Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Suomen Sodat

Suomen Sodat

Tämä luettelo kattaa Suomen alueella käydyt aseelliset konfliktit (sodat ja vakavat sisäiset levottomuudet) sekä sellaiset Suomen ulkopuolella käydyt konfliktit, joihin Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa suurin joukoin.

Esihistoriasta keskiajan alkuun


- Esihistorian vuosituhansien aikana Suomenkin alueella lienee nähty suuri määrä aseellisia yhteenottoja, mutta niistä voivat kertoa enintään satunnaiset arkeologiset löydöt. Kivikautisten metsästäjä-kalastajakulttuurien elämäntapaa on usein pidetty pasifistisena, joskin tätä käsitystä on viime aikoina kyseenalaistettu. Nuorakeraamisen kulttuurin saapumista Etelä-Suomeen vuoden 3200 eaa. tienoilla on joskus arveltu väkivaltaiseksi prosessiksi. Pronssi- ja rautakauden, varsinkin merovingiajan, löytöihin sisältyy paljon aseita. On tosin epäselvää, milloin niitä on käytetty sotimiseen, milloin paikallisempaan väkivaltaan ja milloin lähinnä sosiaalisen aseman ilmaisemiseen.
- Mahdollisesti Suomen alueen asukkaita käy rautakaudella taistelemassa kaukana kotiseutujensa ulkopuolellakin. Arkeologisten löytöjen perusteella on arveltu, että Suomen alueen miehiä saattoi liikkua palkkasotureina tms. mannermaalla 500-luvulla, kansainvaellusajalla tai merovingiajan alussa (varmuutta tosin ei ole). 600-luvulla suomalaisia sotureita ehkä Tanskan tai Keski-Ruotsin kuninkaiden hoveissa. Mahdollisesti Suomesta lähtee miehiä myös viikinkien idäntielle.
- Rautakauden päätösvaiheen (viikinkiajan loppu, ristiretkiaika) eli 1000- ja 1100-lukujen tiedetään olleen rauhatonta aikaa. Suomen lähialueille oli syntynyt laajentumishalusia valtioita (Ruotsi ja Novgorod). 1100-luvulla nämä saavat ristiretkiaatteen hengessä ideologisen perustelun ekspansiolleen. Suomen alueen asukkaat ottavat yhteen myös keskenään ja tekevät hyökkäyksiä Suomen ulkopuolelle. Kuhmoisten linnavuorella Keski-Suomessa on tehty löytöjä, joiden on tulkittu olevan taistelusta peräisin.
- 1000- ja 1100-luvuilta alkaa löytyä myös Suomen alueen aseellisia konflikteja valaisevia kirjallisia tietoja, jotka tosin ovat useimmissa tapauksissa varsin lyhytsanaisia, epämääräisiä ja epävarmojakin. Enimmäkseen tiedot ovat peräisin venäläisistä kronikoista, mikä antanee todellisuudesta aukollisen ja vinoutuneen kuvan. Tiedot käyvät luotettavammiksi 1200-luvulla, mutta tältäkin vuosisadalta saatu kuva on varmasti puutteellinen. Keski-Suomessa
- 1000-luvun alku Islantilainen saaga 1200-luvun alusta kertoo, että norjalainen viikinkipäällikkö Olavi Haraldinpoika (myöhemmin kuningas Olavi Pyhä) yritti joskus vuoden 1008 tienoilla tunkeutua "Finlandiin", mutta kärsi Herdal-nimisellä paikkakunnalla tuhoisan tappion. "Finland" saattoi tarkoittaa Lounais-Suomea. Toisen tulkinnan mukaan Olavin hyökkäys kohdistui Pohjois-Ruotsissa asuneen suomensukuisen väestön alueelle (Herdal - Ruotsin Härjedalen?). 1000-luvun mittaan Suomenkin alueella liikkunee joka tapauksessa viikinkejä, kuten riimukirjoituksissa mainitut Freyger ja Egil.
- 1042 Venäläinen kronikka kertoo Novgorodin ruhtinaan Vladimirin hyökänneen jam-kansaa vastaan. Nimityksen uskotaan tarkoittavan Suomen suunnan asukkaita. Mahdollisesti hyökkäys kohdistuu Karjalaan, joka näihin aikoihin alkaa muodostua omaksi, Länsi-Suomesta erilliseksi kulttuurialueekseen. Toinen mahdollisuus on Novgorodin ja karjalaisten yhteinen hyökkäys Suomeen. Tietoa ruhtinas Vladimirin sotaretkestä ei kuitenkaan pidetä vuosiluvultaan tai kohteeltaan yhtä luotettavana kuin 1100- ja 1200-lukujen hyökkäyksiä koskevia venäläisiä kronikkatietoja.
- 1123 Venäläisen kronikan mukaan Kiovan suuriruhtinaan Mstislavin poika Vsevolod, Novgorodin ruhtinas hyökkää suomalaisia (jem) vastaan. Jem-nimi käännetään usein hämäläisiksi, mutta on mahdollista, että nimityksellä kutsuttiin muitakin Suomen suunnan asukkaita.
- 1142 Venäläinen kronikka kertoo, että suomalaiset (jem) hyökkäävät Novgorodin alueelle kärsien tappion. Myös svealaisten (svei) kerrotaan hyökänneen ruhtinaan (kuningas Sverker?) ja piispan (Linköpingin piispa?) johdolla novgorodilaisten kauppiaiden kimppuun, mutta kärsineen tappion. Tämä on ensimmäinen konkreettinen tieto Ruotsin ekspansiosta itään päin.
- 1143 Karjalaiset (korela) hyökkäävät meritse suomalaisia (jem) vastaan, mutta pakenevat menetettyään kaksi laivaa. Karjala mainitaan nyt venäläisissä kronikoissa ensi kerran omana, muista suomalaisista erillisenä kokonaisuutena.
- 1149 Venäläisen kronikan mukaan suomalaiset (jem) hyökkäävät tuhannen miehen sotajoukolla vatjalaisten (karjalaisten) alueelle. Novgorodilaiset tuhoavat suomalaisten sotajoukon.
- 1155 Vuosina 1320–1340 kirjoitetun Eerikinkronikan mukaan Eerik IX Pyhä ja Piispa Henrik suorittavat ensimmäiseksi ristiretkeksi kutsutun retken (Varsinais-)Suomeen. Kronikkatiedon todenperäisyyttä epäillään nykyisin vahvasti.
- 1164 Svealaiset (svei) ahdistavat suurella sotalaivastolla Laatokan kaupunkia alkukesästä. Ruhtinas Svjatoslav lyö heidät. Venäläinen kronikka kerskuu ruotsalaisten menettäneen 43 viidestäkymmenestäviidestä sotalaivastaan.
- 1171 tai 1172 Gravis admodum -niminen paavi Aleksanteri III:n asiakirja antaa ymmärtää, että Suomessa on ollut ruotsalainen sotajoukko auttamassa suomalaisia vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Tämä on saattanut antaa perustan tarinoille ensimmäisestä ristiretkestä.
- 1186 Venäläisen kronikan mukaan novgorodilaiset päällikkönään Vysata Vasiljevitš hyökkäävät suomalaisia (jem) vastaan.
- 1187 Ruotsalaisen Eerikinkronikan mukaan novgorodilaiset ja karjalaiset valloittavat Keski-Ruotsissa sijaitsevan Sigtunan kaupungin ja tuhoavat sen 12. heinäkuuta. Ruotsin arkkipiispa ja jaarli saavat samalla surmansa. Vanhan mutta perättömän tarun mukaan Sigtunan kuparinen kaupunginportti viedään saaliina Novgorodiin. Koska Eerikinkronikka on kirjoitettu lähes 150 vuotta tapahtuman jälkeen, tiedot ovat hieman epävarmoja. Sotaretken tekijöiksi on arveltu myös virolaisia ja jopa Latvian alueen kuurilaisia. Katso: Sigtunan tuho.
- 1191 Venäläinen kronikka kertoo, että novgorodilaiset hyökkäävät laivoilla yhdessä karjalaisten kanssa suomalaisia (jem) vastaan. Samana vuonna tanskalaiset tekevät sikäläisten annaalikirjojen mukaan laivastosotaretken Suomeen. Tietoa pidetään luotettavana, koska tanskalaisten mainitaan 1190-luvulla hyökkäilleen myös Viroon.
- 1202 Tanskalainen lähde 1300-luvulta mainitsee sotaretken Suomeen. Retken johtajiksi mainitaan mahtava Lundin arkkipiispa Anders Sunesen ja hänen veljensä. Tietoa ei pidetä täysin luotettavana.
- 1226–1228 Venäläistä kronikkatietoa: Novgorodin ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpoika lähtee meren yli sotaretkelle suomalaisia (jem) vastaan, ja ottaa niin suuren joukon vankeja, että osa oli surmattava ja osa päästettävä vapaaksi. Seuraavana vuonna ruhtinas Jaroslav kastattaa paljon karjalaisia ja tekee uuden sotaretken Hämeeseen. Suomalaiset (jem) tekevät seuraavana kesänä yli 2000 miehen laivastolla sotaretken Laatokalle Novgorodia vastaan. Laivasto kuitenkin tuhoutuu ja vain harvat pääsivät pakenemaan, sillä venäläiset sulkevat pakotien Nevalla.
- 1237 Hämeessä puhkeaa perinteisen historiankirjoituksen mukaan kapina Ruotsin valtaa ja kristinuskoa vastaan. Tiedot kapinasta ovat peräisin lähinnä paavin bullasta, jonka tapa kuvata asioita edustaa pikemminkin kirjallisia konventioita kuin tosiasioita. Nykyisin pidetäänkin mahdollisena, että kapinaa ei todellisuudessa ollutkaan.
- 1240 Ruotsalaisten, norjalaisten ja suomalaisten (jem) sotaretki Nevalle. Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinas Aleksanteri voittaa ja saa lisänimen Nevski. Venäläiskronikka mainitsee ensimmäistä kertaa vihollisten joukossa myös sum-kansan. Tämän on yleensä tulkittu tarkoittavan varsinaissuomalaisia, jolloin jem-nimi olisi rajoittunut tarkoittamaan hämäläisiä. Jukka Korpelan mukaan sum saattoi kuitenkin viitata myös Karjalan tai Saarenmaan asukkaisiin.
- 1248? Birger-jaarli tekee sotaretken Hämeeseen. Etelä-Suomen kuuluminen Ruotsin valtakuntaan vakiintuu ilmeisesti tämän operaation tuloksena. Historiankirjoituksessa tätä hyökkäystä kutsutaan toiseksi ristiretkeksi. Retki on myös ajoitettu vuosiin 1238–1239, jolloin se yhdistetään vuoden 1237 väitettyyn hämäläiskapinaan, sekä 1250-luvun lopulle (prof. Jouko Vahtola). Tiedot sotaretkestä perustuvat lähinnä Eerikinkronikkaan, mutta myös saksalainen Lyypekin kronikka kertoo Birger-jaarlin alistaneen Suomen.

Ruotsin vallan aika 1: keskiaika

Lyypekin]
- 1256 Aleksanteri Nevski tekee sotaretken Suomeen, joka ensimmäistä kertaa venäläisissä kronikoissa yhdistetään nyt myös Ruotsiin.
- 1271 Karjalaiset ja kveenit (pirkkalaiset tai kainulaiset) tekivät hyökkäyksen Norjan Hålogalantiin.
- 1276 Novgorodin ruhtinas Dmitri valloittaa Karjalan.
- 1283 Ruotsalaisten ja suomalaisten sotaretki Nevalle ja Laatokalle.
- 1292 Novgorodilaiset hävittävät Suomea. Ruotsalaiset tekevät vastahyökkäyksen Karjalaan ja Inkeriin.
- 1293 Marski Torkkeli Knuutinpojan eli Torgils Knutssonin ristiretki Karjalaan. Viipurin linna perustetaan.
- 1294 Novgorodilaiset hyökkäävät kevättalvella ruhtinas Roman Glebovitshin johdolla Viipurin linnaa vastaan, mutta epäonnistuvat kärsien ilmeisesti raskaat menetykset. Käkisalmi ja "14 Karjalan kihlakuntaa" liitetään Ruotsiin.
- 1295 Novgorodilaiset valloittavat Käkisalmen takaisin.
- 1300 Torgils Knuutinpoika tekee retken Nevalle, jonka suulle perustaa Maankruunun (Landskrona) linnoituksen.
- 1301 Suuriruhtinas Andrein lähettämät joukot valloittavat ja hävittävät Maankruunun.
- 1311 Novgorodilaiset hävittävät Suomea ja polttavat "Vanain kaupungin". Tämän arvellaan tarkoittaneen nykyisen Hämeenlinnan keskustassa sijainnutta asutuskeskusta ("Vanaja") tai Hakoisten linnaa Janakkalassa.
- 1313 Viipurista lähetetty retkikunta polttaa Laatokan kaupungin.
- 1318 Novgorodilaiset tekevät sotaretken sum-kansaa vastaan "Ljudrevin kaupunkiin" ja "Piskuplin kaupunkiin". Ljudrevin kaupunki on tulkittu Turuksi, koska Turun linnanherrana oli tähän aikaan muuan Lyder van Kyren. Piskuplin kaupunki voisi tällöin olla Kuusiston linna. Tulkinta on kuitenkin hyvin spekulatiivinen. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan hyökkäys saattoi kohdistua myös Karjalaan. Myöhempi Suomen piispainkronikka tosin mainitsee "ruteenien" (venäläisten?) hävittäneen Kuusiston linnan tänä vuonna.
- 1322 Novgorodin suuriruhtinas Juri Danilovitš piirittää Viipurin linnaa, muttei saa sitä haltuunsa. Seuraavana vuonna Ruotsi ja Novgorod solmivat Pähkinäsaaren rauhan, joka jättää Viipurin Ruotsille ja Käkisalmen Novgorodille.
- 1348–1351 Kuningas Maunu Erikinpojan hyökkäyssota Novgorodia vastaan. Nevajoen Pähkinälinna valloitetaan sodan alussa ja menetetään puolen vuoden piirityksen jälkeen 1349.
- 1364-1365 Ruotsin valtaistuimesta käydyn kamppailun yhteydessä Turun linna piiritetään ja lopulta valloitetaan kuningas Maunu Erikinpojan miehiltä.
- 1377 Novgorodilaiset tekevät sotaretken Pohjois-Pohjanmaalle. Eräiden tietojen mukaan arvoituksellisesta Oulun linnasta taistellaan.
- 1380-luku Ruotsissa uusia valtataisteluita kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen riitaannuttua ylimystön kanssa. Rauhattomuudet ulottuvat myös Suomen puolelle, vaikka tapahtumien yksityiskohtia ei juuri tunneta.
- 1387 Ruotsin valtakamppailuihin sekaantuneet merirosvot, vitaaliveljet, ryöstävät Turun.
- 1396 Epämääräisiä tietoja ruotsalaisten sotaretkestä Karjalaan, Kurkijoen tienoille.
- 1411 Novgorodilaiset polttavat Viipurin esikaupungin 26.3. kostoksi hieman aiemmin tapahtuneesta Tiurin linnan hävityksestä, josta he syyttävät ruotsalaisia.
- 1434 Talonpoikien kapinaliikehdintää Satakunnassa ja Karjalassa (Davidin kapina).
- 1444 Viipurin herra Kaarle Knuutinpoika voittaa novgorodilaiset Viron Narvassa.
- 1446 Viipurin herra Kaarle Knuutinpoika vahvistaa rajan hämäläisten ja savolaisten erämaiden välille. Rajanvetoa ovat tiettävästi edeltäneet väkivaltaiset kahakat erämailla sijatsevien riistamaiden ja kalavesien käyttöoikeuksista. Savolaiset väittävät kuuluisassa valituksessaan hämäläisten erämiesten murhanneet savolaisia ja syöttäneen näiden ruumiit koirille. 1446]
- 1479 Novgorodilaiset tekevät hävitysretken Savoon.
- 1480 Eerik Akselinpoika Tott tekee kostoretken Karjalaan ja saa kronikkatietojen mukaan suuren voiton.
- 1495–1497 Vanha viha. Ruotsin ja Venäjän välinen sota, jossa Suomea hävitetään pahasti. Iivana III Suuri on ensimmäinen koko Venäjän suuriruhtinas. Viipurin linnan ja Olavinlinnan piiritykset: Viipurin pamaus vuonna 1495.
- 1506-1509 Juuttivihaksi kutsuttu, Kalmarin unionin hajoamiseen liittyvä sota. Tanskalaiset hyökkäilevät Suomen rannikoille ja ryöstävät Turun vuonna 1509.
- 1521-1523 Tanskan kuningas Kristian II valloittaa Ruotsin ja Suomen, mutta Kustaa Erikinpojan (Kustaa Vaasa) johtama kapinaliike karkoittaa hänet Lyypekin tuella. Suomessa taisteluita mm. Turun, Viipurin ja Raaseporin linnojen omistuksesta.

Ruotsin vallan aika 2: Vaasa-aika


- 1534-1537 Kreivisota. Tanskan kanssa liittoutunut Ruotsi irroittautuu Lyypekin holhouksesta. Suomessa sotatoimet rajoittuvat Viipurin linnan ja Olavinlinnan piirityksiin linnanpäälliköiden asettauduttua Lyypekin puolelle.
- 1542 Dacken sota. Nils Dacken johtama laaja talonpoikaiskapina Ruotsissa. Kapinan kukistamiseen osallistuu suomalaisia joukkoja.
- 1555–1557 Kustaa Vaasan sota. Venäjän ensimmäisenä tsaarina Iivana Julma. Joutselän taistelussa Karjalankannaksella lyödään venäläinen hyökkäysosasto. Rauhanneuvottelijana toiminut Mikael Agricola kuolee matkalla neuvotteluista Kuolemanjärven Kyröniemen kylässä 9. huhtikuuta 1557.
- 1561 Ruotsi ottaa Tallinnan suojelukseensa alkaen kilpailla Baltian (Liivinmaan) herruudesta Tanskan, Puolan ja Venäjän kanssa. Suuri valloitus- ja sotakausi alkaa.
- 1563 Kuningas Erik XIV ja Suomen herttua Juhana ajautuvat aseelliseen välienselvittelyyn: Turun linna valloitetaan ja herttua viedään vankina Ruotsiin.
- 1563-1570 Seitsenvuotinen sota Tanskaa vastaan. Suomalaisia joukkoja mukana sotatoimissa Blekingen ja Hallannin alueilla. Suomalaiset osallistuvat verilöylyyn Ronnebyn kaupungissa. Axtornan taistelu. Amiraali Klaus Hornin merivoitoista huolimatta sota päättyy Ruotsin tappioon.
- 1563-1570 Puolan sota. Taisteluita Liivinmaalla. Sota päättyy Puolan kuninkaan vävypojan, Juhana III:n, tullessa Ruotsin kuninkaaksi.
- 1570–1595 Pitkä viha eli 25-vuotinen sota Venäjää vastaan. Sodan katkaisee kolme pitkää aselepoa, joiden välillä ja joskus kestäessäkin Suomessa, Liivinmaalla, Inkerissä, Luoteis-Venäjällä, Lapissa ja Karjalassa tehdään sota- ja hävitysretkiä. Ruotsin voimia komentavat useimmiten suomalaiset aatelismiehet. Sota näännyttää pahoin Suomen väestöä. Oulujärven alueen uudisasutus kärsii vakavaa tuhoa. Helsinki ja Porvoo hävitetään. Varsinkin 1580-luvulla raivoaa rappasota aselevosta huolimatta: pohjalaiset ja vienalaiset talonpojat tekevät julmia hävitysretkiä toistensa kimppuun. Täyssinän rauhassa 1595 määritellään Suomen itäraja ja Venäjä tunnustaa Ruotsin omistukset Liivinmaalla.
- 1596–1597 Nuijasota: Ruotsin sisäisen valtataistelun yhteydessä pohjalaiset, hämäläiset ja savolaiset talonpojat nousevat kapinaan verotusta, riistoa ja sotilasterroria vastaan. Suuri määrä talonpoikia tapetaan ja kapinajohtaja Jaakko Ilkka mestataan sodan päätteeksi.
- 1599 Ruotsin valtionhoitaja, Kaarle-herttua, kukistaa syrjäytettyä Sigismund-kuningasta kannattaneen Suomen aatelin aseellisen vastarinnan. Marttilan taistelu.

Ruotsin vallan aika 3: suurvalta-aika

Marttilan taistelu
- 1600–1629 Sota Puolaa vastaan Liivinmaan herruudesta. Sodassa on kolme aktiivista vaihetta, joiden välillä vallitsee aselepo:
  - 1600–1611: Ruotsi tekee Kaarle IX:n hallitessa kaksi suurta hyökkäystä Liivinmaalla, mutta molemmat epäonnistuvat. Kirkholman taistelussa vuonna 1605 puolalaiset lyövät lähes kolminkertaisen ruotsalais-suomalaisen ylivoiman.
  - 1617-1618.
  - 1620–1629: Ruotsi valloittaa Kustaa II Aadolfin johdolla Riian, saa Liivinmaan herruuden ja pakottaa Puolan rauhaan vietyään sotatoimet Preussiin asti.
- 1610–1617 Inkerin sota – Sota Venäjällä. Sekasorron aika Venäjällä. Ruotsi ja Puola sekaantuvat Venäjän sisäisiin valtataisteluihin. Jakob De la Gardien joukot miehittävät Novgorodia ja Moskovaa. Käkisalmen valloitus. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi saa suuria alueita, mukaan lukien Inkerinmaan. Myös Suomen osalta valtakunnan itäraja siirtyy idemmäksi. Novgorod kuitenkin joudutaan luovuttamaan eikä ruotsalaista prinssiä saada Venäjän tsaariksi.
- 1611-1613 Kalmarin sota. Etelä-Ruotsin alueella käyty tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Suomalaisia mukana. Älvsborgin lunnaat.
- 1618–1648 Kolmikymmenvuotinen sota: Saksaa runteleva suursota koostuu useista erillisistä sodista ja päättyy lopullisesti Westfalenin rauhaan 1648. Ruotsi liittyy sotaan 1630. Breitenfeldin taistelu. Lützenin taistelu. Suomalaiset hakkapeliitat hävittävät Saksaa ja Böömiä. Ruotsi nousee suurvallaksi ja saa hallintaansa alueita Saksassa. Myös Tanskaa vastaan taistellaan: Gotlanti siirtyy Ruotsille. Sota rasittaa pahoin Suomen ja Ruotsin väestöä.
- Pohjan sodat 1655–1661
  - 1655–1657 Sota Puolaa vastaan. Suomalaisjoukkoja mukana. Puolan kruunua havitteleva Kaarle X Kustaa valloittaa Varsovan, mutta joutuu perääntymään katolisen kansannousun johdota. Tämän jälkeen Ruotsin uusi suurhyökkäys liitossa Brandenburgin kanssa. Varsovan taistelussa saavutetusta voitosta huolimatta edessä on taas perääntyminen Itämeren rannikolle. Olivan rauha vuonna 1660 päättää Ruotsin ja Puolan vuodesta 1599 jatkuneen kruununperimysriidan.
  - 1656–1658 Sota Venäjää vastaan (ruptuurisota). Venäjän hyökkäys Liivinmaalle, Inkeriin, Karjalaan ja Suomeen torjutaan alivoimasta huolimatta. Vainon kohteeksi joutunutta ortodoksista väestöä pakenee Käkisalmen läänistä, Ruotsin Karjala luterilaistuu ja suomalaistuu. Välirauhaa seuraa Kardisin rauha vuonna 1661.
  - 1657-1660 Sota Tanskaa vastaan. Suomalaisia joukkoja mukana. Puolasta perääntynyt Kaarle X Kustaa hyökkää etelästä Tanskan kimppuun. Kuuluisa "jäämarssi" Iso-Beltin salmen yli Sjellantiin. Roskilden rauhassa Ruotsi saa suuret alueet: Skoonen, Blekingen, Hallandin ja Bohuslänin, Bornholmin saaren sekä Trondheimin läänin Norjasta. Ruotsi rikkoo rauhan ja hyökkää uudestaan vuonna 1659 lopettaaksen Tanskan itsenäisyyden. Kööpenhaminan piiritys. Juutinrauman meritaistelu. Hollannin laivaston tukema Tanska selviytyy. Kööpenhaminan rauhassa Ruotsi joutuu palauttamaan Bornholmin ja Trondheimin läänin, mutta ei Skoonea ja sen naapurimaakuntia.
- 1674–1679 Skoonen sota. Tanska yrittää valloittaa Ruotsilta takaisin edellisissä sodissa menettämänsä Juutinrauman itäpuoliset maakunnat. Mukana myös suomalaisia joukko-osastoja. Lundin taistelu on pohjoismaiden historian verisimpiä.
- 1700–1721 Suuri pohjan sota: Saksin, Tanskan ja Venäjän yhteinen hyökkäys Ruotsin kimppuun. Aluksi Ruotsi tyrmää kaikki hyökkääjät yksi kerrallaan (esim. Narvan taistelu), mutta Kaarle XII:n johtama armeija kohtaa lopulta tuhonsa Ukrainassa Moskovaan pyrkiessään. Pietari Suuren Venäjä miehittää Suomen vuosina 1713–1714 nousten Itämeren hallitsevaksi suurvallaksi. Napuen taistelu. Kajaanin linnan piiritys. Isoviha. Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 lopettaa Ruotsin suurvalta-aseman. Suomi on sodan ja miehityksen jäljiltä köyhtynyt ja ränsistynyt.

Ruotsin vallan aika 4: vapauden aika ja kustavilainen aika

Uudenkaupungin rauhassa Suomen sodassa]]
- 1741–1743 Hattujen sota ja pikkuviha: Hattupuolueen epäonnistunut revanssisota Venäjää vastaan. Lappeenrannan taistelu. Suomi miehitettynä. Venäjän keisarinna Elisabet kannustaa suomalaisia itsenäistymään Ruotsista. Turun rauhassa Venäjä saa alueita Suomen kaakkoisosasta (ns. Vanha Suomi).
- 1756–1763 Seitsenvuotinen sota – Iso-Britannia ja Preussi vastassaan Ranska, Saksa, Itävalta, Venäjä, Ruotsi ja Espanja. Ruotsin osalta Pommerin sota.
- 1788–1790 Kustaa III:n sota – Ruotsin Kustaa III:n aloittama sota Venäjää vastaan. Ruotsi saa vastaansa myös Tanskan. Rintamalinjat kulkevat Kymenlaaksossa ja Etelä-Savossa. Kiivasta merisotaa Suomenlahdella. Anjalan liitto. Porrassalmen ja Ruotsinsalmen voitoista huolimatta Ruotsi ei saa Värälän rauhassa lisäalueita.
- 1808–1809 Suomen sota: Venäjä valloittaa Suomen Ruotsilta miellyttääkseen liittolaistaan Napoleonia. Sotatoimet keskittyvät Pohjanmaalle ja Savoon. Suomenlinna antautuu. Oravaisten taistelu. Koljonvirran taistelu. Haminan rauha.

Venäjän vallan aika


- 1830–1831 Puolan kapina: Suomen Kaarti on mukana kukistamassa puolalaisten kansannousua Venäjän valtaa vastaan. Kiivas taistelu Varsovassa. Raskaat tappiot kärsinyt kaarti saa tunnustuksena Pyhän Yrjön ritarikunnan lipun.
- 1853–1856 Krimin sota: Suomi on Krimin sodan sivunäyttämönä. "Oolannin sodassa" Englannin ja Ranskan laivastot hyökkäilevät Suomen rannikoille tuottaen suurta tuhoa. Bomarsundin taistelu ja Viaporin pommitus. Kokkolassa englantilainen maihinnousu torjutaan (Halkokarin kahakka).
- 1877–1878 Turkin sota: Venäjä hyökkää Turkkia vastaan tavoitellessaan Välimerelle johtavia salmia ja panslavismin hengessä Balkanin slaavilaiskansojen suojelijan asemaa. Suomen Kaarti pannaan liikekannalle, vapaaehtoisia ilmoittautuu yli tarpeen. 900-miehinen kaarti kärsii laulun sanoin "vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa". Neljäsosa miehistä kuolee tauteihin tai kaatuu taistelussa. Kunnostautunut kaarti saa vanhan kaartin arvonimen. Voitoistaan huolimatta Venäjä pakotetaan Berliinin kongressissa luovuttamaan valloittamansa alueet.
- 1914–1918 Ensimmäinen maailmansota. Suomen alueella ei ole sotatoimia ennen kevättä 1918 (Suomen sisällissota), mutta sotaan osallistuu suomalaisia sekä Venäjän että Saksan armeijoissa (jääkäriliike). Suomenlahden rannoilla tehdään paljon linnoitustöitä.

Itsenäinen Suomi

jääkäriliike]
- 1918 Sisällissota. Yhteiskunnallisten erimielisyyksien ja luokkaristiriitojen aiheuttamassa sisällissodassa punaiset (Suomen kansanvaltuuskunta) ja valkoiset (Vaasan senaatti) taistelevat toisiaan vastaan. Tampereen taistelu. Valkoiset vievät voiton keisarillisen Saksan tuella. Sodan aikana molemmat puolet syyllistyvät terroriin ja tarpeettomiin raakuuksiin. Sodan jälkeen punaisia tai punaisiksi epäiltyjä viedään laajamittaisesti leireille, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuolee tuhansittain vankeja.
- 1918–1922 Heimosodat – muutama tuhat vapaaehtoista suomalaista osallistuu sotatoimiin, joissa tuetaan heimokansoja Virossa, Inkerissä ja Itä-Karjalassa.
  - Viron vapaussota (1917—1920)
    - Pohjan poikien ja I Suomalaisen Vapaajoukon avustusretki Viron vapaussotaan.
  - Vienan retkikunta (1918)
    - Muurmannin legioona
  - Aunuksen retkikunta (1919)
  - Petsamon retket (1918 ja 1920)
  - Itäkarjalaisten kansannousu eli metsäsissit (1921 - 1922)
  - Inkeriläisten kansannousu (1919)
- 1939–1940 Talvisota alkaa Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen. Neuvostoliitto uskoo valtaavansa Suomen kolmessa viikossa – siihen se ei kuitenkaan pysty. Raatteen tien taistelu. Kollaan taistelu. Merkittävistä torjuntavoitoista huolimatta Suomen voimat ehtyvät ylivoimaa vastaan käydyssä epätasaisessa kamppailussa. Moskovan rauhassa Suomi menettää suuria alueita: Karjalan sekä Sallan ja Kuusamon itäosat. Lisäksi Hanko vuokrataan Neuvostoliitolle.
- 1941–1944 Jatkosota on suomalaisten näkökulmasta talvisodan jatke, jossa suomalaiset lähtevät valtaamaan Neuvostoliitolta takaisin talvisodassa menetettyjä alueita. Sota alkaa Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon, joka pitää aiheellisesti Suomea Saksan liittolaisena, koska Suomessa on saksalaisia joukkoja ja Suomen ilmatilaa käytetään saksalaisiin pommituslentoihin. Neuvostoliitto iskee pommikonein Suomeen, minkä jälkeen Suomi julistaa sodan. Aluksi suomalaisten onnistuu edetä menetetyille alueille ja vanhan rajan ylikin. Itä-Karjalan miehitys. 1944 kesällä Neuvostoliitto aloittaa suurhyökkäyksensä, joka pysäytetään lopulta Tali-Ihantalan taistelussa. Rauhanteossa menetetään Moskovan rauhan rajojen lisäksi Petsamo sekä Porkkala vuokralle 50 vuodeksi.
- 1944–1945 Lapin sota: Jatkosodan välirauhansopimuksen vaatimuksena on, että Suomi ajaa saksalaisjoukot pois Lapista. Aluksi saksalaiset vetäytyvät ilman taistelua ja suomalaiset joukot lähinnä vain seuraavat vetäytyjää. Neuvostoliitto kuitenkin vaatii aloittamaan varsinaiset sotatoimet saksalaisia vastaan. Suomalaisten hyökkäyksistä vihastuneet saksalaiset tuhoavat jättämiään alueita ja polttavat mm. Rovaniemen.

Katso myös


- Luettelo sodista luokka:Suomen historialuokka:Suomen sodat

Aiheesta muualla


- [http://agricola.utu.fi/hist/aihe/index.php?aihe=10 Agricola-Suomen historiaverkko: Historiaa aiheen mukaan, sotahistoria]

Suomen esihistoria

Suomen esihistoria alkaa noin 8900 eaa kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.

Ennen jääkautta

Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Paikka on Pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka, n. 120 000 vuotta vanha. Luolan sorakerroksista on löytynyt kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalin ihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko Susiluolan löytöihin. Nykyihminen levisi Eurooppaan noin 35000 eaa.

Mesoliittinen kivikausi

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäisen asukkaat saapuivat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Esineiden kivilaji on peräisin Etelä-Venäjältä. Toinen tärkeä muinaisjäännös tältä ajalta löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta, pajun niinistä 8400–8100 eaa valmistettu "Antrean verkko" ja männyn kaarnasta tehdyt 18 kohoa. Löytöön kuuluu lisäksi luu-, sarvi- ja kiviesineitä. Ensimmäiset tunnetut asuinpaikat ovat Lahden Ristolassa ja Suomussalmella Kalmosärkällä. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot ovat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan napapiirille asti, tosin tiheintä se on ollut rannikoilla. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.

Kampakeraaminen kulttuuri


- Pääartikkeli: kampakeraaminen kulttuuri Noin vuonna 5300 eaa Suomen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Suomi kuului koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestö on ollut luultavasti suomalais-ugrilaista. Tätä kulttuuria yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri maan. Asutus oli ilmeisesti tiheimmillään noin 4300–3800 eaa, jolloin kaakosta saapui uutta väkeä. Suomen väkiluvuksi on arvioitu korkeintaan 10 000. Ihmisten pituusero ei ole ollut kampakeraamisella kaudella kovin suuri nykyihmisiin, joten ruuan saanti lienee ollut riittävää. Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4300 eaa), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4300–3800 eaa) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3800–3000 eaa). Nämä on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan ryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa. Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena. Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuodaan suuria määriä piikiveä, josta tehdään teriä ja kärkiä. Saviastiat tehtiin sekoittamalla saveen hiekkaa, asbestia, luuta tai simpukankuoria ja liittämällä 4–6 cm levyisiä savivöitä päälletysten. Noin 50 cm korkeat astiat poltettiin avotulella.

Nuorakeraaminen kulttuuri ja kivikauden loppuvaihe

Noin 3200 eaa etelästä, Baltiasta alkaa Lounais- ja Etelä-Suomeen levitä nuorakeraaminen kulttuuri (vasarakirveskulttuuri), joka syrjäyttää ja sulauttaa aikaisemmat asukkaat. Kulttuuripiiri vaikutti Itämeren ympäristössä ja Venäjällä. Perinteisen käsityksen mukaan nuorakeraaminen kulttuuri liittyy indoeurooppalaista kieltä puhuneeseen väestöön. On myös mahdollista, että kulttuuri levisi pikemminkin lainautumisen kuin väestön liikkumisen myötä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin. 900 kpl. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia. Haudoissa vainaja peitettiin joskus turkiksilla ja tuohilla, punamultaa ei käytetty. Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa tai hoiti karjaa. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkolan–Tampereen–Viipurin linjaa seuraillen. Pohjoispuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin- ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia. Saariston kivikkoihin ilmestyi ns jätinkirkkot, nämä ovat suuria vallimaisia rakenteita. Jätinkirkot saattoivat toimia hylkeenpyytäjien leireinä. Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko. Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2200–2000 eaa) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Kiukaisten kulttuuri (2000–1500/1300 eaa) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyksen. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm mies ja runsaasti savi-idoleita.

Pronssikausi

Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ne saapuivat läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat kauppatavaraa, vaikka Pohjois-Suomessa on ollut omaakin pronssintuotantoa. Maanviljelys muuttui yhä tärkeämmäksi ja taloja alettiin rakentaa. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hautausta alettiin tehdä kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssiesineet tulivat idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Saven valamiseen alettiin käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga– ja Okajokien alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä.

Rautakausi

Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudankäyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Raudanvalmistus tunnetaan suurten kuonaröykkiöiden vuoksi. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkenpyynti ja metsästys. Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen hautoihin yleistyy nyt ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin. Korut ovat usein Baltiasta ja aseet länsigermaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytetään viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin kivikehiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaassa elintapa säilyi vanhakantaisena. Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Kansainvaellusaikana (vuodet 400–575) maanviljelys laajeni etenkin sisämaassa ja metallien käyttö lisääntyi. Kultaesineitä alkaa ilmaantua, joskin Suomessa niiden määrä on hyvin pieni. Aseistus on germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä. Tärkeä löytöpaikka on Vöyrin Gulldynt mistä on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja renkaita. Sikäläinen asutus rikastui ehkä turkiskaupalla. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalla saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti uudisasutuksen mukana. Pakanallinen hautaustapa päättyy 1000-luvulla. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Merovingiaikana (vuodet 575–800) Suomeen muodostui oma kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa alkaa tulla esiin oma muoti. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla vilkkaat yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin. Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 600–650 suohon haudatut sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja. Ihmiset olivat lyhytkasvuisia, miehet keskimäärin vain 158 cm ja naiset 147 cm. Mukana on lapsia ja vanhuksia ja eri-ikäisiä eläimiä. Ei tiedetä, miten tyypillisiä rautakauden ihmisiä pienikokoiset "leväluhtalaiset" olivat - huomattavasti kookkammistakin yksilöistä on viitteitä muilla löytöpaikoilla. Kallon muodon perusteella "levähuhtalaiset" tai "muinaiskyröläiset" eivät näytä muistuttaneen geneettiseltä perimältään sen paremmin nykyisiä suomalaisia, saamelaisia kuin skandinaavejakaan. Sirpaleinen ja niukasti tutkittu ihmisluuaineisto ei kuitenkaan salli kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ainoa Leväluhtaa muistuttava löytöpaikka on Vöyrin Käldamäki mistä on löydetty kuuden vainajan jäännökset. Käldämäki ajoittunee suurin piirtein samalle ajalle kuin Leväluhta. Leväluhta on lähde kun taas Käldämäki on ollut umpeutuva merenlahti. Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aseet ovat joskus kotoisin frankeilta ja korut idäntien hopeaa. Asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten uskomusten vähittäisestä omaksumisesta. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Itämerellä tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälarin Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslonvuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui luultavasti pieniä määriä Suomenkin alueen asukkaita. Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venälkäisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta. Suomen kielessä kauppaan viittaava sana "kaupunki" kuitenkin jo tunnettiin. Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1150/1300). Muualla pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Suomi on kasvanut osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa. Muinaislinnoja rakennettiin myöhäiseltä rautakaudelta 1300-luvulle. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki niissä merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta se luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.

Kirjallisuutta

Torsten Edgren: Den förhistoriska tiden. Kirjassa Finlands historia 1, Espoo 1993. Matti Huurre: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki 1979, uudistettu laitos 1995.

Katso myös


- Suomalaisten alkuperä luokka:Suomen esihistoria Luokka:Esihistoria

Kivikausi

Kivikausi eli liittinen kausi kattaa suurimman osan ihmiskunnan historiasta. Kivikaudella metalleja ei vielä tunnettu tai ainakaan käytetty kovin yleisesti, vaan erilaiset kivilajit ja mineraalit olivat tärkeä työkalujen, aseiden ja korujenkin raaka-aine. Esim piikivi ja obsidiaani (laavalasi) olivat tavallisia materiaaleja. Kivikausi alkoi viimeistään homo habilis -lajista ja jatkui joillakin maapallon alueilla hyvin pitkään, jopa 1900-luvulle saakka. Euroopassa kivikausi päättyi jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Myös ns. kuparikaudella oli metallin käyttö niin harvinaista, että tämä jakso yleensä luetaan kivikauden osaksi. Kivisiä työkaluja käytettiin pronssikaudellakin vielä pitkään.

Kulttuurikehitys kivikaudella

Kivikausi jaetaan alajaksoihin -- ulottuuhan tämä valtavan pitkä ajanjakso ensimmäisten apinaihmisten, hominidien ajoista metallin käytön kynnykselle noin vuoteen 3 000 eaa. ja joillain syrjäisillä seuduilla jopa nykyaikaan. Kivikauden kulttuuri saattoi varsinkin lähempänä nykyaikaa vaihdella huomattavasti eri seuduilla. Nuoremmalla paleoliittisella kaudella syntyi eri puolille maailmaa 5 000-10 000 vuotta kestäviä kulttuureja, jotka sulautuivat toisiinsa ja vaihtuivat ilman selvää rajaa. Kivikautiset kulttuurit jaetaan kahteen ryhmään sen perusteella miten esineet valmistettiin: ydintekniikka ja säletekniikka. Ydintekniikalla valmistetuissa esineissä on isketty palasia pois ydinkivestä, josta tulee työkalu. Kiven iskentä on joko yksi- tai kaksipuolinen. Säletekniikassa työkalut ovat suuresta kivestä iskettyjä säleitä.

Nykyihmisen edeltäjät

Työkaluja osattiin ehkä valmistaa 2,5, varmemmin 1,5 miljoonaa vuotta sitten, jolloin eli nykyihmisen edeltäjä homo erectus.

Neandertalin ihminen

Noin 75 000 vuotta sitten Neandertalin ihminen siirtyi Moustier-kulttuuriin. Neandertalin ihminen oli nykyihmistä lyhyempi ja vankkarakenteisempi. Neandertalin ihminen osasi valmistaa vaatteita itselleen.

Nykyihminen

Neandertalin ihminen Nykyihminen lienee kehittynyt Afrikassa 100 000 vuotta sitten, joidenkin arvoiden mukaan jo 200 000 vuotta sitten. Kivikaudella ihminen levittäytyi alkukodistaan Afrikasta aasiaan, Eurooppaan, Australiaan , Polynesiaan ja Amerikkaan. "Nykyisen tyyppinen" metsästäjä-keräilijäkulttuuri syntyi 60 000- 40 000 vuotta sitten. Karkeasti voidaan sanoa, että kulttuurikehitys alkoi nopeutua kiihtyvällä vauhdilla vasta noin 35 000 eaa, jolloin Cro-Magnonin ihminen syrjäytti Euroopassa Neandertalin ihmisen. Cro-Magnonin ihminen oli älykkyydeltään nykyisen tasoinen. Noin 30 000 vuotta sitten havaitaan ihmisen keskimääräisen eliniän kasvaneen. Keihäänheitin ali atlatl levisi Eurooppaan 15 000-13 000 eaa, Afrikassa se oli keksitty noin 25 000 eaa. Jousi ja nuoli keksittiin 10 000 eaa. Jään sulaessa suuret riistaeläimet kuten mammutit, kävivät harvinaisemmiksi ja noin 13 000 eaa mennessä kalastuksen (koukuilla ja verkoilla) ja kasvien keräilyn merkitys lisääntyi. Jääkauden myöhäspaleoliittisen ajan ihmistä pidetään etevänä. Kiviesineistä huomataan että ne on tehty taitavammin kuin mitkään muut esineet. Vanhin neula on vuodelta 23 000 eaa ja vanhimmat vaatteiden jäännökset ovat peräisin vuodelta 20 000 eaa olevasta haudasta Moskovan läheltä. Luolataidetta alettiin luoda Euroopassa yläpaleoliittisella kaudella 30 000 eaa ja se yleistyi 13 000-8 000 eaa. Luolataidetta olivat luolamaalaukset ja Venus-veistokset (25 000-8 000 eaa) jotka esittivät alastonta, lihavaa naista. Luolamaalaustaide oli huipussaan noin 13 000-8 000 eaa. Euroopan tunnetuimmat luolamaalaukset ovat Ranskan Lascaux'ssa ja Espanjan Altamirassa. 23 000 vuotta vanhoista luista on löydetty merkkejä kuunkierron muistiinmerkitsemisestä. Väitetään yhden luun olevan kartta vuodelta 12 000 eaa!

Mesoliittinen kivikausi

Mesoliittinen kivikausi alkoi Euroopassa jääkauden päättyessä ja kesti joillain alueilla hyvin pitkään, mutta esim. Lähi-Idässä vain 2 000 vuotta. Mesoliittiseen kauteen liittyy suurriistan kuten mammuttien häviäminen ilmastonmuutoksen ja mahdollisesti myös ihmisen toiminnan takia. Tällöin oli pakko vaihtaa ravinnonhankkimiskeinoja. Metsästyksessä siirryttiin pienempiin eläimiin, kalastuksen ja pienten kasvien keräilyn merkitys kasvoi. Lähi-idässä Palestiinassa alettiin viljellä maata. Maanviljely sai alkunsa viljakasvien siementen keräämisestä ja varastoimisesta. Huomattiin, että siemenestä kasvaa uusi viljakasvi. Pohjois-Euroopassa Tanskassa kukoistivat Ertebollen ja Maglemosen kulttuurit, joille on ominaista merenrantakylien raakkutunkiot. Koira kesytettiin viimeistään mesoliittisella kaudella. Mesoliittiseen kauteen liittyvät monilla alueilla pienet piikiviset nuolenkärjet ja muut pienet terät eli ns. mikroliitit. Suomessa mesoliittista kautta edustaa ns. Suomusjärven kulttuuri.

Neoliittinen kivikausi

Neoliittisella kaudella tapahtui huomattavaa kehitystä kohti sivilisaatiota Lähi-Idässä ja muuallakin. Neoliittista kivikautta luonnehtii maanviljely ja monesti myös keramiikka. Keramiikka tarkoittaa uunissa poltettuja saviastioita. Kiillotetut kivikirveet ovat myös neoliittiselle kaudelle tyypillisiä. Maanviljely liittyy ainakin osittain paikoillaan olevaan, kylämäiseen asutukseen. Joillain alueilla kylät kasvoivat hyvin suuriksi, tuhansien asukkaiden päällikkökunniksi, esimerkiksi Catal Hüyukissa ja Jerikossa. Alavilla jokilaaksoilla otettiin käyttöön tuottoisa kasteluviljely. Toisilla alueilla rakennettiin suuria maa- ja kivirakennelmia, megaliitteja. Jotkut neoliittiset yhteisöt harjoittivat liikkuvaa kaskiviljelyä: poltettiin metsäalue, jotta saataisiin tuhkasta ravinteita vilkelyskasveille. Kun tätä maata oli viljelty muutama vuosi, muutettiin pois. Neoliittisen kauden asumukset olivat moninaisia. Lähi-Idässä syntyi neliskulmainen talotyyppi, joka oli tehty auringossa kuivatusta savesta tai tiilistä. Eurooppaan maanviljely ja neoliittinen kausi levisi kohtalaisen hitaasti.

Kivikauden alajaksot ovat


- Paleoliittinen kausi eli varhainen kivikausi
  - Varhaispaleoliittinen
  - Keskipaleoliittinen
  - Myöhäispaleoliittinen
- Mesoliittinen kausi eli keskimmäinen kivikausi
- Neoliittinen kausi eli nuorempi kivikausi

Kivikauden ajanjaksot Euroopassa


- Paleoliittinen >700 000 eaa --->
  - Varhaispaleoliittinen > 700 000
  - Keskipaleoliittinen 75 000 Moustier
  - Myöhäispaleoliittinen 31 000
    - Aurignac, Chatelperron 31 000 eaa
    - Gravette 25 000 eaa
    - Solutré 19 000 eaa
    - Madeleine (Magdalene) 15 000 eaa
- Mesoliittinen eli keskimmäinen kivikausi n 12 000 eaa-
- Neoliittinen eli nuorempi kivikausi n 6 000 eaa-

Katso myös:


- Ihmisen evoluutio
- Jääkausi
- Pronssikausi
- Rautakausi
- Suomen esihistoria
- Esihistoria Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Arkeologia ja:石器時代

Rautakausi

Rautakausi on Euroopan, Aasian ja Afrikan menneisyyteen liittyvä käsite. Se tarkoittaa aikaa, jolloin rautaa käytettiin yleisesti työkaluissa ja aseissa. Rautakaudeksi nimitetään yleensä vain esihistoriallista vaihetta, mutta Lähi-idässä, Egyptissä, Vähä-Aasiassa ja Kreikassa on jo siirrytty historialliseen aikaan raudan tullessa käyttöön. Suomessa rautakausi jaetaan seuraaviin vaiheisiin: Varhaisrautakausi
- Esiroomalainen rautakausi (500 eaa - 0/50 jaa)
- Vanhempi roomalainen rautakausi (0/50 - 200 jaa)
- Nuorempi roomalainen rautakausi (200 - 400 jaa) Keskirautakausi
- Kansainvaellusaika (400 - 550 jaa)
- Merovingiaika (550 - 800 jaa) Myöhäisrautakausi
- Viikinkiaika (800 - 1025/1050 jaa)
- Ristiretkiaika (1025/1050 - 1150/1200/1300 jaa) Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Arkeologia ko:철기 시대 ja:鉄器時代 simple:Iron Age

Merovingiaika

Merovingiaika eli merovinkiaika on hieman epäselvä käsite, joka viittaa sekä Manner-Euroopan että Pohjois-Euroopan esi- ja varhaishistoriaan. Käsitteen merkitys vaihtelee riippuen siitä, mistä alueesta puhutaan. Länsi- ja Keski-Euroopassa merovingiajalla tarkoitetaan noin vuosia 480 - 720 jaa. Tällöin merovingien suku hallitsi Frankkien valtakuntaa, josta myöhempi Ranskan valtio katsoo juuriensa juontuvan. Kuuluisin merovingikuningas oli Klodvig, joka teki 400- ja 500-lukujen taitteessa menestyksekkäitä valloitusretkiä ja käännytti frankit katoliseen uskoon. Merovingisuvun keskinäiset valtataistelut kuitenkin toivat valtakuntaan hajaannusta. 600-luvun lopulle tultaessa merovingit olivat enää nimellisiä hallitsijoita. Frankkien todellinen hallitsija, Kaarle Suuren isä Pipin Pieni syrjäytti viimeisen merovingin vuonna 751 ja otti valtaistuimen itselleen. Pohjoismaissa merovingiajaksi kutsutaan rautakauden jaksoa, joka vallitsi noin vuosina 550 - 800. Varsinkin vanhemmassa kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa on käytetty myös ajoitusta 600 - 800. Käsitettä käytetään lähinnä Norjassa ja Suomessa, joihin se on lainattu saksankielisestä terminologiasta. Ruotsissa puhutaan tyypillisesti Vendel-ajasta, Tanskassa nuoremmasta kansainvaellusajasta tai nuoremmasta germaanisesta rautakaudesta, Baltiassa keskisen rautakauden (400 - 800) jälkipuoliskosta.

Merovingiaika Suomessa

Merovingiaika (noin 550 - 800 jaa.) tunnetaan etupäässä kalmistoissa eli hautapaikoilla suoritettujen arkeologisten kaivausten perusteella. Asuinpaikkoja on toistaiseksi tutkittu melko vähän. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Pirkanmaalla, Etelä-Pohjanmaalla, Länsi-Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla merovingiaika on hyvin runsaslöytöinen ajanjakso. Näillä alueilla hautoihin laitettiin runsaasti aseita ja muita metalliesineitä. Pienempi määrä hautalöytöjä tunnetaan myös Kanta-Hämeestä ja Päijät-Hämeestä. Jonkin verran hautalöytöjä on myös Etelä-Savossa (Mikkeli), Karjalankannaksella (Sakkola) ja mahdollisesti Lapissakin (Kemijärvi). Muillakin Suomen alueilla on ollut asutusta tai säännöllistä ihmistoimintaa (eränkäyntiä), joka kuitenkin on jättänyt vain hyvin heikkoja arkeologisia jälkiä itsestään. Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla maanviljelyllä ja karjanhoidolla oli suuri merkitys elinkeinoina. Syrjäisemmillä seuduilla korostui kalastuksen ja metsästyksen merkitys. Asesepän taidot olivat korkealle kehittyneitä. Yhteyksiä pidettiin yllä sekä Skandinaviaan, Länsi-Eurooppaan, Baltiaan että Venäjällä asuvien suomensukuisten väestöjen suuntaan. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluivat varsinkin permiläiset Kamajoen laaksossa Itä-Venäjällä. Vilkkaiden ulkomaanyhteyksien rinnalla Suomen alueella kehitettiin myös omintakeisia ase- ja korutyyppejä. Yleisin hautaustapa oli polttohautaaminen. Hautarovion jäänteet kätkettiin kiviröykkiöön tai polttokenttäkalmistoon. Euraan ja Köyliöön Ala-Satakunnassa ilmaantui kuitenkin merovingiajan alussa polttamatta hautaaminen eli ruumishautaus. Arkeologi Nils Cleve on verrannut näitä ruumiskalmistoja Länsi-Euroopan varhaiskristillisiin rivihautakalmistoihin. Hän on arvellut, että uuden hautaustavan toivat tullessaan germaaniset maahanmuuttajat tai kenties "paluumuuttajat", jotka palasivat Suomeen palveltuaan mannermaalla palkkasotureina. Kysymystä ei ole kuitenkaan vielä selvitetty lopullisesti. Rikkaat hautalöydöt viittaavat jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen hierarkiaan. Eräät paikalliset päälliköt Lounais-Suomesta ja Etelä-Pohjanmaalta ovat ehkä palvelleet Keski-Ruotsin ja Etelä-Skandinavian kuninkaiden hoveissa aseistettuina seuruemiehinä. Tähän viittaavat miekat, joiden kahvat on koristeltu ns. Salinin tyylillä II. Tunnettuja tämän vaiheen muinaisjäännöksiä Suomessa ovat polttokenttäkalmistot (esim. Laitilan Vainionmäki, Turun Ristimäki, Uudenkaupungin/Kalannin Kalmumäki, Vesilahden Kirmukarmu) ja ruumiskalmistot (esim. Euran Luistari ja Pappilanmäki sekä Köyliön Köyliönsaari).

Kirjallisuutta


- Cleve, Nils: Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo: Den yngre folkvandringstiden (1943)
- Hackman, Alfred: Das Brandgräberfeld von Pukkila in Isokyrö (1938)
- Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984)
- Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin. Euran esihistoria (2000)
- Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa (1990)
- Purhonen, Paula (toim.): Vainionmäki - A Merovingian Period Cemetery in Laitila, Finland (1996)
- Salmo, Helmer: Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland (1938) Luokka:Historian ajanjaksoja luokka:Suomen esihistoria

Kansainvaellusaika

:Tämä artikkeli käsittelee ajanjaksoa. Kansainvaellus käsittelee migraatiota yleensä. Kansainvaellusaika on arkeologinen ja historiallinen termi, jota käytetään sekä manner-Euroopassa että pohjoismaissa. Länsi-Euroopassa ja pohjoismaissa kansainvaellusaika edeltää merovingiaikaa. Manner-Euroopan ja Välimeren alueen historiassa kansainvaellusaika tarkoittaa epämääräistä ajanjaksoa Rooman valtakunnan loppuvaiheilta keskiajan alkuun. Joskus käytetään myös nimitystä "pimeä keskiaika" (engl. the Dark Ages). Kansainvaellusaika vastaa ajallisesti ja sisällöltään jossakin määrin käsitettä myöhäisantiikki. Kansainvaellusaika on perinteisesti kuvattu barbarian, sivistymättömyyden ja sekasorron täyttämänä synkkänä kautena. Sotaisa ja rauhaton kyseinen aikakausi epäilemättä olikin. Nykyinen historiankirjoitus kuitenkin pitää tätä perinteistä kuvaa kansainvaellusajasta yksipuolisena ja turhan lohduttomana. Kansainvaelluksilla tarkoitetaan sitä, että useat eri väestöryhmät ("kansat") lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan muuttaen eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia olosuhteita. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaanisia, turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä. Liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta, Keski- ja Pohjois-Euroopasta sekä myöhemmässä vaiheessa Arabian niemimaalta kohti Rooman valtakuntaa, joka ei pystynyt enää puolustamaan rajojaan ja ylläpitämään keskushallintoa. Liikkuneet väestömassat eivät olleet kovin suuria: lähinnä kyse oli pienistä mutta iskukykyisistä sotajoukoista, jotka toisinaan kuljettivat myös naisia ja lapsia mukanaan. Germaanien levittäytyminen Britteinsaarilla, slaavien levittäytyminen Keski- ja Itä-Euroopassa sekä toisella ilmansuunnalla arabien ja islamin levittäytyminen Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa jättivät pysyvän vaikutuksen.

Rooman valtakunta ja kansainvaellukset

Usein kansainvaellusten käynnistäjäksi mainitaan hunnien hyökkäys Aasiasta Eurooppaan. Hunnit olivat yksi niistä monista aroseutujen paimentolaiskansoista, jotka ovat historian saatossa tunkeutuneet länteen. Paimentolaiskansat eivät milloinkaan edenneet pysyvästi Unkarin aroja lännemmäs, mutta ryöstöretkiä ne tekivät kauemmaksikin. Hunnien mahti hiipui kuningas Attilan kuoleman jälkeen. Toinen paimentolaiskansa, avaarit, perustivat 500-luvulla Unkarin tienoille valtakunnan, joka pysyi pystyssä pari sataa vuotta. Hunnien hyökkäys ajoi 370-luvulla gootteja pakoon Rooman valtakunnan alueelle. Pakolaisgoottien ja roomalaisten välille syntyi pian aseellisia selkkauksia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei goottipäälliköiden tarkoitus ollut kukistaa keisarikuntaa, vaan pikemminkin kaapata itselleen edullinen asema keisarikunnan poliittisessa ja sotilaallisessa hierarkiassa. Gootit siirtyivät lopulta Espanjaan (visigootit) ja Italiaan (ostrogootit). Vuonna 406 joukko Keski-Euroopan germaaniheimoja tunkeutui Galliaan. Tästä tapahtumasta lähti liikkeelle Länsi-Rooman hajoamisprosessi, joka kesti noin 70 vuotta. Länsi-Rooman alueelle syntyi vähitellen joukko germaaniylimystön johtamia itsenäisiä kuningaskuntia. Germaanihallitsijat kääntyivät kristinuskoon (joko katolisessa tai areiolaisessa muodossa) ja yrittivät ylläpitää roomalaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestystä. Osa näistä uusista valtioista joutui 500-luvulla alistumaan Itä-Rooman valtaan. Voimakkain ja kestävin germaanivaltio oli frankkien valtakunta. Myös visigoottien valtakunta nykyisen Espanjan alueella oli merkittävä voimatekijä ennen kukistumistaan vuonna 711. Viimeisin germaanien kansainvaellus oli langobardien siirtyminen Pohjois-Italiaan vuonna 568. 600- ja 700-luvuilla jatkui slaavien levittäytyminen. Keski- ja Itä-Euroopassa slaavit työntyivät suhteellisen harvaan asutuille alueille. Eteläslaavit puolestaan ahdistivat Itä-Roomaa eli Bysanttia. Vakavin isku Itä-Roomalle olivat kuitenkin islamiin kääntyneiden arabien suunnattomat valloitukset.

Kansainvaellusaika Suomessa ja pohjoismaissa

Pohjoismaiden esihistoriassa kansainvaellusaika on rautakauden jakso, joka vallitsi noin vuosina 400 - 550 jaa. Myös Skandinavian asukkaita otti osaa kansainvaelluksiin liittyviin sotiin ja ryöstöretkiin, kuten roomalaista ja itäroomalaista kultaa sisältävät aarteet todistavat. Suomessakin tunnetaan melko runsaasti kansainvaellusaikaan ajoittuvia arkeologisia löytöjä. Huomiota ovat herättäneet varsinkin Etelä-Pohjanmaan rikkaat hautalöydöt, joissa on jopa pieniä määriä kultaa. Polttohaudattujen vainajien jäänteet kätkettiin kiviröykkiöihin, usein aseiden ja korujen kera. Etelä-Pohjanmaan paikallisten päälliköiden uskotaan välittäneen sisämaasta ja Lapista hankittuja turkiksia Keski-Ruotsiin, johon oli jo kansainvaellusajalla syntynyt jonkinlainen pieni kuningaskunta. Näihin kontakteihin viittaavat muun muassa eläinornamentein koristellut aseet ja korut, jotka edustavat ns. Salinin tyyliä I. Suomalaisen arkeologi Aarni Erä-Eskon tutkimus tästä koristetyylistä on uraa uurtava. Hautalöytöjä tunnetaan suurehko määrä myös Lounais-Suomesta. Itä- ja Pohjois-Suomessa ns. tuluskivet, joita lienee käytetty sekä tulentekoon että uskonnollisiin rituaaleihin, kertovat paikallisesta asutuksesta tai rannikoilta saapuneista eränkävijöistä.

Kirjallisuutta


- Erä-Esko, Aarni: Germanic Animal Art of Salin's Style I in Finland (1966)
- Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984)
- Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa (1990) Luokka:Suomen esihistoria luokka: historian ajanjaksoja

Tanska

Tanska on monarkia Pohjois-Euroopassa. Se sijaitsee Saksasta pohjoiseen, Norjasta etelään ja Ruotsista lounaaseen. Pinta-alaltaan se on muihin pohjoismaihin verrattuna pieni, vain 43 094 neliökilometriä. Väkiluku on samaa suuruusluokkaa muiden pohjoismaiden kanssa.

Historia

Tanskan yhdisti lopullisesti Harald Blåtand noin vuonna 980. Tällöin tanskalaiset tunnettiin viikinkeinä ja he ryöstelivät, kävivät kauppaa ja kolonisoivat suuria osia Euroopasta. Tanskan vallan alla olikin eri aikoihin Englanti, Norja, Ruotsi, Baltian rannikkoa ja Pohjois-Saksan rannikkoa. Skoone oli osa Tanskaa siihen asti kun se menetettiin Ruotsille vuonna 1658. Tanskan ja Norjan unioni lakkasi olemasta vuonna 1814 ja Norja päätyi uuteen unioniin Ruotsin kanssa. Vuonna 1864 käydyn Toisen Schleswigin sodan jälkeen Tanska joutui luopumaan Schleswig-Holsteinista Preussille. Tämän jälkeen Tanska on pitänyt kiinni neutraliteetti-linjasta eikä osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan. 9. huhtikuuta 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan (Operaatio Weserübung). Tanska oli Saksan miehittämä miltein koko toisen maailmansodan ajan. Sodan jälkeen Tanska liittyi NATO:n ja vuonna 1973 Euroopan unioniin. Luettelo Tanskan kuninkaista.

Politiikka

Tanskan virallinen hallitsija on Tanskan kuningatar, mutta hänellä ei ole poliittista valtaa. Tanskan eduskunta (Folketing) säätää lait ja siihen kuuluu 179 jäsentä. Eduskunta valitaan joka neljäs vuosi, mutta pääministeri voi määrätä uudet eduskuntavaalit pidettäväksi aikaisemminkin.

Läänit

Luettelo Tanskan kuninkaista Tanska jaetaan 13 lääniin (amter) ja 271 kuntaan (kommuner).
- Frederiksborgin lääni
- Fynin lääni
- Kööpenhaminan lääni
- Nordjylland (Pohjois-Jyllannin lääni)
- Riben lääni
- Ringkjøbingin lääni
- Roskilden lääni
- Sønderjylland (Etelä-Jyllannin lääni)
- Storstrømin lääni
- Vejlen lääni
- Viborgin lääni
- Vestsjælland (Länsi-Sjellannin lääni)
- Århusin lääni Kolmella kunnalla on lääninoikeudet:
- Bornholm
- Fredriksberg
- Kööpenhamina Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle mutta niillä on autonominen asema. Kummallakin on kaksi paikkaa Tanskan eduskunnassa.

Maantiede

Färsaaret Tanska koostuu Jutlandin niemimaasta ja 405 saaresta joista 82 on asutettua. Tärkeimmät näistä ovat Fyn ja Själlanti. Bornholm sijaitsee Itämeressä Ruotsin kaakkoispuolella. Sillat yhdistävät monta saarista. Juutinrauman yli johtava Øresundin silta yhdistää Själlannin ja Ruotsin. Suuri Beltin silta yhdistää Fynin ja Själlannin. Tanskan pääkaupunki on Själlannin saarella, Juutinrauman länsipuolella sijaitseva Kööpenhamina, jonka ympäristössä asuu 1,8 miljoonaa ihmistä eli noin kolmannes tanskalaisista. Juutinrauman vastakkaisella puolella sijaitsevaan Malmön kaupunkiin pääsee siltaa pitkin. Lisäksi Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle, mutta niillä on laaja itsehallinto. Tanskan korkein piste on noin 173 metriä merenpinnan yläpuolella.

Väestöjakauma

Tanskassa puhutaan enimmäkseen tanskaa, mutta Saksan rajalla puhutaan myös saksaa. 84,3 % tanskalaisista kuuluu luterilaiseen Tanskan valtionkirkkoon, Den Danske Folkekirke. Noin 10% kuuluu muihin kristittyihin kirkkoihin ja muslimeja on 2% väestöstä. Muut uskonnot ja uskontokuntiin kuulumattomat mahtuva jäljelle jäävänä vajaaseen prosenttiin.

Kulttuuri

Tunnettuja tanskalaisia:
- Hans Christian Andersen, kirjailija
- Niels Bohr, fyysikko
- Tyko Brahe, tähtitieteilijä
- Karen Blixen, kirjailija
- Søren Kierkegaard, filosofi
- K E Løgstrup, filosofi
- Bjarne Stroustrup, C++-kielen kehittäjä
- Bertel Thorvaldsen, taiteilija
- Lars von Trier, ohjaaja

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kalkkikivi
- suola
- kala

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- elintarvikkeet

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=56.102683,9.733887&spn=2.720762,8.107910&z=10&t=h&hl=en Tanska Google Mapsissa] Luokka:Tanska fiu-vro:Taani als:Dänemark ms:Denmark zh-min-nan:Dan-kok ko:덴마크 ja:デンマーク simple:Denmark th:ประเทศเดนมาร์ก

Viikinki

Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa 700–1000-luvuilla jaa. Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa ja myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa viikinkiretkiä varustaneita heimoja kokonaisuudessaan. Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia. Saagat esimerkiksi kertovat erään soturin olleen lappalainen. Länsimaissa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja. Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.

Etymologia

"Viikinki" on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr (viikinki) tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, "kylä"). Muitakin etymologioita on esitetty. Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa. Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan farar i vikingr "mennä tutkimusmatkalle"). Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith. Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan. Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka. Nykyisin viikinki-nimitys yhdistetään myös skandinaavisiin kauppamiehiin, varjageihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla aina Bysanttia myöten ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä viikinki.

Historialliset maininnat

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Seuraavan 200 vuoden ajan historialliset dokumentit ovat täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti 1000-luvulla teoksensa Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum neljännessä osassa: :Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt. :"Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle."

Riimukivet

Eri puolita Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle jaa. (roomalainen rautakausi).

Saagat

Saagat ovat 1100 - 1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuulusimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði. Viikingit kuvataan saagoissa usein hyökkäämässä helppoihin ja heikosti puolustettuihin kohteisiin.

Viikinkien yhteiskunta

Sæmundr fróði Viikingit tulivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtioiden alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia. Karkeasti voidaan erottaa kolme eri yhteiskuntaluokkaa: soturien yläluokka, vapaiden miesten (lähinnä talonpoikien) laaja luokka sekä kolmantena ryhmänä orjat ja puolivapaat. Orjuus oli yleistä. Orjia hankittiin ryöstöretkiltä, sekä naapurikansojen keskuudesta. Naisilla oli tärkeä asema yhteiskunnassa, varsinkin miesten ollessa matkoilla. Sikäli kuin tiedetään, tingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, althing, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 alkaen Islannissa.

Viikinkiaika

:Pääartikkeli: Viikinkiaika Viikinkiaika Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066. Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden. Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830—900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla. Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Tarinat kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka. Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandin saaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin ja Etelä-Grönlantia (josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä). Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa. Leif Eriksson (n. 975—n. 1020), islanniksi Leifr Eiríksson, (Erik Punaisen poika) kävi vuonna 1000 Amerikassa saakka, alueella jota he nimittivät Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata.

Viikinkiajan loppu

Kristinusko alkoi levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa". Sodankäynnissä tapahtunut kehitys teki viikinkiretket entistä tuottamattomimmiksi ja epäsuositummiksi.

Viikinkien laivanrakennus ja merenkäynti

Laivanrakennustekniikka

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä. Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kyljet muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun kaaren muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkipuut veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammia ei kasvanut, käytettiin mäntyä.

Purjehduksesta

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksimainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi. Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaavievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruuaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta. Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa: linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta. Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.

Viikinkien mytologia ja taikuuden harjoitus

:Pääartikkeli: Skandinaavinen muinaisusko

Viikinkien uskonto

Viikinkien maailma ei erotellut uskontoa ja maallisia asioita. Erikoistunutta papistoa ei tiettävästi ollut. Palvontapaikoista tiedetään jonkin verran arkeologisten löytöjen perusteella. Uskomukset tunkeutuivat elämän jokaiselle osa-alueelle. Rituaalit suoritettiin usein taivasalla, monesti myös asumuksissa tai pihapiirissä. Erityisistä kulttirakennuksista, "temppeleistä", ei juurikaan ole luotettavaa tietoa. Viikinkiajan loppuvaiheeseen kuului jo kristinuskon nopea leviäminen Skandinaviassa.

Mytologia

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Tor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin neidot, valkyyriat johdattivat taistelussa kuolleet soturit. Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Uhrit

Uhraus oli keskeinen osa viikinkien elämää, ja sillä oli monia ilmenemismuotoja. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa. Suurimmat uhrijuhlat pidettiin kenties Uppsalassa, Ruotsissa, ja Lejressä, Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidetiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä: Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa uhrattiin yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, ja uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon. Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.

Taikuuden harjoitus

Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Monet tutkijat ovat verranneet seidiä shamanismiin. Skandinaavien naapureina eläneet saamelaiset tunnettiin shamaanikulttuurinsa johdosta skandinaavien tarustossa ennen kaikkia taikavoimistaan. Saamelaisten vaikutus viikinkien taikuuskäsityksiin saattoi olla hyvin suuri. Saamelaisten taikuuteen väitettiin monien, ennen kaikkea vihollisten, turvautuneen. Joissain saagoissa kerrotut taikuudet, kuten valaaksi muuttuminen, ratsastus vainajien maahan, ja noidannuolet, ovat ehkä lainaa saamelaisista uskomuksista. Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Naiset saattoivat harjoittaa seidiä yhteisön tuomitsematta (yleensä ennustamiseen), mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisuuden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan seidiin liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus shamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu (ainakaan yhtä jyrkästi), koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän. Naisennustajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.

Riimumagia

Odin Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiinmerkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös erittäin maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan. Suojelevia riimuja oli mm. miekan terässä. Viikinkien magiaa harjoittivat pohjanmiesten kulttuurissa ennustajat, joita kutsuttiin myös riimumestareiksi, maagikot ja berserkit (maagiset soturit). Riimuilla ennustaminen tapahtui seuraavasti: muutama kivi johon oli kaiverrettu riimuja nostettiin sattumanvaraisesti säkistä, ja järjestettiin kuvioon josta ilmeni menneisyys, nykyaika ja tulevaisuus. Kuvion tulkintaa käytettiin silloin apuna päätöksenteossa. Viikingit kunnioittivat syvästi oppineita riimumestareita, ja heidän uskottiin olevan Odinin verisukulaisia. Riimumestarin perinteisen asusteen kerrotaan olleen sininen viitta ja messinkikärkinen puusauva, Odinin viitan ja sauvan mukaan. Riimumestareiden tiedoista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa jälkipolville.

Viikinkejä koskevia myytt