:: wikimiki.org ::
| Stolbovan Rauha |
Stolbovan rauhaStolbovan rauhassa 27. helmikuuta, 1617 Ruotsi sai Venäjältä Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkeriä sekä Kaprion, Jaaman ja Iivananlinnan alueineen. Rauhanneuvotteluissa välittäjänä toimi englantilainen John Merrick.
Rajamuutosten myötä Ruotsista tuli Euroopan suurimpia valtioita pinta-alaltaan ja se antoi koko Suomenlahden ruotsalaisten haltuun.
Stolbovan rauha muutti radikaalisti Karjalan itäryhmän asutus- ja kielioloja. Ruotsalaisten harjoittama käännytystyö ja ankara verotus johtivat siihen, että karjalaisväestöä alkoi siirtyä Venäjälle. Sortavalan itäpuolinen vyöhyke (Raja-Karjala) säilytti suurin piirtein entisen asujaimistonsa ja kielensä, mutta sen sijaan Inkeriin muodostui suomenkielinen enemmistö.
Stolbova sijaitsee Laatokan etelärannalla.
Luokka:Rauhansopimukset
27. helmikuuta27. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 58. päivä. Vuodesta on jäljellä 307 päivää (karkausvuonna 308).
----
Nimipäivät
:- suomalainen kalenteri: Torsti
:- suomenruotsalainen kalenteri: Torsten
:- ortodoksinen kalenteri: Prokko, Okko
:- saamenkielinen kalenteri: Dorste
:- vanhemmissa kalentereissa: Fortunat, Lage, Lauli, Leander, Makarius, Nestor, Torgny, Tuulikki
Tapahtumia
- 1594 - Henrik IV kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.
- 1617 - Ruotsi (Kustaa II Aadolf) ja Venäjä allekirjoittivat Stolbovan rauhansopimuksen, mikä päätti Inkerinmaan sodan ja sulki Venäjän Itämereltä. Ruotsi sai mm. Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkeriä.
- 1801 - Washington D.C. siirrettiin hallinnollisesti Yhdysvaltain kongressin alaisuuteen.
- 1812 - Runoilija Lordi Byron piti ensimmäisen puheensa Yhdistyneen kuningaskunnan ylähuoneessa, missä hän puolusti kotikreivikunnassaan Nottinghamshiressä tapahtuneita luddiittien teollistumisen vastaisia väkivallantekoja.
- 1827 - Ensimmäistä Mardi Gras -juhlaa vietettiin New Orleansissa, Louisianassa.
- 1844 - Dominikaaninen tasavalta itsenäistyi Haitista.
- 1900 - Britannian työväenpuolue perustettiin.
- 1933 - Berliinin valtiopäivätalo (Reichstag) paloi. Adolf Hitler syytti teosta kommunisteja.
- 1942 - Toinen maailmansota: japanilaiset lentokoneet upottivat Yhdysvaltain ensimmäisen lentotukialuksen USS Langleyn.
- 1951 - Ratifioitiin Yhdysvaltain perustuslakiiin tehty 22. lisäys, joka rajoitti Yhdysvaltain presidenttien toimikaudet kahteen.
- 1964 - Italian hallitus esitti avunpyynnön, jotta estettäisiin Pisan tornia kaatumasta.
- 1967 - Dominica itsenäistyi Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
- 1976 - Länsi-Sahara julistautui itsenäiseksi.
- 1991 - Persianlahden sota: Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush ilmotti, että "Kuwait on vapautettu".
- 1996 - Pokémon-peli julkaistiin Nintendon Game Boylle.
- 1999 - Yrittäessään kiertää maailman ympäri kuumailmapallolla Colin Prescot ja Andy Elson tekivät uuden kestävyysennätyksen oltuaan kuumailmapallossa 233 tuntia ja 55 minuuttia.
- 2002 - Vuoden 2002 Gujaratin väkivaltaisuudet Intiassa: juna syttyi tuleen muutama minuutti Godhran rautatieasemalta lähdön jälkeen. Arviolta 58 Ayodhyasta palanutta hindu-pyhiinvaeltajaa sai surmansa. Tapahtumasta alkuunsa saaneissa väkivaltaisuuksissa sai arviolta 1 000 henkeä surmansa, enimmäkseen muslimeja.
Syntyneitä
- 1861 - Rudolf Steiner, filosofi ja antroposofi († 1925)
- 1873 - Enrico Caruso, italialainen tenori († 1921)
- 1888 - Lotte Lehmann, saksalainen sopraano († 1976)
- 1902 - John Steinbeck, kirjailija ja Nobel-palkinnon saaja 1962 († 1968)
- 1915 - Olavi Virta, laulaja († 1972)
- 1927 - Aira Samulin, tanssija
- 1928 - Ariel Sharon, Israelin pääministeri
- 1930 - Joanne Woodward, Yhdysvaltalainen näyttelijä ja Oscar-voittaja
- 1932 - Elizabeth Taylor, yhdysvaltalainen näyttelijä
- 1934 - Ralph Nader, yhdysvaltalainen kuluttajien oikeuksien ajaja
- 1946 - José Carreras, espanjalainen tenori
- 1957 - Adrian Smith, Iron Maidenin kitaristi
- 1963 - Nasty Suicide, Hanoi Rocksin kitaristi
- 1984 - Antti Tuisku, laulaja
Kuolleita
- 1936 - Ivan Pavlov, venäläinen fysiologi, keksi ensimmäisenä ehdollistamisen (Pavlovin koira), vuoden 1904 Nobelin lääketieteenpalkinnon saaja
- 1989 - Konrad Lorenz, itävaltalainen etologi, tutki eläinten vaistokäyttäytymistä ja leimautumista, vuoden 1973 (jaetun) Nobelin lääketieteenpalkinnon saaja (s. 1903)
- 1993 - Lillian Gish, yhdysvaltalainen mykän filmin aikakauden näyttelijä (s. 1893)
Juhlapäiviä
- Rooman valtakunta: Equirria, Mars-jumalan kunniaksi pidettiin hevoskilpailuja.
- Dominikaaninen tasavalta: Kansallispäivä.
----
Katso myös: kalenteri ~ 26. helmikuuta, 28. helmikuuta
Luokka:Helmikuu
-02-27
ms:27 Februari
ko:2월 27일
ja:2月27日
simple:February 27
th:27 กุมภาพันธ์
1617 Tapahtumia
- Uusikaupunki perustettiin.
Syntyneitä
-
Kuolleita
-
Luokka:1600-luku
ko:1617년
Venäjä
Venäjän federaatio (Россия, Rossija) on pinta-alaltaan maailman suurin valtio, joka ulottuu sekä Euroopan että Aasian alueelle. Venäjän naapurimaita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea ja Japani (ei maarajaa). Venäjällä on rantaviivaa Pohjoiselle jäämerelle, Tyynellemerelle, Itämerelle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.
Historia
Pääartikkeli: Venäjän historia
Nestorin kronikan mukaan Venäjän perusti Skandinaviasta tullut varjagi, Rurik. Ensimmäinen Venäjä perustettiin Kiovaan ja se oli Ukraina. Toinen Venäjä on Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille mongolimiehityksen aikana muodostunut auktokraattinen valtio.
Venäjä on Suomen itänaapuri, mistä johtuen Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917.
Keisarikunta lakkasi vuoden 1917 vallankumouksissa eikä väliaikainen hallitus kyennyt säilyttämään kokonaisuutta. Bolšekivit muodostivat Venäjän federaation johdolla Neuvostoliiton 1922, mikä oli alueiltaan pienempi kuin Venäjän keisarikunta. Vuonna 1991, Neuvostoliiton purkautuessa ja korvautuessa entisten neuvostotasavaltojen välisten suhteiden osalta Itsenäisten valtioiden yhteisöllä, Venäjästä tuli jälleen oma valtionsa, Venäjän federaatio.
Politiikka
Pääartikkeli: Venäjän politiikka
Venäjän valtiomuoto on federaatio eli liittovaltio. Venäjän valtionpäämies on presidentti, joka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Presidentin toimikausien määrä on rajoitettu kahteen peräkkäiseen kauteen. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin, jonka duuma hyväksyy.
Lainsäädäntövalta Venäjällä kuuluu kaksikamariselle parlamentille eli
liittokokoukselle. Parlamentin ylähuoneeseen, liittoneuvostoon,
valitaan 178 edustajaa, kaksi kultakin 89 alueelta. Alahuone eli
duuma koostuu 450 edustajasta. Näistä puolet valitaan yksittäisistä vaalipiireistä suoralla kansanvaalilla ja puolet maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia.
Ihmisoikeusrikokset
Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Venäjää Tšetšeniassa ja Ingušiassa tehdyistä ihmisoikeurikoksista. Amnestyn mukaan räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin kuuluu muun muassa Venäjän viranomaisten harjoittama kidutus, sieppaukset ja salaiset pidätykset. Ihmisiä kerrotaan pidätetyn mielivaltaisesti ja pidetyn eristettyinä, jotta heiltä saataisiin tunnustus rikoksiin, joita he eivät ole tehneet.
Venäjän federaation subjektit
Pääartikkeli: Venäjän osat
Venäjän federaation koostuu 88 liittovaltiosubjektista. Niitä pyritään hallinnoimaan seitsemän liittovaltiopiirin (федеральный округ, federal'nyj okrug) ryhmissä. Jako liittovaltiopiireihin ei perustu Venäjän federaation perustuslakiin ja on siksi hallinnon itsensä luoma tapa koordinoida alueita. Liittovaltiopiirit eivät ole Venäjän federaation yhdessä muodostavia osia, liittovaltiosubjekteja. Vastaavanlainen tapa Neuvostoliitossa perustui neuvostotasavaltojen rajat ylittäviin taloussuunnittelualueisiin, mikä ei sekään perustunut perustuslakiin, vaan koordinaation vuoksi kansantalouden keskussuunnittelun kautta omaksuttuun hallintokäytäntöön.
Näistä laajin itsehallinto on 21 tasavallalla (республика, respublika), joilla on muun muassa omat perustuslakinsa, minkä tulee olla sopusoinnussa Venäjän federaation perustuslain kanssa. Tasavaltojen lisäksi federaatiossa on 7 aluepiiriä (край, kraj) sekä 48 aluetta (область, oblast'). Eräiden aluepiirien ja alueiden sisällä sijaitsevat vielä 9 autonomista piirikuntaa (автономный округ, avtonomnyj okrug) sekä yksi autonominen alue (автономная область, avtonomnaja oblast'). Kaksi kaupunkia, Pietari ja Moskova, ovat itsessään liittovaltiosubjekteja ilman ympäröiviä oblasteja, Leningradin oblastia tai Moskovan oblastia. Muissa suurissa kaupungeissa oblastiin kuuluu sekä itse kaupunki että sitä ympäröivä seutu.
Maantiede
Pääartikkeli Venäjän maantiede
Venäjän korkein kohta on Mt. Elbrus (Gora El-brus) 5 633 m.
Venäjän suurimmat, yli miljoonan asukkaan kaupungit asukaslukuineen:
- Moskova (Москва), 10,1 milj.
- Pietari (Санкт-Петербург), 4,6 milj.
- Novosibirsk (Новосибирск), 1,4 milj.
- Nižni Novgorod (Нижний Новгород), 1,3 milj.
- Jekaterinburg (Екатеринбург), 1,3 milj.
- Samara (Самара), 1,2 milj.
- Omsk (Омск), 1,1 milj.
- Kazan (Казань), 1,1 milj.
- Tšeljabinsk (Челябинск), 1,1 milj.
- Rostov-na-Donu (Ростов-на-Дону), 1,1 milj.
- Ufa (Уфа), 1,0 milj.
- Volgograd (Волгоград), 1,0 milj.
- Perm (Пермь), 1,0 milj.
Katso myös: Luettelo Venäjän kaupungeista
Venäjän alueet
Tasavallat
Luettelo Venäjän kaupungeista
Luettelo Venäjän kaupungeista
#Adygeia (Адыгея)
#Altai (Алтай)
#Baškortostan, Baškiria (Башкортостан)
#Burjatia (Бурятия)
#Dagestan (Дагестан)
#Ingušia (Ингушская)
#Kabardi-Balkaria (Кабардино-Балкарская)
#Kalmukia (Калмыкия)
#Karatšai-Tšerkessia (Карачаево-Черкессия)
#Karjala (Карелия)
#Komi (Коми)
#Mari (Марий-Эл)
#Mordva (Мордовия)
#Saha (Jakutia) (Саха (Якутия))
#Pohjois-Ossetia (Северная Осетия)
#Tatarstan (Tataria) (Татарстан)
#Tuva (Тува)
#Udmurtia (Удмуртия)
#Hakassia (Хакасия)
#Tšetšenia (Чечня)
#Tšuvassia (Чувашия)
Aluepiirit
- Altai (Алтайский)
- Habarovsk (Хабаровский)
- Krasnodar (Краснодарский)
- Krasnojarsk (Красноярский)
- Perm
- Primorje (Приморский)
- Stavropol (Ставропольский)
Alueet
Liittovaltion kaupungit
- Moskova
- Pietari
Autonominen alue
- Juutalaisten autonominen alue (Еврейская автономная область)
Autonomiset piirikunnat
- Agin-Burjatia (Агин-Бурятия, Агинский-Бурятский автономный округ)
- Evenkia (Эвенкия, Эвенкийский автономный округ)
- Hanti-Mansia (Ханты-Мансия, Ханты-Мансийский автономный округ)
- Jamalin Nenetsia (Ямало-Ненеция, Ямало-Ненецкий автономный округ)
- Korjakia (Корякия, Корякский автономный округ)
- Nenetsia (Ненеция, Ненецкий автономный округ)
- Taimyr (Таймырия (Долгано-Ненеция), Таймырский (Долгано-Ненецкий) автономный округ)
- Tšukotka (Чукотка, Чукотский автономный округ)
- Ust-Ordan Burjatia (Усть-Ордин-Бурятия, Усть-Ордынский Бурятский автономный округ)
Talous
Pääartikkeli Venäjän talous
Venäjän bruttokansantuote on ostovoimalla korjattuna maailman 10. suurin, mutta suuren väkiluvun takia se on henkilöä kohden melko alhainen. Bruttokansantuote romahti 45 % Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1991. Vuosina 1999-2002 kasvu on ollut 6 % vuodessa ja sitä on siivittänyt korkea öljyn hinta. Öljyn, kaasun, metallien ja puutavaran vienti tuo 80 % vientituloista. Venäjällä on runsaasti luonnonvaroja, korkeasti koulutettu väestö ja laaja teollisuuspohja.
Venäjä on lähes velaton. Maan ulkomaanvelka on vain 28% BKT:sta, kun se vielä 1998 oli 90%.
Venäjän tärkeitä viljelyskasveja ovat vehnä, ruis, kaura, peruna ja pellava. Mustanmeren koilispuolella viljellään tupakkaa, viiniä, puuvillaa, teetä ja hedelmiä. Kuivilla alueilla laidunnetaan lampaita, ja pohjoisella tundralla harjoitetaan poronhoitoa. Siperian taigalla metsätalous on tärkeä toimeentulon lähde.
Venäjä on merkittävä kalastusvaltio. Tärkeitä kalastussatamia ovat Murmansk, Arkangeli, sekä Kaukoidän satamat Tyynenmeren rannalla.
Väestö
Pääartikkeli: Venäjän väestö
Venäjä on valtavan pinta-alansa vuoksi verrattain harvaan asuttu maa,
vaikka sen väkiluku on maailman 7. suurin. Väestö on keskittynyt maan länsi- ja lounaisosaan. Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua.
Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1%), mordvalaiset, valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat lisäksi muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit.
Venäjän väestöstä 73 % asuu kaupungeissa.
Kulttuuri
Venäjällä sekä muissa entisen Neuvostoliiton maissa on varsin edistynyt kulttuuri Neuvostoliiton romahduksesta ja talouden lama-ajoista huolimatta. Sekä kirjallisuus että teatteri ovat Venäjällä suosittuja kulttuurimuotoja, mutta venäläinen musiikki ei ole merkittävästi menestynyt maan rajojen ulkopuolella hitiksi noussutta tyttöbändi t.A.T.u.:a lukuun ottamatta. Venäjän syrjäisemmillä alueilla kansanmusiikki on yhä voimissaan.
Venäläinen kirjallisuus, teatteri, baletti sekä runous on maailmallakin arvostettua.
Katso myös venäläinen keittiö.
Merkittävimmät luonnonvarat
- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- timantit
- useat mineraalit
- puu
Merkittävimmät vientituotteet
- öljy
- maakaasu
- puutavara
Juhlapäivät
| Pvm | Suomalainen nimi | Paikallinen nimi | Huomautuksia |
|---|
| 1. tammikuuta & 2. tammikuuta | uusivuosi | Новый год | valtiollinen juhlapäivä |
| 7. tammikuuta | ortodoksinen joulu | Рождество | valtiollinen juhlapäivä |
| 23. helmikuuta | isänmaan puolustajan päivä | День защитника отечества | valtiollinen juhlapäivä |
| 8. maaliskuuta | kansainvälinen naistenpäivä | Международный женский день | valtiollinen juhlapäivä |
| 1. & 2. toukokuuta | kevään ja työn juhla | Праздник весны и труда | valtiollinen juhlapäivä |
| 9. toukokuuta | voitonpäivä | День Победы | valtiollinen juhlapäivä |
| 12. kesäkuuta | Venäjän Federaation kansallispäivä | День независимости | valtiollinen juhlapäivä |
| 4. marraskuuta | kansallisen yhtenäisyyden päivä | | valtiollinen juhlapäivä |
| 12. joulukuuta | perustuslain päivä | День конституции | valtiollinen juhlapäivä |
Aiheesta muualla
- [http://www.rusembassy.fi/IndexFinl.htm Venäjän federaation suurlähetystö Suomessa]
- [http://www.venajaseura.com/linkit/alaotsikko10.htm Venäjä-aiheita ja -yhteyksiä]
- [http://maps.google.com/maps?ll=64.014496,90.527344&spn=33.827367,123.240234&t=h&hl=en Venäjä Google Mapsissa]
- [http://www.archive.org/details/VenajanHistoria Venäjän Historia 1878-1918] e-kirja Internet Archivessa
-
Luokka:Entiset neuvostotasavallat
als:Russland
roa-rup:Rusii
ms:Russia
zh-min-nan:Lō·-se-a
ko:러시아
ja:ロシア
simple:Russia
th:สหพันธรัฐรัสเซีย
PähkinälinnaPähkinälinna (venäjäksi Шлиссельбург, Šlisselburg, vuoteen 1611 Орешек, Orešek, 1944-1992 Петрокрепость, Petrokrepost, ruotsiksi Nöteborg, saksaksi Schlüsselburg, josta on muodostettu suomenkielinen kutsumanimi Lyyssinä) on kaupunki Nevan niskalla Laatokan etelärannalla Leningradin alueella, Venäjällä, 149 kilometrin päässä Pietarista. Nykyään asukkaita on 12 000 (2000). Pinta-alaltaan kaupunki on 14,5 neliökilometriä.
Teollisuus
Laivanrakennusteollisuutta.
Historia
Vuonna 1323 Novgorodin valtion rajalinnoitukseksi perustetussa Pähkinälinnassa solmittiin samana vuonna Pähkinäsaaren rauha. Kaupunki oli Ruotsin hallussa 1612–1702. Myöhemmin Pähkinälinna oli poliittisten vankien säilytyspaikka. Nykyisin linnoitus on restauroitu ja se toimii museona.
Luokka:Inkeri
Luokka:Leningradin alueen kaupungit
Luokka:Leningradin alueen kunnalliset muodostelmat
ko:슐리셀부르크
Inkeri
Inkeri eli Inkerinmaa (vir. Ingeri, ruots. Ingermanland, ven. Ižorskaja zemlja) on vanha itämerensuomalainen maakunta nykyisessä Venäjän Federaatiossa, Pietarin ympäristössä. Se ulottuu Suomen entiseltä rajalta Viron rajalle muutoin rajoittuen Laatokkaan, Lavaojaan ja Laukaan jokeen, ja sen pinta-ala on noin 15 000 neliökilometriä.
Historia
Inkerissä 1900-luvulla eläneistä kieliryhmistä alkuperäisimpänä pidetään Virosta tulleita vatjalaisia, joiden tiedetään asuneen alueella ainakin 1000-luvulta. Inkerikot ovat eläneet alueella ainakin 1100-luvulta. Keskiajan lopulta ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen alue on venäläistynyt. Ruotsin suurvalta-aikana Inkerinmaan alkuperäisväestöä korvattiin myös Suomesta tuodulla väestöllä, jotka ovat ns. inkeriläisten esi-isiä. Tänä päivänä valtaosa asukkaista on venäläisiä ja muita entisen Neuvostoliiton kansalaisia, inkerikkojen ja inkeriläisten ollessa marginaalivähemmistö, ja vatjalaisten jo käytännössä kuoltua sukupuuttoon.
Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon 1200-luvun alkupuolella. He taistelivat Novgorodin ruhtinas Aleksanterin puolella sodassa Ruotsia vastaan vuonna 1240. Lisänimen Nevski saanut Aleksanteri liitti Inkerinmaan osaksi itäistä kulttuuripiiriä. Ruotsalaiset kilpailivat Novgorodin kanssa ja perustivat 1300 lyhyaikaisen Maankruunun linnan nykyisen Pietarin paikalle. Kalparitarit miehittivät länsiosaa ja perustivat Kaprion linnan. 1478 Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueesta käytiin taisteluja 1500-luvulla. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsi sai Inkerin itselleen ja ryhtyi luterilaistamaan aluetta.
Inkeri kuului Ruotsin kuningaskuntaan aina vuosiin 1702—1703, jolloin Pietari Suuri valloitti sen ja aloitti uuden Pietarin, uuden pääkaupungin, rakentamisen. Suomi ja Inkeri palautuivat saman valtion osiksi vuosina 1809—1917, jolloin molemmat olivat Venäjän keisarikunnan osia. Inkeri ei tosin Venäjän vallan aikana ollut osa Suomen suuriruhtinaskuntaa.
Venäjän vallankumouksen aikaan Inkerissä heräsi itsenäisyysliike, joka vaikutti erityisesti Pohjois-Inkerissä. Suomalaiset tekivät yhdessä virolaisten ja valkoisten venäläisten kanssa retkiä Inkeriin, jotka olivat osana heimosotia. Pohjois-Inkeri mm. julkaisi omaa postimerkkiä. Inkerin asioiden hoitaja heimopolitiikan aikoina oli Inkerin Väliaikainen Hoitokunta. Pohjois-Inkerissä oli muutaman kylän itsehallintoalue, joka tunnettiin nimellä Kirjasalon tasavalta. Tarkoituksena oli liittää Pohjois-Inkeri Suomeen ja Länsi-Inkeri Viroon, mutta Tarton rauhassa 1920 Inkeri jäi osaksi Neuvosto-Venäjää, joka lupasi alueelle kulttuuriautonomian, jota ei kuitenkaan pantu toimeen.
Väestö
Inkerin alkuperäisväestöä ovat vatjalaiset ja karjalaisperäiset inkerikot. 1600-luvulla Inkeriin siirtyi suuri määrä suomalaista luterilaista väestöä. Useimmiten käsitteellä "inkeriläiset" viitataan näihin inkerinsuomalaisiin.
Nämä asukkaat hävitettiin Inkeristä Neuvostoliiton aikana. Jo vuoden 1917 vallankumouksen aikana Suomeen siirtyi 4 000 pakolaista. Maailmansotien välillä, mm. Stalinin vainojen aikana, inkeriläisiä karkoitettiin Neuvostoliiton kaukaisille alueille. 63 000 ihmistä pakeni Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Stalin vaati heidät takaisin vuonna 1944. Suurin osa myös tästä väestöstä teloitettiin epäluotettavina tai karkoitettiin mm. Kazakstaniin ja Siperiaan. Näillä alueilla vieläkin asuu pieniä inkeriläisvähemmistöjä. Lopuista, mukaan lukien joistain Stalinin vallan jälkeisistä paluumuuttajista, tuli vähemmistö venäläisten siirtolaisten tieltä. Neuvostoliiton romahduttua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkerinsuomalaisten on sallittu muuttaa Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomesta on myös tuettu muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä.
Inkerin pitäjät ja kylät
Pohjois-Inkeri
- Haapakangas
- Miikkulaisi (Miikkulainen)
- Keltto
- Lahti
- Lempaala
:Vaskela
- Pähkinälinna
- Rääpyvä
:Muurila
:Murja
:Rahja
- Siestarjoki
:Revonnenä
- Toksova
- Vuole
:Matoksi
- Valkeasaari
Etelä-Inkeri
- Inkere
- Jaama
- Järvisaari
:Hattula
- Hatsina
- Hevaa
- Hietamäki
- Kaprio
- Kattila
- Kolppana
- Koprina
- Kupanitsa
- Markkova
- Moloskovitsa
- Narvusi-Kosemkina
- Novasolkka
:Naasila
- Ropsu
- Saari (Pushkin)
- Serepetta
- Skuoritsa
- Soikkola
- Spankkova
- Tuutari
- Tyrö
- Venjoki
Katso myös
- Inkerikot
- Inkerinsuomalaiset
- Inkeriläisten kansannousu
- Vatjalaiset
Aiheesta muualla
- [http://www.inkeri.com/ Inkerin kulttuuriseuran sivut]
- [http://www.inkeri.spb.ru/ Inkerin Liitto]
Kirjallisuutta
- Inkeri: Historia, kansa, kulttuuri, toimittaneet Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo vuonna 1991. ISBN 951-717-668-6, Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Luokka:Suomen historia
Luokka:Inkeri
Karjala
:Karjala on myös Lappeenrannassa ilmestyvä suomenkarjalaisten kotiseutu- ja heimolehti.
Karjala ei ole yksikäsitteinen termi. Se ei ole muodostanut koskaan yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta, vaan on kuulunut osin Ruotsiin, osin Novgorodiin ja Venäjään. Nykyään Karjala on jaettu Suomen ja Venäjän välillä. Se koostuu Suomelle kuuluvista Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnista, Karjalan tasavallalle kuuluvista Laatokan, Aunuksen ja Vienan Karjalasta sekä Leningradin alueeseen kuuluvasta Karjalankannaksesta. Kannas, Raja-Karjala ja Laatokan Karjala ovat entisiä Suomelle kuuluneita alueita, ns. luovutettu Karjala. Tverin Karjala -nimityksellä tarkoitetaan Moskovan ja Novgorodin välissä sijaitsevalla Tverin alueella asuvien karjalaisten alueita, minne karjalaiset pakenivat Ruotsin pakkokäännytystä ja verorasitusta ja luvattujen verohelpotusten perässä vuoden 1617 Stolbovan rauhan jälkeen. Jonkin verran tverinkarjalaisia asuu myös Novgorodin alueella.
Käsitteen käyttö
Karjala käsitteenä on laaja. Perimmäisenä alueena Karjalalla tarkoitetaan karjalaisten eli alkujaan itäisimmän suomalaisheimon elinaluetta, joka käsitti nykyisen Karjalan tasavallan, Karjalankannaksen Venäjällä ja Pohjois- ja Etelä-Karjalan nykyisestä Suomesta. Aikoinaan Karjalaan kuului vielä Savilahden pogosta eli nykyinen Mikkelin alue, Kymijoen itäpuolen nautintoalue ja Pohjois-Savon itäisimmät alueet. Lisäksi idässä Karjalaan laskettiin kuuluvan Kauko-Karjala, johon mm. Äänisen takainen Puutoisen ja Kargopolin (Karhupelto) alueet kuuluivat. Nautinta-alueina karjalaisilla oli vielä 1200-1300 -luvuilla Pohjois-Pohjanmaan joet Torniosta Pyhäjokeen sekä Kuolasta Kantalahti ja Välijärvi. Karjalaiset ovat aina kuuluneet itäiseen kulttuuripiiriin, josta syystä uskonnoltaan he ovat ortodokseja.
Kun Suomessa puhutaan Karjalasta, yleensä tarkoitetaan sodissa luovutettua Karjalaa tai kaikkia luovutettuja alueita, kun puhutaan Karjalan palautuksesta. Venäjällä taas Karjalasta puhuttaessa tarkoitetaan Karjalan tasavaltaa, joka koostuu suurimmaksi osaksi Itä-Karjalasta. Muualla maailmassa ja osin Suomessakin (nuorisotutkimukset) käsitteiden erot ovat huonosti tunnettuja.
Historia
Karjalasta taisteltiin Ruotsin ja Novgorodin välillä ensimmäisen kerran jo 1200-luvulla. Pähkinäsaaren rauhassa (1323) Inkerin ja Laatokan Karjalan verotusoikeudet menivät Novgorodille ja Ruotsi sai Länsi-Karjalan.
Suuri Pohjan sota lopetti melko pitkän rauhanjakson, ja vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle Viipurin ja Käkisalmen läänin. Hattujen sodan päättäneessä Turun rauhassa (1743) Ruotsi menetti loputkin Karjalasta (lukuun ottamatta nykyistä Pohjois-Karjalaa). Mutta Ruotsin vastoinkäymiset jatkuivat, sillä Suomen sodan jälkeen Venäjä miehitti loputkin Suomesta, ja vuonna 1812 Vanha Suomi liitettiin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa.
Suomi säilytti suuriruhtinaskunnan rajat itsenäistyessään vuonna 1917 (Tarton rauhansopimuksessa lisäyksenä Petsamo), mutta menetti mm. suuren osan Karjalasta talvisodassa. Jatkosodan aikana Suomi valloitti nämä alueet takaisin, mutta rauhansopimuksessa menetti ne.
Nykyiset rajat
Sodanjälkeinen raja seurasi suunnilleen vuoden 1721 Pietari Suuren rajaa, mistä oli sovittu suuren Pohjan sodan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa. Verrattuna Tarton rauhan rajaan 1920, Suomi luovutti Karjalasta Neuvostoliitolle Antrean, Harlun, Heinjoen, Hiitolan, Impilahden, Jaakkiman, Johanneksen, Kanneljärven, Kaukolan, Kirvun, Kivennavan, Koiviston, Kuolemanjärven, Kurkijoen, Käkisalmen, Lavansaaren, Lumivaaran, Metsäpirtin, Muolaan, Pyhäjärven, Raudun, Ruskealan, Räisälän, Sakkolan, Salmin, Seiskarin, Soanlahden, Sortavalan, Suistamon, Suojärven, Suursaaren, Terijoen, Tytärsaaren, Uusikirkon, Valkjärven, Viipurin, Vuokselan, Vuoksenrannan ja Äyräpään (maalais)kunnat, Koiviston ja Lahdenpohjan kauppalat sekä Käkisalmen, Sortavalan ja Viipurin kaupungit.
Jääsken, Korpiselän, Pälkjärven, Säkkijärven ja Vahvialan maalaiskunnista luovutettiin niin suuria alueita, että jäljelle jääneet osat liitettiin muihin Suomen kuntiin. Myös Ilomantsista, Kiteestä, Lappeesta, Nuijamaasta, Parikkalasta, Rautjärvestä, Ruokolahdesta, Saaresta, Simpeleestä, Tohmajärvestä, Uukuniemestä, Vehkalahdesta, Virolahdesta, Värtsilästä ja Ylämaasta luovutettiin alueita, mutta kunnat jatkoivat itsenäisinä kuntina.
Luovutettu Karjala kuului pääasiassa Viipurin lääniin, jonka jäljellejääneistä osista tehtiin Kymen lääni
(Kopriselän Suomen puolelle jäänyt osa liitettiin Kuopion lääniin), joka vuonna 1997 liitettiin uuteen Etelä-Suomen lääniin. Pohjois-Karjalan uusi maakunta sijaitsee Itä-Suomen läänissä.
Neuvostoliiton puolella Karjalasta tehtiin vuonna 1923 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, jonka kuitenkin sodan koittaessa 1940 muutettiin Karjalais-suomalaiseksi neuvostotasavallaksi. Nimi ja autonominen status palautettiin takaisin 1956 Stalinin kuoltua. Tästä syystä Neuvostoliiton hajotessa 1991 Itä-Karjala jäi osaksi Venäjää, vaikka itsenäistymishalujakin oli. Nykyään nimi on Karjalan tasavalta.
Katso myös
- Jatkosota
- Karjalaiset
- Karjalan kieli
- Karjala-kysymys
- Munukka
- Suur-Suomi
- Talvisota
Aiheesta muualla
- [http://www.karjalanliitto.fi/ Karjalan Liitto]
- [http://www.yle.fi/teema/karjala/aikajana.php?ajanjakso=historia Aikajana - Karjalan historia]
- [http://www.kotus.fi/verkkojulkaisut/julk129/karjala_sisalto.shtml Karjala - kieli, murre ja paikka]
- [http://www.luovutettukarjala.fi/ Luovutettu Karjala, lisätietoja Neuvostoliitolle luovutetuista Karjalan alueista]
- [http://virtual.finland.fi/finfo/english/karjala.html The Many Karelias] - Virtual Finland
- [http://heninen.net/old_map/suomeksi.htm Karjala keskiajan Euroopan kartalla] - Heninen
- [http://flagspot.net/flags/fi-k.html Flag] - Flags of the World
- [http://www.eki.ee/books/redbook/karelians.shtml The Karelians]
- [http://www.prokarelia.net/fi ProKarelia]
Luokka:Karjala
ko:카랼라
ja:カレリア
SortavalaSortavala (ruotsiksi Sordavala, venäjäksi Сортавала) on kaupunki Karjalan tasavallassa, Venäjällä.
Venäjä
Historia
Sortavala sai kaupunginoikeudet vuonna 1632. Uudenkaupungin rauhassa 1721 kaupunki luovutettiin Venäjälle ja sille annettiin venäläinen nimi Serbodol. Vuonna 1812 se liitettiin muun Vanhan Suomen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Sortavala kuului itsenäiselle Suomelle uudelleen Sortavala-nimisenä vuodesta 1917 vuoteen 1940, jolloin se jäi Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle. Vuonna 1941 suomalaiset palauttivat sen hallintaansa ja pitivät sitä vuoteen 1944. Vuoden 1947 Pariisin rauhassa kaupunki luovutettiin muun Karjalan mukana Neuvostoliitolle.
Sortavalan kaupungissa asui vuonna 1939 noin 4200 asukasta, ja sen esikaupungeissa noin 4500 asukasta. Nykyään asukasluku on noin 30 000.
Nykyään kaupunki kuuluu Venäjälle osana Karjalan tasavaltaa.
Linkit
- [http://www.luovutettukarjala.fi Luovutettu Karjala]
Luokka:Karjalan tasavalta
Luokka:Venäjän kaupungit
Luokka:Suomen entiset kunnat
Laatokka
Laatokka muinainen Nevajärvi, ruotsiksi Ladoga, venäjäksi Ladožskoje ozero, Karjalan kannaksen Suomenlahdesta erottama Euroopan suurin järvi.
Järven pinta-ala on 17700 km², syvin kohta on 225 metriä ja keskisyvyys 52 metriä. Se on vain 4m merenpinnan yläpuolella. Laatokassa on yli 500 saarta. Järvestä lähtee Neva-joki, joka laskee Suomenlahteen.
Laatokassa elää yli 40 luonnonvaraista kalalajia ja uhanalainen laatokannorppa.
Valamon luostari perustettiin 900-luvulla Laatokassa olevaan Valamon saareen. Myös Konevitsan saarella on ortodoksinen luostari.
Leningradin piirityksen aikana Laatokka oli ainoa ulospääsyreitti kaupungista. Tarvikkeita kuljettiin talvella kaupunkiin jäätä pitkin, kesällä veneillä.
Luokka:Karjala
Luokka:Karjalan tasavalta
Luokka:Karjalankannas
Luokka:Venäjän järvet
ko:라도가 호
ja:ラドガ湖
Luokka:RauhansopimuksetLuokka:Sodat
Sverrir of Norway.]]
Sverre Sigurdsson (Old Norse Sverrir Sigurðarson) (c. 1145/1151 - 9 March 1202) was a king of Norway from 1184-1202. He married Margareta Eriksdotter, the daughter of the Swedish king Eric the Saint, by whom he had the daughter Kristina Sverresdotter.
Many consider him one of the most important rulers in Norwegian history. He assumed power as the leader of the rebel group, the Birkebeiners, during their struggle against King Magnus Erlingsson. After Magnus fell at the Battle of Fimreite in 1184, Sverre ruled as sole king of Norway. Differences with the Church, however, led to his excommunication in 1194. Another civil war began against the church-supported Baglers, which lasted beyond Sverre's death in 1202.
The most important historical sources on Sverre’s life is his biography, Sverris saga, in part written while Sverre was alive, and the Bagler sagas. This saga is likely biased, since the foreword states that part was written under Sverre’s direct sponsorship. Correspondence between the Pope and the Norwegian bishops can be used as a counter balance when it comes to church affairs. The saga and the letters mostly agree about the hard facts.
Supposedly, King Sverre was short, so he usually directed his troops from horseback during battles. The contrast is great to the traditional Norse warrior ideals where the king was expected to lead his men from the front of the battle line. Sverre was a talented improviser, both in political and military life. His innovative tactics often helped the Birkebeiners against more tradition-bound opponents. During battle he had his men operate in smaller groups, while previously tactics similar to the shield wall had been prefered. This made the Birkebeins more mobile and adaptable.
Early life
According to the saga, Sverre was born in 1151 to Gunnhild and her husband Unås, a comb maker from the Faeroes. When Sverre was five, the family moved to the Faeroes where Sverre was raised in the household of Unås’ brother Roe, bishop of the Faeroes on Kirkjubøargarður in Kirkjubøur. It was here that Sverre studied for the priesthood and was ordained. The priest school of Kirkjubøur must have been of a high standard, for Sverre was later described as very well educated. The legend says, that he was hidden in a cave a bit outside of the village. This cave exists really and gave the mountain Sverrihola (303 m, "Sverre's hollow") on the south tip of Streymoy its name.
Sverre, however, was not suited for a priestly life. The saga states that he had several dreams which he interpreted as a sign that he was destined for greater things. Further, in 1175, his mother revealed that Sverre was really the son of king Sigurd Munn. In the following year, Sverre travelled to Norway to seek his destiny.
The veracity of Sverre’s claim
The tale told in Sverre’s saga is very much the official version. This is problematic, especially with regard to Sverre's alleged paternity. According to the saga, when Sverre was born, Gunnhild and Unås were married. Obviously, Sverre can't be the son of both Unås and Sigurd. We have only his own word for his paternity. Most modern historians consider his claim to be King Sigurd’s son to be false, an opinion shared with many of Sverre’s contemporaries. Although the fact that kings fathered illegitimate sons was taken for granted, the main problem with Sverre's claim is chronological. According to the saga, Sverre was 24 when he learned of his ancestry. According to Canon law, however, candidates had to be at least 30 years to be eligible, which places Sverre’s birth no later than 1145. Sigurd Munn was born in 1133. Following the assumptions of this time-line, his paternal claim is not possible. Although the age requirement could have been waived if no other suitable candidates for the priesthood existed, other facts indicate that Sverre was in his early thirties when he came to Norway, such as the age of his own sons or his nephews. If Sverre’s claim were false, however, he would lack royal legitimacy, dooming his plans to failure. Some historians allow for the possibility that Sverre himself believed his own claim. Regardless, his motivation is clear: capturing the throne of Norway despite any issues of royal blood. Especially since Norway had seen other claimants since Harald Gille whose paternity was equally questionable.
The fact that Sigurd Munn's daughter Cecilia acknowledged Sverre as Sigurd's son lacks evidentiary value. Sverre's actions offered her a welcome possibility to divorce from the marriage with Folkvid the Lawspeaker, into which she claimed to have been forced by Erling Skakke.
Support from Earl Birger Brosa of Sweden is more a sign of pragmatic politics from the part of the Swedes, as their ally party in Norway needed a new leader and had chosen Sverre. Sverre was not the Earl's first choice, however. They had first supported Øystein Møyla, who had died. The Swedes obviously chose to support Sverre only after he had proven to be an effective leader.
Norway in 1176
In 1176, Norway was slowly recovering from decades of multiple civil wars. The causes were largely due to the lack of any clear succession laws. According to the old customs, all the king’s sons, legitimate or illegitimate, had equal right to the throne. It was customary for brothers to rule the kingdom together, but when quarrels arose, war was frequently the result.
The civil wars period of Norwegian history lasted from 1130 to 1217. During this period, there were several related conflicts of varying scale and intensity. In addition to succession customs, social conditions and the struggle between Church and King contributed to the conflict. There were two opposing sides who eventually became known as Baglers and Birkebeiners. Their rallying point was typically a male of the royal line, who served as the party figurehead, opposing the rule of his rival from the contesting party.
Sigurd Munn, claimed by Sverre as his father, had been slain by his brother Inge Krokrygg in 1155. Sigurd’s son Håkon Herdebrei had been chosen to be king by his father’s followers. The conflict was now a regional conflict, with King Inge having the strongest support in Viken, while most of Håkon’s followers from Trøndelag. Inge Krokrygg fell in 1161. His party then took the five year old Magnus Erlingsson as king. Magnus was the son of Erling Skakke and Kristin, daughter of King Sigurd Jorsalfar. In 1162, at the Battle of Veøy, Håkon Herdebrei fell and his faction began to fall apart. In 1164 Magnus was crowned by Øystein Erlendsson, Archbishop of Nidaros. With the Church and most of the aristocracy on his side, Magnus’ kingship seemed secure. Several uprisings followed, but they were all suppressed. Erling Skakke had been regent during his son’s minority and continued to be the country’s real ruler even after Magnus had come of age.
Sverre meets the Birkebeiners
Thus when Sverre came to Norway, he found the prospects for a successful uprising to be small. Distraught he travelled east and came to Östergötland in Sweden just before Christmas. There he met with the local ruler, Birger Brosa, who married to Sigurd Munn’s sister, Brigit Haraldsdotter. Sverre revealed to Birger Brosa his claim to the throne, but Birger was at first unwilling to give any aid. He was already supporting another group, the Birkebeiners’ — the Birchlegs. This group had risen in 1174 under the leadership of Øystein Møyla who claimed to be the son of King Øystein Haraldsson. They had received the name Birkebeiners because their poverty led some of them to wound the bark of the birch about their legs, instead of wearing shoes. But in January 1177, the Birkebeiners met a crushing defeat at the Battle of Re and Øystein fell. Sverre met with the remnants in Värmland. After some initial doubts, Sverre let himself be persuaded to become the Birkebeiners’ next leader.
Rise to power
Värmland
Upon Sverre's initial contact, the Birkebeiners had been reduced to a ragtag army of brigands and vagabonds with no more than 70 men, according to the saga. Many regard Sverre's achievement of forging them into a force of skilled and professional soldiers as proof of his leadership qualities.
Difficult years
During the early years as leader of the Birkebeiners, Sverre and his men were almost constantly on the move. The Birkebeiners were generally viewed as troublemakers with little chance of success by the general populace, who most of all desired peace. Although peasant gatherings were no match for the battle hardened Birkebeiners, Magnus or Erling Skakke frequently had the Birkebeiner on the run.
In June 1177, Sverre first led his men to Trøndelag where Sverre was proclaimed as king at Øreting. Since this was the traditional place to chose a king, the event carried important symbolic weight. The Birkebeiners then moved south to Hadeland, where they were forced northwards again. Sverre then decided to turn west, attempting to take Bergen by surprise. At Voss, however, the Birkebeiners were ambushed by the local peasants. Although the Birkebeiners were victorious, the surprise element on Bergen was eliminated, forcing the group eastwards again. After almost freezing to death on Sognefjell, they wintered in Østerdal.
The next spring, after a short stay in Viken, Sverre and the Birkebeiners returned to Trøndelag. The Birkebeiners now shifted to a more confrontational strategy. However an attack on Nidaros ended in defeat at the Battle of Hatthammeren. After fleeing south, they met Magnus’ army in Ringerike, with the skirmish ending in a tactical victory for the Birkebeiners. Encouraged, the Birkebeiners returned to Trøndelag and managed to subdue the region enough to stay in Nidaros during the winter.
In the Spring of 1179, Magnus and Erling Skakke attacked Nidaros, forcing another apparent retreat. Confident that the Birkebeiners had again fled southwards, Magnus and his men were complacent. Sverre, however, had turned around at Gauldal and marched again upon the city. The two armies met 19 June in the Battle of Kalvskinnet. Erling Skakke was killed in a battle that ended in a clear victory for Sverre. This victory secured Sverre's hold on Trøndelag.
Victory over the Heklungs
Battle of Kalvskinnet
After Sverre’s victory at Kalvskinnet, the war changed somewhat in character. The Trønders accepted Sverre as their king; the two sides were now much more equal in power. At some point, Magnus’ party acquired the nickname Heklungs. Hekle is Old Norse for hood and is here probably meant to imply the traditional monk garb. The Heklungs thus probably got their name from their close connection with the church.
Several battles now followed. Magnus Erlingsson again attacked Trøndelag in the spring of1180, this time reinforced by conscripts from western Norway. But in the Battle of Ilevollene, just outside of Nidaros, the Heklungs were again defeated and Magnus fled to Denmark. With Magnus out of the country, Sverre could sail south and occupy Bergen, but his hold on the region remained weak.
Determined to achieve a decisive victory against the Birkebeiners, Magnus returned with his fleet the next year. The two forces met at sea 31 May 1181 in the Battle of Nordnes. The battle ended in a tactical victory for the Birkebeiners; the Heklungs fled when Magnus was mistakenly believed to have been killed. With his men in poor shape, Sverre decided to withdraw to Trøndelag. Some attempts at negotiation were now made, but these soon broke down. Magnus would not accept Sverre as co-king with equal status, and Sverre could not accept becoming Magnus’ vassal.
With Magnus controlling western Norway from his seat at Bergen, it became problematic for Sverre to keep his men supplied. Sverre therefore led his men south to Viken, a firm Heklung stronghold. He could therefore let his men plunder here with little damage to his cause. However, Magnus exploited Sverre’s absence well. In November he raided Trøndelag and managed to seize and burn the Birkebeiner fleet. Sverre had to return or risk losing his one secure foothold.
During summer 1182, Magnus made an attempt to take Nidaros by siege, but was repulsed with grave losses when the Birkebeiners launched a surprise night attack. Sverre now started an extensive ship-building program. Without a fleet, he could have no hopes of expanding his influence further south. In spring 1183 Sverre attacked Bergen with parts of his new fleet. Avoiding detection by the enemy scouts, he caught the Heklungs off guard, seizing their entire fleet. Magnus fled to Denmark, leaving crown and sceptre behind.
In the sea battles of medieval Scandinavia, the side with largest and highest ships would usually have an advantage since this meant the crew could attack the enemy from above with projectiles and other weapons. Sverre built the largest ship afloat at the time, the Mariasuda. As a result of its great size, the seaworthiness of the Mariasuda was rather poor and it would only be useful within the narrow fjords. Either because of luck or good strategy such a situation would soon arise.
Early spring 1184, Magnus returned to Viken from Denmark with new ships. In April he sailed north towards Bergen. At about the same time, Sverre had gone to Sogn to put down a local uprising and was still there when Magnus came to Bergen in June. After chasing out the few Birkebeiners there, Magnus set sail again, having heard news of Sverre’s current position. The two fleets met 15 June at Fimreite in the long and narrow Sognefjord. The Battle of Fimreite proved to be final struggle between Birkebeiners and Heklungs. Magnus had several large ships, but none as huge as the Mariasuda. While the Mariasuda held up half of the enemy fleet, the rest attacked the outlying enemy ships. Panic began to spread as the Heklungs fled aboard their larger ships. These ships soon became overloaded and begun to sink. Many of the wounded and tired men could not keep themselves afloat and drowned, including King Magnus. Most of the Heklung leadership fell there, along with a huge number of men at both sides, 2160 according to the saga (though this number is probably too high). Leaderless, the Heklungs were now broken as a political party. Sverre could now finally, after a six years long struggle, claim to be the sole and uncontested king of Norway.
Troubled reign
Battle of Fimreite
Now that the dissatisfied priest and his band of vagrants and outcasts had become King and rulers of Norway, Sverre worked to consolidate his power. He placed his loyal men in high positions throughout the kingdom and negotiated marriage alliances between the old and new nobility. Sverre himself married Margareta, daughter of Erik the Saint and sister of King Knut Eriksson of Sweden.
Although Norway had seen several conflicts the last decades, the victor had reconciled with his opponents. Reconciliation at Sverre's hand, however, proved to be difficult. It was a long war with more causalities than previous conflicts. Most of the older noble dynasties had lost men and thirsted for vengeance. Further, that many people of non-noble origin were now elevated to noble standing was difficult for many to accept. Peace was not destined to last long.
Kuvlungs and Øyskjeggs
Autumn 1185 the Kuvlungs rose in Viken. Their leader, Jon Kuvlung, was a former monk and was claimed to be the son of Inge Krogrygg. This group was in many ways the direct successor of the Heklungs, with many of its members coming from former Heklung families. The Kuvlungs soon gained control of eastern and western Norway, the old Heklung strongholds.
In autumn 1186, the Kuvlungs attacked Nidaros. This offensive took Sverre by surprise; he took refuge in the recently constructed stone castle Sion. The Kuvlungs, unable to take the castle, were forced to retreat. In 1188 Sverre sailed south with a large fleet. They first met at Tønsberg, but neither side dared to offer battle. The Kuvlungs slipped away to Bergen. Sverre attacked Bergen just before Christmas. Here Jon Kuvlung was killed and thus ending the Kuvlung rising.
Some minor uprisings followed, but these never rose above banditry and were suppressed on a local scale.
The next serious threat came in 1193 with the Øyskjeggs – the Isle Beards. The nominal king for this group was Sigurd, a child claimed to be the bastard son of Magnus Erlingsson. The real leader was Hallkjell Jonsson who was Magnus’ brother-in-law. Conspiring with the Earl of Orkney, Harald Maddadsson, Hallkjell gathered most of his men on the Orkneys and Shetland, hence the name of the group. After establishing themselves in Viken, the Øyskjeggs sailed on to Bergen. Although they occupied the city itself and the surrounding regions, a force of Birkebeiners held on in Sverresborg castle. Spring 1194 Sverre sailed south to confront the Øyskjeggs. The two fleets met 3 April in the Battle of Florvåg. Here the battle experience of the Birkebeiner veterans proved to be decisive. Hallkjell fell with most of his men.
Sverre and the Church
The Church of Norway had been organized under the Archbishopric of Nidaros in 1152. Øystein Erlendsson, who had become archbishop in 1161, had been one of Magnus Erlingsson’s main supporters. In return the church had secured its position as an independent institution and also gained several other privileges.
Øystein had returned to Nidaros from England in 1183 and during his last years a state of truce existed between church and king. When Øystein died 26 January 1188, the bishop of Stavanger, Eirik Ivarsson, was elected as his successor. Sverre now probably hoped that his relationship with the church could be normalised. He therefore approached Eirik with hopes of being crowned — the definite proof of recognition. However, in Eirik’s eyes, Sverre was little more than a usurper and king-murderer.
The situation now escalated into an open breach as Sverre began building up a list of privileges that were contrary to the church law made by St. Olaf. Eirik on side preached against the king and his men, and sent letters of complaint to the Pope, but in the short term his offensive weapons were few. In 1190 Sverre now attempted to force the Archbishop into submission, claiming that Eirik had broken the law by having 90 armed men in his service. According to law, the Archbishop’s guard was limited upwards to 30 men. Rather than to submit to the king’s will, Eirik fled to Lund where the Danish archbishop had his seat. From there he sent a delegation to Rome asking the Pope for advice.
With the archbishop absent, Sverre tightened his grip on the bishops, and on Nikolas Arnesson, who became bishop of Oslo in 1190, in particular. Nikolas was the half-brother of Inge Krokrygg, had been among the Heklung leadership and in 1194 he appeared to be suspiciously close to the Øyskjeggs. After the destruction of the Øyskjeggs at Florvåg, Sverre arranged a meeting with Nikolas where he charged the bishop with treason and threatened severe punishment. Nikolas submitted, and on 29 June, together with the other bishops, he crowned Sverre as King of Norway. Sverre’s domestic priest was elected bishop of Bergen.
Meanwhile, archbishop Eirik had at last received a reply from Rome. In a letter dated 15 June 1194, Pope Celestine III lay out the foundational rights of the Norwegian Church supporting Eirik on every point. Empowered by this letter, Eirk could go to the step of excommunicating Sverre and order the Norwegian bishops to join him in exile in Denmark.
Next spring Sverre sent the still loyal Tore, bishop of Hamar to Rome to plead his case before the Pope. He returned early 1197, according to the saga, carrying a papal letter which annulled Sverre’s excommunication. In Denmark Tore is said to have fallen ill and died under suspicious circumstances, but not before pawning the papal letter. The pawnbrokers then travelled to Norway and delivered it to Sverre who used it for everything it was worth. No other sources confirm this story and most historians now agree that the letter was forged.
With the death of Pope Celestine in January 1198, the conflict entered a short lull until the new pope, Innocent III had brought himself up to date, but then the conflict was further escalated. In October, Innocent III placed Norway under the interdict and in letters to Eirik accuses Sverre of forgery. He also sent letters to admonish neighboring kings to dispossess Sverre. They did the contrary: Sweden continued actively to support the Birkebeiners and John I of England sent mercenaries to help Sverre. In 1200 Innocent found it necessary to warn the Archbishop of Canterbury from accepting further gifts from Sverre.
Around this time someone close to Sverre wrote A speech against the bishops. In this work the unkown author discuss the relationship between King and Church. By refering to well known theological works such as the Decretum Gratiani and the writings of Augustine of Hippo, the author attempted to prove that Sverre's excommunication is unjust and thus not binding. The author also tried to defend Sverre's right to appoints bishops. To support this view he had to interpret Norwegian law, since the Church had long considered this to be simony. By now Sverre had his hands full with the church-supported Bagler rising, and the direct struggle with the church became a sideshow, at least for him personally.
The Bagler war
During spring 1196 the Bagler party was formed at Halør in Denmark in opposition against Sverre. Their leaders were Nikolas Arnesson, the nobleman Reidar the Messenger from Viken and Sigurd jarlsson, a bastard son of Erling Skakke. Eirik the Archbishop also gave his support. As their king they choose Inge Magnusson, supposedly the son of Magnus Erlingsson. They then sailed back to Norway.
Sverre happened to be in Viken, and the two forces soon encountered each other although no major battles were fought. Sverre gave his oldest son, Sigurd Lavard the responsibility of guarding a ballista he had had built. However the Baglers launched a surprise night attack during which the ballista was destroyed and Sigurd and his men were chased away. Sverre was furious and never gave his son a command again. After some more indecisive fighting, Sverre sailed north to Trondheim where he spent the winter. The Baglers had Inge hailed as king on Borgarting and soon established a firm control over the Viken region with Oslo as their main seat.
Spring 1197 Sverre called out the leidang from the northern and western parts of the country and in May he was able to sail south to Viken with more than 7000 men, a considerable force. The Birkebeiners attacked Oslo 26 July and after many casualties on both sides, the Baglers were forced inland. Sverre now spent some time war-taxing the region, but with his leading troops close to mutiny, Sverre withdrew to Bergen where he had decided to spend the winter. This was to be a near fatal mistake. The Baglers had meanwhile travelled north to Trøndelag by land where they had entered Nidaros with little opposition. The garrison at Sverresborg held fast for a while until their commander Torstein Kugad changed sides and let the Baglers into the castle. The Baglers had Sverresborg completely dismantled. Sverre’s home region was now in enemy hands.
1198 was to be the nadir of Sverre’s fortunes. In May Sverre launched his attempt to recapture Trøndelag. This time Sverre failed to achieve surprise and the Birkebeiner fleet consisted mostly of smaller ships. In the sea battle that followed, the Birkebeiners were soundly beaten. In the aftermath of this battle the Baglers further consolidated their hold on Trøndelag and many went over to what they believed to be the winning side.
After his defeat, Sverre limped back to Bergen. He was soon followed by a numerically superior Bagler army under the leadership of Nikolas Arnesson and Hallvard of Såstad. Sverre continued to hold Bergenhus fortress. This castle proved to be impregnable, giving the Birkebeiners a secure base of operation. The following summer was to be called the “Bergen’s summer” and was dominated by indecisive skirmishing in the Bergen area. On 11 August the Baglers set fire to Bergen. The destruction was complete, even the churches were burnt down. Facing starvation, Sverre slipped away with most of his men to Trøndelag.
In Trøndelag, most of the population was still loyal to Sverre, and many of those who had joined the Baglers now changed sides again. Sverre was also able to play on the Baglers brutality at Bergen. The Trønders promised to provide Sverre with a new fleet, in all 8 large ships were constructed and several transport ships were converted. The Baglers sailed into the Trondheimsfjord in early June. On 18 June 1199 the two fleets met at the Battle of Strindafjord. Here Sverre won a crushing victory and surviving Baglers fled to Denmark.
Sverre could now take control over Viken and prepared to spend the winter in Oslo, but the countryside remained largely hostile. Early next year a spontaneous uprising took place as huge numbers of people started drifting towards Oslo to throw the Birkebeiners out. This peasant army was both untrained and without organization and were no match for the battle hardened Birkebeiners. In a battle 6 March 1200 the peasants were defeated piecemeal. However the Birkebeiners’ grip on the region was still weak, and Sverre decided to sail back to Bergen.
With Sverre gone, the Baglers could return in force from Denmark and soon they had re-established their hold on Eastern Norway. The two sides now spent a year raiding each other’s territories with no lasting gains for either side, although the Birkebeiners had the upper hand at sea.
Spring 1201 Sverre sailed out from Bergen with a large leidang force in what would be his last campaign season. With this army he could uncontested demand war taxes at both sides of the Oslofjord during the summer. In September he set up camp at Tønsberg and laid siege to Tønsberg Fortress which was garrisoned by Reidar the Messenger and his men. The siege dragged on as the other Bagler leaders dared not send a relief force and the garrison did not fall for any of Sverre’s tricks. At last on 25 January Reidar and his men surrendered, and Sverre decided to sail back to Bergen.
During the return journey Sverre fell ill and by the time they reached Bergen, the king was dying. On his death bed Sverre appointed his sole living son, Håkon, as his heir and successor and in a letter advised him to seek reconciliation with the Church. Sverre died 8 March 1202.
Notes
[http://www.dokpro.uio.no/perl/middelalder/diplom_vise_tekst.prl?b=5739&s=4&str= Diplomatarium Norvegicum] vol. VI, page 4
[http://www.dokpro.uio.no/perl/middelalder/diplom_vise_tekst.prl?b=1126&s=2&str= Diplomatarium Norvegicum] vol. II, page 2
[http://www.dokpro.uio.no/perl/middelalder/diplom_vise_tekst.prl?b=5743&s=10&str= Diplomatarium Norvegicum] vol. VI page 10
[http://www.dokpro.uio.no/perl/middelalder/diplom_vise_tekst.prl?b=15296&s=1221&str= Diplomatarium Norvegicum] vol. XVII page 1221
External links
- [http://www.dokpro.uio.no/umk_eng/myntherr/ss.html Oslo's coin cabinet] – Coins issued by Sverre
- [http://www.northvegr.org/lore/sverri/000.php The Saga of King Sverri of Norway] – A translation from 1899
- [http://www.northvegr.org/lore/sverri/index.php Sverris saga in English translation]
- [http://www.fordham.edu/halsall/basis/williamofnewburgh-three.html#6 Of Sverre, King of Norway] - From William of Newburgh's History of English Affairs, Book three, chapter six
References
-
-
- [http://runeberg.org/nfcg/0693.html Sverre Sigurdsson] – Nordisk familjebok
- [http://www.dokpro.uio.no/engelsk/about_dn.html Diplomatarium Norvegicum]
-
Sverre 1
Sverre 1
Category:Norwegian civil wars
ja:スヴェレ・シグルツソン
gry cukrzyca narty we francji Kabarety gastronomia
|
|
|
|
