:: wikimiki.org ::

Suomen Hallitsijat

Suomen Hallitsijat

Ennen Ruotsin aikaa

Ennen Ruotsin vallan aikaa Suomessa ei ollut keskitettyä hallintoa. Jonkinlaisesta yhteistoiminnasta kertovat linnavuoret ja ehkä myös Olavi Pyhän saagassa mainittu muinaissuomalaisten onnistunut puolustustaistelu viikinkejä vastaan. Linnavuoret olivat monin paikoin näköetäisyydellä toisistaan, josta on päätelty niiden toimineen mm. savumerkein tapahtuneessa viestinnässä, joka puolestaan edellyttäisi organisoitua yhteistoimintaa linnojen rakentajien välillä. Monet nykyarkeologit suhtautuvat tähän teoriaan kriittisesti mm. epäonnistuneiden savutiedotuskokeiluiden johdosta. Rikkaisiin hautalöytöihin sisältyy kuitenkin viitteitä yhteiskunnallisen hierarkian kehittymisestä viimeistään 200-luvulta jaa. lähtien. Jonkinlaisia paikallisia päälliköitä Suomessa siis oli, mutta laajoista ja keskitetyistä organisaatioista ei ole vakuuttavia merkkejä. Skandinaavien saagoissa kerrotaan Suomen ja Kainuun kuninkaista ja Kainuun osalta mainitaan myös eräs laki. Useimmat saagoissa esiintyvät suomalaiskuninkaat lienevät kuitenkin täysin kuvitteellisia hahmoja. Poikkeuksen saattaa muodostaa Egilin saagassa mainittu Faravid ("Kaukomieli"?), joka ehkä oli jonkinlainen päällikkö Pohjois-Suomessa 1100-luvulla.

Ruotsin vallan aika

Osia nykyisen Suomen alueesta kuului hitaasti kehittyvään Ruotsin valtakuntaan ehkä noin vuodesta 1150, selkeämmin 1200-luvun keskivaiheilta lähtien. Suurimman osan Suomen historiasta Ruotsin hallitsijat ovat siis olleet myös Suomen valtiaita. Keskiajan osalta on kuitenkin muistettava, että hallitsijan valta valtakunnan eri puolilla oli varsin rajattua. Käytännössä linnaläänit saattoivat olla hyvinkin itsenäisiä. Tämä korostuu yhtä hyvin varhaisimman kauden kuin unionikaudenkin (1397-1521) osalta. Suomen osalta historiankirjoitus on korostanut varsinkin Viipurin linnanpäälliköiden ja joidenkin Turun piispojen itsenäistä asemaa. 15.helmikuuta 1362 suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa osallistua kuninkaanvaaliin, kun Norjan kuninkaana jo oleva Haakon Maununpoika valittiin isänsä hallitsijakumppaniksi Ruotsin valtaistuimellekin.
- vaalikuninkuus keskiajalla -> kehitys -> 1362 suomalainen edustus kuninkaanvaalissa
- perinnöllisen kuninkuuden nousu Kustaa Vaasasta alkaen # Sverker vanhempi (murhattu 1156) # Eerik Pyhä (1156-1160) # Kaarle Sverkerinpoika (1160-1167) # Knuut Eerikinpoika (1167-1195) # Sverker Kaarlenpoika (1196-1208) # Eerik Knuutinpoika (1208-1216) # Juhana Sverkerinpoika (1216-1222) # Eerik Eerikinpoika (1222-1229) # Knuut Pitkä (1229-1234) #
- uudestaan Eerik Eerikinpoika (1234-1250) #
- Birger jaarli, sijaishallitsijana # Valdemar (1250-1275) # Maunu Ladonlukko (1275-1290) # Birger Maununpoika (1290-1318) # Maunu Eerikinpoika (1319-1364) #
- kanssakuninkaina Eerik XII ja sitten 1362 kuninkaanvaalista alkaen # Haakon Maununpoika, josta alkaen Suomi täysivaltainen valtakunnanosa kuninkaanvaalissa # Albrekt Mecklenburgilainen (1363-1389, voitettu lopullisesti 1395, kuoli 1412) # Margareeta (1389-1412) # Eerik XII Pommerilainen (1396-1439, kuoli 1459) #
- Kaarle Knuutinpoika Bonde (valtionhoitaja 1438-1440) # Kristoffer Baijerilainen (1441-1448) # Kaarle VIII, aiempi valtionhoitaja nousi kuninkaaksi (1448-1457) # Kristian I (1457-1464), ensimmäinen Oldenburg #
- uudestaan Kaarle VIII (1464-1465) #
- Kettil Kaarlenpoika Vaasa (valtionhoitaja) #
- Jöns Bengtsson Oxenstierna (valtionhoitaja) #
- Eerik Akselinpoika Tott (valtionhoitaja) #
- uudestaan Kaarle VIII (1467-1470) #
- Sten Sture vanhempi (valtionhoitaja 1470-1497) # Juhana II, kuningas Hannu (1497-1501) # Sten Sture vanhempi (valtionhoitaja) # Svante Niilonpoika (valtionhoitaja 1503-1512) #
- Eerik Trolle (valtionhoitaja) # Sten Sture nuorempi (valtionhoitaja 1512-1519) # Kristian II (1520–1521) # Kustaa Vaasa (1521-1560) # Eerik XIV (1560-1568) # Juhana III (1568-1592) # Sigismund Vaasa (1592-1599) # Kaarle IX (1599-1611) # Kustaa II Aadolf (1611-1632) # Kristiina (1632-1654) # Kaarle X Kustaa (1654-1660) # Kaarle XI (1660-1697) # Kaarle XII (1697-1718) # Ulriika Eleonoora (1719-1720) # Fredrik I (1720-1751) # Aadolf Fredrik (1751-1771) # Kustaa III (1771-1792) # Kustaa IV Aadolf (1792-1809) 1362-1808 Suomella oli yhteensä 23 kuningasta tai kuningatarta (21 miespuolista kuningasta ja 2 hallitsevaa kuningatarta) yhteisenä Ruotsin kanssa, ja 3 sellaista valtionhoitajaa jotka olivat aikanaan kuin kuninkaita ja pitkään vallassa, sekä yksi kuningatar joka tunnustettiin "valtakunnan täysivaltaiseksi rouvaksi" (muttei suorastaan kuninkaaksi), ja lisäksi se yksi ja ainoaksi jäänyt kanssakuningas (jollei Eerik Pommerilaista Margareetan eläessä lasketa toiseksi sellaiseksi) jonka valinnasta se oikeus osallistua kuninkaanvaaliin alkoi.

Venäjän vallan aika

Suomi kuului Venäjään 1809-1917. Tällöin Suomea hallitsivat Venäjän keisarit. Suomi oli suurimman osan ajasta suuriruhtinaskunta, jolla oli rajoitettu itsehallinto, joten keisarin arvonimi oli mm. 'Suomen suuriruhtinas'. # Aleksanteri I (1809-1825) # Nikolai I (1825-1855) # Aleksanteri II (1855-1881) # Aleksanteri III (1881-1894) # Nikolai II (1894-1917)

Itsenäisyyden aika

Suomi on ollut itsenäinen vuodesta 1917. Itsenäisyyden aikana Suomen valtionpäämiehinä ovat olleet vaalilla valitut presidentit, vaikka kuningaskuntakin oli hetken aikaa hallitusmuotona. Suomen kuningasta ei koskaan kruunattu, joten hän ei koskaan hallinnut. Kuninkaaksi valittiin 9.10.1918 eduskunnassa ylimääräisillä valtiopäivillä ilman äänestystä Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tämä kuitenkin luopui asemastaan 4.12.1918 Saksan solmittua aselevon ympärysvaltojen kanssa 11. marraskuuta 1918 ja kuninkuuden ulkopoliittisten edellytysten kadottua. Vuoteen 1919 asti eduskunta oli valinnut valtionhoitajiksi saksalaissuuntausta kannattavan Pehr Evind Svinhufvudin (toukokuu - joulukuu 1918) ja Saksan hävittyä entente-mielisen Carl Gustaf Emil Mannerheimin (joulukuu 1918 - heinäkuu 1919). # Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 - 1952), presidentti (1919 - 1925) # Lauri Kristian Relander (1883 - 1942), presidentti (1925 - 1931) # Pehr Evind Svinhufvud (1861 - 1944), presidentti (1931 - 1937 ) # Kyösti Kallio (1873 - 1940), presidentti (1937 - 1940) # Risto Heikki Ryti (1889 - 1959), presidentti (1940 - 1944) # Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867 - 1951), presidentti (1944 - 1946 ) # Juho Kusti Paasikivi (1870 - 1956), presidentti (1946 - 1956) # Urho Kaleva Kekkonen (1900 - 1986), presidentti (1956 - 1982) # Mauno Henrik Koivisto (syntynyt 1923), presidentti (1982 - 1994) # Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (syntynyt 1937), presidentti (1994 - 2000) # Tarja Kaarina Halonen (syntynyt 1943), presidentti (2000 -)

Linkki

- [http://agricola.utu.fi/hist/aihe/hallinto.html Agricola-Suomen historiaverkko, historiaa aiheen mukaan: hallintohistoria]
- http://kotisivu.mtv3.fi/suomenhistoria/historia/hallitsi.htm luokka:Suomen historia luokka:Suomen hallitsijat Suomen hallitsijat

Linnavuori

Linnavuori on arkeologinen termi, joka tarkoittaa korkean ja jyrkkärinteisen mäen tai harjun päälle rakennettua esihistoriallista ja/tai keskiaikaista puolustusvarustusta. Nimityksiä myös mäkilinna ja muinaislinna. Suomessa linnavuoria käytettiin rautakaudella, varsinkin ristiretkiajalla (n. 1050 - 1150/1300 jaa.), ja keskiajallakin. Myös pronssikautisista linnavuorista on muutamia viitteitä. Linnavuoret tunnistaa parhaiten kivisistä valleista, jotka ovat ilmeisesti toimineet puisten rintavarustusten perustuksina. Usein linnavuoret lienevät olleet nopeasti rakennettuja, tilapäisiä varustuksia. Joskus linnavuorella saattoi olla pysyväkin miehitys. Yhteensä varmoja tai todennäköisiä linnavuoria tunnetaan Suomessa noin 90 kappaletta. Mäkiä, joiden nimi tai joihin liittyvä perimätieto viittaa mäkilinnaan, tunnetaan näiden lisäksi lukuisia, vaikka niiltä ei ole linnan jäänteitä löytynyt. Linnavuoria tai niiden kaltaisia varustuksia tunnetaan myös monissa muissa Euroopan maissa. Ruotsissa linnavuoria on rekisteröity yli 1000.

Suomen ja lähialueiden tunnetuimpia linnavuoria

Varsinais-Suomi
- Vanhalinna Liedossa
- Rikalan linna Halikossa
- Nakolinna Paimiossa
- Kirkkelinna ja Hautvuori (Laitila)
- Seppälän linnavuoret (Laitila
- Vaimaron Matinmaan linnavuoret (Laitila). Häme
- Aulangonvuori Hämeenlinnassa
- Hakoisten linna Janakkalassa
- Hakovuori (rautakautinen muinaislinna) Hämeenlinnassa
- Huntilan linnavuori (rautakautinen muinaislinna) Pälkäneellä
- Kapatuosian linna Hollolassa
- Kirvunlinna (rautakautinen muinaislinna) Pälkäneellä
- Laurinkallio (rautakautinen linnavuori) Tuuloksessa
- Mantereenlinna Hämeenlinnassa
- Pentti (rautakautinen linnavuori) Vammalassa
- Pirunlinna (rautakautinen muinaislinna) Lempäälässä
- Rapolan linna Sääksmäellä (nykyistä Valkeakoskea)
- Sotkanlinna Nokialla
- Tenholan linna Hattulassa
- Teponlinna (rautakautinen linnavuori) Hauholla Keski-Suomi
- Linnasenmäki (rautakautinen linnavuori) Jämsänkoskella
- Päijälän linnavuori (rautakautinen linnavuori) Kuhmoisissa Savo
- Sairilan linnavuori Mikkelissä
- Sulkavan linna Uusimaa
- Bocklint (rautakautinen muinaislinna) Karjaalla
- Vartioharjun linna Helsingissä, keskiaikainen. Karjalankannas ja muut luovutetut alueet
- Sokanlinna Antreassa
- Tiurinlinna Räisälässä ---- Nokialla on Linnavuoren taajama Jokinenjärven rannalla. Luokka:Arkeologia Luokka:Linnat

Viikingit

Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa 700–1000-luvuilla jaa. Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa ja myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa viikinkiretkiä varustaneita heimoja kokonaisuudessaan. Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia. Saagat esimerkiksi kertovat erään soturin olleen lappalainen. Länsimaissa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja. Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.

Etymologia

"Viikinki" on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr (viikinki) tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, "kylä"). Muitakin etymologioita on esitetty. Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa. Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan farar i vikingr "mennä tutkimusmatkalle"). Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith. Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan. Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka. Nykyisin viikinki-nimitys yhdistetään myös skandinaavisiin kauppamiehiin, varjageihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla aina Bysanttia myöten ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä viikinki.

Historialliset maininnat

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Seuraavan 200 vuoden ajan historialliset dokumentit ovat täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti 1000-luvulla teoksensa Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum neljännessä osassa: :Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt. :"Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle."

Riimukivet

Eri puolita Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle jaa. (roomalainen rautakausi).

Saagat

Saagat ovat 1100 - 1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuulusimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði. Viikingit kuvataan saagoissa usein hyökkäämässä helppoihin ja heikosti puolustettuihin kohteisiin.

Viikinkien yhteiskunta

Sæmundr fróði Viikingit tulivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtioiden alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia. Karkeasti voidaan erottaa kolme eri yhteiskuntaluokkaa: soturien yläluokka, vapaiden miesten (lähinnä talonpoikien) laaja luokka sekä kolmantena ryhmänä orjat ja puolivapaat. Orjuus oli yleistä. Orjia hankittiin ryöstöretkiltä, sekä naapurikansojen keskuudesta. Naisilla oli tärkeä asema yhteiskunnassa, varsinkin miesten ollessa matkoilla. Sikäli kuin tiedetään, tingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, althing, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 alkaen Islannissa.

Viikinkiaika

:Pääartikkeli: Viikinkiaika Viikinkiaika Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066. Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden. Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830—900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla. Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Tarinat kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka. Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandin saaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin ja Etelä-Grönlantia (josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä). Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa. Leif Eriksson (n. 975—n. 1020), islanniksi Leifr Eiríksson, (Erik Punaisen poika) kävi vuonna 1000 Amerikassa saakka, alueella jota he nimittivät Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata.

Viikinkiajan loppu

Kristinusko alkoi levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa". Sodankäynnissä tapahtunut kehitys teki viikinkiretket entistä tuottamattomimmiksi ja epäsuositummiksi.

Viikinkien laivanrakennus ja merenkäynti

Laivanrakennustekniikka

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä. Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kyljet muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun kaaren muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkipuut veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammia ei kasvanut, käytettiin mäntyä.

Purjehduksesta

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksimainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi. Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaavievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruuaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta. Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa: linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta. Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.

Viikinkien mytologia ja taikuuden harjoitus

:Pääartikkeli: Skandinaavinen muinaisusko

Viikinkien uskonto

Viikinkien maailma ei erotellut uskontoa ja maallisia asioita. Erikoistunutta papistoa ei tiettävästi ollut. Palvontapaikoista tiedetään jonkin verran arkeologisten löytöjen perusteella. Uskomukset tunkeutuivat elämän jokaiselle osa-alueelle. Rituaalit suoritettiin usein taivasalla, monesti myös asumuksissa tai pihapiirissä. Erityisistä kulttirakennuksista, "temppeleistä", ei juurikaan ole luotettavaa tietoa. Viikinkiajan loppuvaiheeseen kuului jo kristinuskon nopea leviäminen Skandinaviassa.

Mytologia

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Tor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin neidot, valkyyriat johdattivat taistelussa kuolleet soturit. Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Uhrit

Uhraus oli keskeinen osa viikinkien elämää, ja sillä oli monia ilmenemismuotoja. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa. Suurimmat uhrijuhlat pidettiin kenties Uppsalassa, Ruotsissa, ja Lejressä, Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidetiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä: Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa uhrattiin yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, ja uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon. Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.

Taikuuden harjoitus

Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Monet tutkijat ovat verranneet seidiä shamanismiin. Skandinaavien naapureina eläneet saamelaiset tunnettiin shamaanikulttuurinsa johdosta skandinaavien tarustossa ennen kaikkia taikavoimistaan. Saamelaisten vaikutus viikinkien taikuuskäsityksiin saattoi olla hyvin suuri. Saamelaisten taikuuteen väitettiin monien, ennen kaikkea vihollisten, turvautuneen. Joissain saagoissa kerrotut taikuudet, kuten valaaksi muuttuminen, ratsastus vainajien maahan, ja noidannuolet, ovat ehkä lainaa saamelaisista uskomuksista. Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Naiset saattoivat harjoittaa seidiä yhteisön tuomitsematta (yleensä ennustamiseen), mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisuuden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan seidiin liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus shamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu (ainakaan yhtä jyrkästi), koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän. Naisennustajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.

Riimumagia

Odin Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiinmerkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös erittäin maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan. Suojelevia riimuja oli mm. miekan terässä. Viikinkien magiaa harjoittivat pohjanmiesten kulttuurissa ennustajat, joita kutsuttiin myös riimumestareiksi, maagikot ja berserkit (maagiset soturit). Riimuilla ennustaminen tapahtui seuraavasti: muutama kivi johon oli kaiverrettu riimuja nostettiin sattumanvaraisesti säkistä, ja järjestettiin kuvioon josta ilmeni menneisyys, nykyaika ja tulevaisuus. Kuvion tulkintaa käytettiin silloin apuna päätöksenteossa. Viikingit kunnioittivat syvästi oppineita riimumestareita, ja heidän uskottiin olevan Odinin verisukulaisia. Riimumestarin perinteisen asusteen kerrotaan olleen sininen viitta ja messinkikärkinen puusauva, Odinin viitan ja sauvan mukaan. Riimumestareiden tiedoista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa jälkipolville.

Viikinkejä koskevia myyttejä

Sarvekkaat kypärät

berserkit Ei ole todisteita, että viikingit olisivat pitäneet sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin [http://www.straightdope.com/mailbag/mhornedhelmet.html]. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpohjaa muun muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvan pohjalta.

Ihmiskallojen käyttö kuppeina

Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän myytin alkuna luultavasti on islantilaisen kenningin virheellinen käännös, sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat "kallon kaarevista osista" (eli sarvista), joka kääntyi muotoon "tapettujen kalloista". Historioitsijat Herodotos ja Strabo mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, mm. skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.

Sivistymättömät, likaiset raakalaiset

Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä. Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esim. mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta kuvaus kuitenkin todistaa, että rusit joka tapauksessa peseytyivät joka aamu.

Viikinkien perintö

Riimukirjainten jäänteenä nykyaakkostossa elää Å-kirjain. Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä. Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kts. blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä asatru ("aasainusko") pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.

Viikingit modernissa kulttuurissa

Viikinkimyytin juuret

Varhaisimmat uuden ajan julkaisut, jotka käsittelivät viikinkikulttuuria, ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat Historia de gentibus septentrionalibus (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.

Skandinaavinen romantiikka

Viikinki sanana tuli yleiseen tietoisuuteen positiivisessa merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon Viikinki myötä. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsivallan aikana (1940 - 1945) niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä. Viikingit olivat myös brittiläisen romantiikan aikana suosiossa, erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet työt ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta. Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista Orm Punainen tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.

Fasismi

Romanttiset kuvitelmat sankarillisista viikingeistä sekä wagneriaaninen mytologia vetosivat Natsi-Saksan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esim. SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta sig-riimusta.

Katso myös

- Viikinkiaika
- Varjagit
- Rusit
- Ruotsin historia
- Norjan historia
- Tanskan historia
- Harald Hirmuinen

Linkkejä

- [http://www.bbc.co.uk/history/ancient/vikings/ BBC:n viikinki-aiheinen sivusto]
- [http://viking.hgo.se/ Ruotsalainen viikinkiaiheinen sivusto, sisältää tietokannan viikinkiaiheista]
- [http://www.viking.no/ Norjalainen sivusto, yksityiskohtaisia kertomuksia viikinkien tarinoista, kattavia karttoja]

Kirjallisuutta

- Allan, Tony: Vikings: The battle at the end of time. Duncan Baird Publishers. London, 2002. ISBN 1-903296-56-0
- Roesdahl, Else: Viikingit. Helsinki 1993. Luokka:Viikinkiaika als:Wikinger ms:Viking zh-min-nan:Viking-lâng ko:바이킹 ja:ヴァイキング simple:Vikings

Saagat

Saaga, viikinkisaaga, kertomuksia varhaisista viikinkien matkoista ja sukuvihollisuuksista. Yleensä laadittu proosarunomuotoon (vrt islanninsaaga). Muistiinpanomuotona on yleensä muinaisnorja. Teokset ovat yleensä varsin romantisoituja, eeppisiä kertomuksia sankariteoista ja tärkeistä henkilöistä. Suomen ja suomensukuisten kansojen osalta saagat kertovat mm.Suomesta, Kvenlandista (Muinais-Kainuu) ja Bjarmalandista (Bjarmia), sekä Suomen kuninkaista. Nämä kertomukset ovat luonteeltaan pikemminkin fiktiivisiä kuin historiallisia. Melko samankaltaista historian muistiinmerkitsemistä edustaa Pohjoismaissa myös myöhäisemmän keskiajan kansankielinen kronikkakulttuuri. Saagat luokitellaan yleensä:
- Kuningassaagoihin; Skandinavian kuninkaiden elämästä kertovia
- Fagrskinna, tuntematon kirjoittaja.
- Maanpiiri, Heimskringla, kirjoittaja Snorri Sturluson.
- Morkinskinna, tuntematon kirjoittaja
- Islanninsaagoihin; sankaritarinoita Islannin johtavista suvuista
- Egillin saaga
- Gíslan saaga
- Grettirin saaga
- Lohilaaksolaisten saaga
- Njálin saaga; kaikkein huomattavin islanninsaaga
- Veriveljien saaga
- Viinimaan saaga
- Legendasaagoihin; lähtökohtaisesti romanttista kirjallisuutta
- Eddarunot, myös Snorri Sturlusonin kirjoittama
- Hrolf Kraken saaga Luokka:Kirjallisuuden lajit luokka:Saagat ja:サーガ

Suomen kuninkaat

Itsenäisen Suomen historian aikana maahamme on valittu yksi kuningas. Vuonna 1918 Hessenin prinssi Friedrich Karlista piti tulla Suomen valtionpäämies. Suomesta kuitenkin tuli tasavalta ja tämä suunnitelma kariutui. Käsitteeseen kuningas törmätään Suomen historiassa silti monissa muissakin yhteyksissä.

Esihistorialliset kuninkaat taruissa ja todellisuudessa

Mitä tiede kertoo?

Suomen ja viron kielissä "kuningas" (kuten myös "ruhtinas") on germaanisperäinen lainasana, joka on saattanut lainautua jo pronssikaudella tai viimeistään rautakaudella. On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö ainakin joskus kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi. Luonnollisesti "kuningas" tarkoittaa tässä yhteydessä aivan toista kuin keskiajan tai uuden ajan eurooppalaisissa monarkioissa. Mikäli Suomen alueella oli kuninkaita, nämä olivat luultavasti paikallisia päälliköitä eivätkä laajojen alueiden hallitsijoita. Arkeologisessa löytöaineistossa ei nykykäsityksen mukaan ole viitteitä pitäjää laajemmista pysyvistä organisaatioista. "Kuninkaiden" henkilöistä ei ole luotettavaa tietoa. Kalevalan Iku-Tiera Nieranpoikaa on joskus verrattu islantilaisen Fundinn Noregr -saagan Thorri Snaerinpoikaan. Nimien etäiseen samankaltaisuuteen perustuva Tieran ja Thorrin rinnastaminen ei varmaankaan ole mahdoton, mutta kylläkin hyvin spekulatiivinen tulkinta. Luotettavampi joskin yhä epävarma tieto oikeasta "suomalaisesta" "kuninkaasta" saattaa löytyä Egilin saagasta, joka kirjoitettiin Islannissa noin vuosina 1230 - 1240. Saagassa kerrotaan Kvenlandia (ilmeisesti Kainuunmaata eli muinais-Kainuuta) asuttaneiden kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaretkillä. Faravid-nimen etymologiaksi on tulkittu "Kaukomieli", joka tunnetaan myös Kalevalan Lemminkäisen toisena nimenä. Faravid-kertomukseen ei liity myyttisiä elementtejä, minkä lisäksi Egilin saagassa niin Lapin, Kainuunmaan kuin Karjalankin maantieteellinen kuvaus on totuudenmukaista. Ei-myyttisetkin saagat ovat pikemminkin oman aikansa kaunokirjallisuutta kuin historiallisia dokumentteja, mutta täydellisesti niiden todistusvoimaa ei voi hylätä. Tällaisten saagojen henkilöt lienevät usein ainakin puoliksi historiallisia. Siksi on mahdollista, että Faravid todella oli miesjoukkoa tai sotaretkeä johtanut päällikkö Suomessa. Hän eli todennäköisimmin 1100-luvulla.

Saagojen tarukuninkaat

Saagoissa ja muussa skandinaavisessa sydänkeskiajan kaunokirjallisuudessa mainitaan muitakin "finnien" kuninkaita. Näitä olivat muinaisjättiläinen Fornjotr ja hänen jälkeläisensä Norjan myyttiseen perustajaan Norriin asti. "Finnit" oli länsiskandinaavien nimitys Fennoskandian itä- ja pohjoisosien asukkaille, jotka voitaneen yhdistää varhaisiin saamen tai suomen puhujiin, myöhempien saamelaisten ja suomalaisten esivanhempiin. Viittaukset Fornjotrin sukuun sisältyvät Orkeyinga-saagaan, joka on Orkney-saarten jaarlien tarina. Saagan alussa on kolme kappaletta, jotka tavallisesti tunnetaan nimellä Fundinn Noregr eli "Norjan löytäminen" tai "perustaminen". Teoksen kirjoitti Snorri Sturluson vuoden 1200 tienoilla. Saagassa mainitaan Kvenlandin (Perämeren ympäristön?) ensimmäinen kuningas, joka oli Fornjótr. Tämän jälkeen selitetään sukupuu Górriin ja Nórriin asti. Luettelossa ovat nimet Hlér eli Aegi, Logi, Kári, Frosta, Snaer Vanha sekä Thorri. Tarinan huipentuma Norja sai nimensä Nórrista. Useat Fornjotriin sukuun liittyvät kuningasnimet ovat mitä ilmeisimmin skandinaavisen jumaltaruston hahmoja (kuten alkujätti Fornjotr), luonnonilmiöiden ruumiillistumia (esim. Frosta = pakkanen, Logi = tuli) tai kuviteltuja kulttuuriheeroksia (kuten Norjan nimestä johdettu Norr). Myyttihahmoilla tuskin on yhteyttä todellisuudessa eläneisiin henkilöihin, mutta saagoissa esiintyvät nimet on kuitenkin jälkikäteen merkitty useiden keskieurooppalaisten aatelissukujen sukupuihin muinaisiksi kantaisiksi. Ynglinga-saagassa Snorri Sturluson kirjoittaa Finlandin, joka on tulkittu Suomeksi, ja Ruotsin hallitsijasukujen avioliitoista ja sodista. Saagassa mainitaan Ruotsin kuningas Vanlande, joka lähti talveksi Suomeen Snaer Vanhan luokse. Vanlande nai Suomessa Snaerin tyttären Drífan, jonka kuitenkin jättää keväällä ja palaa takaisin Upsalaan. Tästä syystä Drifa myöhemmin tapattaa Vanlanden. Hänen poikansa Visbur nai Aude Rikkaan tyttären, mutta jättää myös hänet. Audentytär palaa takaisin isänsä luokse mukanaan liitostaan syntyneet pojat Gisla ja Ondur. Myös nämä Ynglinga-saagankin kertomukset lienevät pääasiassa myyttisiä tai fiktiivisiä, vaikkei niissä jättiläisistä, kääpiöistä tai muista myyttiolennoista suoraan puhutakaan. Norjalaisen Gro Steinslandin mukaan tarinat avioliitoista viikinkikuninkaiden ja salaperäisten "finnien" välillä pohjautuvat skandinaavisen mytologian myytteihin kuninkaan/jumalan ja jättiläisnaisen pyhästä avioliitosta (hieros gamos). Yksi lakoninen maininta "finnien kuninkaasta" löytyy myös skandinaavisen kirjallisuuden ulkopuolelta. Muinaisenglantilaisessa Widsith-runoelmassa todetaan, että "Caelic hallitsi finnejä". Finnejä ei tässäkään tapauksessa voida sijoittaa täsmällisesti kartalle, eikä Caelicin hahmosta tai todenperäisyydestä tiedetä yhtään mitään. Nimien samankaltaisuuden perusteella Caelic on joskus samaistettu Kalevaan, mutta tämä on äärimmäisen epävarmaa spekulaatiota.

Vaihtoehtoinen historiantulkinta saagojen pohjalta

1980-luvulta lähtien eräät harrastajatutkijat (mm. Martti Linna ja Arto Pöllänen) ovat kehitelleet ja popularisoineet saagoihin pohjautuvia teorioita, joiden mukaan Suomessa olisi jo rautakaudella ollut voimakas ja laaja kuningaskunta. Fornjotrin suvun on tässä yhteydessä kuviteltu muodostaneen todelliset muinaisen Suomen ja Kainuun "kuningashuoneet". Akateemisten arkeologien ja historiantutkijoiden keskuudessa nämä teoriat eivät ole saaneet kannatusta juuri lainkaan, vaan niitä pidetään näennäistieteenä. Tutkijoiden skeptisyyttä voi perustella normaalilla tieteellisellä lähdekritiikillä, mutta jotkut kansallismielisen vaihtoehtoishistorian kannattajat epäilevät tutkijayhteisöä "ruotsinmielisyydestä". Tämä tarkoittaa ajatusta, jonka mukaan tieteellisessä tutkimuksessa ja koulukirjoissa esiintyvä käsitys Suomen rautakautisesta yhteiskunnasta on muka omaksuttu todistelemaan, että ruotsalaiset toivat sivistyksen Suomeen. Suomalaisen arkeologian vankasti kansallismielistä tutkimushistoriaa ajatellen tällainen syytös on hieman absurdi ja kertoo lähinnä asiantuntemattomuudesta. Nykyisin vaihtoehtoista tulkintaa levittävät eräät Internet-sivustot, joiden välityksellä se on omaksuttu melko laajasti historianharrastajien keskuuteen.

Saagojen käyttö historiallisena lähteenä

Muinaisskandinaavisen kirjallisuuden käyttö lähteenä on vaikeaa, koska mytologiat, fiktiot ja historialliset faktat sekoittuvat siinä toisiinsa. Yleisesti ottaen näyttää kuitenkin siltä, että Suomea koskevat tiedot saagoissa pohjautuvat myytteihin tai kaunokirjallisiin konventioihin eivätkä kerro juuri mitään Suomen alueen todellisista olosuhteista. Kirjallinen materiaali on peräisin Norjasta ja Islannista, joissa Suomen aluetta koskeva tieto on ollut vähäisempää kuin Ruotsissa. Arkeologit ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja hierarkisoituminen eivät rautakaudella kehittyneet nykyisen Suomen alueella yhtä pitkälle kuin Skandinavian keskusalueilla. Erot löytöaineistoissa ovat selkeitä. Tämän uskotaan johtuneen Suomen alueen harvasta asutuksesta, niukasta väestöpohjasta, syrjäisestä sijainnista, maanviljelyksen vaatimattomista edellytyksistä jne. Kuten edellä on todettu, jonkinlaisia päälliköitä tai paikallisia mahtimiehiä oli silti Suomen alueen asukkaiden keskuudessakin. Tämän todistavat rikkailla "antimilla" varustetut haudat, jotka ilmaantuvat löytöaineistoon jo roomalaisella rautakaudella (0 - 400 jaa). Voidaan ehkä sanoa, että yhteiskunnan kehitys oli ainakin Lounais-Suomessa kulkemassa samaan suuntaan kuin Skandinavian tiheästi asutuilla ydinalueilla. Kehityksen mittakaava vain oli huomattavasti pienempi ja paikallisempi. Saagoissa on kerrottu myös suomensukuiseksi oletetun Bjarmalandin eli Bjarmian kuninkaasta mainitsematta tätä kuitenkaan nimeltä.

Suomalaisten kansantarinoiden kuninkaita

Suomalaisissa kansantarinoissa esiintyy toisinaan kuninkaita. Joskus kyse on kansainvälisistä kulkutarinoista, joskus taas omaperäisistä tarinoista, jotka kuitenkin ovat liian uusia, jotta ne voisivat kertoa esihistoriallisesta ajasta. Vanhakantaisen taruston yhteyttä todelliseen historiaan taas koskevat samat tai niiden myöhäisemmästä muistiinmerkitsemisestä johtuen vielä vaikeammat ongelmat kuin saagojen tapauksessa. Uudemmissa tarinoissa kuningas on alun perin voinut tarkoittaa tarun syntyhetken aikaista vallanpitäjää, Ruotsin kuningasta tai tsaaria. Joskus tarinoissa jopa puhutaan tsaarista. On myös kerrottu kuninkaista, jotka kertomuksen taustaa vasten eivät vaikuta vierailta. Eräs tarukuningas on nimeltään Varjakainen ja toisessa muodossa Varjakka (myös muita muotoja esiintyy). Toisaalta Varjakainen on ehkä adjektiivi, sillä tarinan mukaan hän on "Varjakainen Kuningas" eikä "Kuningas Varjakainen", kuten voisi olettaa, jos kyseessä olisi nimi. Varjakainen voisi erään tulkinnan mukaan viitata varjageihin, tosin tätäkään ei virallinen tutkimus vahvista. Suomessa on joitakin Varjakka-paikannimiä ja sitä muistuttavia paikannimiä, kuten Oulun lähistöllä Liminganlahdella sijaitseva rannikkokylä Varjakka. Varjakka on myös sukunimi. Sana kuningas on liitetty usein Ahdin, kuten myös Ahti saarelaisen eli Lemminkäisen nimeen, joka saattaa olla sama henkilö. Tämä Ahti on ihmis-sankari, joka asuu saarella, eikä ilmeisesti ole sama kuin Ahti (tai Ahto) veden jumala, aaltojen kuningas . Kaukomieli kerrotaan Kainuun kuninkaaksi, rahavuoren valtiaaksi. Juha-kuningas esiintyy kansantarinassa verinen paita ja voittamaton miekka.

Muut kuninkaat

Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, sillä he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt syytettyjen lista, jossa mainitaan henkilö nimeltä "Cuningas de Rapalum" eli Kuningas Rapolasta tai Rapolan Kuningas. Rapolan linnavuori, Suomen suurin rautakautinen tai keskiaikainen mäkilinna, sijaitsi Rapolan kylän lähistöllä. Jotkut ovat spekuloineet, että linnavuori ehkä oli kapinoivien talonpoikien käytössä ja että sille oli määrätty päällikkö eli "kuningas". Todellisuudessa ei kuitenkaan tiedetä, oliko Rapolan Kuninkaalla yhteyksiä linnavuoreen vai ei. Hänen nimensä viitannee ensisijaisesti Rapolan kylään. Kuningas olikin todennäköisesti henkilönimi eikä arvonimi. Henkilönimenä se tunnetaan useissa muissakin keskiaikaisissa yhteyksissä. Aivan mahdotonta ei liene sekään, että "Kuningas" oli mahtailevan tai arvonsa tuntevan henkilön lempi- tai pilkkanimi, joka väärinkäsityksen vuoksi kirjattiin pannaanjulistusbullaan. Sellaisten yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "kaskikuningas" elementteinä kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui kapinan yhteydessä kuninkaaksi vuonna 1438. Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi, ilman että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus kuninkuudesta. Eräs saksalainen prinssi, sittemmin Venäjän keisari Pietari III valittiin "Suomen kuninkaaksi" pikkuvihan aikana vuonna 1742, mutta häntä ei koskaan kruunattu. Kuningas on edelleen käytössä sukunimenä.

Linkkejä

- [http://www.kaltio.fi/index.php?81 Olivatko viikinkikuninkaat suomalaisia?]
- [http://www.kaltio.fi/index.php?58 Gööttiläiset kuninkaat]
- [http://agricola.utu.fi/tietosanomat/numero1-04/suomalaiset.html Klaus Lindgren, "Uusi uljas menneisyys"]

Kirjallisuutta

Muinaiset ja fiktiiviset kuninkaat

Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991. Widsith. Anglosaksinen muinaisruno. Suomennos ja selitykset Osmo Pekonen ja Clive Tolley. Jyväskylä 2004.

Itsenäisyyden alun kuningashanke

Vares, Vesa: Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkismi 1917 - 1919. Myytti ja todellisuus. Helsinki 1998. Katso myös: Suomen kuningaskunta vuonna 1918 luokka:Suomen hallitsijat Luokka:Suomen historia Luokka:Suomalaiset taruhenkilöt

Suomi

Suomi on pohjoiseurooppalainen valtio, joka sijaitsee Itämeren koillispuolella, Suomenlahden pohjoispuolella ja Pohjanlahden itäpuolella. Suomen naapurimaita ovat Ruotsi, Norja, Venäjä ja Viro. Suomen pääkaupunki on Helsinki. Suomi on harvaan asuttu ja Euroopan mittakaavassa pinta-alaltaan varsin suuri maa. Matkat suurten kaupunkien välillä ovat suhteellisen pitkiä. Suomi on Euroopan unionin jäsen ja pohjoismainen teollisuusvaltio.

Historia

:Pääartikkeli: Suomen historia Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen maahan tulivat ensimmäiset vakituiset asukkaat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Noin 3200 eaa etelästä levisi Suomeen vasarakirveskulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Maanviljelys yleistyi ehkä jo Suomessa vasarakirveskulttuurin aikana, mutta metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin Suomen pohjoisosissa tärkeimpinä elinkeinoina. Pronssikautta (1500–500 eaa) ja rautakautta (500 eaa–1200 jaa) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole tältä ajalta juuri luotettavia kirjallisia lähteitä. Yhteiskuntaan ilmestyi pronssi- ja rautakaudella hierarkkisia piirteitä, mutta ei ole olemassa näyttöä siitä, että Suomessa olisi tuolloin ollut "kuninkaiden" johtamia suuria ja pitkälle organisoituja yhteisöjä. Sydänkeskiajalla Ruotsi liitti Länsi-Suomen itseensä ja Novgorod Itä-Suomen. Useiden sotien vuoksi raja vaihteli, mutta vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän keisarikunnalle suuriruhtinaskunnaksi ja itsenäistyi 1917. Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa ja joutui luovuttamaan alueitaan, mutta säilytti itsenäisyytensä. Sotien jälkeen seurasi nopea - etenkin sotavelkojen maksamisen vetämä - teollistuminen, kaupungistuminen ja palvelualojen synty. Keskusjohtoinen talouskasvu oli verkasta mutta ajoittain epävakaata. Neuvostoliitto oli hyvin vaikuttava Suomen politiikassa. Kaupunkien suunnittelu oli heikkoa, ja keskittyi enemmänkin nopeaan rakentamiseen. Suuri osa Suomen vaikutteista omaksuttiin Pohjoismaista, etenkin Ruotsista. Suomi ajatui taloudelliseen kriisiin 90-luvun alussa, josta seurasi talouden romahdus ja vakava lama. Maa liittyi Euroopan unioniin 1995.

Hallinto ja politiikka

:Pääartikkeli: Suomen politiikka Suomen politiikka Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Hallitukseen kuuluu myös noin tusina muita ministereitä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuu myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä. Perustuslain mukaan korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää kansan valitsema eduskunta. Eduskunta on 200-jäseninen suhteellisella vaalilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomi oli ensimmäisiä valtioita maailmassa, joka antoi äänioikeuden naisille, ja sukupuolien välinen tasa-arvo ja yhtäläinen edustus on toteutunut hyvin politiikassa.

Valtion aluehallinto

:Pääartikkeli: Suomen läänit Suomen läänit Suomen läänit Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu lääneihin, joita on tällä hetkellä viisi, sekä Ahvenanmaan itsehallinnollinen maakunta.
- Etelä-Suomen lääni
- Itä-Suomen lääni
- Lapin lääni
- Länsi-Suomen lääni
- Oulun lääni
- Ahvenanmaan maakunta Lääninhallinnossa ei ole vaaleilla valittuja edustajia; presidentti nimittää lääninhallituksen johtajan, maaherran. Nykyinen läänijako on ollut voimassa vuodesta 1997, jolloin tehtiin lääniuudistus. Ennen uudistusta läänejä oli yksitoista tai kaksitoista riippuen siitä laskettiinko Ahvenanmaa lääniksi vai erilliseksi maakunnaksi. Valtion paikallishallintoa varten läänit on jaettu edelleen 90 kihlakuntaan.

Paikallishallinto

: Pääartikkeli: Suomen kunnat Itsehallinnollinen perusyksikkö on kunta, joita on noin 450. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassoloa säätelikin kirkollinen aluejako ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen. Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakatumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kookoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.

Paikallinen aluehallinto

: Pääartikkeli: Suomen maakunnat Kunnallinen itsehallinto toteutuu alueellisella tasolla maakuntien toimesta. Läänijaon uudistuksen yhteydessä 1997 perustettiin maahan 20 maakuntaa, jotka osittain perustuvat historiallisiin maakuntiin. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein. Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selkeää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä. Koska on ehdotettu että kunnallishallintoon tullaan tekemään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä, että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden hurjimpien tavoitteiden mukaan se tulisikin olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaa kuuluisi vain muutama erillinen kunta ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.

Maantiede

:Pääartikkeli: Suomen maantiede

Metsät

Metsät peittävät noin 250 000 neliökilometriä, eli n. 75 prosenttia maan pinta-alasta. Suomen metsät peittävät useimpiin maihin verrattuna erittäin paljon pinta-alasta. Suomi on maailman yhdeksänneksi metsäisin maa. Metsissä kasvaa pääasiassa kuusia, koivuja ja mäntyjä.

Vesistöt

Suomi on tunnettu maailmalla hyvin poikkeuksellisesta asiasta, nimittäin järvien valtavasta määrästä. Suomessa on 187 888 yli viiden aarin kokoista järveä. Suomen järvien yhteenlaskettu vesitilavuus on 230 kuutiokilometriä. Suomen suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Suomessa on myös Euroopan monisaarisin saaristo, johon kuuluu Ahvenanmaa. Meren ja sisävesien saaria on yhteensä 179 584.

Maastonmuodot

Tunturit ovat muodostuneet ikivanhasta Itä-Karjalasta Lappiin kohonneesta Karelidien vuoristosta, ja käsivarren korkeammat tunturit taas kuuluvat Skandeihin. Suomen korkein kohta on Haltitunturi, joka kohoaa 1 328 m merenpinnasta. Etelässä on tasaista ja Keski-Suomessa kumpuilevaa.

Talous

Haltitunturi Pääartikkeli: Suomen talous Suomella on teollistunut, varsin vapaa talous, jonka bruttokansantuote asukasta kohti vastaa suurinpiirtein Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Ranskaa ja Italiaa. Suomalainen elintaso on melko korkea, ostovoima asukasta kohti vastaa noin Saksan ostovoimaa asukasta kohti. Sen tärkein taloudellinen sektori on teollisuus - erityisesti puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Kansainvälinen kauppa on erittäin tärkeää Suomelle, viennin osuus on noin kolmasosa koko kansantuotteesta. Puuta ja muutamaa mineraalia lukuunottamatta, Suomi on riippuvainen raaka-aineiden, energian ja komponenttien tuonnista. Suomen taloudessa muutama suurinta yritystä ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, jonka vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa palvelusektori nähdään moniin teollisuusmaihin kuten Japani tai Yhdysvallat verrattuna alikehittyneeksi. Suomen hallitus on pyrkinyt edistämään Suomen roolia pohjoiseurooppalaisessa kaupankäynnissä. Euroopan unionin jäsenyys ja läheiset suhteet viime aikoina itsenäistyneiden Baltian maiden (kuten Viro) kanssa korostavat Suomen asemaa kasvavana, Keski-Euroopan ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan välisenä kaupankäynnin keskuksena.

Matkailu

Yhdysvallat Suomi on suosittu matkailukohde etenkin talvella. Matkailijat tulevat Suomeen eksoottisen luonnon ja omaperäisen kulttuurin takia. Suosittu matkakohde on Lapin lääni, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyväää toimintaa. Kesäisin maassa järjestetään musiikkifestivaaleja. Ahvenanmaan saaristo on yksi Euroopan suurimmista, minkä takia monet turistit haluavatkin lähteä sinne purjehtimaan. Helsinki toimii pysähdyspaikkana useille risteilylaivoille, joita käy vuodessa noin 200 pääasiallisesti kesällä, mutta myös keväällä ja syksyllä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua ovat myös venäläiset havainneet Suomen hyväksi turistipaikaksi. Erityisesti he käyttävät ahkerasti kylpylöitä.

Väestö

Pääartikkeli: Suomen väestö Suomessa asuu noin 5,2 miljoonaa ihmistä. Asukastiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Useimmat suomalaiset elävät etelässä, noin miljoona Helsingin alueella. Muuttoliike kaupunkialueille on ollut selkeä suuntaus. Suomi teollistui 50 vuotta muuta Eurooppaa jäljessä, jonka vuoksi kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä pitkään.

Etniset ryhmät

- suomenkieliset suomalaiset 93,4 %
- suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset 5,7 %
- venäläiset 0,4 %
- virolaiset 0,2 %
- romanit 0,2 %
- saamelaiset 0,1 % :Katso myös: Luettelo Suomen etnisistä ryhmistä

Maahanmuutto ja maastamuutto

Ulkomaalaisten määrä on noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana, mutta heitä asuu Suomessa silti vähän muihin EU-maihin verrattuna. Vain noin kaksi prosenttia Suomessa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Pääosa tästä joukosta asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten pohjoismaihin, muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.

Väestön kielet

Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään noin 93,5 % ja ruotsia 5,7 % väestöstä. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä: inarinsaame, pohjoissaame ja koltta (äidinkielenä yhteensä noin 1 800:lla) sekä fennoromani, tataari ja suomalainen viittomakieli. Saamelaisten sekä romaanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu laissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kieli. Jotkin suomen murteet ovat lähellä viron kieltä, mutta vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000 – enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa puhutaan nykyään ainakin 20 kieltä yli 1 000 puhujan voimin. Väestö kielen mukaan (31.12.2002), 20 suurinta ryhmää: (lähde: [http://www.migrationinstitute.fi/ Siirtolaisuusinstituutti])

Uskonnot

Pääartikkeli: Suomen väestö#Uskonto Suurin osa suomalaisista on kristittyjä. Noin 85 % kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin uskontokunta on ortodoksit, joita on noin 1 %. Noin 13 % väestöstä ei kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan. Suomessa kristinuskolla on merkittävä asema esimerkiksi kouluissa, asevoimissa ja verotuksessa. Vaikka uskontokuntiin kuulumattomien osuus on kasvanut, on kristinuskolla edelleen vankka asema suomalaisessa yhteiskunnassa.

Terveys

Suomen terveydenhuolto vastaa Euroopan unionin keskitasoa. Kaikille yhteistä terveydenhuoltoa on tarjolla, minkä lisäksi on laajaa ennaltaehkäisevää terveysvalistusta. Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja, tuttipulloja (vain 15 % perheistä valitsee rahan). Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18 vuoden ikään saakka.

Koulutus

Suomessa on valtiollisten lakien ja säädösten kautta määrätty koulutusjärjestelmä. Suomessa on määrätty lapsille lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7-16 vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä useimmiten yhdeksänvuotisen peruskoulun. Se on ilmainen, eivätkä yksityiskoulut ole yleisiä Suomessa. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat lukio tai ammattikoulu, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuoteen. Kolmannen asteen koulutusta tarjoavat yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Korkeakouluja on Suomessa väkimäärän nähden verrattain paljon ja ne on laajalti hajautettu maantieteellisesti. Tällä hetkellä kaikki korkeakoulut ovat ilmaisia ja niissä on kansainvälisesti verrattuna opiskelijoita paljon suhteessa opettajien sekä resurssien määrään. Suomessa on useimpiin kaltaisiinsa teollisuusmaihin vertailukelpoinen korkeakoulutus, tosin Suomessa ei nähdä olevan yhtään kansainvälisesti huipputasoista korkeakoulua. Lähes 100 % suomalaisista osaa lukea. Suurella osalla suomalaisista on ollut kosketus englanninkieleen ja ruotsinkieleen. Lisäksi kieliopinnot mm. saksassa, ranskassa, espanjassa ja venäjässä ovat olleet suosittuja.

Kulttuuri

Suomen kulttuuri on hyvin paljon slaavilaisen (erityisesti Venäjä ja Baltia), germaanisen (erityisesti Saksa ja Ruotsi) ja amerikkalaisen kulttuurin vaikuttamaa. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja itäeurooppalaisella päihdekulttuurilla. Kantaväestön kulttuuriin perinteisesti liitetään käytännönläheisyys, luonnonläheisyys, eristäytyminen, muukalaisvastaisuus, monotheistinen vastakkainasettelu, tasa-arvoisuuden arvostaminen ja kansallisylpeys. Suomi ei ole kansainvälisesti kovin tunnettu, vaan maasta tietävät eniten lähialueiden ihmiset ja Suomessa käyvät turistit. Kansainvälisesti Suomeen yhdistetään esimerkiksi Nokia, joulu, yötön yö, revontulet, muumit, järvet, metsä ja lumi. Suomessa tuotetaan monia kulttuurituotteita kuten esimerkiksi kirjoja, musiikkia, elokuvia, urheilua ja tietokonepelejä. Maailman suomenkielisen väestön ja suomalaisen kulttuurin vaikutusalueen suhteellisen pienuuden huomioonottaen ne voivat erittäin hyvin. Suomen sisäiset ryhmät, kuten suomenruotsalaiset, saamelaiset ja savolaiset tuottavat omaleimaista kulttuuriaan. Etenkin suomalaisen kirjallisuuden nähdään vaikuttaneen vanhempiin sukupolviin, kun taas nuoremmat sukupolvet ovat olleet kasvavasti kansainvälisen kulttuurin kuluttajia. savolaiset]]

Urheilu

Suomalaist pitävät itseään urheilukansana. Suomen kansallispeli on Tahko Pihkalan luoma pesäpallo. 1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola hallitsivat keskipitkiä ja pitkiä matkoja, minkä vuoksi heitä kutsuttiin nimellä "Flying Finns", joista Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita. Nykyisin suomalaiset ovat yleisurheilun sijasta maailmalla tunnettuja muun muassa menestyksestä mäkihypyssä, jääkiekkosa ja autourheilussa ja joistakin jalkapalloilijoista.

Kirjallisuus

jalkapalloilijoista :Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielenluomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulla lähtien. Merkittäviä kirjoja ovat olleet mm. kansalliseepos Kalevala, 30-luvun modernistien kirjallisuus, lyyrikko Eino Leino, sotakirja Tuntematon Sotilas. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat mm. humoristit Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit kuten Ilkka Remes.

Musiikki

:Pääartikkeli: Suomalainen musiikki Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka tunnetuin sävellys on Finlandia. Muita kuuluisia suomalaisia musiikkitaiteilijoita ja säveltäjiä ovat muun muassa Aino Ackté, Eino Juhani Rautavaara, Karita Mattila, Martti Talvela, Esa-Pekka Salonen. Populaarimusiikkiin syntyi käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Ulkomailla menestystä saaneita suomalaisia popyhtyeitä ovat muun muassa Hanoi Rocks, Children of Bodom, The Rasmus, Apocalyptica, HIM, Nightwish, Stratovarius.

Taide

:Pääartikkeli: Suomen taide Kuuluisia ja merkittäviä suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Helene Schjerfbeck. Helsingissä sijaitsevat muun muuassa taidemuseo Ateneum ja nykytaiteen museo Kiasma. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti maineikkaimpia ovat Eeva-Liisa Ahtila ja Osmo Rauhala.

Juhlapäivät

Katso myös

- Liikenne Suomessa
- Luettelo suomalaisista
- Luettelo suomalaisista yhtyeistä
- Puolustusvoimat
- Suomalainen keittiö
- Suomalaiset eurokolikot
- Suomen Rajavartiolaitos
- Suomi-neito

Aiheesta muualla

- [http://agricola.utu.fi/ Agricola – Suomen historiaverkko]
- [http://www.defmin.fi/ Puolustusministeriö]
- [http://www3.intermin.fi/PPA/PPA Suomi-tietokanta]
- [http://maps.google.com/maps?ll=63.975961,12.919922&spn=17.321181,64.863281&z=13&t=h&hl=en Suomi Google Mapsissa]

Lähteet

- [http://www.stat.fi/ Tilastokeskus] Luokka:Suomi ms:Finland zh-min-nan:Suomi [[got:

Luettelo Ruotsin kuninkaista

Ruotsi on kuningaskunta, jonka nykyinen kuningas on Kaarle XVI Kustaa. Vuonna 1974 voimaan tulleen uuden perustuslain jälkeen Ruotsin kuningas on ollut nimellinen valtionpäämies sekä kansakunnan yhtenäisyyden ja perinteiden elävä symboli vailla todellista valtaa.

Historia

Islantilaisten saagojen mukaan Ruotsia hallitsi monen vuosisadan ajan Yngling-suku. Todellisuudessa Ruotsi ei kuitenkaan liene muodostanut yhtenäistä kuningaskuntaa ennen 1100- tai 1200-lukua, vaan oli jakautunut moniin eri alueisiin. Snorre Sturlassonin Heimskringlassa luettelemista kuninkaista ensimmäinen olisi ollut viikinkijumala Odin, joten näihin varhaisiin kuningasluetteloihin ei ole paljoa luottamista. 800-luvun puolivälissä Keski-Ruotsissa hallitsi Björn-niminen kuningas, joka mainitaan Ansgarin elämäkerrassa. Seuraava kuningas, josta on olemassa jonkinlaisia tietoja, on Erik Voittoisa (Segersäll), joka hallitsi Upplannissa 900-luvun lopulla. Ennen 1200-lukua ei yleensä tarkalleen tiedetä, missä, milloin ja kuinka kauan jokin kuningas hallitsi.

Viikinkikuninkaat

- Björn (800-luvun puoliväli)
- Eerik Voittoisa (Erik Segersäll) (970-luku - noin 995)

Ensimmäiset kristityt kuninkaat

- Olavi Sylikuningas (Olof Skötkonung) (noin 955 - noin 1022)
- Anund Jakob
- Emund Vanha (Emund gamle) Anund Jakob oli Olavi Sylikuninkaan poika, joka oli kuningas noin 1022-1050. Emund oli Olavin avioliiton ulkopuolella saama poika. Hän oli kuningas noin 1050-1060.

Stenkilin suku

- Stenkil
- Erik Stenkilsson
- Erik hedningen (Eerik Pakana)
- Halsten
- Håkan röde (Haakon Punainen)
- Inge den äldre (Inge vanhempi)
- Blot-Sven (Uhri-Sven)
- Inge den yngre (Inge nuorempi)
- Filip
- Inge den yngre (toiseen kertaan)
- Ragvald Knaphövde (Ragvald Tuittupää)
- Magnus Nielsen Stenkil oli Länsi-Götanmaan jaarlin Ragnvaldin poika. Hän oli kuningas vuoteen 1066, jolloin alkoi valtataistelu Stenkilin pojan Eerikin ja Eerik Pakanan välillä. Kumpikin kuolivat vuonna 1067. Kirkkohistorioitsija Adam Bremeniläinen mainitsee, että Stenkilin kuoltua Ruotsin kuninkaana olisi ollut Stenkilin poika Halsten. Myös venäläinen Anund Gårdske mainitaan kuninkaana. Tämän jälkeen kuninkaaksi tuli Haakon Punainen (Håkan Röde), joka hallitsi jonkin aikaa yhdessä Stenkilin pojan Ingen kanssa. Inge mainitaan paavin kirjeessä kuninkaana vuonna 1079. Pakanallinen reaktio sai aikaan sen, että Inge syrjäytettiin Sveanmaalla ja Blot-Svenistä tuli kuningas. Inge mainitaan vuonna 1081 vain Länsigöötanmaan kuninkaana. Blot-Sven oli Ruotsin viimeinen pakanakuningas. Inge palasi Sveanmaalle ja syrjäytti Blot-Svenin noin 1087. Tällöin ilmeisesti tuhottiin Uppsalassa ollut pakanatemppeli. Inge kuoli noin vuonna 1110 ja hänen veljenpojistaan Filipistä ja Inge nuoremmasta tuli kuninkaita. Filip kuoli 1118 ja Inge 1120-luvulla. Ragvald Knaphövde mainitaan Länsigöötanmaan kuninkaana 1120-luvulla. Magnus Nilsen (1106-1134) oli tanskalainen prinssi, joka oli Inge vanhemman lapsenlapsi. Hänet valittiin kuninkaaksi Göötanmaalla mutta ei Sveanmaalla. Sverker vanhempi karkoitti hänet Ruotsista noin 1130.

Pfalzilainen suku

Kaarle X Kustaa oli Pfaltzin kreivin poika ja Kustaa II Aadolfin sisarenpoika. Hän nousi valtaistuimelle serkkunsa Kristiinan luovuttua kruunusta.
- Kaarle X Kustaa (1654-1660)
- Kaarle XI (1660-1697)
- Kaarle XII (1697-1718)
- Ulrika Eleonora (1719-1720)
- Frederik I (1720-1751)

Holstein-Gottorp-suku

Hattujen sodan jälkeen 1743 Ruotsin valtiopäivät valitsi kruununperilliseksi Holstein-Gottorpin suvun Aadolf Fredrikin saadakseen lievemmät rauhanehdot Venäjän kanssa. Aadolf Fredrik oli etäistä sukua sekä Pfalzilaiselle kuningassuvulle että Venäjän keisarinna Elisabetille.
- Adolf Frederik (1750-1771)
- Kustaa III (1771-1792)
- Kustaa IV Aadolf (1792-1809)
- Kaarle XIII (1809-1818)

Bernadotte-suku

- Kaarle XIV Juhana 1818-1844
- Oskar I 1844-1859
- Kaarle XV 1859-1872
- Oskar II 1872-1907
- Kustaa V 1907-1950
- Kustaa VI Adolf 1950-1973
- Kaarle XVI Kustaa 1973-
- Luokka:Luettelot hallitsijoista ko:스웨덴 국왕 연대표 ja:スウェーデン君主一覧

Turun piispa

Turun piispat ja myöhemmin Turun arkkipiispat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (alun perin katolisen kirkon) johtajia.

Historia

Katolinen kristinusko sai jalansijaa nykyisen Suomen alueella viimeistään 1000-luvulla. Kun Ruotsin kuningaskunta hitaasti syntyi 1100- ja 1200-lukujen kuluessa, Suomen alue muodostui vähitellen osaksi sitä. Suomen vanhin ja suurin kaupunki oli Turku, jossa maan ainoa piispanistuin sijaitsi 1200-luvulta lähtien. Vuosina 1249–1286 Suomen hiippakuntaa johti kolme kansleripiispaa. Tämä historioitsijoiden käyttämä nimitys johtuu siitä, että heillä oli Ruotsin hovin kanslerin arvo. He olivat ruotsalaista syntyperää ja Ruotsin kuningas nimitti heidät paavin puuttumatta heidän nimittämiseensä. He käyttivät sekä maallista että kirkollista valtaa. Nämä Koroisissa asuneet piispat olivat Bero (Björn), Ragvald ja Catillus (Kettil). Protestanttisessa uskonpuhdistuksessa 1527 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa irrotti - taloudellisista ja poliittisista syistä johtuen - maan kirkon paavin alaisuudesta ja perusti Ruotsin kirkon. Uskonpuhdistajana Suomessa oli Mikael Agricola, joka toimi myös vuodesta 1554 Turun piispana. Suomen sodan jälkeen Suomesta tuli Suomen suuriruhtinaskunta osana Venäjää . Vuonna 1817 Suomeen nimitettiin arkkipiispa Suomen luterilaisen kirkon johtoon. Suomen itsenäistyessä 1917 luterilaisesta kirkosta tuli valtiokirkko. Nykyään Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on arkkipiispan lisäksi erillinen Turun piispan virka. Sen ensimmäinen viranhaltija oli Ilkka Kantola 1998-2005.

Katoliset piispat

- Henrik k. 1156 (ei Turun piispa)
- Rodolfus (historiallisuus epävarma)
- Folquinus (historiallisuus epävarma)
- Tuomas 1225-1245 (piispanistuin Koroisiin, nyk. Turun alueelle)
- Bero 1248-1258
- Rag