:: wikimiki.org ::
| Suomen Senaatti |
Suomen senaattiKeisarillinen Suomen senaatti oli Suomen suurruhtinaskunnan korkein hallintoelin, se vastasi nykyistä hallitusta ja korkeinta oikeutta. Senaatin edeltäjä hallituskonselji perustettiin 1809 ja vuonna 1816 siitä tuli senaatti. Senaatin tehtävänä oli maan asioiden hoito, siihen kuului talous- ja oikeusosasto, joiden molempien puheenjohtajana oli Suomen kenraalikuvernööri. Vuodesta 1822 alkaen nimitettiin molempiin osastoihin varapuheenjohtajat (siihen saakka kenraalikuvernöörin poissa ollessa osastossa puhetta oli johtanut virkaiältä vanhin senaatin jäsen).
Talousosasto jakautui toimituskuntiin, joiden päällikköinä toimivat senaatin jäsenet. Osa talousosaston senaattoreista oli salkuttomina senaattoreina ilman omaa toimituskuntaa. Talousosasto huolehti siviilihallinnosta ja julkisesta taloudesta, oikeusosasto oikeudenkäytöstä. Oikeusosastossa ei ollut toimikuntia. Ylimpänä laillisuuden valvojana maassa toimi prokuraattori. Vuodesta 1858 Senaatin jäsenten viralliseksi arvonimeksi, virkanimikkeeksi, tuli senaattori.
Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen.
Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.
15. marraskuuta 1917 Eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta--3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa, Vaasan senaatti.
Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Talousosaston varapuheenjohtajasta tuli pääministeri, ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi. Senaatin oikeusosastosta muodostettiin korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.
Talousosaston varapuheenjohtajat:
- Carl Erik Mannerheim, (1822 - 1826)
- Samuel Fredrik von Born (toimessa), (1826 - 1828)
- Anders Henrik Falck, (1828 - 1833)
- Gustaf Hjärne, (1833 - 1841)
- Lars Gabriel von Haartman, (1841 - 1858)
- Johan Mauritz Nordenstam, (1858 - 1882)
- Edvard Gustaf af Forselles, (1882 - 1885)
- Gustaf Axel Samuel von Troil, (1885 - 1891)
- Sten Carl Tudeer, (1891 - 1900)
- Constantin Linder, (1900 - 1905)
- Emil Streng, (1905)
- Leopold Henrik Stanislaus Mechelin, (1905 - 1908)
- Edvard Immanuel Hjelt, (1908 - 1909)
- August Johannes Hjelt, (1909)
- Andrei Virenius, (1909)
- Vladimir Ivanovitš Markov, (1909 - 1913)
- Mickail Borovitinov, (1913 - 1917)
- Andrei Virenius (toimessa), (1917)
- Antti Oskari Tokoi, Suomen sosialidemokraattinen puolue (1917)
- Eemil Nestor Setälä, Nuorsuomalainen puolue (1917)
- Pehr Evind Svinhufvud, Suomalainen puolue (1917)
Katso myös
- Ministerivaltiosihteeri
- Wikisource:Senaatin nimeksi valtioneuvosto
Luokka:Suomen poliittinen historia
luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
Suomen suuriruhtinaskunta
Suomen suuriruhtinaskunta -nimitystä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1584, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III lisäsi Suomen suuriruhtinaan arvonimen hallitsijatitteleihinsä. Käytännössä Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917 Venäjän keisarin alaisuudessa.
Ruotsilta Venäjälle
1700-luvun vaihteessa Ruotsilla ei ollut enää resursseja ylläpitää suurvalta-asemaansa. Suurvalta romahti, kun Suuri Pohjan sota pakotti ruotsalaiset lopulta 1721 luovuttamaan Baltian omistuksensa sekä Karjalasta Viipurin ja Käkisalmen läänit Venäjälle. Sodan loppuaikoina Suomi oli kokonaan miehitettynä. Miehitysajasta käytetään nimeä Isoviha. Ruotsin ja Venäjän seuraavan yhteenoton, Pikkuvihan, tuloksena Turun rauhassa 1743 Hamina ja Kymenkartanon läänin itäosa siirtyivät Venäjälle. Edellä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.
Napoleonin vaatimukset aiheuttivat Ruotsin ja Venäjän joutumisen sotaan 1800-luvun alussa, käytiin Suomen sota 1808–1809. Sodan päättyessä 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä ja liitettiin Venäjään, samoin aiemmin Ruotsin osina pidettyjä osia Lapista sekä Ahvenanmaa. Suomen sodan päätteeksi 17. syyskuuta 1809 solmittiin Haminan rauha Ruotsin ja Venäjän välillä. Ruotsille kuuluneet Suomen alueet luovutettiin virallisesti Venäjälle, joka oli niitä käytännössä miehittänyt ja hallinnut jo yli puoli vuotta.
Haminan rauhaJo sodan aikana Venäjän hallitsija Aleksanteri I oli kutsunut koolle Porvoon maapäivät (myös käytetään kohottavampaa, mutta historiallisesti perustelemattomampaa nimitystä Porvoon valtiopäivät), jossa suomalaisten johtohenkilöt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle tämän taatessa suomalaisten oikeuksia ja ottaessa Suomen suuriruhtinaan arvonimen.
Ruotsilta saaduista alueista muodostettiin autonominen maakunta (nk. Uusi-Suomi), Suomen suurruhtinaskunta, ja 1812 siihen vielä liitettiin Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Näin muodostui Suomen suuriruhtinaskunta (1809–1917).
Suomalaissyntyisellä kreivi Gustaf Mauritz Armfeltilla, tsaarin neuvonantajalla, oli ratkaiseva rooli siihen, että Suomi sai erillisaseman ja suuren autonomian, sekä takaisin Vanhan Suomen. Armfelt toimi Suomen Asiain Komitean puheenjohtajana Pietarissa.
Hallinto
Pietari
Suomi oli muusta Venäjästä erillinen itsehallintoalue, Suomen suuriruhtinaskunta, jossa oli mm. käytössä oma raha vuodesta 1860 ja oma armeija.
Suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin tsaari, esittelijänään ja valmistelijanaan Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä autonomian pääkaupungista Helsingistä käsin Suomen senaatti ja Venäjän keisarin edustajana Suomen kenraalikuvernööri.
Suuriruhtinaskunnan historia voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin:
- 1809–1862: Puoli vuosisataa, jonka aikana suuriruhtinaskunnan viranomaisten onnistui vakuuttaa tsaari ja Venäjän hovi, paitsi omasta, mutta myös kaikkien suomalaisten uskollisuudesta.
- 1863–1898: Kolmannesvuosisata kasvavaa sisäistä itsenäisyyttä, sisältäen mm. maapäivien (valtiopäivien) muodostumisen säännöllisiksi, sekä suomen kielen kohoamisen rahvaan kielestä ruotsin kanssa tasaveroiseksi kansalliskieleksi.
- 1899–1917: parikymmentä vuotta venäläistämisyrityksiä.
Vuodesta 1863 alkaen Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat säännöllisesti.
Suomen Läänit
Ruotsissa 1634 käyttöön otettu hallinnollinen jaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi.
- Uudenmaan lääni
- Hämeenlinnan lääni
- Turun ja Porin lääni
- Viipurin lääni (muodostui Suomeen liitetystä Viipurin kuvernmentistä)
- Mikkelin lääni (ent. Kymenkartanon lääni)
- Kuopion lääni (ent. Savon ja Karjalan lääni)
- Vaasan lääni
- Oulun lääni
Kieli
Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä kehittämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmannin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen Suomalaisuuden päivää. 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.
Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A.S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta. Vaikuttajana oli myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin 27. helmikuuta 1860.
1. elokuuta 1863 annettiin kieliasetus, jolla suomen kieli nostettiin tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen, vaikka ruotsi jäikin vielä viralliseksi kieleksi. Vasta sortovuonna 1902 suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin nyt molemmat alistettiin venäjän kielelle.
Raha
Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin kruunua että Venäjän ruplaa. Suomen pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus- Laina ja Depositioni- Contori Suomen Suuren- Ruhtinanmaassa. Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi.
Vuonna 1859 J.V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin.
Kalenteri
Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.
Armeija
Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunnan armeija
Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta.
Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle".
Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.
Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona, Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.
Vuonna 1878 sääti Aleksanteri II asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa. Suomessa perustettiin autonomian turvin oma armeija, joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johti kenraalikuvernööri. Armeijan pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881 ja Rakuunarykmentti Lappeenrantaan 1890. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.
Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamiseen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.
Sortokaudet
Pääartikkeli: Sortokausi
Venäjän vallan loppuaika, sortokaudet, oli aktiivisen venäläistämisen aikaa. Suomen ja ruotsin kielet sekä suomen itsehallintoasema joutuivat erilaisten hyökkäysten kohteiksi. Suomenmielisiä poliitikkoja karkotettiin Siperiaan ja sanomalehtiä lakkautettiin. Ensimmäisen Sortokauden aikainen vastarinta huipentui kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Sortokausien aikana talous ja teollisuus kehittyivät voimakkaasti. Vuonna 1905 Venäjän tappio sodassa Japania vastaan johti yleislakkoon sekä Suomessa että Venäjällä, ja vallankumouksen uhkaamalta tsaarilta saatuihin useisiin myönnytyksiin. Seuranneissa uudistuksissa säätyvaltiopäivät korvattiin koko kansaa edustavalla eduskunnalla, jonka ensimmäiset vaalit toimitettiin 1907. Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen 1909 ja ne kestivät maaliskuun vallankumoukseen 1917 asti.
Suomen itsenäistyminen
Suomi julistautui itsenäiseksi Venäjän bolševikkien Lokakuun vallankumouksen jälkeen 6. joulukuuta 1917.
Katso: Jääkäriliike — Itsenäinen Suomen tasavalta
Aiheesta muualla
- [http://agricola.utu.fi/hist/kronologia/index.php Agricola-Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä]
luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
Korkein oikeus:Tämä artikkeli käsittelee Suomen korkeinta oikeutta. Korkeimmat oikeudet yleensä ja muualla, katso Korkein oikeus.
Korkein oikeus on Suomen ylin tuomioistuin. Perustuslain 3 §:n mukaan korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa. Hallintolainkäyttöasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää Korkein hallinto-oikeus.
Historia
Korkeimman oikeuden perusti kuningas Kustaa III vuonna 1789 nimellä kuninkaan korkein oikeus. Venäjän valloitettua Suomen vuonna 1809 korkeinta tuomiovaltaa käyttäneeksi tuomioistuimeksi säädettiin hallituskonseljin oikeusosasto ja vuodesta 1816 alkaen senaatin oikeusosasto. Korkein oikeus perustettiin nykyisessä muodossaan vuonna 1918 Suomen itsenäistyttyä.
Tehtävät
Korkeimpaan oikeuteen voi valittaa hovioikeuksien ratkaisuista, eräistä vakuutusoikeuden ratkaisuista sekä niistä käräjäoikeuden ratkaisuista, jotka käräjäoikeus on tehnyt maaoikeutena toimiessaan. Asioissa, joissa korkein oikeus toimii toisena muutoksenhakuorgaanina, valituksen edellytyksenä on korkeimman oikeuden myöntämä valituslupa asiassa. Valitusluvan myöntämisperusteita on kolme:
1 Ennakkopäätösperuste lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi
2 Purkuperuste asiassa on tapahtunut sellainen oikeudenkäynti- tai muu virhe, jonka perusteella ratkaisu olisi lain mukaan purettava tai poistettava;
3 Painava syy -peruste valitusluvan myöntämiselle on muu painava syy.
Korkeimman oikeuden tärkein tehtävä on ennakkoratkaisujen antaminen. Ennakkoratkaisuilla ohjataan muuta lainkäyttöä. Ennakkoratkaisut eivät muodollisesti sido alempia tuomioistuimia, mutta käytännössä niitä yleensä noudatetaan oikeuskäytännössä. Korkein oikeus valvoo myös tuomarien ja ulosottoviranomaisten lainkäyttöä.
Organisaatio
Korkeimman oikeuden virastopäällikkönä toimii korkeimman oikeuden presidentti, jolla on apunaan kansliapäällikkö. Korkeimman oikeuden jäseniä kutsutaan oikeusneuvoksiksi, joita on oltava kerrallaan vähintään 15. Muiden tuomareiden tapaan korkeimman oikeuden presidentin ja oikeusneuvokset nimittää tasavallan presidentti. Jutut ratkaistaan oikeussihteereiksi tai esittelijäneuvoksiksi kutsuttujen esittelijöiden suorittaman valmistelun pohjalta.
Korkein oikeus on toimivaltainen valitusluvan myöntämistä koskevassa asiassa kahden jäsenen kokoonpanossa. Jos valituslupa myönnetään, ratkaistaan varsinainen pääasia tavallisesti viiden jäsenen muodostamassa jaostossa. Periaatteellisesti tärkeässä asiassa kokoonpanoa voidaan vahventaa joko 11-jäseniseen jaostokäsittelyyn tai täysistuntoon, johon osallistuvat kaikki korkeimman oikeuden jäsenet.
Linkki
- [http://www.kko.fi/ Korkein oikeus]
Luokka:Oikeuslaitos
1809 Tapahtumia
- 29. maaliskuuta - Porvoon maapäivät, Suomen edustajat vannovat uskollisuutta Venäjän tsaari Aleksentari I:lle.
- 17. syyskuuta - Haminan rauha, jossa Ruotsi luovuttaa Suomen alueen Venäjälle
Syntyneitä
- 19. tammikuuta - Edgar Allan Poe, amerikkalainen kirjailija ja runoilija.
- 12. helmikuuta - Abraham Lincoln, Yhdysvaltain presidentti
- 12. helmikuuta - Charles Darwin, Brittiläinen tiedemies
- 31. maaliskuuta - Nikolai Gogol, venäläinen kirjailija
- Antti Andelin - suomalainen kielitietelijä
Kuolleita
-
Luokka:1800-luku
ms:1809
ko:1809년
simple:1809
Suomen kenraalikuvernööriSuomen kenraalikuvernööri oli Suomen suuriruhtinaskunnan Senaatin puheenjohtaja vuosina 1808-1917. Kenraalikuvernööri oli Venäjän keisarin korkein edustaja Suomessa.
Suomen kenraalikuvernöörit
- Kenraali, vapaaherra Göran Magnus Sprengtporten (1. joulukuuta 1808–17. kesäkuuta 1809)
- Kenraali Michael Andreas Barclay de Tolly (17. kesäkuuta 1809–1. helmikuuta 1810)
- Kenraali, kreivi Fabian Steinheil (1810–1813)
- Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt vt. (1813)
- Kenraali, kreivi Fabian Steinheil (1814–1824)
- Kenraali, kreivi Arseni Adrejevitš Zakrevski (1824–1831)
- Amiraali, ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikov (1831–1855)
- Kenraali, kreivi Fredrik Wilhelm Berg (1855–1861)
- Kenraali, vapaaherra Platon Ivanovitš Rokassovski (vt. 1854–1855, 1861–1866)
- Kenraali, senaattori, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam (vt. 1861, 1864, 1868, 1870, 1872-1873)
- Kenraali, kreivi Nikolai Adlerberg (1866–1881)
- Kenraali, kreivi Fjodor Logginovitš Heiden (1881–1898)
- Kenraaliluutnantti Stepan Osipovitš Gotsarov (vt. 1897–1898)
- Kenraali Nikolai Ivanovitš Bobrikov (29. elokuuta 1898–17. kesäkuuta 1904)
- Kenraaliluutnantti, ruhtinas Ivan Mihailovitš Obolensko (18. elokuuta 1904–18. marraskuuta 1905)
- Salaneuvos Nikolai Nikolajevitš Gerhard (6. joulukuuta 1905–2. helmikuuta 1908)
- Kenraali Vladimir Aleksandrovitš von Boeckmann (2. helmikuuta 1908–24. marraskuuta 1909)
- Kenraaliluutnantti Franz Albert Aleksandrovitš Seyn (24. marraskuuta 1909–16. maaliskuuta 1917)
- Senaattori, salaneuvos Adam Josipovitš Lipski (vt. 1917)
- Valtakunnanneuvoston jäsen Mihail Aleksandrovitš Stahovitš (31. maaliskuuta 1917–17. syyskuuta 1917)
- Duuman jäsen Nikolai Vissarionovitš Nekrasov (17. syyskuuta 1917–7. marraskuuta 1917)
Katso myös
- Suomen senaatti
- Suomen suuriruhtinaskunta
- Venäjän keisari
- Ministerivaltiosihteeri
Luokka:Suomen poliittinen historia
luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
ProkuraattoriProkuraattori toimi Suomen suuriruhtinaskunnan aikana virkahierarkiassa erittäin korkealla, usein kenraalikuvernöörin apulaisena. Hän valvoi lakien noudattamista ja oli ylin virallinen syyttäjä, kuten oikeuskansleri nykyään.
Luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
Suomen kansalainenSuomen kansalaisuus tarkoittaa Suomen kansalaisuuslain mukaan "lainsäädännöllistä sidettä, joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia;".
Suomen kansalaisuuden saa automaattisesti jos:
- äiti on Suomen kansalainen
- isä on Suomen kansalainen ja avioliitossa lapsen äidin kanssa
- isä on Suomen kansalainen ja lapsi syntyy Suomessa ja miehen isyys lapseen vahvistetaan
- isä on kuollut, mutta oli kuollessaan Suomen kansalainen ja avioliitossa lapsen äidin kanssa tai lapsi syntyy Suomessa ja miehen isyys lapseen vahvistetaan
- lapsi syntyy Suomessa eikä saa syntyessään minkään vieraan valtion kansalaisuutta, eikä hänellä syntymänsä perusteella ole edes toissijaisesti oikeutta saada minkään vieraan valtion kansalaisuutta.
Myös alle 12-vuotiaat ulkomaalaiset ottolapset saavat Suomen kansalaisuuden jos ainakin toinen ottovanhemmista on Suomen kansalainen.
Aiheesta muualla
- [http://formin.finland.fi/doc/fin/palvelut/kanslaki/saaminen.html Suomen kansalaisuuden saaminen] - Ulkoasiainministeriö
- [http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030359 Kansalaisuuslaki] - Finlex
Luokka:Suomi
15. marraskuuta15. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 319. päivä (320. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 46 päivää.
----
Nimipäivät
:- suomalainen kalenteri: Janina, Janika, Janita, Janette
:- suomenruotsalainen kalenteri: Janina, Jannika, Jeanette
:- ortodoksinen kalenteri: Guri
:- saamenkielinen kalenteri: Janihtá, Janiinná
:- vanhemmissa kalentereissa: Leimu, Leopold, Leopoldus, Vaula
Tapahtumia
- 1917 - Eduskunta julistautui Suomen korkeimman valtiovallan haltijaksi.
- 1988 - Neuvostoliiton avaruussukkula Buran teki miehittämättömän lennon kiertäen Maan kahdesti. Tämä jäi Neuvostoliiton sukkulaohjelman ainoaksi toteutuneeksi avaruuslennoksi.
Syntyneitä
- 1316 - Ranskan kuningas Juhana I
- 1778 - Giovanni Battista Belzoni, italialainen egyptologi
- 1891 - Erwin Rommel, saksalainen sotamarsalkka
- 1931 - Ike Turner, amerikkalainen muusikko ja orkesterin johtaja
- 1977 - Peter Phillips, prinsessa Annen ja Mark Phillipsin poika
Kuolleita
- 1630 - Johannes Kepler, saksalainen tähtitieteilijä
- 1832 - Jean-Baptiste Say, taloustieteilijä
- 1937 - Eero Järnefelt, suomalainen taidemaalari
- 2000 - Eveliina Lappalainen, imatralainen koululainen (murhattiin)
Juhlapäiviä
Japani: Shichigosan (seitsemän-viisi-kolme).
----
Katso myös: kalenteri ~ 14. marraskuuta, 16. marraskuuta
Luokka:Marraskuu
-11-15
ms:15 November
ko:11월 15일
ja:11月15日
simple:November 15
th:15 พฤศจิกายน
1917 Tapahtumia
- Ensimmäinen maailmansota jatkuu (1914–1918)
Tammikuu
- 22. tammikuuta - Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson vaatii "rauhaa ilman voittoa" Euroopassa.
- 25. tammikuuta - Yhdysvallat osti Neitsytsaaret Tanskalta 25 miljoonalla dollarilla.
- 31. tammikuuta - Saksa ilmoitti rajoittamattomasta sukellusvenesodasta.
Helmikuu
- 3. helmikuuta - Yhdysvallat katkaisi diplomaattiset suhteet Saksaan.
- 24. helmikuuta - Yhdysvallat sai tiedon Saksan tarjouksesta palauttaa kaakkoislänsi Meksikolle, jossa Meksiko ryhtyisi sotaan Yhdysvaltoja vastaan.
Maaliskuu
- 11. maaliskuuta - Helmikuun vallankumous (26.2. vanhaa lukua): Petrogradissa lakkoja ja levottomuuksia, armeijan rykmenttejä siirtyy mielenosoittajien puolelle.
- 15. maaliskuuta - Keisari Nikolai II luopui vallasta.
Huhtikuu
- 6. huhtikuuta - Yhdysvallat julisti sodan Saksalle.
- 16. huhtikuuta - Lenin saapui Petrogradiin.
Toukokuu
Kesäkuu
Heinäkuu
- 7. heinäkuuta - Aleksandr Kerenski muodosti Venäjän väliaikaisen hallituksen.
- 18. heinäkuuta - Suomen suuriruhtinaskunnan eduskunta hyväksyi valtalain vallan siirtämiseksi eduskunnalle personaaliunionin päätyttyä suuriruhtinaan luovuttua asemastaan. Kerenskin hallitus hajotti eduskunnan.
- 25. heinäkuuta - Kanada otti käyttöön "väliaikaisen" tuloveron ( 4–25 %).
Elokuu
Syyskuu
Marraskuu
- 6. marraskuuta - Kolmas Ypresin taistelu päättyy: Kanadalaiset valtasivat Ypresin Belgiassa.
- 7. marraskuuta - Lokakuun vallankumous (juliaanisen kalenterin mukaan 25.10.). Leninin bolševikit ottivat vallan Kerenskin hallitukselta.
- 7. marraskuuta - Britit valtasivat Gazan osmaneilta.
- 20. marraskuuta - Ukraina julistettiin tasavallaksi.
- 26. marraskuuta - National Hockey League perustettiin.
Joulukuu
- 6. joulukuuta - 1 635 ihmistä menehtyi Halifaxin räjähdysonnettomuudessa Kanadan Nova Scotiassa.
- 6. joulukuuta - P. E. Svinhufvudin senaatin ehdotuksesta Suomi julistettiin itsenäiseksi.
Syntyneitä
- 11. helmikuuta - Sidney Sheldon, kirjailija
- 29. toukokuuta - John F. Kennedy, Yhdysvaltain presidentti
- 11. elokuuta - Dik Browne, sarjakuvapiirtäjä († 1989)
- 10. syyskuuta - Miguel Serrano, Chilen fasisti-ideologi.
- 11. syyskuuta - Ferdinand Marcos, Filippiinien diktaattori.
- 19. marraskuuta - Indira Gandhi, Intian pääministeri († 1984)
- 16. joulukuuta - Arthur C. Clarke, tieteiskirjailija
Kuolleita
- 10. tammikuuta - William F. Cody, Buffalo Bill
- 16. tammikuuta - Amiraali George Dewey, (s. 1837)
- 8. maaliskuuta - Ferdinand von Zeppelin, ilmailupioneeri (s. 1838)
- 14. huhtikuuta - L. L. Zamenhof, Dr. Esperanto
- 27. syyskuuta - Edgar Degas, taidemaalari
- 15. lokakuuta - Mata Hari, hollantilainen tanssija ja vakooja (teloitettiin)
- 7. marraskuuta - Alfred Kordelin, liikemies ja mesenaatti (murhattiin)
- 11. marraskuuta - Liliuokalani, Havaijin kuningatar (s. 1838)
Nobelin palkinnot
- Nobelin fysiikanpalkinto - Charles Glover Barkla
- Nobelin kemianpalkinto - ei jaettu
- Nobelin lääketieteen palkinto - ei jaettu
- Nobelin kirjallisuuspalkinto - Karl Adolph Gjellerup, Henrik Pontoppidan
- Nobelin rauhanpalkinto - Kansainvälinen Punainen Risti, Geneve
Luokka:1917
Luokka:1910-luku
ms:1917
ko:1917년
ja:1917年
simple:1917
th:พ.ศ. 2460
Eduskunta
Suomen eduskunta on Suomen perustuslain määräämä kansaa edustava elin, joka koostuu 200 kansanedustajasta. Istuntosalissa on kuitenkin vain 199 paikkaa, koska puhemies ei äänestä eikä pidä puheenvuoroja. Kansalaiset valitsevat vaaleilla kansanedustajat neljän vuoden välein. Eduskunnan eli parlamentin vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Eduskunta kokoontuu valtiopäiville säätämään lakeja, joita noudattaen yhteiskunnassa toimitaan. Tuomioistuimet arvioivat yksittäistapauksissa, onko lakeja noudatettu.
Eduskunta valitsee valtioneuvoston eli hallituksen, joka puolestaan valmistelee ja esittää valmistelemansa uudet lakiesitykset ja valtion vuosittaisen tulo- ja menoarvion eduskunnan hyväksyttäväksi. Eduskunta siis valvoo ja arvioi hallituksen toimintaa. Eduskunnassa kansan valitsemat edustajat joko hyväksyvät sellaisenaan tai muuttavat osittain tai hylkäävät kokonaan hallituksen tekemät lakiesitykset ja valtion varojen käyttöä koskevan budjetin.
Kansanedustajat voivat tehdä myös omia lakiesityksiä, mutta ne menevät hyvin harvoin läpi. Usein edustajien omien lakiesitysten motiivina onkin jonkin tärkeäksi koetun asian nostaminen eduskunnan asialistalle ja julkiseen keskusteluun. Jos lakiesityksen on allekirjoittanut yli 100 kansanedustajaa, sen menestymisen mahdollisuudet kasvavat merkittävästi.
Lakiesitysten lisäksi edustajat voivat tehdä myös muita ns. valtiopäivätoimia. Niitä ovat kirjalliset kysymykset, suulliset kysymykset, toimenpidealoitteet, talousarvioaloitteet, keskustelualoitteet ja välikysymykset.
Täysistunto ja valiokunnat
Näkyvin osa eduskunnan toimitaa ovat täysistunnot, joihin eduskunta kokoontuu istuntokauden aikana neljä kertaa viikossa. Täysistunnoissa eduskunta käsittelee lakiesityksiä ja hallituksen talousarvioesitykset sekä käy tarvittaessa ajankohtaiskeskustelua. Torstaisin täysistunto alkaa suullisella kyselytunnilla, jonka kuluessa edustajat voivat tehdä hallituksen jäsenille kysymyksiä heidän johtamiensa ministeriöiden toimialaan kuuluvista asioista.
Eduskunnan täysistunnoissa puhetta johtaa eduskunnan puhemies, joka on valtakunnan hierarkiassa toinen heti presidentin jälkeen.
Eduskunta jakautuu valiokuntiin, joissa hallituksen ja kansanedustajien laki- ja talousarvioesitysten työstäminen käytännössä tapahtuu. Valiokunta voi asiantuntijoita kuultuaan ja esityksen sisällöstä keskusteltuaan suosittaa esityksen hyväksymistä sellaisenaan, sen hylkäämistä tai ehdottaa esitykseen muutoksia tai kirjoittaa koko esityksen alusta alkaen uusiksi. Eduskunnan valiokunnat ovat suuri valiokunta, perustuslakivaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, hallintovaliokunta, lakivaliokunta, liikenne- ja viestintävaliokunta, maa- ja metsätalousvaliokunta, puolustusvaliokunta, sivistysvaliokunta, sosiaali- ja terveysvaliokunta, talousvaliokunta, tulevaisuusvaliokunta, työelämä- ja tasa-arvovaliokunta sekä ympäristövaliokunta. Suuressa valiokunnassa on 25 jäsentä ja 13 varajäsentä, ja valtiovarainvaliokunnassa 21 jäsentä ja 19 varajäsentä. Muissa valiokunnissa on 17 jäsentä ja 9 varajäsentä.
Ennen valiokuntakäsittelyä hallituksen ja kansanedustajien lakiesityksistä käydään täysistunnossa lähetekeskustelu. Valiokuntakäsittelyn jälkeen esitykset palaavat täysistuntoon ensimmäiseen käsittelyyn valiokunnan kirjoittaman mietinnön kera. Ensimmäisessä käsittelyssä käydään yleiskeskustelu ja lakiesitykseen voidaan esittää muutoksia. Yksityiskohtaisessa käsittelyssä päätetään lain sisällöstä eli käytännössä äänestetään valiokunnan mietinnön ja sen kanssa ristiriidassa olevien esitysten välillä. Jos jokin muutosesitys menee läpi, se kierrätetään vielä eduskunnan suuren valiokunnan kautta, josta esitys palaa jatkettuun ensimmäiseen käsittelyyn. Toisessa käsittelyssä ei keskustella, vaan ensimmäisen käsittelyn tuloksena oleva laki voidaan vain joko hyväksyä tai hylätä.
Hallituksen luottamus ja eduskunnan hajottaminen
Lainsäädännöstä ja valtion tulo- ja menoarviosta päättämisen lisäksi eduskunta voi todeta hallituksen tai yksittäisen ministerin menettäneen eduskunnan luottamuksen, jolloin hallitus tai kyseinen ministeri joutuu eroamaan. Tämä vaatii vähintään 20 kansanedustajan allekirjoittaman välikysymyksen, jonka pohjalta käytävän keskustelun jälkeen eduskunta äänestää hallituksen luottamuksesta.
Tasavallan presidentti voi pääministerin perustellusta aloitteesta eduskunnan puhemiestä ja eduskuntaryhmiä kuultuaan sekä eduskunnan ollessa koolla hajottaa eduskunnan ja määrätä toimitettavaksi ennenaikaiset eduskuntavaalit. Vuosina 1919-1991 presidentin hajotusoikeus oli rajoittmaton, ja Suomessa on eduskunta hajotettu presidentin toimesta seitsemän kertaa, vuosina 1924 (Ståhlberg), 1929 (Relander), 1930 (Relander), 1953 (Paasikivi), 1962 (Kekkonen), 1971 (Kekkonen) sekä 1975 (Kekkonen).
Vasemmistosta oikeistoon
Eduskunta jakautuu vanhastaan vasemmistoon, eli sosialisteihin ja oikeistoon, eli porvareihin. Jako vasemmistoon ja oikeistoon palautuu Ranskan suureen vallankumoukseen, jolloin radikaaliryhmät asettuivat istumaan puheenjohtajan paikalta katsoen salin vasemmalle puolelle. Suomessa tästä käytännöstä tekee poikkeuksen Ruotsalainen kansanpuolue, joka istuu salin oikeassa reunassa, koska sinne on tarvittaessa helpompi järjestää tulkkauspalvelut. Viime aikoina vasemmisto-oikeisto-jako on menettänyt merkitystään Suomessa, kun suurimpia puolueita on yhä vaikeampi erottaa toisistaan. Vaihtoehtoiseksi jakolinjaksi on esitetty konservatismia ja arvoliberalismia, mutta tämä jakolinja kulkee paitsi puolueiden välillä myös niiden sisällä.
Eduskunnan paikat puolueittain
arvoliberalismi
Autonomian aika (1907-1917)
Itsenäisyyden alkuvuosikymmenet (1919-1939)
Sodanjälkeiset vuodet (1945-1962)
Rakennemuutoksen aika 1966-1983
Viimeisimmät vaalit 1987-2003
Aiheesta muualla
- [http://www.eduskunta.fi Suomen Eduskunnan virallinen sivusto]
Eduskunta
Suomen sisällissota
Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon.
Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.
Sodan juuret
Veijo Merta
Perustekijät
Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen.
Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004).
Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).
Jakautunut kansa
Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).
Sotaa edeltäneet tapahtumat
punakaarteja
Maaliskuun vallankumous
Vapauden huuma
Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).
Pelkojen ja toiveiden vuosi
Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997).
Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).
Tokoin senaatti
eduskunta
Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995).
Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).
Kriisin aihiot
Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana).
Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.
Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Valtalaki
Irrottautumisyritys
Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995).
Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).
Valtatyhjiö
Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992).
Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995).
Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko
Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
14 tunnin vallankumous
Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
Särkynyt peili
Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.
Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).
Itsenäisyys
Joulukuun kuudes
suurlakko
Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi.
Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).
Leninin kädenpuristus
Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.
Järjestysvaltakysymys
Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.
Suojeluskunnat
31. joulukuuta
Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Työväen järjestyskaartit
Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).
Aseiden valta
Työläisen vaihtoehdot
Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).
Eskaloituminen
Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).
Sodan osapuolten tavoitteita
Punainen ja valkoinen Suomi
28. tammikuuta
Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).
Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta.
Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).
Venäjä ja Saksa
Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995).
Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).
Sodan kulku
Kuolan niemimaa
Kahakointi Karjalassa
Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa.
Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli | | |
