yhteinen Martin Lutherin luoma kirjoitetun kielen normi ja kielioppi, joka perustuu itäisen keskisaksan murteeseen. Ensimmäisinä pyrkimyksinä yhteisen normiston luomiseksi pidetään kuitenkin jo 1200-luvun hovirunoilijoiden toimintaa; Lutherin merkitystä yhteisen kirjakielen luojana onkin pitkään ylikorostettu. Eri murteet eivät välttämättä ole keskenään ymmärrettäviä.

Ääntäminen

Saksan standardikielen ääntämisen mallina pidetään yleisesti pohjoissaksalaista puhetapaa. Siellä paikallinen kielimuoto, alasaksa, eroaa niin suuresti reformaation aikaan luodusta kirjakielestä, ettei se pääse vaikuttamaan standardikielen ääntämykseen, joka näin mukailee melko tarkasti kirjoitettua kieltä.

Painotus

Sanojen paino on yleensä ensimmäisellä tavulla. Poikkeuksia ovat mm. painottomat etuliitteet ja jotkin vierasperäiset sanat, jolloin lainasanan mukana on omaksuttu myös sen painotus. Yhdyssanoissa aksentti on ensimmäisellä sanalla.

Intonaatio

Lauseen intonaatio vaihtelee lausetyypin mukaan. Laskeva intonaatio on toteamuslauseissa merkkinä lauseen lopusta. Joskus se esiintyy myös kysymyssanalla alkavissa kysymyslauseissa. Ilman kysymyssanaa muodostettavissa kysymyslauseissa on nouseva intonaatio. Tasainen intonaatio esiintyy ennen taukoa, esim. pää- ja sivulauseen välissä.

Vokaalijärjestelmä

Saksassa on yhteensä 15 vokaalifoneemia, joita kirjoituksessa vastaavat grafeemit a, e, i, o, u, ä, ö ja ü sekä y, jota käytetään myös konsonanttina. Vokaalin pituudella on saksan kielessä distinktiivinen funktio, joka tarkoittaa että saksassa on sanoja, jotka ääntämyksellisesti eroavat toisistaan ainostaan vokaalin pituuden perusteella (esim. Hölle ja Höhle). Kaikista paitsi pitkästä vokaalista [eː] on siis olemassa kaksi varianttia, lyhyt ja pitkä. Saksan vokaalit ovat [aː] : [a]; [iː] : [ɪ]; [oː] : [ɒ]; [uː] : [ʊ]; [ ɛː] : [ ɛ]; [øː] : [œ]; [yː] : [ʏ] ja [eː]. Pitkän vokaalin voi yleensä tunnistaa kirjoitusasun perusteella. Sitä merkitsemään käytetään mm. tuplavokaalia ("Tee"), vokaali+h -yhdistelmää ("Zahl" huom! 'h' ei siis äänny!)) tai merkittäessä vokaalia [eː], yhdistelmällä ie/ ieh ( "Liebe"/ "ziehen"). Samoin avotavuissa esiintyvät vokaalit ovat pitkiä. Kirjoituksessa lyhyttä vokaalia seuraavat kaksi samaa kirjainta (esim. "Ratte", "Sonne") kertovat niitä edeltävän vokaalin olevan lyhyt. Myös umpitavuissa vokaalit ovat tiettyjä poikkeusia lukuun ottamatta lyhyitä.

Kirjoitusasu

Saksaa kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla. Saksan kielen erikoislaatuisuuksia on mm. se, että kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Tällä hetkellä oikeinkirjoitusta määrittää vuoden 1996 oikeinkirjoitusreformi, jonka käyttöönotto on herättänyt varsinkin konservatiivien keskuudessa vastarintaa.

Aiheesta muualla

1996]
- Saksan kielikurssi (Real audio streaming)
- [http://www.canoo.net/index_en.html Saksan kielen sanakirjoja ja kielioppi] Luokka:Belgian kielet Luokka:Saksan kielet Luokka:Itävallan kielet Luokka:Sveitsin kielet Luokka:Italian kielet Luokka:Luxemburgin kielet Luokka:Liechtensteinin kielet Luokka:Liechtensteinin kielet Luokka:Yhdysvaltain kielet Luokka:Kanadan kielet Luokka:Brasilian kielet Luokka:Argentiinan kielet Luokka:Venäjän kielet als:Deutsche Sprache ms:Bahasa Jerman ko:독일어 ja:ドイツ語 simple:German language th:ภาษาเยอรมัน

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen

- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

Weimarin tasavalta

hyperinflaation aikana.]] Weimarin tasavalta on sen Saksan tasavallan nimitys, jonka perustuslaki oli voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1933. Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.

Tasavallan alku 1918—1919

Vuodesta 1916 Saksaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Uusi valtakunnankansleri (Reichskanzler) prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille. Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja. Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan valtamerilaivaston (Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 Venäjän vallankumouksen neuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki. Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta. Saksan työväenliike oli siihen aikaan jakautunut kahtia, joista toinen puoli, USDP (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Sosialistit kuitenkin kaikki vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan mm. Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi. Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto Rat der Volksbeauftragten, johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu. Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa'asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue (Kommunististische Partei Deutschland) muodostettiin joukosta vasemmistoryhmiä, mukaan lukien spartakistit. Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä perustaa proletariaatin diktatuuri. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä. Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla. Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan. Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa liittoutuneiden kanssa solmittu Versaillesin rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös totuudenvastaisesti tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä "häpeärauhasta". Tasavallan ensimmäinen presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.

Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919—1923

Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa kommunistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta – Dolchstoßlegende – jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla. 13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden totaalisesti ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta. Tarkemmin artikkelissa Kapp Putsch. Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa. Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, haltuunottaen alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. 1923 tammikuussa kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mikä johti Saksan talouden kärsimiseen ja maan oli turvauduttava tuontiin. Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. 1. joulukuuta toteutettiin valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin. Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle. Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupakaappaus. 1920 saksalaisten työläisten puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921 ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Mein Kampf kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla toteutuivat. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.

Weimarin kulta-aika 1923–1929

Gustav Stresemann toimi liittokanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923—1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui. Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja. Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta. Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.

Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929—1933

Neuvostoliiton Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. 29. maaliskuuta 1930 Hindenburg nimitti talousasiantuntija Heinrich Brüningin valtakunnankanslerin seuraajaksi kenraali Kurt von Schleicherin lobattua asiaa kuukausia. Uuden hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan. Valtakunnanpresidentille oli annettu ylimääräisiä hätätilavaltuutuksia perustuslaissa, koska hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä. Kun epäsuosittu lakiehdotus valtion talouden tasapainottamiseksi ei ollut saanut valtiopäivillä kannatusta, Hindenburg otti käyttöön nämä hätätilaoikeudet. 18. heinäkuuta 1930 ehdotus hylättiin jälleen pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hylkäämisen jälkeen Brüning esitti valtiopäiville presidentin päätöksen hajottaa valtiopäivät. Seuraavissa valtiopäivävaaleissa 14. syyskuuta poliittinen muutos oli luettavissa tuloksesta. 18,3 % äänistä meni kansallissosialisteille, viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia. Valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio ja kansallissosialistien kannattajat ryhtyivät vaatimaan valtaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. 1930 Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa. Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä, käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan Suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään ennen kuin talous taas kääntyisi nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, joka tarkoitti enemmän menoja työssä olijoille ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan. Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion. 30. toukokuuta 1932 Brüning erosi virastaan menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä. Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla. Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, josta Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tuloksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit. 6. marraskuuta 1932 järjestetyt vaalit antoivat kansallissosialisteille 33,0 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan ja häntä seurasi valtakunnankansleriksi kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring), von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Kun tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille, hän nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi. Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hitler käytti myös tilannetta hyväkseen julistamalla maan hätätilaan ja taivuttamalla presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Entisestä perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Hindenburgin kuoltua 2. elokuuta 1934 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat ja asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi.

Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui?

Weimarin tasavallan romahtamisen syyt ja Saksan päätyminen kansallissosialistiseen hallintoon herättää yhä keskustelua historioitsijoiden piirissä. Lopultakin, Hitler sai asemansa laillista, parlamentaarista tietä ja NSDAP nautti suurta kannatusta valtiopäivävaaleissa, vaikkei saanutkaan enemmistöä vapaissa vaaleissa. Selitysmalleja on tarjottu useita, mutta etenkin kylmän sodan aikana keskustelua hämärsi subjektiivisuus, kun prosessia katsottiin subjektiivisesta viitekehyksestä perustelemassa ja oikeuttamassa tiettyä ideologiaa. Lisäksi on täysin retrospektiivistä sanoa, että kansallissosialismin kausi olisi voitu välttää, mikäli tietty päätös olisi tehty tai jokin toinen olisi jätetty tekemättä. Sillä tavalla päädytään spekulaatioihin, jotka ovat kenties itsessään mielenkiintoisia, mutta eivät historiallisesti kovinkaan olennaisia. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei natsismin nousuun ole yksittäistä selittävää syytä, vaan on tyydyttävä yhdistelemään erilaisia selitysmalleja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Alla on listattu kolme keskeisintä - taloudelliset, institutionaaliset ja henkilösidonnaiset.

Taloudelliset ongelmat

Weimarin tasavalta kärsi taloudellisista vaikeuksista, joiden kaltaisia on tuskin koskaan kohdattu missään länsimaisessa demokratiassa. Hyperinflaatio, massatyöttömyys ja elintason lasku suhteessa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin oloihin olivat tärkeimpiä näistä. 1930-luvun suuri lama kytkettiin tasavaltaan sen vastustajien kommenteissa. Sekä oikealla että vasemmalla oli puolueita, jotka tekivät valtiopäivätyöskentelyn mahdottomaksi antiparlamentaarisella linjallaan. Tässä kontekstissa Versaillesin rauhansopimusta pidettiin Saksan kansaa rankaisevana ja alentavana, joka pakotti heidät luopumaan rikkaista alueista ja maksamaan mittavia sotakorvauksia. Nämä korvaukset eivät ainoastaan vahingoittaneet maan taloutta, vaan aiheuttivat kansan keskuudessa syvää vihaa ja halveksuntaa. Marxilaiset historiantutkijat ovat usein korostaneet suuryritysten roolia Hitlerin valtaannousussa. Tämä argumentaatio ainakin toimi kätevänä syynä sosialististen hallintojen suurissa kansallistamistoimenpiteissä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueella. Nykyään historioitsijat yleensä ovat sitä mieltä, että teollisuusjohtajat identifioivat tasavallan sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa, olihan se saanut alkunsa juuri näiden toimesta sodan jälkeen. Mutta vaikka jotkin teollisuusjohtajat varmasti näkivät Hitlerin keinona poistaa nämä esteet, oli Weimarin tasavalta epävakaa jo ennen kuin eräät teollisuusjohtajat siirtyivät tukemaan Hitleriä. Nekin, jotka häntä tukivat, eivät pitäneet Hitleriä kuin tilapäisenä ratkaisuna tasavallan kukistamisessa. Lisäksi suuryritysten tuki tuskin voi selittää kansallissosialistien saamaa suurta kansansuosiota kaikissa yhteiskuntakerroksissa.

Institutionaaliset ongelmat

1919 perustuslaissa oli ratkaisevia heikkouksia, jotka tekivät diktatuurin perustamisen aivan liian helpoksi. Voidaan tietenkin kiistellä olisiko toisenlainen perustuslaki estänyt kansallissosialistien valtaannousua, mutta joka tapauksessa 1949 perustuslaki otti huomioon Weimarin tasavallan perustuslailliset heikkoudet.
- Valtakunnanpresidentin virka nähtiin useasti entistä monarkkia korvanneena virkana ja virassa oli monia vanhoja piirteitä autoritaarisesta hallinnosta. Näkyvintä tämä oli perustuslain 48. artiklassa, joka antoi presidentille oikeuden tehdä mitä tahansa, jos yleinen järjestys ja turvallisuus oli vaarassa tai häiriintyi. Vaikka tämä oli suunniteltu vain hätätapauksia varten, sitä käytettiin monta kertaa jo ennen vuotta 1933. Se myös helpotti vallanoton legitimointia, kun sitä sovellettiin esimerkiksi valtiopäivätalon palon takia säädetyssä määräyksessä.
- Lähes puhtaan suhteellisen vaalitavan käyttö tarkoitti, että hyvin pienellä kannatusluvulla puolue sai pääsyn valtiopäiville. Tämä johti suureen pienten puolueiden määrään, joista monet edustivat äärisuuntauksia ja mahdollistivat täten ääriryhmien antiparlamentaarisen toiminnan järjestelmän sisältä.
- Valtiopäivät kykeni poistamaan valtakunnankanslerin virastaan, vaikka se olisikin ollut kykenemätön päättämään seuraajasta. Tämä ”tuhoisa” epäluottamuslause johti useisiin perättäisiin ja lyhytaikaisiin valtakunnankanslereihin ja lisäsi poliittista epävakautta tasavallassa. Vuoden 1949 perustuslaissa tämä on estetty tekemällä erottamisen mahdolliseksi ainoastaan jos seuraajaehdokas valitaan samalla.
- Perustuslaki määräsi, että presidentin kuollessa tai erotessa valtakunnankansleri saisi viran väliaikaisesti ennen vaaleja. Tämä mahdollisti Hitlerin virkojen yhdistämisen Hindenburgin kuoleman jälkeen. Toisaalta tässä vaiheessa kansallissosialismi ja diktatuuri oli jo vahvasti vallassa.

Henkilösidonnaiset syyt

Jotkin historiantutkijat keskittyvät analyysissään yksilöihin ja heidän päätöksiinsä. Tämä on sinänsä problemaattista, koska se johtaa nopeasti olemassa olleiden vaihtoehtojen spekulointiin. Ensinnäkin Brüningin talouspolitiikka vuosina 1930—1933 on ollut keskustelun aiheena. Lienee selvää, että se assosioi tasavallan sosiaalimenojen leikkausten ja vapaan talouden kanssa. On eri asia oliko tälle politiikalle varsinaisesti vaihtoehtoja Suuren Laman aikaan. Toinen aihe on Paul von Hindenburg, josta tuli presidentti 1925. Hän edusti eittämättä vanhaa, autoritaarista vuoden 1871 Saksan keisarikuntaa, eikä ollut varsinaisesti vuoden 1919 tasavallan demokratian kannattaja. Lisäksi viimeisinä vuosina hänen tiedetään olleen 80 vuoden iässään seniili. Hän ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti. Voidaan spekuloida olisiko joku toinen presidentti vahvalla demokraattisella motivaatiolla toimien sallinut parlamentin jatkuvan kiertämisen 48. artiklan nojalla tai allekirjoittanut Valtiopäivätalon palon takia tehtyä määräystä? Lisäksi Hindenburg mietti ainoastaan puolitoista päivää ennen Hitlerin nimittämistä valtakunnankansleriksi. Jotkut argumentoivat, että mikäli Hitleriä ei olisi nimitetty virkaan, kansallissosialistien kansansuosio olisi laskenut huomattavasti.

Katso myös

- Weimarin tasavallan sanasto Luokka:Saksan historia ko:바이마르 공화국 ja:ヴァイマル共和政

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

1848

Tapahtumia

- Euroopan hullu vuosi
- Helmikuun vallankumous Ranskassa
- 21. Helmikuuta - Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisevat kommunistisen manifestin.
- Maaorjuus lakkautetaan Itävalta-Unkarissa.
- Meksiko luovuttaa Yhdysvalloille luoteisosiaan, mm. Kalifornian.
- Nälänhätä, monet kuolevat nälkään.

Syntyneitä

- 7. kesäkuuta - Paul Gauguin, taidemaalari

Kuolleita

- 8. huhtikuuta - Gaetano Donizetti, italialainen säveltäjä Luokka:1800-luku ko:1848년 simple:1848

Liberalismi

Liberalismi on 1700-luvun valistusaatteesta lähtöisin oleva poliittinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismissa on kaksi pääasiallista painotusta:
- Sosiaaliliberalismin mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
- Markkinaliberalismi kannattaa markkinoiden täydellistä vapauttamista ja tunnustaa vain negatiiviset vapaudet eli vapauden pakkovallasta ja väkivallasta. Markkinaliberalismin teesit kuuluvat myös libertarismiin, jota on kuvailtu radikaaliksi markkinaliberalismiksi tai markkinaliberalismin synonyymiksi.

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Anglosaksisessa keskustelussa, kuten Amerikassa, sana "liberalism" yhdistetään useimmiten sosiaaliliberalismiin ja näitä liberalisteja pidetään jopa usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Markkinoiden avoimuutta painottava suuntaus suljetaan tällöin useimmiten libertarismi-käsitteen alle. Suomessa sana "liberalismi" viittaa usein nimenomaan markkinaliberalismiin.

Liberalismin suppeus

Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.

Liberalismin suhde valtioon

Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta. Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon hyvinvointivaltiot sekaantuvat.

Liberalismin suhde demokratiaan

Monet liberaalit suhtautuvat kriittisesti demokratiaan, koska näkevät sen uhkaavan yksilönvapautta. Demokraattisestikin tehty päätös on epäliberaali, jos se rajoittaa sitä yksilön päätösvaltaa omista asioistaan, joka hänelle liberalismin mukaan kuuluu. Liberalismin mukaan demokratian ei tule sallia loukkaavan yksilönvapautta ainakaan kovin paljon. Liberalismi ei kuitenkaan yleisimmässä mielessä ota kantaa demokratiaan, vaan suhtautuu kaikkiin valtiomuotoihin samalla tavalla eli vaatien yksilönvapautta.

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Katso Uusliberalismi

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu. Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Sen sijaan hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota. Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick kirjassaan Anarchy, State and Utopia otti kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen. Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä. Tämä ei kuitenkaan koskenut köyhäinhoitoa, joten valtio pysyi pakottamaan paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet huolehtimaan heikompiosaisista.

Tunnettuja liberaaleja

- Lordi Acton
- Juan Bautista Alberdi
- Frédéric Bastiat
- Jeremy Bentham
- Isaiah Berlin
- John Bright
- James Buchanan
- Eugen von Böhm-Bawerk
- Camillo Cavour
- Anders Chydenius
- Richard Cobden
- Markiisi Condorcet
- Benjamin Constant
- Luigi Einaudi
- Milton Friedman
- Peter Forsskål
- Friedrich von Hayek
- Henry Hazlitt
- Patrick Henry
- John Hospers
- Wilhelm von Humboldt
- David Hume
- Francis Hutcheson
- Thomas Jefferson
- Immanuel Kant
- John Locke
- James Madison
- Bernard de Mandeville
- Harriet Martineau
- Giuseppe Mazzini
- Leo Mechelin
- Carl Menger
- James Mill
- John Stuart Mill
- Ludwig von Mises
- Charles de Montesquieu
- Robert Nozick
- José Ortega y Gasset
- Thomas Paine
- Karl Popper
- Richard Price
- Joseph Priestley
- Leonard Read
- David Ricardo
- Eugen Richter
- Risto Ryti
- Wilhelm Röpke
- Jean-Baptiste Say
- Adam Smith
- Herbert Spencer
- Anne Louise Germaine de Staël
- K. J. Ståhlberg
- William Graham Sumner
- Johan Rudolf Thorbecke
- Alexis de Tocqueville
- Voltaire, Jean-Marie Arouet
- Friedrich von Weiser

Linkkejä

- Nolanin kartta - testistruktuuri, jolla määrittyy henkilön poliittisen näkemyksen kaukaisuus klassiseen liberalismiin nähden
- [http://www.liberaalinuoret.fi/tekstit/liberalismi.shtml] Johdatus liberalismiin
- [http://www.mises.org/liberal/isec1.asp] Ludwig von Misesin Liberalism-kirja Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:自由主義 simple:Liberalism

Preussi

Preussi (saksaksi Preußen, puolaksi Prusy, liettuaksi Prusai) oli Saksalaisen ritarikunnan 1200-luvulla ns. Riminin kultaisen bullan rohkaisemana valloittama alue, josta tuli Puolan alainen herttuakunta. Vuonna 1618 muodostettiin Brandenburg-Preussin kuningaskunta. Preussin kuningaskunta siitä tuli 1701. 1700-luvun lopulta lähtien suuresti laajentunut Preussi hallitsi Pohjois-Saksaa poliittisesti ja taloudellisesti, ja oli väkiluvultaan suurin alue. Saksan yhdistyttyä 1871 Preussi oli Saksan suurin ja vaikutusvaltaisin osavaltio. Toisen maailmansodan jälkeen Preussi jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja molempien Saksojen kesken.

Historia

Preussi on myös muinainen 1600-luvulla sukupuuttoon kuollut balttilainen kieli, jonka puhujia kutsutaan preusseiksi, ja joilta maan nimi saatiin. Heidät kukisti 1283 saksalainen ritarikunta, joka valloitti maan ja käännytti asukkaat kristinuskoon. Preussit hävitettiin osittain sukupuuttoon ja alueelle muutti saksalaisia uudisasukkaita. Länsi-Preussi joutui Puolalle vuonna 1466, Itä-Preussin ritarikunta sai pitää, mutta osana Puolaa. kieli Suurmestari Albrekt muutti alueensa protestanttiseksi Itä-Preussin herttuakunnaksi vuonna 1525. Vuonna 1618 Itä-Preussin peri Brandenburgin vaaliruhtinas Johann Sigismund Hohenzollern, jolloin Preussista tuli Brandenburg-Preussin kuningaskunta. Vuonna 1657 onnistui Fredrik Vilhelmin vapauttaa Itä-Preussi Puolan lääniherruudesta (lopullisesti 1660). Vuonna 1701 Brandenburgin vaaliruhtinas julistautui Preussin kuninkaaksi. kieli Preussin ensimmäisen kuninkaan Fredrik I:n seuraaja Fredrik Vilhelm I (hallitsi 1713–1740) pani kuntoon sotalaitoksen ja valtion raha-asiat ja valloitti Ruotsilta osan Etu-Pommeria. Fredrik II Suuren hallitusaikana (1740–1786) Preussi kohosi suurvallaksi. Itävallan perintösodassa se valloitti Sleesian ja puolustautui seitsenvuotisessa sodassa menestyksellisesti ylivoimaa vastaan. Puolan ensimmäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja samaten seuraavissa jaoissa Fredrik Vilhelm II:n aikana (1786-1797) laajoja alueita. Fredrik Vilhelm III (1797–1840) oltuaan ensin puolueeton julisti 1806 Ranskaa vastaan sodan, jossa Preussi kärsi Jenan ja Auerstädtin tappiot, ja Napoleon marssi Berliiniin. Tilsitin rauhassa 1807 Preussi luovutti Elben länsipuoliset alueet ja Puolalta sen toisessa 1793 ja kolmannessa 1795 jaossa hankkimat alueet. Tappion jälkeen sotalaitos uudistettiin, maaorjuus lakkautettiin ja kunnallinen itsehallinto perustettiin. Uudistustyö, jonka johdossa olivat von Stein, von Scharnhorst ja von Gneisenau, ja Fichten isänmaallinen herätystoiminta aiheuttivat Preussissa kansallisen innostuksen ja voimakkaan vapauden vaatimuksen, joka levisi koko Saksaan. Vuoden 1813 yleisessä aseisiin nousussa Napoleonia vastaan oli Preussilla ja sen Blücherin komentamalla armeijalla johtoasema. Wienin kongressin jälkeen Preussi kuului Pyhään Allianssiin. Fredrik Vilhelm IV:n aikana (1840–1861) helmikuun vallankumous aiheutti 1848 levottomuuksia Berliinissä. Vasta 1850 kuningas antoi Preussille perustuslain. Vilhelm I:n hallitsijakausi (hallitsi 1861–1888) alkoi vapaamielisenä hallitsijana, mutta joutui pian kiistaan valtiopäivien kanssa, jotka eivät myöntäneet varoja armeijan uudistamiseen. Kuningas otti pääministerikseen Otto von Bismarckin, joka ilman edustajakamarin suostumusta hankki varat mainittuun uudistukseen päämääränään Saksan yhdistäminen Preussin johdolla. Vuonna 1864 Preussi liittoutui Itävaltan kanssa Tanskaa vastaan, joka sodassa menetti Lauenburgin, Slesvigin ja Holsteinin. Saaliista syntyi voittajien kesken sota 1866. Itävallan oli Prahan rauhassa 1866 erottava Saksan liitosta ja suostuttava siihen, että Slesvig ja Holstein sekä Itävaltaa sodassa auttaneet Hannoverin kuningaskunta, Hessen-Kasselin vaaliruhtinaskunta, Nassau ja Frankfurt am Main liitettiin Preussiin. Frankfurt am Main Mainin pohjoispuoliset valtiot yhtyivät Preussin johtamaksi Pohjois-Saksan liitoksi, ja Preussi teki Etelä-Saksan valtioiden kanssa puolustus- ja hyökkäysliiton. Ranskan-Preussin sodassa 1870–1871 Etelä-Saksan valtiot yhtyivät Pohjois-Saksan kera Preussin johtamaksi Saksan valtakunnaksi. Preussin kuninkaasta Vilhelm I:stä tuli Saksan keisari. Preussilla oli Saksan keisarikunnassa muita osavaltioita korkeampi asema: hallitsija esiintyi arvonimellä "Saksan keisari ja Preussin kuningas", Saksan valtakunnankansleri oli säännönmukaisesti myös Preussin pääministeri ja valtakunnan hallinto hoidettiin Preussin ministeriöiden kautta. Vuoteen 1918 mennessä, jolloin Preussista tuli tasavalta, oli se verraten vanhoillisesti hallittu valtio. 1918 viimeinen Saksan keisari ja Preussin kuningas Vilhelm II luopui kruunusta ja Preussista tehtiin tasavalta. Kansallissosialistit saivat 1932 vallan Preussissa ja sen pääministeriksi nimitettiin Hermann Göring. Vuonna 1945 neuvostojoukot miehittivät koko Itä- ja Keski-Saksan (mukaan lukien Berliinin). Oder-Neisse-linjan itäpuolelle jääneet alueet, Sleesia, Pommeri, Itä-Brandenburg ja Itä-Preussi (lukuun ottamatta pohjoisinta osaa) jäivät Puolalle. Königsberg, nykyisin Kaliningrad, siirtyi Neuvostoliiton hallintaan ja nykyään alue on erillään emomaastaan Venäjästä. Arviolta kymmenen miljoonaa saksalaista pakeni tai karkoitettiin näiltä aluelta saksalaisten joukkomuuton aikana. Karkoitukset yhdessä Itä-Saksan kommunistien valtiollistamisen kanssa tuhosivat ylhäisön ja merkitsi Preussin loppua sosiaalisena ja poliittisena kokonaisuutena. Liittoutuneiden valvontakomissio lakkautti 1947 Preussin valtion ja pilkkoi sen alueen osavaltioiksi, yhtenä syynä se, että Preussi oli muodostunut saksalaisen militarismin symboliksi. Luokka:Keski-Euroopan historia Luokka:Euroopan entiset valtiot ja:プロイセン simple:Prussia

Konservatiivi

Konservatismi on poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevan arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän. Varsinaisesti konservatismi tarkoittaa kuitenkin alempana selostettua poliittista aatetta. Konservatismin asenteelliset juuret ovat kaukana historiassa. Poliittisena aatteena konservatismi alkoi esiintyä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Konservatismi syntyi Euroopassa vastavaikutuksena valistusajattelulle sekä vallankumouksellisille virtauksille. Konservatismi oli vastavaikutusta rationalismille (varsinkin uudella ajalla länsimaissa nousseelle järkeä korostavalle vapaudesta ja samanarvoisuudesta sekä valtiollisten oikeuksien laajennukselle. Sana konservatismi johtuu luultavasti ranskalaisen Le Conservateur- lehden nimestä. (Latinankielen conservare = säilyttää.) 1700-luvun lopulla aatelisto, papisto ja virkamiehistö eivät pitäneet vallankumouksellisen keskiluokan pyrkimyksistä. Asenteilleen hallitsevat ryhmät kehittivät teoreettisen perustelun. Ote norfolkilaisen kirkkoherra Woodforden päiväkirjasta (tammikuun 26. pivä 1793) "Nautin aamiaisen, päivällisen jne. jälleen kotona. Päivälliseksi tänään siansylttyä, vasikanmunuaisia ja sydäntä paahdettuna. Bidewellin väki toi sanomalehtemme Norwichista. Ranskan kuninkaan Ludwig XVI:n julmat ja verenhimoiset alamaiset ovat epäinhimillisesti ja epäoikeudenmukaisesti mestanneet hänet viime maanantaina. Pelkäänpä, että Ranskan näytettyä esimerkkiä kauheat ajat ovat edessä kaikkialla Euroopassa." Konservatismi arvosteli valistusajattelun ja liberalismin oppia ihmisjärjen kyvykkyydestä selvittää todellisuuden arvoitukset. Tilalle konservatismi asetti uskonnollisen lähestymistavan. Lisäksi konservatismi korosti perinteiden merkitystä. Tulevaisuuteen suhtauduttiin toiveikkaasti, mutta perustana eivät olleet ihmisen kyvyt vaan Jumalan maailmansuunnitelman asteittainen toteutuminen. Moraalinormit johdettiin lähinnä kristinuskosta. Konservatiivit vertaavat usein yhteiskuntaa ihmisruumiiseen, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Samoin kuin ihmisruumissa yhteiskunnassa jokainen hakeutuu omalle paikalleen. Konservatiiveille yhteiskunta on valtion (pään) ohjaama elimistö. Ajattelu on toinen kuin liberalisteilla, jotka vastustavat valtion puuttumista yksilöiden ja yritysten asioihin. Konservatiivit korostavat erityisesti kansallista ja valtiollista yhteyttä. Valtion lujuutta ja puolustustahtoa korostetaan. Suomessa konservatiivista ajattelua on edustanut muun muassa Kansallinen Kokoomus. Kokoomuksen perustavan kokouksen pöytäkirjassa 9.12.1918 sanotaan mm.: "11...vaatiessaan lujaa valtiovaltaa kokoomus on sitä mieltä, että tämä on mahdollista vain kansanvaltaiselta pohjalta siinä vakavassa ja terveessä merkityksessä, että valtiovalta ei milloinkaan saa olla esteenä, kun kansantahto, joka on tullut ilmi pysyväisenä suunnitelmanmukaisena kansantahtona, on toteutuva." Kokoomuksen puolueohjelmassa vuodelta 1936 sanottiin muun muassa: "..isiltä perityille pohjoismaisille katsomuksille sekä valtiolliselle vapaudelle vieraat fasistiset pyrkimykset on torjuttava." Konservatiivit ovat kannattaneet yksityisomistukseen perustuvaa markkinataloutta. Yksityisomistus kuuluu konservatiiviseen arvoperinteeseen. Konservatiivit sanovat, että kansalaiset omistusviettinsä mukaisesti keräävät pääomaa mieluummin itselleen kuin yhteisölle. Konservativismin mukaan yhteisomistus hävittää varallisuuden moraalisen arvon. Tässä suhteessa konservatiivit ovat samoilla linjoilla liberalistien kanssa. Kokoomuslainen Juho Kusti Paasikivi sanoi vuonna 1936 muun muassa: "Me emme kannata nykyistä talousjärjestelmää sen vuoksi, että se muka edistää varallisuuden kerääntymistä harvojen yksityisten haltuun, samalla kun kansan suurten joukkojen elintaso jäisi alhaiseksi ja heidän elämäänsä aina tulisi painamaan köyhyyden raskas taakka. Jokaisen taloudellisen järjestelmän tarkoituksenmukaisuutta on arvosteltava sen mukaan, missä määrässä se kykenee tyydyttämään kansan kaikkien kerrosten tarpeita. Historia ja kokemus on osoittanut, että laajojen kansankerrosten tila juuri nykyisen järjestelmän aikana on kohonnut niin suuresti, ettei taloushistoria sellaista tunne." Konservatiivien historiankäsityksestä seuraa kunnioittava suhtautuminen perinteisiin. Konservatismin teoreetikko Edmund Burke (1729-1797) sanoi perinteen olevan ohje, jonka mukaan yhteiskunta oli järjestettävä. Jokaiselle kansalle oli kehittynyt historian kuluessa juuri sille sopiva yhteiskuntajärjestelmä, joka merkitsi menneiden sukupolvien kokemuksen summaa. Burke yhdisti perinteet kansan yhteisen hengen tuotteeksi, jota on kunnioitettava kuin uskontoa. Burken mielestä jokainen äkillinen hyppäys yhteiskunnan kehityksessä rikkoo asteittaisen perinnesidonnaisen kehityksen. Tästä syystä hän arvosteli ankarasti Ranskan suurta vallankumousta, jota hän piti häiritsevänä puuttumisena oikeaan historian kulkuun. Konservatismin piirissä on perusteltu tasaista kehitystä muun muassa seuraavasti:
- Kumouksellinen uudistaminen on sokeata ja hätäistä. Uudistusinnossa mennään pitemmälle kuin alun perin oli tarkoituksena.
- Kumouksessa rikotaan peritty järjestys huomaamatta, että yhteiskunta on suuri ja monimutkainen laitos, jonka yhtäkkinen järkyttäminen johtaa sekasortoon.
- Pelkkä lakien ja säädösten muuttaminen ei poista maailmasta pahaa.
- Usein puuttuvat riittävät edellytykset uudistusten toteuttamiseksi ja säilyttämiseksi. Suomen historiassa vaikuttaneet konservatismin perusperiaatteita ovat olleet muun muassa seuraavat:
- Ihminen on pohjimmaltaan uskonnollinen olento. Uskonto ja moraali [kristillinen) ovat sivistyneen yhteiskunnan perusta.
- Yhteiskunta on sen osien yläpuolella. Kansallinen kehitys ilmentää kansan yhteistä henkeä. Perhe on yhteiskunnan perusosa.
- Yksityinen omistusoikeus ja vapaa kilpailu takaavat niin yksityisille kuin kansoille korkeimman elintason
- Yhteiskunnallisia oloja kehitettäessä on seurattava perinteitä ja uudistuksissa on edettävä varovasti.

Katso myös

- Uuskonservatismi
- Konservatiiviset puolueet
- Konservatiivisuus Luokka:Konservatismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:保守 simple:Conservatism

Tanska

Tanska on monarkia Pohjois-Euroopassa. Se sijaitsee Saksasta pohjoiseen, Norjasta etelään ja Ruotsista lounaaseen. Pinta-alaltaan se on muihin pohjoismaihin verrattuna pieni, vain 43 094 neliökilometriä. Väkiluku on samaa suuruusluokkaa muiden pohjoismaiden kanssa.

Historia

Tanskan yhdisti lopullisesti Harald Blåtand noin vuonna 980. Tällöin tanskalaiset tunnettiin viikinkeinä ja he ryöstelivät, kävivät kauppaa ja kolonisoivat suuria osia Euroopasta. Tanskan vallan alla olikin eri aikoihin Englanti, Norja, Ruotsi, Baltian rannikkoa ja Pohjois-Saksan rannikkoa. Skoone oli osa Tanskaa siihen asti kun se menetettiin Ruotsille vuonna 1658. Tanskan ja Norjan unioni lakkasi olemasta vuonna 1814 ja Norja päätyi uuteen unioniin Ruotsin kanssa. Vuonna 1864 käydyn Toisen Schleswigin sodan jälkeen Tanska joutui luopumaan Schleswig-Holsteinista Preussille. Tämän jälkeen Tanska on pitänyt kiinni neutraliteetti-linjasta eikä osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan. 9. huhtikuuta 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan (Operaatio Weserübung). Tanska oli Saksan miehittämä miltein koko toisen maailmansodan ajan. Sodan jälkeen Tanska liittyi NATO:n ja vuonna 1973 Euroopan unioniin. Luettelo Tanskan kuninkaista.

Politiikka

Tanskan virallinen hallitsija on Tanskan kuningatar, mutta hänellä ei ole poliittista valtaa. Tanskan eduskunta (Folketing) säätää lait ja siihen kuuluu 179 jäsentä. Eduskunta valitaan joka neljäs vuosi, mutta pääministeri voi määrätä uudet eduskuntavaalit pidettäväksi aikaisemminkin.

Läänit

Luettelo Tanskan kuninkaista Tanska jaetaan 13 lääniin (amter) ja 271 kuntaan (kommuner).
- Frederiksborgin lääni
- Fynin lääni
- Kööpenhaminan lääni
- Nordjylland (Pohjois-Jyllannin lääni)
- Riben lääni
- Ringkjøbingin lääni
- Roskilden lääni
- Sønderjylland (Etelä-Jyllannin lääni)
- Storstrømin lääni
- Vejlen lääni
- Viborgin lääni
- Vestsjælland (Länsi-Sjellannin lääni)
- Århusin lääni Kolmella kunnalla on lääninoikeudet:
- Bornholm
- Fredriksberg
- Kööpenhamina Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle mutta niillä on autonominen asema. Kummallakin on kaksi paikkaa Tanskan eduskunnassa.

Maantiede

Färsaaret Tanska koostuu Jutlandin niemimaasta ja 405 saaresta joista 82 on asutettua. Tärkeimmät näistä ovat Fyn ja Själlanti. Bornholm sijaitsee Itämeressä Ruotsin kaakkoispuolella. Sillat yhdistävät monta saarista. Juutinrauman yli johtava Øresundin silta yhdistää Själlannin ja Ruotsin. Suuri Beltin silta yhdistää Fynin ja Själlannin. Tanskan pääkaupunki on Själlannin saarella, Juutinrauman länsipuolella sijaitseva Kööpenhamina, jonka ympäristössä asuu 1,8 miljoonaa ihmistä eli noin kolmannes tanskalaisista. Juutinrauman vastakkaisella puolella sijaitsevaan Malmön kaupunkiin pääsee siltaa pitkin. Lisäksi Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle, mutta niillä on laaja itsehallinto. Tanskan korkein piste on noin 173 metriä merenpinnan yläpuolella.

Väestöjakauma

Tanskassa puhutaan enimmäkseen tanskaa, mutta Saksan rajalla puhutaan myös saksaa. 84,3 % tanskalaisista kuuluu luterilaiseen Tanskan valtionkirkkoon, Den Danske Folkekirke. Noin 10% kuuluu muihin kristittyihin kirkkoihin ja muslimeja on 2% väestöstä. Muut uskonnot ja uskontokuntiin kuulumattomat mahtuva jäljelle jäävänä vajaaseen prosenttiin.

Kulttuuri

Tunnettuja tanskalaisia:
- Hans Christian Andersen, kirjailija
- Niels Bohr, fyysikko
- Tyko Brahe, tähtitieteilijä
- Karen Blixen, kirjailija
- Søren Kierkegaard, filosofi
- K E Løgstrup, filosofi
- Bjarne Stroustrup, C++-kielen kehittäjä
- Bertel Thorvaldsen, taiteilija
- Lars von Trier, ohjaaja

Merkittävimmät luonnonvarat

- öljy
- maakaasu
- kalkkikivi
- suola
- kala

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- elintarvikkeet

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=56.102683,9.733887&spn=2.720762,8.107910&z=10&t=h&hl=en Tanska Google Mapsissa] Luokka:Tanska fiu-vro:Taani als:Dänemark ms:Denmark zh-min-nan:Dan-kok ko:덴마크 ja:デンマーク simple:Denmark th:ประเทศเดนมาร์ก

Ranskan-Preussin sota

Ranskan-Preussin sota (19. heinäkuuta