:: wikimiki.org ::

Suomen Historia

Suomen historia

ImageSize = width:260 height:350 PlotArea = width: 25 height:330 left:50 bottom:10 DateFormat = yyyy Period = from:700 till:2005 TimeAxis = orientation:vertical ScaleMajor = unit:year increment:100 start:1100 PlotData= color:blue width:25 mark:(line,white) align:left fontsize:S shift:(25,0) # shift texts up or down manually to avoid overlap from:start till:1150 shift:(,0) text:Suomen esihistoria from:1150 till:1809 shift:(,0) text:Ruotsin vallan aika from:1809 till:1917 shift:(,0) text:Suomen suuriruhtinaskunta from:1917 till:end shift:(,0) text:Itsenäinen Suomen tasavalta

Suomen historia on Suomen alueella eläneiden ihmisten historiaa. Suomen osalta historiallinen aika alkaa noin 1100-luvulta, koska tältä ajanjaksolta ovat vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat. Tätä vanhempaa aikaa nimitetään esihistorialliseksi ajaksi. Suomen valtiollinen historia keski- ja uudella ajalla liittyy Ruotsiin. Vuosina 1809-1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.

Suomalaisten alkuperä

Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä Ensimmäiset asukkaat tulivat Suomen alueelle, kun viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten. Tätä aikaisempi, jääkautta edeltävä asutus on tosin kyseenalainen (Katso Susiluola). Vanhimmat varmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Ensimmäiset tunnetut asuinpaikat ovat Lahden Ristolassa ja Suomussalmella Kalmosärkällä. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Tältä ajalta on peräisin kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää.

Esihistoria ( -1150)

Pääartikkeli: Suomen esihistoria Suomen esihistoria alkaa, kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Noin 3200 eaa. etelästä levisi Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Usein on arveltu, että maanviljelys yleistyi Suomessa jo nuorakeraamisen kulttuurin aikana, mutta tästä ei ole varmuutta. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin tärkeimpinä elinkeinoina ainakin maan pohjois- ja itäosissa. Pronssikautta (1500–500 eaa.) ja rautakautta (500 eaa.–1200 jaa.) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole säilynyt tältä ajalta luotettavia kirjallisia lähteitä. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania mainitaan fennit-niminen kansa, mutta ei ole varmuutta siitä, mihin ihmisryhmään termi viittaa.

Ruotsin vallan aika (n.1150-1809)

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika

Keskiaika (n.1150-1523)

Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla, sillä tuolta ajalta ovat peräisin vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat. Suomen historiassa ajanjaksoa noin 1150-1809 kutsutaan Ruotsin vallan ajaksi. Ruotsiin keskiajalla kehittynyt kuningaskunta liitti noin vuoteen 1300 mennessä Länsi-Suomen ja osan Karjalaa osaksi Ruotsin valtakuntaa. Aiemmassa historiantutkimuksessa on korostettu Ruotsista Suomen alueelle 1100-1200-luvuilla tehtyjen ristiretkien merkitystä. Suomen liittyminen osaksi Ruotsia tapahtui kuitenkin asteittain pitkän ajanjakson kuluessa ja osittain kyse oli alueiden välillä jo aiemmin olleen vuorovaikutuksen tiivistymisestä. Ruotsin ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Itä-Suomeen ja itäisen sekä läntisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui keskiajalla nykyisen Suomen tuntumassa. Länsi- ja Lounais-Suomeen vakiintui pohjoismainen yhteiskunnallinen rakenne ja katolinen kirkko, kun taas Itä-Suomi säilytti läheisemmät yhteydet Venäjän alueelle ja Novgorodiin. Valtiollisesti Suomen alue muodosti keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan, josta käytettiin aluksi nimeä Österland eli Itämaa. Nimitys Suomi tai Finland tarkoitti Varsinais-Suomea eli Turkua ympäröinyttä maakuntaa, joka kuului Ruotsin valtakunnan ydinalueeseen. Myöhäiskeskiajalla Suomi kuului osana pohjoismaiseen Kalmarin unioniin, jonka muodostivat Norja, Ruotsi ja Tanska.

Vaasa-aika (1523 - 1617)

Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin ja Suomen Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen asemaan.

Suurvalta-aika (1617 - 1721)

Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetetti suurvalta asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea 1714-1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721 - 1809)

Ruotsi epäonnistui yrityksissään saavuttaa suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle v. 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti mutta varmasti.

Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809-1917)

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin heikentyvällä suurvallalla ei enää ollut edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksiaan, ja se joutui sotien myötä luovuttamaan Suomen kokonaan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaan osaksi Venäjän keisarikuntaa. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917 Venäjän keisarin alaisuudessa.

Itsenäisyyden aika (1917- )

Pääartikkeli: Itsenäinen Suomen tasavalta Suomi itsenäistyi 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen, jolloin Leninin johtamat bolševit hyväksyivät Suomen itsenäistymisjulistuksen. Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja maa liittyi Euroopan unioniin 1995.

Katso myös

- Suomen historian aikajana
- Suomen taloushistoria
- Suomen sosiaalihistoria
- Suomen väestöhistoria
- Suomen kulttuurihistoria
- Suomen poliittinen historia
- Suomen kulttuurihistoria
- Suomen sodat
- Suomen hallitsijat
- Suomen avaruushistoria

Linkkejä

- [http://agricola.utu.fi/ Agricola-Suomen historiaverkko]
- [http://www.makupalat.fi/historis.htm Makupalojen Suomen historia -linkit]
- Luokka:Valtioiden historiat ko:핀란드의 역사 ja:フィンランドの歴史

Suomen esihistoria

Suomen esihistoria alkaa noin 8900 eaa kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.

Ennen jääkautta

Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Paikka on Pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka, n. 120 000 vuotta vanha. Luolan sorakerroksista on löytynyt kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalin ihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko Susiluolan löytöihin. Nykyihminen levisi Eurooppaan noin 35000 eaa.

Mesoliittinen kivikausi

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäisen asukkaat saapuivat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Esineiden kivilaji on peräisin Etelä-Venäjältä. Toinen tärkeä muinaisjäännös tältä ajalta löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta, pajun niinistä 8400–8100 eaa valmistettu "Antrean verkko" ja männyn kaarnasta tehdyt 18 kohoa. Löytöön kuuluu lisäksi luu-, sarvi- ja kiviesineitä. Ensimmäiset tunnetut asuinpaikat ovat Lahden Ristolassa ja Suomussalmella Kalmosärkällä. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot ovat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan napapiirille asti, tosin tiheintä se on ollut rannikoilla. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.

Kampakeraaminen kulttuuri

- Pääartikkeli: kampakeraaminen kulttuuri Noin vuonna 5300 eaa Suomen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Suomi kuului koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestö on ollut luultavasti suomalais-ugrilaista. Tätä kulttuuria yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri maan. Asutus oli ilmeisesti tiheimmillään noin 4300–3800 eaa, jolloin kaakosta saapui uutta väkeä. Suomen väkiluvuksi on arvioitu korkeintaan 10 000. Ihmisten pituusero ei ole ollut kampakeraamisella kaudella kovin suuri nykyihmisiin, joten ruuan saanti lienee ollut riittävää. Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4300 eaa), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4300–3800 eaa) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3800–3000 eaa). Nämä on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan ryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa. Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena. Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuodaan suuria määriä piikiveä, josta tehdään teriä ja kärkiä. Saviastiat tehtiin sekoittamalla saveen hiekkaa, asbestia, luuta tai simpukankuoria ja liittämällä 4–6 cm levyisiä savivöitä päälletysten. Noin 50 cm korkeat astiat poltettiin avotulella.

Nuorakeraaminen kulttuuri ja kivikauden loppuvaihe

Noin 3200 eaa etelästä, Baltiasta alkaa Lounais- ja Etelä-Suomeen levitä nuorakeraaminen kulttuuri (vasarakirveskulttuuri), joka syrjäyttää ja sulauttaa aikaisemmat asukkaat. Kulttuuripiiri vaikutti Itämeren ympäristössä ja Venäjällä. Perinteisen käsityksen mukaan nuorakeraaminen kulttuuri liittyy indoeurooppalaista kieltä puhuneeseen väestöön. On myös mahdollista, että kulttuuri levisi pikemminkin lainautumisen kuin väestön liikkumisen myötä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin. 900 kpl. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia. Haudoissa vainaja peitettiin joskus turkiksilla ja tuohilla, punamultaa ei käytetty. Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa tai hoiti karjaa. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkolan–Tampereen–Viipurin linjaa seuraillen. Pohjoispuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin- ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia. Saariston kivikkoihin ilmestyi ns jätinkirkkot, nämä ovat suuria vallimaisia rakenteita. Jätinkirkot saattoivat toimia hylkeenpyytäjien leireinä. Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko. Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2200–2000 eaa) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Kiukaisten kulttuuri (2000–1500/1300 eaa) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyksen. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm mies ja runsaasti savi-idoleita.

Pronssikausi

Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ne saapuivat läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat kauppatavaraa, vaikka Pohjois-Suomessa on ollut omaakin pronssintuotantoa. Maanviljelys muuttui yhä tärkeämmäksi ja taloja alettiin rakentaa. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hautausta alettiin tehdä kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssiesineet tulivat idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Saven valamiseen alettiin käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga– ja Okajokien alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä.

Rautakausi

Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudankäyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Raudanvalmistus tunnetaan suurten kuonaröykkiöiden vuoksi. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkenpyynti ja metsästys. Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen hautoihin yleistyy nyt ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin. Korut ovat usein Baltiasta ja aseet länsigermaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytetään viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin kivikehiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaassa elintapa säilyi vanhakantaisena. Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Kansainvaellusaikana (vuodet 400–575) maanviljelys laajeni etenkin sisämaassa ja metallien käyttö lisääntyi. Kultaesineitä alkaa ilmaantua, joskin Suomessa niiden määrä on hyvin pieni. Aseistus on germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä. Tärkeä löytöpaikka on Vöyrin Gulldynt mistä on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja renkaita. Sikäläinen asutus rikastui ehkä turkiskaupalla. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalla saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti uudisasutuksen mukana. Pakanallinen hautaustapa päättyy 1000-luvulla. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Merovingiaikana (vuodet 575–800) Suomeen muodostui oma kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa alkaa tulla esiin oma muoti. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla vilkkaat yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin. Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 600–650 suohon haudatut sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja. Ihmiset olivat lyhytkasvuisia, miehet keskimäärin vain 158 cm ja naiset 147 cm. Mukana on lapsia ja vanhuksia ja eri-ikäisiä eläimiä. Ei tiedetä, miten tyypillisiä rautakauden ihmisiä pienikokoiset "leväluhtalaiset" olivat - huomattavasti kookkammistakin yksilöistä on viitteitä muilla löytöpaikoilla. Kallon muodon perusteella "levähuhtalaiset" tai "muinaiskyröläiset" eivät näytä muistuttaneen geneettiseltä perimältään sen paremmin nykyisiä suomalaisia, saamelaisia kuin skandinaavejakaan. Sirpaleinen ja niukasti tutkittu ihmisluuaineisto ei kuitenkaan salli kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ainoa Leväluhtaa muistuttava löytöpaikka on Vöyrin Käldamäki mistä on löydetty kuuden vainajan jäännökset. Käldämäki ajoittunee suurin piirtein samalle ajalle kuin Leväluhta. Leväluhta on lähde kun taas Käldämäki on ollut umpeutuva merenlahti. Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aseet ovat joskus kotoisin frankeilta ja korut idäntien hopeaa. Asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten uskomusten vähittäisestä omaksumisesta. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Itämerellä tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälarin Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslonvuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui luultavasti pieniä määriä Suomenkin alueen asukkaita. Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venälkäisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta. Suomen kielessä kauppaan viittaava sana "kaupunki" kuitenkin jo tunnettiin. Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1150/1300). Muualla pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Suomi on kasvanut osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa. Muinaislinnoja rakennettiin myöhäiseltä rautakaudelta 1300-luvulle. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki niissä merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta se luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.

Kirjallisuutta

Torsten Edgren: Den förhistoriska tiden. Kirjassa Finlands historia 1, Espoo 1993. Matti Huurre: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki 1979, uudistettu laitos 1995.

Katso myös

- Suomalaisten alkuperä luokka:Suomen esihistoria Luokka:Esihistoria

Ruotsin vallan aika

Tämä artikkeli kattaa Suomen historian vuodet n. 1150-1809. 1809

Keskiaika (n.1150-1523)

Osaksi Ruotsin valtakuntaa

Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla ja samalta ajanjaksolta ovat säilyneet ensimmäiset Suomen aluetta koskevat asiakirjalähteet. Ruotsin kuningas Eerik Pyhä aloitti myöhemmin keskiajalla laaditun Eerikin kronikan mukaan Suomen valloituksen tekemällä ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan mukaan Piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Myöhemmin 1200-luvulla Ruotsin kruunun toimesta tehtiin ristiretket myös Hämeeseen ja Karjalaan. On kuitenkin todennäköistä, että Kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Vanhentunut kansallisromanttinen käsitys Suomen nopeasta valloittamisesta onkin harhaanjohtava ja siirtyminen osaksi Ruotsin valtakuntaa tapahtui asteittain pitkän ajanjakson kuluessa. Nykyaikaista käsitystä Suomesta tai suomalaisesta kansasta ei ollut vielä olemassa ja myös Ruotsin kuningaskunta muodostui vasta keskiajalla. Nykyisen Suomen alueella puhuttiin lähinnä suomen kirjakieltä edeltäneitä murteita sekä saamelaismurteita. Ristiretkien seurauksena noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueesta oli Karjalan kannasta myöten tullut katoliseen kristinuskoon käännytetty Ruotsin valtakunnan osa. Laatokan Karjala puolestaan säilytti siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja. Suomesta ei vielä tässä vaiheessa voi kuitenkaan puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei kutsuttu nimellä Suomi tai Finland, joka tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Ruotsin valtakunnan itäisestä osasta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä Österland eli Itämaa. Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös suomalaiset saivat oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli lisäksi kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä Maanlailla suuri merkitys. Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin ristiretkien seurauksena rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen 1200-luvun lopulla ja myöhemmin Hämeeseen Hämeen linnaa sekä Karjalaan Viipurin linnaa. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla tärkeitä Suomen puolustukselle ja lisäksi ne toimivat kruunun hallinnon keskuksina Suomessa. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa ja Karjalan kannaksella oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka levisi vähitellen rannikolta Hämeeseen ja Sisä-Suomeen. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudellamaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen suurin väestöryhmä. Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin. Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni ja Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös suuri osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati. Kuningas Maunu Ladonlukon hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin keskiajalla katolista papistoa. Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Eräs huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellisen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa. Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita.

Kalmarin unionin aika

Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä. Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin, jossa Viipuri toimi merkittävänä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus." Aatelisto ja papisto muodostuivat unionikaudella poliittisesti merkittävän, johtavan ryhmän. Paikallinen aatelisto hallitsi vain harvoin suurimpia linnaläänejä], joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen aatelisto vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Suomen kielen taito oli välttämätöntä näissä tehtävissä. Kirkon merkittävimmät virat koituivat myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihn, kuten kuninkaan vaaliin. Kaupungit olivat unionikaudella pieniä, suurimmissa eli Turussa ja Viipurissakin on arvioitu olleen vain 1 500 asukasta. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta; Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa venäjänkaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää taloudellisesti.

Eerik Pommerilaisen hallituskausi

Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon.. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi, laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson (Wasa). Myös piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattajia. Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja toisin kuin erätalous. Jakamalla erämaita pysyvän asutuksen kauttoon verotulot saatiin nousemaan. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma maaoikeus, joka sijoitettiin Turkuun, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan. Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Eerik Pommerilainen oli kuitenkin omapäinen kuningas ja riitautui hansakauppiaiden kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousevat ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Maasta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.

Taistelu Ruotsin kruunusta

Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat hallitsivat maata pitkälti. 1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Karl joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen. Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448-1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskaudelle leimallista oli sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Ajanjaksona Suomi oli kuninkaan aseman merkittävin tukipiste. 1457 suurylimystö nousi kuningasta vastaan kapinaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Suomen aatelisto siirtyi tukemaan hallitusta ja valitsivat Kristian Oldenburglaisen (kuninkaana 1457-1464) kuninkaaksi. Kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa. Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Sanmalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.

Akselinpojista Sten Sturen kauteen

Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä. Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hans (1481-1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiintemmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksisi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen. 1400-luvun lopulla aikaisemmat kahat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää; myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Sotatoimet kohdistuivat Karjalan ohella myös muualle aina Pohjanmaata myöten. Rauha solmittiin vasta 1497. Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (1497-1501). 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Nilsson Sture (1504-1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.

Vaasa-aika (1523-1617)

Kustaa Vaasan hallituskausi

1512 Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas. Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. 1540 kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja 1544 Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi. Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunnun verotuloja kymmenillä prosenteilla. Kustaa Vaasan 1500-luvun alussa aloittama reformaatio teki Ruotsin valtakunnan mukana Suomesta luterilaisen maan. Samassa yhteydessä Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan. Kirkko köyhtyi kruunun takavarikoidessa kirkon omaisuutta laajalti. Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaihessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. 1556-1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.

Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun

Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus. Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta. Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui elokuun 12. 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin 1577. Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570-1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja "rappasodan" nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitutta ja 1573-1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhansopimukseen. Juhana III:n kuoltua 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja herttua Kaarle. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina 1632 saakka. Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.

Nuijasota

Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut talonpojat.

Suurvalta-aika (1617-1721)

Vuosina 1604–1611 Södermanlannin Herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin. Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Mortis Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Niels Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turkuun Kuninkaallinen Hovioikeus sekä 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen 30-vuotiseen sotaan Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. 30-vuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta. Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat kadot, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin. Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana syttyi suuri pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Vaikka Kaarle XII onnistuikin kukistamaan Tanskan ja Puolan sekä myös Venäjän keisarin Pietari Suuren armeijan Narvan taistelussa kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Venäläiset miehittivät Suomen Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen 1714. Venäjän miehitysajasta käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle ja esimerkiksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721-1809)

Vanha Suomi Katso:
- Uudenkaupungin rauha (1721)
- Pikkuviha (1741-43)
- Turun rauha (1743)
- Isojako (1757)

Kirjallisuutta

- Suomen historian pikkujättiläinen, toim. Seppo Zetterberg. WSOY 1987, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Suomen historian käsikirja. Edellinen osa, toim. Arvi Korhonen. WSOY 1949, Porvoo - Helsinki.
- Petri Karonen, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809. WSOY 1999, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Helge Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia 1523-1617. WSOY 1960, Porvoo - Helsinki.

Katso myös

- Ruotsin historia

Linkkejä

- [http://agricola.utu.fi/hist/kronologia/index.php Agricola-Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä] luokka:Suomen historia luokka:Ruotsin historia

Venäjä

Venäjän federaatio (Россия, Rossija) on pinta-alaltaan maailman suurin valtio, joka ulottuu sekä Euroopan että Aasian alueelle. Venäjän naapurimaita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea ja Japani (ei maarajaa). Venäjällä on rantaviivaa Pohjoiselle jäämerelle, Tyynellemerelle, Itämerelle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.

Historia

Pääartikkeli: Venäjän historia Nestorin kronikan mukaan Venäjän perusti Skandinaviasta tullut varjagi, Rurik. Ensimmäinen Venäjä perustettiin Kiovaan ja se oli Ukraina. Toinen Venäjä on Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille mongolimiehityksen aikana muodostunut auktokraattinen valtio. Venäjä on Suomen itänaapuri, mistä johtuen Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917. Keisarikunta lakkasi vuoden 1917 vallankumouksissa eikä väliaikainen hallitus kyennyt säilyttämään kokonaisuutta. Bolšekivit muodostivat Venäjän federaation johdolla Neuvostoliiton 1922, mikä oli alueiltaan pienempi kuin Venäjän keisarikunta. Vuonna 1991, Neuvostoliiton purkautuessa ja korvautuessa entisten neuvostotasavaltojen välisten suhteiden osalta Itsenäisten valtioiden yhteisöllä, Venäjästä tuli jälleen oma valtionsa, Venäjän federaatio.

Politiikka

Pääartikkeli: Venäjän politiikka Venäjän valtiomuoto on federaatio eli liittovaltio. Venäjän valtionpäämies on presidentti, joka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Presidentin toimikausien määrä on rajoitettu kahteen peräkkäiseen kauteen. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin, jonka duuma hyväksyy. Lainsäädäntövalta Venäjällä kuuluu kaksikamariselle parlamentille eli liittokokoukselle. Parlamentin ylähuoneeseen, liittoneuvostoon, valitaan 178 edustajaa, kaksi kultakin 89 alueelta. Alahuone eli duuma koostuu 450 edustajasta. Näistä puolet valitaan yksittäisistä vaalipiireistä suoralla kansanvaalilla ja puolet maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia.

Ihmisoikeusrikokset

Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Venäjää Tšetšeniassa ja Ingušiassa tehdyistä ihmisoikeurikoksista. Amnestyn mukaan räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin kuuluu muun muassa Venäjän viranomaisten harjoittama kidutus, sieppaukset ja salaiset pidätykset. Ihmisiä kerrotaan pidätetyn mielivaltaisesti ja pidetyn eristettyinä, jotta heiltä saataisiin tunnustus rikoksiin, joita he eivät ole tehneet.

Venäjän federaation subjektit

Pääartikkeli: Venäjän osat Venäjän federaation koostuu 88 liittovaltiosubjektista. Niitä pyritään hallinnoimaan seitsemän liittovaltiopiirin (федеральный округ, federal'nyj okrug) ryhmissä. Jako liittovaltiopiireihin ei perustu Venäjän federaation perustuslakiin ja on siksi hallinnon itsensä luoma tapa koordinoida alueita. Liittovaltiopiirit eivät ole Venäjän federaation yhdessä muodostavia osia, liittovaltiosubjekteja. Vastaavanlainen tapa Neuvostoliitossa perustui neuvostotasavaltojen rajat ylittäviin taloussuunnittelualueisiin, mikä ei sekään perustunut perustuslakiin, vaan koordinaation vuoksi kansantalouden keskussuunnittelun kautta omaksuttuun hallintokäytäntöön. Näistä laajin itsehallinto on 21 tasavallalla (республика, respublika), joilla on muun muassa omat perustuslakinsa, minkä tulee olla sopusoinnussa Venäjän federaation perustuslain kanssa. Tasavaltojen lisäksi federaatiossa on 7 aluepiiriä (край, kraj) sekä 48 aluetta (область, oblast'). Eräiden aluepiirien ja alueiden sisällä sijaitsevat vielä 9 autonomista piirikuntaa (автономный округ, avtonomnyj okrug) sekä yksi autonominen alue (автономная область, avtonomnaja oblast'). Kaksi kaupunkia, Pietari ja Moskova, ovat itsessään liittovaltiosubjekteja ilman ympäröiviä oblasteja, Leningradin oblastia tai Moskovan oblastia. Muissa suurissa kaupungeissa oblastiin kuuluu sekä itse kaupunki että sitä ympäröivä seutu.

Maantiede

Pääartikkeli Venäjän maantiede Venäjän korkein kohta on Mt. Elbrus (Gora El-brus) 5 633 m. Venäjän suurimmat, yli miljoonan asukkaan kaupungit asukaslukuineen:
- Moskova (Москва), 10,1 milj.
- Pietari (Санкт-Петербург), 4,6 milj.
- Novosibirsk (Новосибирск), 1,4 milj.
- Nižni Novgorod (Нижний Новгород), 1,3 milj.
- Jekaterinburg (Екатеринбург), 1,3 milj.
- Samara (Самара), 1,2 milj.
- Omsk (Омск), 1,1 milj.
- Kazan (Казань), 1,1 milj.
- Tšeljabinsk (Челябинск), 1,1 milj.
- Rostov-na-Donu (Ростов-на-Дону), 1,1 milj.
- Ufa (Уфа), 1,0 milj.
- Volgograd (Волгоград), 1,0 milj.
- Perm (Пермь), 1,0 milj. Katso myös: Luettelo Venäjän kaupungeista

Venäjän alueet

Tasavallat

Luettelo Venäjän kaupungeista Luettelo Venäjän kaupungeista #Adygeia (Адыгея) #Altai (Алтай) #Baškortostan, Baškiria (Башкортостан) #Burjatia (Бурятия) #Dagestan (Дагестан) #Ingušia (Ингушская) #Kabardi-Balkaria (Кабардино-Балкарская) #Kalmukia (Калмыкия) #Karatšai-Tšerkessia (Карачаево-Черкессия) #Karjala (Карелия) #Komi (Коми) #Mari (Марий-Эл) #Mordva (Мордовия) #Saha (Jakutia) (Саха (Якутия)) #Pohjois-Ossetia (Северная Осетия) #Tatarstan (Tataria) (Татарстан) #Tuva (Тува) #Udmurtia (Удмуртия) #Hakassia (Хакасия) #Tšetšenia (Чечня) #Tšuvassia (Чувашия)

Aluepiirit

- Altai (Алтайский)
- Habarovsk (Хабаровский)
- Krasnodar (Краснодарский)
- Krasnojarsk (Красноярский)
- Perm
- Primorje (Приморский)
- Stavropol (Ставропольский)

Alueet

- Amur
- Arkangeli
- Astrahan
- Belgorod
- Brjansk
- Irkutsk
- Ivanovo
- Jaroslavl
- Kaliningrad
- Kaluga
- Kamtšatka
- Kemerovo
- Kirov
- Kostroma
- Kurgan
- Kursk
- Leningrad

- Lipetsk
- Magadan
- Moskova
- Murmansk
- Nižni Novgorod
- Novgorod
- Novosibirsk
- Omsk
- Orenburg
- Orel
- Penza
- Pihkova (Pskov)
- Rjazan
- Rostov
- Samara
- Sahalin

- Saratov
- Smolensk
- Sverdlovsk
- Tambov
- Tjumen
- Tomsk
- Tšeljabinsk
- Tšita
- Tula
- Tver
- Uljanovsk
- Vladimir
- Volgograd
- Vologda
- Voronež

Liittovaltion kaupungit

- Moskova
- Pietari

Autonominen alue

- Juutalaisten autonominen alue (Еврейская автономная область)

Autonomiset piirikunnat

- Agin-Burjatia (Агин-Бурятия, Агинский-Бурятский автономный округ)
- Evenkia (Эвенкия, Эвенкийский автономный округ)
- Hanti-Mansia (Ханты-Мансия, Ханты-Мансийский автономный округ)
- Jamalin Nenetsia (Ямало-Ненеция, Ямало-Ненецкий автономный округ)
- Korjakia (Корякия, Корякский автономный округ)
- Nenetsia (Ненеция, Ненецкий автономный округ)
- Taimyr (Таймырия (Долгано-Ненеция), Таймырский (Долгано-Ненецкий) автономный округ)
- Tšukotka (Чукотка, Чукотский автономный округ)
- Ust-Ordan Burjatia (Усть-Ордин-Бурятия, Усть-Ордынский Бурятский автономный округ)

Talous

Pääartikkeli Venäjän talous Venäjän bruttokansantuote on ostovoimalla korjattuna maailman 10. suurin, mutta suuren väkiluvun takia se on henkilöä kohden melko alhainen. Bruttokansantuote romahti 45 % Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1991. Vuosina 1999-2002 kasvu on ollut 6 % vuodessa ja sitä on siivittänyt korkea öljyn hinta. Öljyn, kaasun, metallien ja puutavaran vienti tuo 80 % vientituloista. Venäjällä on runsaasti luonnonvaroja, korkeasti koulutettu väestö ja laaja teollisuuspohja. Venäjä on lähes velaton. Maan ulkomaanvelka on vain 28% BKT:sta, kun se vielä 1998 oli 90%. Venäjän tärkeitä viljelyskasveja ovat vehnä, ruis, kaura, peruna ja pellava. Mustanmeren koilispuolella viljellään tupakkaa, viiniä, puuvillaa, teetä ja hedelmiä. Kuivilla alueilla laidunnetaan lampaita, ja pohjoisella tundralla harjoitetaan poronhoitoa. Siperian taigalla metsätalous on tärkeä toimeentulon lähde. Venäjä on merkittävä kalastusvaltio. Tärkeitä kalastussatamia ovat Murmansk, Arkangeli, sekä Kaukoidän satamat Tyynenmeren rannalla.

Väestö

Pääartikkeli: Venäjän väestö Venäjä on valtavan pinta-alansa vuoksi verrattain harvaan asuttu maa, vaikka sen väkiluku on maailman 7. suurin. Väestö on keskittynyt maan länsi- ja lounaisosaan. Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua. Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1%), mordvalaiset, valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat lisäksi muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit. Venäjän väestöstä 73 % asuu kaupungeissa.

Kulttuuri

Venäjällä sekä muissa entisen Neuvostoliiton maissa on varsin edistynyt kulttuuri Neuvostoliiton romahduksesta ja talouden lama-ajoista huolimatta. Sekä kirjallisuus että teatteri ovat Venäjällä suosittuja kulttuurimuotoja, mutta venäläinen musiikki ei ole merkittävästi menestynyt maan rajojen ulkopuolella hitiksi noussutta tyttöbändi t.A.T.u.:a lukuun ottamatta. Venäjän syrjäisemmillä alueilla kansanmusiikki on yhä voimissaan. Venäläinen kirjallisuus, teatteri, baletti sekä runous on maailmallakin arvostettua. Katso myös venäläinen keittiö.

Merkittävimmät luonnonvarat

- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- timantit
- useat mineraalit
- puu

Merkittävimmät vientituotteet

- öljy
- maakaasu
- puutavara

Juhlapäivät
Pvm	Suomalainen nimi	Paikallinen nimi	Huomautuksia
1. tammikuuta & 2. tammikuuta	uusivuosi	Новый год	valtiollinen juhlapäivä
7. tammikuuta	ortodoksinen joulu	Рождество	valtiollinen juhlapäivä
23. helmikuuta	isänmaan puolustajan päivä	День защитника отечества	valtiollinen juhlapäivä
8. maaliskuuta	kansainvälinen naistenpäivä	Международный женский день	valtiollinen juhlapäivä
1. & 2. toukokuuta	kevään ja työn juhla	Праздник весны и труда	valtiollinen juhlapäivä
9. toukokuuta	voitonpäivä	День Победы	valtiollinen juhlapäivä
12. kesäkuuta	Venäjän Federaation kansallispäivä	День независимости	valtiollinen juhlapäivä
4. marraskuuta	kansallisen yhtenäisyyden päivä		valtiollinen juhlapäivä
12. joulukuuta	perustuslain päivä	День конституции	valtiollinen juhlapäivä

Aiheesta muualla

- [http://www.rusembassy.fi/IndexFinl.htm Venäjän federaation suurlähetystö Suomessa]
- [http://www.venajaseura.com/linkit/alaotsikko10.htm Venäjä-aiheita ja -yhteyksiä]
- [http://maps.google.com/maps?ll=64.014496,90.527344&spn=33.827367,123.240234&t=h&hl=en Venäjä Google Mapsissa]
- [http://www.archive.org/details/VenajanHistoria Venäjän Historia 1878-1918] e-kirja Internet Archivessa
- Luokka:Entiset neuvostotasavallat als:Russland roa-rup:Rusii ms:Russia zh-min-nan:Lō·-se-a ko:러시아 ja:ロシア simple:Russia th:สหพันธรัฐรัสเซีย

Suomalaisten alkuperä

Suomalaisten alkuperä on hieman arvoituksellinen käsite, jota tulee selventää. Tämän artikkelin aiheena ovat suomen kielen esihistoriallinen alkuperä sekä nykyisin suomalaisiksi kutsutun ihmisryhmän geneettiset juuret. Artikkelissa ei käsitellä suomalaisen identiteetin syntyä tai suomalaisen kulttuurin alkuperää. Kaukaisessa menneisyydessä eläneiden ihmisten nimittäminen "suomalaisiksi" (tai jonkin muun nykyisen kansallisuuskäsitteen käyttö samassa tarkoituksessa) on harhaanjohtavaa ja merkityksetöntä, ellei huolellisesti määritellä, mitä "suomalaisilla" kyseisessä yhteydessä tarkoitetaan. Osa tutkijoista katsoo jopa, että koko käsite "suomalaisten alkuperä" on harhaanjohtava, koska sitä käytettäessä kaukainen menneisyys hahmotetaan modernin kansallisuuskäsitteen kautta. Se saattaa myös syrjiä muiden suomensukuisten kansojen identiteettiä, koska nämä eivät pidä itseään suomalaisina vaikka joissakin suhteissa omaisivatkin saman alkuperän. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että läntisessä naapurimaassamme kysymystä "ruotsalaisten alkuperästä" ei nykyisin juurikaan enää esitetä tiedeyhteisön piirissä. Niin tai näin, suomen kielen ja suomalaisten alkuperästä on vuosisatojen aikana esitetty mitä erilaisimpia teorioita. Aihe on ollut poliittinen. Aiemmin eurooppalaisten tutkijoiden suhtautuminen suomalaisiin, kuten moniin muihinkin kaukaisiin kansallisuuksiin, on ollut halveksiva ja rasistinen. Toisaalta suomalaistutkijoidenkin näkemyksiin ovat välillä vaikuttaneet erilaiset poliittiset ideologiat. Suomalaisten alkuperän tieteellinen etsiminen on käynyt jatkuvaa vuoropuhelua varsinkin kansallistunteen kanssa. Eri aikakausien teoriat ovat omalta osaltaan palvelleet suomalaisen identiteetin muokkaamista muuttuneiden poliittisten olosuhteiden mukaisiksi. Perinteinen itäisen alkuperän malli on saanut haastajakseen keskieurooppalaisen alkuperän mallin sekä mallin laajasta alkukodista. Puhuttaessa niin kaukaisista ajoista, jonne teoriat luotaavat, puhutaan aina todennäköisyyksistä ja mahdollisuuksista. Kysymys suomalaisten alkuperästä on siis kaikkea muuta kuin ratkennut.

Vanhimmat kuvitelmat

Vanhimmat käsitykset suomalaisten alkuperästä olivat samankaltaisia kuin muidenkin Euroopan kansojen valistusajan alkupuolella. Suomalaiset olivat sukua kreikkalaisille tai heprealaisille, jotka olivat heti vedenpaisumuksen tai Baabelin tornin romahduksen ja jännittävien seikkailuiden jälkeen asuttaneet maansa. Nämä kertomukset olivat ajan oppineiden muoti-ilmiö. Tavallinen rahvas oli niistä tuskin kuullutkaan.

Rasismi ja rotuteoriat

1800-luvulta lähtien on ollut vallalla teoria, jonka mukaan suomalaiset olisivat alkujaan asuinseutujaan itäisempi kansa. Teoriat muodostuivat modernin germaanisen rasismin, rotuhygienian ja rotutieteen synnyn lieveilmiönä. Germaanisia kieliä puhuvat germaanit, "arjalaiset" tai teutonit korotettiin muiden yläpuolelle. Itäisyys oli vierasta, ja siksi alempi piirre, ja itäisyys-leiman avulla vieraita kansoja saatettiin alentaa. Itäisen leiman lyömiseen riitti suomen kielen vieraus Eurooppaa hallitsevan indoeurooppalaisen kieliryhmän puhujille. Suomalaisten kielisukulaisuus unkarilaisiin oli jo tiedossa. Nyt opittiin myös kielisukulaisuussuhde saamelaisten ja samojedien kanssa. Tuohon aikaan kieli ja rotu ilman muuta linkitettiin. 1800-luvulla syntyi Euroopassa käsitys suomalaisten mongolisuudesta ja tiedemiehet, jotka eivät olleet koskaan nähneetkään suomalaisia, kirjoittivat suomalaisten itäisestä ulkonäöstä, jota kuvailtiin vastenmieliseksi. Mm. Aira Kemiläisen kirjassa Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset (1985) kerrotaan näistä käsityksistä. Suomalaisten kerrottiin mm. olevan tummia, lyhytkasvuisia ja vinosilmäisiä. Erään ranskalaisen tutkijan mukaan suomalaiset olivat muutoin saamelaisten näköisiä, paitsi että suomalaisilla oli tummempi iho. Eräs Suomessa käynyt saksalainen ihmetteli, miksei Suomessa asunutkaan suomalaisia, kun kuvatunlaisia ihmisiä ei löytynyt. Eräs Helsingin-matkaaja taas luuli nähneensä sekä germaaneja että mongoleja, ja mongoleillakin sen germaanipiirteen, että nämä olivat vaaleita. Kun Suomessa alettiin toden teolla käydä, ennakkoluulot vaikuttivat huomattavasti siihen, mitä nähtiin. Eräs saksalainen muun muassa näki suomalaisten koululaisten joukossa huomattavan paljon tummahiuksisia. Palattuaan Saksaan hän kauhistui saksalaisten vielä suurempaa tummuutta. Myöhemmin hän keksi suomalaisten pään takaosasta kyömyn, jonka täytyi olla mongolipiirre. Kyömyt olivat kuitenkin saksalaisilla yleisempiä, joten lopulta kyömyttömyydestä tehtiin mongolipiirre. Suomalaisten itäistä alemmuutta ei vähentänyt lainkaan sen seikan löytyminen, että myös indoeurooppalaiset kielet olivat idästä. Indoeurooppalaisten itäisyys olikin jaloa "arjalaisuutta" Lähi-idän ja jopa Intian seuduilta, joilla muinoin luotiin ensimmäiset korkeakulttuurit. 1900-luvun loppupuolella tämä käsitys asetettiin kyseenalaiseksi, ja indoeurooppalaisten esi-isät nähtiin lähinnä aroseutujen ryöstely- ja paimentolaiselinkeinon harjoittajina. Korkeakulttuurit ja ensimmäiset maanviljelijät olisivat tämän mukaan puhuneet muita kieliä ainakin siihen asti, että indoeurooppalaiset väestöryhmät saivat ne alistettua. Suomalaiset itse suhtautuivat eri tavoin heistä tehtyihin teorioihin. Jotkut mielsivät itsensä ilman muuta germaaneiksi, toiset taas ajattelivat, että suomalaisissa on itäistä verta vain siksi, että on sekoituttu saamelaisiin. Germaaniseen rasismiin viehtyneet eivät voineet torjua rotuteorioita, joten he tyytyivät leimaamaan saamelaisia vielä alemmiksi. Ja löytyipä niitäkin, jotka ylpeilivät sukulaisuudellaan Tsingis-Kaaniin.

Kielitiede: suomalaiset Volgan mutkasta

Suomen-sukuisten kielten puhuma-alueet kartoitettiin ja niiden perusteella pääteltiin, että suomalaiset olisivat suunnilleen Volgajoen mutkasta, jossa edelleen asui suomalaisten sukukielistä kansaa. Rasistisista rotuteorioista siirryttiin pikku hiljaa kielitieteeseen, noudattaen kuitenkin jo otettua linjausta suomalaisten erityisestä itäisyydestä — se oli jo niin laajalle levinnyt ja suosittu, ettei sitä voitu enää kyseenalaistaa. Suomalaisten itäisyydestä tuli kyseenalaistamaton pohjaoletus, jonka pohjalle teoriat rakennettiin. Fennougristien jo alettua tutkia suomalaisten alkuperää kieleen pohjautuen, jatkoivat vanhat ennakkoluulot leviämistään Euroopassa. Ne juurtuivat erityisen syvään, sillä vielä viime vuosikymmeninä on suomalaisia tutkijoita katsottu erityisen tarkasti geenitutkijoiden konferenseissa, etsien mongolipiirteitä. Suomalaisia pitkiä ja vaaleita ihmisiä on pidetty ruotsalaisina kansainvälisissä tapaamisissa. Lukuisat ihmiset aina Afrikkaa myöten ovat kuulleet huhuja oudoista kääpiösuomalaisista. 1900-luvulle tultaessa muun muassa jyrkän kansallismielinen taiteilija Aarno Karimo monien aikalaistensa tavoin piti suomalaisia itäisinä, ja oli siitä ylpeä. Hän oli yksi monista, joiden mielikuvissa suomalaiset tekivät raamatullisten esikuvien mukaisen sankarillisen vaelluksen luvattuun maahan, Uralin lähistöltä Suomeen. Tämä vaellus tosin kesti Karimon mukaan tuhat vuotta, ja loi matkan varrelle eri suomensukuisia kansoja. Karimo osallistui myös heimotyöhön, jonka tarkoitus oli palauttaa verisukulaisiksi kuvitellut suomensukuiset kansat yhteen.

Peurasaaren "mongolikallot"

Toisen maailmansodan jälkeen kansallinen itsetunto oli alhaalla, ja lisäksi piti painottaa yhteyksiä Neuvostoliittoon. Vastaväitteet olisi tulkittu nationalismiksi. Suomi oli erittäin tuntematon maa ja moni ulkomailla tiesi vain, mitä vanhat kirjat olivat vihjanneet suomalaisten itäisyydestä. Äänisjärven Peurasaaresta löytyi muinaisia kivikauden pääkalloja. Ne olivat ainoat suomalaisten historiallisten asuma-alueiden kivikauden pääkallolöydöt. Kalloja kerrottiin löydetyn kahdenlaisia: sekä euripidistä, että mongolidista tyyppiä. Näiden kallojen perusteella kehitettiin teoria siitä, että suomalaiset olisivat jo muinoin sekoittunutta sekakansaa, jossa olisi kaksi elementtiä, aasialainen ja eurooppalainen. Eurooppalainen tulkittiin indoeurooppalaiseksi piirteeksi, aasialainen taas suomalais-ugrilaisten alkuperäiseksi piirteeksi. Nykyisin kallolöytö on kyseenalaistettu. Mm. Markku Niskanen Muinaistutkija-lehdessä (4-1998).

Jatkuvuusteoria syntyy

1960-luvulla arkeologiset tiedot olivat jo niin laajat, että Suomessa havaittiin asutun yhtäjaksoisesti jo noin 10 000 vuotta. Kampakeraamisen kauden alku noin 7 000 vuotta sitten katsottiin suomalais-ugrilaisen asutuksen saapumisajankohdaksi — idästä. Aikaisempaa väestöä ei voitu enää nähdä indoeurooppalaisina, sillä jälkimmäisten tiedettiin tulleen alueelle vasta paljon myöhemmin. Näin ollen suomalaisista tuli alkuperäisasukkaita ja indoeurooppalaisista myöhempiä tulokkaita. Suomalaisia vanhemmaksi Suomen asuttajaksi selitettiin tuntematon kansa, joka ei kuulunut kumpaankaan kieliryhmään.

Veriryhmätutkimus: 1/4 aasialaista verta?

Veriryhmätutkimus suomalaisten tautiperimän kartoittamiseksi antoi viitteen siitä, että suomalaisten perimästä olisi jopa puolet aasialaista. Sittemmin oletus kutistui yhdeksi neljäsosaksi. Nykyään on kuitenkin huomattu, etteivät veriryhmät ole hyvä keino alkuperän tutkimuksessa, sillä ne ovat niin alttiita pullonkaula- ja perustajailmiöille. Lisäksi kaikki veriryhmät löytyvät kaikilta ihmispopulaatioilta kaikkialta maapallolta; niiden suhde vain vaihtelee.

Jatkuvuus viedään jääkauteen asti

1980-luvulta alkaen on päädytty siihen, että suomalaisten varhaisimmat geneettiset ja kenties kielellisetkin esi-isät saapuivat Suomeen jo heti jääkauden jälkeen noin 10 000 vuotta sitten. Sen jälkeen väestöä on tullut pieninä erinä sulautuen alkuväestöön. Asutus ei missään vaiheessa ilmeisesti ole täysin katkennut, kuten aiemmin oletettiin tapahtuneen. Uralilaisia kieliä on nykykäsityksen mukaan puhuttu Suomessa viimeistään jo noin 4000-2000 eKr. Varhaisimpien asuttajien kielestä ei ole tietoa, eikä sitä vertailevan kielitieteen metodeilla juuri voi saadakaan, koska niillä ei n. 6000 vuotta kauemmas pääse.

Geenitutkimus

Useat geenitutkimukset osoittavat suomalaisen perimän poikkeavan suhteellisen vähän muista eurooppalaisista. Suomalaisten geenit ovat syrjäiseen asemaansa ja maantieteelliseen sijaintiinsa sopivalla tasolla. Suomalaiset tosin poikkeavat Cavalli-Sforzan aineistossa havaittavasti muista länsieurooppalaisista, jotka ovat lähisukulaisia keskenään (esim. ruotsalaiset ovat geneettisesti läheisempiä sukulaisia englantilaisille kuin suomalaisille), mutta eivät mitenkään merkittävästi. Enemmän keskiverroista länsieurooppalaisista poikkeavat esimerkiksi saamelaiset, sardinialaiset ja kreikkalaiset. Itäisiä tekijöitä on suunnilleen saman verran kuin muillakin samoilla pituusasteilla sijaitsevilla kansoilla. Suomalaisten geneettiset esi-isät eivät siis näytä tulleen idästä sen enempää kuin muidenkaan Euroopan kansojen. Suomalaisten länsipuolella kansat ovat hivenen läntisempiä, itäpuolella taas hivenen itäisempiä. Itäisyys nousee vähän kerrallaan itään mentäessä, ja laskee hitaasti mentäessä länteen. Mikään kansa ei kuitenkaan ole vailla itäisiä geenejä, jotka ovat luultavasti olleet yksi elementti jo muinaisessa eurooppalaisuudessa. Ruotsalaisetkin ovat vain asteen verran suomalaisia läntisempiä geeneiltään, läntisemmän sijaintinsa vuoksi. Myytti "puhtaista arjalaisista" on näin ollen haudattava lopullisesti.

Belgian flaamit ja suomalaiset

Cavalli-Sforzan geenitutkimuksissa suomalaisten kanssa samankaltaisin geneettinen yhdistelmä on Belgian flaameilla. Muutkin germaanikieliset osoittautuvat suomalaisten lähisukulaisiksi. Tutkimuksessa ei ollut mukana lähinaapureista virolaisia eikä karjalaisia, jotka olisivat ehkä sijoittuneet kärkeen. Läheisin suomalais-ugrilainen kansa tutkituista olivat unkarilaiset ja englantilaiset, molemmat jaetulla sijalla 10. Saamelaiset olivat sijalla 21 lähes kaikkien muiden tutkittujen väestöjen takana.

Eurooppa ja Euraasia yleisesti

Yleisesti katsottuna eteläisen Euroopan havaittiin saaneen hieman enemmän aasialaisperäistä geenistöä kuin pohjoisen. Sama sekoittuminen pätee myös Aasiassa: Etelä-Aasiassa on hieman enemmän eurooppalaista geenistöä kuin Pohjois-Aasiassa, lukuun ottamatta joitain Venäjän alueita. Etelässä ovat kaupankäynti, muuttoliikkeet ja sotaretket olleet kautta aikojen paljon pohjoista vilkkaampia. Euroopan väestöistä selkeimmin muista erottuivat islantilaiset, baskit, samojedit ja saamelaiset. Saamelaisten sukulaisuus samojedeihin on pieni, vaikka perinteisesti saamelaisten geenien on arveltu olevan samojedeilta peräisin. Islantilaisten esimerkki osoittaa, miten nopeasti eristyksiin joutuneet väestöt kehittävät poikkeuksellisen geenistön.

Arktiset geenit

Suomalaisten isälinjoista löytyi muutamia arktisiksi tekijöiksi, jotka yhdistivät Euraasian arktiset kansat suomensukuisiin. Tämä ei kuitenkaan todista suomalaisten geneettisestä periytymisestä idästä.
- Myös suomensukuiset ovat voineet kulkea itään. Mistään suuremmasta muuttoliikkeestä suuntaan tai toiseen ei kuitenkaan ole todisteita tai edes oletettuja vaikuttimia näin kaukana pohjoisessa.
- Mikäli suomensukuiset olisivat todella tulleet kansana tai muuttoliikkeenä idästä, se näkyisi geeneissä paljon selvemmin. Kuitenkin esimerkiksi suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten geneettisiä suhteita itäisempiin suomensukuisiin kuvaillaan rihmanohuiksi.
- "Arktiset" tekijät ilmeisesti paransivat selvitymistä jääkauden jälkeisissä ankarissa oloissa. Ne saattavat olla samansuuntaisen kehityksen tuotos. Myös erittäin pieni sekoittuminen pystyisi levittämään näin hyödylliset geenit laajalle, varsinkin jos välissä olisi useita pullonkaula- ja perustajailmiöitä, kuten suomalaisilla.
- Arktisten tekijöiden syntymä on ajoitettu huomattavasti mongolidisen ihmistyypin syntymistä edeltäneeseen aikaan. Tämä kertoo siitä, etteivät ainakaan alun perin arktiset tekijät ole liittyneet mongolipiirteisiin tai -geeneihin mitenkään. Varsinaisilla mongoleilla arktisia tekijöitä on vain hiukan, joka kertoo myös siitä, että arktiset tekijät ovat lähinnä siirtyneet mongoleille muilta kansoilta, eikä toisinpäin.

Kraniologiset mittaukset

Geenitutkimuksen sivussa otettiin pitkään hyljeksitty kraniologia, pääkallon muotoon perustuva tutkimus uuteen käyttöön. Mittaukset kertoivat melko samankaltaisista sukulaisuuksista kuin geenitkin, tosin pään muoto lähensi suomalaisia skandinaaveihin entistä enemmän. Mukaan otettiin jääkauden aikaisen Keski-Euroopan varhaisen nykyihmisen, cro-magnonin ihmisen kalloja. Cro-magnonin pää on jokseenkin jykevä, mutta ei samaan tapaan leveä kuin esimerkiksi aasialaisten. Saatu tulos oli yllättävä. Suomalaisten pään muoto oli nykyisin elävistä kansoista keskimääräisesti läheisin cro-magnonille. Hyvänä kakkosena tulivat ruotsalaiset. Tämä ei tarkoita, että suomalaiset ja ruotsalaiset olisivat Euroopan jykeväpäisimpiä, vaan sitä, että monien piirteiden muodostamat kokonaisuudet täsmäsivät parhaiten juuri näiden nykyisten kansojen edustajien keskiarvon kanssa. Tämä ei välttämättä kerro lähimmästä sukulaisuudesta, vaan voi olla sattumaakin. Esimerkiksi ravinnon laatu, kovuus ja valmistusaste vaikuttavat pitkällä aikavälillä pään muotoon. Cro-magnon oli täysin kehittynyt, Euroopassa asunut nykyihminen, joka syrjäytti aikaisemman ihmisen alalajin, neandertalin ihmisen.

Mitokondriaalinen DNA ja äitilinjat

Geneettiset äiti- ja isälinjat, joiden perusteella voidaan seurata aina joko äidinpuolen esiäitien tai isänpuolen esi-isien alkuperää, näyttivät jonkin verran eri suuntiin. Saatiin selville, että suomalaisten äidinpuolen sukujen esiäidit olivat hyvin tiiviisti peräisin Keski-Euroopasta. Näin kyseenalaistui se pitkään vallinnut käsitys, että suomalaisten läntiset geenit olisivat peräisin indoeurooppalaisilta miehisiltä valloittajajoukoilta. Tuskin tällaiset ryhmät olisivat ensimmäisenä tarjoamassa alistamilleen kansoille omia naisiaan. Suomalaisten esiäidit olivat siis muuttaneet Suomeen Keski-Euroopan suunnilta, mutta miten? Suomen alueen asukkaat tuskin olisivat voineet korvata omia naisiaan näin totaalisesti Keski-Euroopasta ryöstämillään ja hankkimillaan naisilla. Naisten muutto tässä mittakaavassa taas yleensä tarkoittaa sitä, että kokonaiset perheet siirtyvät. Silloin siirtyy myös kulttuuri ja kieli. Mikäli näiden esiäitien oletetaan puhunen suomensukuista kieltä, olisi kielikin siirtynyt siis Keski-Euroopasta. Olisiko suomensukuinen kieli kuitenkin voinut levitä toisella tavalla? Kielellä ja geeneillä ei välttämättä tarvitse olla sama alkuperä.

Kalevi Wiikin teoria suomalaisten juurista

:Pääartikkeli: Kalevi Wiikin teoria. Fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik julkaisi vuonna 2002 kirjan Eurooppalaisten juuret. Siinä hän esitteli teorian, jonka mukaan uralilaisia kieliä on puhuttu suuressa osassa Pohjois- ja Keski-Eurooppaa. Tämän mallin kielentutkijat valtaosin torjuvat, ja pitävät uralilaisten kielten kantaseutuna edelleen Uralin tai Volgan mutkan seutuja.

Katso myös

- Indoeurooppalaisten alkuperä
- Nostraattiset kielet
- Suomen esihistoria
- Uralilaiset kielet
- Indoeurooppalaiset kielet

Linkkejä

- [http://www.wiik.fi/kalevi/ Kalevi Wiikin kotisivu]
- [http://www.kaltio.fi/index.php?359 "Suomalaisten juuret"] keskusteluketju Kaltio-lehdessä
- [http://www.kaltio.fi/index.php?383 Ante ja Aslak Aikion Wiikiä kritisoiva kirjoitus]
- [http://www.kaltio.fi/index.php?384 Raimo Anttilan ja Petri Kallion] "Suur-Suomen tiede harhapoluilla"
- [http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/ Jaakko Häkkisen puolikuiva alkuperäsivusto]
- [http://www.geocities.com/Athens/Acropolis/3093/voodoo.html Merlijn de Smitin "Uralic Linguistics Vs. Voodoo Science"] Luokka:Suomen esihistoria Luokka:Uralilainen kielikunta Luokka:Kielihistoria

Susiluola

Susiluola on Kristiinankaupungin puolella sijaitseva, mutta pääosin Karijoen kunnan omistama muinaisjäännös. Luolasta löytyi vuonna 1996 kaivausten yhteydessä ihmisen muokkaamia kiviä ja muita ihmisen toiminnan jälkiä, jotka mahdollisesti ovat jopa 120 000 vuoden takaa. Aikaisemmin vallalla olleen käsityksen mukaan ensimmäiset Suomea asuttaneet ihmiset olisivat tulleet alueelle jääkauden lopulla jääpeitteen väistyessä, n. 10000 vuotta sitten.

Luola

jääkauden Luolan pinta-ala on ainakin 400 neliömetriä. Luola on syntynyt kallion rakoon ja on iältään hyvin vanha. Eri aikakausien meren pinnan korkeusvaihtelut ovat muodostaneet luolaan kuusi eri-ikäistä sorakerrosta. Niistä vanhimmat ovat satoja tuhansia vuosia vanhoja.

Asutus

Susiluola on vallitsevan tiedon mukaan ainoa paikka maapallolla, josta on ihmiselämän merkkejä sellaisella alueella, joka on myöhemmin ollut jääkauden peittämä. Luolan sorakerroksista on löydetty ihmisen toiminnan jälkiä kuten kivityökaluja ja niiden valmistamisessa muodostuneita iskoksia. Luolasta on löytetty jälkiä myös nuotion pidosta. Tämä on todennettu magneettisten mittausten avulla. Luolassa on elänyt ihminen on nykyihmisen edeltäjä, todennäköisesti Neanderthalin ihminen tai Homo erectus.

Tutkimus

Kaivaukset alkoivat vuonna 1996. Tutkimuksia tekee Museovirasto yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen ja Helsingin yliopiston kanssa. Kaivaukset jatkunevat vielä pitkään. Tutkimustyön takia yleisöllä ei ole pääsyä Susiluolaan sisälle.

Kritiikki

Helsingin yliopistossa järjestetyssä Tieteen päivät -tapahtumassa 15.1.2005 käytiin debatti otsikolla "Karijoen Susiluola todisteena muinaisesta ihmisasumuksesta - Varma tieto vai toiveajattelua?". Väittelijöinä toimivat dosentti, museotoimen johtaja Heikki Matiskainen (Turun yliopisto, Riihimäen kaupunki) ja MA Hans-Peter Schulz. Matiskainen esitti kritiikkinään, että Susiluolasta löytyneet erimuotoiset kivityökalut voivat aivan hyvin olla luonnon muokkaamia.

Aiheesta muualla

- [http://www.susiluola.fi/ Susiluola] Luokka:Suomen muinaisjäännökset

Suomusjärven kulttuuri

Suomusjärven kulttuuri edustaa Suomessa mesoliittista kivikautta (8000-5000 eKr.). Se on saanut nimensä Suomusjärvellä sijaitsevista runsaista löytöpaikoista. Asutus oli jo varhaisessa vaiheesa levittäytynyt koko nykyisen Suomen alueelle.

Aiheesta muualla

- [http://www.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2.htm Suomusjärven kulttuuri] luokka:Suomen esihistoria