:: wikimiki.org ::

Suomen Ilmavoimat

Suomen Ilmavoimat

Suomen Ilmavoimat
Motto: Qualitas Potentia Nostra (Laadussa on voimamme)
Perustettu	6. maaliskuuta 1918
Henkilökunta	2974
Komentaja	kenraalimajuri Heikki Lyytinen

Suomen Ilmavoimat on yksi Suomen puolustusvoimien kolmesta puolustushaarasta.

Ilmavoimien perustaminen

Suomen sisällissodan aikana Valkoisen armeijan lentojoukkoja perustettaessa oli sekä lentokoneiden että lentohenkilöstön saamiseksi turvauduttava ulkomaiseen apuun. Puolueettoman Ruotsin viralliset tahot suhtautuivat torjuvasti avunpyyntöihin, mutta yksityiset Ruotsin kansalaiset halusivat auttaa Suomen Valkoista armeijaa. Finlands vänner -järjestön hankkimilla varoilla ostettu Albatros B.II:n Ruotsissa valmistettu muunnos SW 20 oli ensimmäinen Ruotsista saapunut kone. Koneen lensivät 25. helmikuuta 1918 ruotsalaiset luutnantit Allan Hygerth ja Per Svanbäck lähtöpaikkanaan Haaparanta. Kone teki välilaskun Kokkolassa ja pakkolaskun Pietarsaareen, josta lähdettäessä moottori leikkasi kiinni. Kone sai myöhemmin Suomen ilmavoimissa tunnuksen F 2, jossa F oli lyhennys sanasta Flygplan. [1] Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomen valkoiselle hallitukselle Morane-Saulnier Parasol -lentokoneen ruotsalaisen Enoch Thulinin lentokonetehtaan valmistaman muunnoksen Thulin Typ D. Luutnantti Nils Kindberg lensi sen Vaasaan 6. maaliskuuta 1918 ja lahjoittaja von Rosen oli koneessa matkustajana. Tämäkin kone tuotiin Suomeen vastoin Ruotsin virallista linjaa. Se ei ollut saanut lähtölupaa Ruotsista ja Kindberg sai 100 kruunun sakon luvattomasta maastapoistumisesta. Tätä konetta pidetään Suomen ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena, koska Suomen Ilmavoimilla ei - ymmärrettävistä syistä - katsota olevan historiallista jatkuvuutta sisällissodan toisen osapuolen lentotoimintaan, joka alkoi aiemmin. Kone sai tunnuksen F1. [1] Suomen Ilmavoimia kutsuttiin useiden vuosien ajan virallisesti Ilmailuvoimiksi. 1918 Von Rosen oli maalauttanut Uumajassa koneen siipiin onnenmerkkinsä, sinisen hakaristin, josta tuli Suomen ilmavoimien tunnus. Tunnuksen tausta, valkoinen ympyrä, tuli siitä, kun koneen siivissä ollut Thulinin lentokoulun mainos piti maalata piiloon! [4] Natsiassosiaatioiden johdosta hakarististä luovuttiin koneissa ja lentomerkeissä hävityn jatkosodan jälkeen tilanteessa, jossa hakaristi oli hävinneen Saksan tunnus. Kunniamerkeissä, lipuissa ja muissa pienissä tunnuksissa hakaristiä käytetään edelleen Suomen puolustusvoimissa, etenkin Ilmavoimissa. Lentomerkkien alkuperä on pääosin taitelija Akseli Gallen-Kallelan töissä ja suunnitelmissa. Mannerheimin maininta lentokoneesta päiväkäskyssään 21 (13. maaliskuuta 1918) kuuluu: "Kuuluisa ruotsalainen löytöretkeilijä, Kreivi Erik von Rosen, joka on lahjoittanut armeijallemme sen ensimmäisen lentokoneen, on ilmoittautunut päämajaan saapuneeksi. Hänen kaunis lahjansa tulee vastaanotettavaksi kiitollisuudella ja merkittävä lentokoneena N:o 1, Kreivi von Rosen, Suomen armeijan ilmailutarhaan."

Ilmavoimien organisaatio

Ilmavoimat on organisoitunut 10 joukko-osastoon: esikuntaan sekä kolmeen laitokseen, kolmeeen kouluun ja kolmeen lennostoon. Ilmavoimissa tapahtui vuoden 2005 alussa kaksi koulujen nimimuutosta.
- Tikkakoskella sijaitsevan Ilmavoimien Viestikoulun nimi muutettiin Ilmasotakouluksi josta samalla tuli Ilmavoimien pulustushaarakoulu. Samalla Kauhavalla sijaitseva Ilmasotakoulu muuttui Lentosotakouluksi jonne myös vuoden 2005 lopulla keskitetään Hawk-suihkuharjoituskonekoulutus ja -kalusto. Vinka-kalusto siirtyy puolestaan sitä ennen Kauhavalta Tikkakoskelle.
- Tikkakoskella sijainnut Tukilentolaivue lakkauttiin itsenäisenä joukko-osastona ja liitettiin Ilmasotakoulun. 1918

Esikunta

Ilmavoimien esikunta johtaa ilmavoimien toimintaa.

Lennostot

Operatiivisten hävittäjälennostojen määrä on nykyisin kolme kattaen koko valtakunnan ilma-alueen:
- Lapin Lennosto (Rovaniemi)
- Satakunnan Lennosto (Pirkkala)
- Karjalan Lennosto (Kuopio, Siilinjärvi) Kaikki operoivat F-18 Hornet-torjuntahävittäjillä.

Koulut

Ilmavoimilla on kolme koulua, joissa koulutetaan aselajin varusmiehet ja kantahenkilökunta:
- Lentosotakoulu (Kauhava)
- Ilmasotakoulu (Tikkakoski)
- Ilmavoimien Teknillinen Koulu (Halli)

Laitokset

Ilmavoimilla on kolme laitosta hoitamassa pääosin hyvin teknisen aselajin lento- ja viestitekniikan hallitsemisesta ja kehittämistä:
- Lentotekniikkalaitos (Tampere)
- Ilmavoimien Viestitekniikkalaitos (Tikkakoski)
- Viestikoelaitos (Tikkakoski)

Nykyinen lentokalusto ja lentotoiminta

Viestikoelaitos 1970-luvun alusta alkaen ilmavoimat ja valtiojohto ovat pyrkineet hankkimaan suorituskykyisiä hävittäjäkoneita. Tässä vaiheessa suuret lentokonetuottajat alkoivat myydä yhtä suorituskykyisiä koneita sotilasliittojen ulkopuolisiin maihin. Tässä jouduttiin valtiotasolla ulkopoliittiseen tasapainoiluun länsimaisten ja neuvostoliittolaisten koneiden välillä 1970- ja 1980-luvulla. Valmet Vinka ja Redigo olivat suomalaisen lentokoneteollisuuden viimeiset omat lentokoneet, tämä kansallisen konetuotannon lopettaminen oli noin vuosikymmentä edellä esim. Hollantia. Toisaalta kotimaisen tuotannon vahvuus on aina Suomessa ollut lisenssivalmistus ja loppukokoonpano, jotka ovat ilmavoimille tärkeitä kriisiaikana huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Siirtyminen yhteen hävittäjäkoneeseen, Hornetiin, on trendi, joka on menossa isommissakin maissa. Koneen pommikoneroolista myös Suomen ilmavoimissa on käyty jonkun verran julkista keskustelua. Se liittyisi ehkä eurooppalaisiin sotilaallisiin operaatioihin EU:n ulkopuolella ja on siten monimutkainen poliittinen ongelma. Täten koneiden nykyinen rooli on torjuntahävittäjä. Tätä roolia on harjoiteltu myös ulkomaisten ilmavoimien koneita vastaan, esim. 2000-luvulla Hornetit ovat käyneet ilmataisteluharjoituksia Luftwaffen MiG-29-koneita vastaan Saksassa. Vuoden 2004 lopulla keskusteltiin ja vuonna 2005 päätettiin ilmavoimien peruslentokoulutuksen siirtämisestä Patria Aviationin hoidettavaksi. Ilmavoimien koulutuksessa on kysymys sopivien lentäjätyyppien etsimisestä, minkä tehtävän toteuttaminen edes entisten sotilaslentäjien toimesta voi olla vaikeaa. Toisaalta on keskusteltu NATOn eurooppalaisen lentokoulun saamisesta Suomeen. Suomen rauhallisempi ilmatila ja suuret harvaanasutut alueet puoltavat tätä, huono lentosää ja NATOoon kuulumattomuus ovat estämässä. Taistelukoneet:
- McDD F-18C Hornet (HN) torjuntahävittäjä on ilmavoimien tärkein ase. Niitä hankittiin 56 kappaletta, joista yksi on tuhoutunut lento-onnettomuudessa.
- McDD F-18D Hornet (HN) on kaksipaikkainen torjuntahävittäjä, joita hankittiin seitsemän kappaletta tyyppikoulutukseen.
- BAe Hawk Mk51/51A (HW) on harjoitushävittäjäkone. Niitä hankittiin 57 kappaletta, joista seitsemän on tuhoutunut onnettomuuksissa. Kuljetuskoneet:
- Learjet 35A/S (LJ) on alun perin liikesuihkukone. Kolme Learjetia toimii yhteys- ja maalinhinauskoneina.
- Fokker F.27 Friendship (FF) koneet toimivat laskuvarjojääkärien kuljetuskoneina ja elektronisessa tiedustelussa. Koneita on tällä hetkellä kaksi kappaletta käytössä. Niille etsitään korvaajaa. Koulukoneet:
- Valmet L-70 Vinka (VN) on ilmavoimien ohjaajien peruskoulutuskone. Niitä on käytössä 28 kappaletta. Koneet siirtyvät Patrian operoitaviksi peruslentokoulutuksen siirtyessä sen tehtäväksi.
- Valmetin Valmet L-90 Redigo (RG) on yhteyskone ja välityyppi siirryttäessä Vinkasta suihkukoneisiin. Niitä on yhdeksän kappaletta. Yhteyskoneet
- Piper PA-31-350 Chieftain (PC) on ilmavoimien yhteyskone.

Ilmavoimien historia

Ilmavoimien komentajat

Ilmavoimien komentajina ovat toimineet:
- ruotsalainen luutnantti Allan Hygerth, joka oli lentäjä. Hän toimi ilmailuvoimien komentajana 10. maaliskuuta 1918 - 18. huhtikuuta 1918. Hän sai ylennyksen kapteeniksi tullessaan v.t. päälliköksi. Hänet erotettiin sopimattomana hoitamaan virkaansa. Hänen kautenaan perustettiin Lento-osastot I ja II.
- saksalainen kapteeni Carl Seber. Hän toimi komentajana 28. huhtikuuta 1918 - 13. joulukuuta 1918. Seber oli toiminut lentäjänä useita vuosia ennen komentajuuttaan. Hän loi lentojoukkojen ensimmäisen kehittämissuunnitelman, jossa painotus oli vesilentokoneissa, koska Suomen niittyjen ei katsottu sopivan lentokentiksi kuten Keski-Euroopassa oli ollut tapana.
- ruotsalainen everstiluutnantti Torsten Aminoff. Hän toimi komentajana 14.12.1918 - 09.01.1919.
- eversti Sixtus Hjelmmann 10.01.1919 - 25.10.1920
- majuri Aarne Somersalo 26.10.1920 - 02.02.1926. Hän oli ilmavoimien ensimmäinen merkittävä kehittäjä. Hänen kaudellaan perustettiin mm. Ilmavoimien lentokonetehdas (I.V.L.) Suomenlinnaan. Hän erosi kiistoissa lähialaistensa kanssa, aikanaan kun häntä syytettiin ja hänet tuomittiin lentokonekauppoihin liittyvistä epäselvyyksistä. Myöhemmin hän toimi IKL:n Ajan sanan päätoimittajana ja kritisoi useasti ilmavoimiin liittyviä päätöksiä.
- eversti Väinö Vuori toimi ilmavoimien komentajana 02.02.1926 - 07.09.1932. Väinö Vuori saanut koulutuksensa 27. kuninkaallisessa preussilaisessa jääkäripataljoonassa ja palvellut sisällissodan aikana esikuntatehtävissä. Ilmavoimien palvelukseen Vuori tuli 1924, vailla aikaisempaa kokemusta edes joukko-osaston komentamisesta, vailla teknistä tai korkeampaa sotilaallista koulutusta. Työskenneltyään kaksi vuotta ilmavoimien esikuntapäällikkönä Vuori nousi eronneen Arne Somersalon tilalle komentajaksi. Vuoren nimitys heijasteli osittain puolustusvoimia 1920-luvun aikana repinyttä valtataistelua tsaarin armeijassa palvelleiden ja jääkäriupseerien välillä. Vuoren pätevyys ilmavoimien komentajan tehtäviin oli olematon. Se pysäytti Somersalon kaudella aloitetun edistyshenkisen toiminnan. Vesilentokoneet säilyttivät asemansa Suomessa vielä Vuoren komentajakauden ajan. Vuoren komentajakaudella Suomen ilmavoimissa vakiintui usko italialaisen Giulio Douhetin teorioihin pommikoneiden ylivoimaisuudesta tulevaisuuden ilma-aseena. Vuodesta 1928 alkaen Ilmapuolustusliiton, johon Somersalolla oli yhteydet, kautta esitetyt kiivaat vaatimukset ilmavoimien määrärahojen lisäämiseksi, alkoivat hitaasti vaikuttaa ilmavoimien kehittämiseen. Vuori oli päävastuullinen puolustushaaralle myönnettyjen varojen kuluttamisesta suorituskyvyltään kyseenalaisen kaluston hankintoihin. Puolustusneuvoston vuonna 1931 asettaman komitean ilmavoimien johdolle antama epäluottamuslause johti lopulta Vuoren eroon..
- kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist 08.09.1932 - 29.06.1945. Hän tuli tykistöstä eli maavoimista kuten lähes kaikki edeltäjänsäkin. Hänellä oli läheinen yhteys Ruotsin ilmavoimien komentajaan, joka oli myös tykistön kasvatteja. Tämä yhteys vaikutti Suomen ilmavoimien konehankintoihin maan varustautuessa toiseen maailmansotaan. Se, että komentaja oli maavoimista ja konehankintojen painotukset edelleen nopeissa pommikoneissa eivät olleet yhteydessä toisiinsa vaan pommikoneet ilmavoimien ytimenä oli ajan trendi globaalisti.
- kenraaliluutnantti Frans Helminen toimi ilmavoimien komentajana 30.06.1945 - 30.11.1952. Frans Helmisen sotilasura alkoi rakuunaupseerina keisarillisen Venäjän armeijassa. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen taisteli Ukrainan valtion armeijassa kommunistien joukkoja vastaan. Suomen armeijan palvelukseen Helminen astui vuonna 1919. Vuonna 1937 hän oli eversti ja Ilmatorjuntarykmentin komentaja. Hänet nimitettiin kenraalimajuri Lundqvistin apulaiseksi lokakuussa 1939. Kenraalimajuriksi hän yleni vuonna 1945 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1951. Ilmavoimien komentajana hän osallistui vuosien 1946-1947 Pariisin rauhankonferenssiin, jolloin viransijaisena toimi Richard Lorentz. Helmisen komentajavuodet osuivat ilmavoimien vaikeimpaa rauhanaikaiseen aikaan. Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten ohella sotienjälkeisiä ilmavoimia rasittivat niin kalusto- kuin koulutusongelmatkin. Helmisen ponnisteluista huolimatta ilmavoimien tilanne huononi hänen komentajakautensa ajan, saavuttaen aallonpohjansa vuoteen 1951 mennessä. Helminen siirtyi pääesikuntaan vuoden 1952 lopussa.
- kenraaliluutnantti Reino Artola 01.12.1952 - 05.12.1958
- kenraalimajuri Fjalar Seeve 06.12.1958 - 12.09.1964
- kenraaliluutnantti Reino Turkki 13.09.1964 - 04.12.1968
- kenraaliluutnantti Eero Salmela 07.02.1969 - 21.04.1975
- kenraaliluutnantti Rauno Meriö 22.04.1975 - 31.01.1987. Rauno Meriö ja häntä seuraavat komentajat ovat olleet hävittäjälentäjiä. Rauno Martti Meriö syntyi Käkisalmella 1930-luvulla ja valmistui kadettikoulusta vuonna 1955. Hän toimi Messerschmitt Bf 109-lentueen päällikkönä ja sai Vampire-suihkukonekoulutuksen. Vuosina 1959-1960 hän toimi lennonopettajana Ilmasotakoulussa. Kapteeniksi ylennetty Meriö opetti ilmasotatekniikkaa Sotakorkeakoulussa vuosina 1962-1966 suorittaen samalla diplomi-insinöörin tutkinnon. Totaalisen maanpuolustuksen kurssin Meriö suoritti vuonna 1972 yleten everstiksi. Meriö toimi Ilmasotakoulun johtajana vuosina 1972-1973 sekä Lapin Lennoston ensimmäisenä komentajana vuosina 1973-1975. Vuonna 1975 nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Meriö ilmavoimien komentajaksi. Meriö ajoi Draken-hävittäjien lisähankintoja Lapin Lennostolle ja Satakunnan Lennostolle. Hän puolsi Hawk-harjoitushävittäjien lisähankintoja. Hänen kauteensa sattui vuodenvaihteen 1984-1985 nk. ohjusvälikohtaus, jossa Inarinjärveen putosi harhautunut neuvostoliittolainen ilmamaaliohjus.
- kenraaliluutnantti Pertti Jokinen 01.02.1987 - 31.01.1991
- kenraaliluutnantti Heikki Nikunen 01.02.1991 - 30.04.1995
- kenraalimajuri Matti Ahola 01.05.1995 - 31.08.1998
- kenraaliluutnantti Jouni Pystynen 01.09.1998 - 31.12.2004
- prikaatinkenraali Heikki Lyytinen 1.1.2005 -

Sotatoimet 1918

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palatessa Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten nk. valkoisten joukkoon. Punaisilla oli Suomen sisällissodassa jonkin verran lentotoimintaa. Heille jäi käyttöön muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Punaisilla ei ollut omasta takaa lentäjiä, joten he palkkasivat joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä. Punaiset perustivat lento-osastoja Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa ketään lentäjäksi. Punaisten lentotoiminta pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Täältä lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- (Nieuport 10) ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta Naistenlahdelta. Näiden koneiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla hajanaista ja satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johdosta, koneitten heikkokuntoisuudesta, huonosta huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä. (Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä [http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/]) Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui myös toinen Morane-Saulnier Parasol ja kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros-konetta. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta oli sisällissodan aikana Saksassa mm. ostamassa lentokoneita Suomelle. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksestöntä. Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa sahan rannassa. Sinne rakennettiin vaja kolmea lentokonetta varten. Ensimmäinen lentokone tuotiin Kolhoon rautateitse 7.3.1918. 17. maaliskuuta 1918 nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Suomen Ilmavoimat saivat 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Toki saksalaisilla oli käytössään "runsaasti" lentokoneita, joita käytettiin myös taistelulentoihin Suomessa. Suomen ilmavoimia johti aluksi ruotsalainen upseeri, sitten saksalainen. Saksasta saatiin neuvo keskittyä vesikoneisiin, koska lentokenttien rakentaminen suomalaiseen maaperään vaikutti vaikealta ja kalliilta. Saksa oli itse sodassa käyttänyt pääosin maakoneita. Vesikone- ja suksikonedoktriinistä päästiin ilmavoimissa eroon vasta toisen maailmansodan alussa.

Alkuvuodet

1917-22 Neuvosto-Venäjän ilma-ase rapistui, mutta 1920-luvun alussa sitä alettiin kehittää ja sillä oli pian 400 konetta. Tämä oli ainoa potentiaalinen vihollinen Suomen ilmavoimille. Muissa aselajeissa ehkä pohdittiin Ruotsin uhkaa etenkin Ahvenanmaan kysymys takia, mutta Suomen ilmavoimat oli tuolloin hyvin ruotsinkielinen ja -mielinen. Neuvosto-Venäjän ilma-aseen rappiotilan takia Suomen ilmavoimien 1920-luvun sekalainen lentokonekalusto ei ollut sotilaallisesti merkittävä heikkous. Kuten kaikkialla maailmassa ensimmäisen maailmasodan jälkeen ilmavoimat olivat ylenkatsottu aselaji. Asemäärärahoja ei juuri ilmavoimiin panostettu, koska päättäjät olivat maa- ja merivoimista. Kutakin konetyyppiä oli Suomen ilmavoimissa tuolloin keskimäärin kaksi kappaletta ja eri konetyyppejä oli toistakymmentä. Suomeen perustettiin lentokonetehdas 1922, jotta ulkomaan valuuttaa ei kuluisi uusien lentokoneiden ostamiseen eikä vanhojen varaosien hankintaan ulkomailta. Esim. eversti Paavo Talvela kieltäytyi Suomen ilmavoimien komentajuuudesta 1930-luvulla, sillä se olisi merkinnyt uran pysähtymistä. Suomen ilmavoimien komentajat olivat pääsääntöisesti entisiä tykistöupseereita ja yleensä eivät olleet saaneet lentokoulutusta. Tämä johti kaluston valinnassa kiinnostukseen pommikoneisiin, joka oli myös yleismaailmallinen trendi 1920-luvun alusta 1930-luvun alkupuolelle. Hävittäjäkoneiden uudistaminen tapahtui äkillisesti juuri ennen talvisotaa, mutta suorituskykyisten koneiden saatavuus oli tällöin erittäin heikkoa. Koneita ei uusittu Suomen ilmavoimissa 1920-luvulla. Uusien koneiden kehitys oli hidasta koko maailmassa 1920-luvun jälkipuolelle asti. Tällöin mm. Neuvostoliitto alkoi voimakkaasti kehittää ilmavoimiensa kalustoa. Suomen ilmavoimien lentokoneista osa suunniteltiin Suomessa 1920-luvun alusta lähtien, osa ostettiin valmiina ulkomailta ja osa valmistettiin lisenssillä Suomessa. Koneita on hankittu sieltä, mistä niitä on saatu niillä varoilla, joita oli käytettävissä. Nykyinen Patria-konserni sisältää entisen Valmet Lentokoneteollisuuden, joka kehittyi Valtion lentokonetehtaasta ja se taas Ilmailuvoimien lentovarikosta. 1920-luvun puolivälissä myös ilmavoimat siirsivät sivuun tsaarin Venäjällä koulutetut upseerit ja samalla suomenkielisten upseerien määrä kasvoi. Kyse oli osin jääkärien pyrkimyksestä päästä asemiin. Tukikohdat olivat saksalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten neuvonantajien neuvojen mukaisesti veden äärellä. Etenkin Englannin kohdalla on nähtävissä yritys myydä Suomeen muuten käytöstä poistuvaa vesikonekalustoa 1920-luvun lopulla. 1930-luvulla siirryttiin maakenttiin, joita rakennettiin työllisyystöinä ja ne olivat siten poliittisesti suosittuja investointikohteita. Ilmavoimien tukikohta ja lentuejärjestelmä uudistui muutaman kerran ennen toista maailmasotaa jolloin sen painotus alkoi siirtyä hävittäjäkoneisiin ja tukikohdat siirtyivät lähemmäksi itärajaa. 1930-luvun jälkipuolella Mannerheim alkoi itse puuttua ilmavoimien kehittämiseen, jotta siitä saataisiin toimintakykyinen.

Talvisota

Ennen talvisotaa Suomi, kuten moni muu maa, oli kiinnostunut nopeista pommikoneista, joitten uskottiin dominoivan tulevaa sodankäyntiä, hävittäjillä taas ei uskottu olevan suurtakaan merkitystä. Siksi moderni englantilainen pommikone Bristol Blenheim oli Suomen ilmavoimien käytössä sodan alkaessa. Pommikoneilla voitiin tehdä maavoimia tukevia iskuja, mutta talvisodassa ilma-aseen käyttö maavoimia vastaan ei ollut maasotaan suuresti vaikuttava tekijä. Hävittäjissä elettiin aivan sodan alkuun asti kaksitasojen, avo-ohjaamojen, suksien ja kiinteiden laskutelineiden aikaa. Kuitenkin hävittäjästä tuli talvisodassa lopullisesti Suomen tärkein ilma-ase. Suomi haali hävittäjäkoneita sotaa edeltävinä kuukausina kilpaillen mm. amerikkalaisista Seversky P-35-hävittäjistä Ruotsin kanssa, jotka Ruotsi ehti ostamaan ensin. Hävittäjiä tuottavien maiden parasta kalustoa ei myyty lainkaan puolueettomiin maihin. Talvisodan aikana ulkomaiden antama, suurta julkisuutta saanut asetuki koostui pääosin ylihintaan myydyistä aikansa eläneistä koneista. Saksa oli valmis myymään 50 Heinkel He 112-hävittäjää, joka oli hävinnyt kilvan Luftwaffen päähävittäjän roolista, Suomeen, mutta ilmavoimien komentaja ei ollut valmis kauppaan. Suomen ilmavoimien paras hävittäjäkone talvisodassa oli Fokker D.XXI. Se oli alun perin suunniteltu Hollannin siirtomaajoukoille Indonesiaan - siksi siinä oli koneen nopeutta alentava kiinteä laskuteline. Fokkerien taistelukykyä huononsi entisestään päätös asentaa Suomessa lisenssivalmistettuihin koneisiin Blenheimien moottoreitten kanssa teknisesti yhtenevät 840 hevosvoimaiset Bristol Mercury VIII –moottorit. Fiat G.50 oli suomalaisten ainoa moderni kone, jota saatiin ostettua juuri ennen sotaa, mutta se toimi huonosti Suomen kylmässä talvessa. Lisäksi vain muutama Fiat ehti talvisotaan Saksan estäessä niiden kuljetukset Suomeen. Ennen talvisodan alkua pikakoulutettiin myös sotilaslentäjiä ([http://www.satakunnankansa.fi/teema/viikonvaihde/1270600.shtml]). Talvisodan lopussa 15.3.1940 ilmavoimilla (ml. ruotsalaisten vapaaehtoisten kalusto) oli 297 lentokonetta, joista 225 oli käyttökunnossa. [3] Fiat G.50

Ilmavoimien lentokoneet talvisodassa

Pommikoneita oli talvisodassa kahta tyyppiä Hävittäjäkoneet koostuivat seuraavista tyypeistä Koulu-, tiedustelu-, yhteyskoneet ja muut ei-taistelukoneet kuvaavat Suomen ilmavoimien pyrkimystä haalia koneita sieltä, mistä saa. Tarkoituksena oli korvata sodassa jatkuvasti vähenevää lentokoneiden lukumäärää, mutta päädyttiin merkittäviin huolto-ongelmiin mm. varaosien puutteen vuoksi ja lento-onnettomuuksiin ohjaajien lentäessä vierailla konetyypeillä.

Talvisodan sotasaaliskoneet

Talvisodan sotasaaliskoneista vain osa korjattiin lentokelpoisiksi vuoden 1940 kevääseen mennessä. Hävittäjiä käytettiin omien lentäjien totuttamiseen viholliskoneisiin. Useimmat sotasaalishävittäjät eivät huonon suorituskykynsä takia käyneet kuin tiedustelukoneiksi. Pommikoneita käytettiin pommituksiin ja meritiedusteluun. Välirauhan ja varsinkin jatkosodan aikana rakennettiin ja kunnostettiin talvisodassa saaduista sotasaaliskoneista yhdessä Saksasta ostettujen sotasaaliskoneiden kanssa lisää operatiiviseen käyttöön sopivaa kalustoa.

Pudotetut lentokoneet

Ilmavoimien virallisten pudotustilastojen mukaan ilmavoimien lentokoneet ampuvat alas talvisodan aikana 218 venäläistä lentokonetta, joista 7 oli ruotsalaisen vapaaehtoisen Lentorykmentti 19:n alasampumia. Koneista 165 oli pommikoneita, 42 hävittäjiä ja 11 keveitä tiedustelu- ja häirintäpommikoneita. [3] Oheisen virallisen tilaston konetyyppijakaumasta puuttuu 11 pommikonetta, mikä on selitettävissä sillä, että kokonaistilastoja on korjattu jälkikäteen vahvistetuilla pudotuksilla. Lisäksi ilmatorjunta on ilmoittanut ampuneensa alas 314 venäläiskonetta. Epävirallisten lukujen mukaan Suomen ilmavoimat pudottivat jopa 280 venäläiskonetta talvisodan aikana.

Joukko-osastot

Talvisodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat:
- Ilmasotakoulu
- Ilmailuvarikko
- Lentorykmentti 19 (ruotsalaiset vapaaehtoiset), Gloster Gladiator ja Hawker Hart, Kemi
- Lentolaivue 10, syöksypommituskone, Puumala
- Lentolaivue 12, hävittäjiä, Gloster Gladiator, Kannas
- Lentolaivue 14, hävittäjiä, Gloster Gladiator, Kannas
- Lentolaivue 16, yhteistoimintakoneita, Kuluntalahti
- Lentorykmentti 2
- Hävittäjälentolaivue 22, hävittäjiä, Brewster Buffalo, Hollola
- Hävittäjälentolaivue 24, hävittäjiä, Fokker D.21, Lemi
- Lentolaivue 26, hävittäjiä, Gloster Gladiator ja Fiat G.50 sekä maalinhinauskone, Utti
- Lentolaivue 28, hävittäjiä, Morane-Saulnier, Säkylä
- Lentolaivue 42, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Lentorykmentti 3
- Pommituslentolaivue 44, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Pommituslentolaivue 46, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Täydennyslentolaivue 39, meritiedustelukoneita, Pori
- Täydennyslentorykmentti 1, yhteistoimintakoneita, Karvia ja Parkano
- Täydennyslentorykmentti 2, hävittäjiä, Parola
- Täydennyslentorykmentti 4, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi

Jatkosota

Jatkosotaan Suomi oli paremmin varustautunut. Ilmavoimilla oli käytössään sodan alussa 550 lentokonetta. Suomen ilmavoimien toiminta oli pitkälle hävittäjätorjuntaa ja aluksi amerikkalainen Brewster oli sen päähävittäjä, jonka saksalainen Messerschmitt Bf 109 korvasi vuodesta 1943 alkaen. Molemmilla koneilla saavutettiin maailman huipputason tuloksia ilmasodassa. Saksalaiset keskiraskaat pommikoneet Dornier Do 17 ja Junkers Ju 88 antoivat pommituksiin lisää kapasiteettia. Lentokoneiden merkkivalikoima Suomen ilmavoimissa oli koko maailmankin mittakaavassa ainutlaatuisen laaja. Syy siihen oli, että koneita pyrittiin haalimaan ympäri Eurooppaa ja otettiin käyttöön useita epäkelpojakin sotasaaliskoneita pyrkien korvaamaan sodan konekulutusta. Eräs käytetty tyyppi, Hawker Hurricane, alkoi jo olla aikansa elänyt malli, jopa heikoimpia venäläisiäkin koneita vastaan. Suomalaisten hävittäjälentäjien mukaan Hurricane oli Neuvostoliiton käyttämistä hävittäjistä helpoin ampua alas. Sodan lopussa Tali-Ihantalan ja Vuosalmen maataistelujen tukemisessa saksalaisella tehokkaaseen pommitukseen kykenevällä lento-osasto Kuhlmeyllä oli merkittävä osuus. Osaston kalustona oli Junkers Ju 87-syöksypommittajia, Focke-Wulf Fw 190-hävittäjäpommittajia sekä Messerschmitt Bf 109 G-8-koneita pommitusmaalien valokuvaus-ja tiedustelukäytössä. Suomi pyrki sodan aikana rakentamaan omaa hävittäjälentokonetta, mutta epäonnistui siinä. Pyrkimys on ymmärrettävä, koska riippuvuutta Saksan asetoimituksista pyrittiin vähentämään. Prototyypeiksi jääneet Brewster-kopio "Humu", Messerschmitt-kopio "Pyörremyrsky", ja omaa suunnittelua ollut pienen valmistuserän "Myrsky" olivat pyrkimyksiä vähentää riippuvuutta Saksasta, mutta ne eivät lunastaneet lupauksiaan. Muut hävittäjätyyppiset koneet olivat joko omaa sotasaalista tai Saksan Suomeen myymiä sotasaaliskoneita, joista lähes kaikki olivat hävittäjiksi kelpaamattomia ja ne siirrettiinkin pääosin tiedustelukoneiksi. Tiedustelukoneiden tarve oli kuitenkin vähäinen ja niitä oli, kuten aiemmin meritoimintakoneita, lukuisia konetyyppejä.
- Brewster B-239
- Caudron-Renault C.R. 714
- Curtiss Hawk H-75 A-2
- Gloster Gauntlet II
- Hawker Hurricane I
- Messerschmitt Bf 109 G-2/6/8 (30 kpl 1943; yhteensä 159 kpl)
- VL Humu hävittäjäkone
- VL Myrsky hävittäjäkone
- VL Pyörremyrsky eli VMT Pyörremyrsky (hävittäjäprototyyppi) Pommikoneista tärkeimmät olivat Dornier Do 17 ja Junkers Ju 88. Niidenkin pommikuorma oli vähäinen ja teho esim. junaratojen tuhoamisessa lyhytaikainen.
- Dornier Do 17 Z (pommikone; 15 kpl lahjaksi Valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiltä 1942)
- Junkers Ju 88 A-4 (pommikone 24 kpl; 1943-) Muut koneet toimiva yhteys-, kuljetus-, tiedustelu- ja koulukoneina
- Airspeed A.S.6E Envoy (1 kpl, yhteyskone, 1942-43)
- Cessna C-37 (1 kpl, yhteyskone, 1939-?)
- Desoutter II
- Dornier Do 22Kl
- Fairchild 24G (1 kpl, yhteyskone, 1939-41)
- Focke-Wulf Stieglitz, Fw 44J Stieglitz (1940-60)
- Hanriot H.232.2 (2 kpl, 1942-43)
- Heinkel He 59B-2 (4 vuokrakonetta Saksasta v. 1943)
- VL Pyry (harjoitushävittäjä)
- Westland Lysander I (yhteyskone; 12 kpl) Jatkosodassa käytettyjä sotasaaliskoneita
- Berijev MBR-2 (sotasaalis, lentovene)
- Curtiss Kittyhawk-hävittäjä eli Curtiss P-40M Warhawk (1 sotasaaliskone)
- Iljushin DB-3 ja Il-4 (DB-3f) pommikoneet
- Polikarpov I-152 (I-15bis) (5 kpl sotasaaliina, vanhentuneita hävittäjiä)
- Polikarpov I-153 hävittäjäkoneita, joka oli 1930-luvun alun hävittäjätekniikkaa, oli 11 kappaletta, joista yksi oli saatu sotasaaliina ja 10 ostettu saksalaisten sotasaaliista ilmeisesti jonkinlaisena kytkykauppana.
- Polikarpov I-16UTI (1 kpl sotasaaliiksi syyskuussa 1941, harjoitushävittäjä)
- Polikarpov U-2 (vuodesta 1944 lähtien Po-2) (sotasaalis, yhteyskone)
- Petljakov Pe-2 ja Pe-3 (4 kpl sotasaalis, pommikone)
- Šavrov Sh-2 (sotasaalis, lentovene)

Pudotettuja lentokoneita

Myös Neuvostoliitto uudisti kalustoaan sodan aikaan. Airacobrat tuotiin Yhdysvalloista, Hurricanet Englannista, mutta jotkut Neuvostoliiton omista koneista (hävittäjät MiG-3- ja LaGG-5-hävittäjät sekä Il-2-maataistelukone) olivat niitä suorituskykyisempiä. Ilmavoimien tunnistuskuvat venäläisistä lentokoneista vuodelta 1942 [http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-Tunnistus.html].
- AR-2 (SB-2:n syöksypommikoneversio)
- ARK-3
- Bell P-39Q Airacobra
- Bell P-63 Kingcobra
- Berijev MBR-2
- Curtiss Kittyhawk, myös Curtiss Warhawk ja Tomahawk-versioina (Curtiss P-40)
- Douglas B-26 Boston
- Focke-Wulf Fw-189
- GST
- Hawker Hurricane
- Iljushin DB-2
- Iljushin DB-3 ja Iljushin DB-3f
- Iljushin Il-2
- Jakovlev Jak-1
- Jakovlev Jak-4
- Jakovlev Jak-7B
- Jakovlev Jak-9
- Lavotshkin La-5 eli LaGG-5
- Lavotshkin LaGG-3
- MDR-6
- MiG-1
- Petljakov Pe-2
- Petljakov Pe-3 (Petljakov Pe-2:n hävittäjäversio)
- Polikarpov I-15bis
- Polikarpov I-16
- Polikarpov I-153
- Polikarpov U-2 (alkeiskoulukone)
- R-5
- R-10
- R-Z
- Tupolev SB-2
- Tupolev SB-3
- Tupolev SB-4

Joukko-osastot

Jatkosodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat:
- Ilmasotakoulu - Kauhava
- Ilmailuvarikko
- Lentolaivue 30 - ks. http://www.lelv30.net/historia.php
- jne.

Lapin sota

Lapin sodassa ilma-aseen käyttö oli vähäistä molemmin puolin. Myös huono lentosää vähensi operaatioiden määrää. Suomen ilmavoimille tuli etenkin pommituslennoista tappioita Saksan Luftwaffen koneiden ja ilmatorjunnan toiminnan vuoksi.

Kuuluisia suomalaisia sotalentäjiä

Suomen hävittäjälentäjät saavuttivat ilmavoittoja samoja määriä kuin Saksan ja Japanin lentäjät. Syykin oli sama - pitkä palvelusaika rintamalla, riittävästi vihollisen lentotoimintaa ja riittävän tehokas lentokonekalusto. Parhaat ässät olivat:
- Ilmari Juutilainen
- Hans Wind
- [http://www.saunalahti.fi/~fta/finace03.htm Eino Luukkanen (englanniksi)]

Toiminta sodan jälkeen

Luftwaffe Aselevon jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio piti Suomen ilmavoimat lentokiellossa vuoteen 1946 asti lukuun ottamatta Lapin sotaan liittynyttä lentotoimintaa. Sisäisin ripustimin varustetut pommikoneet ja ohjukset olivat Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjä, myös hävittäjäkoneiden määrä rajoitettiin 60 koneeseen, vaikkakaan kieltoa ei käytännössä valvottu.

1950-luku

Suomen ilmavoimat aloitti 1950-luvun lentämällä lähes loppuun käytetyillä Messerschmitt Bf 109-hävittäjillä. Neuvostoliitto oli tällöin siirtynyt mm. MiG-15-hävittäjän käyttöönotolla suihkukonekauteen. Vuonna 1949 syntynyt NATO käytti Länsi-Euroopassa Sabre-hävittäjiä. Ruotsi oli ottanut käyttöön ensimmäiset suihkuhävittäjänsä, etenkin Saab Tunnanin vuosituotanto oli tuolloin satoja kappaleita. Ruotsin ilmavoimien varustautuminen esti Pohjoismaiden liukumisen ilma-aseen kannalta sotilaalliseksi tyhjiöksi. Myös pommikoneet olivat enenevästi suihkukoneita. Suomen ilmavoimien "Mersun" kyky saavuttaa niitä tai taistella suihkuhävittäjiä vastaan ei ollut uskottava. Tähän aikaan kylmä sota voimistui kautta maailman ja Euroopassa oli mm. Unkarin kansannousu vuonna 1956. Länsi-Saksan jälleenvarustautuminen lisäsi Neuvostoliiton varustelua. Suihkuhävittäjien saatavuus puolueettomiin maihin oli rajattua, koska suorituskykyisiä koneita ei haluttu myydä sotilasliittojen ulkopuolisille maille. Lisäksi Suomen valtion ulkomaanvaluuttavaranto oli pieni. Siksi pyrittiin ostamaan halpoja koneita. Ostot kohdistuivat NATO-maihin osin aikana, jolloin Liittoutuneiden valvontakomissio vielä valvoi Suomen toimintaa. Tähän aikaan Neuvostoliitto ei ilmeisesti edes ollut halukas myymään suihkuhävittäjiään Suomeen.
- De Havilland D.H.100 Vampire Mk.52-hävittäjiä oli Suomessa käytössä kuusi kappaletta vuosina 1954-1965. Koneet hankittiin Englannista. Se oli Suomen ilmavoimien ensimmäinen suihkuhävittäjä.
- De Havilland D.H.115 Vampire Trainer Mk.55-harjoitushävittäjiä oli vuosina 1953-1965 käytössä 9 kappaletta.
- Folland Gnat Mk.1 oli 1958 ensimmäinen ilmavoimien kone, joka, tosin loivassa liu'ussa, ylitti äänen nopeuden. Niitä hankittiin 13 kappaletta. Koneita käytettiin vuosina 1958-1974. Tämän koneen kohdalla aluksi pohdittiin lisenssivalmistusta. Tähän ei kuitenkaan ryhdytty, koska Englannin nimenomaan vientiä varten kehittämä Gnat todettiin pian heikkotehoiseksi ja paljon korjauksia ja huoltoa vaativaksi hävittäjäkoneeksi.
- Fouga CM170 Magister-suihkuharjoitushävittäjiä ostettiin Ranskasta vuonna 1958. Koneita ostettiin ja valmistettiin lisenssillä 80 kappaletta. Ne olivat käytössä vuodet 1958-88. 30 vuoden aikana sillä koulutettiin kaikki ilmavoimien lentoupseerit ja toimiupseeriohjaajat hävittäjälentäjiksi. Lisenssivalmistus oli Suomen lentokoneteollisuuden pelastus aikana, jolloin oma konesuunnittelu päättyi vuosikymmeniksi. Kuljetuskonehankinnat olivat vähäisiä. Niiden hankinnoissa ja koneiden käytössä oli yhteistyötä Suomen ilmavoimien, valtion laitosten ja valtionyhtiöiden välillä.
- De Havilland Canada DHC-2 Beaver-koneita oli käytössä kolme vuosina 1958-1971.
- Hunting Percival Pembroke C.Mk.53-koneita hankittiin kaksi kappaletta Englannista. Nämä toimivat vuosina 1956-1968 mm. ilmakuvauskoneina. Koulukoneiden kohdalla Valmet Vihurin rakentaminen oli merkittävä sekä Valtion lentokonetehtaalle työllisyyssyistä että Suomen ilmavoimille, joka 1950-luvulla lensi pääasiassa Messerschmitt Bf 109 ja Vihuri-koneilla. Vihuri oli riittävän hävittäjämäinen ylläpitääkseen hävittäjälentäjien lentotaitoa. Vihurin lukuisat onnettomuudet johtuivat osin juuri suuresta määrästä lentotunteja ja osin lentokurin heikentymisestä (koneilla "räimittiin", koska kokeneilla lentäjillä ei ollut käytössä suorituskykyisiä koneita) ja osin mm. moottorien ikääntymisestä. Valmet Tuuli jäi prototyypiksi, kun todettiin, että ruotsalainen Saab Safir on paljon halvempi koulukone.
- SAAB 17A oli Ruotsista hankittu tiedustelukone. Kaksi konetta oli maalinhinauskäytössä vuosina 1959-1961. Hankinta on voinut liittyä Saab Safir-kauppaan, koska Saab 17 oli tyyppinä täysin vanhentunut.
- Saab 91D Safir-alkeiskoulutuskone, joka oli käytössä 1958-1982. Koneita hankittiin 36 kappaletta ja niillä koulutettiin 25 vuoden ajan kaikki Suomen ilmavoimien lentäjät.
- Valmet Tuuli II oli vuonna 1951 valmistunut koulukoneen prototyyppi.
- Valmet Tuuli III. Vuosina 1957-1959 rakennettiin tästä koneesta vain yksi prototyyppi. Kone kilpaili peruskoulukoneen roolista, mutta oli paljon kalliimpi kuin Saab Safir. Tämä oli viimeinen Suomessa suunniteltu sotilaslentokone ennen 1970-luvun Valmet Vinkaa.
- Valmet Vihuria rakennettiin eri versiona (I, II, III): Se oli jatkokoulutuskone. Vihureita rakennettiin 51 kappaletta vuosina 1951-1959. Kone perustui VL Pyörremyrskyn siipeen ja Bristol Blenheimin tähtimoottoreihin. Jälkimmäinen säästi suuren summan ulkomaan valuuttaa.

1960-luku

Hävittäjäkoneissa Suomi pääsi muiden maiden tasolle MiG-21-koneen hankinnan kautta. Näissä koneissa siirryttiin ilmasta-ilmaan-ohjusaseistukseen. Konekalusto venäläistyi ilmeisesti vastakauppaan perustuvan kaupankäynnin vuoksi. Länsi-Euroopan noustessa toisen maailmansodan kolhuista, se varustautui vastineena Neuvostoliiton varustautumiselle, jota ei oltu sodan loputtua ajettu alaspäin kuten Länsi-Euroopassa. NATO-maat käyttivät Lockheed Starfighteria ja McDonnell F-104 Phantomia sekä hävittäjinä että pommittajina. Ruotsi siirtyi Drakenin käyttöön. Varustelukilpa oli selkeämmin nähtävissä kuin 1950-luvulla.
- MiG-15UTI "Mukelo" oli kaksipaikkainen harjoitushävittäjäkone, joita oli käytössä 4 kappaletta vuosina 1962-1977.
- MiG-21F-13 torjuntahävittäjä hankittiin vuonna 1963. Niitä oli 22 kappaletta. F-13-version viimeiset lennot tehtiin vuonna 1982 ja poistettiin ilmavoimien rekisteristä vuonna 1986.
- MiG-21U oli kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä vain 2 kappaletta.
- MiG-21UM oli toinen kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä 4 kappaletta. Gnat oli käytännössä koko 1960-luvun toinen Suomen ilmavoimien hävittäjäkoneista. Se näkyi onnettomuuksissa [2]:
- Ensimmäinen Gnat (GN-102) tuhoutui 26. elokuuta 1958, kun laskuteline ei tullut esiin laskuun valmistautumisessa. Ohjaaja sai sen pakotettua ulos, mutta tämä toimi aikaansai hydraulipaineen putoamisen. Kone kaatui selälleen kiitotielle ja syttyi palamaan. Ohjaaja loukkaantui pahasti. Tämä oli osa sitä historiaa, jonka vuoksi Gnatin lisenssivalmistukseen ei lähdetty.
- GN-109 syöksyi maahan lentoonlähdössä 8. toukokuuta 1962 ja räjähti surmaten ohjaajan. Syyksi katsottiin ohjaajan virhe, mutta tämä puolestaan johtui Gnatin ohjausjärjestelmän vaikeuksista.
- GN-108 joutui painopisteongelman takia syöksykierteeseen, jossa kone tuhoutui maahantörmäyksessä. Ohjaaja pelastui heittoistuimella. Painopisteongelma johtui epäonnistuneesta polttoaineen siirrosta lisätankeista päätankkeihin.
- GN-111 joutui ulkopuoliseen silmukkaan ja syöksyi selkälennossa maahan tuhoutuen täysin 6. syyskuuta 1968. Ohjaaja pelastui heittoistuimen ansiosta. Koneen ohjaus meni sekaisin siirryttäessä mekaaniselta ohjaukselta sähkömoottorin ja hydraulipumpun yhteisohjaukselle, joka oli suunnitteluvirhe, mutta jota ohjaajat eivät tienneet. Ilmavoimat otti 1960-luvun alussa käyttöönsä helikoptereita:
- Agusta Bell 206A-helikopteri (1968-1979, 1 kpl)
- Mil Mi-4 (1961-1979, 3 kpl) helikopteri.
- Sud-Aviation S.E.3130 Alouette II 313B-helikopteri (1966-1975, 2 kpl) Kuljetuskone DC-3 hankittiin laskuvarjojääkäreitä varten sekä muuhun kuljetustarpeeseen. Neuvostoliittolainen pommikone Il-28 hankittiin tiedustelukoneeksi ja sitä käytettiin erityisesti maalinhinauksessa ilma-ammunnoissa.
- Douglas DC-3-kuljetuskone eli C-47 (1960-1984, 9 kpl)
- Iljushin Il-28 (maalinhinaus, merivalvonta, tiedustelu; 1960-1981; 4 kpl)

1970-luku

Ilmavoimien pääaseita, hävittäjäkoneita, modernisoitiin hankkimalla Viggeneitten tieltä väistyviä Drakeneita Ruotsista useissa erissä ja kokomalla 12 Drakenia Suomessa. Lapin ilmatilan valvonta oli uusi painotus ilmavoimien toiminnassa. Lappi ei ollut ollut toisessa maailmansodassa juurikaan puolustettu - perinnetiedon mukaan oululaiset varustivat "kaupallisen hävittäjälentäjän" kaupunkinsa puolustukseksi. Neuvostoliiton kokema NATOn uhka Norjasta ja Norjan mereltä käsin lienee painostanut Suomen varmistamaan, että oma ilmatila pysyy omana. Tässä vaiheessa lentäminen muuttui jokasään lentämiseksi. Esim. Draken DK-219-koneella lennettiin 25 vuotta, jona aikana tehtiin 3700 lentoa ja lennettiin 2200 tuntia. Tällä koneella lennettiin 150 lentoa ja 100 tuntia vuosittain eli keskimäärin tehtiin 40 minuutin lento.
- Saab J 35B Draken-hävittäjäkoneita hankittiin Suomeen kuusi ensin vuokrattuina ja sittemmin ostettuja Flygvärnetin J 35B-versioita vuonna 1972.
- Saab J 35C Draken (kolme kaksipaikkaista J 35C:ä 1976 ja kaksi kunnostettua J 35 C:ä 1984)
- Saab J 35F Draken (kuusi peruskorjattua jokasään hävittäjää 1977- ja 18 kunnostettua J 35F 1984-)
- Saab J 35S Draken (12 Suomessa 1974-1975 koottua J 35S -konetta Hämeen lennostolle)
- MiG-21bis (1978–1998; 26 kpl) Muut hankitut koneet olivat yhteyskoneita:
- Britten-Norman BN-2A Islander (1974-1975, 1 kpl)
- Cessna 402B Businessliner (1975-1984, 2 kpl)
- Piper PA-28R-200 Cherokee Arrow II ja PA-28RT-201 Arrow IV (1974-, 6 kpl)
- Piper PA-31 Navajo ja PA-31-350 Chieftain (1974-1975, 6 kpl) Helikopterihankinta kohdistui pariin tyyppiin ja useampaan yksilöön:
- Hughes 369HS, 369HM ja 369D (500C and 500D) helikopterit (1975-)
- Mil Mi-8P ja Mil Mi-8PT helikoptereita ostettiin vuonna 1973 9 kappaletta.

1980-luku

1980-luku oli Suomenkin sotilasilmailun suurten asekauppojen aikaa. Valmet sai luvan rakentaa suomalaisen alkeiskoulutuskoneen, Vinkan. Suomi osti Hawk-harjoitushävittäjän Englannista, josta aikanaan käytiin lehdistössä vasemmisto-oikeisto-väittelyä. Myös sen nk. vastakaupoista käytiin runsaasti julkista keskustelua. 30 Vinkalla ja 50 Hawkilla on koulutettu Suomen ilmavoimien lentäjät viimeisten 25 vuoden ajan. Molemmat koulukoneet säilynevät käytössä vielä 2010-luvulle asti. Valmet lentokoneteollisuus kehitti TurboVinha eli Redigo-jatkokoulutuskonetta, jonka koe- ja esittelylennoilla tuhoutui kaksi konetta ja kuoli kolme lentäjää. Kone jäi yhtiö viimeiseksi kokonaisen lentokoneen kehityshankkeeksi. Tämän vuosikymmenen lopulla Neuvostoliitto pyrki ilmeisesti saamaan suomalaisen hävittäjälentäjän kosmonautiksi, mutta suomettumisen uhka koettiin liialliseksi. MiG-21bis-koneet ja Draken-koneet olivat käytössä koko vuosikymmenen. Niihin kehitetyn suomalaisen tietoväyläratkaisun hajaspektriradiolinkki tuli myöhemmin käyttöön matkapuhelimissa. Vuosikymmenen lentokonehankinnat
- Fokker F.27 Friendship (1980-, 3 kpl) kuljetuskone
- Valmet Vinka 1980-201X (30 kpl) alkeiskoulukone
- British Aerospace Hawk Mk.51 (1980-, 50 kpl) harjoitushävittäjä
- Gates Learjet 35A (1982-, 3 kpl) yhteyskone

1990-luku

Kuten hävittäjäkoneissa tuli tavaksi jo 1970-luvulla, kaupat tapahtuvat kerran muutamassa vuosikymmenessä ja kohdistuvat yhteen konetyyppiin, Suomessakin karsittiin konetyypit yhteen. Samalla 1960-luvulta jatkunut tasapainottelu itä- ja länsihankintojen kanssa loppui ja Suomi siirtyi kokonaan länsimaiseen kalustoon. Tarjouskilpailun jälkeen valittu Hornet karsi tullessaan hävittäjälentäjistä kaikki yli 30-vuotiaat ja kaikki toimiupseeriohjaajat, joka loi median hehkuttaman nk. lentäjäpaon Finnairiin ym. lentoyhtiöihin. Ilmavoimien tekninen kieli vaihtui suomesta englantiin.
- McDonnell Douglas (nykyään Boeing) F-18 Hornet (64 kpl.)

Helikopterit

Fokker F.27 Friendship Suomen ilmavoimat operoivat 1990-luvun jälkipuolelle asti kaikkia sotilaallisia ilma-aluksia. Helikopteri oli pääosin rahdin kuljetusväline ja pelastusväline. Helikoptereita ei alun alkaen hankittu maahanlaskujoukkoja varten, vaikka laskuvarjojääkärit käyttivät niitä toiminnassaan. Helikoptereiden siirto maavoimille Utin Jääkärirykmentin alaisuuteen erilliseksi Helikopteripataljoonaksi on merkki niiden käytön luonteen muuttumisesta osaksi maavoimien taktiikkaa.
- Mil Mi-1(SM-1) (tiedustelu/yhteys/pelastushelikopteri; 1961-1967; 4 kpl)
- Mil Mi-4 (kuljetushelikopteri; 1962-1979; 3 kpl)
- Sud-Aviation S.E.3130(313B) Alouette II (1966-1975; 2 kpl)
- Agusta Bell 206A Jet Ranger (1968-1979; 1 kpl)
- Mil Mi-8 (kuljetushelikopteri; 1973-1996, 9 kpl, 1997 siirto maavoimille)
- Hughes McDonnell Douglas MD500 (koulutushelikopteri)
- NH90 (kuljetushelikopteri, tulossa maavoimille)

Lento-onnettomuuksia

Lento-onnettomuuksista voi yrittää nähdä merkkejä lentokaluston kunnosta, ohjaajien taidosta, lentokurista ja harjoitusten määrästä ja vaativuustasosta. Suomen ilmavoimat on menettänyt rauhan aikana seuraavat lentokoneet onnettomuuksissa:
- 1. syyskuuta 2004 Hawk (HW-325) harjoitushävittäjä putosi Siikaisissa siirtolennollaan Hallista Kauhavalle. Ohjaaja löytyi menehtyneenä eikä ole selvää, yrittikö hän pelastautua heittoistuimella.
- 25. maaliskuuta 2003 Sallan Salmivaarassa Hawkin (HW-305) lentorata meni alle säädetyn 50 metrin ja kone osui puiden latvoihin. Tämän jälkeen moottori sammui ja miehistö lensi konetta vielä noin kuusi kilometriä ennen kuin pelastautui heittoistuimilla. [http://www.mil.fi/ajankohtaista/tiedotteet/arkisto/2003/images/20030325_1704_1/hawk.jpg Puolustusvoimien kuva]
- 11. elokuuta 2001 kaksi F-18 C Hornetia törmäsi toisiinsa ilmassa Lappajärvellä ja molemmat vaurioituivat. Toisen koneen ohjaaja käytti heittoistuinta ja kone (HN-430) tuhoutui. Toisesta koneesta (HN-413) jouduttiin sammuttamaan toinen moottori ja se pääsi Pirkkalan tukikohtaan. Pudonnut kone löytyi Karstulasta.
- 1. heinäkuuta 1998 Hawkin (HW-324) moottori sammui Luopioisissa, ja molemmat ohjaajat käyttivät heittoistuinta. Toinen ohjaajista loukkaantui lievästi.
- 7. huhtikuuta 1998 Tuusniemellä Hawk (HW-323) syöksyi maahan torjuntaharjoituksessa ja ohjaaja menehtyi.
- 14. marraskuuta 1995 Draken (DK-231) putosi Hirvasmäellä.
- 5. joulukuuta 1989 Hawkin (HW-317) moottori sammui ja ohjaaja pelastautui heittoistuimella Kuopiossa.
- 27. helmikuuta 1989 Hawkin (HW-340) renkaan räjähdettyä laskussa Kittilässä kone ajautui lumihankeen. Miehistö pelastautui heittoistuimilla.
- 16. joulukuuta 1988 Hawkin (HW-320) laskun epäonnistuessa heikon sään vuoksi kone vaurioitui. Molemmat ohjaajat pelastautuivat heittoistuimella, ja toinen loukkaantui lievästi.
- 9. toukokuuta 1986 Hawkin (HW-313) ohjaaja kuoli esitysharjoituksessa Kemijärvellä koneen syöksyttyä maahan.
- 24. huhtikuuta 1985 Turbovinka putosi koelennolla Kuorevedellä lattakierteessä, joka ei oiennut. Koelentäjä ja koelentoinsinööri kuolivat onnettomuudessa.
- 17. maaliskuuta 1981 Tampereella taitolentoharjoituksessa silmukan oikaisun jälkeen ohjaaja menehtyi heittoistuinhypyssä. Heittoistuinta käyttämätön Hawkin (HW-302) toinen lentäjä loukkaantui maahansyöksyssä vakavasti.
- 3. lokakuuta 1978 Rissalan lentokentältä noussut DC-3:n (DO-10) toinen moottori sammuu, ohjaaja pyrkii kaartamaan koneella takaisin kentälle ja kone putosi Juurusveteen. 15 ihmistä kuoli onnettomuudessa, jossa useimmat uhreista olivat maanpuolustuskurssilla olleita suomalaisia johtajia. Kts. Rissalan lentoturma.
- 1978-1998 MiG-21bis, kuusi onnettomuutta
- 19. marraskuuta 1977 MiG-21F (MG-63) toinen päälaskuteline ei tullut ulos. Ohjaaja hyppäsi Juankoskella heittoistuimella.
- 2. marraskuuta 1977 Fouga Magister (FM-65) Pylkömäellä itsestään aktivoituneiden hätärakettien vuoksi. Ohjaaja ja matkustaja kuolivat.
- 3. elokuuta 1977 Fouga Magister (FM-1) putosi maahan matalan pystyliikkeen jälkeen Porissa. Ohjaaja kuoli.
- 15. kesäkuuta 1977 Fouga Magister (FM-56) syöksyi maahan taitolentoesityksessä Kauhavalla. Ohjaaja kuoli.
- 5. huhtikuuta 1977 Fouga Magister (FM-75) putosi matalalentoesityksessä. Ohjaaja kuoli.
- 13. tammikuuta 1977 Fouga Magister (FM-40) siivestä irronnut jää sammutti moottorit. Laskuyrityksessä molemmat ohjaajat kuolivat Rissalassa.
- 1976- BAe Hawker Hawk, yhdeksän onnettomuutta
- 26. elokuuta 1976 Fouga Magister (FM-77) putosi matalalennossa Viitasaarella. Lentäjä kuoli.
- 8. syyskuuta 1975 MiG-21F:n (MG-79) moottori vaurioitui. Lentäjä pelastautui heittoistuimella Siilinjärvellä.
- 1974-2000 Saab J 35 Draken, yksi onnettomuus
- 1. joulukuuta 1974 Fouga Magister (FM-44) putosi Kortesjärvellä. Ohjaaja kuoli.
- 29. kesäkuuta 1973 koulutuskone Saab Safir (SF-11) putosi. Toinen lentäjistä sai surmansa.
- 17. lokakuuta 1972 Fouga Magister (FM-58) syöksyi maahan. Ohjaaja menehtyi.
- 6. toukokuuta 1970 MiG-21 F (MG-80) syöksyi taitolennolla maahan Joroisilla. Ohjaaja kuoli.
- 8. huhtikuuta 1970 Fouga-Magister törmäsi Jyväskylässä televisiomastoon. Molemmat lentäjät kuolivat.
- 1959-1986 Fouga-Magister, 21 onnettomuutta
- 15. helmikuuta 1965 Pembroke PR-1 ajoi lumivalliin laskussa Utin kentälle, kone romutettiin mutta miehistö ei vammautunut.
- 25. tammikuuta 1958 Fokker C.X. FK-111 syöksyi metsään. Vääpeli Aimo Alinen ja vääpeli Antti Kukkonen kuolivat.
- 3. joulukuuta 1955 Vampire joutui syöksykierteeseen ja syöksyi maahan Porin lentokentän lähelle. Lentäjä kuoli.
- 9. huhtikuuta 1948 Pyry PY-29 syöksyi maahan Hallissa. Kapteeni J.Saarinen kuoli,
- 9. toukokuuta 1947 VL Myrksy MY-28 syöksyi maahan Nakkilassa. Luutnantti K.Ikonen kuoli onnettomuudessa.
- 7. syyskuuta 1939 Gamecock törmäsi syöksykierteessä maahan Kauhavalla. Aliupseerioppilas S.Juntunen kuoli.
-

6. maaliskuuta

6. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 65. päivä (66. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 300 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Tarmo :- suomenruotsalainen kalenteri: Rudolf, Rolf :- ortodoksinen kalenteri: Heikki, Teuvo, Kosti, Kyösti, Viljo :- saamenkielinen kalenteri: Rolfa, Dárbmu :- vanhemmissa kalentereissa: Basilius, Damianus, Ebba, Fridericus, Fulgentius, Pertti, Quatember, Ruudolf, Victoria, Victorin

Tapahtumia

- 1447 - Nikolaus V paaviksi.
- 1521 - Fernao de Magalhães löysi Guamin ensimmäisenä eurooppalaisena.
- 1645 - Ruotsin marsalkka Lennart Torstensson voitti katolisen armeijan Jankaun taistelussa Prahan lähellä.
- 1836 - Alamon taistelu: 4 000 meksikolaisen sotilaan piirittämää Alamon linnoitusta puolustaneet 139 vapaaehtoista teksasilaista kukistuivat 13 päivän piirityksen jälkeen ja linnoitus valloitettiin.
- 1853 - Giuseppe Verdin ooppera La Traviata sai ensi-illan Venetsiassa.
- 1869 - Dmitri Mendelejev esitteli ensimmäisen alkuaineiden jaksollisen järjestelmän Venäjän kemialliselle seuralle.
- 1899 - Bayer rekisteröi aspiriinin [http://www.student.oulu.fi/~mirjak/mol/asp.html] tuotemerkikseen [http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tm.html] Aspirin-nimellä.
- 1900 - Hiilikaivosonnettomuuden jälkeen 50 kaivostyöläistä jäi loukkuun Länsi-Virginiassa.
- 1940 - Talvisota: Suomi ja Neuvostoliitto sopivat tulitauosta. Talvisota loppui Moskovan rauhaan 12. maaliskuuta.
- 1987 - Brittiläinen autolautta M/S Herald of Free Enterprise kaatui noin 90 sekunnin kuluttua belgialaisesta Zeebruggen satamasta lähtönsä jälkeen. Autolautta oli Englannin kanaalin kautta matkalla Doveriin, Englantiin. 193 henkeä sai surmansa.
- 1998 - Jyväskylän junaturma.

Syntyneitä

- 1475 - Michelangelo, italialainen kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija († 1564)
- 1619 - Cyrano de Bergerac, ranskalainen sotilas ja runoilija († 1655)
- 1806 - Elizabeth Barrett Browning, englantilainen runoilija († 1861)
- 1926 - Alan Greenspan, yhdysvaltalainen taloustieteilijä
- 1926 - Andrzej Wajda, puolalainen elokuvaohjaaja
- 1927 - Gordon Cooper, astronautti († 2004)
- 1928 - Gabriel García Márquez, kolumbialainen kirjailija (Sadan vuoden yksinäisyys)
- 1937 - Valentina Tereshkova, ensimmäinen naiskosmonautti
- 1944 - Kiri Te Kanawa, oopperalaulaja
- 1944 - Mary Wilson, laulaja ("Supremes"-yhtye)
- 1946 - David Gilmour, muusikko ("Pink Floyd")
- 1972 - Shaquille O'Neal, koripalloilija

Kuolleita

- 1836 - Davy Crockett, Villin lännen sankari (s. 1786)
- 1888 - Louisa May Alcott, kirjailija (s. 1832)
- 1899 - Victoria Kaiulani, Havaijin kuningaskunnan prinsessa (s. 1875)
- 1900 - Gottlieb Daimler, saksalainen keksijä ja automobiilien edelläkävijä (s. 1834)
- 1932 - John Philip Sousa, orkesterinjohtaja, kapellimestari ja säveltäjä (marssimusiikkia) (s. 1854)
- 1967 - Zoltán Kodály, unkarilainen säveltäjä (s. 1882)
- 1982 - Ayn Rand, kirjailija (s. 1905)
- 1986 - Georgia O'Keeffe, taiteilija (s. 1887)

Juhlapäiviä

- Ghana: Itsenäisyyspäivä. ---- Katso myös: kalenteri ~ 5. maaliskuuta, 7. maaliskuuta Luokka:Maaliskuu -03-06 ko:3월 6일 ja:3月6日 simple:March 6 th:6 มีนาคม

Kenraalimajuri

Kenraali on korkea sotilasarvo, jota käytetään eri maiden armeijoissa maa- ja ilmavoimissa. Merivoimissa kenraalia vastaava sotilasarvo on amiraali.

Suomessa

right right Suomessa maavoimissa ja ilmavoimissa on neljä kenraalin arvoa:
- kenraali (vastaa merivoimissa amiraalia)
- kenraaliluutnantti (vastaa merivoimissa vara-amiraalia)
- kenraalimajuri (vastaa merivoimissa kontra-amiraalia)
- prikaatikenraali (vastaa merivoimissa lippueamiraalia) Täyden kenraalin sotilasarvoon voidaan liittää aselajia osoittava etuliite, joka aikaisemmin liittyi kiinteästi nimitykseen, mutta nykyisin sitä on jaettu vain kunnianosoituksena. Esimerkiksi jalkaväenkenraali, ratsuväenkenraali ja tykistönkenraali. Jalkaväenkenraaleita on ollut 17 (mm. Erik Heinrichs, Adolf Ehrnrooth, Armas-Eino Martola), ratsuväenkenraaleita kaksi (Gustaf Mannerheim, Ernst Linder) ja tykistökenraaleita yksi (Vilho Nenonen). Muita aselajikenraaleita ei Suomella ole ollut.

Puna-armeija

Talvisodassa puna-armeijan kenraaleja vastaavan ylimmän päällystön tehtävään liittyvät sotilasarvot olivat:
- 1. luokan armeijankomentaja (vastaa armeijakenraalia)
- 2. luokan armeijankomentaja (vastaa kenraalieverstiä)
- armeijakunnankomentaja (vastaa kenraaliluutnanttia)
- divisioonankomentaja (vastaa kenraalimajuria)
- prikaatinkomentaja (vastaa prikaatikenraalia, Suomessa tuolloin rykmenttiä komentava henkilökohtaiselta sotilasarvoltaan eversti) Vuoden 1940 toukokuussa puna-armeijan ylimmän päällystön tehtävään liittyvät sotilasarvot korvattiin kenraalien henkilökohtaisilla arvoasteilla:
- armeijakenraali
- kenraalieversti
- kenraaliluutnantti
- kenraalimajuri

Katso myös

- Amiraali
- Sotamarsalkka
- Suomen marsalkka
- Luettelo kenraaleista Luokka:Sotilasarvot ja:将軍

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995). Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti