:: wikimiki.org ::

Suomen Sisällissota

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995). Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Sodan kulku

Kuolan niemimaa

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa. Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918. Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari–Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa että se tammikuun lopun tilanteessa lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartien ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Piilonen 1997).

Sodan teille

28. tammikuuta Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi 26. tammikuuta (Lappalainen 1981). Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka. Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Lusi (Heinola)- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–80 000 sotilasta. Punakaartilaisista noin 50 % oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000-13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).

Punakaarti sodassa

Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Venäjän armeija

Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000–2 500 sotilasta taisteli 100–500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32, Ylikangas 1993c). 18. helmikuuta

Valkokaarti sodassa

Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Ratkaisu Tampereella

kaarti Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995). Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan (Keränen 1992). Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..." Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918 (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).

Saksa osallistuu sotaan

5. toukokuuta Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkitt

Punakaarti

Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi. Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.

Punakaartien synty

Suomen ensimmäiset työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Radikalisoitumisen vuoksi elokuussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1800-luvun lopulla eronnut kapteeni Johan Kock. Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n, luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta. Alkuun työväen järjestyskaartit olivat aseettomia ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä.

Punakaartin organisaatio

Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti. Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esim. eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia. Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua. Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP,) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Muodostui Pietarin punaupseerikoulu, jolla oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RuK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia. Eino Rahjasta (1885-1936) tuli kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat mm. Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Ampujina oli muutama punaupseerikoulun oppilas, ainakin Aku Paasi. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.

Katso myös

- Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset
- Luettelo punakaartilaisista

Aiheesta muualla

- [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi Suomen sotasurmat 1914-1922] Luokka:Suomen sisällissota

Suomen senaatti

Keisarillinen Suomen senaatti oli Suomen suurruhtinaskunnan korkein hallintoelin, se vastasi nykyistä hallitusta ja korkeinta oikeutta. Senaatin edeltäjä hallituskonselji perustettiin 1809 ja vuonna 1816 siitä tuli senaatti. Senaatin tehtävänä oli maan asioiden hoito, siihen kuului talous- ja oikeusosasto, joiden molempien puheenjohtajana oli Suomen kenraalikuvernööri. Vuodesta 1822 alkaen nimitettiin molempiin osastoihin varapuheenjohtajat (siihen saakka kenraalikuvernöörin poissa ollessa osastossa puhetta oli johtanut virkaiältä vanhin senaatin jäsen). Talousosasto jakautui toimituskuntiin, joiden päällikköinä toimivat senaatin jäsenet. Osa talousosaston senaattoreista oli salkuttomina senaattoreina ilman omaa toimituskuntaa. Talousosasto huolehti siviilihallinnosta ja julkisesta taloudesta, oikeusosasto oikeudenkäytöstä. Oikeusosastossa ei ollut toimikuntia. Ylimpänä laillisuuden valvojana maassa toimi prokuraattori. Vuodesta 1858 Senaatin jäsenten viralliseksi arvonimeksi, virkanimikkeeksi, tuli senaattori. Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen. 15. marraskuuta 1917 Eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta--3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa, Vaasan senaatti. Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Talousosaston varapuheenjohtajasta tuli pääministeri, ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi. Senaatin oikeusosastosta muodostettiin korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Talousosaston varapuheenjohtajat:
- Carl Erik Mannerheim, (1822 - 1826)
- Samuel Fredrik von Born (toimessa), (1826 - 1828)
- Anders Henrik Falck, (1828 - 1833)
- Gustaf Hjärne, (1833 - 1841)
- Lars Gabriel von Haartman, (1841 - 1858)
- Johan Mauritz Nordenstam, (1858 - 1882)
- Edvard Gustaf af Forselles, (1882 - 1885)
- Gustaf Axel Samuel von Troil, (1885 - 1891)
- Sten Carl Tudeer, (1891 - 1900)
- Constantin Linder, (1900 - 1905)
- Emil Streng, (1905)
- Leopold Henrik Stanislaus Mechelin, (1905 - 1908)
- Edvard Immanuel Hjelt, (1908 - 1909)
- August Johannes Hjelt, (1909)
- Andrei Virenius, (1909)
- Vladimir Ivanovitš Markov, (1909 - 1913)
- Mickail Borovitinov, (1913 - 1917)
- Andrei Virenius (toimessa), (1917)
- Antti Oskari Tokoi, Suomen sosialidemokraattinen puolue (1917)
- Eemil Nestor Setälä, Nuorsuomalainen puolue (1917)
- Pehr Evind Svinhufvud, Suomalainen puolue (1917)

Katso myös

- Ministerivaltiosihteeri
- Wikisource:Senaatin nimeksi valtioneuvosto Luokka:Suomen poliittinen historia luokka:Suomen suuriruhtinaskunta

Valkoiset

Valkoiset on nimitys Suomen sisällisodan toiselle osapuolelle. Toista puolta kutsutaan punaisiksi. Valkoisten puolella taisteli suojeluskuntalaisia, jääkäreitä, poliittista oikeistoa ja myös väenotolla otettuja joukkoja, joihin kuului mm. työläisiä ja torppareita. Valkoiset saivat jonkin verran tukea saksalaisilta joukoilta. Valkoisten sodanjohdosta vastasi Mannerheim.

Valkoisten tavoitteita sodassa

Valkoisella puolella sodan alku oli lähinnä reagoimista tapahtumien nopeaan kehitykseen. Valkoisella puolella ei ollut yhtenäistä poliittista linjaa, eikä ollut selvää, oliko tavoitteena tehdä Suomesta kuningaskunta vai tasavalta valkoisen puolen voittaessa. Lähinnä sodan tavoitteena oli vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille ja kansanvaltuuskunnan valtaannousun estäminen. Katsotaan, että yhtenäisen linjan ja suunnitelmallisuuden puute osaltaan johti mittaviin kansalaisoikeuksien eväämiseen, vankileireihin ja joukkoteloituksiin sodan päätyttyä.

Valkoisten lentotoiminta

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Sodan aikana ainoa jääkärilentäjä alkoi jo hankkia kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta.

Valkoisten toiminta sodan jälkeen

Sodan päätyttyä valkoisten voittoon maassa alkoi laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen ja kokoaminen leireille, joista eräs pahamaineisimmista sijaitsi Suomenlinnassa. Yhteensä vankileireillä oli kymmeniä tuhansia vankeja. Ihmisiä pidettiin jopa vuosia leireillä, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli tuhansittain vankeja. Leirit ja teloitukset saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja - mm. Yhdysvallat ja Iso Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina - ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Valtaa Suomessa piti porvarillinen senaatti ja ns. tynkäeduskunta, josta puuttuivat työväenpuolueiden edustajat. Tynkäeduskunta sääti lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta, joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi kuninkaaksi valituksi tulleen Hessenin prinssi Friedrich Karlin kotimaan Saksan hävittyä I maailmansodan. Senkin jälkeen kun työväenpuolueiden sallittiin palata eduskuntaan, ne eivät saavuttaneet ennen sotaa ollutta ehdotonta enemmistöä paikoista jo siksikään, että tuhansia niitä äänestäneitä oli kuollut teloituksissa ja leireillä tai heiltä oli poistettu "kansalaisluottamus" eli äänioikeus - rangaistuskeino, jota nyttemmin ei enää käytetä. luokka:Suomen sisällissota luokka:Suomen poliittinen historia

27. tammikuuta

27. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 27. päivä. Vuodesta on jäljellä 338 päivää (karkausvuonna 339). ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Viljo :- suomenruotsalainen kalenteri: Folke :- ortodoksinen kalenteri: Johannes, Juhani, Juha :- saamenkielinen kalenteri: Valljáš :- vanhemmissa kalentereissa: Chrysostosomus, Göte, Hilkka, Krysostomus, Kultimo

Tapahtumia

- 1900 - Boksarikapina: Pekingissä, Kiinassa ulkomaalaiset diplomaatit vaativat, että boksarikapinallisia rankaistaan.
- 1918 - Helsingin työväentalon tornissa sytytettiin punainen lyhty kello 23. Suomen sisällissota alkoi seuraavana päivänä.
- 1944 - Toinen maailmansota: kaksi vuotta kestänyt Leningradin piiritys päättyi.
- 1945 - Toinen maailmansota: Puna-armeija saapui Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleireille Puolassa. Natsit murhasivat leireillä 1—1,5 miljoonaa ihmistä.
- 1967 - Astronautit Gus Grissom, Edward White ja Roger Chaffee saivat surmansa Apollo 1 -avaruusaluksen tulipalossa Kennedyn avaruuskeskuksessa Floridassa.
- 1967 - Yli 60 valtiota allekirjoitti ydinaseet avaruudessa kieltäneen sopimuksen.
- 1973 - Pariisin rauhansopimukset päättivät virallisesti Vietnamin sodan.

Syntyneitä

- 1585 - Hendrick Avercamp, alankomaalainen taidemaalari († 1634)
- 1756 - Wolfgang Amadeus Mozart, säveltäjä († 1791)
- 1832 - Lewis Carroll (Charles Lutwidge Dodgson), matemaatikko ja kirjailija (Liisan seikkailut ihmemaassa) († 1898)
- 1903 - John Carew Eccles, neurofysiologi, vuoden 1963 Nobelin lääketieteen palkinnon saaja († 1997)
- 1921 - Donna Reed, näyttelijä, Oscar-voittaja (Täältä ikuisuuteen) († 1986)
- 1930 - Usko Meriläinen, suomalainen säveltäjä

Kuolleita

- 1597 - Jaakko Ilkka, nuijamiesten päällikkö
- 1901 - Giuseppe Verdi, italialainen oopperasäveltäjä ---- Katso myös: kalenteri ~ 26. tammikuuta, 28. tammikuuta Luokka:Tammikuu -01-27 ms:27 Januari ko:1월 27일 ja:1月27日 simple:January 27 th:27 มกราคม

14. toukokuuta

14. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 134. päivä (135. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 231 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Tuula :- suomenruotsalainen kalenteri: Edit :- ortodoksinen kalenteri: Isko :- saamenkielinen kalenteri: Dulá :- vanhemmissa kalentereissa: Christiernus, Cornelius, Corona, Ediita, Eedit, Halvard, Johanna, Korona, Kotivalo

Tapahtumia

- 1264 - Lewesin taistelu: Englannin kuningas Henrik III vangittiin Ranskassa. Simon de Montfortista tuli Englannin tosiasiallinen hallitsija.
- 1483 - Ranskan kuningas Kaarle VIII kruunattiin.
- 1509 - Agnadellon taistelu: Pohjois-Italiassa ranskalaiset joukot kukistivat Venetsian joukot.
- 1643 - Nelivuotiaasta Ludvig XIV:sta tuli Ranskan kuningas isänsä Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen.
- 1787 - Philadelphiassa Pennsylvaniassa siirtokuntien edustajat tapasivat kirjoittaakseen Yhdysvalloille uuden perustuslain.
- 1796 - Edward Jenner antoi ensimmäisen isorokko rokotuksen.
- 1811 - Paraguay sai itsenäisyyden Espanjalta.
- 1900 - Olympialaiset avattiin Pariisissa.
- 1913 - New Yorkissa kuvernööri William Sulzer hyväksyi Rockefellerin säätiön perustamisasiakirjan. Säätiö aloitti toimintansa John D. Rockefellerin myöntämällä 100 miljoonan dollarin lahjoituksella.
- 1935 - Filippiinit vahvisti itsenäistymissopimuksen.
- 1939 - Lina Medinasta tuli maailman nuorin lääketieteen historian tuntema (ja vahvistama) äiti viisivuotiaana.
- 1940 - Toinen maailmansota: Saksan Luftwaffe pommitti Alankomaiden Rotterdamia.
- 1940 - Toinen maailmansota: Alankomaat antautui Saksan joukoille.
- 1948 - Israel julistautui itsenäiseksi ja perusti väliaikaishallituksen.
- 1955 - Kylmä sota: Kahdeksan kommunistisen blokin valtiota Neuvostoliitto mukaan lukien solmi keskinäisen puolustussopimuksen nimeltään Varsovan liitto.
- 1957 - Bensiinin säännöstely lopettiin Britanniassa Suezin kriisin jälkeen.
- 1962 - Juan Carlos nai kreikkalaisen prinsessa Sofían Ateenassa.
- 1970 - Punainen armeijakunta muodostettiin Saksassa.
- 1973 - Skylab, Yhdysvaltain ensimmäinen avaruusasema laukaistiin.
- 1995 - Tenzin Gyatso, 14. dalai-lama julisti kuusivuotiaan Gedhun Choekyi Nyiman pantšen laman 11. reinkarnaatioksi.
- 1998 - Tilannekomedia Seinfeldin viimeinen jakso lähetettiin Yhdysvalloissa. Sarjaa tehtiin yhdeksän vuotta.
- 2004 - Tanskan kruununprinssi Frederik ja Mary Donaldson vihittiin Kööpenhaminassa.

Syntyneitä

- 1316 - Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle IV († 1378)
- 1710 - Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik († 1771)
- 1727 - Thomas Gainsborough, taiteilija († 1788)
- 1884 - Claude Dornier, lentokonesuunnittelija († 1969)
- 1907 - Ayub Khan, Pakistanin presidentti († 1974)
- 1922 - Franjo Tudjman, Kroatian presidentti († 1999)
- 1943 - Jack Bruce, bassokitaristi
- 1943 - Ólafur Ragnar Grímsson, Islannin presidentti
- 1944 - George Lucas, elokuvaohjaaja
- 1952 - Robert Zemeckis, elokuvaohjaaja
- 1952 - David Byrne, laulaja, sanoittaja ja kitaristi
- 1965 - Eoin Colfer, kirjailija

Kuolleita

- 964 - Paavi Johannes XII
- 1610 - Ranskan kuningas Henrik IV (s. 1553)
- 1840 - Carl Ludvig Engel, arkkitehti
- 1847 - Fanny Mendelssohn, säveltäjä ja pianisti (s. 1805)
- 1906 - Carl Schurz, saksalainen vallankumouksellinen ja amerikkalainen valtiomies (s. 1829)
- 1912 - August Strindberg, ruotsalainen kirjailija (s. 1849)
- 1925 - H. Rider Haggard, kirjailija (s. 1856)
- 1978 - Robert Menzies, Australian 12. pääministeri (s. 1894)
- 1987 - Rita Hayworth, näyttelijätär
- 1998 - Frank Sinatra, laulaja ja näyttelijä (s. 1915)
- 2000 - Keizo Obuchi, Japanin pääministeri (s. 1937)
- 2003 - Dave DeBusschere, NBA:n koripalloilija (s. 1940)
- 2003 - Robert Stack, näyttelijä (s. 1919)

Juhlapäiviä

- Paraguay: Kansallislipun päivä.
- Äitienpäivä vuosina 2000 ja 2006. ---- Katso myös: kalenteri ~ 13. toukokuuta, 15. toukokuuta Luokka:Toukokuu -05-14 ko:5월 14일 ja:5月14日 simple:May 14 th:14 พฤษภาคม

1918

Tapahtumia

- 27. tammikuuta - Suomen sisällissota alkaa.
- 14. helmikuuta - Neuvosto-Venäjä siirtyi gregoriaaniseen ajanlaskuun, edellinen päivä oli 1. helmikuuta juliaanisen kalenterin mukaan
- 16. helmikuuta - Liettua julistautui itsenäiseksi Saksasta ja Venäjästä
- 24. helmikuuta - Viro julistautuu itsenäiseksi.
- 3. maaliskuuta - Ensimmäinen maailmansota: Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhan. Venäjä vetäytyy sodasta.
- 5. maaliskuuta - Venäjän pääkaupunki siirretään Petrogradista Moskovaan.
- 6. maaliskuuta - Suomen (valkoiset) ilmavoimat perustetaan. Se sai ensimmäisen koneensa ruotsalaiselta Eric von Rosenilta.
- 7. maaliskuuta - Suomi liittoutui Saksan kanssa.
- 21. maaliskuuta - Toinen Sommen taistelu alkaa länsirintamalla.
- 25. maaliskuuta - Valko-Venäjä julistautuu itsenäiseksi.
- 1. huhtikuuta - Royal Air Force perustettiin Britanniassa yhdistämällä Royal Flying Corps ja Royal Naval Air Service.
- 26. toukokuuta - Demokraattinen Georgian tasavalta perustettiin.
- 28. toukokuuta - Armenia sai itsenäisyynsä Osmanien valtakunnasta.
- 1. kesäkuuta - Ensimmäinen maailmansota: Belleaun metsän taistelu alkaa.
- heinäkuu - Venäjän sisällissota: Bolševikit pyrkivät riisumaan Tšekki-slovakilegioonan aseista.
- 1. elokuuta - Brittijoukot miehittävät Arkangelin. Komentaja käsketään tukemaan valkoisia joukkoja.
- 8. elokuuta - Amiensin taistelu, kanadalais- ja australialaisjoukot aloittavat hyökkäyksen Saksan linjoja vastaan. Kenraali Erich Ludendorff kutsuu päivää myöhemmin "Mustaksi päiväksi Saksan armeijalle".
- 30. elokuuta - SR Fanja Kaplan ampuu Leniniä. Petrogradin Tšekan päällikkö murhataan samana päivänä.
- 3. lokakuuta - Keisari nimitti Max von Badenin Saksan kansleriksi.
- 28. lokakuuta - Tšekkoslovakia sai itsenäisyyden Itävalta-Unkarista.
- 3. marraskuuta - Itävalta-Unkari solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa.
- 6. marraskuuta - Uusi Puolan hallitus perusttiin Lublinissa.
- 8. marraskuuta - Saksan armeija veti uskollisuutensa keisarilta.
- 9. marraskuuta - Saksan keisari Wilhelm II luopui kruunusta.
- 11. marraskuuta - Saksa solmii solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa.
- 11. marraskuuta - Itävallan keisari Kaarle I luopui kruunusta.
- 16. marraskuuta - Unkari julistautui itsenäiseksi Itävallasta.
- 18. marraskuuta - Latvia julistautui itsenäiseksi Venäjästä.
- 1. joulukuuta - Islannista tuli autonominen kuningaskunta Tanskan alaisuudessa.
- 1. joulukuuta - Transilvania liittyi Romaniaan liitettyään itseensä maaliskuussa Bessarabian ja Bukovinan.
- 1. joulukuuta - Serbien, kroaatien ja sloveenien kuningaskunta julistettiin perustetuksi (myöhemmin Jugoslavian kuningaskunta).
- 1. joulukuuta - Ruotsissa siirryttiin mies ja ääni -periaatteeseen.
- 27. joulukuuta - Poznańin suurherttuakunnan puolaiset nousevat saksalaisia vastaan liittyäkseen Puolaan.

Suomi

- 27. tammikuuta - Suomen sisällissota alkaa.
- 29. tammikuuta - Tampere punaisten hallintaan Suomen sisällissodassa.
- 31. tammikuuta - Suinulan verilöyly Kangasalla liittyen Suomen sisällissodan tapahtumiin.
- 26. maaliskuuta - Antautumistarjous punaisille Suomen sisällissodassa ennen Tampereen valtausta.
- 6. huhtikuuta - Punainen Tampere hävisi Suomen sisällissodassa ja 11 000 punakaartilaista kerättiin keskustorille.
- 29. huhtikuuta - Viipuri valkoisten hallintaan Suomen sisällissodassa.
- 1. huhtikuuta - Helsinki saatiin vallattua punaisilta Suomen sisällissodassa.
- 1. syyskuuta - Repolan kunta ilmoitti irtautuvansa Venäjästä ja liittyi Suomeen.
- 1. lokakuuta - Hyvinkään yhteiskoulu aloitti toimintansa.
- 9. joulukuuta - Kansallinen Kokoomus perustetaan Suomessa.
- Suomen kommunistinen puolue perustetaan Moskovassa.

Syntyneitä

- 15. tammikuuta - Gamal Abdal Nasser, Egyptin presidentti
- 26. tammikuuta - Nicolae Ceauşescu, Romanian diktaattori
- 26. helmikuuta - Theodore Sturgeon, scifi-kirjailija
- 5. maaliskuuta - James Tobin, ekonomisti (k. 2002)
- 11. toukokuuta - Richard Feynman, fyysikko (k. 1988)
- 14. heinäkuuta - Ingmar Bergman, elokuvaohjaaja
- 18. heinäkuuta - Nelson Mandela, Etelä-Afrikan presidentti, Nobelin rauhanpalkinnon saaja.
- 11. joulukuuta - Aleksandr Solženitsyn, kirjailija
- 25. joulukuuta - Anwar Sadat, Egyptin presidentti (k. 1981)

Kuolleita

- 3. heinäkuuta - Mehmed V, osmanien sulttaani
- 17. heinäkuuta - Keisari Nikolai II ja tsaariperhe (teloitettuna)
- 19. marraskuuta - Joseph Smith Myöhempien aikojen Pyhien Jeesuksen kristuksen kirkon perustaja ms:1918 ko:1918년 ja:1918年 simple:1918 th:พ.ศ. 2461

Neuvosto-Venäjä

Российская Советская
Федеративная Социалистическая Республика
Rossijskaja Sovetskaja Federativnaja Sotsialistitšeskaja Respublika

140px	140px

Motto: Пролетарии всех стран, соединяйтесь!
Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!

Image:SovietUnionRussia.png

Virallinen kieli

ei (käytännössä venäjä)

Pääkaupunki

Moskova

Perustettu
Neuvostoliitossa:
- Vuodesta
- Erosi

7. marraskuuta 1917

30. joulukuuta 1922
12. joulukuuta 1991

Pinta-ala
- Kokonaispinta-ala
- % Vettä

17 075 200 km²
0,5 %

Rahayksikkö

Rupla (рубль rubl)

Aikavyöhyke

UTC +2 – +11

Kansallislaulu

Kansainvälinen
(Neuvostoliiton vuoteen 1944)

Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, lyhemmin Venäjän SFNT (venäjäksi Росси́йская Сове́тская Федерати́вная Социалисти́ческая Респу́блика, lyhyemmin РСФСР, Rossijskaja Sovetskaja Federativnaja Sotsialistitšeskaja Respublika, lyhyemmin RSFSR), oli sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan suurin Neuvostoliiton tasavalloista. Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan pohjalle muodostui Neuvostoliiton lakkauttamisen yhteydessä nykyinen Venäjän federaatio. Neuvosto-Venäjä syntyi lokakuun vallankumouksen yhteydessä 7. marraskuuta 1917 (gregoriaanisen kalenterin mukaan). Bolševikkien ja vasemmistososialistivallankumouksellisten neuvostokongressi ei tunnustanut olevansa keisarillisen Venäjän seuraajavaltio ja mitätöi kaikki sen ulkomaiden kanssa tekemät sopimukset ja lainat. Kongressi perusti myös työläisten ja talonpoikien hallituksen, kansankommissaarien neuvoston hallitsemaan maata perustuslakia säätävän kansalliskokouksen alkuun saakka. Sen puheenjohtajaksi valittiin aluksi vastaan hangoitellut Lenin. Perustuslakia säätävä kokous kuitenkin hajotettiin ja kolmas yleisvenäläinen neuvostokongressi julisti Venäjän työläisten, sotilaiden ja talonpoikien neuvostojen tasavallaksi. Venäjänä SFNT:n ensimmäinen perustuslaki hyväksyttiin Moskovassa bolševikkien ja sosialistivallankumouksellisten välisen aseellisen yhteenoton jälkeen 10. heinäkuuta 1918. Vuonna 1922 muodostettiin Neuvostoliitto, jonka yksi viidestä alkuperäisestä jäsenestä Venäjän SFNT oli. Vuoteen 1922 mennessä neuvostovallan olivat tunnustaneet vasta Suomi ja Baltian maat, jotka olivat solmiseet sen kanssa sopimuksen Tartossa. Vuonna 1924 Neuvostoliiton tunnustivat Britannia, Ranska, Italia, Kiina ja Ruotsi. Huolimatta siitä, että Venäjän SFNT oli Neuvostoliiton suurin neuvostotasavalta, sillä ei ollut omaa kommunistista puoluetta eikä siten itsenäisiä johtoelimiä. Vuoden 1936 Neuvostoliiton perustuslain mukaan Venäjän SFNT sai oman korkeimman neuvostonsa. Se valitsi myös korkeimman neuvoston presidiumin ja kansankomissaarien neuvoston. Vuoden 1991 alussa luotiin Venäjän presidentin virka, jolle siirrettiin korkeimman neuvoston toimeenpanovalta. Ensimmäisen presidentinvaalin voitti Boris Jeltsin kesäkuussa 1991, jolloin hän erosi korkeimman neuvoston puhemiehen asemasta. Venäjän SFNT erosi Neuvostoliitosta 12. joulukuuta samana vuonna. Luokka:Neuvostotasavallat ko:러시아 SFSR

Saksa

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.

Historia

Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta