:: wikimiki.org ::

Suomen Puolustusvoimat

Suomen Puolustusvoimat

Puolustusvoimat on sotilaallinen organisaatio, jonka tehtävänä on puolustaa Suomen alueellista koskemattomuutta. Puolustusvoimat pyrkii tekemään hyökkäämisen Suomea vastaan kannattamattomaksi ylläpitämällä uskottavaa sotilaallista puolustuskykyä. Puolustusvoimat jaetaan kolmeen puolustushaaraan:
- Maavoimat. Aselajit muodostavat maavoimien kokonaisuuden.
- Merivoimat eli laivasto ja rannikkojoukot.
- Ilmavoimat Sisäasiainministeriön alainen rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta sen henkilöstö ja materiaali voidaan erillisellä päätöksellä liittää puolustusvoimiin konfliktin uhatessa. Puolustusvoimat perustuu Suomessa niin sanotulle kaaderijärjestelmälle, jossa vain osa sotilashenkilöstöstä on palkattua sotilasopetuslaitoksissa koulutettua kantahenkilökuntaa ja suurimman osan sodanajan kokoonpanosta muodostavat reserviläiset. Viime vuosina asetekniikan kehittyessä ja kaluston vanhetessa on myös joukkojen kokoonpanoon tullut muutoksia. Aikaisemmin jopa 750 000 miehen reserviä on jatkuvasti vähennetty ja vuonna 2008 tarkoituksena on ylläpitää enää noin 350 000 hengen joukkoja.

Katso myös

- Suomen asevelvollisuus
- Suomen suuriruhtinaskunnan armeija
- Suomen puolustusvoimien sotilasarvot
- Puolustusvoimain komentaja
- Puolustuspolitiikka

Linkkejä

- [http://www.mil.fi/ Puolustusvoimat] Luokka:Armeijat Luokka:Puolustusvoimat Luokka:Viranomaiset

Aselaji

Aselaji on puolutustushaaran (maa-, meri- ja ilmavoimat) alayksikkö, tietyyn perustehtävään erikoistunut osakokonaisuus. Puolustushaarat jakautuvat aselajeihin. Aselaji jaetaan (maavoimissa) toimintansa luonteen perusteella taisteleviin, tukeviin ja huoltaviin.

Aselajien ja sodankäynnin monimutkaisuuden kehittyminen

Aselajit ovat kehittyneet seuraavasti:
- Napoleonin aikana aselajeja, sodankäynnin funktioita oli 11
- Toisen maailmansodan aikana 20
- Persianlahden 1991 sodan aikana noin 30 ja
- vuonna 2020 noin 40. Suuret muutokset em. vaiheissa olivat ne, että toiseen maailmansotaan mennessä sodankäyntiin tuli lisää ilmaulottuvuus, Persianlahden sotaan 1991 mennessä sähkömagneettinen spektri ja vuoteen 2020 mennessä tietoulottuvuus, kyberavaruus sekä fyysinen avaruus. Em. kehitys merkitsee samalla sodankäynnin monimutkaistumista. Jos kaikki aselajit pitää koordinoida toisiinsa, sodankäynnin monimutkaisuus lisääntyy neliöön verrattuna suhteessa aselajeihin, sodankäynnin funktioihin. Sodankäynti olisi siis noin 1600 prosenttia monimutkaisempaa vuonna 2020 kuin Napoleonin aikana.

Maavoimien taistelevat aselajit

Taistelevia aselajeja ovat:
- jalkaväkijoukot (jalkaväki, panssarintorjunta, sissijoukot, laskuvarjojoukot (maahanlaskujoukot), erikoisjääkärijoukot ja kranaatinheittimistö)
- Entinen ratsuväki (eng. cavalry) eli nykyään ilmamekanisoidut\kuljetteiset joukot (eng. Air Cavalry) (ns. nopean toiminnan joukot)
- panssarijoukot

Maavoimien tukevat aselajit

Tukevia aselajeja ovat:
- kenttätykistöjoukot (tykki-, raketinheitin- ja tykistöohjusyksiköt)
- ilmatorjuntajoukot (tykki-, ohjus- ja ballististen ohjusten torjuntayksiköt)
- pioneerijoukot (suluttaminen, linnottaminen, liikkeen edistäminen ja suojelu)
- viesti- ja esikuntajoukot
- tiedustelu- ja valvontajoukot (partiotiedustelu, panssaritiedustelu, lentotiedustelu, lennokkitiedustelu, ja aselajien oma tiedustelu)
- elektronisen sodankäynnin joukot (elektroninen tuki, elektroninen vaikuttaminen ja elektroninen suojautuminen).

Maavoimien huoltavat aselajit

Huoltavan aselajin muodostavat huolto ja sen toimialat:
- täydennys
- kunnossapito
- lääkintähuolto
- kuljetukset ja
- huoltopalvelut
- kirkollinen työ Luokka:Sodankäynti

Suomen Ilmavoimat

Suomen Ilmavoimat
Motto: Qualitas Potentia Nostra (Laadussa on voimamme)
Perustettu	6. maaliskuuta 1918
Henkilökunta	2974
Komentaja	kenraalimajuri Heikki Lyytinen

Suomen Ilmavoimat on yksi Suomen puolustusvoimien kolmesta puolustushaarasta.

Ilmavoimien perustaminen

Suomen sisällissodan aikana Valkoisen armeijan lentojoukkoja perustettaessa oli sekä lentokoneiden että lentohenkilöstön saamiseksi turvauduttava ulkomaiseen apuun. Puolueettoman Ruotsin viralliset tahot suhtautuivat torjuvasti avunpyyntöihin, mutta yksityiset Ruotsin kansalaiset halusivat auttaa Suomen Valkoista armeijaa. Finlands vänner -järjestön hankkimilla varoilla ostettu Albatros B.II:n Ruotsissa valmistettu muunnos SW 20 oli ensimmäinen Ruotsista saapunut kone. Koneen lensivät 25. helmikuuta 1918 ruotsalaiset luutnantit Allan Hygerth ja Per Svanbäck lähtöpaikkanaan Haaparanta. Kone teki välilaskun Kokkolassa ja pakkolaskun Pietarsaareen, josta lähdettäessä moottori leikkasi kiinni. Kone sai myöhemmin Suomen ilmavoimissa tunnuksen F 2, jossa F oli lyhennys sanasta Flygplan. [1] Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomen valkoiselle hallitukselle Morane-Saulnier Parasol -lentokoneen ruotsalaisen Enoch Thulinin lentokonetehtaan valmistaman muunnoksen Thulin Typ D. Luutnantti Nils Kindberg lensi sen Vaasaan 6. maaliskuuta 1918 ja lahjoittaja von Rosen oli koneessa matkustajana. Tämäkin kone tuotiin Suomeen vastoin Ruotsin virallista linjaa. Se ei ollut saanut lähtölupaa Ruotsista ja Kindberg sai 100 kruunun sakon luvattomasta maastapoistumisesta. Tätä konetta pidetään Suomen ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena, koska Suomen Ilmavoimilla ei - ymmärrettävistä syistä - katsota olevan historiallista jatkuvuutta sisällissodan toisen osapuolen lentotoimintaan, joka alkoi aiemmin. Kone sai tunnuksen F1. [1] Suomen Ilmavoimia kutsuttiin useiden vuosien ajan virallisesti Ilmailuvoimiksi. 1918 Von Rosen oli maalauttanut Uumajassa koneen siipiin onnenmerkkinsä, sinisen hakaristin, josta tuli Suomen ilmavoimien tunnus. Tunnuksen tausta, valkoinen ympyrä, tuli siitä, kun koneen siivissä ollut Thulinin lentokoulun mainos piti maalata piiloon! [4] Natsiassosiaatioiden johdosta hakarististä luovuttiin koneissa ja lentomerkeissä hävityn jatkosodan jälkeen tilanteessa, jossa hakaristi oli hävinneen Saksan tunnus. Kunniamerkeissä, lipuissa ja muissa pienissä tunnuksissa hakaristiä käytetään edelleen Suomen puolustusvoimissa, etenkin Ilmavoimissa. Lentomerkkien alkuperä on pääosin taitelija Akseli Gallen-Kallelan töissä ja suunnitelmissa. Mannerheimin maininta lentokoneesta päiväkäskyssään 21 (13. maaliskuuta 1918) kuuluu: "Kuuluisa ruotsalainen löytöretkeilijä, Kreivi Erik von Rosen, joka on lahjoittanut armeijallemme sen ensimmäisen lentokoneen, on ilmoittautunut päämajaan saapuneeksi. Hänen kaunis lahjansa tulee vastaanotettavaksi kiitollisuudella ja merkittävä lentokoneena N:o 1, Kreivi von Rosen, Suomen armeijan ilmailutarhaan."

Ilmavoimien organisaatio

Ilmavoimat on organisoitunut 10 joukko-osastoon: esikuntaan sekä kolmeen laitokseen, kolmeeen kouluun ja kolmeen lennostoon. Ilmavoimissa tapahtui vuoden 2005 alussa kaksi koulujen nimimuutosta.
- Tikkakoskella sijaitsevan Ilmavoimien Viestikoulun nimi muutettiin Ilmasotakouluksi josta samalla tuli Ilmavoimien pulustushaarakoulu. Samalla Kauhavalla sijaitseva Ilmasotakoulu muuttui Lentosotakouluksi jonne myös vuoden 2005 lopulla keskitetään Hawk-suihkuharjoituskonekoulutus ja -kalusto. Vinka-kalusto siirtyy puolestaan sitä ennen Kauhavalta Tikkakoskelle.
- Tikkakoskella sijainnut Tukilentolaivue lakkauttiin itsenäisenä joukko-osastona ja liitettiin Ilmasotakoulun. 1918

Esikunta

Ilmavoimien esikunta johtaa ilmavoimien toimintaa.

Lennostot

Operatiivisten hävittäjälennostojen määrä on nykyisin kolme kattaen koko valtakunnan ilma-alueen:
- Lapin Lennosto (Rovaniemi)
- Satakunnan Lennosto (Pirkkala)
- Karjalan Lennosto (Kuopio, Siilinjärvi) Kaikki operoivat F-18 Hornet-torjuntahävittäjillä.

Koulut

Ilmavoimilla on kolme koulua, joissa koulutetaan aselajin varusmiehet ja kantahenkilökunta:
- Lentosotakoulu (Kauhava)
- Ilmasotakoulu (Tikkakoski)
- Ilmavoimien Teknillinen Koulu (Halli)

Laitokset

Ilmavoimilla on kolme laitosta hoitamassa pääosin hyvin teknisen aselajin lento- ja viestitekniikan hallitsemisesta ja kehittämistä:
- Lentotekniikkalaitos (Tampere)
- Ilmavoimien Viestitekniikkalaitos (Tikkakoski)
- Viestikoelaitos (Tikkakoski)

Nykyinen lentokalusto ja lentotoiminta

Viestikoelaitos 1970-luvun alusta alkaen ilmavoimat ja valtiojohto ovat pyrkineet hankkimaan suorituskykyisiä hävittäjäkoneita. Tässä vaiheessa suuret lentokonetuottajat alkoivat myydä yhtä suorituskykyisiä koneita sotilasliittojen ulkopuolisiin maihin. Tässä jouduttiin valtiotasolla ulkopoliittiseen tasapainoiluun länsimaisten ja neuvostoliittolaisten koneiden välillä 1970- ja 1980-luvulla. Valmet Vinka ja Redigo olivat suomalaisen lentokoneteollisuuden viimeiset omat lentokoneet, tämä kansallisen konetuotannon lopettaminen oli noin vuosikymmentä edellä esim. Hollantia. Toisaalta kotimaisen tuotannon vahvuus on aina Suomessa ollut lisenssivalmistus ja loppukokoonpano, jotka ovat ilmavoimille tärkeitä kriisiaikana huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Siirtyminen yhteen hävittäjäkoneeseen, Hornetiin, on trendi, joka on menossa isommissakin maissa. Koneen pommikoneroolista myös Suomen ilmavoimissa on käyty jonkun verran julkista keskustelua. Se liittyisi ehkä eurooppalaisiin sotilaallisiin operaatioihin EU:n ulkopuolella ja on siten monimutkainen poliittinen ongelma. Täten koneiden nykyinen rooli on torjuntahävittäjä. Tätä roolia on harjoiteltu myös ulkomaisten ilmavoimien koneita vastaan, esim. 2000-luvulla Hornetit ovat käyneet ilmataisteluharjoituksia Luftwaffen MiG-29-koneita vastaan Saksassa. Vuoden 2004 lopulla keskusteltiin ja vuonna 2005 päätettiin ilmavoimien peruslentokoulutuksen siirtämisestä Patria Aviationin hoidettavaksi. Ilmavoimien koulutuksessa on kysymys sopivien lentäjätyyppien etsimisestä, minkä tehtävän toteuttaminen edes entisten sotilaslentäjien toimesta voi olla vaikeaa. Toisaalta on keskusteltu NATOn eurooppalaisen lentokoulun saamisesta Suomeen. Suomen rauhallisempi ilmatila ja suuret harvaanasutut alueet puoltavat tätä, huono lentosää ja NATOoon kuulumattomuus ovat estämässä. Taistelukoneet:
- McDD F-18C Hornet (HN) torjuntahävittäjä on ilmavoimien tärkein ase. Niitä hankittiin 56 kappaletta, joista yksi on tuhoutunut lento-onnettomuudessa.
- McDD F-18D Hornet (HN) on kaksipaikkainen torjuntahävittäjä, joita hankittiin seitsemän kappaletta tyyppikoulutukseen.
- BAe Hawk Mk51/51A (HW) on harjoitushävittäjäkone. Niitä hankittiin 57 kappaletta, joista seitsemän on tuhoutunut onnettomuuksissa. Kuljetuskoneet:
- Learjet 35A/S (LJ) on alun perin liikesuihkukone. Kolme Learjetia toimii yhteys- ja maalinhinauskoneina.
- Fokker F.27 Friendship (FF) koneet toimivat laskuvarjojääkärien kuljetuskoneina ja elektronisessa tiedustelussa. Koneita on tällä hetkellä kaksi kappaletta käytössä. Niille etsitään korvaajaa. Koulukoneet:
- Valmet L-70 Vinka (VN) on ilmavoimien ohjaajien peruskoulutuskone. Niitä on käytössä 28 kappaletta. Koneet siirtyvät Patrian operoitaviksi peruslentokoulutuksen siirtyessä sen tehtäväksi.
- Valmetin Valmet L-90 Redigo (RG) on yhteyskone ja välityyppi siirryttäessä Vinkasta suihkukoneisiin. Niitä on yhdeksän kappaletta. Yhteyskoneet
- Piper PA-31-350 Chieftain (PC) on ilmavoimien yhteyskone.

Ilmavoimien historia

Ilmavoimien komentajat

Ilmavoimien komentajina ovat toimineet:
- ruotsalainen luutnantti Allan Hygerth, joka oli lentäjä. Hän toimi ilmailuvoimien komentajana 10. maaliskuuta 1918 - 18. huhtikuuta 1918. Hän sai ylennyksen kapteeniksi tullessaan v.t. päälliköksi. Hänet erotettiin sopimattomana hoitamaan virkaansa. Hänen kautenaan perustettiin Lento-osastot I ja II.
- saksalainen kapteeni Carl Seber. Hän toimi komentajana 28. huhtikuuta 1918 - 13. joulukuuta 1918. Seber oli toiminut lentäjänä useita vuosia ennen komentajuuttaan. Hän loi lentojoukkojen ensimmäisen kehittämissuunnitelman, jossa painotus oli vesilentokoneissa, koska Suomen niittyjen ei katsottu sopivan lentokentiksi kuten Keski-Euroopassa oli ollut tapana.
- ruotsalainen everstiluutnantti Torsten Aminoff. Hän toimi komentajana 14.12.1918 - 09.01.1919.
- eversti Sixtus Hjelmmann 10.01.1919 - 25.10.1920
- majuri Aarne Somersalo 26.10.1920 - 02.02.1926. Hän oli ilmavoimien ensimmäinen merkittävä kehittäjä. Hänen kaudellaan perustettiin mm. Ilmavoimien lentokonetehdas (I.V.L.) Suomenlinnaan. Hän erosi kiistoissa lähialaistensa kanssa, aikanaan kun häntä syytettiin ja hänet tuomittiin lentokonekauppoihin liittyvistä epäselvyyksistä. Myöhemmin hän toimi IKL:n Ajan sanan päätoimittajana ja kritisoi useasti ilmavoimiin liittyviä päätöksiä.
- eversti Väinö Vuori toimi ilmavoimien komentajana 02.02.1926 - 07.09.1932. Väinö Vuori saanut koulutuksensa 27. kuninkaallisessa preussilaisessa jääkäripataljoonassa ja palvellut sisällissodan aikana esikuntatehtävissä. Ilmavoimien palvelukseen Vuori tuli 1924, vailla aikaisempaa kokemusta edes joukko-osaston komentamisesta, vailla teknistä tai korkeampaa sotilaallista koulutusta. Työskenneltyään kaksi vuotta ilmavoimien esikuntapäällikkönä Vuori nousi eronneen Arne Somersalon tilalle komentajaksi. Vuoren nimitys heijasteli osittain puolustusvoimia 1920-luvun aikana repinyttä valtataistelua tsaarin armeijassa palvelleiden ja jääkäriupseerien välillä. Vuoren pätevyys ilmavoimien komentajan tehtäviin oli olematon. Se pysäytti Somersalon kaudella aloitetun edistyshenkisen toiminnan. Vesilentokoneet säilyttivät asemansa Suomessa vielä Vuoren komentajakauden ajan. Vuoren komentajakaudella Suomen ilmavoimissa vakiintui usko italialaisen Giulio Douhetin teorioihin pommikoneiden ylivoimaisuudesta tulevaisuuden ilma-aseena. Vuodesta 1928 alkaen Ilmapuolustusliiton, johon Somersalolla oli yhteydet, kautta esitetyt kiivaat vaatimukset ilmavoimien määrärahojen lisäämiseksi, alkoivat hitaasti vaikuttaa ilmavoimien kehittämiseen. Vuori oli päävastuullinen puolustushaaralle myönnettyjen varojen kuluttamisesta suorituskyvyltään kyseenalaisen kaluston hankintoihin. Puolustusneuvoston vuonna 1931 asettaman komitean ilmavoimien johdolle antama epäluottamuslause johti lopulta Vuoren eroon..
- kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist 08.09.1932 - 29.06.1945. Hän tuli tykistöstä eli maavoimista kuten lähes kaikki edeltäjänsäkin. Hänellä oli läheinen yhteys Ruotsin ilmavoimien komentajaan, joka oli myös tykistön kasvatteja. Tämä yhteys vaikutti Suomen ilmavoimien konehankintoihin maan varustautuessa toiseen maailmansotaan. Se, että komentaja oli maavoimista ja konehankintojen painotukset edelleen nopeissa pommikoneissa eivät olleet yhteydessä toisiinsa vaan pommikoneet ilmavoimien ytimenä oli ajan trendi globaalisti.
- kenraaliluutnantti Frans Helminen toimi ilmavoimien komentajana 30.06.1945 - 30.11.1952. Frans Helmisen sotilasura alkoi rakuunaupseerina keisarillisen Venäjän armeijassa. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen taisteli Ukrainan valtion armeijassa kommunistien joukkoja vastaan. Suomen armeijan palvelukseen Helminen astui vuonna 1919. Vuonna 1937 hän oli eversti ja Ilmatorjuntarykmentin komentaja. Hänet nimitettiin kenraalimajuri Lundqvistin apulaiseksi lokakuussa 1939. Kenraalimajuriksi hän yleni vuonna 1945 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1951. Ilmavoimien komentajana hän osallistui vuosien 1946-1947 Pariisin rauhankonferenssiin, jolloin viransijaisena toimi Richard Lorentz. Helmisen komentajavuodet osuivat ilmavoimien vaikeimpaa rauhanaikaiseen aikaan. Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten ohella sotienjälkeisiä ilmavoimia rasittivat niin kalusto- kuin koulutusongelmatkin. Helmisen ponnisteluista huolimatta ilmavoimien tilanne huononi hänen komentajakautensa ajan, saavuttaen aallonpohjansa vuoteen 1951 mennessä. Helminen siirtyi pääesikuntaan vuoden 1952 lopussa.
- kenraaliluutnantti Reino Artola 01.12.1952 - 05.12.1958
- kenraalimajuri Fjalar Seeve 06.12.1958 - 12.09.1964
- kenraaliluutnantti Reino Turkki 13.09.1964 - 04.12.1968
- kenraaliluutnantti Eero Salmela 07.02.1969 - 21.04.1975
- kenraaliluutnantti Rauno Meriö 22.04.1975 - 31.01.1987. Rauno Meriö ja häntä seuraavat komentajat ovat olleet hävittäjälentäjiä. Rauno Martti Meriö syntyi Käkisalmella 1930-luvulla ja valmistui kadettikoulusta vuonna 1955. Hän toimi Messerschmitt Bf 109-lentueen päällikkönä ja sai Vampire-suihkukonekoulutuksen. Vuosina 1959-1960 hän toimi lennonopettajana Ilmasotakoulussa. Kapteeniksi ylennetty Meriö opetti ilmasotatekniikkaa Sotakorkeakoulussa vuosina 1962-1966 suorittaen samalla diplomi-insinöörin tutkinnon. Totaalisen maanpuolustuksen kurssin Meriö suoritti vuonna 1972 yleten everstiksi. Meriö toimi Ilmasotakoulun johtajana vuosina 1972-1973 sekä Lapin Lennoston ensimmäisenä komentajana vuosina 1973-1975. Vuonna 1975 nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Meriö ilmavoimien komentajaksi. Meriö ajoi Draken-hävittäjien lisähankintoja Lapin Lennostolle ja Satakunnan Lennostolle. Hän puolsi Hawk-harjoitushävittäjien lisähankintoja. Hänen kauteensa sattui vuodenvaihteen 1984-1985 nk. ohjusvälikohtaus, jossa Inarinjärveen putosi harhautunut neuvostoliittolainen ilmamaaliohjus.
- kenraaliluutnantti Pertti Jokinen 01.02.1987 - 31.01.1991
- kenraaliluutnantti Heikki Nikunen 01.02.1991 - 30.04.1995
- kenraalimajuri Matti Ahola 01.05.1995 - 31.08.1998
- kenraaliluutnantti Jouni Pystynen 01.09.1998 - 31.12.2004
- prikaatinkenraali Heikki Lyytinen 1.1.2005 -

Sotatoimet 1918

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palatessa Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten nk. valkoisten joukkoon. Punaisilla oli Suomen sisällissodassa jonkin verran lentotoimintaa. Heille jäi käyttöön muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Punaisilla ei ollut omasta takaa lentäjiä, joten he palkkasivat joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä. Punaiset perustivat lento-osastoja Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa ketään lentäjäksi. Punaisten lentotoiminta pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Täältä lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- (Nieuport 10) ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta Naistenlahdelta. Näiden koneiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla hajanaista ja satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johdosta, koneitten heikkokuntoisuudesta, huonosta huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä. (Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä [http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/]) Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui myös toinen Morane-Saulnier Parasol ja kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros-konetta. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta oli sisällissodan aikana Saksassa mm. ostamassa lentokoneita Suomelle. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksestöntä. Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa sahan rannassa. Sinne rakennettiin vaja kolmea lentokonetta varten. Ensimmäinen lentokone tuotiin Kolhoon rautateitse 7.3.1918. 17. maaliskuuta 1918 nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Suomen Ilmavoimat saivat 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Toki saksalaisilla oli käytössään "runsaasti" lentokoneita, joita käytettiin myös taistelulentoihin Suomessa. Suomen ilmavoimia johti aluksi ruotsalainen upseeri, sitten saksalainen. Saksasta saatiin neuvo keskittyä vesikoneisiin, koska lentokenttien rakentaminen suomalaiseen maaperään vaikutti vaikealta ja kalliilta. Saksa oli itse sodassa käyttänyt pääosin maakoneita. Vesikone- ja suksikonedoktriinistä päästiin ilmavoimissa eroon vasta toisen maailmansodan alussa.

Alkuvuodet

1917-22 Neuvosto-Venäjän ilma-ase rapistui, mutta 1920-luvun alussa sitä alettiin kehittää ja sillä oli pian 400 konetta. Tämä oli ainoa potentiaalinen vihollinen Suomen ilmavoimille. Muissa aselajeissa ehkä pohdittiin Ruotsin uhkaa etenkin Ahvenanmaan kysymys takia, mutta Suomen ilmavoimat oli tuolloin hyvin ruotsinkielinen ja -mielinen. Neuvosto-Venäjän ilma-aseen rappiotilan takia Suomen ilmavoimien 1920-luvun sekalainen lentokonekalusto ei ollut sotilaallisesti merkittävä heikkous. Kuten kaikkialla maailmassa ensimmäisen maailmasodan jälkeen ilmavoimat olivat ylenkatsottu aselaji. Asemäärärahoja ei juuri ilmavoimiin panostettu, koska päättäjät olivat maa- ja merivoimista. Kutakin konetyyppiä oli Suomen ilmavoimissa tuolloin keskimäärin kaksi kappaletta ja eri konetyyppejä oli toistakymmentä. Suomeen perustettiin lentokonetehdas 1922, jotta ulkomaan valuuttaa ei kuluisi uusien lentokoneiden ostamiseen eikä vanhojen varaosien hankintaan ulkomailta. Esim. eversti Paavo Talvela kieltäytyi Suomen ilmavoimien komentajuuudesta 1930-luvulla, sillä se olisi merkinnyt uran pysähtymistä. Suomen ilmavoimien komentajat olivat pääsääntöisesti entisiä tykistöupseereita ja yleensä eivät olleet saaneet lentokoulutusta. Tämä johti kaluston valinnassa kiinnostukseen pommikoneisiin, joka oli myös yleismaailmallinen trendi 1920-luvun alusta 1930-luvun alkupuolelle. Hävittäjäkoneiden uudistaminen tapahtui äkillisesti juuri ennen talvisotaa, mutta suorituskykyisten koneiden saatavuus oli tällöin erittäin heikkoa. Koneita ei uusittu Suomen ilmavoimissa 1920-luvulla. Uusien koneiden kehitys oli hidasta koko maailmassa 1920-luvun jälkipuolelle asti. Tällöin mm. Neuvostoliitto alkoi voimakkaasti kehittää ilmavoimiensa kalustoa. Suomen ilmavoimien lentokoneista osa suunniteltiin Suomessa 1920-luvun alusta lähtien, osa ostettiin valmiina ulkomailta ja osa valmistettiin lisenssillä Suomessa. Koneita on hankittu sieltä, mistä niitä on saatu niillä varoilla, joita oli käytettävissä. Nykyinen Patria-konserni sisältää entisen Valmet Lentokoneteollisuuden, joka kehittyi Valtion lentokonetehtaasta ja se taas Ilmailuvoimien lentovarikosta. 1920-luvun puolivälissä myös ilmavoimat siirsivät sivuun tsaarin Venäjällä koulutetut upseerit ja samalla suomenkielisten upseerien määrä kasvoi. Kyse oli osin jääkärien pyrkimyksestä päästä asemiin. Tukikohdat olivat saksalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten neuvonantajien neuvojen mukaisesti veden äärellä. Etenkin Englannin kohdalla on nähtävissä yritys myydä Suomeen muuten käytöstä poistuvaa vesikonekalustoa 1920-luvun lopulla. 1930-luvulla siirryttiin maakenttiin, joita rakennettiin työllisyystöinä ja ne olivat siten poliittisesti suosittuja investointikohteita. Ilmavoimien tukikohta ja lentuejärjestelmä uudistui muutaman kerran ennen toista maailmasotaa jolloin sen painotus alkoi siirtyä hävittäjäkoneisiin ja tukikohdat siirtyivät lähemmäksi itärajaa. 1930-luvun jälkipuolella Mannerheim alkoi itse puuttua ilmavoimien kehittämiseen, jotta siitä saataisiin toimintakykyinen.

Talvisota

Ennen talvisotaa Suomi, kuten moni muu maa, oli kiinnostunut nopeista pommikoneista, joitten uskottiin dominoivan tulevaa sodankäyntiä, hävittäjillä taas ei uskottu olevan suurtakaan merkitystä. Siksi moderni englantilainen pommikone Bristol Blenheim oli Suomen ilmavoimien käytössä sodan alkaessa. Pommikoneilla voitiin tehdä maavoimia tukevia iskuja, mutta talvisodassa ilma-aseen käyttö maavoimia vastaan ei ollut maasotaan suuresti vaikuttava tekijä. Hävittäjissä elettiin aivan sodan alkuun asti kaksitasojen, avo-ohjaamojen, suksien ja kiinteiden laskutelineiden aikaa. Kuitenkin hävittäjästä tuli talvisodassa lopullisesti Suomen tärkein ilma-ase. Suomi haali hävittäjäkoneita sotaa edeltävinä kuukausina kilpaillen mm. amerikkalaisista Seversky P-35-hävittäjistä Ruotsin kanssa, jotka Ruotsi ehti ostamaan ensin. Hävittäjiä tuottavien maiden parasta kalustoa ei myyty lainkaan puolueettomiin maihin. Talvisodan aikana ulkomaiden antama, suurta julkisuutta saanut asetuki koostui pääosin ylihintaan myydyistä aikansa eläneistä koneista. Saksa oli valmis myymään 50 Heinkel He 112-hävittäjää, joka oli hävinnyt kilvan Luftwaffen päähävittäjän roolista, Suomeen, mutta ilmavoimien komentaja ei ollut valmis kauppaan. Suomen ilmavoimien paras hävittäjäkone talvisodassa oli Fokker D.XXI. Se oli alun perin suunniteltu Hollannin siirtomaajoukoille Indonesiaan - siksi siinä oli koneen nopeutta alentava kiinteä laskuteline. Fokkerien taistelukykyä huononsi entisestään päätös asentaa Suomessa lisenssivalmistettuihin koneisiin Blenheimien moottoreitten kanssa teknisesti yhtenevät 840 hevosvoimaiset Bristol Mercury VIII –moottorit. Fiat G.50 oli suomalaisten ainoa moderni kone, jota saatiin ostettua juuri ennen sotaa, mutta se toimi huonosti Suomen kylmässä talvessa. Lisäksi vain muutama Fiat ehti talvisotaan Saksan estäessä niiden kuljetukset Suomeen. Ennen talvisodan alkua pikakoulutettiin myös sotilaslentäjiä ([http://www.satakunnankansa.fi/teema/viikonvaihde/1270600.shtml]). Talvisodan lopussa 15.3.1940 ilmavoimilla (ml. ruotsalaisten vapaaehtoisten kalusto) oli 297 lentokonetta, joista 225 oli käyttökunnossa. [3] Fiat G.50

Ilmavoimien lentokoneet talvisodassa

Pommikoneita oli talvisodassa kahta tyyppiä Hävittäjäkoneet koostuivat seuraavista tyypeistä Koulu-, tiedustelu-, yhteyskoneet ja muut ei-taistelukoneet kuvaavat Suomen ilmavoimien pyrkimystä haalia koneita sieltä, mistä saa. Tarkoituksena oli korvata sodassa jatkuvasti vähenevää lentokoneiden lukumäärää, mutta päädyttiin merkittäviin huolto-ongelmiin mm. varaosien puutteen vuoksi ja lento-onnettomuuksiin ohjaajien lentäessä vierailla konetyypeillä.

Talvisodan sotasaaliskoneet

Talvisodan sotasaaliskoneista vain osa korjattiin lentokelpoisiksi vuoden 1940 kevääseen mennessä. Hävittäjiä käytettiin omien lentäjien totuttamiseen viholliskoneisiin. Useimmat sotasaalishävittäjät eivät huonon suorituskykynsä takia käyneet kuin tiedustelukoneiksi. Pommikoneita käytettiin pommituksiin ja meritiedusteluun. Välirauhan ja varsinkin jatkosodan aikana rakennettiin ja kunnostettiin talvisodassa saaduista sotasaaliskoneista yhdessä Saksasta ostettujen sotasaaliskoneiden kanssa lisää operatiiviseen käyttöön sopivaa kalustoa.

Pudotetut lentokoneet

Ilmavoimien virallisten pudotustilastojen mukaan ilmavoimien lentokoneet ampuvat alas talvisodan aikana 218 venäläistä lentokonetta, joista 7 oli ruotsalaisen vapaaehtoisen Lentorykmentti 19:n alasampumia. Koneista 165 oli pommikoneita, 42 hävittäjiä ja 11 keveitä tiedustelu- ja häirintäpommikoneita. [3] Oheisen virallisen tilaston konetyyppijakaumasta puuttuu 11 pommikonetta, mikä on selitettävissä sillä, että kokonaistilastoja on korjattu jälkikäteen vahvistetuilla pudotuksilla. Lisäksi ilmatorjunta on ilmoittanut ampuneensa alas 314 venäläiskonetta. Epävirallisten lukujen mukaan Suomen ilmavoimat pudottivat jopa 280 venäläiskonetta talvisodan aikana.

Joukko-osastot

Talvisodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat:
- Ilmasotakoulu
- Ilmailuvarikko
- Lentorykmentti 19 (ruotsalaiset vapaaehtoiset), Gloster Gladiator ja Hawker Hart, Kemi
- Lentolaivue 10, syöksypommituskone, Puumala
- Lentolaivue 12, hävittäjiä, Gloster Gladiator, Kannas
- Lentolaivue 14, hävittäjiä, Gloster Gladiator, Kannas
- Lentolaivue 16, yhteistoimintakoneita, Kuluntalahti
- Lentorykmentti 2
- Hävittäjälentolaivue 22, hävittäjiä, Brewster Buffalo, Hollola
- Hävittäjälentolaivue 24, hävittäjiä, Fokker D.21, Lemi
- Lentolaivue 26, hävittäjiä, Gloster Gladiator ja Fiat G.50 sekä maalinhinauskone, Utti
- Lentolaivue 28, hävittäjiä, Morane-Saulnier, Säkylä
- Lentolaivue 42, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Lentorykmentti 3
- Pommituslentolaivue 44, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Pommituslentolaivue 46, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi
- Täydennyslentolaivue 39, meritiedustelukoneita, Pori
- Täydennyslentorykmentti 1, yhteistoimintakoneita, Karvia ja Parkano
- Täydennyslentorykmentti 2, hävittäjiä, Parola
- Täydennyslentorykmentti 4, kaukotoimintakoneita, Luonetjärvi

Jatkosota

Jatkosotaan Suomi oli paremmin varustautunut. Ilmavoimilla oli käytössään sodan alussa 550 lentokonetta. Suomen ilmavoimien toiminta oli pitkälle hävittäjätorjuntaa ja aluksi amerikkalainen Brewster oli sen päähävittäjä, jonka saksalainen Messerschmitt Bf 109 korvasi vuodesta 1943 alkaen. Molemmilla koneilla saavutettiin maailman huipputason tuloksia ilmasodassa. Saksalaiset keskiraskaat pommikoneet Dornier Do 17 ja Junkers Ju 88 antoivat pommituksiin lisää kapasiteettia. Lentokoneiden merkkivalikoima Suomen ilmavoimissa oli koko maailmankin mittakaavassa ainutlaatuisen laaja. Syy siihen oli, että koneita pyrittiin haalimaan ympäri Eurooppaa ja otettiin käyttöön useita epäkelpojakin sotasaaliskoneita pyrkien korvaamaan sodan konekulutusta. Eräs käytetty tyyppi, Hawker Hurricane, alkoi jo olla aikansa elänyt malli, jopa heikoimpia venäläisiäkin koneita vastaan. Suomalaisten hävittäjälentäjien mukaan Hurricane oli Neuvostoliiton käyttämistä hävittäjistä helpoin ampua alas. Sodan lopussa Tali-Ihantalan ja Vuosalmen maataistelujen tukemisessa saksalaisella tehokkaaseen pommitukseen kykenevällä lento-osasto Kuhlmeyllä oli merkittävä osuus. Osaston kalustona oli Junkers Ju 87-syöksypommittajia, Focke-Wulf Fw 190-hävittäjäpommittajia sekä Messerschmitt Bf 109 G-8-koneita pommitusmaalien valokuvaus-ja tiedustelukäytössä. Suomi pyrki sodan aikana rakentamaan omaa hävittäjälentokonetta, mutta epäonnistui siinä. Pyrkimys on ymmärrettävä, koska riippuvuutta Saksan asetoimituksista pyrittiin vähentämään. Prototyypeiksi jääneet Brewster-kopio "Humu", Messerschmitt-kopio "Pyörremyrsky", ja omaa suunnittelua ollut pienen valmistuserän "Myrsky" olivat pyrkimyksiä vähentää riippuvuutta Saksasta, mutta ne eivät lunastaneet lupauksiaan. Muut hävittäjätyyppiset koneet olivat joko omaa sotasaalista tai Saksan Suomeen myymiä sotasaaliskoneita, joista lähes kaikki olivat hävittäjiksi kelpaamattomia ja ne siirrettiinkin pääosin tiedustelukoneiksi. Tiedustelukoneiden tarve oli kuitenkin vähäinen ja niitä oli, kuten aiemmin meritoimintakoneita, lukuisia konetyyppejä.
- Brewster B-239
- Caudron-Renault C.R. 714
- Curtiss Hawk H-75 A-2
- Gloster Gauntlet II
- Hawker Hurricane I
- Messerschmitt Bf 109 G-2/6/8 (30 kpl 1943; yhteensä 159 kpl)
- VL Humu hävittäjäkone
- VL Myrsky hävittäjäkone
- VL Pyörremyrsky eli VMT Pyörremyrsky (hävittäjäprototyyppi) Pommikoneista tärkeimmät olivat Dornier Do 17 ja Junkers Ju 88. Niidenkin pommikuorma oli vähäinen ja teho esim. junaratojen tuhoamisessa lyhytaikainen.
- Dornier Do 17 Z (pommikone; 15 kpl lahjaksi Valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiltä 1942)
- Junkers Ju 88 A-4 (pommikone 24 kpl; 1943-) Muut koneet toimiva yhteys-, kuljetus-, tiedustelu- ja koulukoneina
- Airspeed A.S.6E Envoy (1 kpl, yhteyskone, 1942-43)
- Cessna C-37 (1 kpl, yhteyskone, 1939-?)
- Desoutter II
- Dornier Do 22Kl
- Fairchild 24G (1 kpl, yhteyskone, 1939-41)
- Focke-Wulf Stieglitz, Fw 44J Stieglitz (1940-60)
- Hanriot H.232.2 (2 kpl, 1942-43)
- Heinkel He 59B-2 (4 vuokrakonetta Saksasta v. 1943)
- VL Pyry (harjoitushävittäjä)
- Westland Lysander I (yhteyskone; 12 kpl) Jatkosodassa käytettyjä sotasaaliskoneita
- Berijev MBR-2 (sotasaalis, lentovene)
- Curtiss Kittyhawk-hävittäjä eli Curtiss P-40M Warhawk (1 sotasaaliskone)
- Iljushin DB-3 ja Il-4 (DB-3f) pommikoneet
- Polikarpov I-152 (I-15bis) (5 kpl sotasaaliina, vanhentuneita hävittäjiä)
- Polikarpov I-153 hävittäjäkoneita, joka oli 1930-luvun alun hävittäjätekniikkaa, oli 11 kappaletta, joista yksi oli saatu sotasaaliina ja 10 ostettu saksalaisten sotasaaliista ilmeisesti jonkinlaisena kytkykauppana.
- Polikarpov I-16UTI (1 kpl sotasaaliiksi syyskuussa 1941, harjoitushävittäjä)
- Polikarpov U-2 (vuodesta 1944 lähtien Po-2) (sotasaalis, yhteyskone)
- Petljakov Pe-2 ja Pe-3 (4 kpl sotasaalis, pommikone)
- Šavrov Sh-2 (sotasaalis, lentovene)

Pudotettuja lentokoneita

Myös Neuvostoliitto uudisti kalustoaan sodan aikaan. Airacobrat tuotiin Yhdysvalloista, Hurricanet Englannista, mutta jotkut Neuvostoliiton omista koneista (hävittäjät MiG-3- ja LaGG-5-hävittäjät sekä Il-2-maataistelukone) olivat niitä suorituskykyisempiä. Ilmavoimien tunnistuskuvat venäläisistä lentokoneista vuodelta 1942 [http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-Tunnistus.html].
- AR-2 (SB-2:n syöksypommikoneversio)
- ARK-3
- Bell P-39Q Airacobra
- Bell P-63 Kingcobra
- Berijev MBR-2
- Curtiss Kittyhawk, myös Curtiss Warhawk ja Tomahawk-versioina (Curtiss P-40)
- Douglas B-26 Boston
- Focke-Wulf Fw-189
- GST
- Hawker Hurricane
- Iljushin DB-2
- Iljushin DB-3 ja Iljushin DB-3f
- Iljushin Il-2
- Jakovlev Jak-1
- Jakovlev Jak-4
- Jakovlev Jak-7B
- Jakovlev Jak-9
- Lavotshkin La-5 eli LaGG-5
- Lavotshkin LaGG-3
- MDR-6
- MiG-1
- Petljakov Pe-2
- Petljakov Pe-3 (Petljakov Pe-2:n hävittäjäversio)
- Polikarpov I-15bis
- Polikarpov I-16
- Polikarpov I-153
- Polikarpov U-2 (alkeiskoulukone)
- R-5
- R-10
- R-Z
- Tupolev SB-2
- Tupolev SB-3
- Tupolev SB-4

Joukko-osastot

Jatkosodan aikaiset joukko-osastot ja niiden sijoituspaikat olivat:
- Ilmasotakoulu - Kauhava
- Ilmailuvarikko
- Lentolaivue 30 - ks. http://www.lelv30.net/historia.php
- jne.

Lapin sota

Lapin sodassa ilma-aseen käyttö oli vähäistä molemmin puolin. Myös huono lentosää vähensi operaatioiden määrää. Suomen ilmavoimille tuli etenkin pommituslennoista tappioita Saksan Luftwaffen koneiden ja ilmatorjunnan toiminnan vuoksi.

Kuuluisia suomalaisia sotalentäjiä

Suomen hävittäjälentäjät saavuttivat ilmavoittoja samoja määriä kuin Saksan ja Japanin lentäjät. Syykin oli sama - pitkä palvelusaika rintamalla, riittävästi vihollisen lentotoimintaa ja riittävän tehokas lentokonekalusto. Parhaat ässät olivat:
- Ilmari Juutilainen
- Hans Wind
- [http://www.saunalahti.fi/~fta/finace03.htm Eino Luukkanen (englanniksi)]

Toiminta sodan jälkeen

Luftwaffe Aselevon jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio piti Suomen ilmavoimat lentokiellossa vuoteen 1946 asti lukuun ottamatta Lapin sotaan liittynyttä lentotoimintaa. Sisäisin ripustimin varustetut pommikoneet ja ohjukset olivat Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjä, myös hävittäjäkoneiden määrä rajoitettiin 60 koneeseen, vaikkakaan kieltoa ei käytännössä valvottu.

1950-luku

Suomen ilmavoimat aloitti 1950-luvun lentämällä lähes loppuun käytetyillä Messerschmitt Bf 109-hävittäjillä. Neuvostoliitto oli tällöin siirtynyt mm. MiG-15-hävittäjän käyttöönotolla suihkukonekauteen. Vuonna 1949 syntynyt NATO käytti Länsi-Euroopassa Sabre-hävittäjiä. Ruotsi oli ottanut käyttöön ensimmäiset suihkuhävittäjänsä, etenkin Saab Tunnanin vuosituotanto oli tuolloin satoja kappaleita. Ruotsin ilmavoimien varustautuminen esti Pohjoismaiden liukumisen ilma-aseen kannalta sotilaalliseksi tyhjiöksi. Myös pommikoneet olivat enenevästi suihkukoneita. Suomen ilmavoimien "Mersun" kyky saavuttaa niitä tai taistella suihkuhävittäjiä vastaan ei ollut uskottava. Tähän aikaan kylmä sota voimistui kautta maailman ja Euroopassa oli mm. Unkarin kansannousu vuonna 1956. Länsi-Saksan jälleenvarustautuminen lisäsi Neuvostoliiton varustelua. Suihkuhävittäjien saatavuus puolueettomiin maihin oli rajattua, koska suorituskykyisiä koneita ei haluttu myydä sotilasliittojen ulkopuolisille maille. Lisäksi Suomen valtion ulkomaanvaluuttavaranto oli pieni. Siksi pyrittiin ostamaan halpoja koneita. Ostot kohdistuivat NATO-maihin osin aikana, jolloin Liittoutuneiden valvontakomissio vielä valvoi Suomen toimintaa. Tähän aikaan Neuvostoliitto ei ilmeisesti edes ollut halukas myymään suihkuhävittäjiään Suomeen.
- De Havilland D.H.100 Vampire Mk.52-hävittäjiä oli Suomessa käytössä kuusi kappaletta vuosina 1954-1965. Koneet hankittiin Englannista. Se oli Suomen ilmavoimien ensimmäinen suihkuhävittäjä.
- De Havilland D.H.115 Vampire Trainer Mk.55-harjoitushävittäjiä oli vuosina 1953-1965 käytössä 9 kappaletta.
- Folland Gnat Mk.1 oli 1958 ensimmäinen ilmavoimien kone, joka, tosin loivassa liu'ussa, ylitti äänen nopeuden. Niitä hankittiin 13 kappaletta. Koneita käytettiin vuosina 1958-1974. Tämän koneen kohdalla aluksi pohdittiin lisenssivalmistusta. Tähän ei kuitenkaan ryhdytty, koska Englannin nimenomaan vientiä varten kehittämä Gnat todettiin pian heikkotehoiseksi ja paljon korjauksia ja huoltoa vaativaksi hävittäjäkoneeksi.
- Fouga CM170 Magister-suihkuharjoitushävittäjiä ostettiin Ranskasta vuonna 1958. Koneita ostettiin ja valmistettiin lisenssillä 80 kappaletta. Ne olivat käytössä vuodet 1958-88. 30 vuoden aikana sillä koulutettiin kaikki ilmavoimien lentoupseerit ja toimiupseeriohjaajat hävittäjälentäjiksi. Lisenssivalmistus oli Suomen lentokoneteollisuuden pelastus aikana, jolloin oma konesuunnittelu päättyi vuosikymmeniksi. Kuljetuskonehankinnat olivat vähäisiä. Niiden hankinnoissa ja koneiden käytössä oli yhteistyötä Suomen ilmavoimien, valtion laitosten ja valtionyhtiöiden välillä.
- De Havilland Canada DHC-2 Beaver-koneita oli käytössä kolme vuosina 1958-1971.
- Hunting Percival Pembroke C.Mk.53-koneita hankittiin kaksi kappaletta Englannista. Nämä toimivat vuosina 1956-1968 mm. ilmakuvauskoneina. Koulukoneiden kohdalla Valmet Vihurin rakentaminen oli merkittävä sekä Valtion lentokonetehtaalle työllisyyssyistä että Suomen ilmavoimille, joka 1950-luvulla lensi pääasiassa Messerschmitt Bf 109 ja Vihuri-koneilla. Vihuri oli riittävän hävittäjämäinen ylläpitääkseen hävittäjälentäjien lentotaitoa. Vihurin lukuisat onnettomuudet johtuivat osin juuri suuresta määrästä lentotunteja ja osin lentokurin heikentymisestä (koneilla "räimittiin", koska kokeneilla lentäjillä ei ollut käytössä suorituskykyisiä koneita) ja osin mm. moottorien ikääntymisestä. Valmet Tuuli jäi prototyypiksi, kun todettiin, että ruotsalainen Saab Safir on paljon halvempi koulukone.
- SAAB 17A oli Ruotsista hankittu tiedustelukone. Kaksi konetta oli maalinhinauskäytössä vuosina 1959-1961. Hankinta on voinut liittyä Saab Safir-kauppaan, koska Saab 17 oli tyyppinä täysin vanhentunut.
- Saab 91D Safir-alkeiskoulutuskone, joka oli käytössä 1958-1982. Koneita hankittiin 36 kappaletta ja niillä koulutettiin 25 vuoden ajan kaikki Suomen ilmavoimien lentäjät.
- Valmet Tuuli II oli vuonna 1951 valmistunut koulukoneen prototyyppi.
- Valmet Tuuli III. Vuosina 1957-1959 rakennettiin tästä koneesta vain yksi prototyyppi. Kone kilpaili peruskoulukoneen roolista, mutta oli paljon kalliimpi kuin Saab Safir. Tämä oli viimeinen Suomessa suunniteltu sotilaslentokone ennen 1970-luvun Valmet Vinkaa.
- Valmet Vihuria rakennettiin eri versiona (I, II, III): Se oli jatkokoulutuskone. Vihureita rakennettiin 51 kappaletta vuosina 1951-1959. Kone perustui VL Pyörremyrskyn siipeen ja Bristol Blenheimin tähtimoottoreihin. Jälkimmäinen säästi suuren summan ulkomaan valuuttaa.

1960-luku

Hävittäjäkoneissa Suomi pääsi muiden maiden tasolle MiG-21-koneen hankinnan kautta. Näissä koneissa siirryttiin ilmasta-ilmaan-ohjusaseistukseen. Konekalusto venäläistyi ilmeisesti vastakauppaan perustuvan kaupankäynnin vuoksi. Länsi-Euroopan noustessa toisen maailmansodan kolhuista, se varustautui vastineena Neuvostoliiton varustautumiselle, jota ei oltu sodan loputtua ajettu alaspäin kuten Länsi-Euroopassa. NATO-maat käyttivät Lockheed Starfighteria ja McDonnell F-104 Phantomia sekä hävittäjinä että pommittajina. Ruotsi siirtyi Drakenin käyttöön. Varustelukilpa oli selkeämmin nähtävissä kuin 1950-luvulla.
- MiG-15UTI "Mukelo" oli kaksipaikkainen harjoitushävittäjäkone, joita oli käytössä 4 kappaletta vuosina 1962-1977.
- MiG-21F-13 torjuntahävittäjä hankittiin vuonna 1963. Niitä oli 22 kappaletta. F-13-version viimeiset lennot tehtiin vuonna 1982 ja poistettiin ilmavoimien rekisteristä vuonna 1986.
- MiG-21U oli kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä vain 2 kappaletta.
- MiG-21UM oli toinen kaksipaikkainen koulutuskone, joita oli käytössä 4 kappaletta. Gnat oli käytännössä koko 1960-luvun toinen Suomen ilmavoimien hävittäjäkoneista. Se näkyi onnettomuuksissa [2]:
- Ensimmäinen Gnat (GN-102) tuhoutui 26. elokuuta 1958, kun laskuteline ei tullut esiin laskuun valmistautumisessa. Ohjaaja sai sen pakotettua ulos, mutta tämä toimi aikaansai hydraulipaineen putoamisen. Kone kaatui selälleen kiitotielle ja syttyi palamaan. Ohjaaja loukkaantui pahasti. Tämä oli osa sitä historiaa, jonka vuoksi Gnatin lisenssivalmistukseen ei lähdetty.
- GN-109 syöksyi maahan lentoonlähdössä 8. toukokuuta 1962 ja räjähti surmaten ohjaajan. Syyksi katsottiin ohjaajan virhe, mutta tämä puolestaan johtui Gnatin ohjausjärjestelmän vaikeuksista.
- GN-108 joutui painopisteongelman takia syöksykierteeseen, jossa kone tuhoutui maahantörmäyksessä. Ohjaaja pelastui heittoistuimella. Painopisteongelma johtui epäonnistuneesta polttoaineen siirrosta lisätankeista päätankkeihin.
- GN-111 joutui ulkopuoliseen silmukkaan ja syöksyi selkälennossa maahan tuhoutuen täysin 6. syyskuuta 1968. Ohjaaja pelastui heittoistuimen ansiosta. Koneen ohjaus meni sekaisin siirryttäessä mekaaniselta ohjaukselta sähkömoottorin ja hydraulipumpun yhteisohjaukselle, joka oli suunnitteluvirhe, mutta jota ohjaajat eivät tienneet. Ilmavoimat otti 1960-luvun alussa käyttöönsä helikoptereita:
- Agusta Bell 206A-helikopteri (1968-1979, 1 kpl)
- Mil Mi-4 (1961-1979, 3 kpl) helikopteri.
- Sud-Aviation S.E.3130 Alouette II 313B-helikopteri (1966-1975, 2 kpl) Kuljetuskone DC-3 hankittiin laskuvarjojääkäreitä varten sekä muuhun kuljetustarpeeseen. Neuvostoliittolainen pommikone Il-28 hankittiin tiedustelukoneeksi ja sitä käytettiin erityisesti maalinhinauksessa ilma-ammunnoissa.
- Douglas DC-3-kuljetuskone eli C-47 (1960-1984, 9 kpl)
- Iljushin Il-28 (maalinhinaus, merivalvonta, tiedustelu; 1960-1981; 4 kpl)

1970-luku

Ilmavoimien pääaseita, hävittäjäkoneita, modernisoitiin hankkimalla Viggeneitten tieltä väistyviä Drakeneita Ruotsista useissa erissä ja kokomalla 12 Drakenia Suomessa. Lapin ilmatilan valvonta oli uusi painotus ilmavoimien toiminnassa. Lappi ei ollut ollut toisessa maailmansodassa juurikaan puolustettu - perinnetiedon mukaan oululaiset varustivat "kaupallisen hävittäjälentäjän" kaupunkinsa puolustukseksi. Neuvostoliiton kokema NATOn uhka Norjasta ja Norjan mereltä käsin lienee painostanut Suomen varmistamaan, että oma ilmatila pysyy omana. Tässä vaiheessa lentäminen muuttui jokasään lentämiseksi. Esim. Draken DK-219-koneella lennettiin 25 vuotta, jona aikana tehtiin 3700 lentoa ja lennettiin 2200 tuntia. Tällä koneella lennettiin 150 lentoa ja 100 tuntia vuosittain eli keskimäärin tehtiin 40 minuutin lento.
- Saab J 35B Draken-hävittäjäkoneita hankittiin Suomeen kuusi ensin vuokrattuina ja sittemmin ostettuja Flygvärnetin J 35B-versioita vuonna 1972.
- Saab J 35C Draken (kolme kaksipaikkaista J 35C:ä 1976 ja kaksi kunnostettua J 35 C:ä 1984)
- Saab J 35F Draken (kuusi peruskorjattua jokasään hävittäjää 1977- ja 18 kunnostettua J 35F 1984-)
- Saab J 35S Draken (12 Suomessa 1974-1975 koottua J 35S -konetta Hämeen lennostolle)
- MiG-21bis (1978–1998; 26 kpl) Muut hankitut koneet olivat yhteyskoneita:
- Britten-Norman BN-2A Islander (1974-1975, 1 kpl)
- Cessna 402B Businessliner (1975-1984, 2 kpl)
- Piper PA-28R-200 Cherokee Arrow II ja PA-28RT-201 Arrow IV (1974-, 6 kpl)
- Piper PA-31 Navajo ja PA-31-350 Chieftain (1974-1975, 6 kpl) Helikopterihankinta kohdistui pariin tyyppiin ja useampaan yksilöön:
- Hughes 369HS, 369HM ja 369D (500C and 500D) helikopterit (1975-)
- Mil Mi-8P ja Mil Mi-8PT helikoptereita ostettiin vuonna 1973 9 kappaletta.

1980-luku

1980-luku oli Suomenkin sotilasilmailun suurten asekauppojen aikaa. Valmet sai luvan rakentaa suomalaisen alkeiskoulutuskoneen, Vinkan. Suomi osti Hawk-harjoitushävittäjän Englannista, josta aikanaan käytiin lehdistössä vasemmisto-oikeisto-väittelyä. Myös sen nk. vastakaupoista käytiin runsaasti julkista keskustelua. 30 Vinkalla ja 50 Hawkilla on koulutettu Suomen ilmavoimien lentäjät viimeisten 25 vuoden ajan. Molemmat koulukoneet säilynevät käytössä vielä 2010-luvulle asti. Valmet lentokoneteollisuus kehitti TurboVinha eli Redigo-jatkokoulutuskonetta, jonka koe- ja esittelylennoilla tuhoutui kaksi konetta ja kuoli kolme lentäjää. Kone jäi yhtiö viimeiseksi kokonaisen lentokoneen kehityshankkeeksi. Tämän vuosikymmenen lopulla Neuvostoliitto pyrki ilmeisesti saamaan suomalaisen hävittäjälentäjän kosmonautiksi, mutta suomettumisen uhka koettiin liialliseksi. MiG-21bis-koneet ja Draken-koneet olivat käytössä koko vuosikymmenen. Niihin kehitetyn suomalaisen tietoväyläratkaisun hajaspektriradiolinkki tuli myöhemmin käyttöön matkapuhelimissa. Vuosikymmenen lentokonehankinnat
- Fokker F.27 Friendship (1980-, 3 kpl) kuljetuskone
- Valmet Vinka 1980-201X (30 kpl) alkeiskoulukone
- British Aerospace Hawk Mk.51 (1980-, 50 kpl) harjoitushävittäjä
- Gates Learjet 35A (1982-, 3 kpl) yhteyskone

1990-luku

Kuten hävittäjäkoneissa tuli tavaksi jo 1970-luvulla, kaupat tapahtuvat kerran muutamassa vuosikymmenessä ja kohdistuvat yhteen konetyyppiin, Suomessakin karsittiin konetyypit yhteen. Samalla 1960-luvulta jatkunut tasapainottelu itä- ja länsihankintojen kanssa loppui ja Suomi siirtyi kokonaan länsimaiseen kalustoon. Tarjouskilpailun jälkeen valittu Hornet karsi tullessaan hävittäjälentäjistä kaikki yli 30-vuotiaat ja kaikki toimiupseeriohjaajat, joka loi median hehkuttaman nk. lentäjäpaon Finnairiin ym. lentoyhtiöihin. Ilmavoimien tekninen kieli vaihtui suomesta englantiin.
- McDonnell Douglas (nykyään Boeing) F-18 Hornet (64 kpl.)

Helikopterit

Fokker F.27 Friendship Suomen ilmavoimat operoivat 1990-luvun jälkipuolelle asti kaikkia sotilaallisia ilma-aluksia. Helikopteri oli pääosin rahdin kuljetusväline ja pelastusväline. Helikoptereita ei alun alkaen hankittu maahanlaskujoukkoja varten, vaikka laskuvarjojääkärit käyttivät niitä toiminnassaan. Helikoptereiden siirto maavoimille Utin Jääkärirykmentin alaisuuteen erilliseksi Helikopteripataljoonaksi on merkki niiden käytön luonteen muuttumisesta osaksi maavoimien taktiikkaa.
- Mil Mi-1(SM-1) (tiedustelu/yhteys/pelastushelikopteri; 1961-1967; 4 kpl)
- Mil Mi-4 (kuljetushelikopteri; 1962-1979; 3 kpl)
- Sud-Aviation S.E.3130(313B) Alouette II (1966-1975; 2 kpl)
- Agusta Bell 206A Jet Ranger (1968-1979; 1 kpl)
- Mil Mi-8 (kuljetushelikopteri; 1973-1996, 9 kpl, 1997 siirto maavoimille)
- Hughes McDonnell Douglas MD500 (koulutushelikopteri)
- NH90 (kuljetushelikopteri, tulossa maavoimille)

Lento-onnettomuuksia

Lento-onnettomuuksista voi yrittää nähdä merkkejä lentokaluston kunnosta, ohjaajien taidosta, lentokurista ja harjoitusten määrästä ja vaativuustasosta. Suomen ilmavoimat on menettänyt rauhan aikana seuraavat lentokoneet onnettomuuksissa:
- 1. syyskuuta 2004 Hawk (HW-325) harjoitushävittäjä putosi Siikaisissa siirtolennollaan Hallista Kauhavalle. Ohjaaja löytyi menehtyneenä eikä ole selvää, yrittikö hän pelastautua heittoistuimella.
- 25. maaliskuuta 2003 Sallan Salmivaarassa Hawkin (HW-305) lentorata meni alle säädetyn 50 metrin ja kone osui puiden latvoihin. Tämän jälkeen moottori sammui ja miehistö lensi konetta vielä noin kuusi kilometriä ennen kuin pelastautui heittoistuimilla. [http://www.mil.fi/ajankohtaista/tiedotteet/arkisto/2003/images/20030325_1704_1/hawk.jpg Puolustusvoimien kuva]
- 11. elokuuta 2001 kaksi F-18 C Hornetia törmäsi toisiinsa ilmassa Lappajärvellä ja molemmat vaurioituivat. Toisen koneen ohjaaja käytti heittoistuinta ja kone (HN-430) tuhoutui. Toisesta koneesta (HN-413) jouduttiin sammuttamaan toinen moottori ja se pääsi Pirkkalan tukikohtaan. Pudonnut kone löytyi Karstulasta.
- 1. heinäkuuta 1998 Hawkin (HW-324) moottori sammui Luopioisissa, ja molemmat ohjaajat käyttivät heittoistuinta. Toinen ohjaajista loukkaantui lievästi.
- 7. huhtikuuta 1998 Tuusniemellä Hawk (HW-323) syöksyi maahan torjuntaharjoituksessa ja ohjaaja menehtyi.
- 14. marraskuuta 1995 Draken (DK-231) putosi Hirvasmäellä.
- 5. joulukuuta 1989 Hawkin (HW-317) moottori sammui ja ohjaaja pelastautui heittoistuimella Kuopiossa.
- 27. helmikuuta 1989 Hawkin (HW-340) renkaan räjähdettyä laskussa Kittilässä kone ajautui lumihankeen. Miehistö pelastautui heittoistuimilla.
- 16. joulukuuta 1988 Hawkin (HW-320) laskun epäonnistuessa heikon sään vuoksi kone vaurioitui. Molemmat ohjaajat pelastautuivat heittoistuimella, ja toinen loukkaantui lievästi.
- 9. toukokuuta 1986 Hawkin (HW-313) ohjaaja kuoli esitysharjoituksessa Kemijärvellä koneen syöksyttyä maahan.
- 24. huhtikuuta 1985 Turbovinka putosi koelennolla Kuorevedellä lattakierteessä, joka ei oiennut. Koelentäjä ja koelentoinsinööri kuolivat onnettomuudessa.
- 17. maaliskuuta 1981 Tampereella taitolentoharjoituksessa silmukan oikaisun jälkeen ohjaaja menehtyi heittoistuinhypyssä. Heittoistuinta käyttämätön Hawkin (HW-302) toinen lentäjä loukkaantui maahansyöksyssä vakavasti.
- 3. lokakuuta 1978 Rissalan lentokentältä noussut DC-3:n (DO-10) toinen moottori sammuu, ohjaaja pyrkii kaartamaan koneella takaisin kentälle ja kone putosi Juurusveteen. 15 ihmistä kuoli onnettomuudessa, jossa useimmat uhreista olivat maanpuolustuskurssilla olleita suomalaisia johtajia. Kts. Rissalan lentoturma.
- 1978-1998 MiG-21bis, kuusi onnettomuutta
- 19. marraskuuta 1977 MiG-21F (MG-63) toinen päälaskuteline ei tullut ulos. Ohjaaja hyppäsi Juankoskella heittoistuimella.
- 2. marraskuuta 1977 Fouga Magister (FM-65) Pylkömäellä itsestään aktivoituneiden hätärakettien vuoksi. Ohjaaja ja matkustaja kuolivat.
- 3. elokuuta 1977 Fouga Magister (FM-1) putosi maahan matalan pystyliikkeen jälkeen Porissa. Ohjaaja kuoli.
- 15. kesäkuuta 1977 Fouga Magister (FM-56) syöksyi maahan taitolentoesityksessä Kauhavalla. Ohjaaja kuoli.
- 5. huhtikuuta 1977 Fouga Magister (FM-75) putosi matalalentoesityksessä. Ohjaaja kuoli.
- 13. tammikuuta 1977 Fouga Magister (FM-40) siivestä irronnut jää sammutti moottorit. Laskuyrityksessä molemmat ohjaajat kuolivat Rissalassa.
- 1976- BAe Hawker Hawk, yhdeksän onnettomuutta
- 26. elokuuta 1976 Fouga Magister (FM-77) putosi matalalennossa Viitasaarella. Lentäjä kuoli.
- 8. syyskuuta 1975 MiG-21F:n (MG-79) moottori vaurioitui. Lentäjä pelastautui heittoistuimella Siilinjärvellä.
- 1974-2000 Saab J 35 Draken, yksi onnettomuus
- 1. joulukuuta 1974 Fouga Magister (FM-44) putosi Kortesjärvellä. Ohjaaja kuoli.
- 29. kesäkuuta 1973 koulutuskone Saab Safir (SF-11) putosi. Toinen lentäjistä sai surmansa.
- 17. lokakuuta 1972 Fouga Magister (FM-58) syöksyi maahan. Ohjaaja menehtyi.
- 6. toukokuuta 1970 MiG-21 F (MG-80) syöksyi taitolennolla maahan Joroisilla. Ohjaaja kuoli.
- 8. huhtikuuta 1970 Fouga-Magister törmäsi Jyväskylässä televisiomastoon. Molemmat lentäjät kuolivat.
- 1959-1986 Fouga-Magister, 21 onnettomuutta
- 15. helmikuuta 1965 Pembroke PR-1 ajoi lumivalliin laskussa Utin kentälle, kone romutettiin mutta miehistö ei vammautunut.
- 25. tammikuuta 1958 Fokker C.X. FK-111 syöksyi metsään. Vääpeli Aimo Alinen ja vääpeli Antti Kukkonen kuolivat.
- 3. joulukuuta 1955 Vampire joutui syöksykierteeseen ja syöksyi maahan Porin lentokentän lähelle. Lentäjä kuoli.
- 9. huhtikuuta 1948 Pyry PY-29 syöksyi maahan Hallissa. Kapteeni J.Saarinen kuoli,
- 9. toukokuuta 1947 VL Myrksy MY-28 syöksyi maahan Nakkilassa. Luutnantti K.Ikonen kuoli onnettomuudessa.
- 7. syyskuuta 1939 Gamecock törmäsi syöksykierteessä maahan Kauhavalla. Aliupseerioppilas S.Juntunen kuoli.
-

Rajavartiolaitos

Rajavartiolaitos on sisäasiainministeriön alainen sotilaallisesti organisoitu sisäisestä turvallisuudesta vastaava viranomainen. Sen päätehtävät ovat rajavalvonta maarajoilla sekä merialueella ja rajatarkastukset ylityspaikoilla, satamissa ja lentokentillä. Tarpeen mukaan se hoitaa myös tulli- ja poliisiviranomaisten tehtäviä. Rajavartiosto osallistuu myös pelastustoimiin merellä ja erämaissa. Meripelastuspalvelun johtaminen, järjestelyt ja suorittaminen on eräs rajavartiolaitoksen näkyvimpiä tehtäviä. Näitä tehtäviä se suorittaa merivartiostojen vartiolaiva- sekä -venekalustolla sekä vartiolentueen meripelastushelikopterein. Schengenin sopimuksen myötä varsinainen rajavalvonta on keskittynyt lähinnä sopimuksen kattaman alueen ulkorajalle. Suomessa tämä tarkoittaa Venäjän-vastaista rajaa ja merirajaa.

Organisaatio

Rajavartiolaitos koostuu esikunnasta, Raja- ja Merivartiokoulusta sekä seitsemästä hallintoyksiköstä, jotka toteuttavat käytännön rajavalvontaa:
- Lapin rajavartiosto
- Kainuun rajavartiosto
- Pohjois-Karjalan rajavartiosto
- Kaakkois-Suomen rajavartiosto
- Suomenlahden merivartiosto
- Länsi-Suomen merivartiosto
- Vartiolentolaivue Hallintoyksiköt vastaavat asemaltaan käytännössä Puolustusvoimien joukko-osastoja ja niiden komentajat ovat yleensä sotilasarvoltaan everstejä tai kommodoreja. Vartiolentolaivuetta lukuun ottamatta hallintoyksiköt jakautuvat edelleen raja- tai merivartioalueisiin, joilla on alaisinaan yhteensä 63 vartioasemaa. Rajavartiolaitos on rauhan aikana sisäministeriön alainen hallinnollisissa asiossa, mutta sen sotilaskäskyasiat, mm. upseerinimitykset, kuuluvat presidentin toimivaltaan. Mahdollisen kriisin sattuessa rajavartiolaitos liitettäisiin osittain tai kokonaan Puolustusvoimiin. Todennäköistä on, että liitos tehtäisiin mahdollisimman myöhään, sillä ainakin Puolustusvoimien entisen asessorin Katariina Buure-Hägglundin mukaan Puolustusvoimiin liitetyt rajavartiolaitoksen osat menettäisivät poliisivaltuutensa. Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajavartiostoihin sekä Raja- ja Merivartiokouluun kuuluu osana rajajääkärikomppania, joka antaa varusmieskoulutusta rajavartiolaitokseen varusmiespalvelustaan suorittamaan määrätyille asevelvollisille. Koulutukseen pääsyn edellytyksenä on hyvä fyysinen kunto. Tyypillisesti rajavartiostojen varusmiehet, rajajääkärit, koulutetaan sissi- ja tiedustelutoimintaan, joka olisi rajavartiostojen tehtävä laajamittaisen maahanhyökkäyksen sattuessa niillä alueilla, jotka ovat vihollisen hallussa. Lisäksi rajajääkäreille koulutetaan perusteet kriisiolojen rajavartioinnista vakinaisen henkilökunnan apuna. Vuonna 2005 tehdyllä sisäasiainministeriön päätöksellä Kainuun rajajääkärikomppania lakkautetaan vuoteen 2008 mennessä ja Lapin rajajääkärikomppania supistetaan rajajääkäriosastoksi.

Rajavartiolainsäädäntö

Syyskuun 2005 alusta astui voimaan uusi rajavartiolainsäädäntö, joka laajentaa Rajavartiolaitoksen valtuuksia ja toiminta-aluetta. Aikaisemmin rajavartiolaitoksen oikeudet olivat voimassa ainoastaan sen toimialueella, joka käsitti lähinnä rajaseudun kunnat ja merten rannikot taajamien ulkopuolella. Uudessa lainsäädännössä toimivaltaa ei ole rajattu alueellisesti vaan tehtävän mukaan. Rajavartiolaitokselle on annettu oikeus toimia siellä, missä tämä on tarkoituksenmukaista rajaturvallisuuden ylläpitämiseksi. Rajavartiolaitoksella on rajoitetut poliisivaltuudet. Rajavartiolaitoksen henkilökunnalla on oikeus käyttää tarpeellista voimaa järjestyksen ja yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi tai palauttamiseksi rajanylityspaikoilla, omissa toimipaikoissaan sekä muualla, missä poliisia ei ole riittävän nopeasti saatavilla. Rajavartiolaitosta voidaan käyttää varsinaisen raja-alueen ulkopuollellakin yleisen järjestyksen palauttamiseen poikkeustilanteessa. Rajavartiolaitoksella on oikeus myös suorittaa useimpien rajaliikenteeseen liittyvien rikosten esitutkinta ja käyttää tässä tarkoituksessa useimpia poliisin pakkokeinoja, puhelinkuuntelua ja peitetoimintaa lukuun ottamatta. Rajavartiolaitoksen päällikkötason virkamiehillä on lisäksi pidätysoikeus. Rajavartiolaitoksen omaan toimintaan liittyy erikoisuutena rajatarkastus, joka toteutetaan pelkästään rajanylitysaikeen tai rajanylityksen perusteella ilman rikosepäilyä. On huomattava, että rajatarkastuksen perusteena toimii jo aie: rajan ylitystä yrittävä henkilö voidaan tarkastaa, vaikka hän luopuisikin aikeestaan jouduttuaan rajatarkastuksen kohteeksi. Rajatarkastuksessa varmistetaan rajanylittäjän henkilöllisyys sekä se, että hänellä ei ole mukanaan kiellettyjä esineitä tai aineita. Rajavartiolaitoksen toimintaan sotilasviranomaisena liittyy lakiuudistuksessa annettu oikeus sulkea yleisöltä Rajavartiolaitoksen varuskunta-alueet ja toimipaikat. Jokaisella vähintään kapteenin arvoisella rajaupseerilla on lisäksi oikeus sulkea väliaikaisesti sotilaallisessa käytössä oleva harjoitusalue.

Henkilöstö

Rajavartiolaitos rekrytoi jatkuvasti uusia rajamiehiä. Uudet rajamiehet, jotka on juuri nimitetty nuoremman rajavartijan virkaan, koulutetaan Imatralla Raja- ja merivartiokoulussa kuuden kuukauden (tulevaisuudessa vuoden) mittaisella kurssilla. Kurssin jälkeen nuoremmat rajavartijat palvelevat 3-4 vuotta rajavartiostoissa. Tämän jälkeen suoritetaan peruskurssin toinen vaihe, joka antaa pätevyyden vanhemmaksi rajavartijaksi. Kymmenkunta vuotta palvelleet rajavartijat suorittavat täydennyskurssin, jonka parhaat koulutettaan ylirajavartijoiksi jatkokurssilla. Rajavartijan yleiset pätevyysvaatimukset ovat:
- Vähintään reservin aliupseerin koulutus (ei koske ahvenanmaalaisia)
- Ylioppilastutkinto tai vähintään kaksivuotinen ammattitutkinto
- Vähintään B-ajokortti Fyysiselle kunnolle asetetut vaatimukset olivat vuonna 2005:
- Cooperin testin tulos 2500 m (naisilla 2300 m)
- 200 m uinti 6 minuutissa
- Näön tarkkuus kummassakin silmässä lasien kanssa väh. 1.0 ja 0.7 ilman laseja
- Normaali väri- ja kuuloaisti
- Ei kroonista ihottumaa tai haittaavaa allergiaa
- Ei herkästi oireilevaa laktoosi-intoleranssia tai keliakiaa
- Palveluskelpoisuusluokka A (ahvenanmaalaisilla vastaava terveys ja kunto) Rajavartiolaitoksen johtotehtävissä toimivat upseerit, jotka ovat saaneet nelivuotisen koulutuksensa Maanpuolustuskorkeakoulun rajavartiolinjalla. Palveluksessa on myös opistoupseereja, joiden koulutus on kuitenkin lopetettu. Teknisissä tehtävissä työskentelee n. 60 erikoisupseeria ja erilaisissa huolto- ja toimistotehtävissä n. 500 siviiliä.

Linkkejä

- [http://www.raja.fi/ Rajavartiolaitos]
- [http://www.merivartiosto.fi Merivartiostot]
- [http://www.k-sr.fi Kaakkois-Suomen rajavartiosto]
- [http://forum.inet.fi/lapinraja Lapin rajavartiosto] Luokka:Maanpuolustus Luokka:Poliisitoimi

Suomen suuriruhtinaskunnan armeija

Vuosina 1809--1917 Suomi oli autonominen osa Keisarillista Venäjää Suomen suuriruhtinaskuntana. Vuosina 1881-1901 Suuriruhtinaskunnalla oli oma armeija "Suomen vanha sotaväki".

Armeija

Porvoon maapäivillä uusi hallitsija, Venäjän keisari Aleksanteri I asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivat enää tehneet palvelusta. Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle". Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi. 1. Jääkärirykmentin alaisia olivat Turun ja Hämeenlinnan pataljoonat, 2. Jääkärirykmentin alaisia Heinolan ja Kuopion pataljoonat, 3. Jääkärirykmentti käsitti ainoastaan Viipurin pataljoonan. Viipurin pataljoona sijoitettiin 1½ vuodeksi Pietariin suorittamaan vahtipalvelusta keisarin palatsissa. Vuonna 1819 vahvennettiin jääkärirykmentit jalkaväkirykmenteiksi ja Suomen opetuspataljoona siirtyi Helsinkiin. Vuonna 1819 Suomessa olivat seuraavat sotaväen joukot:
- I Jalkaväkirykmentti
- 1. Turun pataljoona
- 2. Vaasan pataljoona
- II Jalkaväkirykmentti
- 3. Hämeenlinnan pataljoona
- 4. Heinolan pataljoona
- Suomen jääkärirykmentti
- 5. Viipurin pataljoona
- 6. Kuopion pataljoona
- Helsingin opetuspataljoona
- Suomen kadettikoulu 1827 sotaväki järjestettiin uudelleen:
- I prikaati
- 1. Turun tarkk'ampujapataljoona
- 2. Vaasan tarkk'ampujapataljoona
- II prikaati
- 3. Hämeenlinnan tarkk'ampujapataljoona
- 4. Heinolan tarkk'ampujapataljoona
- III prikaati
- 5. Kuopion tarkk'ampujapataljoona
- 6. Viipurin tarkk'ampujapataljoona
- Helsingin opetustarkk'ampujapataljoona
- Suomen kadettikoulu Pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Yhdessä joukot muodostivat divisioonan.

Suomen kaarti

Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona, Suomen Kaarti. Muut joukot hajotettiin 21. toukokuuta 1830 paitsi saman vuonna perustettu 1. Suomen meriekipaasi, laivaton meriväen joukko. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden venäläisten osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831.

Krimin sota

Suomen Krenatööritarkk'ampujapataljoona perustettiin 1846. Krimin sodan aikana perustettiin 1854-1855 yhdeksän pataljoonaa, joiden kunkin vahvuudeksi määrättiin 600 miestä. Sotaväki värvättiin Ruotsin vallan ajan ruotulaitoksen mukaan. Ruotupataljoonat hajotettiin sodan jälkeen ja Krenatööritarkk'ampujapataljoona nimettiin 1860 Suomen opetustarkk'ampujapataljoonaksi, kunnes se hajotettiin 1867 Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.

Asevelvollisuus

1800-luvun lopussa asevelvollisuus nähtiin tehokkaaksi menetelmäksi armeijan pitämiseen. Vuonna 1878 sääti Aleksanteri II asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa. Suomessa perustettiin autonomian turvin oma armeija joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja ylipäällikkönä oli keisari, ja Suomessa kenraalikuvernööri. Armeijan kooksi määriteltiin 5600 miestä. Suomalaisena sotaväen päällikkönä toimi kenraali Georg Edvard Ramsay. Pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881 ja ne olivat täydessä vahvuudessa 1883. Tällöin sotaväki koostui seuraavista yksiköistä:
- Henkivartioväen 3. Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki)
- Suomen 1. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki)
- Suomen 2. Turun Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 3. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 5. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 6. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen 8. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona
- Suomen Rakuunarykmentti (Lappeenranta, vuodesta 1890)
- Suomen Kadettikoulu (Hamina) Yhdessä pataljoonassa oli neljä komppaniaa, rakuunarykmentti koostui kuudesta eskadroonasta. Lisäksi perustettiin 32 reservikomppaniaa. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun. Tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla. Katso myös: Jääkäriliike

Linkkejä

- [http://www.eskoff.net/arvomerk.htm Arvomerkit 1800-luvun lopussa] luokka:Suomen suuriruhtinaskunta

Puolustuspolitiikka

Puolustuspolitiikka on Suomessa määritetty kattamaan maanpuolustuksen tehtäviä ja yleisjärjestelyjä koskevaa päätöksentekoa ja poliittista ohjausta. Lisäksi siihen luetaan osallistuminen kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta ylläpitäviin sotilaallisiin toimiin. [1] On huomattava, että eri maat määrittelevät puolustuspolitiikan eri tavoin johtuen pääasiallisesti erilaisista historiallisista kokemuksista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen tai englantilainen käsitteistö ei noudata mannereurooppalaista tai pohjoismaista käytäntöä, koska tarvetta oman maa-alan konkreettiseen puolustamiseen ei siellä ole ollut pitkään aikaan. Englanninkielessä puolustuspolitiikka (defence policy) onkin jo kauan tarkoittanut yleisesti sotilaspolitiikkaa ja puolustus on voitu suorittaa kaukana kotimaasta ja myös hyökkäyksellisin keinoin "kansallisten etujen puolustamisena". [2] (lisättävä euroopan unionin käyttämä määritelmä)

Puolustuspoliittinen päätöksenteko Suomessa

Sodanjälkeisessä Suomessa puolustuspoliittinen päätöksenteko on ollut vahvasti hallituksen ja eduskunnan käsissä. Perusratkaisuja valmisteltiin ensin vuosina 1945-1949 toimineessa puolustusrevisiokomiteassa, johon kuului kansanedustajia, upseereita ja eräitä vasemmistopuolueiden yliedustusta tasapainottaneita jäseniä. Puolustusneuvosto aloitti toimintansa vuonna 1958 ja sai merkittävän roolin kokonaismaanpuolustuksen toimintojen johdossa. Sen jäseninä oli keskeisiä ministereitä, upseereita ja muutamia muita puolustusvalmistelujen kannalta tärkeitä henkilöitä. [2] Puolustusvoimien rahoitusongelmat ja voimistunut puolustuskritiikki antoivat aiheen parlamentaaristen puolustuskomiteoiden käytölle maanpuolustuksen kehittämisohjelmien linjaukseen. Lähes kaikkien puolueiden edustus takasi valmistelutyön laajapohjaisuuden ja myötävaikutti eduskunnan sitoutumiseen komiteoiden esityksiin. Komiteoiden suosittelemat rahoitusohjelmat eivät kuitenkaan toteutuneet täysimääräisinä, eivätkä kaikki osapuolet olleet tyytyväisiä puolustuskomiteoiden taipumukseen puuttua turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. [2] Kolmas parlamentaarinen puolustuskomitea vuonna 1981 jäi sarjan viimeiseksi. Sitten kokeiltiin puolustuspoliittisia toimikuntia, joilla ei ollut parlamentaaristen puolustuskomiteoiden kaltaista poliittista painoa. Vuonna 1995 valtaan noussut laajapohjainen hallituskokoonpano ei enää antanut puolustuspoliittista valmistelua pois käsistään. Kaksi turvallisuus- puolustuspoliittista selontekoa (1997 ja 2001) valmisteltiin hyvin hallituskeskeisesti. Puolustusneuvoston lakkauttaminen ja korvaaminen ministerivaliokunnalla ja puolustusministeriöön keskitetyllä valmisteluorganisaatiolla liittyi omaksuttuun hallituskeskeiseen linjaan. [2] Vuoden 2004 selonteko jatkoi 1997 ja 2001 aloitetulla linjalla.

Katso myös

- Turvallisuuspolitiikka
- Suomen Puolustusvoimat

Lähteitä

# Tietoja maanpuolustuksesta 1996, s. 306 # Visuri, P. 2003. Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy.

Luokka:Armeijat

Armeijoihin liittyviä artikkeleja. Luokka:Sodankäynti Luokka:Armeija

Luokka:Puolustusvoimat

Suomen Puolustusvoimat. Luokka:Armeijat Luokka:Suomi Luokka:Maanpuolustus

Shirley Chisholm

Shirley Chisholm, eg. Shirley Anita St. Hill Chisholm, född 30 november 1924, död 1 januari 2005, amerikansk politiker (demokrat), första svarta politiker att väljas till amerikanska representanthuset, som representant för en valkrets i New York 1968-1983. Chisholm, Shirley ko:셜리 치좀

opisy gg metal hosting mp3 download bwin

:: RELATED NEWS ::

My Secret Garden: Women's Sexual Fantasies
My Secret Garden: Women’s Sexual Fantasies is a 1973 book compiled by Nancy Friday, who collected women's fantasies through letters and taped and personal interviews. She organized them according to the rooms which they belong to. Revealed is that women too fantasize, just like men, and they can be as wild as men can. Many notions are proved wrong in the book. Category:1973 books Category:Nonfiction books

Netspeek
.]] Leet, usually written as "1337" in Leetspeak, is an online culture and/or attitude, as well as a language code, among the Internet population. The word itself is derived phonetically from the word "elite", and is a cipher, or cryptic form of spelling replacing letters with numbers, symbols, and other letters that look or sound alike. Leetspeak wa

Carsulae
Carsulae was an Ancient Roman town, in what is now Umbria, Italy. Carsulae was an ancient Roman stopping place on the Via Flamina; the main road going north through Italy out of Ancient Rome. Today the ruins remain of an ampitheatre

Taygeta (star)
Taygeta is a triple star system in the constellation Taurus and a member of the Pleiades star cluster. It is approximately 440 light years from Earth. The primary component, Taygeta A, is a blue-white Roberta Williams' Mixed-Up Mother Goose is a computer game first released by Sierra On-Line in 1987. It is, in essence, an edutainment title, directed specifically at young gamers, as well as an adventure game.

Plot

The storyline of the game is very simpl

Open Student Television Network
The Open Student Television Network, also known as OSTN, is a national student television network, headquarted in downtown Cleveland, Ohio. OSTN is managed by a full time staff that serves as network management. Content on the network is submitted by member stations, and includes both local station content as well as programming produced for the national network audience specifically. The OSTN is an initiative of th