:: wikimiki.org ::
| Suomen Kansanvaltuuskunta |
Suomen kansanvaltuuskuntaKansanvaltuuskunta oli Suomalaisen vasemmiston ja sosialidemokraattisen puolueen piiristä 29. tammikuuta 1918 Työmies-lehdessä muodostetuksi ilmoitettu hallitus, joka aloitti kapinan vuonna 1917 Suomen itsenäiseksi Venäjän väliaikaisesta hallituksesta julistanutta ns. Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia vastaan. Kansanvaltuuskunta toimi Suomen sisällissodassa punaisen puolen poliittisena johtona. Sodan puhjettua aiemmin maan alla toiminut punaisten vallankumoushallitus virallisti itsensä 28. tammikuuta 1918 antamallaan julistuksella [1]. Edellisenä päivänä punaiset olivat aloittaneet Helsingin valtaamisen, mutta jo viikkoa aiemmin punaiset ja valkoiset olivat ottaneet yhteen Viipurissa.
Valtuuskunnan kokoonpano
Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana (pääministerinä) toimi Kullervo Manner, ulkoasiainvaltuutettuna (ulkoministerinä) Yrjö Sirola, sisäasiainvaltuutettuna (sisäministerinä) Adolf Taimi, oikeusasiainvaltuutettuna (oikeusministerinä) Lauri Letonmäki ja Antti Kiviranta, valistusasiainvaltuutettuna (opetusministerinä) Otto Wilhelm Kuusinen, raha-asianvaltuutettuna (valtiovarainministerinä) Jalo Kohonen, työasianvaltuutettuna (työministerinä) Johan Erik Lumivuokko, maatalousasiain valtuutettuna (maatalousministerinä) Evert Eloranta, elintarvikeasiainvaltuutettuna (II maatalousministerinä) Oskari Tokoi, liikenneasiain valtuutettuna (liikenneministerinä) Konstantin Lindqvist, posti- ja tiedotusasiain valtuutettuna (II liikenneministerinä) Emil Elo ja prokuraattorina (oikeuskanslerina) Matti Turkia.
Suomen sosialidemokraattisen puolueen keskeinen henkilö, Väinö Tanner, ei liittynyt kansanvaltuuskuntaan, mikä mahdollisti hänelle keskeisen aseman Suomen politiikassa vuoden 1918 sodan jälkeenkin.
Vallankumoushallitusta punaiset kutsuivat Suomen Kansanvaltuuskunnaksi [2]. Sitä valvomaan oli tarkoitus perustaa Työväen Pääneuvosto, jonka kokoonpanosta Suomen Kansanvaltuuskunta esitti seuraavaa:
- SDP 10 paikkaa
- SAJ 10 paikkaa
- Punakaartit 10 paikkaa
- Helsingin Työväenjärjestöjen edustajat 5 paikkaa
Kansanvaltuuskunnan oli siis määrä hoitaa myös Työväen Pääneuvoston tehtävät, kunnes Työväen Pääneuvosto kokoontuu ensimmäisen kerran.
Perustuslakiehdotus
Kansanvaltuuskunta laati ehdotuksen Suomen perustuslaiksi [3]. Se sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen.
Vallankumoushallituksen perustuslakiehdotusta tarkemmin tutkimalla ja vertaamalla sitä nykyiseen perustuslakiimme löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi yleinen, myös naisia koskeva äänioikeus oli mukana (oli tosin ollut Suomessa jo vuodesta 1906) ja useat nykyiset valiokunnat mainitaan nimeltä, samoin rajoittamaton monipuoluejärjestelmä. Jotakin merkittäviä poikkeuksia eduskunnan ja oikeuslaitoksen tappioksi ja samaan aikaan hallituksen hyväksi kuitenkin on. Alla niistä muutama listattuna:
- Kansaneduskunnan valiokuntien ja komiteoiden (nyk. ministerien asettamien työryhmien) jäsenet oltaisiin valittu suhteellisella vaalitavalla kansanedustajien keskuudesta, eli suuret Kansaneduskunta-puolueet olisivat saaneet nykyiseen käytäntööön verrattuna enemmän valiokuntapaikkoja. Nykyisessä valtiosäännössä valiokuntien paikat jaetaan samassa suhteessa puolueiden kansanedustajapaikkojen kanssa.
- Lainvalmisteluun osallistuvat lautakunnat ja eduskunnan nimeämien tutkintalautakuntien (nyk. esim. onnettomuustutkintalautakunnat tai valtakunnanoikeus) paikkajaossa olisi sovellettu Kansaneduskunnan valiokuntien paikkajakoa
- KHO ja KKO eivät olisi voineet tehdä päätöstä ilman prokuraattorin (nyk. oikeuskanslerin) tai lainvalvojakunnan (nyk. Perustuslakivaliokunta) jäsenen läsnäoloa
- Kansaneduskunta olisi kokoontunut määräajoin vain kerran vuodessa, muutoin vain kansanedustajien määräenemmiston päätöksellä. Sinä aikana, kun Kansaneduskunta ei kokoonnu valtopäiville, sen valtaa olisi käyttänyt Kansanvaltuuskunta (nyk. hallitus)
- Kansanvaltuuskunta olisi näin kyennyt hyväksymään lakeja ilman Kansaneduskunnan päätöstä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: päätöksenteossa läsnä ollut valvojavaliokunnan jäsen olisi pystynyt vaatimaan, valtiosääntöön(/perustuslakiin) perustuvaan syyhyn vedoten, jättämään lain lepäämään, kunnes varsinaiset valtiopäivät (Kansaneduskunta) kokoontuu
- Hallinnon valvojakuntaan ja lainvalvojakuntaan jaettu valvojavaliokunta pystyi jättämään lait lepäämään, eli käytännössä Kansanvaltuuskunnan päätettäväksi
Joitain valtaa nykyiseen perustuslakiin nähden enemmän hajauttavia kohtia ovat mm. seuraavat kohdat:
- KKO ja KHO nimitykset olisi hyväksynyt Kansaneduskunta Kansanvaltuuskunnan esityksestä. Nykyisin presidentti nimittää henkilöt näihin virkoihin hallituksen esityksestä
- Ylin toimeenpanovalta olisi ollut Kansanvaltuuskunnalla Kansaneduskunnan valvonnassa. Osa tästä toimeenpanovalasta on nykylain mukaan presidentillä.
Perustuslakiehdotuksen hylkääminen
Sisällissodan päätyttyä Kansanvaltuuskunnan ehdotus hylättiin ja Suomessa alkoi käyttää valtaa niin sanottu tynkäeduskunta, josta kaikki työväenpuolueiden edustajat, lukuun ottamatta Matti Paasivuorta, oli suljettu pois. Tämä noin puoleen varsinaisesta koostaan typistetty eduskunta sääti Suomelle perustuslain, jolla Suomesta tehtiin kuningaskunta. Kuningashankkeen epäonnistuttua ja länsivaltojen painostuksen seurauksena pidettiin maassa uuet eduskuntavaalit ja valittu eduskunta laati maalle uuden perustuslain, joka oli pääosin samanlainen, mutta hallitsijan valtaoikeudet annettiin välillisillä vaaleilla valitulle presidentille. Vaikka ennen sisällissotaa Suomesta oli tullut maailman ensimmäinen maa, jossa vallitsi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kunnallisvaaleja lukuun ottamatta, pysähtyi parlamentaristinen kehitys sodan jälkeen vuosikymmeniksi johtuen 1920-luvun epävakaisuudesta sekä 1944 jälkeen ulkopolitiikan ja bilateraalikaupan ylläpitämiseksi tarvitusta presidenttijohtoisuudesta.
Tynkäeduskunnan lainsäätötoimet johtivat siihen että vuoden 2000 uuteen perustuslakiin asti presidentti pystyi yksin hajoittamaan eduskunnan ja estämään tai lykkäämään lakien voimaantuloa. Tasavallan presidentin oikeus järjestyttää uudet vaalit hallituspuolueiden hyväksyntää kysymättä korostaa tasavallan presidentin oikeuksia korkeimman toimeenpanovallan haltijana.
Kansanvaltuuskunnan ehdotus perustuslaiksi ei koskaan edennyt ehdotusta edemmäksi, koska kansanvaltuuskunta hävisi sisällissodan, minkä jälkeen sen jäsenillä oli Suomessa maanpetturin asema. Osa kansanvaltuuskunnan jäsenistä pakeni Neuvosto-Venäjälle selvitäkseen uhkaavilta kuolemantuomioilta kapinasta. Perustualain voimaan saattamiseksi Kansanvaltuuskunta ehdotti järjestettäväksi kansanäänestystä. Saksan, Neuvosto-Venäjän ja länsivaltojen, lähinnä Britannian, mutta myös Ranskan vaikutus interventiojoukkoina Suomen tilanteeseen olisi voinut vaikuttaa perustuslakiesityksen hyväksymiseen siinäkin tapauksessa, ettei kansanvaltuuskunta olisi hävinnyt 1918 sisällissotaa.
Linkit
- [1] http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv10.html
- [2] http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv10.html
- [3] http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html
- [4] [http://www.eduskunta.fi/historia/fin/VaaliIndex.htm
Luokka:Suomen historia
Luokka:Suomen sisällissota
29. tammikuuta29. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 29. päivä. Vuodesta on jäljellä 336 päivää (karkausvuonna 337).
----
Nimipäivät
:- suomalainen kalenteri: Valtteri
:- suomenruotsalainen kalenteri: Valter, Volter
:- ortodoksinen kalenteri: Ignati, Iknata, Iikka
:- saamenkielinen kalenteri: Válter
:- vanhemmissa kalentereissa: Carolus, Kokko, Samuel, Tammi, Valerian, Valerius, Valto, Walerius, Wallerius
Tapahtumia
- 1595 - Romeo ja Julia, William Shakespearen kuuluisa näytelmä, esitettiin luultavasti ensimmäisen kerran.
- 1845 - Edgar Allan Poen runo "Korppi" julkaistiin ensimmäisen kerran.
- 1861 - Kansasista tuli Yhdysvaltain 34. osavaltio.
- 1886 - Karl Benz patentoi ensimmäisen toimivan bensiinikäyttöisen auton.
- 1916 - Ensimmäinen maailmansota: Saksalaiset zeppeliinit pommittavat Pariisia ensimmäisen kerran.
- 1933 - Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimesi Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi.
- 1996 - Ranskan presidentti Jacques Chirac julisti lopullisen päätöksen ranskalaisille ydinkokeille.
- 2001 - Tuhannet mieltään osoittaneet opiskelijat Indonesiassa ryntäsivät parlamenttirakennukseen ja vaativat presidentti Abdurrahman Wahidin eroa korruptioskandaalien takia.
- 2002 - Yhdysvaltain presidentti George W. Bush käytti ensimmäisen kerran termiä ”Pahan akseli” valtioista, jotka tukevat terrorismia.
- 2005 - Susanna Pöykiö voitti Suomen ensimmäisen naisten yksinluistelun hopean taitoluistelun EM-kisoissa.
Syntyneitä
- 1688 - Emanuel Swedenborg, teosofi († 1772)
- 1749 - Tanskan kuningas Kristian VII († 1808)
- 1843 - William McKinley, Yhdysvaltain 25. presidentti († 1901)
- 1860 - Anton Tšehov, kirjailija († 1904)
- 1866 - Romain Rolland, kirjailija, vuoden 1915 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja († 1944)
- 1900 - Ella Eronen, näyttelijätär ja lausuntataiteilija († 1987)
- 1945 - Tom Selleck, näyttelijä
- 1947 - Linda B. Buck, tiedenainen, vuoden 2004 Nobelin lääketieteen palkinnon saaja
- 1954 - Oprah Winfrey, näyttelijä, talk-show -emäntä
- 1965 - Dominik Hasek, jääkiekkomaalivahti
Kuolleita
- 1119 - Paavi Gelasius II
- 1820 - Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas Yrjö III (s. 1738)
- 1906 - Tanskan kuningas Kristian IX (s. 1818)
- 1964 - Alan Ladd, näyttelijä
----
Katso myös: kalenteri ~ 28. tammikuuta, 30. tammikuuta
Luokka:Tammikuu
-01-29
ms:29 Januari
ko:1월 29일
ja:1月29日
simple:January 29
th:29 มกราคม
Uutispäivä DemariUutispäivä Demari on Suomen sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja. Sen edeltäjä on ollut 2. maaliskuuta1895 ilmestymisensä yksipäiväisenä aloittanut Työmies. Lehti kuitenkin ilmestyi kuusipäiväisenä jo 1899, kun Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin.
Työmies
Lehden perusti Helsingin työväenyhdistyksen radikaali oppositio. Työmiehen viimeinen numero ilmestyi 12. huhtikuuta 1918, kun Hangosta maahannousseet saksalaiset olivat ehtineet jo Helsinkiin. Työmiehen viimeisen numeron toimitti kirjailijanakin tunnetuksi tullut Algot Untola (Maiju Lassila, Irmari Rantamala, alun perin Tietäväinen). Untola ammuttiin veteen matkalla Santahaminaan vankileirille.
Suomen Sosialidemokraatti
Suomen Sosialidemokraatti julkaisi näytenumeronsa 6. toukokuuta 1918 ja toisen 12. syyskuuta 1918 Matti Paasivuoren toimittamana. Näytenumerot ilmestyivät nimellä Suomen Sosiaalidemokraatti osoituksena Työmiestä maltillisempana lehtenä sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Päätoimittajaksi kelpuutettiin kapinaa jyrkästi arvostellut Matti Ryömä. Lehti alkoi ilmestyä kuudesti viikossa niin kuin 1899:kin. Ryömä määritteli tiukkaa rajaa kommunisteihin. Hänet korvasi 1922 Johan Fredrik Aalto, joka keskustaopposition edustaja oli pitänyt Ryömän kommunismikritiikkiä liiallisena. Aaltoa seurasi Anton Huotari, joka marraskuussa 1931 löytyi hirttäytyneenä työhuoneestaan. Hänen sijaisekseen valittiin 1931 Atte Pohjanmaa ja 1932 Eino Kilpi, joka oli alun perin edistysmielinen porvari, joka siirtyi 1948 SKDL:ään rauhanoppositiososalidemokraattien kautta. Kilven aikana erotettiin pakinoitsija Sasu Punanen (Yrjö Räisänen).
Kilpeä seurasi päätoimittajana asevelisosialidemokraatit Unto Varjonen ja Penna Tervo. Penna Tervo joutui oikeuteen epäiltynä sisäasiainministeri Yrjö Leinon kunnian loukkaamisesta. Tervo ajautui erimielisyyksiin SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskisen kanssa SAK:n ja TUL:n suhteita koskien. Tervoa seurasi Anton Huotarin kuoleman jälkeen vt. päätoimittajana ollut Atte Pohjanmaa, joka on toistaiseksi ainoa Suomen sosialidemokraatin päätoimittajista, joka on jäänyt tehtävästään eläkkeelle. Seuraajan Pauli Burmanin aikana Suomen sosialidemokraatti muuttui seitsenpäiväisestä taloudellisten vaikeuksien vuoksi viisipäiväiseksi. Neljänä päivänä lehti ilmestyi broadsheetina ja lauantaina tabloidina. Seuraajan Aimo Kairamon aikana lehdestä tuli poliittisempi. Tämän seuraajan Seppo-Heikki Salosen aikana lehti ilmestyi viisipäiväisenä siten, että Perjantai Extran toimitti eri toimituskunta.
Uutispäivä Demari
Uutispäivä Demari lehti on ollut nimeltään 1. helmikuuta 2001 alkaen. Lehti on levikiltään Suomen suurin puoluelehti.
Päätoimittajat
Työmies
- A. H. Karvonen 1895-1896
- Matti Kurikka 1897-1899
- A. B. Mäkelä 1900-1901
- Edvard Valpas 1901-1918
Suomen Sosialidemokraatti (ensimmäiset numerot Suomen Sosiaalidemokraatti)
- Hannes Ryömä 1918-1922
- Johan Fredrik Aalto 1922-1923
- Anton Huotari 1923-1931
- Atte Pohjanmaa 1931
- Eino Kilpi 1932-1947
- Unto Varjonen 1947-1948
- Penna Tervo 1948-1951
- Atte Pohjanmaa 1952-1968
- Pauli Burman 1968-1974
- Aimo Kairamo 1974-1984
- Seppo-Heikki Salonen 1984-1988
Poliittinen Uutislehti Demari
- Jukka Halonen 1988-1997
Uutispäivä Demari (2001- )
- Kari Arola 1997-
Linkkejä
- [http://www.demari.fi/index.jsp Uutispäivä Demarin verkkolehti]
- [http://www.sanomalehdet.fi/fi/tietoa/levikit1.shtml levikki]
- Luokka:Suomalaiset puoluelehdet
- luokka:Suomen sosialidemokraattinen puolue
Svinhufvudin I hallitus
Svinhufvudin senaatti tai Svinhufvudin I hallitus oli Suomen tasavallan 1. hallitus, jota tuolloin vielä kutsuttiin nimellä senaatti. Se toimi 27. marraskuuta 1917 - 27. toukokuuta 1918. Tätä senaattia kutsutaan usein Svinhufvudin itsenäisyyssenaatiksi, sillä se antoi eduskunnalle esityksen Suomen julistamisesta itsenäiseksi 4. joulukuuta 1917.
Suomen sisällissodan takia osa senaatista toimi 29. tammikuuta-3. toukokuuta 1918 Vaasasta käsin, mistä ajasta käytetään nimistystä Vaasan senaatti.
Katso myös:
- Suomen kansanvaltuuskunta
----
V:llä merkityt senaattorit olivat mukana Vaasan senaatissa
----
Luokka:Suomen hallitukset
28. tammikuuta28. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 28. päivä. Vuodesta on jäljellä 337 päivää (karkausvuonna 338).
----
Nimipäivät
:- suomalainen kalenteri: Kalle, Kaarlo, Kaarle, Mies
:- suomenruotsalainen kalenteri: Karl, Carola
:- ortodoksinen kalenteri: Raimo, Reima, Jehri
:- saamenkielinen kalenteri: Gállá, Kállá, Kárral
:- vanhemmissa kalentereissa: Carl, Carolus, Valerius
Tapahtumia
- 1521 - Wormsin valtiopäivät alkoivat (ne päättyivät 25. toukokuuta).
- 1547 - Edvard VI Englannin kuninkaaksi.
- 1788 - Australian ensimmäinen rangaistussiirtola perustettiin Botany Bayhin.
- 1871 - Ranskan antautuminen päätti Ranskan-Preussin sodan.
- 1887 - Yhdysvaltain Fort Keoghissa, Montanassa raportoidaan maailman suurimmista lumihiutaleista (leveys 38 cm, korkeus 20 cm).
- 1918 - Punakaarti valtasi Helsingin ja Suomen sisällissota alkoi.
- 1918 - Kullervo Manner (skp) nimitettiin Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi.
- 1932 - Toinen maailmansota: Japani miehitti Shanghain.
- 1935 - Islanti laillisti maailman ensimmäisenä valtiona abortin.
- 1958 - Charles Starkweather ja Caril Ann Fugate aloittivat murhasarjansa surmaamalla vanhempansa ja pikkusiskonsa.
- 1986 - Avaruussukkula Challenger räjähti lähdössä. Kaikki seitsemän miehistön jäsentä saivat surmansa.
- 1998 - Ford Motor Company ilmoitti ostaneensa Volvon 6,45 miljardilla dollarilla.
- 2002 - Ilmailu: ecuadorilainen Boeing 727-100 syöksyi maahan Andien vuoristossa Kolumbian eteläosassa. 92 ihmistä sai surmansa.
Syntyneitä
- 1865 - K.J. Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti
- 1900 - Heinrich Kesten, saksalainen kirjailija († 1996)
- 1948 - Mihail Baryshnikov, venäläinen tanssija
- 1968 - Sarah McLachlan, laulaja-lauluntekijä
Kuolleita
- 814 - Kaarle Suuri, frankkien kuningas ja keisari
- 1946 - Helene Schjerfbeck, suomalainen taidemaalari
- 1951 - Carl Gustaf Mannerheim, sotilas ja Suomen kuudes presidentti
- 2002 - Astrid Lindgren, ruotsalainen lastenkirjailija
- 2004 - Eeva Joenpelto, suomalainen kirjailija
----
Katso myös: kalenteri ~ 27. tammikuuta, 29. tammikuuta
Luokka:Tammikuu
-01-28
ms:28 Januari
ko:1월 28일
ja:1月28日
simple:January 28
th:28 มกราคม
Yrjö Sirola
Yrjö Elias Sirola (alk. Sirén; s. 8. marraskuuta 1876 – k. 18. maaliskuuta 1936) oli suomalainen kirjailija ja poliitikko, alun perin kansakoulunopettaja. Hän toimi Kansan Lehden toimittajana vuosina 1904–1906 ja Työmiehen toimittajana vuodesta 1906 lähtien. Sirola kirjoitti myös useita kirjoja, erityisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia teoksia. Lisäksi hän suomensi mm. August Strindbergiä ja Karl Kautskya.
Karl Kautskyissa 1913]]
Sirola valittiin Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajaksi vuosina 1907–1909 ja 1917. Hän oli puolueen radikaalin siiven edustaja. Sirola toimi kansanvaltuuskunnan ulkoasiainvaltuutettuna Suomen sisällisodan aikana vuonna 1918. Hän pakeni Neuvosto-Venäjälle punaisten puolustuksen romahdettua. Sirola oli mukana perustamassa Suomen kommunistista puoluetta Moskovassa. Hän toimi Kominternin keskuskomitean jäsenenä ja kansanvalistuskomissaarina Karjalan neuvostotasavallassa. Sirola
kuoli Moskovassa aivohalvaukseen 1936.
Vanajalinnassa toimi sotien jälkeen aina 1980-luvun loppuun Suomen kommunistisen puolueen opisto, joka oli nimetty Yrjö Sirolan mukaan Sirola-opistoksi.
Sirola, Yrjö
Sirola, Yrjö
Sirola, Yrjö
Sirola, Yrjö]]
Oskari Tokoi
Antti Oskari Tokoi (ent. Hirvi) (s. 15. toukokuuta 1873 Kannus - k. 4. huhtikuuta 1963 Fitchburg, Massachusetts, Yhdysvallat), oli suomalainen politiikko ja lehtimies.
Tokoi lähti 1891 Yhdysvaltoihin työskennellen siellä mm. kaivosmiehenä ja tutustuen sikäläiseen ammattiyhdistystoimintaan. Hän palasi 1900 Suomeen Kannukseen maanviljelijäksi ja kauppiaaksi. 1905 Oskari Tokoi valittiin Kannuksen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi ja hänet valittiin eduskuntaan SDP:n ehdokkaana vuonna 1907. 1912 Oskari Tokoista tuli Suomen ammattijärjestön puheenjohtaja. 1913 hän pääsi eduskunnan puhemieheksi ja vuonna 1917 hänet nimitettiin Suomen senaatin johtoon.
Tokoi kuului vallankumoushallitus kansanvaltuuskuntaan elintarvikekomissaarina Suomen sisällissodassa punaisten puolella ja joutui vuonna 1918 pakenemaan maasta. Kansalaissodan jälkeen hän toimi brittien varustaman Muurmannin legioonan brittiläisen everstiluutnantin arvoon verrattavana suomalaisena apulaisjohtajana, mikä osallistui suojeluskuntien vastaiseen sotaan Itä-Karjalassa tarkoituksena turvata länsivaltojen edut suomalaisia ja mahdollisesti myös saksalaisia vastaan.
Tokoi siirtyi Englannin ja Kanadan kautta Yhdysvaltoihin 1921. Yhdysvalloissa hänestä tuli 1905 perustetun Raivaaja -lehden päätoimittaja.
Toisen maailmansodan aikana hän toimi Suomen avuksi ja vuonna 1944 eduskunta vapautti Tokoin ns. Lex Tokoilla vuoden 1918 maanpetossyytteistä. Tokoi vieraili Suomessa vuonna 1957 [http://194.252.88.3/radioarkistoweb.nsf/sivut/poliitikko?opendocument&pageid=Content1507498692C Eduskunnan 50-vuotispäivän] kunniaksi. Tokoi eli loppuelämänsä Yhdysvalloissa
1992 perustettiin Kannuksen työväenyhdistyksen talon alakertaan Oskari Tokoi -museo.
Kirjallisuutta
- Keskipohjalaisia elämäkertoja, (toimittanut Pentti Pulakka, Keski-Pohjanmaa säätiö, Kokkola, 1995)
Aiheesta muualla
- Presidentti Ahtisaaren [http://www.valtioneuvosto.fi/tpk/puheet-1996/P970518.saksu.html puhe] SAK:n 90-vuotisjuhlissa
- [http://www.demari.fi/Article.jsp?article=2902&category=3&main=3 Artikkeli] Oskari Tokoista Uutispäivä Demarissa
- Oskari Tokoin [http://www.demari.fi/Article.jsp?article=2900&category=3&main=3 muistokirjoitus] Uutispäivä Demarissa
Tokoi, Oskari
Tokoi, Oskari
Väinö TannerVäinö Tanner (12. maaliskuuta, 1881 – 19. huhtikuuta, 1966) oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapsena 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911 tuomariksi. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.
Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Tokoin senaattissa valtivarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä.
Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918 - 1926. Vuoden 1918 sodan jälkimainingeissa lähes koko työväenliikkeen johto joutui valkoisten voiton seurauksena maanpakoon tai vankilaan. Vanhojen johtajien äkillinen katoaminen avasi tien sodasta syrjässä pysytelleelle Tannerille.
Väinö Hupli ja hänen joukkonsa ”huplilaiset” saivat yllättäen syrjäytettyä Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin näyttävän paluun suoraan SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen.
Huplilaisten ja tannerilaisten puolueriita jatkui aina vuoden 1930 puoluekokoukseen, jolloin tannerinmieliset palasivat SDP:n johtoon.
Tannerin valta nousi huippuunsa 1930-luvun lopulla punamultahallituksen aikana. Paavo Haavikko on jopa puhunut sotienvälisestä Suomesta ”Tannerin tasavaltana".
Väinö Tanner oli pääministerinä vuosina (1926-1927), valtiovarainministerinä (1937-1939), ulkoministerinä (1939-1940), ja talvisodan jälkeen kauppaministerinä (1940-1942), erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Vuosina (1927- 1945) hän toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.
Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viiiden ja puolen vuoden vankilatuomioon helmikuussa 1946. Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Hänen on arvioitu kestäneen rangaistuksen sotasyyllisisistä parhaiten, ja tässä on saattanut auttaa Tannerin sisällissodan jälkeen vankina olosta hankkima kokemus sekä työväenjohtajan tuulisella paikalla saatu karaistuminen. Hän muun muassa aloitti muistelmiensa kirjoittamisen ja käänsi englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja.
Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 50-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuosina 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaanusta ja TPSL:n syntyä.
Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963.
Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällisodan jälkeen. Tannerin voidaan katsoa osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä.
Tanner on, osittain hänet esikuvakseen maininneen Paavo Lipposen myötävaikutuksella, kokenut eräänlaisen renessanssin ja maineenpalautuksen 1990-luvulla.
Kirjallisuus
Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä (Edita 2005)
Lehdet
Tapio Tuuri: Tanner oli vankilassakin kova luu (Demari 9.11.2005)
Tanner, Väinö
Tanner, Väinö
SDP
:SDP-lyhenteen muut merkitykset ovat sivulla SDP (täsmennyssivu)
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Suomessa vallitsevassa vasemmisto-oikeisto jaottelussa se nähdään vasemmistolaiseksi, sosialismia edustavaksi puolueeksi. Se nähdään maltillisemmaksi kuin Vasemmistoliitto ja Suomen kommunistiset puolueet. SDP on kiinteässä yhteistyössä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön kanssa.
Huomaa, että vaikka sanalla "sosiaali" on suomen kielessä kaksi "a"-kirjainta, tämän puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä "a"-kirjaimella historiallisista syistä, vaikka sosialidemokratiaan viitataan ajoittain tiedotusvälineissä sosiaalidemokratiana. Puolueen virallinen nimi (kuten rekisteröity Suomen puoluerekisteriin) on Suomen Sosialidemokraattinen Puolue / Finlands Socialdemokratiska Parti r.p.
Historiaa
Puolue perustettiin 1899, jolloin sen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi nimi muutettiin Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen marxilainen ohjelma.
Venäjän vuoden 1905 vallankumous seurannaisilmiöineen (mm. Suurlakko) toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla. SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti (puolet ministereistä tosin oli porvareita), puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta laati valtalain, maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajoitti eduskunnan ja kesän 1917 SDP:n enemmistö muuttui lievän vaalitappion jälkeen vähemmistöksi. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti siitä lähtien SDP:n yritykset parlamentaariseen vaikuttamiseen huomiotta ja yhteiskunnallinen jännitys kiristyi syksyn aikana johtaen tammikuussa 1918 avoimeen luokkasotaan (kuten asia punaisella puolella tuolloin ymmärrettiin).
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi. Sisällissodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli myös taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa (1919) kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.
Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolshevikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasta myöhemmin 1920-luvulla kommunistien peitepuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue Suomessa sai vaaleissa osan SDP:n eduskuntapaikoista. 1930-luvulla valtiovallan estäessä tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi.
Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. Sodan jälkeen 1944 osa SDP:n vasemman siiven toimijoista (muun muassa niin sanotut "kuutoset") erkani ja liittyi SKDL:n riveihin.
SDP:n ja kansandemokraattien suuri vedenjakaja toisen maailmansodan aikana ja jälkeen useita vuosikymmeniä oli itsenäisyystahto, sen sijaan maansisäinen sosialisointitahto yhdisti. SDP liittoutui kuitenkin ennemmin konservatiivisen oikeiston (Kansallinen Kokoomus) kanssa, esimerkiksi Urho Kekkosta vastaan, kuin sosialististen aateveljiensä Kommunistien kanssa.
SDP:n sisäiset ristiriidat kuitenkin jatkuivat. 1950-luvun lopulla niin sanotut skogilaiset (sittemmin jyrkentymisen jälkeen niin sanotut simoslaiset) irtaantuivat SDP:stä ja perustivat TPSL:n. Pääosa TPSL:stä yhdistyi takaisin SDP:hen 1970-luvun alussa.
1960-luvun alun alamaissa eletyn kauden jälkeen SDP saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, josta alkaen se on ollut Suomen kahden suurimman puolueen joukossa (yleensä suurin) sekä hallituspolitiikan kulmakiviä. Sitä on ryhdytty kutsumaan valtionhoitajapuolueeksi.
SDP nykyään
SDP:n kannattajia asuu tilastollisesti paljon suurimmissa kaupungeista.
Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokas on Tarja Halonen.
Kritiikkiä SDP:tä kohtaan
2000-vuosikymmenelle tultaessa SDP:stä on demografisista syistä muodostunut lähinnä nk. suurten ikäluokkien puolue, jonka takia joidenkin arvioiden mukaan sosialismi on joutunut syrjään puolueen käytännön politiikasta keskituloisten edunvalvonnan tieltä. SDP:n kannattajakunnasta valtaosa on keski-ikäisiä tai iäkkäitä, jotka ovat usein keränneet kohtuullisen henkilökohtaisen varallisuuden (asuntoineen ja kesämökkeineen). Näiden kriitikoiden mukaan olisi SDP:ltä poliittinen itsemurha ajaa yksityisen omistusoikeuden heikentämistä tai verotuksen merkittävää kiristämistä, missä SDP:läisillä ei ole yhtenäistä kantaa. Puheenjohtaja Paavo Lipposen johtaman SDP:n politiikkaa jotkut äärivasemmistolaiset ovatkin kutsuneet jopa Kokoomusta oikeistolaisemmaksi.
Vuoden 1972 Zavidovo-vuodon yhteydessä usea SDP:n ministeri tai virkamies todettiin syylliseksi tekoon. Vuonna 1973 joukko vasemman siiven demareita allekirjoitti muun vasemmiston kanssa vetoomuksen EEC-kauppasopimusta vastaan. Molemmissa tapauksissa siihen osallistuneiden tavoite oli EEC-kauppasopimusneuvottelujen keskeytyminen.
SDP:n saamat paikat eduskuntavaaleissa (1945-2003)
Merkittäviä sosialidemokraattisia poliitikkoja
Presidenttejä
- Martti Ahtisaari
- Tarja Halonen
- Mauno Koivisto
Pääministereitä
- Karl-August Fagerholm
- Paavo Lipponen
- Rafael Paasio
- Kalevi Sorsa
- Väinö Tanner
- Mauno Koivisto
Ministereitä
- Antti Kalliomäki
- Erkki Liikanen
- Erkki Tuomioja
Kansanedustajia
- Eero Heinäluoma
Puolueen puheenjohtajat
- N. R. af Ursin (1899-1900)
- J. A. Salminen (1900)
- K. F. Hellsten (1900-1903)
- Taavi Tainio (1903-1905)
- Emil Perttilä (1905-1906)
- Edvard Valpas (1906-1909)
- Matti Paasivuori (1909-1917 ja 1926-1930)
- Kullervo Manner (1917-1918)
- Väinö Tanner (1918-1926 ja 1957-1963)
- Kaarlo Harvala (1930-1944)
- Onni Hiltunen (1944-1946)
- Emil Skog (1946-1957)
- Rafael Paasio (1963-1975)
- Kalevi Sorsa (1975-1987)
- Pertti Paasio (1987-1991)
- Ulf Sundqvist (1991-1993)
- Paavo Lipponen (1993-2005)
- Eero Heinäluoma (2005–)
Linkkejä
- [http://www.sdp.fi/ Puolueen kotisivut]
- [http://www.tyark.fi/julisteet.htm SDP:n vaalijulisteita vuosien varrelta]
- [http://www.sdp.fi/easydata/customers/sdp/files/pdf/pjt03.pdf Puolueen puheenjohtajat ja puoluesihteerit]
Luokka:Suomalaiset puolueet
SAKSuomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK on Suomen suurin ammatillinen keskusjärjestö. SAK edustaa yli miljoonaa suomalaista perheineen. SAK:n jäseniin kuuluvat 23 teollisuuden, julkisen sektorin, kuljetusalojen ja yksityisten palvelualojen ammattiliittoa. Sen edeltäjiä ovat Suomen Ammattijärjestö (I) ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto.
[http://www.sak.fi SAK]
Jäsenliitot
Kuljetusala
- Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, 50 836 jäsentä
- Ilmailualan Unioni, 3 619 jäsentä
- Postiliitto, 26 379 jäsentä
- Postin Toimihenkilöliitto PVL, 3 631 jäsentä
- Rautatieläisten liitto, 15 274 jäsentä
- Rautatievirkamiesliitto, 1 795 jäsentä
- Suomen Lentoemäntä- ja Stuerttiyhdistys - SLSY 1 797 jäsentä
- Suomen Merimies-Unioni SM-U, 11 079 jäsentä (+ VTY:n kautta 80, yht. 11 159 jäsentä)
- Veturimiesten Liitto, 1 951 jäsentä
Teollisuus
- Kemianliitto-Kemifacket, 34 480 jäsentä
(Ei sisällä Tevaa, josta tuli osa Kemianliittoa 27.5.2004)
- Metallityöväen Liitto, 169 775 jäsentä
(+ VTY:n kautta 600, yht. 170 375 jäsentä)
- Paperiliitto, 48 167 jäsentä
- Puu- ja erityisalojen liitto, 47 407 jäsentä
- Rakennusliitto, 80 212 jäsentä
- Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL, 39 447 jäsentä
- Sähköalojen ammattiliitto, 31 203 jäsentä
- Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva 14 690 jäsentä
(yhdistynyt 28.5.2004 Kemianliiton kanssa Kemianliitoksi)
- Viestintäalan ammattiliitto, 26 936 jäsentä
Julkinen sektori
- Kunta-alan ammattiliitto KTV 200 116 (+ VTY:n kautta 2 000, yht. 202 116)
- Valtion yhteisjärjestö VTY, 33 744 jäsentä
VTY:n jäsenmäärän jakautuminen]] VTY:n jäsenliittojen kesken:
- Kunta-alan ammattiliitto KTV, 2 000 jäsentä
- Metallityöväen Liitto, 600 jäsentä
- Suomen Merimies-Unioni SM-U, 80 jäsentä
- Suomen Muusikkojen Liitto, 333 jäsentä
- Merivartioliitto, 587 jäsentä
- Tulliliitto, 1 517 jäsentä
- Valtion ja erityispalvelujen ammattiliitto VAL, 26 797 jäsentä
- Vankilavirkailijan Liitto, 1 830 jäsentä
Yksityinen palveluala
- Kaupanalan Esimiesliitto, 6000 jäsentä
(SAK:n jäsen Palvelualan Unionin PAU:n kautta)
- Palvelualojen ammattiliitto PAM, 197 259 jäsentä
- Suomen Muusikkojen Liitto, 2 979 jäsentä (+ VTY:n kautta 333, yht. 3 312 jäsentä)
Lehtimiesliitot
- Suomen Sosialidemokraattinen Sanomalehtimiesliitto SSSL, 302 jäsentä
- Yleinen Lehtimiesliitto YLL, 181 jäsentä
Kaikki yhteensä
Yhteensä 1 049 259 jäsentä (jäsenmäärät 1.1.2004)
Luokka:Ammattiliitot
PunakaartiPunakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi.
Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.
Punakaartien synty
Suomen ensimmäiset työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Radikalisoitumisen vuoksi elokuussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1800-luvun lopulla eronnut kapteeni Johan Kock.
Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n, luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta. Alkuun työväen järjestyskaartit olivat aseettomia ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa.
Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä.
Punakaartin organisaatio
Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti.
Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esim. eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia.
Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua.
Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP,) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Muodostui Pietarin punaupseerikoulu, jolla oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RuK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia. Eino Rahjasta (1885-1936) tuli kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat mm. Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Ampujina oli muutama punaupseerikoulun oppilas, ainakin Aku Paasi. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.
Katso myös
- Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset
- Luettelo punakaartilaisista
Aiheesta muualla
- [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi Suomen sotasurmat 1914-1922]
Luokka:Suomen sisällissota
Yhdysvallat
Amerikan yhdysvallat (United States of America, U.S.A.) on liittovaltio Pohjois-Amerikassa, joka sijaitsee pääasiassa Pohjois-Amerikassa. Se koostuu 50 osavaltiosta ja yhdestä liittovaltion hallinnollisesta piirikunnasta, ja sillä on useita maa-alueita. Suomenkielessä siihen viitataan nimillä Yhdysvallat, USA tai Amerikka.
Viime vuosisadalla, etenkin toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat on tullut taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti, tieteellisesti, teknologisesti ja kulttuurisesti maailman tärkeimmäksi vaikuttajaksi.
Historia
Yhdysvallat perustettiin 1776 brittiläisten siirtokuntien pohjalle. Yhdysvallat on siitä lähtien kirinyt vanhan emämaansa rinnalle ja 1900-luvun toisen puoliskon kääntyessä jo vähintäänkin saavuttanut mahtavimmat kansakunnat taloudellisesti, poliittisesti ja asevoimilla mitaten. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1991 Yhdysvallat on ainoa olemassaoleva supervalta. Myös yhdysvaltalainen kulttuuri on levinnyt eri muodoissaan maapallon kaikkiin osiin.
Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi 4. heinäkuuta 1776 ja tunnustettiin kansainvälisesti 3. syyskuuta 1783. Sitä ennen alkuperäiset 13 osavaltiota, jotka muodostivat Yhdysvallat olivat Ison-Britannian siirtomaita.
Yhdysvallat laajeni Mississippin länsipuolelle ostamalla Ranskalta vuonna 1803 Louisianan alueen. Aluekauppa oli huomattavasti nykyistä Louisianan osavaltiota suurempi, hankitut alueet käsittävät nykyisin 23 % Yhdysvaltain pinta-alasta.
Vuosina 1837—1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin Missisippin länsipuolelle. Vuonna 1845 Yhdysvaltoihin yhdistyi Meksikosta 1836 itsenäistynyt Texas. Meksikon kanssa käydyn sodan tuloksena Yhdysvaltoihin liitettiin 1848 suunnilleen nykyisten Kalifornian, Nevadan, Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden alue.
Yhdysvaltojen sisällissota käytiin 1861—1865. Siinä mustien orjuuden jatkumista halunneiden etelävaltioiden itsenäistymisyritys tukahdutettiin. Orjuus lakkautettiin kaikkialta Yhdysvalloista 1863. Pohjoisissa osavaltioissa se oli lakkautettu jo aiemmin.
Alaskan alue ostettiin Venäjältä 1867. Viimeiset merkittävät aseelliset yhteenotot intiaanikansojen kanssa käytiin ns. aavetanssi-liikkeen yhteydessä 1890. Puerto Rico ja Filippiinit siirtyivät Yhdysvaltain hallintaan vuonna 1898 Espanjaa vastaan käydyn sodan tuloksena.
Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917. Toiseen maailmansotaan Yhdysvallat liittyi joulukuussa 1941 Japanin hyökättyä Pearl Harborin laivastotukikohtaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli Neuvostoliiton vastapuolena ns. kylmässä sodassa, johon liittyivät myös Korean sota 1950—1953 ja Vietnamin sota 1964—1975.
Politiikka
Yhdysvallat koostuu 50:stä osavaltiosta, joilla on rajoitettu itsehallinto, liittovaltion lain ylittäessä osavaltioiden lait. Osavaltioiden lainsäädännön varaan jäävät omaisuuteen, teollisuuteen ja yritystoimintaan liittyvät säädökset, rikoslaki ja työsuojelu.
Yhdysvaltain presidentillä ja hänen hallinnollaan (toimeenpaneva hallituselin, executive) on paljon valtaa liittovaltion johtamisessa. Tällä hetkellä presidenttinä toimii republikaanisen puolueen edustaja George W. Bush. Presidentin lisäksi lakiasäätävänä elimenä toimii kaksikamarinen Yhdysvaltain kongressi. Oikeuslaitos on erityisen itsenäinen, ja käyttää myös perustuslakikontrollivaltaa. Presidentin valitsevat osavaltioista valitut 538 valitsijamiestä neljän vuoden kaudelle. Kongressin jäsenten kausi on kaksi vuotta edustajainhuoneessa ja kuusi vuotta senaatissa.
Yhdysvalloissa on nykyisellään kaksi pääpuoluetta, republikaanit ja demokraatit. Enemmistövaalitavan vuoksi muiden puolueiden pääseminen mukaan todelliseen politiikkaan on vaikeaa. Esimerkiksi sekä Vihreä puolue että Libertaari puolue ovat tosin keränneet äänestäjiä, mutta todellisuudessa, ilman ainuttakaan senaattoria ja kongressiedustajaa, ne ovat kaukana vaikuttamisen ytimestä, saati omasta presidentistä. Kaksipuoluejärjestelmän takia yhdysvaltalaiset puolueet ovat poliittiselta spektriltään laajempia kuin eurooppalaiset vastineensa – niitä on pidettävä lähinnä vaaliorganisaatioiksi rakennettuina sateenvarjokeräelminä, joilla ei ole yhteistä ohjelmaa ja yhteistä aatetta, yhdestä johtajasta puhumattakaan. Liittovaltion laajuisen vaalikampanjan järjestäminen on erittäin kallista, joten erilaisten rahoitusta antavien eturyhmien nähdään näin vaikuttavan päätöksentekoon.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka
Yhdysvaltain ulkopolitiikka on ainakin viimeiset sata vuotta keskittynyt demokratian levittämiseen maailmaan. Perinne alkoi Yhdysvaltain-Espanjan sodasta, kun Yhdysvallat julisti vapauttavansa kuubalaiset Espanjan sorrosta.
Vuonna 1914 presidentti Woodrow Wilson lupasi tehdä maailman turvalliseksi demokratialle. Hänen ohjelmansa mukaan perustettiin mm. Kansainliitto. Wilsonin aikana Yhdysvallat miehitti Meksikon ja nousi maihin Haitilla ja Dominikaanisessa tasavallassa. Presidentit Franklin D. Roosevelt ja Harry Truman tukivat demokratiaa Euroopassa Marshall-avun avulla ja NATO:n perustamisella. Tavoitteen saavuttamiseksi Yhdysvallat taisteli Koreassa ja Vietnamissa estääkseen kommunismin leviämisen.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, johon pääsyynä oli presidentti Reaganin panos, Yhdysvallat jäi maailman ainoaksi supervallaksi. Presidentti Clinton haki Yhdysvalloille uutta asemaa lähtemällä mukaan rauhanpakottamiseen onnettomasti päättyneeseen Somalian operaatioon, joka sai Yhdysvaltain vetäytymään enemmistä yrityksistä. Clinton toimi kuitenkin välittäjänä sopimukseen johtaneissa neuvotteluissa palestiinalaisten ja Israelin välillä ja osallistui Serbian ilmapommituksiin Kosovon sodassa.
Hänen seuraajansa George W. Bushin hallintokausi muuttui tyystin syyskuun 11. 2001 -iskujen seurauksena, jolloin Yhdysvallat sai sekä YK:n turvallisuusneuvoston että yleiskokouksen yksimielisen tuen turvallisuutensa takeeksi ja kansainvälisoikeudellisen valtuutuksen Afganistanin operaatiolle. Kansainvälinen kritiikki kuitenkin kasvoi kun Yhdysvallat jatkoi hyökkäämällä Irakiin ilman YK:n mandaattia.
Demokratian levittäminen ja terrorismin vastainen sota ovat nykyään keskeiset Yhdysvaltain ulkopolitiikan julkilausutut päämäärät. Sekä Afganistanissa että Irakissa järjestettiin monipuoluevaalit Yhdysvaltain miehityksen jälkeen.
Viimeaikaisia väittelynaiheita
Kansainväliset tahot ovat välillä kritisoineet Yhdysvaltojen väkivaltaisia ja ihmisoikeusrikkomuksiksi nähtyjä toimia erityisesti War Against Terrorism-kampanjan aikana. Merkillepantavia kysymyksiä ovat Guantanamo Bayn laivastotukikohdassa vankeina säilytetyt Afganistanin sodat "laittomat taistelijat". Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali nostatti laajaa kansallista ja kansainvälistä huomiota vuonna 2004.
Osavaltiot
Pääartikkeli: Yhdysvaltojen osavaltiot
Yhdysvallat koostuu 50 osavaltiosta (viimeisin osavaltioksi hyväksytty oli Alaska, sitä ennen Havaiji, Puerto Rico äänesti liittymistä vastaan), pääkaupungista Washingtonista, joka on suoraan keskushallinnon alainen piirikunta, sekä joukosta territorioita, jotka ovat lähinnä Karibianmeren ja Tyynen valtameren saaria. Territorioista tunnetuin on Puerto Rico.
Yhdysvaltain osavaltiot:
Alaskan osavaltio sijaitsee fyysisesti erillään Yhdysvaltain pääosasta, Kanadan luoteispuolella. Havaiji puolestaan on Amerikan mantereesta erillään oleva Tyynen valtameren saariryhmä.
Maantiede
Havaiji
Pinta-alaltaan maailman kolmanneksi suurimpana valtiona ja koko Pohjois-Amerikan mantereen levyisenä Yhdysvaltain maantiede vaihtelee suuresti: Floridan mangrovemetsistä maan keskiosan suurille tasangoille ja Mississippi–Missouri -jokijärjestelmään. Tasankojen länsipuolella nousevat Kalliovuoret, niiden länsipuolella on aavikkoja, tasankoja ja Tyynenmeren rannikon välimerellinen ilmastovyöhyke, luoteessa jopa sademetsät. Erillinen Alaska on pääasiassa arktista aluetta ja Havaiji vulkaaninen saariryhmä.
Talous
Yhdysvaltain kansantalous on maailman suurin ja bruttokansantuote henkeä kohti maailman korkeimpia. Yhdysvaltojen talous on markkinapohjainen, jossa yksityiset ihmiset ja yritykset tekevät tärkeimmät päätökset, ja liittovaltio ja osavaltio ostavat tarvittavat tavarat ja palvelut valtaosin yksityisiltä markkinoilta.
Yhdysvaltain rahayksikkö on dollari, jota on käytetty yleisesti kansainvälisen kaupan rahayksikkönä. Myös taloustilastot muutettiin aiemmin useimmiten dollareiksi kansainvälistä vertailua varten.
Yhdysvalloilla on laajat luonnonvarat, runsaasti kulta-, öljy-, hiili- ja uraaniesiintymiä. Tehokas maatalous tekee maasta yhden maailman suurimmista maatalousmaista. Pääasialliset viljelykasvit ovat maissi, vehnä, sokeri ja tupakka. Teollisuustuotteita ovat autot, lentokoneet ja elektroniikka. Pääasiallinen työllistäjä on nykyisin palvelut, jossa työskentelee 3/4 työvoimasta.
Tärkeimmät kauppakumppanit ovat naapurit Kanada, Meksiko, Euroopan unioni ja Kaakkois-Aasian teollistuneet maat Japani, Intia ja Etelä-Korea. Myös kauppa Kiinan kanssa on huomattavaa.
Vuonna 2002 Yhdysvallat oli maailman kolmanneksi suosituin turistikohde 41,9 miljoonalla kävijällä.
Yhteiskunta
Väestö
Etniset ryhmät
Pääartikkeli: Yhdysvaltain väestöjakauma
Yhdysvallat on etnisesti hyvin monimuotoinen maa. Maassa on vähintään miljoonan edustajan etnisiä ryhmiä yli 31, ja lukemattomia pienempiä ryhmiä.
Väestönlaskennassa väestö on jaettu rotuihin: valkoinen, afrikkalais-amerikkalainen, hispaano, aasialais-amerikkalainen tai alkuperäis-amerikkalainen. Aasialaisuus yhdistetään yleensä Kaakkois-Aasiaan, joten juuriltaan Lähi-Idästä kotoisin olevat putoavat kategorioiden väliin. Hispaano tarkoittaa henkilöä, jolla on Latinalais-Amerikkalaiset juuret rodustaan tai ihonväristään huolimatta.
Väestösuhteet ovat: valkoiset 77,1 %; mustat 12,9 %, aasialaiset 4,2 %, intiaanit ja alaskan alkuperäisväestö 1,5%; Havaijin ja oseanian alkuperäisväestä 0,3%; muut 4% (2000)
Yhdysvaltain eurooppalaisperäisestä väestöstä 23 %:lla on saksalaiset sukujuuret, irlantilaiset 16 %, englantilaiset 13 %, skotlantilaiset, alankomaalaiset ja italialaiset 6 %.
Uskonto
Uskonnollisten ryhmien osuudet väestöstä: protestantit 56%, katoliset 28 %, juutalaiset 2%, muut 4%, ei mitään 10% (1989)
Suurin yksittäinen kirkkokunta on katolinen kirkko, sen jäljessä etelän baptistit, joka on pitkälti jakautunut mustien (eli afrikkalais-amerikkalaisten) ja valkoisten seurakuntiin.
Yhdysvalloilla on uskonnollissävytteinen historia ja uskonnonvapautta pidetään erittäin tärkeänä. Monet varhaisista emigrantti- eli maahanmuuttajaryhmistä pakenivat Euroopan uskonnollisia vainoja Pohjois-Amerikkaan. Esimerkiksi vuonna 1620 yli sata puritaania lähti Englannista kuuluisalla Mayflower-laivalla ja perusti Uuden-Englannin ensimmäisen pysyvän siirtokunnan. Pohjois-Amerikkaan on paettu uskonnollisia ja etnisiä vainoja myöhemminkin, kuuluisana esimerkkinä juutalaisten joukkopako Natsi-Saksasta.
Koulutus
Yhdysvalloissa koulutus on osavaltion, ei siis liittovaltion, velvollisuus, ja lait ja säädökset vaihtelevat huomattavasti. Useimmissa osavaltioissa, kaikkien opiskelijoiden täytyy osallistua pakolliseen koulutukseen lastentarhasta (johon yleensä mennään 5-vuotiaana) lähtien luokkatasoon 12 asti, jolta valmistutaan yleensä 18 vuoden iässä (tosin joissain osavaltioissa opiskelijoiden annetaan vanhempien suostumuksella jäädä pois koulusta 16 vuoden iässä).
Yhdysvaltalaiset korkeakoulut vaihtelevat erittäin kilpailukykyisistä kouluista, sekä yksityisistä (kuten Harvard University, Cornell University ja Princeton University) että julkisista (kuten North Carolina Chapel Hill ja University of Virginia), satoihin korkeatasoisiin paikallisiin ammattikorkeakouluihin avoimine sisäänpääsyperiaatteineen.
Kielet
Pääartikkeli: Yhdysvaltain kielet
Suurin osa Yhdysvaltain asukkaista puhuu englantia, mutta myös espanjaa puhutaan melko laajalti, erityisesti maan eteläosissa. Maalla ei ole virallista kieltä, vaan osavaltiot saavat päättää kielestään vapaasti.
Englannin kieli on hallitseva kieli (puhujia 82 % väestöstä), espanja (10 %) ja havaijin kieli ovat virallisia joissain osavaltioissa.
Kulttuuri
Yhdysvallat on viihteen jättiläinen, etenkin elokuva- ja tv-teollisuuden alalla (Hollywood).
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- öljy
- maakaasu
- tina
- kalkkikivi
- rautamalmi
- suola
- kalkki
- kipsi
- pii
- lyijy
- puu
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kulkuneuvot
- elektroniikka
Luokka:Yhdysvallat
zh-min-nan:Bí-kok
ko:미국
ms:Amerika Syarikat
ja:アメリカ合衆国
simple:United States
th:สหรัฐอเมริกา
Suomen sisällissota
Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon.
Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.
Sodan juuret
Veijo Merta
Perustekijät
Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen.
Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004).
Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).
Jakautunut kansa
Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).
Sotaa edeltäneet tapahtumat
punakaarteja
Maaliskuun vallankumous
Vapauden huuma
Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).
Pelkojen ja toiveiden vuosi
Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997).
Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).
Tokoin senaatti
eduskunta
Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995).
Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).
Kriisin aihiot
Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana).
Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.
Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Valtalaki
Irrottautumisyritys
Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995).
Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).
Valtatyhjiö
Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992).
Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995).
Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko
Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
14 tunnin vallankumous
Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
Särkynyt peili
Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.
Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).
Itsenäisyys
Joulukuun kuudes
suurlakko
Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi.
Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).
Leninin kädenpuristus
Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta | | |
