Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Slobodan Milošević

Slobodan Milošević

Slobodan Milošević, serb. kyr. Слободан Милошевић (syntynyt 20. elokuuta 1941) on entinen Serbian ja Jugoslavian presidentti.

Varhainen elämä

Milošević syntyi Požarevacissa, Serbiassa. Hän aloitti ammatillisen uransa pankissa, työskennellen Belgradin Pankissa, Beogradska Bankassa. Pankkiuransa aikana hän asui jopa hetkellisesti New Yorkissa pankin edustajana. Huhtikuussa 1987 hän nousi johtavaksi poliittiseksi voimaksi serbialaisessa poliittisessa elämässä. Hänen lähtökohtiaan on usein kutsuttu nationalistisiksi, vaikka hänen ideologiseen taustaansa vaikuttivat myös leimallisesti sosialismi ja vasemmistolainen näkökanta. Hänen vetovoimansa nationalisteihin perustui alkuaikoina pitämiinsä nationalistishenkisiin puheisiin, etenkin varhain 1987 Kosovossa serbiyleisölle esitettyihin. Ne korostivat serbien koskemattomuutta ja oikeutta asua Kosovossa. Noustuaan Belgradin kommunistisen kaupunginkomitean johtoon, Milošević julkisesti asettautui nationalismia vastaan ja esimerkiksi esti Slobodan Jovanovićin, merkittävän serbialaisen, vuosisadan alussa kirjoittaneen runoilijan ja poliitikon teosten julkaisun. Milošević myös kannatti marxismin säilyttämistä kouluaineena ja julkisesti paheksui belgradilaisten nuorten laimeaa osaanottoa kommunistiseen nuorison päivään, todeten että he häpäisevät Titon henkilöä ja työtä. Hänen oppi-isänsä ja kummisentänsä Ivan Stambolić oli puoluejohtaja hallitsevan Jugoslavian kommunistiliiton serbialaisessa osastossa. Syyskuussa 1987 Ivan Stambolićista tuli Serbian presidentti ja hän tuki Miloševićia seuraavissa johtajan vaaleissa, muiden puoluejohtajien harmiksi. Stambolić käytti kolme päivää varmistaakseen Miloševićin valinnan ja lopulta onnistuikin saavuttamaan niukan voiton, siihen asti tasaisimmassa Serbian kommunistipuolueen sisäisen vaalin. Vastoin Neuvostoliiton liberaaleihin uudistuksiin tähtäävää linjaa, Milošević otti nopeasti kovan linjan puolueen vapaamielistä siipeä vastaan ja käytti tätä omalta osaltaan poliittisena aseena tuhotakseen vihollisensa puolueessa. Dragiša Pavlović, Miloševićin suhteellisen vapaamielinen seuraaja Belgradin komiteassa vastusti Miloševićin käytäntöä Kosovon serbien ongelman ratkaisussa. Tästä Milošević sai syyn kutsua vastustajaansa "pehmeäksi albaaniradikaaleja kohtaan" - vastoin Stambolićin kehoituksia. 23. - 24. syyskuuta keskuskomitean kahdeksannessa istunnossa, joka kesti 30 tuntia, Milošević syöksi Pavlovićin asemastaan. Tämä oli Miloševićin vanhalle tukijalle Stambolićille nöyryytys ja hän joutui eroamaan Miloševićin kannattajien painostuksesta pari päivää myöhemmin. Helmikuussa 1988 hänet äänestettiin virallisesti pois asemastaan ja Milošević otti hänen paikkansa. Myöhemmin Miloševićia syytettäisiin hänen murhauttamisestaan. Ivan Stambolić kaapattiin kesällä 2000 ja hänen ruumiinsa löydettiin kolme vuotta myöhemmin. Tätä kirjoitattaessa 2004 serbialaiset rikollisjoukkiot ovat oikeuden edessä murhan toteuttamisesta. Milošević käytti suurimman osan vuosista 1988 ja 1989 keskittäen politiikkansa Kosovon ongelman ympärille. Hänen kannattajansa järjestivät julkisia mielenosoituksia, joissa esimerkiksi syöstiin vaaleilla valittuja hallintoja vallasta - Vojvodinassa 6. lokakuuta 1988, Montenegrossa 10. tammikuuta 1989 ja Kosovossa helmi- ja maaliskuussa 1989. Kosovossa suoritettiin useita Kosovon albaanien pidätyksiä. Lisäksi poliisin toimissa kuoli 32 ihmistä erikoisjoukkojen murtaessa kaivosmiesten lakon Stari Trgissa. 28. maaliskuuta Milošević muutti Serbian sosialistisen tasavallan perustuslakia kaventaen mm. Kosovon autonomisia oikeuksia. 28. kesäkuuta Milošević piti puheen Kosovon taistelun 600-vuotismuistopäivänä. Puheessaan hän sanoi: "Olemme jälleen kerran mukana taisteluissa ja liittymässä taisteluihin. Ne eivät ole aseellisia taisteluita, vaikka varmuudella sitä on vielä mahdoton sanoa" (vapaa käännös englannista) Tätä puhetta pidettiin yleisesti Serbian nationalistisen kampanjan alkuna, joka tulisi suurelta osin määrittelemään tulevia Jugoslavian sotia muutamaa vuotta myöhemmin.

Presidenttiys

Milošević valittiin ensimmäistä kertaa Serbian presidentiksi kansalliskokouksessa 1989. 14. kommunistiliiton kongressissa tammikuussa 1990 Serbian delegaatio Miloševićin johtamana vaati muutosta vuoden 1974 perustuslakiin, joka antoi Jugoslavian tasavalloille yhdenvertaisen äänen ja halusi muuttaa äänivallan niin, että valta päätyisi enemmistökansanosan eli serbien haltuun. Tämä kiista aiheutti Slovenian ja Kroatian delegaatioiden poistumisen kongressista ja aloitti Jugoslavian hallitsevan puolueen hajoamisen. Milošević toteutti Serbian kommunistiliiton muutoksen Serbian sosialistipuolueeksi 1990 heinäkuussa ja uuden Serbian perustuslain syyskuussa. Tässä presidentinvirasta tehtiin voimakkaampi ja suoralla vaalilla valittava. Milošević valittiin uudelleen Serbian tasavallan presidentiksi 1990 ja 1992 vaaleissa. Ensimmäisissa vapaissa parlamenttivaaleissa Joulukuussa 1990 Miloševićin sosialistipuolue voitti 80,5% äänistä. Etniset albaanit Kosovossa suurelta osin boikotoivat vaaleja tehokkaasti lamauttaen senkin vähän mitä Miloševićin oppositiosta oli jäljellä. Presidentinvaaleissa Milošević sai parlamenttivaalejakin isomman voiton. Miloševićin valtaannousu sattui samaan aikaan kaikissa entisen Jugoslavian tasavalloissa nousseeseen nationalismin aaltoon, joka seurasi kommunististen hallintojen romahtamista. Slovenialaiset äänestivät valtaan Milan Kučanin nationalistisen hallinnon ja kroatialaiset tekivät saman Franjo Tudmanin johdolla. Suurin osa Bosnian poliitikoista olivat nationalistisesti orientoituneita, ainostaan Makedoniassa kansallisuus ei korostunut poliittisissa agendoissa. Sosialistista Jugoslaviaa hallitsi siihen aikaan kahdeksanjäseninen presidentiaatti, joista neljä tukivat Miloševićin ajatuksia kuten esimerkiksi valtiollisen hätätilan julistusta. Muut neljä vastustivat niitä. Koska presidentiaatti päätyi jatkuvasti pattitilanteeseen, valtion johto oli lamaannuksissa. Miloševićilla oli huomattavaa valtaa Jugoslavian armeijan kenraaleihin ja yritti käyttää armeijan tukea painostamaan muita liittohallituksen jäseniä, mutta lopulta epäonnistui tavoitteissaan. Kesäkuussa 1991 Slovenia ja Kroatia erosivat federaatiosta ja niitä seurasi syyskuussa Makedonia ja Bosnia-Herzegovina vuotta myöhemmin maaliskuussa. Suuret serbivähemmistöt Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa johtivat sisällissotiin, joissa serbit vaativat samoja itsehallinnon oikeuksia kuin kroaateilla ja muslimeilla. He vaativat serbialueiden pysyttämistä Jugoslavian osina. Kroatian serbit aloittivat separatistisen valtionsa organisoinnin vuoden 1990 kesällä ja Jugoslavian hallitus tuki heitä. Vuosina 1991 ja 1992 serbiseparatistit ja Jugoslavian kansanarmeija taisteli Kroatian hallituksen joukkoja vastaan. Kroatian serbien johtaja Milan Babić piti Miloševićia vastuullisena tästä, kun taas hänen seuraajansa Goran Hadžić julkisesti kehuskeli kuinka hän "pidensi Miloševićin kättä." 1992 Kroatian tapahtumat toistuivat Bosnia-Herzegovinassa, kun Jugoslavian kansanarmeija siirsi joukkonsa sinne. 1995 Milošević neuvotteli Daytonin sopimuksen Bosnian serbien nimissä (samaan tapaan kuin Kroatian johtaja Tudman Bosnian kroaatien). Sopimus päätti viimein sodan Bosniassa ja Miloševićia pidettiin lännessä yhtenä Balkanin rauhan tukipilareista. Presidentti Clintonin hallinto tuki hänen valtaansa tänä aikana. Vilpillisten paikallisvaalien jälkeen talvella 1996 syttyivät opiskelijamielenosoitukset, jotka täyttivät Belgradin kadut päivittäin. Opiskelijat vastustivat Miloševićin valtaa. Länsi ei kuitenkaan tukenut Serbian oppositiota, vaan Miloševićia, ja hänen onnistuikin pysytellä vallassa. Lännen tuki kesti aina Kosovon kansannousun alkuun asti, kun kovan linjan serbit ryhtyivät toimiin albaaniseparatisteja ja terroristitoimintaa vastaan.

Perikato

4. helmikuuta 1997 Milošević tunnusti opposition voitot marraskuun 1996 vaaleissa, kyseenalaistettuaan ne 11 viikon ajan. Hänen julkinen kuvansa oli kuitenkin pahasti lokaantunut ja huolimatta sen parantumisesta NATO-pommitusten alettua 1999, tämä johti lopulta hänen alassyöksyynsä. Perustuslaki rajoitti Serbian presidentin viran kahteen kauteen, joten Milošević otti Jugoslavian (joka käsitti Serbian ja Montenegron) presidentinviran itselleen 23. heinäkuuta 1997. Separatististen albaaniryhmien ja serbian poliisin ja armeijan konfliktit aikaisemmin autonomisessa Kosovossa johtivat kiihtyviin sotatoimiin 1998 ja lopulta NATOn ilma-iskuihin Jugoslaviaa vastaan maalis-kesäkuussa 1999. Lopulta Serbian piti vetää sotilaalliset voimansa provinssista. Kosovon sodan aikana Milošević vedettiin syytteeseen sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja tällä hetkellä (2004) on kansainvälisen rikostuomioistuimen edessä vastaamassa näihin syytteisiin. Kieltäydyttyään hyväksymästä opposition ensimmäisen kierroksen vaalivoittoa liittovaltion presidentinvaaleissa syyskuussa 2000, Miloševićia vastaan suunnattiin suurmielenosoitukset 5. lokakuuta. Nämä johtivat lopulta hallinnon auktoriteetin pohjan putoamiseen. Opposition johtaja Vojislav Koštunica otti Jugoslavian presidenttiyden 6. lokakuuta. Milošević pidätettiin 1. huhtikuuta 2001 syytettynä vallan väärinkäytöstä ja korruptiosta. Serbian hallitus luovutti hänet 28. kesäkuuta YK:n kansainväliselle rikostuomioistuimelle vastaamaan sotarikossyytteistä. Koštunica vastusti luovutusta.

Yksityiselämästä

Yksityiselämässään Milošević on patriarkaalinen ja konservatiivinen, perheelleen ja vaimolleen omistautunut mies. Hänen persoonallisuuttaan leimaa itsepäisyys, josta hän on ylpeä ja jäykkä omiin moraalisiin uskomuksiin kytkeytyminen. Vallassaolon vuosinaan hän vastusti usein TV-esiintymisiä ja hänen esiintymisensä mediassa oli harvinainen. Hänen uskollisimmat seuraajansa ovat vanhempia ihmisiä, eläkeläisiä jotka elivät suurimman osan elämäänsä Jugoslavian kommunistisessa autoritariassa. Hänen itsepäisyytensä ja kykenemättömyys kompromisseihin periaatteissaan on nähty ainakin osittain olevan syynä poliittisiin ongelmiin ja sotiin Miloševićin valtakaudella.

Oikeudenkäynti

Miloševićin luovutuksen jälkeen häntä vastaan suunnattuja syytöksiä laajennettiin koskemaan myös kansanmurhaa Bosniassa ja sotarikoksia Kroatiassa. 30. tammikuuta 2002 Milošević syytti sotarikostuomioistuinta "ilkeäksi ja vihamieliseksi hyökkäykseksi" häntä vastaan. Oikeudenkäynti alkoi 12. helmikuuta 2002, jossa Milošević puolusti itseään kieltäytymällä hyväksymästä tuomioistuimen valtaa. Jotkin tarkkailijat totesivat hänen suosionsa nousseen äkisti oikeudenkäynnin alettua. Jotkut oikeudenkäyntiä seuranneet sanovat, että se on oikeuden pilkkaamista ja että sen todellinen tarkoitus on oikeuttaa NATO:n pommitukset ja albaaniterroristiryhmittymien tukemisen 1990-luvulla. Miloševićilla on puolustuksensa apuna ryhmä Belgradissa, joka lähettää hänelle tietoa, joskus salaisen poliisin tiedoista. Tuomioistuimen on todistettava Miloševićilla olleen komentovastuu Kroatiassa ja Bosniassa ainakin de facto, koska muodollisesti hän oli ainoastaan Serbian presidentti. Hänen vaikutusvaltansa kenties ylitti hänen muodolliset velvollisuutensa, mutta tästä on ainoastaan vähän tai ei yhtään todisteita. Tämä johtuu osin siitä, että hän toimi yleensä alaistensa kanssa luottamuksellisesti ja henkilökohtaisesti. Mielipiteet Miloševićin oikeudenkäynnistä vaihtelevat laajasti, mutta suurin osa tarkkailijoista on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että oikeudenkäynnissä on esiintynyt outoja ja koomisia tilanteita. Syyttäjiltä kesti kaksi vuotta esitellä syytteensä, jotka käsittelivät laajasti Kroatian, Bosnian ja Kosovon sotia. Oikeudenkäyntiä seurataan tarkasti entisen Jugoslavian alueella. Siinä on myös esiintynyt useita korkean profiilin todistajia. Milošević sairastui oikeudenkäynnin kestäessä (verenpainetta ja vakava flunssa). Sairastumiset aihettivat väliaikoja ja oikeudenkäynnin pidentymisen ainakin kuudella kuukaudella. 2004, kun Milošević viimein palasi oikeuden eteen esittämään puolustustaan (jossa hän esitti yli 1200 todistajan nimet), kaksi kansainvälisen tuomioistuimen tuomaria päättivät nimittää hänelle kaksi puolustusasianajajaa konsultoituaan sydänlääkäreitä. Milošević vastusti näitä nimityksiä. Milošević, Slobodan Milošević, Slobodan Milosevic, Slobodan ja:ソロボダン・ミロシェビッチ th:สโลโบดัน มิโลเชวิช

20. elokuuta

20. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 232. päivä (233. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 133 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Sami, Samuli, Samu, Samuel :- suomenruotsalainen kalenteri: Samuel, Sam :- ortodoksinen kalenteri: Samuel, Samuli :- saamenkielinen kalenteri: Sámmol :- vanhemmissa kalentereissa: Athanasia, Athanasius, Bernhard, Sievo

Tapahtumia


- 1914 - Ensimmäinen maailmansota: Saksan joukot valtasivat Brysselin.
- 1955 - Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen vetypomminsa.
- 1977 - Avaruustutkimus: Voyager 2 laukaistiin Cape Canaveralista.
- 1988 - Maanjäristys surmasi 1 450 ihmistä Intiassa ja Nepalissa.
- 1988 - Irak ja Iran sopivat tulitauosta Persianlahdella.
- 1991 - Viro irrottautui Neuvostoliitosta.

Syntyneitä


- 1601 - Pierre de Fermat, matemaatikko (Fermatin lause)
- 1890 - H. P. Lovecraft, kauhukirjailija († 1937)
- 1898 - Vilhelm Moberg, ruotsalainen kirjailija ("Maahanmuuttajat")
- 1910 - Eero Saarinen, arkkitehti
- 1934 - Armi Kuusela, vuoden 1952 Miss Universum
- 1941 - Slobodan Milosevic, Jugoslavian presidentti
- 1968 - Waldemar Stoffel, saksalainen taiteilija

Kuolleita


- 1940 - Lev Davidovitš Bronstein (Lev Trotski), Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämä agentti Ramon Mercader tappoi hänet Méxicossa jääpiikillä
- 2001 - Sir Fred Hoyle, astronomi ja kirjailija ---- Katso myös: kalenteri ~ 19. elokuuta, 21. elokuuta Luokka:Elokuu -08-20 ms:20 Ogos ko:8월 20일 ja:8月20日 simple:August 20 th:20 สิงหาคม

1941

Tapahtumia


- 19. tammikuuta - Britit ja australialaiset hyökkäsivät Italian joukkoja vastaan Eritreassa.
- 21. tammikuuta - Britit ja australialaiset hyökkäsivät Tobrukiin Libyassa.
- 23. tammikuuta - Charles Lindbergh puhuu Yhdysvaltain kongressin edessä ja suosittelee pysymistä neutraalina sodassa.
- 3. helmikuuta - Pierre Laval nostettiin Vichyn Ranskan johtoon.
- 11. helmikuuta - Kenraaliluutnantti Erwin Rommel saapui Tripoliin.
- 1. maaliskuuta - Bulgaria liittyi akselivaltoihin.
- 1. maaliskuuta - Ensimmäinen FM-radioasema, W47NV, avattiin Nashvillessä, Tennesseessä.
- 1. maaliskuuta - Arthur L. Bristol nimitettiin USA:n merivoimien Atlantin laivaston johtoon.
- 11. maaliskuuta - Franklin Delano Roosevelt allekirjoitti Lend-Lease Actin, joka salli yhdysvaltalaisvalmisteisen sotamateriaalin myynnin liittoutuneille.
- 25. maaliskuuta - Jugoslavian kuningaskunta liittyi Wienissä akselivaltoihin.
- 27. maaliskuuta - Prinssi Pavlen palatessa, armeijan upseerit kapinoivat ja asettivat 17-vuotiaan prinssi Petarin Jugoslavian kuninkaaksi ja ilmoittivat kolmisopimuksen mitättömäksi.
- 27. maaliskuuta–29. maaliskuuta - Matapanin niemen taistelu, brittien laivasto upotti viisi italialaista sotalaivaa Peloponnesoksen rannikolla.
- 6. huhtikuuta - Saksa hyökkäsi Jugoslaviaan ja Kreikkaan.
- 17. huhtikuuta - Jugoslavia antautui.
- 21. huhtikuuta - Kreikka antautui. Britit vetäytyvät Kreetalle.
- 27. huhtikuuta - Saksalaiset saapuivat Ateenaan.
- Huhtikuu - Neuvostoliitto ja Japani solmivat puolueettomuussopimuksen.
- 1. toukokuuta - Orson Wellesin Citizen Kane ensi-iltaan New Yorkissa.
- 9. toukokuuta - Kuninkaallinen laivasto kaappasi U-110:n Atlantilla. Sukellusveneessä oli mukana viimeisin Enigma, jota liittoutuneet käyttivät saksalaisten koodin murtamiseen.
- 10. toukokuuta - Rudolf Hess hyppää laskuvarjolla Skotlantiin väittäen olevansa rauhan asialla.
- 12. toukokuuta - Konrad Zuse sai valmiiksi Z3-tietokoneen.
- 20. toukokuuta - Saksalaisjoukot hyökkäsivät Kreetalle.
- 24. toukokuuta - Saksalainen taistelulaiva Bismarck upotti brittien taisteluristeilijä HMS Hoodin. Kolme merimiestä 1300:sta pelastuu.
- 26. toukokuuta - Bismarck sai osuman torpedosta ja menetti ohjattavuutensa.
- 27. toukokuuta - Bismarck upotetaan Atlantilla, 2300 merimiestä kuolee.
- 27. toukokuuta - Presidentti Roosevelt julisti rajoittamattoman kansallisen hätätilan.
- 1. kesäkuuta - Kreeta antautui.
- 8. kesäkuuta - Liittoutuneet valtaavat Syyrian ja Libanonin.
- 9. kesäkuuta - Suomessa liikekannallepano, joukkoja asetettiin saksalaiskomentoon.
- 14. kesäkuuta - Pakkoväestönsiirtoja Virossa, Latviass ja Liettuassa. Liettuasta siirretään 40 000 Siperiaan.
- 22. kesäkuuta - Operaatio Barbarossa: Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.
- 25. kesäkuuta - Neuvostoilmavoimat pommittaa Suomen kaupunkeja, jatkosota alkaa.
- 5. heinäkuuta - Saksan joukot saavuttivat Dneprjoen.
- 5. heinäkuuta–19. heinäkuuta - Perun ja Ecuadorin välinen sota.
- 7. heinäkuuta - Yhdysvaltalaisjoukot miehittävät Islannin.
- 26. heinäkuuta - Japanin vallattua Ranskan Indokiinan, Roosevelt määräsi kaikki japanilaisen omaisuuden takavarikoitavaksi Yhdysvalloissa.
- 31. heinäkuuta - Hermann Göring määräsi SS-kenraali Reinhard Heydrichin toimittamaan suunnitelman juutalaisongelman lopulliseksi ratkaisuksi.
- 18. elokuuta - Saksassa lopetetaan mielisairaiden ja vammaisten järjestelmällinen eutanasia protestien vuoksi.
- 8. syyskuuta - Saksan joukot saavuttavat Leningradin, kaupungin saarto alkoi.
- 16. syyskuuta - Neuvostoliitto ja Britannian painostuksesta Iranin šaahi Reza Pahlavi jättää valtaistuimen pojalleen Mohammad Reza Pahlaville.
- 2. lokakuuta - Operaatio Taifun Moskovan valtaamiseksi käynnistyy.
- 8. lokakuuta - Saksan joukot saavuttivat Asovanmeren ja valtasivat Mariupolin.
- 23. lokakuuta - Walt Disneyn animaatioelokuva Dumbo on ensi-illassa.
- 30. lokakuuta - Roosevelt hyväksyi miljardin dollarin Lend-Lease-avun Neuvostoliitolle.
- 6. marraskuuta - Josif Stalin pitää toisen puheensa valtakaudellaan. Hän sanoo, että vaikka 350 000 sotilasta on kaatunut, saksalaisten tappiot ovat 4,5 miljoonaa ja voitto on lähellä.
- 14. marraskuuta - Lentotukialus HMS Ark Royal kaatuu ja uppoaa U-81:n torpedoimana.
- 24. marraskuuta - Yhdysvallat myöntää Lend-Leasen myös Vapaan Ranskan joukoille (Forces Françaises Libres).
- 26. marraskuuta - Yhdysvallat jätti Hullin nootin Japanille vaatien vetäytymistä Kiinasta.
- 26. marraskuuta - Vara-amiraali Chuichi Nagumon komentama kuuden lentotukialuksen saattue lähti kohti Pearl Harboria.
- 27. marraskuuta - Saksalaiset pääsivät lähimmäs Moskovaa. Kylmä sää ja vastahyökkäykset pysäyttivät etenemisen.
- 7. joulukuuta - Japani teki yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Pearl Harboriin Havaijilla, vetäen Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan.
- 8. joulukuuta - Yhdysvallat julisti sodan Japanille.
- 11. joulukuuta - Saksa julisti sodan Yhdysvalloille.
- 19. joulukuuta - Adolf Hitler syrjäytti Walther von Brauchitschin ja otti itse armeijan johdon.
- 25. joulukuuta - Japanilaiset valtasivat Hong Kongin.
- 27. joulukuuta - Brittikommandot tekivät iskun Vaagson satamaan Norjassa.

Syntyneitä


- 5. tammikuuta - Hayao Miyazaki
- 14. tammikuuta - Faye Dunaway, näyttelijätär
- 22. tammikuuta - Jaan Kaplinski; runoilija, filosofi ja kulttuurikriitikko
- 30. tammikuuta - Dick Cheney, amerikkalainen poliitikko
- 31. tammikuuta - Plácido Domingo, operalaulaja
- 14. maaliskuuta - Wolfgang Petersen, elokuvaohjaaja
- 16. maaliskuuta - Bernardo Bertolucci, elokuvaohjaaja
- 3. huhtikuuta - Jorma Hynninen, oopperalaulaja
- 23. huhtikuuta - Paavo Lipponen, Suomen pääministeri
- 24. toukokuuta - Bob Dylan
- 2. kesäkuuta - Charlie Watts, rock-muusikko (The Rolling Stones)
- 27. kesäkuuta - Krzysztof Kieslowski, elokuvaohjaaja
- 3. elokuuta - Martha Stewart
- 20. elokuuta - Slobodan Milošević, Jugoslavian presidentti 1989–2000
- 9. syyskuuta - Otis Redding, muusikko
- 9. syyskuuta - Dennis Ritchie
- 4. lokakuuta - Anne Rice, kirjailija
- 6. marraskuuta - Erik Vikström, Porvoon piispa

Kuolleita


- 13. tammikuuta - James Joyce, kirjailija
- 28. helmikuuta - Espanjan Alfonso XIII
- 28. maaliskuuta - Virginia Woolf, kirjailija
- 6. kesäkuuta - Louis Chevrolet, autotehtailuja (s. 1878)
- 10. kesäkuuta - Jelly Roll Morton, jazzmuusikko
- 14. elokuuta - Maximilian Kolbe, munkki ja pyhimys

Nobelin palkinnot


- Ei jaettu ko:1941년 ja:1941年 simple:1941 th:พ.ศ. 2484

Serbia

Serbia on maa Balkanilla. Se muodostaa Montenegron kanssa Serbia ja Montenegron valtion. Nykyinen Serbia oli ennen osa Jugoslaviaa, ja sitä ennen itsenäinen kuningaskunta.

Historia

Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen 600-luvulla jakaantuen kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje, Trebounia/Travunija ja Zeta. Ensimmäinen serbien valtio muodostui Caslav Klonimirovicin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljevic suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjic-suku. Nemanjicit yhdistivät Serbian tsaari Stefan Dusanin alaisuuteen 1300-luvulla, ennen kuin ottomaanit valloittivat Balkanin. Zeta kaatui viimeisenä vuonna 1499. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon ottomaanien alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Turkin sota 1877–1878 Venäjän keisarikunnan rinnalla heikentyvää Turkkia vastaan toi Serbialle täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä. Serbia julistettiin kuningaskunnaksi 1882–1918. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Princip tekemän arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Vuonna 1918 Serbiasta tuli osa Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaa, kun ympärysvaltojen puolella taistelleeseen Serbian kuningaskuntaan yhdistettiin Montenegro ja Itävalta-Unkariin kuuluneet Vojvodina, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina ja Slovenia. Vuonna 1929 maan nimi muuttui Jugoslaviaksi. Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian 1941. Toisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta, joka hajosi Neuvostoliiton hajottua ja kommunismin romahdettua Itä-Euroopassa. Vuodesta 1992 jäljelle jääneet Jugoslavian osavaltiot Serbia ja Montenegro muodostivat valtion nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Sen nimi muutettiin 2003 Serbia ja Montenegroksi.

Alueet

Serbiassa on kaksi autonomista maakuntaa: Kosovo etelässä ja Vojvodina pohjoisessa. Lisäksi maa on jaettu 29 piiriin ja Belgradin kaupunkiin. Serbia jakaantuu 108 piirikuntaan. Kosovo and Metohijassa 30 ja Vojvodinassa 54. Serbian sillä osalla, joka ei ole Kosovoa tai Vojvodinaa, ei ole hallinnollista nimeä.

Serbian vaakuna

Belgrad Serbian nykyinen vaakuna otettiin käyttöön 17. elokuuta 2004. Se on yksinkertaistettu versio aiemmasta Obrenovićin suvun vaakunasta, ja siinä on Bysantin valtakunnan Paleologos-suvun kaksipäinen kotka. Vaikkakin Serbia on tasavalta, uuteen vaakunaan kuuluu kuningaskunnan kruunu. Myös Venäjän vaakunassa on kruunu. Entinen sosialistisen tasavallan vaakuna oli samaa tyyliä kuin muutkin sosialistimaiden vaakunat, viljantähkät symboloivat maanviljelystä ja ratas teollistumista, päällä oleva tähti symboloi kommunismin valtaa maan yli. Vanha vaakunakilpi jossa ovat neljä serbien moton, Samo sloga Srbina spasava, kyrillistä S-kirjainta jäivät edelleen paikalleen. Risti poistettiin niiden välistä kommunismin ateistisen ideologian vuoksi. Luokka:Serbia ja Montenegro als:Serbien ko:세르비아 ja:セルビア simple:Serbia

Presidentti

] Presidentti on valtionpäämies tasavaltalaisessa hallitusmuodossa. Presidentin asema otettiin käyttöön Yhdysvalloissa vuonna 1789. Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistyessä myös ne ottivat käyttöön presidentin tittelin johtajilleen, usein tarkoituksellisesti perustaen perustuslakinsa Yhdysvaltain perustuslakiin. Suomessa kulloisenkin valtionpäämiehen titteli on tasavallan presidentti, entisiä presidenttejä puolestaan kutsutaan vain presidenteiksi. Euroopan ensimmäinen eurooppalainen presidentti oli Ranskan toisen tasavallan presidentti 10. joulukuuta valittu ja 20. joulukuuta 1848 virkavalan vannonut Napoleon Bonaparten veljenpoika Ludvig Napoleon, josta tuli 2. joulukuuta 1851 keisari Napoleon III. Ranskan ensimmäinen tasavalta oli vielä käyttänyt roomalaista järjestelmää, jossa johtajana olivat konsulit. Ensimmäinen presidentti Aasiassa oli Kiinan tasavallan presidentti Sun Jat-sen 1912. Afrikan ensimmäinen presidentti oli Liberian presidentti Joseph Jenkins Roberts 1848-1855 ja 1872-1874. Syy Liberian varhaiseen tasavaltalaisuuteen on se, että Liberia perustustaltaan yhdysvaltalaistyylinen maa, koska se perustettiin lähinnä kveekareiden pyrkimyksistä tarjota kotimaa Afrikkaan palaaville entisille orjille. Presidenttejä on valittu kansalaisten valitsemien valitsijamiesten kokouksen päätöksillä, suoralla kansanvaalilla tai parlamenttien valitsimina. Myös useat diktaattorit ovat virkanimikkeeltään presidenttejä, vaikka estävät käytännössä vastaehdokkaita kilpailemasta presidentin tehtävästä tasavaltalaisten periaatteiden mukaan. Voimakkaasti enemmistöparlamentaarisissa maissa ei presidentillä välttämättä ole suurta päivänpoliittista valtaa, vaan hän on pelkästään maan keulakuva. Tällöin todellinen johtaja on usein pääministeri. Tässä mielessä jotkin tasavallat muistuttavat parlamentaarisia monarkioita. Maita jossa presidentillä on merkittävästi valtaa maan asioihin, ovat mm. Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska. Maita, joissa presidentti on lähinnä keulakuva, ovat esimerkiksi Saksa, Intia, Italia ja Irlanti.

Suomen tasavallan presidentti

:Pääartikkeli: Suomen presidentti. Suomen ensimmäiset valtionpäämiehet Pehr Evind Svinhufvud 1918 ja Carl Gustaf Emil Mannerheim 1918-1919 olivat valtionhoitajia, koska hallitusmuoto oli vielä vakiintumaton. Suomen ensimmäinen presidentti oli Kaarlo Juho Ståhlberg 1919-1925. Suomessa presidenteiksi on valittu kolmivaiheisella valitsijamiesäänestyksellä Kaarlo Juho Ståhlberg 1919, Lauri Kristian Relander 1925, Pehr Evind Svinhufvud 1931, Kyösti Kallio 1937, Juho Kusti Paasikivi 1950, Urho Kekkonen 1956, 1962, 1968 ja 1978 sekä Mauno Koivisto 1982 ja 1988. Poikkeuksellisia valintapoja on ollut Risto Rytin valitseminen presidentiksi 1940 Kyösti Kallion presidentiksi valinneiden vuoden 1937 valitsijamiesten avulla, Mannerheimin valinta presidentiksi 1944 eduskunnan päätöksellä, Juho Kusti Paasikiven valinta 1946 Mannerheimin presidenttikauden loppuun eduskunnan säätämällä lailla sekä Urho Kekkosen valitseminen lyhennetykssi nelivuotiseksi kaudeksi poikkeuslailla 1974. Ensimmäisen kerran Suomessa suoralla kansanvaalilla ilman valitsijamiehiä valittiin presidentiksi Martti Ahtisaari 1994. Vuoden 1988 vaaleissa Mauno Koivisto voitti valitsijamiesten suorittaman vaalin, mutta silloisen lain mukaan valitsijamiehiä ei olisi tarvittu, jos joku ehdokkaista olisi saanut yli 50 prosenttia kansan antamista äänistä.

Sanan alkuperä ja muita merkityksiä

Presidentti-nimitystä käytetään myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidenteistä ja hovioikeuksien presidenteistä. Myös järjestöt voivat kutsua johtajaa presidentiksi, esimerkiksi Lions-klubi ja Helvetin enkelit. Presidentti-nimitystä käytetään myös suuryhtiöiden hallitusten puheenjohtajista. Sanan presidentti alkuperä on ranskan kielessä, johon se muodostettiin latinan sanasta praesidēre (='johtaa'). Alkuperäisiin osasiinsa pilkottuna tämä latinan verbi tarkoittaa sananmukaisesti edessä istuvaa, so. pöydän päässä istuvaa eli puheenjohtajaa.

Katso myös


- Irlannin presidentti
- Italian presidentti
- Kiinan presidentti
- Kiinan tasavallan presidentti
- Ranskan presidentti
- Saksan presidentti
- Suomen presidentti
- Venäjän presidentti
- Yhdysvaltain presidentti Luokka:Politiikka Luokka:Valtionhallinto ja:大統領 simple:President

1987

Tapahtumia


- 10. tammikuuta - Suomessa poikkeuksellisen kova pakkanen. Helsingin Kaisaniemessä mitataan uusi pakkasennätys 34,3°C.
- 17. tammikuuta - Jumalan teatteri esittää "performanssinsa" Teatteripäivillä Oulussa.
- 23. helmikuuta - Astronomia: Supernova 1987a havaitaan, se on ensimmäinen paljain silmin havaittava supernova sitten vuoden 1604.
- 6. maaliskuuta - Autolautta The Herald of Free enterprise kaatuu Zeebruggenissa, Belgiassa ja 189 kuolee.
- 30. maaliskuuta - Vincent van Goghin maalaus Aurinkonkukkia myydään 39,85 miljoonalla dollarilla.
- 26. huhtikuuta - Saab esittelee JAS 39 Gripenin ensimmäisen prototyypin.
- 11. toukokuuta - Lääketiede: ensimmäinen sydän-keuhko siirto (Baltimore, Maryland).
- 17. toukokuuta - Iranin-Irakin sota: USS Starkiin osuu kaksi Exocet-ohjusta Persianlahdella Irakilaisen F-1 Miragen ampumana. 37 yhdysvaltalaista merimiestä kuolee ja 21 haavoittuu.
- 28. toukokuuta - 19-vuotias Mathias Rust lentää pienkoneellaan Neuvostoliiton ilmapuolustuksen huomaamatta rajan yli ja laskeutuu Punaiselle torille Moskovassa. Hänet vapautetaan 3. elokuuta 1988.
- 11. kesäkuuta - Margaret Thatcherista kolmannen kerran Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri.
- 12. kesäkuuta - Keski-Afrikan tasavallan itse nimetty keisari Jean-Bédel Bokassa tuomitaan kuolemaan hänen 13-vuotisen valtansa aikana tekemistään rikoksista.
- 12. kesäkuuta - liennytys: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan haastaa puheessaan Mihail Gorbatšovin repimään alas Berliinin muurin.
- 4. heinäkuuta - Entinen Gestapon päällikkö Klaus Barbie ("Lyonin teurastaja") tuomitaan Lyonissa Ranskassa toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan elinkautiseen vankeuteen.
- 21. heinäkuuta - Guns N' Roses julkaisee maailman myydyimmän debyyttialbumin Appetite For Destruction
- 28. heinäkuuta - Lämpöaalto tappaa 600 ihmistä Ateenassa.
- 16. elokuuta - Northwest Airlinesin McDonnell Douglas MD-82 tippuu nousussa miehistön unohdettua asettaa laskusiivekkeet. 155 kuolee, nelivuotias Cecelia Cichan on ainut eloonjäänyt.
- 19. elokuuta - Hungerfordissa, Berkshiressa, UK:ssa työtön 27-vuotias Michael Ryan tappaa 16 rynnäkkökiväärillä ja tekee lopuksi itsemurhan. Aselakeja tiukennetaan tuntuvasti.
- 13. lokakuuta - Iranin-Irakin sota: 30 kuolee Bagdadissa Iranin ohjushyökkäyksessä.
- 3. syyskuuta - Burundissa sotilasvallankaappaus
- 28. syyskuuta - Star Trek: The Next Generation ensi-ilta jaksolla Encounter at Farpoint.
- 19. lokakuuta - Musta maanantai: osakekurssit romahtavat ympäri maailmaa. Dow Jonesin teollisuusindeksi tippuu päivässä 22,6% ja kuun loppuun mennessä kurssit Australiassa 41,8%; Kanadassa 22,5%; Hongkongissa 45,8% ja UK:ssa 26,4%.
- 30. lokakuuta - NEC julkaisee PC Engine -pelikonsolin.
- 7. marraskuuta - Tunisiassa presidentti Habib Bourguiba syöstään vallasta, seuraajanaan pääministeri Zine El Abidine Ben Ali.
- 8. marraskuuta - Enniskillenissa, Pohjois-Irlannissa IRA:n pommi tappaa yksitoista.
- 18. marraskuuta - Lontoossa 31 kuolee tulipalossa King's Crossin metro-asemalla.
- 18. marraskuuta - Iran-Contra skandaali: Yhdysvaltain kongressi julkaisee loppuraportin, jossa se tuomitsee presidentti Ronald Reaganin viime kädessä syylliseksi hänen hallintonsa väärinkäytöksiin.
- 28. marraskuuta - South African Airwaysin Boeing 747 putoaa Intian valtamereen mukanaan 159 ihmistä.
- 29. marraskuuta - Korean Airin Boeing 707 räjähtää ilmassa Thaimaan-Burman rajan lähellä tappaen 155.
- 1. joulukuuta - NASA nimeää Kansanvälisen avaruusaseman rakennustyöt saavat yritykset.
- 1. joulukuuta - Kanaalin tunnelin rakennus alkaa.
- 7. joulukuuta - Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov ja USA:n presidentti Ronald Reagan tapaavat ensimmäistä kertaa Washingtonissa, Yhdysvalloissa.
- 9. joulukuuta - Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu alkaa Jabalyan pakolaisleirillä.
- 11. joulukuuta - ETAn pommi tappaa 11 Guardia Civilin poliisia Zaragozassa.

Tuntematon päivä


- Shoko Asahara perustaa Aum Shinrikyon ("Korkein totuus")
- Suomessa syntyy pienin ikäluokka pitkiin aikoihin.

Elokuvia


- 6. maaliskuuta - Tappava ase (Lethal Weapon), pääosissa Mel Gibson ja Danny Glover
- 20. toukokuuta - Beverly Hillsin kyttä 2 pääosassa Eddie Murphy
- 12. kesäkuuta - Predator pääosassa Arnold Schwarzenegger
- 17. heinäkuuta - Tappajahain kosto (Jaws 4: The Revenge)

Syntyneitä


- 9. maaliskuuta - Pikku G, räpmuusikko

Kuolleita


- 14. tammikuuta - Rauli "Badding" Somerjoki, laulaja
- 2. helmikuuta - Alistair MacLean, jännityskirjailija
- 22. helmikuuta - Andy Warhol, taitelija
- 19. maaliskuuta - Louis de Broglie, fyysikko ja vuoden 1929 Nobel-palkittu
- 4. huhtikuuta - C. L. Moore, scifi-kirjailija
- 14. toukokuuta - Rita Hayworth, näyttelijätär
- 22. kesäkuuta - Fred Astaire, näyttelijä
- 17. elokuuta - Rudolf Hess, Hitlerin kakkosmies, itsemurha Spandaun vankilassa.
- 23. elokuuta - Didier Pironi, ranskalainen Formula 1-kuljettaja.
- 3. lokakuuta - Kalervo Palsa, taiteilija
- 9. lokakuuta - Ella Eronen, näyttelijätär, lausuntataiteilija (s. 1900)
- 30. marraskuuta - Eino Augusti Leino, painin olympiakultamitalisti Luokka:1980-luku Luokka:1987 als:1987 ko:1987년 ja:1987年 simple:1987 th:พ.ศ. 2530

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus


- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä


- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

Ideologia

Ideologia on ideoiden kanonisoitunut kokoelma, visio ja näkökulma todellisuuteen. Se on sisäistetty kokoelma mielipiteitä tai arvioita, niitä yhteensitovaa teoriaa sekä paradigmaa, josta teorian ja todellisuuden suhdetta tarkastellaan. Yleensä ideologia on nimenomaan poliittista ajattelua. Poliittiseen ideologiaan sisältyvät aina tietyt arvot ja keinot näiden saavuttamiseksi. Toisinaan konfliktit eri ideologioiden tai poliittisten ajattelutapojen välillä koskevat nimenomaan arvoja, usein taas arvoista ollaan periaatteesta samaa mieltä, mutta keinoista eri mieltä. Ideologia -sanaa voidaan käyttää sekä negatiivisessa että positiivisessa mielessä. Karl Marx käytti sanaa ennen kaikkea negatiivisessa mielessä, mutta 1900-luvulla ideologiaa on pidetty usein positiivisena tai neutraalina asiana. Ideologian negatiiviset konnotaatiot liittyvät siihen, että se voidaan nähdä jonain ei-järjellisenä ajatteluna. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku on ideologian vallassa.

Poliittiset ideologiat

Poliittisia ideologioita ovat ainakin anarkismi, kommunitarismi, libertarismi, kristillisdemokratia, fasismi, liberalismi, monarkismi, nationalismi, kansallissosialismi, sosialismi, sosiaalidemokratia. Sen sijaan feodalismi, merkantilismi ja kapitalismi eivät ole ideologioita, vaan tietyille yhteiskuntajärjestyksille annettuja nimiä. Myöskin osaa mainituista ideologioista pyritään usein käyttämään puhtaasti teknisinä käsitteinä. Poliittisen ideologian paradigma ja todellisuuskäsitys voidaan monesti sisällyttää lähes kaikille elämänalueille, esimerkkinä vaikkapa Neuvostoliitto jossa marxismi-leninismi sisällytettiin muun muassa taiteeseen ja erilaisiin tieteen tutkimuskohteisiinkin. Myös feminismiä ja ekologista ajattelua pidetään usein poliittisena ideologiana, samoin ekologisen ajattelun kiivasta vastustamista. Toisaalta ideologia ei useimmiten tarkoitukseltaan pyri määrittämään vastauksia kaikkiin eri elämänalojen kysymyksiin, vaikka poliittisen ideologian lisäksi saattaisikin liittyä elämänfilosofiaan. Esimerkiksi fasismilla on useimmiten käytännössä esiintyessään ollut poliittisten näkemysten lisäksi vahva esteettinen ihanne sekä ihmiskuva. luokka: yhteiskuntatiede

Kosovo

Kosovo (oikeammin Kosovo ja Metohija, serbiaksi Косово и Метохија, albaniaksi Kosova) on Serbiaan (joka yhdessä Montenegron kanssa muodostaa Serbian ja Montenegron valtion) kuuluva autonominen provinssi. Tällä hetkellä Kosovoa hallinnoi Yhdistyneet Kansakunnat (YK) Kosovon sodan seurauksena. Albanilaisväestö julisti vuonna 1990 Kosovan tasavallan itsenäiseksi, mutta tätä ei ole tunnustanut kuin Albania. Kosovon pinta-ala on 10887 km² ja siellä asui vuoden 1999 kriisien kynnyksellä 2 miljoonaa asukasta. Provinssin pääkaupunki ja suurin kaupunki on Priština (500 000 asukasta), toiseksi suurin on Prizren (120 000 asukasta). Kosovon rahayksikkö on euro.

Historiaa

euro
- 1389 turkkilaisille kokemansa tappion jälkeen serbit jättivät Kosovon alueen albaaneille
- 1913-> turkkilaiset jättivät Kosovon ja serbit palasivat alueelle, seuraavina vuosina 500000 albaania lähti ja tilalle tuli serbejä. Toisessa maailmansodassa alue yhdistettiin Italian hallitsemaan Albaniaan, kunnes lokakuussa 1944 albanialaiset partisaanit "vapauttivat" alueen.
- Tito halusi Albania yhdistyvän Kosovon kanssa uuteen Jugoslaviaan, mutta näin ei koskaan tapahtunut. Kosovo sai autonomisen alueen statuksen vuonna 1946 ja siitä tuli 1963 autonominen provinssi. Vuonna 1974 Kosovo sai lisää itsemääräämisoikeutta ja taloudellinen apu lisääntyi, mutta silti Kosovo oli Jugoslavian köyhin alue.
- 1981 mielenosoitukset vaativat alueelle itsenäisempää tasavallan asemaa. Ne tukahdutettiin: 300 kuoli ja 700 vangittiin.
- marraskuussa 1988 alkoivat levottomuudet, jotka johtivat alueen autonomian keskeyttämiseen ja sen asettamisen hätätilaan.
- heinäkuussa 1990 Serbian hallitus peruutti Kosovon autonomian, albaniankieliset tv- ja radiolähetykset lopetettiin ja ainoa albaniankielinen sanomalehti kiellettiin.
- 1994 Kosovon vapausarmeija (Ushtria Çlirimtare e Kosovës eli UÇK) perustettiin. Länsimaat pitivät tätä albaanien järjestöä aluksi terroristijärjestönä.
- 1998 UCK nousi kapinaan, jonka raskaasti aseistettu Serbipoliisi pyrki kukistamaan. Kapinan taltuttamisen yhteydessä albanikyliä poltettiin ja pari sataa tuhatta ihmistä pakeni taisteluja, osa ulkomaille. UCK oli valloittanut parhaillaan puolet Kosovosta, mutta Serbit valtasivat enimmät alueet takaisin kapinaa taltuttaessan. Länsimaat pohtivat intervention mahdollisuutta ja pyrkivät välittämään aselepoja. Kesän lopulla sovittu aselepo osoittautui liian hauraaksi. Vuonna 1998 kuoli noin 1500 albanaisiviiliä, ja 160 serbipoliisia tai -sotilasta. Serbisiviilien tai UCK:n taistelijoiden uhreista ei ole tarkkaa tietoa.
- 1999 Tammikuun 15. Racakin verilöylyssä Jugoslavian armeija hyökkäsi Prekazin kylään vastatoimina UCK:n iskulle tuhotakseen terrostina pitämänsä Adem Jesharin ja tämän klaanin. 53 ihmistä kuoli, mukana naisia ja lapsia. Tämän "Racakin verilöylyn" jälkeen länsimaiden johtajat reagoivat kiivaasti Milosevicia vastaan.
- 24. maaliskuuta, 1999 NATO aloitti Kosovon sodan pommituksilla, kun Serbia kieltäytyi Rambouillet'ssa pidetyssä konferenssissa hyväksymästä ehtoja, joissa vaadititin esimerkiksi NATOlle oikeutta de facto miehittää koko tynkä-Jugoslavia (suomen mediassa NATOn esittämiä "rauhanehtoja" ei tuotu esille, vaikka myöhemmin Mauno Koiviston ja Pekka Visurin kaltaiset henkilöt yrittivät valottaa asiaa). Pommitusten alettua Serbit aloittivat albaaneiden joukkokarkoitukset Kosovosta (eikä ennen sotaa kuten usein virheellisesti luullaan).
- 2. kesäkuuta sodan kestettyä muutamia kuukausia Slobodan Milošević myöntyi NATOn päätöksiin ja serbijoukot vetäytyivät alueelta. NATO:n ja venäläisten muodostamat KFOR(Kosovo Force)-joukot ottivat alueen valvontaansa.
- elokuussa 2003 valtioneuvos Harri Holkeri aloitti YK:n siviilihallinnon UNMIK:n päällikkönä
- 17. maaliskuuta, 2004 alkoivat levottomuudet uudelleen Kosovossa. Albaanit hyökkäsivät serbivähemmistöä vastaan ja mellakat vaativat 28 kuolinuhria. Useita ortodoksikirkkoja ja muita rakennuksia poltettiin. Holkeri erosi virastaan myöhemmin keväällä. Seuraajaksi UNMIK:n johtoon tuli tanskalainen diplomaatti Sören Jessen-Petersen.

Kosovon kriisin taustaa

Koko 1900-luvun Balkanilla on taisteltu. Vain toisen maailmansodan jälkeisenä aikana marsalkka Josip Broz Tito pystyi kansandemokraattisen diktatuurinsa avulla hillitsemään valtion sisäisiä, eri etnisten ryhmittymien välisiä ristiriitoja. Vuonna 1980 Tito kuoli, jonka jälkeen Jugoslavia]n] yhtenäisyys alkoikin rakoilla, mm. Kosovon alueen [[albaanienemmistön]] ja [[serbien kesken puhkesi levottomuuksia, joita Belgradin hallitus pyrkikin tukahduttamaan sotavoimin. Albaaninationalistit tavoittelevat ”etnisesti puhdasta” Kosovoa tai Suur- Albaniaa, jolloin Slaavit alkoivat paeta Kosovon itsehallintoalueelta (Kosovo sai itsehallinnon 1974, kun Tito pyrki varmistamaan Jugoslavian vakauden lisäämällä liittovaltion osien sisäistä valtaa). Samaan aikaan Jugoslavian vauraat osat, Kroatia ja Slovenia, missä pyrittiinkin jo markkinatalouteen, alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään Serbiaa kohtaan. Vuonna 1987 Slobodan Milosevic nousi Serbian kommunistisen puolueen johtajaksi ja hän ilmoitti tavoitteekseen, että ”jotakin tehdään laillisuuden palauttamiseksi Kosovoon”. Vuonna 1989 Kosovon itsehallinto peruttiin. 1991 Kroatia ja Slovenia julistautuvat itsenäisiksi. Slovenia oli järjestänyt puolustustaan kaksi vuotta salaa ja he saivatkin yllätettyä Jugoslavian liittoarmeijan, nämä tarjosivat Slovenialle rauhaa kymmenen päivää myöhemmin Brionin sopimuksessa. Kroatian oikeistopuolue lietsoi serbivastaista mielentilaa ja maasta karkoitettiin vuoteen 1995 mennessä puolimiljoona serbiä, joista osa joutui kroaattien raiskaamiksi ja pahoinpitelemiksi. Itsenäistyneiden maiden silmissä serbit kävivät valloitussotaa ja nationalistinen kiihkoilu nostikin esiin vanhat muistot ja katolisten kroaattien ja ortodoksien serbien väliset erot. Alkuvuodesta 1992 Bosnian muslimit ja kroaatit äänestivät itsenäisen Bosnian puolesta, mikä ei miellyttänyt Bosnian Serbivähemmistöä. Yhdysvallat ja EY tunnustivat Bosnia- Herzegovinan itsenäisyyden. Bosnian serbit alkoivat kuitenkin vallata itselleen lisää alueita ja kroaatit julistautuivat itsenäisiksi. Muslimit jäivät alakynteen sotilaallisen heikkoutensa vuoksi. Bosniassa koettiin hyvin raaka sisällissota, joka saatiin loppumaan vasta vuonna 1995 Daytonin rauhansopimuksella ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen saavuttua. Pikkuhiljaa tilanne Bosniassa rauhoittui, mutta viha jäi kytemään Serbian eteläiseen maakuntaan, Kosovoon, missä valtaosa väestöstä oli islaminuskoisia albaaneja. Titon aikana Kosovo oli nauttinut autonomian suomista vapauksista, mutta Milosevicin aikana tilanne oli muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Kosovon serbivähemmistö syytti albaaneja syrjinnästä, Kosovon autonomia peruttiin ja Milosevic antoi serbeille korkeimman vallan Kosovossa. Albaanit eivät olleet tähän tyytyväisiä ja he alkoivat vaatia itsenäisyyttä. Näkyvimmin tätä vaatimusta ajoi vapautusrintama UCK, joka alkoi tehdä iskuja serbiviranomaisia vastaan. Serbit vastasivat tähän laajoilla iskuilla etsiessään UCK taistelijoita. YK oli varsin voimaton yrittäessään estää nämä serbien suorittamat ”etniset puhdistukset”, joten NATO katsoi asiakseen puuttua peliin. NATO esitti Serbialle vaatimuksen antaa Kosovolle itsehallinto ja kun Serbia kieltäytyi tästä, aloitettiin ilmaiskut Serbiaa vastaan maaliskuussa 1999. NATO :n toiminta ei mennyt ihan suunnitellusti; harhaiskut aiheuttivat siviilikuolemia ja mm. Kiinan lähetystö joutui erehdyksissä pommitetuksi. Lisäksi Serbit vain kiihdyttivät etnisiä puhdistuksia ja karkotukset saivat hyvinkin raakoja muotoja. Arviota miljoona albaania joutui pakenemaan Kosovosta, kuolonuhrien määrää ei tiedetä, karkotuksiin liittyi julmia ihmisoikeusrikkomuksia. NATO:n ilmapommitukset jakoivat jyrkästi mielipiteet maailmalla, joidenkin mielestä se oli NATO:n lahja Kosovon siviileille, toiset pitävät interventiota edelleen laittomana. Tilanne Kosovossa laukesi kuitenkin kesällä 1999, jolloin Serbia suostui rauhansopimukseen ja YK riisui UCK :n aseista. Kosovo ei edelleenkään ole täysin rauhoittunut, vanhat kaunat elävät ja alueen rauhaa on edelleen takaamassa suuri joukko rauhanturvaajia ja Kosovoa hallitsee YK:n siviilihallinto, jonka johdossa on toiminut myöskin suomalainen Harri Holkeri. Kosovon serbeistä osa on joutunut jättämään kotinsa pelätessään kostoiskuja ja mm. keväällä 2004 tilanne kärjistyikin taas niin, että Kosovoon tarvittiin lisää rauhanturvaajia. Onkin arvioitu, että Balkanilla tullaan tarvitsemaan rauhanturvaajia vielä useita, jopa kymmeniä, vuosia.

Suomalaiset rauhanturvaajat Kosovossa

KFOR-joukot aloittivat kesäkuussa 1999 ja Suomen hallitus teki päätöksen rauhanturvaajien lähettämisestä Kosovoon. Suomalaisia rauhanturvaajia osallistuu operaatioon 680, joka jatkossa vähenee 550:en. 1. toukokuuta, 2004 lähtien Keskisen Prikaatin (MNB Centre) komentajana toimi prikaatikenraali Antti Lankinen. 29. lokakuuta tehtävät vastaanotti eversti Jari Kallio. Samalla Keskisen Prikaatin päämaja siirtyi Suomen rauhanturvaajien pääleiriin Lipjaniin. Keskisessä Prikaatissa palvelee rauhanturvaajia kuudesta eri maasta (Suomi, Ruotsi, Irlanti, Tsekin tasavalta, Slovakia ja Latvia).

Aiheesta muualla


- [http://www.unmikonline.org United Nations Mission in Kosovo (UNMIK)]
- [http://www.assembly-kosova.org/ Assembly of Kosovo]
- [http://www.pm-ksgov.net/ Kosovon pääministerin sivut]
- [http://www.sok-kosovo.org Statistical Office of Kosovo] - Kosovon tilastokeskus
- [http://www.mil.fi/rauhanturvaaja/operaatiot/kosovo.dsp] - SRJK/KFOR
- [http://www.nato.int/kfor/welcome.html] - KFOR operaation kotisivut Luokka:Serbia ja Montenegro Luokka:Kiistanalaiset alueet ko:코소보 ja:コソボ

Marxismi

Marxismi on yhteiskunnallisen ajattelun traditio, joka juontuu Karl Marxin teorioista. Marxismissa on monta eri suuntausta joiden näkemykset poikkeavat toisistaan. Keskeinen jako oli aiemmin länsimaisen akateemisen marxismin sekä toisaalta Neuvostoliiton marxismi-leninismin välillä. Länsimaiden akateeminen marxismi oli suurelta osin sanoutunut irti Neuvostoliitosta.

Marxilainen filosofia

Marxilaiseen filosofiaan kuuluvat historiallinen materialismi, materialistinen dialektiikka ja paljon muita teoreettisen filosofian osa-alueita. Ks. erillinen artikkeli marxilaisesta teoreettisesta filosofiasta. Marxilainen filosofia on ollut suosituinta manner-euroopassa. Se on joskus katsottu osaksi mannermaista filosofiaa. Erityisesti Frankfurtin kriittinen koulukunta oli pitkään marxismin tunnettu edustaja. Viime aikoina tunnettu marxilaista filosofiaa edustava teos on ollut esimerkiksi tunnettu "Empire" -kirja.

Marxismi yhteiskuntatieteissä

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa marxismilla on vahvat perinteet. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kansainvälisten suhteiden teorioissa marxismi oli pitkään yksi kolmesta koulukunnasta liberalismin sekä realismi/nationalismin rinnalla (nyttemmin tämä kenttä nähdään usein hajanaisempana). Marxilaista kansainvälisten suhteiden teoriaa edustavat nykyään esimerkiksi uus-gramscilaiset hegemoniateoriat. Samoin esimerkiksi sosiologiassa marxismilla oli pitkään vahva asema. Taloustieteessä marxismi ei sen sijaan koskaan ollut kovin vahvoilla länsimaiden yliopistossa, joskin marxilaisia taloustieteen professoreja on edelleen suurten maiden pienissä yliopistoissa. Länsimaisissa taloustieteen suuntauksissa Marxismia ovat edustaneet esimerkiksi monet riippuvuusteorian edustajat, ranskalainen regulaatiokoulukunta (josta käsite fordismi on lähtöisin), sekä maailmanjärjestelmäteoria. Historiantutkimuksessa marxismi on edelleen yksi teoreettinen vaihtoehto muiden joukossa. Marxilaisessa historiantutkimuksessa tärkeää on tuotantovälineiden ja teknologian kehityksen vaikutus muuhun yhteiskuntaan.

Marxismi poliittisena ideologiana

Poliittisena ideologiana marxismi perustettiin tärkeänä vaihtoehtona liberalismille sekä konservatismille, jotka olivat hallinneet länsimaista kulttuuria modernilla aikakaudella. Marxismi kansainvälisen kommunistisen liikkeen muodossa on myös ollut länsimaisen kapitalismin päävihollinen ainakin vuosina 1917-1991. Kommunismin romahtaminen 1900-luvun lopulla ei tarkoittanut marxismin poliittisen ideologian kuolemaa, koska monet marxilaiset olivat hylänneet tukensa Neuvostoliitolle jo aiemmin. Suomessa 1970-luvulla esiintynyt taistolaisuus oli länsimaissa suhteellisen poikkeuksellinen ilmiö, ja muiden maiden nuoret radikaalit 1970-luvulla pitivät Leonid Brezneviä yleensä konservatiivisena hahmona. Neuvostoliittoa ennen sen romahtamista tukeneet marxilaiset saattoivat aatteen hylkäämisen sijasta muuttaa suhtautumistaan Neuvostoliittoon (joissakin poikkeustapauksissa he kehittelivät salaliittoteorioita, jotka selittävät, miksi Neuvostoliitto romahti, vaikka se oli heidän mielestään ollut hyvä yhteiskunta).

Marxilaisia suuntauksia


- marxismi-leninismi
- trotskilaisuus
- maolaisuus
- vasemmistokommunismi
- autonominen marxilaisuus
- vasemmistososialismi
- analyyttinen marxismi Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia luokka: Filosofian koulukunnat luokka: yhteiskuntatiede zh-min-nan:Marx-chú-gī ko:마르크스주의 ja:マルクス主義 simple:Marxism th:ลัทธิมาร์กซ

Tito

Josip Broz Tito (7. toukokuuta 1892 - 4. toukokuuta 1980) oli kommunistisen Jugoslavian hallitsija toisen maailmansodan päättymisestä aina kuolemaansa 1980-luvulla asti. Jugoslavian pääministerinä vuosina 1945-1953 ja presidenttinä vuosina 1953- 1980.

Lapsuus- ja nuoruusvuodet

Syntyi kroaatti-isän ja sloveeniäidin seitsenlapsisen perheen lapseksi ja kävi alakoulun Kumrovecissa. Hän valmistui koulusta vuonna 1905. Broz alkoi työskennellä lukkoseppän apulaisena Zagrebissa ja päätyi lukkosepän oppiin vuonna 1907. Broz liittyi metallialan työläisten ammattiliittoon ja sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi vuonna 1910. Broz työskenteli lyhyempiä jaksoja Kamrikissa, Sloveniassa, Böömissä, Munchenissä ja Mannheimissa, Saksassa, missä hän työskenteli Benzin autotehtaalla. Myöhemmin Itävallassa, Daimlerin autotehtaalla testiajajana.

Ensimmäisessä maailmansodassa

Sotilaana Itävalta-Unkarin armeijassa vuodesta 1913. Ensimmäisen maailmansodan alettua hänet vangittiin sodanvastaisen propagandan vuoksi. Broz lähetettiin itärintamalle Galitsiaan vuonna 1915. Broz haavoittui vaikeasti ja joutui venäläisten sotavangiksi. Muutaman kuukauden sairaalassa olon jälkeen hänet lähetettiin työleirille Uralille syksyllä 1916.

Vallankumouksellisena

Broz oli vangittuna sotavankien vallankumousajatusten lietsomisesta . Myöhemmin Broz pakeni ja liittyi vallankumouksellisiin Pietarissa 16-17. heinäkuuta 1917. Hän oli siirtymässä Suomeen, mutta hänet vangittiin ja joutui Petropavloskin vankilaan kolmeksi viikoksi. Vankileirillä Kumjanista hän pakeni junalla. Broz hyväksyttiin Venäjän kommunistipuolueseen kesällä 1918. Jugoslavian kommunistipuolueeseen Josip Broz liittyi vuonna 1921. Puolue kiellettiin pian, ja hän joutui kuudeksi vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan 1934 hän otti peitenimen Tito.

Kominternin johdossa

Tito työskenteli kommunistisessa International-järjestössä (Kominternissa) Moskovassa vuosina 1934-1936. Stalin valitsi Titon uudeksi kommunistisen Internationaalin (Kominternin) pääsihteeriksi. Tito oli Espanjan sisällisodassa hankkimassa kansainvälisiä vapaaehtoisjoukkoja tasavaltalaisten puolelle vuonna 1936. Komintern lähetti toveri Walterin (Tito) Jugoslaviaan kommunistiseen puolueen pääsihteriksi vuonna 1937. Tito toteutti uskollisesti Kominternin politiikkaa, arvosteli voimakkaasti serbien hallitsemista ja valtaa, sekä muiden kansallisuuksien huonompaa asemaa Jugoslavian valtiossa. Maanpakovaiheessa suurin osa puolueen jäsenistä joutui Neuvostoliitossa Stalinin vainojen uhriksi.

Jugoslavian johtajana

Toisen maailmansodan aikana Tito johti kommunistista vastarintaa partisaanijoukkojen avulla akselivaltojen miehitysjoukkoja vastaan. Tito perusti kommunistihallituksen valtataistelussa saksalaisia vastaan monarkistien kanssa vuonna 1942. Tito saavutti liittouneiden luottamuksen ja perusti kommunistihallituksen Jugoslaviaan vuonna 1945. Sodan jälkeen Titon kansallinen linja kuitenkin suututti entisen suojelijan Stalinin. Maa erotettiin Kominformista vuonna 1948. Tito korosti Jugoslavian itsenäisyyttä ja tasapainoa valtion etujen ja etnisten, uskonnollisten ryhmien välillä. 1960-luvulla Jugoslaviasta tuli Titon johdolla yksi sitoutumattomien maiden liikkeen johtajamaista. Tito kehitti mallin marxilaisesta kommunismista ja itsehallinnosta ja toteutti liberaalisia talousuudistuksia.Tito arvosteli Neuvostoliiton hyökkäystä Unkariin vuonna 1956, Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin vuonna 1979. Jugoslavian johtajana Tito tukahdutti menestyksekkäästi Balkanin niemimaalla kytevät nationalistiset tuntemukset pitäen eri kansallisuuksista koostuneen Jugoslavian kasassa vallanjakopolitiikallaan.

Kuvagalleria

kuva:LekaTitoDjido.jpg|Aleksandar Ranković, Tito ja Milovan Đilas vuonna 1942 kuva:TitoNasserNehru.jpeg|Tito, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser ja Intian pääministeri Jawaharlal Nehru kuva:BrioniDeclarationNasserTitoNehru.jpeg|Nasser, Tito ja Nehru allekirjoittavat Brionin julistuksen 19.7.1956 kuva:Eleanor-tito.jpg|Eleanor Roosevelt ja Tito Brionissa 16.7.1953 Broz Tito, Josip Broz Tito, Josip ja:ヨシップ・ブロズ・チトー

Neuvostoliitto

Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (СССР ; SNTL) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliitto oli purkautuessaan 1991 pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta). Pääkaupunki oli Moskova. Historiansa aikana Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden määrä vaihteli, hajotessaan Neuvostoliitto oli jaettu viiteentoista sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joista tuli itsenäisiä valtioita maan hajotessa. Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa.

Historia

Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut Lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset. Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto. Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3.3.1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918. Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan ja vuonna 1929 Tadžikistan. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto. Sisällisodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytönössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi. Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940. Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyyisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin keski-Venäjällä ja Ukrainassa. Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi. 23. elokuuta 1939 toistensa päävastustajilta Espanjan sisällissodasta alkaen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja salaisesti jakoivat Itä-Euroopan keskenään etupiireihin. Maat jakoivat keskenään Puolan, jonne ne olivat hyökänneet syyskuussa 1939. Talvella 1939–1940 Neuvostoliitto kävi Suomea vastaan talvisodan. Sodan aloittamisen vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Sota alkoi Suomen hallituksen kieltäydyttyä Neuvostoliiton aluevaatimuksista ja neuvottelujen katkettua. Neuvostoliiton vaatimusten perusteena oli väite Leningradin turvavyöhykkeen laajentaminen ja Suomenlahden purjehduskelpoisuuden varmistaminen ja sotilastukikohta Hangossa. 22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sen eteneminen pysähtyi ensimmäisenä talvena näköetäisyydelle Moskovasta. Sodan kulku kääntyi seuraavana talvena Stalingradissa ja Kurskissa 1943. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Sodan jälkeen joutuivat karkoitetuiksi mm. Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös sosialistinen Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa. Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov, joka aloitti yhteiskunnassa voimakkaat destalinisaatiotoimet ja purki GULAG-järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja