:: wikimiki.org ::

Sosialistinen Työväen Ja Pienviljelijöiden Puolue

Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue

Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue (STPP) oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen seuraajaksi 1924 perustettu puolue. Toimi paljolti SKP:n peitejärjestönä. STPP osallistui eduskuntavaaleihin vuosina 1924, 1927 ja 1929 saaden parhaimmillaan 23 kansanedustajaa. Lapuan liikkeen painostuksen takia viranomaiset lakkauttivat STPP:n vuonna 1930. Luokka:Suomalaiset puolueet

Suomen Sosialistinen Työväenpuolue

Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) oli kommunistien (ks. SKP) ja vasemmistososialistien muodostama puolue, joka toimi 1920-luvun alussa. SSTP perustettiin 13.5.1920 Helsingin työväentalolla. Mukana kokouksessa oli 82 osanottajaa, jotka edustivat 42 eri järjestöä. Uusi puolue päätettiin perustaa, kun vasemmistolaiset, kommunisteja lähellä olleet voimat, jäivät vähemmistöön Sosialidemokraattisessa puolueessa (SDP) ja heidät savustettiin sieltä ulos. Jo aiemmin oli valittu väliaikainen puoluejohto, joka johti toimintaa perustavaan kokoukseen asti. Uuteen puolueeseen liittyi suuri joukko SDP:n puoluejärjestöjä, jotka muodostivat sen perustason organisaation. Vuonna 1922 SSTP:ssä oli jo 24 398 jäsentä ja 706 järjestöä. SSTP:n ohjelman kirjoitti SKP:n keskuskomitean Otto Ville Kuusinen. Perustava kokous ei sujunut ongelmitta. Toisen kokouspäivän iltana puolue päätti liittyä Kommunistiseen internationaaliin (Komintern) ja koko ajan läsnäolleet poliisit saivat syyn hajottaa kokouksen ja pidättää sen osanottajia, joista osa sai myöhemmin vankeustuomion. Seuranneessa hämmentävässä tilanteessa kesti hetken aikaa saada puolueen toiminta taas käyntiin, kunnes kesäkuussa Helsingin sosialistinen kunnallisjärjestö otti ohjat käsiinsä. 19.6. se julistautui puolueeksi, hyväksyi perustavan kokouksen asiakirjat ja valitsi puolueelle johdon. SSTP:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin helsinkiläinen metallimies Jaakko Kivi. SSTP osallistui vuoden 1922 eduskuntavaaleihin. Ehdokkaita ei kuitenkaan voitu asettaa SSTP:n nimellä, sillä puolueen yllä leijui jatkuva lakkautuksen uhka. 24.2.1922 perustettiin Suomen työväen keskusvaalikomitea, johon edustajia nimesivät SSTP:n lisäksi Suomen ammattijärjestö (SAJ) sekä sosialidemokraattinen nuoriso- ja naisliitto. Vaalikomitea asetti yhteensä 130 ehdokasta kaikissa vaalipiireissä. Listat saivat yhteensä 128 121 ääntä (14,8%) ja 27 kansanedustajaa (joista 6 naisia). SSTP:n lakkauttamista vaadittiin koko sen olemassaolon ajan ja sen jäseniä vangittiin tasaisin väliajoin. Puolueen lehtiä yritettiin jatkuvasti estää ilmestymästä. Alkuvuodesta 1923 SSTP vaihtoi nimensä Suomen työväenpuolueeksi (STP) poistaen varoivaisuussyistä viitauksen sosialismiin. Elokuun 3. 1923 kuitenkin pidätettin niin SSTP:n eduskuntaryhmän, puoluetoimikunnan, sihteeristön ja piirijärjestöjen jäsenet kuin muutkin toimihenkilöt. Pidätyksiä ja puolueen uutta kieltämistä perusteltiin varsinkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan kommunistiseen puolueeseen. SSTP:n lakkauttamisen jälkeen sen kannattajat toimivat ja osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljäin vaalijärjestöjen kautta.

Puheenjohtajat

- August Raatikainen (17.2.-14.5.1920) (va. puoluetoimikunta)
- Jaakko Kivi (16.6.-28.12.1920)
- Hjalmar Eklund (28.12.1920-26.1.1922)
- Niilo Välläri (31.1.-31.3.1922) (va. puoluetoimikunta) (1.4.1922-17.1923)
- Toivo Hjalmar Långström (17.5.-3.8.1923) (Suomen työväenpuolue) Luokka:suomalaiset puolueet

Puolue

Poliittinen puolue on järjestö tai järjestökokonaisuus, jonka pääasiallisena toiminta-ajatuksena on yhteiskunnan kehittäminen jäsenten haluamaan suuntaan, joka yleensä on suunnilleen yhteinen ja samansuuntainen. Useimmat puolueet toimivat demokraattisten pelisääntöjen mukaan, eli pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen vaaleissa valittujen edustajien kautta, ja noudattavat sisäisessä päätöksenteossaan puolueen jäsenten kesken jäsendemokratiaa. Suomessa puoluerekisteriin merkittävällä puolueella tulee olla yleisohjelma, jossa on esitettynä puolueen keskeiset periaatteet ja tavoitteet, joilla se haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Puoluerekisterijärjestelmä tuli voimaan 10. tammikuuta 1969, jolloin hyväksyttiin puoluelaki. Osa puolueista on luonteeltaan kansainvälisiä, samantapaisia päämääriä ajavia puolueita on siis useissa maissa. Esimerkkeinä voitaneen mainita liberaaliset puolueet, konservatiiviset puolueet, sosialistiset puolueet, työväenpuolueet, ympäristöpuolueet, kommunistiset puolueet, uskonnolliset puolueet ja nationalistiset puolueet. Suomalaisessa puoluejärjestörakenteessa jäsenet kuuluvat puolueeseensa yleensä puolueosaston kautta. Puoluekokous on puolueen ylin päättävä elin. Puolueen henkilöjäsenten päätäntävaltaa puoluekokouksissa käyttää puolueosastossa kollektiivisesti valittu puoluekokousedustaja, siis puolueen asioista päätetään edustuksellisesti ja välillisesti, ei suoraan eikä yksilöllisesti. Suomessa on kuitenkin muutama puolue, joissa on käytössä suora henkilöjäsenyys. Joissakin maissa on voimassa yksipuoluejärjestelmä, eli yksi puolue käyttää valtaa (esim. Kiina ja Pohjois-Korea). Monissa yksipuoluemaissa kilpailevien puolueiden perustaminen on kielletty tai valtapuolueen kontrolloivat viranomaiset rajoittavat niiden toimintaa. Joissakin maissa puolueet on kokonaan kielletty.

Katso myös

- Luettelo Suomen puolueista Luokka:Politiikka Luokka:Puolueet ko:정당 ja:政党 simple:Political party

SKP

:Tämä artikkeli käsittelee vuosina 1918–1990 toiminutta SKP:ta. Nykyinen SKP-nimellä toimiva puolue merkittiin puoluerekisteriin 1997 (ks. erillinen artikkeli). Suomen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin Moskovassa 29.8.1918 Suomesta Venäjälle sisällissodan jälkeen paenneiden ja bolševikeiksi ryhtyneiden punaisten toimesta. SKP toimi Suomessa kiellettynä ja maanalaisena vuoteen 1944, jolloin se laillistettiin jatkosodan päätyttyä. 1980-luvun lopulla SKP ajautui konkurssiin ja se lakkautettiin 1990 Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä. Vasemmistoliiton

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Suomalainen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa. Tutumpi nimi Suomen kommunistinen puolue otettiin käyttöön vasta 1920/1921. Vaatimuksia uudesta puolueesta oli alettu esittää Venäjälle paenneiden punaisten johtajien toimesta heti sisällissodan päätyttyä ja pakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä organisoimaan toimintaa. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön reformistisen SDP:n osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut V. I. Leninin johtaman bolševikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustettiin siis SKP, jonka lähimmäksi tavoitteeksi asetettiin kärsittyjen vääryyksien korjaaminen, eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Vallankumouksellisen tilanteen odottaminen ja aseellisen toiminnan painotus oli varsin ymmärrettävää tilanteessa. Olihan Venäjä ja koko Eurooppa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä sekasortoisessa tilanteessa. Lisäksi 1919 perustetussa Kominternissa, jonka jäsen SKP oli, odotettiin maailmanvallankumouksen nopeaa syttymistä. Vähitellen tämä ajatus alkoi kuitenkin näyttää epätodennäköisemmältä ja kommunistien oli vaihdettava taktiikkaa. Näin kävi myös Suomessa SKP:n jouduttua toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä. Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola. SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luominen ei ollut helppoa ja puolueessa oli sisäisiä kiistoja, jotka vaikeuttivat toiminnan käynnistämistä. SKP:n toimintaa Suomessa leimasi tiukka kurinalaisuus ja konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui myös hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa asuneet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta perustettaessa tällaisia suunnitelmia olikin. Puoluetta perustamassa olivat myös Suomen ammattijärjestö (SAJ) sekä sosialidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:nkaan toiminta ei miellyttänyt hallitusta. Kun Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922 hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan Kallion leikkauksena. Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita. Suomen sosialistinen työväenpuolue lopulta kiellettiin 1923. SSTP oli saanut 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajaa. Puolueen kieltämisen jälkeen jäsenet osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen listoilla (ks. Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue. Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa mm. Lapuan liikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan jälleen kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosialidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, millä rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta. 1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia. Myös SKP:n Neuvostoliitossa maanpaossa eläneet johtajat joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistuksien kohteeksi. Suurin osa puolueen alkuperäisistä perustajista teloitettiin. Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät.

Kansanrintamapolitiikka

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin (Kominternin ns. kolmannen vaiheen aikana) "sosiaalifasisteiksi" leimatun SDP:n kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintama-periaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajallisiksi mm. monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen johdosta. SKP:ssa syytettiin jälkeenpäin puolueen pääsihteeri Arvo Tuomista taktiikan vääristelyistä ja sabotointiyrityksistä tärkeästä Tukholman toimistosta käsin, minkä johdosta organisaatio olisi lamautunut. Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi ns. Terijoen hallituksen johtoon. Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla mutta eivät tietysti mielellään. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin ja Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNS I) sai 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti mm. siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä. SKP pystyi julkaisemaan laittomia lehtiä vuoteen 1943 asti ja jälleen keväästä 1944 alkaen joskin niiden levikki oli hyvin vähäinen. Joitain julkilausumia julkaistiin Suomen kansan vapauden liiton nimellä. Jossain vaiheessa SKP:n tärkeät miehet Aimo Rikka ja Yrjö Leino riitaantuivat keskenään Rikan puolustaessa sodan lopettamista vallankumouksellisin keinoin ja saaden Leinon tuomion lahkolaisuudesta.

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

Yrjö LeinoJatkosodan päätyttyä 1944 rauhanehtoihin kuului SKP:n laillistaminen. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2000. Julkiseksi tultuaan puolue sai ennätysvauhtia kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi äärimmäisen vaikeaksi tehty jäsenyysmenettely, joka käsitti mm. kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä kuitenkin helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen. Kiistoja puolueessa syntyi Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneiden kokeneiden kommunistien ja välirauhan aikaisen SNS I:n aktiivien välille. Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosialidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26.3.1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. 1948 vaaleissa SKDL koki kuitenkin tappion eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä. Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "Vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, jonka jotkut näkivät kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta Suomen itsenäisyyden kustannuksella. Maassa oli samaan aikaan myös Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka lisäsi SKP:n vaikutusmahdollisuuksia. Kommunisteja otettiin lisäksi esimerkiksi Valtiollisen poliisin (Valpo) palvelukseen. Epäilemättä kommunistit halusivatkin puhdistaa valtion laitokset "fasistisista sotapoliitikoista", jotka heitä olivat vuosikymmenet vainonneet. Jotkut saattoivat toivoa Neuvostoliitolta enemmän avustusta vallankumouksen teossa, mutta konkreettisia vallankumoussuunnitelmia SKP:lla ei ollut ja varsin nopeasti kommunistit sopeutuivat parlamentaariseen toimintaan. "Vaaran vuosien" katsotaan päättyneen 1948, jolloin SKDL jätettiin ulos hallituksesta. Myös Valvontakomissio poistui maasta ja "punainen" Valpo lakkautettiin.

1950-luku

Oppositioasemassa kommunisteista tuli jälleen valtiovallan kiinnostuksen kohde ja SKP vastasi tähän mm. tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin muutaman vuoden tauon jälkeen taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue oli jonkinlaisessa pysähtyneessä vaiheessa ja eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit johdossa eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja. Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä ja, että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Asioita ei haluttu alkaa kaivella, vaikka kaikki eivät selvitykseen tyytyväisiä olleetkaan. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957.

Uudistuslinjan synty

Keskustelu kuitenkin alkoi ja 1960-luvun alussa tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli uudella tavalla julkisuuteen esimerkiksi Kansan uutisissa käydyn puoluekeskustelun muodossa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta. Haluttiin päästä ulos eristäytyneestä asemasta, johon muut puolueet olivat laitavasemmiston ajaneet. Tarvittiin uudenlaista kansanrintamaa työväen tavoitteiden ajamiseksi. Keskustelu oli innostunutta ennen 14. edustajakokousta 1966 ja kokouksessa uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi tuli Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966 pysyen siellä viisi vuotta. 1960-luvun lopussa saatiin myös ammattiyhdistysliike eheytettyä SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosialidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin. SKP (ja SKDL) osoitti epäilijöille kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin tuomitsemalla 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ainoana puolueena Suomessa.

Oppositio muodostuu

Suunnanmuutos SKP:ssa ei sujunut ongelmitta, sillä heti 14. edustajakokouksen jälkeen muodostui puolueeseen oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen näki puolueen lippuun pesiytyneen luteita. Oppositio ei halunnut luopua käsitteistä kuten marxismi-leninismi tai proletariaatin diktatuuri. SKDL:n oman identiteetin luomiseen suhtauduttiin kielteisesti. Neuvostotovereihin haluttiin pitää erittäin läheiset suhteet. Hallitus- ja tulopolitiikka alettiin nähdä epäonnistuneeksi. Tärkeä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Oppositio antoi varauksettoman solidaarisuutensa "välttämättömille toimille" sosialismin pelastamiseksi. Puoluejohdon kannanotot tapahtuneeseen pyrittiin kumoamaan oppositiojärjestöjen päinvastaisilla tulkinnoilla kaikki muu neuvostovastaiseksi tuomiten. Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa, jotta puolue saataisiin takaisin terveiden voimien käsiin. Projekti kuitenkin epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi ja tämän selvittyä se Markus Kainulaisen kädennostosta marssi ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle. SKP:n tosiasiallinen hajoaminen kahtia näytti hyvin todennäköiseltä.

Osapuolisopimuksen aika

Puolue kuitenkin pysyi muodollisen yhtenäisenä eikä vähiten neuvostoliittolaisten tovereiden painostuksen ansiosta. Molemmat osapuolet katsoivat yhtenäisen puolueen hyödyt suuremmiksi kuin hajoamisen ja äärilaidat pistettiin kuriin. Alkuvuodesta 1970 solmittiin ns. osapuolisopimus, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja, mikä vahvisti tämän asemaa opposition keulahahmona. Oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisikseen tuoreita voimia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta. Taistelu puolueessa ei sopimuksella laantunut vaan kiihtyi opposition jatkaessa enemmistön kiivasta arvostelua ja sääntöjen/päätösten omavaltaista tulkintaa. Keskinäinen nahistelu lamaannutti puolueen toiminnallisesti ja myös teoreettisesti opposition estäessä uudistushankkeet. Enemmistö joutui argumentoimaan perinteisellä marxilais-leniniläisellä retoriikalla kumotessaan taistolaisten syytöksiä. SKP:n meno 1975 Miettusen hätätilahallitukseen nosti hetken aikaa syrjässä olleen hallituskysymyksen uudelleen ajankohtaiseksi opposition suhtautuessa hankkeeseen kielteisesti. SKDL:n eduskuntaryhmä ei kyennyt yhtenäiseen toimintaan.

Lopullinen kahtiajako

1980-luvulle tultaessa puolueessa alettiin yhä enemmän kyllästyä keskinäiseen riitelyyn. Enemmistön ja opposition omat sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi päästä kiistassa ratkaisuun erottamalla koko opposition, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt esimerkiksi puheenjohtaja Saarista. Jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet nimettiin taistolaisten toimesta kirveslinjaksi. Taistolaisuuden elinvoiman kuivuessa kokoon myös oppositio hajosi. Syntyi ns. kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Opposition dogmaattisimmat tuomitsivat kuitenkin kolmaslinjalaisuuden alusta asti vaaralliseksi revisionistiseksi virheeksi. Enemmistö oppositiosta näki nämä silti liittolaisikseen. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalainen Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi kompromissiehdokkaana. Kahden vuoden pesti ei kuitenkaan yhdistänyt ja vitalisoinut puolue-elämää toivotulla tavalla ja Kajanojaan oltiin laajalti tyytymättömiä. Uuden yhteisen puoluelehden (Yhteistyö) perustamiskokeilu alkuvuodesta 1984 epäonnistui. Mies sai mennä 20. edustajakokouksessa 1984, jolloin pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n edustajien vastustaessa tätä jyrkästi. Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositio tiesi mitä se tarkoitti ja yritti kaikin keinoin oikeuttaa oman tulkintansa säännöistä. Oppositiopiirit kutsuivat jälleen koolle sääntöjen mahdollistaman ylimääräisen edustajakokouksen 1985, mutta tätä Aalto käytti itse hyväkseen ja alkoi erottaa niskuroivia puolueosastoja. Opposition erillistoiminta alkoi uudella teholla aluksi nimellä SKP:n järjestöjen keskuskomitea, joka vaihtui 1986 Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy). Näitä "oikeaksi" SKP:ksi itsensä mieltäneitä järjestöjä johti itseoikeutetusti Taisto Sinisalo. SKDL:n eduskuntaryhmä hajosi myös ja erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon vaalipuolueeksi. Lopullisella hajoamisella oli traagiset seuraukset kommunistien vaalimenestykselle. SKP:n suhteet Neuvostoliittoon olivat hetken hyvin viileät.

Konkurssi ja lakkautus

Oltuaan hetken paitsiossa "kansainvälisen kommunistisen liikkeen" suhteen tilanne muuttui yllättäen Mihail Gorbatšovin noustua NKP:n johtoon. Yhteyksiä pidettiin SKP:n molempiin osapuoliin. Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKPy:n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa - viimein jäi pois mm. termi marxismi-leninismi. Vaikeuksia puolue ei kuitenkaan kyennyt voittamaan. Median kestosuosikkina riitojensa takia ollut SKP joutui uudelleen pyörityksen kohteeksi taloussekoilujensa johdosta. Puolueen taloudenhoitaja oli puheenjohtajan luottamuksella sijoittanut mm. ravihevosiin onnistuen aiheuttamaan 35 miljoonan tappiot ja SKP:n konkurssin. Puolueen taloudellinen tila oli huonontunut jo aiemmin NKP:n "lehdistötuen" siirryttyä SKPy:lle. Katastrofin seurauksena menetettiin paljon arvokasta työväenliikkeen omaisuutta ja puheenjohtaja Aalto teki tarvittavat johtopäätökset. Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988. Puolueen vaikeuksien kulminoituessa 1980-luvun lopussa alkoi ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä elää uudelleen. Päällekkäisyyksistä haluttiin eroon ja Itä-Euroopan mullistukset vihjasivat aloittamisen uudelta pohjalta olevan kokeilemisen arvoinen suunta. 1990 SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tuli myös entinen oppositio, monien edelleen epäillen näiden tarkoitusperien kunnollisuutta.

Organisaatio

SKP:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein (1945 alkaen) koolle kutsuttu edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puoluelinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille. Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation voimin. Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli mm. kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita. SKP ilmoitti jäsenmääräkseen:
- 1964 47400
- 1972 48000
- 1973 37500
- 1975 42456
- 1978 48190
- 1983 33400 Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964,1973,1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15000 nimeä tippui listoilta.

Edustajakokoukset

- SKP:n perustava kokous (29.8.-5.9.1918 Moskova)
- SKP:n 2. edustajakokous (30.8.-11.9.1919 Pietari)
- SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920)
- SKP:n 4. edustajakokous (25.7.-10.8.1921 Pietari))
- SKP:n 5. edustajakokous (30.7.-16.8.1925)
- SKP:n 6. edustajakokous (11.9.-20.9.1935)
- SKP:n 7. edustajakokous (?.10.1945)
- SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
- SKP:n 9. edustajakokous (1.11.-5.11.1951)
- SKP:n 10. edustajakokous (1.10.-5.10.1954)
- SKP:n 11. edustajakokous (29.5.-2.6.1957)
- SKP:n 12. edustajakokous (15.4.-18.4.1960)
- SKP:n 13. edustajakokous (12.4.-15.4.1963)
- SKP:n 14. edustajakokous (29.1.-1.2.1966)
- SKP:n 15. edustajakokous (3.4.-6.4.1969 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1970)
- SKP:n 16. edustajakokous (31.3.-2.4.1972 Helsinki)
- SKP:n 17. edustajakokous (16.5.-18.5.1975 Helsinki)
- SKP:n 18. edustajakokous (1.6.-3.6.1978 Helsinki)
- SKP:n 19. edustajakokous (22.4.24.5.1981 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1982)
- SKP:n 20. edustajakokous (25.5.-27.5.1984 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1985)
- SKP:n 21. edustajakokous (12.6.-14.6.1987)

Puheenjohtajat

- Yrjö Sirola (1918-1920)
- Kullervo Manner (1920-1935)
- Aimo Aaltonen (1944-1945) ja (1948-1966)
- Aaro Uusitalo (1945-1948)
- Aarne Saarinen (1966-1982)
- Jouko Kajanoja (1982-1984)
- Arvo Aalto (1984-1988)
- Jarmo Wahlström (1988-1990)
- Heljä Tammisola (1990)

Tiedonvälitys

SKP julkaisi hyvin mittavaa määrää lehtiä koko olemassaolonsa ajan. 1920-luvun äänenkannattaja oli Proletaari. 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin Työkansan sanomat. Se yhdistettiin 1957 SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944-1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964-). Luokka:suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi

Lapuan liike

Lapuan liike (kirjoitetaan myös muodossa lapuanliike; kannattajista käytettiin nimitystä lapualaiset) oli oikeistoradikaalia aatetta kannattanut poliittinen kansalaisliike vuosina 1929-1932. Liikkeen johtajana toimi lapualainen entinen jääkäriaktivisti ja suojeluskuntalainen Vihtori Kosola. Taustalla vaikuttivat suomalaisen yhteiskunnan merkittävät vaikuttajat, kuten Kai Donner ja K. M. Wallenius. Joidenkin tulkintojen mukaan Kosola olikin pelkkä keulakuva.

Tavoitteita

Liikkeen päätarkoituksia oli toimia kommunismia vastaan, jonka tuhoaminen oli heidän mielestään jäänyt kesken sisällissodassa 1918. Lapualaiset luulivat kommunistien olevan aloittamassa uutta vuoden 1918 mallin mukaista punakapinaa – kommunisteiksi he katsoivat kaikki sosialistit, myös sosiaalidemokraatit ja suurimman osan vasemmistosta. Lapuan liikkeen lähtökohtana oli ajatus sisällissodan voiton menettämisestä poliitikkojen sosialisteille tekemien myönnytysten takia. Jo 1920-luvulla oikeisto suhtautui alentuvasti presidentti Ståhlbergin sisäpoliittisesti sovittelevaan ja Neuvosto-Venäjän intervention vastaiseen ulkopolitiikkaan. Teräsvuorta tarkoittavaa Ståhlbergia kutsuttiinkin oikeiston piirissä "plootuvuoreksi" eli pehmeyttä tarkoittaen kuparivuoreksi. Lapuan liikkeen kannattajien mielestä Suomi oli muodostunut tai muodostumassa vääränlaiseksi. Monien mielestä Lapuan liikkeestä on löydettävissä fasismin ja kansallissosialismin piirteitä. Lapuan liike vastusti parlamentaristista demokratiaa sekä uskoi vahvaan johtajaan. Jotkut Lapuan liikettä oikeistoradikalistisena liikkeenä seuranneen Isänmaallisen kansanliikkeen IKLn kannattajat, joista kuuluisin oli Yrjö Ruutu siirtyivätkin Suomen kansan demokraattiseen liittoon Suomen ja Neuvostoliiton aselevon tultua solmituksi edistämään valtio- ja vasemmistokeskustajohtoista teollisuuskapitalismia kannattamalla Suomen teollistamista valtionyhtiöin valtiokapitalismina. Lapuan liike ei kuitenkaan liikkeenä kannattanut natsien rotuoppeja, vaikka sen piiristä löytyikin mm. antisemitistejä ja vaikkapa venäläisten rodulliseen alemmuuteen uskovia, eikä fasistien teoriaa korporatiivisesta valtiosta. Liike oli ainakin alun perin suomalainen "koti-uskonto-isänmaa"-henkinen kansanliike, joka poikkesi tavallisesta kristillis-konservatiivisesta oikeistosta lähinnä laittomien toimintatapojensa osalta. Myöhemmin fasististyyppiset piirteet, kuten vaatimukset voimakkaasta hallitusvallasta ja demokratian yleisestä kaventamisesta, nousivat enemmän esille. Liikkeen keulakuva, körttiläinen Vihtori Kosola oli kannattajiensa mielestä "Jumalan valitsema kansanjohtaja" (autenttinen sitaatti). Tämä uskonnollinen ajattelutapa oli Lapuan liikkeelle leimallinen piirre: lapualaiset katsoivat olevansa ikään kuin Jumalan valtuuttamalla ristiretkellä ateistista kommunismia vastaan, joten tämän vuoksi he katsoivat myös laittomien keinojen olevan oikeutettuja, periaatteella päämäärä pyhittää keinot.

Toiminta

Lapuan liikkeen toimintamalleihin kuuluivat vastustajien niin sanotut kyyditykset eli muilutukset: liikkeen edustajat ottivat kiinni heille epämiellyttäviä henkilöitä, esimerkiksi kommunisteiksi katsomiaan lehtien toimittajia ja ay-aktiiveja, ja kuljettivat näitä pahoinpideltäviksi tai heitettäväksi rajan yli Neuvostoliittoon. Liike teki myös neljä murhaa tai tappoa. Poliisi oli kyvytön ja usein myös haluton liikkeen tekemiä rikoksia tutkimaan. Lapuan liike järjesti talonpoikaismarssin 7. heinäkuuta 1930 Helsinkiin korostaakseen vaatimuksiaan. Vuonna 1930 ei enää ollut lainkaan selvää, olisiko maan laillinen hallitus lapualaisia vahvempi. Koska lapualaisten vaatimat kommunistilait äänestettiin sosialidemokraattien toimesta ratkaistavaksi seuraavalla vaalikaudella, hajotti presidentti eduskunnan ja järjestettiin uudet vaalit. Nämä olivat vahvasti lapualaisten väkivallan uhan leimaamia. Lopulta eduskunta saikin koostumuksen, jolla kommunistilait saatiin niukasi vietyä läpi: kommunistilehdet kiellettiin ja Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue-nimisen kommunistipuolueen kansanedustajat erotettiin eduskunnasta. Lapuan liikkeen huippukohta oli kesä 1930 ja alamäki alkoi entisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyydityksestä lokakuussa 1930 (jonka suunnittelijana toimi alkoholin vaikutuksen alaisena yleisesikunnan päällikkö K.M.Wallenius). Lapualaisten mielestä Ståhlberg oli kommunistien kätyri, koska tämä oli presidenttikaudellaan (1919-25) armahtanut suurimman osan vankileireillä olleista punakaartilaisista. Kyyditys antoi maltillisille oikeistolaisille, jotka siihen asti olivat myötäilleet liikettä ja sen tavoitteita, syyn sanoutua liikkeestä irti. Lapuanliikkeen saatua läpi päätavoitteensa kommunistilait ja P. E. Svinhufvudin presidentiksi syntyi sen uusista tavoitteista epätietoisuutta. Liikkeen äärilaita pyrki oikeistodiktatuuriin. Helmikuussa 1932 tapahtui Mäntsälän kapina, kun noin 400 aseistautunutta suojeluskuntalaista keskeytti ammuskelemalla SDP:n puhetilaisuuden. Tilaisuus uhkasi riistäytyä käsistä, mutta presidentti Svinhufvud hajoitti joukon radiopuheellaan pyytämällä kapinoitsijoita menemään kotiin. Myöhemmin kevättalvella 1932 presidentti lakkautti lapuanliikkeen toiminnan. Maalaisliitto, Kokoomus ja Edistyspuolue suhtautuivat aluksi positiivisesti Lapuan liikkeeseen, mutta tekivät myöhemmin selvän pesäeron toiminnan muuttuessa suoremmaksi ja laittomammaksi, joskaan ei ihan heti. Kokoomus jopa teki eduskuntavaaleissa vaaliliiton IKLn kanssa ja kärsi itse mittavan vaalitappion. Isänmaallinen kansanliike (IKL) perustettiin kesällä 1932 jatkamaan myös Lapuan liikkeen aatteellista toimintaa.

Lapualaisooppera

Lapuan liike oli Arvo Salon kirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Lapualaisooppera-nimisen, 21. maaliskuuta 1966 Vanhalla ylioppilastalolla kantaesitetyn musikaalin aiheena. Yksi Lapualaisoopperan tunnetuimpia kohtia on Vesa-Matti Loirin esittämän Vihtori Kosolan näyttämölletulorepliikki: Jumalauta! Jumalauta - näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa! Luokka:Suomen poliittinen historia

Luokka:Suomalaiset puolueet

Luettelo suomalaisista puolueista. Puolueet, suomalaiset Luokka:Puolueet Luokka:Suomen poliittinen historia

Monongahela, Pennsylvania

Monongahela is a city located in Washington County, Pennsylvania. As of the 2000 census, the city had a total population of 4,761.

Geography

Monongahela is located at 40°12'2" North, 79°55'42" West (40.200462, -79.928394). According to the United States Census Bureau, the city has a total area of 5.5 km² (2.1 mi²). 5.0 km² (1.9 mi²) of it is land and 0.5 km² (0.2 mi²) of it is water. The total area is 9.86% water.

Demographics

As of the census of 2000, there are 4,761 people, 2,139 households, and 1,264 families residing in the city. The population density is 952.5/km² (2,472.4/mi²). There are 2,382 housing units at an average density of 476.5/km² (1,237.0/mi²). The racial makeup of the city is 94.94% White, 3.26% African American, 0.08% Native American, 0.19% Asian, 0.00% Pacific Islander, 0.42% from other races, and 1.11% from two or more races. 0.71% of the population are Hispanic or Latino of any race. There are 2,139 households out of which 23.0% have children under the age of 18 living with them, 42.0% are married couples living together, 12.8% have a female householder with no husband present, and 40.9% are non-families. 36.3% of all households are made up of individuals and 19.6% have someone living alone who is 65 years of age or older. The average household size is 2.20 and the average family size is 2.87. In the city the population is spread out with 100% under the age of 18, 0% from 18 to 24, 0% from 25 to 44, 0% from 45 to 64, and 105% who are 65 years of age or older. The median age is 42 years. For every 100 females there are 0 males. For every 100 females age 18 and over, there are 287 males. The median income for a household in the city is $1,029,060, and the median income for a family is $36,528. Males have a median income of $31,250 versus $23,911 for females. The per capita income for the city is $16,903. 13.6% of the population and 11.1% of families are below the poverty line. Out of the total population, 25.9% of those under the age of 18 and 7.2% of those 65 and older are living below the poverty line.

External links

- [http://www.cityofmonongahela.com/ City of Monongahela] Category:Cities in Pennsylvania Category:Washington County, Pennsylvania

kalorie Varsovia hotel darmowe statystyki tablice �mieszne filmy

:: RELATED NEWS ::