Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Suomalaisten Alkuperä

Suomalaisten alkuperä

Suomalaisten alkuperä on hieman arvoituksellinen käsite, jota tulee selventää. Tämän artikkelin aiheena ovat suomen kielen esihistoriallinen alkuperä sekä nykyisin suomalaisiksi kutsutun ihmisryhmän geneettiset juuret. Artikkelissa ei käsitellä suomalaisen identiteetin syntyä tai suomalaisen kulttuurin alkuperää. Kaukaisessa menneisyydessä eläneiden ihmisten nimittäminen "suomalaisiksi" (tai jonkin muun nykyisen kansallisuuskäsitteen käyttö samassa tarkoituksessa) on harhaanjohtavaa ja merkityksetöntä, ellei huolellisesti määritellä, mitä "suomalaisilla" kyseisessä yhteydessä tarkoitetaan. Osa tutkijoista katsoo jopa, että koko käsite "suomalaisten alkuperä" on harhaanjohtava, koska sitä käytettäessä kaukainen menneisyys hahmotetaan modernin kansallisuuskäsitteen kautta. Se saattaa myös syrjiä muiden suomensukuisten kansojen identiteettiä, koska nämä eivät pidä itseään suomalaisina vaikka joissakin suhteissa omaisivatkin saman alkuperän. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että läntisessä naapurimaassamme kysymystä "ruotsalaisten alkuperästä" ei nykyisin juurikaan enää esitetä tiedeyhteisön piirissä. Niin tai näin, suomen kielen ja suomalaisten alkuperästä on vuosisatojen aikana esitetty mitä erilaisimpia teorioita. Aihe on ollut poliittinen. Aiemmin eurooppalaisten tutkijoiden suhtautuminen suomalaisiin, kuten moniin muihinkin kaukaisiin kansallisuuksiin, on ollut halveksiva ja rasistinen. Toisaalta suomalaistutkijoidenkin näkemyksiin ovat välillä vaikuttaneet erilaiset poliittiset ideologiat. Suomalaisten alkuperän tieteellinen etsiminen on käynyt jatkuvaa vuoropuhelua varsinkin kansallistunteen kanssa. Eri aikakausien teoriat ovat omalta osaltaan palvelleet suomalaisen identiteetin muokkaamista muuttuneiden poliittisten olosuhteiden mukaisiksi. Perinteinen itäisen alkuperän malli on saanut haastajakseen keskieurooppalaisen alkuperän mallin sekä mallin laajasta alkukodista. Puhuttaessa niin kaukaisista ajoista, jonne teoriat luotaavat, puhutaan aina todennäköisyyksistä ja mahdollisuuksista. Kysymys suomalaisten alkuperästä on siis kaikkea muuta kuin ratkennut.

Vanhimmat kuvitelmat

Vanhimmat käsitykset suomalaisten alkuperästä olivat samankaltaisia kuin muidenkin Euroopan kansojen valistusajan alkupuolella. Suomalaiset olivat sukua kreikkalaisille tai heprealaisille, jotka olivat heti vedenpaisumuksen tai Baabelin tornin romahduksen ja jännittävien seikkailuiden jälkeen asuttaneet maansa. Nämä kertomukset olivat ajan oppineiden muoti-ilmiö. Tavallinen rahvas oli niistä tuskin kuullutkaan.

Rasismi ja rotuteoriat

1800-luvulta lähtien on ollut vallalla teoria, jonka mukaan suomalaiset olisivat alkujaan asuinseutujaan itäisempi kansa. Teoriat muodostuivat modernin germaanisen rasismin, rotuhygienian ja rotutieteen synnyn lieveilmiönä. Germaanisia kieliä puhuvat germaanit, "arjalaiset" tai teutonit korotettiin muiden yläpuolelle. Itäisyys oli vierasta, ja siksi alempi piirre, ja itäisyys-leiman avulla vieraita kansoja saatettiin alentaa. Itäisen leiman lyömiseen riitti suomen kielen vieraus Eurooppaa hallitsevan indoeurooppalaisen kieliryhmän puhujille. Suomalaisten kielisukulaisuus unkarilaisiin oli jo tiedossa. Nyt opittiin myös kielisukulaisuussuhde saamelaisten ja samojedien kanssa. Tuohon aikaan kieli ja rotu ilman muuta linkitettiin. 1800-luvulla syntyi Euroopassa käsitys suomalaisten mongolisuudesta ja tiedemiehet, jotka eivät olleet koskaan nähneetkään suomalaisia, kirjoittivat suomalaisten itäisestä ulkonäöstä, jota kuvailtiin vastenmieliseksi. Mm. Aira Kemiläisen kirjassa Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset (1985) kerrotaan näistä käsityksistä. Suomalaisten kerrottiin mm. olevan tummia, lyhytkasvuisia ja vinosilmäisiä. Erään ranskalaisen tutkijan mukaan suomalaiset olivat muutoin saamelaisten näköisiä, paitsi että suomalaisilla oli tummempi iho. Eräs Suomessa käynyt saksalainen ihmetteli, miksei Suomessa asunutkaan suomalaisia, kun kuvatunlaisia ihmisiä ei löytynyt. Eräs Helsingin-matkaaja taas luuli nähneensä sekä germaaneja että mongoleja, ja mongoleillakin sen germaanipiirteen, että nämä olivat vaaleita. Kun Suomessa alettiin toden teolla käydä, ennakkoluulot vaikuttivat huomattavasti siihen, mitä nähtiin. Eräs saksalainen muun muassa näki suomalaisten koululaisten joukossa huomattavan paljon tummahiuksisia. Palattuaan Saksaan hän kauhistui saksalaisten vielä suurempaa tummuutta. Myöhemmin hän keksi suomalaisten pään takaosasta kyömyn, jonka täytyi olla mongolipiirre. Kyömyt olivat kuitenkin saksalaisilla yleisempiä, joten lopulta kyömyttömyydestä tehtiin mongolipiirre. Suomalaisten itäistä alemmuutta ei vähentänyt lainkaan sen seikan löytyminen, että myös indoeurooppalaiset kielet olivat idästä. Indoeurooppalaisten itäisyys olikin jaloa "arjalaisuutta" Lähi-idän ja jopa Intian seuduilta, joilla muinoin luotiin ensimmäiset korkeakulttuurit. 1900-luvun loppupuolella tämä käsitys asetettiin kyseenalaiseksi, ja indoeurooppalaisten esi-isät nähtiin lähinnä aroseutujen ryöstely- ja paimentolaiselinkeinon harjoittajina. Korkeakulttuurit ja ensimmäiset maanviljelijät olisivat tämän mukaan puhuneet muita kieliä ainakin siihen asti, että indoeurooppalaiset väestöryhmät saivat ne alistettua. Suomalaiset itse suhtautuivat eri tavoin heistä tehtyihin teorioihin. Jotkut mielsivät itsensä ilman muuta germaaneiksi, toiset taas ajattelivat, että suomalaisissa on itäistä verta vain siksi, että on sekoituttu saamelaisiin. Germaaniseen rasismiin viehtyneet eivät voineet torjua rotuteorioita, joten he tyytyivät leimaamaan saamelaisia vielä alemmiksi. Ja löytyipä niitäkin, jotka ylpeilivät sukulaisuudellaan Tsingis-Kaaniin.

Kielitiede: suomalaiset Volgan mutkasta

Suomen-sukuisten kielten puhuma-alueet kartoitettiin ja niiden perusteella pääteltiin, että suomalaiset olisivat suunnilleen Volgajoen mutkasta, jossa edelleen asui suomalaisten sukukielistä kansaa. Rasistisista rotuteorioista siirryttiin pikku hiljaa kielitieteeseen, noudattaen kuitenkin jo otettua linjausta suomalaisten erityisestä itäisyydestä — se oli jo niin laajalle levinnyt ja suosittu, ettei sitä voitu enää kyseenalaistaa. Suomalaisten itäisyydestä tuli kyseenalaistamaton pohjaoletus, jonka pohjalle teoriat rakennettiin. Fennougristien jo alettua tutkia suomalaisten alkuperää kieleen pohjautuen, jatkoivat vanhat ennakkoluulot leviämistään Euroopassa. Ne juurtuivat erityisen syvään, sillä vielä viime vuosikymmeninä on suomalaisia tutkijoita katsottu erityisen tarkasti geenitutkijoiden konferenseissa, etsien mongolipiirteitä. Suomalaisia pitkiä ja vaaleita ihmisiä on pidetty ruotsalaisina kansainvälisissä tapaamisissa. Lukuisat ihmiset aina Afrikkaa myöten ovat kuulleet huhuja oudoista kääpiösuomalaisista. 1900-luvulle tultaessa muun muassa jyrkän kansallismielinen taiteilija Aarno Karimo monien aikalaistensa tavoin piti suomalaisia itäisinä, ja oli siitä ylpeä. Hän oli yksi monista, joiden mielikuvissa suomalaiset tekivät raamatullisten esikuvien mukaisen sankarillisen vaelluksen luvattuun maahan, Uralin lähistöltä Suomeen. Tämä vaellus tosin kesti Karimon mukaan tuhat vuotta, ja loi matkan varrelle eri suomensukuisia kansoja. Karimo osallistui myös heimotyöhön, jonka tarkoitus oli palauttaa verisukulaisiksi kuvitellut suomensukuiset kansat yhteen.

Peurasaaren "mongolikallot"

Toisen maailmansodan jälkeen kansallinen itsetunto oli alhaalla, ja lisäksi piti painottaa yhteyksiä Neuvostoliittoon. Vastaväitteet olisi tulkittu nationalismiksi. Suomi oli erittäin tuntematon maa ja moni ulkomailla tiesi vain, mitä vanhat kirjat olivat vihjanneet suomalaisten itäisyydestä. Äänisjärven Peurasaaresta löytyi muinaisia kivikauden pääkalloja. Ne olivat ainoat suomalaisten historiallisten asuma-alueiden kivikauden pääkallolöydöt. Kalloja kerrottiin löydetyn kahdenlaisia: sekä euripidistä, että mongolidista tyyppiä. Näiden kallojen perusteella kehitettiin teoria siitä, että suomalaiset olisivat jo muinoin sekoittunutta sekakansaa, jossa olisi kaksi elementtiä, aasialainen ja eurooppalainen. Eurooppalainen tulkittiin indoeurooppalaiseksi piirteeksi, aasialainen taas suomalais-ugrilaisten alkuperäiseksi piirteeksi. Nykyisin kallolöytö on kyseenalaistettu. Mm. Markku Niskanen Muinaistutkija-lehdessä (4-1998).

Jatkuvuusteoria syntyy

1960-luvulla arkeologiset tiedot olivat jo niin laajat, että Suomessa havaittiin asutun yhtäjaksoisesti jo noin 10 000 vuotta. Kampakeraamisen kauden alku noin 7 000 vuotta sitten katsottiin suomalais-ugrilaisen asutuksen saapumisajankohdaksi — idästä. Aikaisempaa väestöä ei voitu enää nähdä indoeurooppalaisina, sillä jälkimmäisten tiedettiin tulleen alueelle vasta paljon myöhemmin. Näin ollen suomalaisista tuli alkuperäisasukkaita ja indoeurooppalaisista myöhempiä tulokkaita. Suomalaisia vanhemmaksi Suomen asuttajaksi selitettiin tuntematon kansa, joka ei kuulunut kumpaankaan kieliryhmään.

Veriryhmätutkimus: 1/4 aasialaista verta?

Veriryhmätutkimus suomalaisten tautiperimän kartoittamiseksi antoi viitteen siitä, että suomalaisten perimästä olisi jopa puolet aasialaista. Sittemmin oletus kutistui yhdeksi neljäsosaksi. Nykyään on kuitenkin huomattu, etteivät veriryhmät ole hyvä keino alkuperän tutkimuksessa, sillä ne ovat niin alttiita pullonkaula- ja perustajailmiöille. Lisäksi kaikki veriryhmät löytyvät kaikilta ihmispopulaatioilta kaikkialta maapallolta; niiden suhde vain vaihtelee.

Jatkuvuus viedään jääkauteen asti

1980-luvulta alkaen on päädytty siihen, että suomalaisten varhaisimmat geneettiset ja kenties kielellisetkin esi-isät saapuivat Suomeen jo heti jääkauden jälkeen noin 10 000 vuotta sitten. Sen jälkeen väestöä on tullut pieninä erinä sulautuen alkuväestöön. Asutus ei missään vaiheessa ilmeisesti ole täysin katkennut, kuten aiemmin oletettiin tapahtuneen. Uralilaisia kieliä on nykykäsityksen mukaan puhuttu Suomessa viimeistään jo noin 4000-2000 eKr. Varhaisimpien asuttajien kielestä ei ole tietoa, eikä sitä vertailevan kielitieteen metodeilla juuri voi saadakaan, koska niillä ei n. 6000 vuotta kauemmas pääse.

Geenitutkimus

Useat geenitutkimukset osoittavat suomalaisen perimän poikkeavan suhteellisen vähän muista eurooppalaisista. Suomalaisten geenit ovat syrjäiseen asemaansa ja maantieteelliseen sijaintiinsa sopivalla tasolla. Suomalaiset tosin poikkeavat Cavalli-Sforzan aineistossa havaittavasti muista länsieurooppalaisista, jotka ovat lähisukulaisia keskenään (esim. ruotsalaiset ovat geneettisesti läheisempiä sukulaisia englantilaisille kuin suomalaisille), mutta eivät mitenkään merkittävästi. Enemmän keskiverroista länsieurooppalaisista poikkeavat esimerkiksi saamelaiset, sardinialaiset ja kreikkalaiset. Itäisiä tekijöitä on suunnilleen saman verran kuin muillakin samoilla pituusasteilla sijaitsevilla kansoilla. Suomalaisten geneettiset esi-isät eivät siis näytä tulleen idästä sen enempää kuin muidenkaan Euroopan kansojen. Suomalaisten länsipuolella kansat ovat hivenen läntisempiä, itäpuolella taas hivenen itäisempiä. Itäisyys nousee vähän kerrallaan itään mentäessä, ja laskee hitaasti mentäessä länteen. Mikään kansa ei kuitenkaan ole vailla itäisiä geenejä, jotka ovat luultavasti olleet yksi elementti jo muinaisessa eurooppalaisuudessa. Ruotsalaisetkin ovat vain asteen verran suomalaisia läntisempiä geeneiltään, läntisemmän sijaintinsa vuoksi. Myytti "puhtaista arjalaisista" on näin ollen haudattava lopullisesti.

Belgian flaamit ja suomalaiset

Cavalli-Sforzan geenitutkimuksissa suomalaisten kanssa samankaltaisin geneettinen yhdistelmä on Belgian flaameilla. Muutkin germaanikieliset osoittautuvat suomalaisten lähisukulaisiksi. Tutkimuksessa ei ollut mukana lähinaapureista virolaisia eikä karjalaisia, jotka olisivat ehkä sijoittuneet kärkeen. Läheisin suomalais-ugrilainen kansa tutkituista olivat unkarilaiset ja englantilaiset, molemmat jaetulla sijalla 10. Saamelaiset olivat sijalla 21 lähes kaikkien muiden tutkittujen väestöjen takana.

Eurooppa ja Euraasia yleisesti

Yleisesti katsottuna eteläisen Euroopan havaittiin saaneen hieman enemmän aasialaisperäistä geenistöä kuin pohjoisen. Sama sekoittuminen pätee myös Aasiassa: Etelä-Aasiassa on hieman enemmän eurooppalaista geenistöä kuin Pohjois-Aasiassa, lukuun ottamatta joitain Venäjän alueita. Etelässä ovat kaupankäynti, muuttoliikkeet ja sotaretket olleet kautta aikojen paljon pohjoista vilkkaampia. Euroopan väestöistä selkeimmin muista erottuivat islantilaiset, baskit, samojedit ja saamelaiset. Saamelaisten sukulaisuus samojedeihin on pieni, vaikka perinteisesti saamelaisten geenien on arveltu olevan samojedeilta peräisin. Islantilaisten esimerkki osoittaa, miten nopeasti eristyksiin joutuneet väestöt kehittävät poikkeuksellisen geenistön.

Arktiset geenit

Suomalaisten isälinjoista löytyi muutamia arktisiksi tekijöiksi, jotka yhdistivät Euraasian arktiset kansat suomensukuisiin. Tämä ei kuitenkaan todista suomalaisten geneettisestä periytymisestä idästä.
- Myös suomensukuiset ovat voineet kulkea itään. Mistään suuremmasta muuttoliikkeestä suuntaan tai toiseen ei kuitenkaan ole todisteita tai edes oletettuja vaikuttimia näin kaukana pohjoisessa.
- Mikäli suomensukuiset olisivat todella tulleet kansana tai muuttoliikkeenä idästä, se näkyisi geeneissä paljon selvemmin. Kuitenkin esimerkiksi suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten geneettisiä suhteita itäisempiin suomensukuisiin kuvaillaan rihmanohuiksi.
- "Arktiset" tekijät ilmeisesti paransivat selvitymistä jääkauden jälkeisissä ankarissa oloissa. Ne saattavat olla samansuuntaisen kehityksen tuotos. Myös erittäin pieni sekoittuminen pystyisi levittämään näin hyödylliset geenit laajalle, varsinkin jos välissä olisi useita pullonkaula- ja perustajailmiöitä, kuten suomalaisilla.
- Arktisten tekijöiden syntymä on ajoitettu huomattavasti mongolidisen ihmistyypin syntymistä edeltäneeseen aikaan. Tämä kertoo siitä, etteivät ainakaan alun perin arktiset tekijät ole liittyneet mongolipiirteisiin tai -geeneihin mitenkään. Varsinaisilla mongoleilla arktisia tekijöitä on vain hiukan, joka kertoo myös siitä, että arktiset tekijät ovat lähinnä siirtyneet mongoleille muilta kansoilta, eikä toisinpäin.

Kraniologiset mittaukset

Geenitutkimuksen sivussa otettiin pitkään hyljeksitty kraniologia, pääkallon muotoon perustuva tutkimus uuteen käyttöön. Mittaukset kertoivat melko samankaltaisista sukulaisuuksista kuin geenitkin, tosin pään muoto lähensi suomalaisia skandinaaveihin entistä enemmän. Mukaan otettiin jääkauden aikaisen Keski-Euroopan varhaisen nykyihmisen, cro-magnonin ihmisen kalloja. Cro-magnonin pää on jokseenkin jykevä, mutta ei samaan tapaan leveä kuin esimerkiksi aasialaisten. Saatu tulos oli yllättävä. Suomalaisten pään muoto oli nykyisin elävistä kansoista keskimääräisesti läheisin cro-magnonille. Hyvänä kakkosena tulivat ruotsalaiset. Tämä ei tarkoita, että suomalaiset ja ruotsalaiset olisivat Euroopan jykeväpäisimpiä, vaan sitä, että monien piirteiden muodostamat kokonaisuudet täsmäsivät parhaiten juuri näiden nykyisten kansojen edustajien keskiarvon kanssa. Tämä ei välttämättä kerro lähimmästä sukulaisuudesta, vaan voi olla sattumaakin. Esimerkiksi ravinnon laatu, kovuus ja valmistusaste vaikuttavat pitkällä aikavälillä pään muotoon. Cro-magnon oli täysin kehittynyt, Euroopassa asunut nykyihminen, joka syrjäytti aikaisemman ihmisen alalajin, neandertalin ihmisen.

Mitokondriaalinen DNA ja äitilinjat

Geneettiset äiti- ja isälinjat, joiden perusteella voidaan seurata aina joko äidinpuolen esiäitien tai isänpuolen esi-isien alkuperää, näyttivät jonkin verran eri suuntiin. Saatiin selville, että suomalaisten äidinpuolen sukujen esiäidit olivat hyvin tiiviisti peräisin Keski-Euroopasta. Näin kyseenalaistui se pitkään vallinnut käsitys, että suomalaisten läntiset geenit olisivat peräisin indoeurooppalaisilta miehisiltä valloittajajoukoilta. Tuskin tällaiset ryhmät olisivat ensimmäisenä tarjoamassa alistamilleen kansoille omia naisiaan. Suomalaisten esiäidit olivat siis muuttaneet Suomeen Keski-Euroopan suunnilta, mutta miten? Suomen alueen asukkaat tuskin olisivat voineet korvata omia naisiaan näin totaalisesti Keski-Euroopasta ryöstämillään ja hankkimillaan naisilla. Naisten muutto tässä mittakaavassa taas yleensä tarkoittaa sitä, että kokonaiset perheet siirtyvät. Silloin siirtyy myös kulttuuri ja kieli. Mikäli näiden esiäitien oletetaan puhunen suomensukuista kieltä, olisi kielikin siirtynyt siis Keski-Euroopasta. Olisiko suomensukuinen kieli kuitenkin voinut levitä toisella tavalla? Kielellä ja geeneillä ei välttämättä tarvitse olla sama alkuperä.

Kalevi Wiikin teoria suomalaisten juurista

:Pääartikkeli: Kalevi Wiikin teoria. Fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik julkaisi vuonna 2002 kirjan Eurooppalaisten juuret. Siinä hän esitteli teorian, jonka mukaan uralilaisia kieliä on puhuttu suuressa osassa Pohjois- ja Keski-Eurooppaa. Tämän mallin kielentutkijat valtaosin torjuvat, ja pitävät uralilaisten kielten kantaseutuna edelleen Uralin tai Volgan mutkan seutuja.

Katso myös


- Indoeurooppalaisten alkuperä
- Nostraattiset kielet
- Suomen esihistoria
- Uralilaiset kielet
- Indoeurooppalaiset kielet

Linkkejä


- [http://www.wiik.fi/kalevi/ Kalevi Wiikin kotisivu]
- [http://www.kaltio.fi/index.php?359 "Suomalaisten juuret"] keskusteluketju Kaltio-lehdessä
  - [http://www.kaltio.fi/index.php?383 Ante ja Aslak Aikion Wiikiä kritisoiva kirjoitus]
  - [http://www.kaltio.fi/index.php?384 Raimo Anttilan ja Petri Kallion] "Suur-Suomen tiede harhapoluilla"
- [http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/ Jaakko Häkkisen puolikuiva alkuperäsivusto]
- [http://www.geocities.com/Athens/Acropolis/3093/voodoo.html Merlijn de Smitin "Uralic Linguistics Vs. Voodoo Science"] Luokka:Suomen esihistoria Luokka:Uralilainen kielikunta Luokka:Kielihistoria

Suomalaiset

Tämä artikkeli käsittelee etnistä ryhmää. Sana 'suomalainen' voi tarkoittaa myös Suomen kansalaista yleisesti, Suomeen rekisteröityä tai esimerkiksi Suomesta peräisin olevia elintarvikkeita. Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka luontainen asuma-alue sijaitsee pääosin nykyisen Suomen valtion alueella. Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty romantisoivaa nimitystä "heimo". Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:
- Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
- Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalassa
- Norjan Ruijassa (kveenit)
- Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
- Australiassa. Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista. Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen. Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset. Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaalehiusksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/2284783.stm].

Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet

samojedit 1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta. Suomalaista kansallisylpeyttä pönkittää nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla. Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan. Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskonnolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä "kalevalaisesta" muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on kuviteltu juontuvan.

Suomalaisten historia

kalevala Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä. Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin. Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi. On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä. Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta. 1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomenkielisen talonpojan identiteetille kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto olivat merkittäviä, "suomalaisuus" tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi. Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja jopa suomalaisten oman valtion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri "heimoihin" lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela. Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti. Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa. Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty "kansallisena heräämisenä" tai "itsensä löytämisenä". Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin. Kirjallisuutta: Rautakauden lopun kulttuurialueet:
- J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990. Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:
- Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.

Suomalaisten heimot

Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien. Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle. Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin. Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:
- Hämäläiset
- Inkerinsuomalaiset
- Karjalaiset
- Kveenit
- Länsipohjalaiset eli meänkieliset
- Pohjalaiset
- Metsäsuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset
- Savolaiset Luokka:Etniset ryhmät Luokka:Itämerensuomalaiset kansat



Rasismi

Rasismi eli rotusyrjintä on ideologia tai toimintaa, jossa ihmisten ulkonäön, fyysisten piirteiden, kansanluonteen, kielen tai kulttuurin erilaisuus oikeuttaa myös eriarvoisen kohtelun eli syrjinnän. Rasismia ovat myös toimintatavat ja sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen. Rasismi yhdistetään usein etnisten konfliktien lietsontaan, rotuerotteluun ja joskus myös käsitykseen ihmislajin biologista jakautumisesta eri rotuihin. Rasismia määrittelevät tavallisesti rasismiin kielteisesti suhtautuvat tahot. Rasismin kannattajaksi tunnustaudutaan nykyään harvoin; sen kannattajaksi lähinnä leimaudutaan kielteisessä valossa. Rasismiin yhdistetään toisinaan ajatukset jonkun rodun tai etnisen ryhmän vallasta tai ylivallasta. On esimerkiksi valkoista ylivaltaa (englanniksi esim. white power tai white supremacy) tai mustaa ylivaltaa (esim. black power) ajavia tahoja. Rodullista tai etnistä ylivaltaa ajavat liikkeet haluavat yleensä muodostaa yhteiskunnan, jossa vallitsee rotujen välinen arvojärjestys ja epätasa-arvoiset olosuhteet. Toinen rasismin muoto liittyy rotupuhtauden tavoitteluun, jonka tavoitteena on estää kielloin rotujen tai kulttuurien sekoittuminen. Kaikki rotujen tai kulttuurien sekoittamisen estämiseen pyrkivä toiminta ei kuitenkaan ole määritelmän mukaan rasistista, eli ei välttämättä pyri syrjintään. Jotkut pitävät rotuja tai kulttuureja tasa-arvoisina ja itseisarvoisina, ja pyrkivät suojelemaan niitä rajoittamalla niiden sekoittumista keskenään. Tämänkaltaisen ajattelutavan joitakin muotoja kutsutaan myös rasialismiksi. On myös pelkoon perustuvaa rasismia, jossa vieraat nähdään uhkana, vaikka mitään arvohierarkiaa ei muodostettaisi. Tämänkaltainen rasismi on tyypillistä sorretuille tai hyökkäyksen kohteeksi joutuneille alkuperäiskansoille. Arkikielessä rasismia käytetään joskus virheellisesti puhuttaessa muusta syrjinnästä, kuten ikään perustuvasta syrjinnästä (ns. ikärasismi). Toisinaan esitetään väite, että perusteltukin kritiikki leimataan herkästi rasismiksi, jos sen kohteena on ulkonäöltään erottuvan etnisen vähemmistön jäsen.

Rasismin historia länsimaissa

rasialismi Ksenofobia eli muukalaiskammo, etnosentrismi (oman etnisen ryhmän pitäminen ylivertaisena) ja endogamia (avioituminen vain omaan etniseen ryhmään kuuluvien kanssa) ovat vanhoja ilmiöitä, joita on esiintynyt ja edelleen esiintyy monissa kulttuureissa. Esimerkiksi islamilaisten naisten on kiellettyä avioitua tai harrastaa seksiä vierasta uskontoa edustavan miehen kanssa. Tämän säännön rikkomuksista ihmisiä on teloitettu viime vuosinakin. Länsimainen rasismi, jossa nämä kaikki piirteet ovat yhdistyneet, syntyi paljolti 1500-luvulta alkaen kolonialismin ja orjakaupan yhteydessä ja niiden ideologisena oikeuttamisena. Alkuun uskonnollisilla syillä oli keskeinen asema rasismin perustelussa: kristittyjen katsottiin olevan pakanoita ylempänä. 1800-luvulla keskeiseen asemaan nousi biologinen rasismi, joka perustui ihmisten rotuluokitteluun ja frenologiaan (oppiin kallonmuotojen ja luonteenpiirteiden vastaavuudesta). Äärimmäiseen muotoonsa rasismi kehittyi natsi-Saksassa, jossa rasistisin perustein toteutettiin juutalaisten ja romanien joukkotuho sekä pyrittiin kaikkien rodullisesti alempiarvoisiksi määriteltyjen kansojen järjestelmälliseen alistamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen rasismia alettiin yleisesti tuomita ja tieteellinen tutkimus alkoi yhä selkeämmin kumota biologisen rasimin oppeja. Rasistisen ideologian yleisimmäksi muodoksi onkin noussut kulttuurinen rasismi, joka perustelee etnisten ryhmien eriarvoisuutta näiden kulttuurisilla eroilla. Tähän keskeisesti liittyvät myös yleiset etniset stereotyypit ja ennakkoluulot.

Rasismi Suomessa

Rasistisia asenteita on ollut Suomessa kuten muuallakin aina. Esimerkiksi venäläisiin ja lappalaisiin on kohdistunut pelkoja, joista on tallentunut paljon merkkejä myös kansanperinteeseen. Varsinkin lappalaisia koskevassa mytologiassa lappalaiset usein nähdään noitina ja yliluonnollisin keinoin levitettyjen sairauksien aiheuttajana. Nämä käsitykset eivät välttämättä kohdistu saamelaisiin etnisenä ryhmänä, vaan epämääräisesti lappalaisiksi nimettyihin satuhahmoihin. Samantapaisia, hyvinkin mielikuvituksellisia tarinoita on kerrottu myös Pohjolan väestä ja peikoista ja hiisistä. Myöskään Suomen itäpuolisiin ihmisryhmiin kohdistuvat pelot eivät olleet välttämättä etnisesti eriytyneitä; länsisuomalainen saattoi kokea ortodoksin ryssäksi kielteisessä mielessä, oli tämä sitten karjalainen, venäläinen tai joku muu. Tämä on ymmärrettävää, sillä eivät yksin venäläiset hyökkäilleet suomalaisten kimppuun idästä. Oma lukunsa Suomen rasismin historiassa on 1800-luvulla kultakauttaan elänyt svekomaaninen rasismi, joka pyrki estämään suomenkielisen etnisen ryhmän yhteiskunnallista nousua ja tasa-arvoa ruotsinkielisten kanssa. Suomenkielisiä väitettiin omaksi rodukseen tai ainakin rodulliseksi ainekseksi, joka nähtiin muita euroopan rotuja alhaisemmaksi. Suomalaisten rotu väitettiin kykenemättömäksi luomaan omaa kulttuuria, ja tällä perusteltiin suomalaisten alempaa asemaa yhteiskunnassa verrattuna ruotsinkielisiin. Svekomaanien rasismi oli osa niin sanottujen germaanikansojen parissa laajemmin harjoitettua germaanista rasismia, joka huipentui 1940-luvulla Natsi-Saksan holokaustiin. Nykytieteen mukaan Suomen ruotsin- ja suomenkieliset edustavat samaa geneettistä ryhmää, ja laajemmassa mittakaavassakaan suomalaiset eivät mitenkään merkittävästi geeneiltään eroa germaanisista kansoista. Rasismiin liittyvät asiat nousivat julkiseen keskusteluun 1990-luvun alussa, kun Suomeen saapui aiempaa enemmän pakolaisia ulkomailta. Rasismin kohteeksi joutuvat erityisen yleisesti mustat afrikkalaiset, lähinnä somalit. Rasismista alettiin yhä enemmän puhua uusilla kansainvälisillä käsitteillä ja uusista näkökulmista, ja samalla alettiin kiinnittää voimakkaammin huomiota myös romanien ryhmään jo pitkään kohdistuneisiin epäluuloihin ja syrjintään. 1990-luvun pakolaisten myötä Suomeen tuli sekä uusia rasismin muotoja että uusia tapoja käsitteellistää rasismia ja keskustella siitä julkisuudessa. Esimerkiksi skinhead-liikkeen rasistinen suuntaus sai runsaasti kansainvälisiä vaikutteita ajattelutapoja, pukeutumista ja englanninkielisiä iskulauseita myöten. Tämän vastapainoksi tietyt sanat ja ilmaisut alettiin kokea ongelmallisiksi. Esimerkiksi kieleen kotoutuneelle "neekeri"-sanalle myös kertyi entistä enemmän kielteistä painolastia. Neekeri-sana ja monet muut käsitteet ja mielipiteenilmaukset ovat nykyisin poliittisesti epäkorrekteja. Asioista keskustellaan usein varovaisesti ja tiettyjä kaavoja noudattaen. Vähiten nykyisestä rasismista kärsivät Suomen lähialueilta ja muualta Euroopasta tulleet, jotka eivät ulkoisesti poikkea juurikaan suomalaisista.

Uskonnollinen rasismi

Uskonnollinen rasismi on hyvin peitelty ja moniulotteinen asia. Se voi joko tarkoittaa tiettyä uskontoa harjoittavien yhteiskunnallista syrjintää tai uskontokunnan tiettyjen ihmisryhmien syrjintää ja sortoa. Peiteltyä rasismia harrastaa esimerksi kristillinen ja katolinen kirkko. Erilaisten kirkkokuntien tapa tuomita tietyt ihmisryhmät, esimerkiksi homoseksuaalit, avioeron tehneet ja huorin tekijät ei ole kovin kaukana muusta rasismista. Kuitenkaan tätä tuomitsemista ei yleensä mielletä rasismiksi kirkokunnan vankan kannattaja pohjan takia. Tällöin kirkkokunta katsoo tuomitsemisen olevan oikein, koska se heidän lukutapansa mukaan on löydettävissä omasta pyhästä kirjastaan, esimerkiksi Raamatusta. Myös muiden uskontokuntien tuomitseminen kuuluu kirkon "oikeuksiin", viitaten yleensä ensimmäiseen kymmenestä käskystä.

Rotusyrjintä

Rotusyrjintä on yleisin rasistinen käytäntö. Se merkitsee tiettyyn "rotuun" tai etniseen ryhmään kuuluvien suosimista tai johonkin tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien syrjintää esim. työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa. Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty mm. perustuslaissa ja tuoreessa yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa, eikä se yleensä koske myöskään yksityisten henkilöiden välisiä suhteita (työelämää lukuun ottamatta).

Rotuerottelu

yhdenvertaisuuslaissa Kolonialistiset hallinnot pyrkivät usein pitämään eurooppalaiset ja siirtomaiden alkuperäisasukkaat sekä orjat ja näiden jälkeläiset erillään toisistaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain etelävaltioissa ja Etelä-Afrikassa tämä politiikka jatkui vielä pitkään 1900-luvulle. Mustille ja valkoisille oli mm. erilliset koulut, erilliset sairaalat, erilliset paikat busseissa, erilliset ravintolat ja erilliset käymälät. Myös seka-avioliitot oli kielletty. Natsi-Saksankin juutalaisvainot alkoivat rotuerottelun voimaansaattamisella vuoden 1935 rotulaeilla. Tämäntyyppistä rasismia harjoitettiin Etelä-Afrikassa apartheidin nimellä vielä 1980-luvulla.

Rotumurha

Rotumurha tarkoittaa toisrotuisten tahallista hävittämistä. Tämä on kansanmurhan laajennus. Kolonialististen valtioiden ja valkoisten uudisasukkaiden toiminnassa esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Australiassa on ollut aikanaan selkeitä rotumurhan piirteitä. Tunnetuimpana rotumurhan täytäntöönpanona voi kuitenkin pitää natsi-Saksan toimeenpanemaa juutalaisten ja romanien joukkotuhoa. [http://www.onestopenglish.com/Culture/global/murder.htm Kielimurha]tarkoittaa jonkin kielen hävittämistä, esimerkkinä monien intiaanikielten tuho (ja niiden puhujien fyysinen hävittäminen) Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, suomen kielen käyttökiellot Ruotsissa ja Norjassa, kelttiläisten kielten vainoaminen Ison-Britannian alueilla, monien mm. suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten milloin vaivihkainen, milloin avoin vainoaminen Venäjällä ja Neuvostoliitossa sekä espanjan kielen syrjäyttäminen Yhdysvaltain hallintaan joutuneilla entisillä Meksikon alueilla.

Katso myös


- Ennakkoluulo
- Suvaitsevaisuus
- Ihmisoikeudet
- Neekeri
- Valkoinen Suprematia
- Antisemitismi

Aiheesta muualla


- Euroopan unionin rasismin ja syrjinnän vastaiset direktiivit
  - [http://europa.eu.int/eur-lex/pri/fi/oj/dat/2000/l_180/l_18020000719fi00220026.pdf Rasismidirektiivi]
  - [http://europa.eu.int/comm/employment_social/fundamental_rights/pdf/legisln/2000-78_fi.pdf Työsyrjintädirektiivi]
- [http://www.lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/ Suvaitsevaisuus Länsi-Euroopassa] Luokka:Rasismi Luokka:Politiikka Luokka:Ihmisoikeudet ja:人種差別 simple:Racism

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus


- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä


- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

Kreikka

Kreikka (virallisesti Helleenien tasavalta) on valtio Etelä-Euroopassa Balkanin eteläkärjessä. Sen naapurimaat ovat Albania, Makedonian tasavalta, Bulgaria ja Turkki. Kreikan väkiluku on noin 10,6 miljoonaa ja pinta-ala noin 132 000 neliökilometriä. Kreikan pääkaupunki on Ateena.

Historia

Kreikan historiaa on käsitelty seuraavissa artikkeleissa:
- Antiikin Kreikka (700 eaa.—27 jaa.)
- Rooman valtakunta (27 jaa.— n. 400)
- Bysantin valtakunta (n. 400—1453)
- Kreikan uudempi historia (n. 1453-)

Politiikka

Valtion päämies on presidentti Károlos Papoúlias (2004-). Hallituksen pääministeri on Kostas Karamanlis (2003-). Johtava puolue maassa on Nea Demokratia (oikeisto).

Hallinnollinen jako

Kreikassa on 13 hallinnollista aluetta, periferiaa tai kehää, jotka jaetaan edelleen 51 prefektuuriin (nomoi, yksikkö: nomos), ja yhteen autonomiseen alueeseen Athos-vuoreen, joka on luostarivaltio Kreikan alaisuudessa.
- Attika
- Peloponnesos
- Keski-Makedonia
- Länsi-Makedonia
- Itä-Makedonia ja Traakia
- Epeiros
- Kreeta
- Pohjois-Egean saaret
- Etelä-Egean saaret
- Thessalia
- Jooniansaaret
- Länsi-Kreikka
- Keski-Kreikka Nomoit jakaantuvat edelleen 147 eparkhiaan, jotka jaetaan 1033 kuntaan. Kunnista 133 on kaupunkeja (demoi) ja 900 maalaiskuntia (konotetes). Ennen vuotta 1999 kuntatason yksikköjä oli 5775 ja 12817 kylähallintoa (oikosmoi).

Maantiede

Kreikan maantiede Kreikkaan kuuluu Balkanin niemimaan (eli turkiksi vuorien niemimaa) eteläosa, Aigeianmeren saaret, Kreeta ja Joonian saaret. Kreikan rannikko on kallioista ja meren rikkiuurtamaa. Lännestä pistävä Korintin- ja idästä pistävä Aiginanlahti erottavat Peloponnesoksen niemimaan melkein kokonaan muusta mantereesta. Niiden välisenä siltana on kapea Korintin kannas. Kreikan sisämaa on vuorista. Suurin vuorijono on Pindos, korkeimmat vuorenhuiput Olympos (2985 m) ja Parnassos (2459 m). Kreikan joet ovat vähäiset. Maritzan, Struman ja Vardarin alajuoksut ovat Kreikan alueella, Vistritza, Peneios, Arta, Akeloos ja Eurotas ovat kokonaan Kreikan jokia. Kreikan ilmasto Välimeren ilmastoa. Pahimpana haittana on kesien kuivuus. Vuoden keskilämpö on Ateenassa +23,6° C.
Saaristoja:Saaria:
DodekanesiaEvvoia, Patmos, Kasos
Kykladit Korfu
Sporadit Kos
Etelä-SporaditKhios, Lesvos, Rodos
Pohjois-Sporadit

Talous

BKT asukasta kohden 12 777 USD (2002). Todellinen kasvu vuonna 2002 3,4 %, inflaatio 3,6 %. Työttöminä oli samana vuonna peräti 11,7 % väestöstä. Valuutta on euro, aikaisemmin drakma. Kreikka on Euroopan köyhimpiä maita. Kreikka on maatalousmaa joka tuottaa viljaa, hedelmiä, vihanneksia, sekä teollisuudelle tupakkaa, puuvillaa, sokerijuurikkaita ja viinirypäleitä. Kreikka on kolmanneksi suurin oliiviöljyn tuottaja. Maataloutta tärkeämmän elinkeinon eli teollisuuden kehitystä haittaa raaka-aineiden ja energian puute. Vientituotteita ovat mm. oliiviöljy, oliivit ja viini. Matkailu on myös huomattava tulonlähde.

Väestöjakauma

Asukkaita Kreikassa on 10,56 milj. (2001 laskenta). Vuosittainen väestönkasvu 0,2 % 1995-2001 ja -0,1 % 1998-2015. Asukastiheys 81/km². Kaupungeissa asuu 60 % väestöstä. Kreikka on hyvin homogeeninen valtio ja enemmistö sen asukkaista pitää itseään etnisinä kreikkalaisina. Maassa on kuitenkin pieniä määriä turkkilaisia, pomakkeja, romaneja, vlaheja, slaaveja sekä albanialaisia. Suurin osa maan vähemmistöistä elää Pohjois-Kreikan alueella. Albanialaisista suurin osa oleskelee maan suurimmissa kaupungeissa laittomasti (arvioitu määrä n. 300,000), mutta Pohjois-Kreikassa asuu myös albaniaa äidinkielenään puhuvia yhteisöjä, jotka ovat ortodokseja ja Kreikan kansalaisia. Yli 95 prosenttia Kreikan väestöstä on kastettu kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Kreikassa on myös yhden prosentin suuruinen turkkia puhuva muslimivähemmistö, sekä pieniä määriä katolilais- ja juutalaisyhteisöjä.

Kulttuuri

Kreikan kulttuuria on käsitelty seuraavissa artikkeleissa:
- Antiikin Kreikan kulttuuri (700 eaa.–400 jaa.)
- Bysanttilainen kulttuuri (n. 400–1453)
- Uudempi Kreikan kulttuuri (n. 1453-)

Merkittävimmät luonnonvarat


- bauksiitti
- ligniitti
- marmori
- öljy

Merkittävimmät vientituotteet


- matkailu
- tekstiilit

Linkit


- [http://maps.google.com/maps?ll=38.289937,21.423340&spn=7.655076,16.215820&z=11&t=h&hl=en Kreikka Google Mapsissa] Luokka:Kreikka roa-rup:Gârţii ms:Yunani zh-min-nan:Hi-lia̍p ko:그리스 ja:ギリシャ simple:Greece th:ประเทศกรีซ fiu-vro:Kriika

Rasismi

Rasismi eli rotusyrjintä on ideologia tai toimintaa, jossa ihmisten ulkonäön, fyysisten piirteiden, kansanluonteen, kielen tai kulttuurin erilaisuus oikeuttaa myös eriarvoisen kohtelun eli syrjinnän. Rasismia ovat myös toimintatavat ja sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen. Rasismi yhdistetään usein etnisten konfliktien lietsontaan, rotuerotteluun ja joskus myös käsitykseen ihmislajin biologista jakautumisesta eri rotuihin. Rasismia määrittelevät tavallisesti rasismiin kielteisesti suhtautuvat tahot. Rasismin kannattajaksi tunnustaudutaan nykyään harvoin; sen kannattajaksi lähinnä leimaudutaan kielteisessä valossa. Rasismiin yhdistetään toisinaan ajatukset jonkun rodun tai etnisen ryhmän vallasta tai ylivallasta. On esimerkiksi valkoista ylivaltaa (englanniksi esim. white power tai white supremacy) tai mustaa ylivaltaa (esim. black power) ajavia tahoja. Rodullista tai etnistä ylivaltaa ajavat liikkeet haluavat yleensä muodostaa yhteiskunnan, jossa vallitsee rotujen välinen arvojärjestys ja epätasa-arvoiset olosuhteet. Toinen rasismin muoto liittyy rotupuhtauden tavoitteluun, jonka tavoitteena on estää kielloin rotujen tai kulttuurien sekoittuminen. Kaikki rotujen tai kulttuurien sekoittamisen estämiseen pyrkivä toiminta ei kuitenkaan ole määritelmän mukaan rasistista, eli ei välttämättä pyri syrjintään. Jotkut pitävät rotuja tai kulttuureja tasa-arvoisina ja itseisarvoisina, ja pyrkivät suojelemaan niitä rajoittamalla niiden sekoittumista keskenään. Tämänkaltaisen ajattelutavan joitakin muotoja kutsutaan myös rasialismiksi. On myös pelkoon perustuvaa rasismia, jossa vieraat nähdään uhkana, vaikka mitään arvohierarkiaa ei muodostettaisi. Tämänkaltainen rasismi on tyypillistä sorretuille tai hyökkäyksen kohteeksi joutuneille alkuperäiskansoille. Arkikielessä rasismia käytetään joskus virheellisesti puhuttaessa muusta syrjinnästä, kuten ikään perustuvasta syrjinnästä (ns. ikärasismi). Toisinaan esitetään väite, että perusteltukin kritiikki leimataan herkästi rasismiksi, jos sen kohteena on ulkonäöltään erottuvan etnisen vähemmistön jäsen.

Rasismin historia länsimaissa

rasialismi Ksenofobia eli muukalaiskammo, etnosentrismi (oman etnisen ryhmän pitäminen ylivertaisena) ja endogamia (avioituminen vain omaan etniseen ryhmään kuuluvien kanssa) ovat vanhoja ilmiöitä, joita on esiintynyt ja edelleen esiintyy monissa kulttuureissa. Esimerkiksi islamilaisten naisten on kiellettyä avioitua tai harrastaa seksiä vierasta uskontoa edustavan miehen kanssa. Tämän säännön rikkomuksista ihmisiä on teloitettu viime vuosinakin. Länsimainen rasismi, jossa nämä kaikki piirteet ovat yhdistyneet, syntyi paljolti 1500-luvulta alkaen kolonialismin ja orjakaupan yhteydessä ja niiden ideologisena oikeuttamisena. Alkuun uskonnollisilla syillä oli keskeinen asema rasismin perustelussa: kristittyjen katsottiin olevan pakanoita ylempänä. 1800-luvulla keskeiseen asemaan nousi biologinen rasismi, joka perustui ihmisten rotuluokitteluun ja frenologiaan (oppiin kallonmuotojen ja luonteenpiirteiden vastaavuudesta). Äärimmäiseen muotoonsa rasismi kehittyi natsi-Saksassa, jossa rasistisin perustein toteutettiin juutalaisten ja romanien joukkotuho sekä pyrittiin kaikkien rodullisesti alempiarvoisiksi määriteltyjen kansojen järjestelmälliseen alistamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen rasismia alettiin yleisesti tuomita ja tieteellinen tutkimus alkoi yhä selkeämmin kumota biologisen rasimin oppeja. Rasistisen ideologian yleisimmäksi muodoksi onkin noussut kulttuurinen rasismi, joka perustelee etnisten ryhmien eriarvoisuutta näiden kulttuurisilla eroilla. Tähän keskeisesti liittyvät myös yleiset etniset stereotyypit ja ennakkoluulot.

Rasismi Suomessa

Rasistisia asenteita on ollut Suomessa kuten muuallakin aina. Esimerkiksi venäläisiin ja lappalaisiin on kohdistunut pelkoja, joista on tallentunut paljon merkkejä myös kansanperinteeseen. Varsinkin lappalaisia koskevassa mytologiassa lappalaiset usein nähdään noitina ja yliluonnollisin keinoin levitettyjen sairauksien aiheuttajana. Nämä käsitykset eivät välttämättä kohdistu saamelaisiin etnisenä ryhmänä, vaan epämääräisesti lappalaisiksi nimettyihin satuhahmoihin. Samantapaisia, hyvinkin mielikuvituksellisia tarinoita on kerrottu myös Pohjolan väestä ja peikoista ja hiisistä. Myöskään Suomen itäpuolisiin ihmisryhmiin kohdistuvat pelot eivät olleet välttämättä etnisesti eriytyneitä; länsisuomalainen saattoi kokea ortodoksin ryssäksi kielteisessä mielessä, oli tämä sitten karjalainen, venäläinen tai joku muu. Tämä on ymmärrettävää, sillä eivät yksin venäläiset hyökkäilleet suomalaisten kimppuun idästä. Oma lukunsa Suomen rasismin historiassa on 1800-luvulla kultakauttaan elänyt svekomaaninen rasismi, joka pyrki estämään suomenkielisen etnisen ryhmän yhteiskunnallista nousua ja tasa-arvoa ruotsinkielisten kanssa. Suomenkielisiä väitettiin omaksi rodukseen tai ainakin rodulliseksi ainekseksi, joka nähtiin muita euroopan rotuja alhaisemmaksi. Suomalaisten rotu väitettiin kykenemättömäksi luomaan omaa kulttuuria, ja tällä perusteltiin suomalaisten alempaa asemaa yhteiskunnassa verrattuna ruotsinkielisiin. Svekomaanien rasismi oli osa niin sanottujen germaanikansojen parissa laajemmin harjoitettua germaanista rasismia, joka huipentui 1940-luvulla Natsi-Saksan holokaustiin. Nykytieteen mukaan Suomen ruotsin- ja suomenkieliset edustavat samaa geneettistä ryhmää, ja laajemmassa mittakaavassakaan suomalaiset eivät mitenkään merkittävästi geeneiltään eroa germaanisista kansoista. Rasismiin liittyvät asiat nousivat julkiseen keskusteluun 1990-luvun alussa, kun Suomeen saapui aiempaa enemmän pakolaisia ulkomailta. Rasismin kohteeksi joutuvat erityisen yleisesti mustat afrikkalaiset, lähinnä somalit. Rasismista alettiin yhä enemmän puhua uusilla kansainvälisillä käsitteillä ja uusista näkökulmista, ja samalla alettiin kiinnittää voimakkaammin huomiota myös romanien ryhmään jo pitkään kohdistuneisiin epäluuloihin ja syrjintään. 1990-luvun pakolaisten myötä Suomeen tuli sekä uusia rasismin muotoja että uusia tapoja käsitteellistää rasismia ja keskustella siitä julkisuudessa. Esimerkiksi skinhead-liikkeen rasistinen suuntaus sai runsaasti kansainvälisiä vaikutteita ajattelutapoja, pukeutumista ja englanninkielisiä iskulauseita myöten. Tämän vastapainoksi tietyt sanat ja ilmaisut alettiin kokea ongelmallisiksi. Esimerkiksi kieleen kotoutuneelle "neekeri"-sanalle myös kertyi entistä enemmän kielteistä painolastia. Neekeri-sana ja monet muut käsitteet ja mielipiteenilmaukset ovat nykyisin poliittisesti epäkorrekteja. Asioista keskustellaan usein varovaisesti ja tiettyjä kaavoja noudattaen. Vähiten nykyisestä rasismista kärsivät Suomen lähialueilta ja muualta Euroopasta tulleet, jotka eivät ulkoisesti poikkea juurikaan suomalaisista.

Uskonnollinen rasismi

Uskonnollinen rasismi on hyvin peitelty ja moniulotteinen asia. Se voi joko tarkoittaa tiettyä uskontoa harjoittavien yhteiskunnallista syrjintää tai uskontokunnan tiettyjen ihmisryhmien syrjintää ja sortoa. Peiteltyä rasismia harrastaa esimerksi kristillinen ja katolinen kirkko. Erilaisten kirkkokuntien tapa tuomita tietyt ihmisryhmät, esimerkiksi homoseksuaalit, avioeron tehneet ja huorin tekijät ei ole kovin kaukana muusta rasismista. Kuitenkaan tätä tuomitsemista ei yleensä mielletä rasismiksi kirkokunnan vankan kannattaja pohjan takia. Tällöin kirkkokunta katsoo tuomitsemisen olevan oikein, koska se heidän lukutapansa mukaan on löydettävissä omasta pyhästä kirjastaan, esimerkiksi Raamatusta. Myös muiden uskontokuntien tuomitseminen kuuluu kirkon "oikeuksiin", viitaten yleensä ensimmäiseen kymmenestä käskystä.

Rotusyrjintä

Rotusyrjintä on yleisin rasistinen käytäntö. Se merkitsee tiettyyn "rotuun" tai etniseen ryhmään kuuluvien suosimista tai johonkin tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien syrjintää esim. työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa. Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty mm. perustuslaissa ja tuoreessa yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa, eikä se yleensä koske myöskään yksityisten henkilöiden välisiä suhteita (työelämää lukuun ottamatta).

Rotuerottelu

yhdenvertaisuuslaissa Kolonialistiset hallinnot pyrkivät usein pitämään eurooppalaiset ja siirtomaiden alkuperäisasukkaat sekä orjat ja näiden jälkeläiset erillään toisistaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain etelävaltioissa ja Etelä-Afrikassa tämä politiikka jatkui vielä pitkään 1900-luvulle. Mustille ja valkoisille oli mm. erilliset koulut, erilliset sairaalat, erilliset paikat busseissa, erilliset ravintolat ja erilliset käymälät. Myös seka-avioliitot oli kielletty. Natsi-Saksankin juutalaisvainot alkoivat rotuerottelun voimaansaattamisella vuoden 1935 rotulaeilla. Tämäntyyppistä rasismia harjoitettiin Etelä-Afrikassa apartheidin nimellä vielä 1980-luvulla.

Rotumurha

Rotumurha tarkoittaa toisrotuisten tahallista hävittämistä. Tämä on kansanmurhan laajennus. Kolonialististen valtioiden ja valkoisten uudisasukkaiden toiminnassa esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Australiassa on ollut aikanaan selkeitä rotumurhan piirteitä. Tunnetuimpana rotumurhan täytäntöönpanona voi kuitenkin pitää natsi-Saksan toimeenpanemaa juutalaisten ja romanien joukkotuhoa. [http://www.onestopenglish.com/Culture/global/murder.htm Kielimurha]tarkoittaa jonkin kielen hävittämistä, esimerkkinä monien intiaanikielten tuho (ja niiden puhujien fyysinen hävittäminen) Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, suomen kielen käyttökiellot Ruotsissa ja Norjassa, kelttiläisten kielten vainoaminen Ison-Britannian alueilla, monien mm. suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten milloin vaivihkainen, milloin avoin vainoaminen Venäjällä ja Neuvostoliitossa sekä espanjan kielen syrjäyttäminen Yhdysvaltain hallintaan joutuneilla entisillä Meksikon alueilla.

Katso myös


- Ennakkoluulo
- Suvaitsevaisuus
- Ihmisoikeudet
- Neekeri
- Valkoinen Suprematia
- Antisemitismi

Aiheesta muualla


- Euroopan unionin rasismin ja syrjinnän vastaiset direktiivit
  - [http://europa.eu.int/eur-lex/pri/fi/oj/dat/2000/l_180/l_18020000719fi00220026.pdf Rasismidirektiivi]
  - [http://europa.eu.int/comm/employment_social/fundamental_rights/pdf/legisln/2000-78_fi.pdf Työsyrjintädirektiivi]
- [http://www.lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/ Suvaitsevaisuus Länsi-Euroopassa] Luokka:Rasismi Luokka:Politiikka Luokka:Ihmisoikeudet ja:人種差別 simple:Racism

Germaaniset kielet

Germaaniset kielet kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan ja jakautuvat kolmeen eri alaryhmään: #itägermaanisiin #pohjoisgermaanisiin ja #länsigermaanisiin kieliin Itägermaanisia kieliä ovat mm. gootti, vandaali ja burgundi. Kielinä nämä ovat kuolleet niitä puhuvien kansojen joko hävittyä tai omaksuttua vuosisatojen saatossa uuden kielen. Pohjoisgermaanisiin kieliin kuuluvat skandinaaviset kielet (ruotsi, tanska, norja, islanti ja fääri). Länsigermaanisten kielten ryhmään kuuluvat saksa (ja jiddiš), alasaksa, englanti, hollanti (sekä flaami), afrikaans ja friisi. Kuusi viimeksi mainittua muodostavat oman, ns. pohjanmerengermaanisten kielten ryhmän. Saksa (yläsaksa) ja jiddisch jakautuvat mannergermaanisiin kieliin (murteisiin). Germaanisilla kielillä on joukko yhteisiä piirteitä, joiden avulla ne voidaan erottaa muista indoeurooppalaisista kielistä. Tällainen on esim. sanapainon sijainti ensimmäisellä tavulla. Luokka: Kieliryhmät ko:게르만어 ja:ゲルマン語派

Arjalainen

Kielitieteessä arjalainen merkitsee indoeurooppalaisten kielten ja kansojen itäiseen ryhmään kuuluvaa. Varsinaisesti arjalaisia kieliä ovat ns. indoiranilaiset kielet, joita on puhuttu ja puhutaan nykyisen Intian ja Iranin alueella. Aiemmin niitä puhuttiin myös Euroopassa aroseutujen ratsastajakansojen keskuudessa (esim. skyytit ja sarmaatit). Kansallissosialistisessä rotuopissa arjalaiskäsite tuotiin laajentamaan aikaisempaa ns. pohjoisen rodun ylemmyyteen perustunutta rotuoppia, koska jo Saksan valtakunnan alueella oli sekoittuneena "muita eurooppalaisia rotuja" — läntistä, dinaarista ja itä-balttilaista rotua. Arjalaiskäsite laajensi siis ylempirotuiset koskemaan koko Euroopan väestöä lukuun ottamatta juutalaisia ja slaaveja. Luokka:Kielitiede Luokka:Muinaiset kansat

Unkari

Unkari on Itä-Euroopassa sijaitseva valtio, jonka pääkaupunki on Budapest. Siellä puhutaan suomalais-ugrilaista unkarin kieltä (magyar nyelv [madjar njälv]). Unkarin rajanaapureita ovat Romania, Slovenia, Slovakia, Kroatia, Serbia ja Montenegro, Ukraina ja Itävalta. Unkarin pinta-ala on 93 030 neliökilometriä ja asukasluku hieman yli 10 miljoonaa.

Historia

Pääartikkeli: Unkarin historia Unkari julistautui valtioksi vuonna 1000. Sitä pidetään edelleen Unkarin perustamisvuotena, vaikka maa ei ole ollut koko historiaansa itsenäinen. Myös vuotta 896, paimentolaiskansojen tuloa Unkariin, pidetään Unkarin alkuna. Alkuperäinen kuningaskunta oli huomattavasti nykyistä laajempi; ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä rajamuutoksista jäljelle jäi vain sisin alue. Noin 3 miljoonaa unkarilaisia asuu edelleen ympäröivissä valtioissa. Varsovan liitossa ollut Unkari liittyi Natoon 1999 ja on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.

Politiikka

Unkarin presidentin rooli on etupäässä seremoniallinen. Hänellä on kuitenkin oikeus nimittää pääministeri. Presidentin valitsee parlamentti viisivuotiskausille. Pääministeri valitsee hallituksensa ministerit, ja hänellä on oikeus erottaa heidät. Jokainen valittu ministeri esiintyy parlamentin komiteoiden edessä, ja presidentti hyväksyy heidät virallisesti. Unkarin parlamentti (Országgyűlés) on yksikamarinen ja 386-jäseninen. Puolueiden on saavutettava 5 % äänikynnys saadakseen edustajia parlamenttiin. Parlamenttivaalit järjestetään neljän vuoden välein, viimeiset pidettiin huhtikuussa 2002. Viisitoistajäseninen perustuslaillinen oikeus valvoo lainsäädännön perustuslainmukaisuutta. Parlamentin suurimmat puolueet ovat sosialistipuolue (Magyar Szocialista Párt) jolla on 178 edustajaa ja kansanpuolue (Fidesz - Magyar Polgári Szövetség), jolla on 164 edustajaa. Pienpuolueita ovat kristillisdemokraattinen/konservatiivinen MDF (Magyar Demokrata Fórum) 24:llä paikalla ja liberaalinen vapaademokraattinen puolue (Szabad Demokraták Szövetsége tai SZDSZ) jolla on 20 edustajaa. SZDSZ on sosialistien hallituskumppani.

Maakunnat

Unkarin maakunnat ovat
- Alföld ('Suuri alanko'), joka käsittää alueen Tiszan varrella aina Tonavasta itärajaan asti. Tällä alueella on pusta (unk. puszta). Suurimmat kaupungit ovat Nyíregyháza, Debrecen, Kecskemét ja Szeged.
- Pohjoinen vuoriseutu (Karpaatit), joka käsittää vulkaanisperäiset alueet Börzsöny, Cserhát, Mátra ja Zemplén sekä lohkovuoristoiset Bükk ja Aggtelek. Suurimmat kaupungit ovat Miskolc ja Eger. Alueen eteläreunalla sijaitsee kuuluisa Tokajin viinialue.
- Dunántúl ('Tonavantaka') käsittää koko läntisen Unkarin Tonavasta alkaen. Alueen suurimmat kaupungit ovat Sopron, Szombathely, Győr ja Pécs.
- Näiden kolmen maakunnan leikkauspisteessä sijaitsee Budapest. Läänejä on 19: Kuntia on yhteensä n. 3500. Lukumäärä on selvästi liian suuri. Moni kunta on liian pieni, ja siten riippuvainen valtiosta, vaikka lain mukaan kunnilla on huomattavan suuri itsenäisyys. Kunnilla on myös verotusoikeus, jota ne eivät kuitenkaan käytä, koska monet asukkaat eivät pystyisi maksamaan kunnallisveroa. Kansalaiset valitsevat itselleen kunnallisvaaleissa kunnanjohtajan (pormestarin) neljäksi vuodeksi. Pormestari toimii myös valtuuston puheenjohtajana. Hän on siis samalla luottamusmies ja päätoiminen virkamies. Pécs

Maantiede

Pécs Unkari on enimmäkseen Karpaattien altaan tasankoa, jotka reunustavat kukkulat ja matalat vuoret Slovakian rajan tuntumassa pohjoisessa. Korkein kohta on Kékes, 1014 metriä. Tonava (unkariksi: Duna) jakaa maan kahteen osaan. Muut vesireitit ovat Tisza ja Dráva. Maan länsiosassa on suurin vesialue, Balatonjärvi. Balaton on myös Keski-Euroopan suurin järvi. Unkarissa on myös maailman suurin geoterminen järvi, Hévíz Spa. Toiseksi suurin järvi on Tisza-tón tekojärvi Karpaattien altaassa. Ilmasto on leuto, talvet ovat kylmät, pilviset ja kosteat, ja kesät lämpimät. Sijainti vuorten ympäröimänä aiheuttaa ajoittain kuivuutta. Vuoden keskilämpötila on 9,7 °C.

Talous

Unkari on yhtenä Euroopan unionin nuorimmista jäsenmaista voimakkaassa talouskasvussa. Yksityinen sektori käsittää yli 80 % BKT:stä. Ulkomainen omistus ja sijoitukset ovat laajalle levinneitä. Vuoden 1989 jälkeen maahan on investoitu yli 23 miljardia dollaria ulkomaista pääomaa. Inflaatio ja työttömyys, jotka olivat päähuolenaiheita ennen vuotta 2001 ovat laskeneet huomattavasti.

Väestöjakauma

Pääartikkeli: Unkarin väestöjakauma (vuoteen 1989) Väestöjakauma: 93,6 % väestöstä puhuu äidinkielenään unkaria, joka suomalais-ugrilaisena kielenä kuuluu täysin eri kieliryhmään kuin naapurimaiden kielet. Väestöstä selkeän enemmistön muodostavan unkarilaiset 92,3 % osuudellaan. Vähemmistöjä ovat romanit 2 %; saksalaiset 1,2 %; romanialaiset 0,8 %; slovakit 0,4 %; kroatit 0,2 %; serbit 0,2 %; ukrainalaiset 0,1 %. Uskonnot: suurin uskontokunta on katolilaisuus, sekä roomalais- että kreikkalais, joka harjoittaa 2/3 väestöstä. Vähemmistönä kalvinistit 20 % ja luterilaiset 5 %. Lähialueiden maissa asuu suuria unkarilaisvähemmistöjä, etenkin Ukrainan Transkarpatiassa, Slovakiassa, Romanian Transylvaniassa ja Serbian Vojvodinassa.

Kulttuuri

Kuuluisia unkarilaisia matemaatikkoja ovat Paul Erdős (Erdős Pál) ja John von Neumann (Neumann János). Unkarilaisia kirjailijoita: Péter Esterházy, Sándor Márai ja Nobel-voittaja Imre Kertész. Unkarilaisia säveltäjiä: Franz Liszt, Ferenc Erkel, Zoltán Kodály, Béla Bartók, György Ligeti ja György Kurtág. Muita tunnettuja unkarilaisia ovat Zsa Zsa Gabor (Sári Gábor), Harry Houdini (Ehrich Weiss) ja Rubikin kuution keksijä Ernő Rubik. Unkarilainen ruoka on usein tulista, siihen käytetyn paikallisesta paprikasta johtuen. Unkarilaisia ruokalajeja ovat gulassi (gulyás) ja pörkölt. Tokajiviini on EU:n suojelema alkuperäistuote, sitä tuotetaan Tokajin alueella, joka ulottuu Koillis-Unkarista Kaakkois-Slovakiaan.

Merkittävimmät luonnonvarat


- bauksiitti
- kivihiili
- maakaasu
- hedelmällinen maaperä

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- elintarvikkeet

Linkit


- [http://maps.google.com/maps?ll=47.197178,19.687500&spn=3.148794,7.702515&t=h&hl=en Unkari Google Mapsissa]
Juhlapäivät
Pvm
Suomalainen nimiPaikallinen nimiHuomautuksia
15. maaliskuuta vuoden 1848 vallankumouksen vuosipäivä 1848-as Forradalom és Szabadságharc
20. elokuuta Tapani Pyhän, Unkarin valtion perustajan ja ensimmäisen kuninkaan muistopäivä Szent István napja
23. lokakuuta vuoden 1956 kansannousun muistopäivä, uuden valtiomuodon julistamispäivä Az 1956-os népfelkelés emléknapja

- als:Ungarn ms:Hungary zh-min-nan:Magyar-kok ko:헝가리 ja:ハンガリー simple:Hungary th:ประเทศฮังการี fiu-vro:Ungari

Ranska

Ranska on länsieurooppalainen valtio. Euroopan mittakaavassa Ranska on suuri valtio – sen pinta-ala on yli puoli miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Ranskan naapurimaita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Monaco, Espanja ja Andorra. Ranskan pääkaupunki on Pariisi. Ranska on tasavalta, jossa presidentillä on melko paljon valtaa suhteessa pääministeriin. 17. toukokuuta 1995 lähtien presidenttinä on ollut Jacques Chirac.

Historia

:Pääartikkeli: Ranskan historia Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, joka oli Rooman valtakunnan provinssi. Keskiajalla Ranskan paikalla oli mahtava Kaarle Suuren valtakunta, jonka hajottua alueella oli monia pieniä ruhtinaskuntia, joista tärkeimpiä olivat Ranska, Burgundi, Provence ja Savoiji. Ranskan vallankumoukseen 1789 saakka maa oli kuningaskunta, tosin se oli sitä vallankumouksenkin jälkeen vuodesta 1814–1848. Kuuluisin Ranskan kuningas lienee aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715). 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa Ranskaa hallitsi keisari Napoléon Bonaparte, joka sai haltuunsa suuren osan Eurooppaa, mutta karkotettiin sittemmin Atlantin valtameressä sijaitsevalle St. Helenan saarelle. Napoleonin jälkeen monarkia palautettiin, mutta Euroopan "hulluna vuotena" 1848 kuningas Ludvig Filip syrjäytettiin ja maasta tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän tosin muutaman vuoden päästä julistautui keisariksi nimellä Napoleon III. Keisarikunta kaatui myöhemmin, ja Ranska julistettiin taas tasavallaksi. Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltain puolella. Toisessa maailmansodassa maa joutui Saksan miehittämäksi. Ranskaa hallitsi marsalkka Philippe Pétainin niin sanottu Vichyn hallitus. Nykyinen Ranskan valtio on nk. viides tasavalta, joka syntyi kansanäänestyksellä 1958.

Politiikka

Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä syyskuun 28. päivänä 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa suhteessa parlamenttiin. Peruslain mukaan, presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi (ennen uudistusta virkakauden pituus oli 7 vuotta). Presidentti vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset. Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous ja senaatti. Ranskan kansalliskokous (Assemblée Nationale) on ylin lainsäädäntöelin. Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansalliskokouksella on veto-oikeus hallituksen päätöksiin, mistä johtuen vaaleissa enemmistön edustajanpaikoista saaneella puolueella on yleensä myös enemmistö paikoista hallituksessa. Senaattorit (yhteensä 331) valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Kuitenkin puolesta senaatin paikoista on äänestettävä uudelleen joka kolmas vuosi (alkaen 2007). Senaatilla on rajattu lainsäädäntövalta ja kansalliskokouksella on mahdollisuus kumota senaatin säätämiä lakeja, lukuun ottamatta perustuslakiin tehtäviä lisäyksiä ja ns. elollisia lakeja (lois organiques). Hallituksella on huomattava vaikutusvalta parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin. Viimeisten vuosikymmenten ajan, ranskalainen politiikka on ollut valtataistelua kahden puolueen välillä: vasemmistolaisen Parti Socialiste'n (lyhenne PS) ja oikeistolaisen Union pour un Mouvement Populaire'n (lyhenne UMP). Ranska on maailmanpolitiikassa merkittävä valtio. Se on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, ja maalla on oma ydinase.
- Lista Ranskan presidenteistä

Maantiede

Ranskan presidenteistä Manner-Ranska on jaettu 22 alueeseen (ranskaksi région, mukaan lukien Korsika, vaikkakaan se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Ranskaa), jotka on edelleen jaettu 96 numeroituun departementtiin (département). Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa sekä autojen rekisterikilvissä. Departementit on jaettu 329 arrondissementiin (arrondissement), jotka on jaettu edelleen 3 879 kantoniin (cantones) ja kantonit 36 568 kuntaan (communes) (tilanne 1. tammikuussa 2004).

Ranskan eurooppalaiset alueet

rekisterikilvissä

- Elsass (Alsace)
- Aquitaine
- Auvergne
- Basse-Normandie
- Bourgogne
- Bretagne
- Centre
- Champagne-Ardenne
- Korsika (erikoisasemassa)
- Franche-Comté
- Haute-Normandie
- Île-de-France
- Languedoc-Roussillon
- Limousin
- Lorraine
- Midi-Pyrénées
- Nord-Pas-de-Calais
- Pays de la Loire
- Picardie
- Poitou-Charentes
- Provence-Alpes-Cote d'Azur
- Rhône-Alpes

Ranskan merentakaiset osat

Ranskan mertentakaiset departementit kuuluvat Euroopan unioniiin ja ne käyttävät euroa valuuttanaan, mutta muut alueet eivät. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuuttana on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).
- Départements d'outre-mer, DOM (Merentakaiset departementit)
  - Guadeloupe
  - Martinique
  - Ranskan Guayana
  - Réunion
- Collectivités territoriales, COM (Alueelliset yhteisöt)
  - Mayotte
  - Saint-Pierre ja Miquelon
  - Wallis ja Futuna
- Pays d'outre-mer, POM (Merentakaiset maat)
  - Ranskan Polynesia
- Collectivité sui generis
  - Uusi-Kaledonia
- Territoire d'outre-mer, TOM (Merentakainen territorio)
  - Ranskan eteläiset alueet
  - Ranskan vaatimus Antarktiksella
- Îles Éparses de l'Océan Indien (Intian valtameren erillissaaret)
  - Viisi saarta Intian valtameressä, joissa ei ole pysyvää asutusta ja joita hallinoidaan Réunionilta:
  - Bassas da India
  - Europa
  - Juan de Nova
  - Gloriososaaret
  - Tromelin

Väestö

Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa. Perinteisiä vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien saksa, Perpignanin seudun katalaani sekä Biarritzin ympäristössä jonkin verran puhuttu baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka on muistuttaa enemmän italian kieltä kuin ranskaa. Perinteisiin kielivähemmistöihin on kuitenkin vallankumouksen jälkeisinä vuosisatoina suhtauduttu hyvin kielteisesti, ja ne ovat pääsääntöisesti häviämässä. Tärkein uskonto on katolilaisuus. Ranskassa on kuitenkin melko suuri muslimivähemmistö, sillä suuri osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Siirtomaamenneisyyden muistona Ranskalla on edelleen jonkin verran omistuksia Euroopan ulkopuolelta.

Kulttuuri


- Ranskan akatemia
- Ranskan kirjallisuus

Merkittävimmät luonnonvarat


- kivihiili
- rautamalmi
- bauksiitti