:: wikimiki.org ::

Tacitus

Tacitus

thumb Gaius Cornelius Tacitus (syntyi noin 55–57 ja kuoli noin 117) oli roomalainen historioitsija. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi ehkä Galliassa tai Pohjois-Italiassa senaattorisäätyyn kuuluvaan perheeseen. Hän opiskeli Roomassa ja kävi läpi tavanmukaisen virkauran, cursus honorum. Hänestä tuli senaattori ja vuonna 97 konsuli. Vuosina 112-113 hän toimi Aasian provinssin kuvernöörinä. Hän kuoli luultavasti joskus vuoden 115 jälkeen. Tacituksen pääteokset ovat Historiae ja Annales. Historiae eli "historiankirjat" kertoo Rooman historian keisari Neron kuolemasta vuonna 69 eteenpäin. Vain neljä ensimmäistä ja osa viidennestä kirjasta ovat säilyneet. Annales eli "vuosikirjat" kertoo keisari Tiberiuksen valtaannoususta vuonna 14 aina Neron kuolemaan. Kirjoja teoksessa oli ilmeisesti kuusitoista mutta osia 5. ja 16. kirjasta puuttuu ja kirjat 7-10 puuttuvat kokonaan. Tacituksen pienempiin töihin kuuluu Germania joka kertoo germaaniheimoista jotka elivät Rooman valtakunnan ulkopuolella. Kirjassa Tacitus myös kuvaa primitiiviset ja kurjuudessa elävät fennit jotka on joskus yhdistetty suomalaisiin, mutta nykyään uskotaan, että kyse olisi ollut saamelaisten esi-isistä. Tacitus kirjoittaa: : Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa. (lähde: Tacitus: Germania. Käännös Tuomo Pekkanen. Yliopistopaino 1988.) Toinen pienemmistä teoksista on Agricola joka kertoo roomalaisesta kenraalista Gnaeus Julius Agricolasta, Tacituksen apesta. Katso myös: Luettelo historioitsijoista Luokka:Roomalaiset historioitsijat ko:타키투스 ja:タキトゥス

57

Vuosisadat: 100-luku eaa - ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku Vuosikymmenet: 0 10 20 30 40 - 50 - 60 70 80 90 100 Vuodet: 52 53 54 55 56 - 57 - 58 59 60 61 62 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:57년

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Historioitsija

Tämä on luettelo historioitsijoista.

Antiikki

- Herodotos, Historian isä (400-luku eaa)
- Ktesias (400-luku eaa)
- Thukydides (450-luku – 395 eaa)
- Ksenofon (431 eaa – noin 360 eaa)
- Polybius (noin 203 eaa – 120 eaa)
- Sima Qian (145 tai 135 eea – 90 tai 86 eaa)
- Sallustus (86 eaa – 34 eaa)
- Strabon (noin 63 eaa – 24 jaa)
- Livius (noin 59 eaa – 17)
- Pompeius Trogus
- Diodorus Siculus
- Josephus (noin 37 – noin 100)
- Plutarkhos (noin 45 - noin 125)
- Tacitus (noin 55 – noin 117)
- Suetonius (75 - 160)
- Arrianos (noin 92 - noin 175)
- Appianus (noin 95 - noin 165)
- Quintus Curtius Rufus (100-luku)
- Cassius Dio (155 - 229 jälkeen)
- Junianus Justinus (200-luku)
- Eusebius Kesarealainen (260 - 340)

Keskiaika

- Prokopios
- Jordanes
- Cassiodorus
- Einhard (noin 775–840)
- Jean Froissard
- Philippe de Commines
- Jean de Joinville
- Anna Komnena
- Christine de Pisan
- Adam Bremeniläinen
- Saxo Grammaticus
- Jean Juvénal des Ursin

Renessanssi

- Niccolo Machiavelli

Uusi aika

- Johan Arckenholtz
- Adolf Ivar Arvidsson
- Edward Gibbon (1737 — 1794)
- François Guizot
- Adolphe Thiers
- Theodor Mommsen
- Voltaire
- Jaco Burckhardt
- Numa Denis Fustel de Coulanges
- Arnold Toynbee
- Henri Pirenne
- Jules Michelet

Nykyhistorioitsijat

- Esko Aaltonen
- Jorma Ahvenainen
- Matthias Akiander
- Aulis J. Alanen
- Keijo Alho
- Erik Anthoni
- Philippe Ariès
- Robert Aron
- Jaako Auer
- Jeam-Pierre Azéma
- Marc Bloch
- Kaarlo Blomstedt
- John Boswell
- Fernand Braudel
- Peter Burke
- E. H. Carr
- Michel de Certeau
- Pierre Chanu
- Winston Churchill
- Natalie Zemon Davis
- Isaac Deutscher
- Georges Duby
- Peter Englund
- Max Engman
- Marc Ferro
- Michel Foucault
- Jarl Gallén
- Carlo Ginzburg
- Eeric Hobsbawm
- Johan Huizinga
- Jalmari Jaakkola
- Eino Jutikkala
- Max Gallo
- George F. Kennan
- Jacques Le Goff
- Amanuel Le Roy Ladurie
- P.S. Lewis
- Veikko Litzén
- Ohto Manninen
- Henri-Irènée Marrou
- K. B. McFarlane
- Pierre Nora
- Mona Ozouf
- Pentti Renvall]
- J. Salwyn Schapiro
- Gunnar Suolahti
- Päiviö Tommila
- Väinö Voionmaa
- Michel Vovelle
- Heikki Ylikangas Historioitsijat
- ja:歴史家の一覧 simple:List of historians

Italia

Italia on eteläeurooppalainen valtio. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku noin 58 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta, Slovenia sekä kääpiövaltiot San Marino, Vatikaani ja Maltan ritarikunta. Italian pääkaupunki on Rooma. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Italiassa puhutaan pääasiassa italiaa. Tärkein uskontokunta on katolisuus. Italia on EU:n ja NATOn perustajajäsen. Italian tämänhetkinen pääministeri on Silvio Berlusconi ja presidentti Carlo Azeglio Ciampi.

Historia

Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi lopullisesti, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin, ja osaa aluetta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös viikingeillä oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta. Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävalta–Unkarilta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti sitten Sisilian ja Napolin kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset ruhtinaskunnat liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin. Torino, jo Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki, tuli Italian valtion ensimmäiseksi pääkaupungiksi. Saksan–Itävallan sotaan osallistumalla Italia valtasi Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Ranskan–Saksan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan. Itsenäinen Italia pyrki sitten suurvaltojen joukkoon, mutta jäi vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään "pieneksi suurvallaksi". Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta–Unkarin kanssa (kolmiliitto). Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi kuitenkin aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta–Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liiettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muodostivat Italiasta yksipuoluediktatuurin. Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikku hiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toisen maailmansodan Italia aloitti julistamalla sodan Ranskalle ja Iso-Britannille 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtävään hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta kuitenkin Britannia tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti pian Italian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta. Sodan jälkeen Italian valtiomuoto muutettiin 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi.

Politiikka

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa ylivoimainen voittaja oli vaaliliitoksi perustettu Vapauden liitto (Polo della Libertá), jonka muodostivat mediamoguli Silvio Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI), äärioikeistolainen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Berlusconi muodosti oikeistolaisen koalitiohallituksen, johon edellä mainitut puolueet osallistuivat. Hallitus kaatui jo joulukuussa 1994 Berlusconiin kohdistuneiden lahjusepäilyjen takia. Vuoden 2001 vaaleissa Berlusconin johtama "Vapauksien talo" (Casa delle Libertà) -koalitio selvityi voittajaksi, ja Berlusconi sai muodostaa toisen hallituksensa. Forza Italia sai maan parlamentin ylähuoneesta, senaatista (Senato della Repubblica), 82 paikkaa 315:stä ja alahuoneesta, edustajainhuoneesta (Camera dei Deputati), 189 paikkaa 630:stä. Suurin oppositiovoima on keskustavasemmistolainen "Oliivipuu" (Uniti nell'Ulivo) -koalitio, jonka suurin puolue on sosiaalidemokraattinen "Vasemmistodemokraatit" (Democratici di Sinistra). Suhteellisen vaalitavan ansiosta parlamentissa on edustettuina myös lukuisia pienempiä ryhmiä. Berlusconia vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti keskeytettiin kesäkuussa 2003, kun parlamentti äänesti uudesta laista, joka takasi oikeudellisen koskemattomuuden poliitikoille ja tuomareille. Heinäkuun alussa 2003 Berlusconi aiheutti kohua maailmalla sanomalla häntä arvostelleelle saksalaiselle europarlamentaarikolle, Martin Schulzille, että tämä sopisi hyvin tekeillä olevaan italialaiselokuvaan keskitysleirin vartijan rooliin. Vuoden 2003 paikallisvaaleissa ja 2004 eurovaaleissa Berlusconin johtama hallituskoalitio on kärsinyt tappioita.

Aluejako

Pääartikkeli: Italian alueet Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen (regione), jotka jakautuvat edelleen maakuntiin (provincia) ja nämä kuntiin (comune). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Italian alueet: Tähdellä merkityillä alueilla on itsehallinnollinen asema
Maantiede
Italian alueet Italian alueet Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on lähes koko Välimeren pituinen kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppien vuoristoon sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian kanaaleihin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Sisilia ja Sardinia, Välimeren suurimmat saaret sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna. Napolin kaupungin edustalla on Vesuviuksen tulivuori. Italia tunnetaan ulkomuotonsa vuoksi "Saapasmaana".
Talous
Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on 40 %, ja se työllistää 32 % työikäisestä väestöstä. Teollisuuskeskukset keskittyvät maan pohjoisosaan, mikä johtuu hyvistä markkinointiyhteyksistä Keski- ja Länsi-Eurooppaan, alppijokien vesivoimasta ja maataloudesta saatavista raaka-aineista. Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa. Automerkeistä kuuluisimmat ovat torinolainen FIAT ja Ferrari. Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike-, tupakka-, huonekalu- ja kemianteollisuutta. Italia, erityisesti Milano, on tunnettu muodin kotimaana, ja italialaiset asusteet ja kengät ovatkin maailmankuuluja. Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Huomattavimmat kauppasatamat ovat Genova, Augusta, Trieste, Venetsia ja Taranto. Kansainvälisiä lentoasemia on 25. Italiassa käy joka vuosi yli 50 miljoonaa turistia. Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman suurin viinirypäleiden ja viinin tuottaja. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveita. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤ ), 1 000 liiraa oli noin kolme markkaa eli 50 senttiä.
Kielet
Italian virallinen kieli on italia, mutta vielä 100–200 vuotta sitten sitä osasi vain murto-osa kansasta. Italian kielen loi suurelta osin Dante Alighieri toscanalaismurteiden perusteella 1300-luvulla. Vasta Mussolini vakiinnutti Italian kielen valta-aseman. Paikallisesti virallinen asema Italiassa on saksalla (Etelä-Tiroli, 280 000 puhujaa) ja ranskalla (Aostan laakso, 115 000 puhujaa, joista osa puhuu pikemminkin läheistä frankoprovensaalia). Vain Italiassa käytettyjä paikallisia kieliä ovat friuli (550 000 puhujaa), ladino (35 000 puhujaa) ja sardinia (miljoona puhujaa). Katalaania Italiassa puhuu noin 20 000 puhujaa ja oksitaania noin 50 000 puhujaa. Jo keskiajalla Italiaan on muuttanut paljon albaniankielistä väestöä (100 000 puhujaa) ja jo historiallisista ajoista Sisiliassa ja Etelä-Italiassa on puhuttu paljon kreikkaa (nykyisin 11 000 puhujaa). Itärajalla puhutaan myös naapurimaiden kieliä: kroatiaa (2 000 puhujaa) ja sloveniaa (75 000 puhujaa). Näiden vakiintuineiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaneja, joilla on oma kielensä. Historiallisesti tunnettuja Italian niemimaalla puhuttuja kieliä ovat latina ja etruskien kieli.
Merkittävimmät luonnonvarat

- elohopea
- potaska
- marmori
- rikki
- kivihiili
- kala
Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- tekstiilit
- autot
- viini
Katso myös

- Italian taide
- Italian maatalous
- Italialainen keittiö
Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=43.484032,12.077433&spn=14.152961,32.431641&z=12&t=h&hl=en Italia Google Mapsissa] Luokka:Italia als:Italien ms:Itali zh-min-nan:Italia ko:이탈리아 ja:イタリア simple:Italy th:ประเทศอิตาลี fiu-vro:Itaalia

Rooma

::Rooma voi merkitä myös Rooman valtakuntaa, joka perustettiin 700-luvulla eaa ja kukistui lopullisesti vasta 1453. 1453 Rooman kaupunki (italiaksi, latinaksi Roma) on Italian länsirannikolla, Tiber-joen varrella sijaitseva Italian pääkaupunki. Kaupunki on lähes 3000 vuoden ikäinen, ja sillä on mahtava historia Rooman kuningaskunnan, Rooman tasavallan ja Rooman keisarikunnan pääkaupunkina. Roomassa on useita mahtavia rakennuksia, kuten Colosseum, jossa käytiin aikanaan gladiaattoritaisteluita. Roomassa on 2 546 804 asukasta (2004) ja metropolialueella asuu kaikkiaan 3,3 miljoonaa. Rooman valtakunnan kulta-aikana Roomassa oli yli miljoona asukasta.

Historia

Tarun mukaan Rooman perustivat 21. huhtikuuta 753 eaa. veljekset Romulus ja Remus. Rooma perustettiin Palatium-kukkulalle, josta se levisi ympäröiville kukkuloille. Perinteiset kaupungin seitsemän kukkulaa ovat Collis Palatinus (Palatium), Collis Aventinus, Collis Capitolinus (Capitolium), Collis Quirinalis, Collis Viminalis, Collis Esquilinus ja Collis Caelius. Vatikaanivaltion sijaintipaikka, Collis Vaticanus, on Tiber-joen länsipuolella, eikä kuulu seitsemään kukkulaan. Länsi-Rooman kukistumisen jälkeen Ostrogootit hallitsivat kaupunkia Ravennasta. Itä-Rooma valloitti kaupunkin takaisin 536, mutta 546 goottikuningas Totila valloitti ja tuhosi sen. Bysantin kenraali Belisarius valloitti kaupungin jälleen takaisin, ja gootit taas 549. Belisariuksen seuraaja Narses sai viimein kaupunkin 552. Gootteja seurasivat lombardien valloitukset. Vuodesta 754 vuoteen 1870 Roomaa hallitsi kirkkovaltio, jonka jälkeen Italian yhdistyessä Roomasta tuli sen pääkaupunki. Paavi sai oman valtionsa Rooman kaupungissa jälleen 1929. Toisessa maailmansodassa liittoutuneet valloittivat Rooman 4. kesäkuuta 1944.

Asukasmäärän kehitys

1944

Urheilu

Vuonna 1960 Roomassa järjestettiin olympialaiset.

Aiheesta muualla

- [http://www.comune.roma.it Rooman viralliset verkkosivut]
- [http://wikitravel.org/en/Rome Rooma Wikitravelissa] Luokka:Rooma als:Rom ko:로마 ja:ローマ simple:Rome

Cursus honorum

Cursus honorum tarkoittaa virkamiehen uraa Rooman valtakunnassa. Eri virat seurasivat toisiaan määrätyssä järjestyksessä.
- Sotilastribuuni - Ennen virkamiesuran aloittamista oli Rooman kansalaisen palveltava kymmenen vuotta Rooman armeijassa.
- Kvestori - Ehdokkaan täytyi olla 30-vuotias tai vanhempi. Kvestoriksi valitseminen johti automaattisesti senaatin jäsenyyteen. Kvestorit valittiin kansankokouksessa (comitia tributa).
- Ediili - Ehdokkaan täytyi olla 36-vuotias tai vanhempi. Ediilit valittiin plebeijien kokouksessa (concilium plebis).
- Preetori - Ehdokkaan täytyi olla 39-vuotias tai vanhempi. Preetorit valittiin sotaväenkokouksessa (comitia centuriata). Virka-aikansa päätyttyä preetori saattoi päästä jonkin provinssin hallitsijaksi propreetoriksi.
- Konsuli - Korkein virka Rooman tasavallan aikana. Ehdokkaan täytyi olla 42-vuotias tai vanhempi. Konsulit valittiin sotaväenkokouksessa. Virka-aikansa päätyttyä konsuli pääsi yleensä jonkin provinssin hallitsijaksi prokonsulina.
- Censori - Korkea virkamies joka teetti väestönlaskennan ja verollepanon (census) joka viides vuosi. Censorit valittiin sotaväenkokouksessa.

Katso myös

- Diktaattori
- Pontifex maximus
- Kansantribuuni luokka:Rooman valtakunta ja:古代ローマの公職一覧

Senaattori

Senaatti on valtion hallintoelin, yleensä parlamentin ohella. Senaattia kutsutaan joskus myös nimellä ylähuone, koska se on pienempi ryhmä kuin alahuone eli parlamentti. Lakeja säädettäessä ne on hyväksyttävä molemmissa kamareissa. Sana senaatti juontaa juurensa latinan sanasta senex (vanha mies), ja alkuperäinen senaatti olikin Rooman kaupungin senaatti. Joissain maissa senaatin jäsenet valitaan äänestämällä samalla kuin parlamentin jäsenet, mutta esimerkiksi Kanadassa senaatin jäsenet nimittää kenraalikuvernööri pääministerin suosittelemista ehdokkaista. Yhdysvalloissa jokaisesta osavaltiosta valitaan kaksi senaattoria ja kongressimiehiä väkiluvun mukaan edustajainhuoneeseen. Senaattia ja edustajainhuonetta yhdessä nimitetään Yhdysvaltain kongressiksi. Senaatti voi olla myös vallan kolmijako -opin mukainen toimeenpanovaltaa käyttävä osa. Keisarillinen Suomen senaatti vastasi Suomen suurruhtinaskunnassa nykyistä hallitusta ja korkeinta oikeutta. Saksan kaupunkiosavaltioissa Berliini, Bremen ja Hampuri hallinnon toimeenpaneva osa on senaatti ja senaattorit vastaavat ministereitä.

Katso myös

- Rooman senaatti Luokka:Valtionhallinto ja:元老院

97

Vuosisadat: 100-luku eaa - ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku Vuosikymmenet: 40 50 60 70 80 - 90 - 100 110 120 130 140 Vuodet: 92 93 94 95 96 - 97 - 98 99 100 101 102 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:97년

112

:112 on myös hätäkeskuksen puhelinnumero Vuosisadat: ensimmäinen vuosisata eaa ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku 300-luku Vuosikymmenet: 60 70 80 90 100 - 110 - 120 130 140 150 160 Vuodet: 107 108 109 110 111 - 112 - 113 114 115 116 117 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:100-luku ko:112년

113

Vuosisadat: ensimmäinen vuosisata eaa ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku 300-luku Vuosikymmenet: 60 70 80 90 100 - 110 - 120 130 140 150 160 Vuodet: 108 109 110 111 112 - 113 - 114 115 116 117 118 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:100-luku ko:113년

115

Vuosisadat: ensimmäinen vuosisata eaa ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku 300-luku Vuosikymmenet: 60 70 80 90 100 - 110 - 120 130 140 150 160 Vuodet: 110 111 112 113 114 - 115 - 116 117 118 119 120 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:100-luku ko:115년

69

Vuosisadat: 100-luku eaa - ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku Vuosikymmenet: 10 20 30 40 50 - 60 - 70 80 90 100 110 Vuodet: 64 65 66 67 68 - 69 - 70 71 72 73 74 ----

Tapahtumia

- Rooman valtakunnassa neljän keisarin vuosi.

Syntyneitä

Kuolleita

- Rooman keisari Galba
- Rooman keisari Otho
- Rooman keisari Vitellius Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:69년

Rooman keisari Tiberius

Tiberius Claudius Nero Caesar (16. marraskuuta 42 eaa.—16. maaliskuuta, 37 jaa.) oli Rooman toinen keisari. Hän nousi valtaan Augustuksen kuoltua 19. elokuuta 14 jaa. ja hallitsi kuolemaansa saakka. Tiberiuksen kerrotaan olleen säästäväinen mies. Hän vietti suuren osan keisaruudestaan Caprin saarella. Hänestä, kuten lukemattomista muistakin Rooman keisareista, on olemassa nippu melkoisesta julmuudesta kertovia tarinoita. Tiberiuksen merkittävimpiä saavutuksia oli Augustuksen luoman keisariuden vakiinnuttaminen tasavaltalaisten vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta. luokka:Rooman keisarit ko:티베리우스 ja:ティベリウス

14

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- 19. elokuuta - Rooman keisari Augustus als:14 ko:14년

Germaanit

Germaanit ovat indoeurooppalaiseen kielikuntaan lukeutuvien germaanisten kielten puhujia. Nimitystä käytetään lähinnä rautakaudella ja antiikin ajoilla eläneistä ihmisistä. Toisinaan myös nykyisin eläviä, germaanisia kieliä äidinkielenään puhuvia ihmisiä nimitetään germaaneiksi. Tällaisella kielenkäytöllä on kuitenkin ikävä kaiku, koska 1800- ja 1900-luvuilla germaanikäsite yhdistyi saksalaiseen kansalliskiihkoon ja natsien rotuoppeihin.

Antiikin germaanit

Käsite "germaani" (latinaksi Germani) on peräisin roomalaisilta, jotka Julius Caesarin ajoista lähtien kutsuivat tällä nimellä Rein-joen takana asuvia barbaareja. Monet näistä Keski-Euroopan ja Itämeren piirin asukkaista puhuivat kieltä, jonka nykyinen kielitiede määrittelisi germaaniseksi. Germaanisen kielen uskotaan syntyneen Etelä-Skandinavian ja Pohjois-Saksan alueella pronssikauden tai varhaisen rautakauden kuluessa. On kuitenkin mahdollista, että roomalaiset nimittivät germaaneiksi myös ei-germaanisia heimoja tai vastaavasti luokittelivat germaanista kieltä puhuneen heimon jonkin toisen "barbaarikansan" osaksi. Esimerkiksi gootit, joiden kieli oli germaaninen, luokiteltiin roomalaisissa teksteissä usein skyyteiksi, koska he asuivat Mustanmeren pohjoispuolella. Germaanit jakautuivat moniin eri heimoihin, joiden rajat olivat epämääräiset ja jotka muuttuivat poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten myötä. On hyvin kyseenalaista, kutsuivatko germaanit itse itseään germaaneiksi tai oliko heillä mitään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sikäli muinaisten germaanien luonnehtiminen kansaksi on harhaanjohtavaa. Koko germaanikäsitettä onkin syytä pitää lähinnä roomalaisena stereotypiana pohjoisen barbaareista, jotka todellisuudessa lienevät olleet heterogeenisempää joukkoa kuin mitä roomalaisten kaavamaisista kuvauksista käy ilmi. Arkeologisesti voidaankin osoittaa germaanien alueen jakautuneen useisiin eri kulttuuripiireihin. Aikaisemmin arkeologit samaistivat mielellään kulttuurialueita kirjallisissa lähteissä mainittuihin germaaniheimoihin, kuten gootteihin ja vandaaleihin. Nykytutkimus suhtatuu tähän skeptisemmin.

Germaanien ja roomalaisten sotia

Noin vuonna 100 eaa mm. teutonit ja kimbrit yhdistyivät Roomaa vastaan. Usein on otaksuttu, että nämä kaksi kansaa, heimoa tai vaeltavaa armeijaa olivat germaanisia. Asiasta ei kuitenkaan ole varmuutta: kyseiset ryhmät saattoivat olla myös kelttiläisiä, tai ehkä todennäköisimmin sekoitus kelttiläisiä, germaanisia ja ehkä muitakin väestöaineksia. Teutonien vaellus oli lähtenyt liikkeelle noin 180 eaa, jolloin Makedonian kuningas oli pyytänyt heiltä apua kelttejä vastaan. Alkuperäinen määränpää jäi saavuttamatta ja teutonien vaellus kääntyi Roomaa vastaan. Mukaan liittyivät kimbrit. Roomalaiset voitettiin Alppien seutuvilla muutaman kerran, mutta voittonsa jälkeen heimot hajaantuivat ryöstelemään Galliaa ja Espanjaa. Vasta jonkin ajan kuluttua kimbrit ja teutonit palasivat, mutta roomalaiset voittivat heidät 113 Pohjois-Italiassa surmaten lähes kaikki taisteluun osallistuneet kimbrit. 57 eaa germaanit (sveebit) löivät kelttiheimon ja ottivat heidän maansa. Julius Caesar voitti Galliaan tunkeutuvat germaanit. Germaaneja palveli myöhemmin Rooman armeijassa. Gallian valloituksen noin 58-52 eaa jälkeen roomalaiset aikoivat valloittaa Germanian, joka ulottui Reiniltä Veikselille ja Tonavalle. Siellä oli alituisesti keskenään taistelevia germaaniheimoja. 12 eaa Rooman sotapäällikkö Drusus voitti germaaniheimot ja työnsi Rooman rajan Elbelle asti. Germaaneja joko ajettiin itään tai he joutuivat Rooman vallan alle. Vuonna 9 germaanit voittivat roomalaiset Teutoburgin metsässä, pysäyttäen Rooman laajenemisen germaanialueilla. Germaanien johtaja oli keruski Arminius, roomalaistunut germaaniylimys. Sota Germaniasta jatkui vielä 8 vuotta, mutta lopulta raja vedettiin Reinille. Germania palautui tilaan, jossa heimot taistelivat keskenään maa-alasta. Tämän jälkeen germaanit olivat alituinen uhka Roomalle. Reinille rakennettiin heitä vastaan limes, rajalinja. Näillä tienoin kulkee vieläkin germaanisen ja romaanisen kielialueen raja. Kansainvaellukset joissa germaanitkin olivat mukana alkoivat noin 400 pilkkoen Rooman valtakuntaa. Germaanitkin olivat mukana hävittämässä Länsi-Roomaa kansainvaellusajalla.

Germaaniheimoja

- Alemannit
- Anglit
- Burgundit
- Frankit
- Friisit
- Juutit
- Keruskit
- Kvadit
- Langobardit
- Markomannit
- Saksit
- Sveebit
- Vandaalit Luokka:Kansat Luokka:Rooman viholliset ja liittolaiset ja:ゲルマン民族

Suomalaiset

Tämä artikkeli käsittelee etnistä ryhmää. Sana 'suomalainen' voi tarkoittaa myös Suomen kansalaista yleisesti, Suomeen rekisteröityä tai esimerkiksi Suomesta peräisin olevia elintarvikkeita. Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka luontainen asuma-alue sijaitsee pääosin nykyisen Suomen valtion alueella. Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty romantisoivaa nimitystä "heimo". Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:
- Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
- Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalassa
- Norjan Ruijassa (kveenit)
- Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
- Australiassa. Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista. Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen. Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset. Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaalehiusksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/2284783.stm].

Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet

samojedit 1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta. Suomalaista kansallisylpeyttä pönkittää nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla. Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan. Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskonnolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä "kalevalaisesta" muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on kuviteltu juontuvan.

Suomalaisten historia

kalevala Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä. Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin. Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi. On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä. Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta. 1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomenkielisen talonpojan identiteetille kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto olivat merkittäviä, "suomalaisuus" tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi. Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja jopa suomalaisten oman valtion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri "heimoihin" lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela. Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti. Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa. Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty "kansallisena heräämisenä" tai "itsensä löytämisenä". Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin. Kirjallisuutta: Rautakauden lopun kulttuurialueet:
- J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990. Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:
- Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.

Suomalaisten heimot

Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien. Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle. Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin. Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:
- Hämäläiset
- Inkerinsuomalaiset
- Karjalaiset
- Kveenit
- Länsipohjalaiset eli meänkieliset
- Pohjalaiset
- Metsäsuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset
- Savolaiset Luokka:Etniset ryhmät Luokka:Itämerensuomalaiset kansat

Saamelaiset

Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisin ja Pohjoismaiden ainoa virallinen alkuperäiskansa. Saamelaisia asuu Lapissa eli Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän pohjoisosissa. Aikaisemmin saamelaisista käytettiin myös nimeä lappalaiset. Lappilaisella taas tarkoitetaan kaikkia Lapissa asuvia ihmisiä, eikä se viittaa etnisyyteen. Arviot saamelaisten määrästä vaihtelevat 50 000:n ja 100 000:n välillä. Heistä n. 6 500 asuu Suomessa ja n. 3 000 puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään.

Historia

saamelaiskieliä Saamelaisten kielelliset esi-isät, "kantasaamelaisen" kielimuodon puhujat, olivat ilmeisesti alkuperäisväestöä laajalla Fennoskandiaan kuuluvalla alueella. Alkuperäistä saamelaista metsästyskulttuuria muistuttavaa kulttuuria harjoitettiin myös sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oltiin jo siirrytty enemmän maanviljelykseen. Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana "lappalainen" tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa "miekan lappea", "miekansyrjä"). Tämän väestön kieltä pidetään saamensukuisena, mutta heidän geneettisestä perimästään ei olla yksimielisiä. Nykysaamelaisten suuri geneettinen eroavaisuus suomalaisiin, ruotsalaisiin ja norjalaisiin ja toisaalta tiedot seka-avioliitoista on saanut eräät nykytutkijat olettamaan, että alun perin eteläisemmät ja nyt jo kadonneet ja sulautuneet "eteläsaamelaiset" ovat kuuluneet eri ihmistyyppiin kuin nykyiset pohjoiset saamelaiset. Kulttuurista ja kielellistä samankaltaisuutta näiden kahden "saamelaisryhmän" vällä kuitenkin uskotaan olleen. Perinteisessä tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen joskus Siperiasta, ja olevan sukua esimerkiksi samojedeille. Tähän kuului myös oletus saamelaisten valtaosin mongolidisista geeneistä. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen. Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaiset ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä. Saamelaisten geneettistä alkuperää monet pitävät ratkaisemattomana. Kalevi Wiikin mukaan saamelaiset saattavat olla alun perin läntisiä, sukua jopa baskeille. Hänen mukaansa osa saamelaisten esivanhemmista olisi tullut Iberiasta jo jääkauden aikaan sulaa rannikkoa pitkin Norjan rannikolle, ja ollut siellä eristyksissä pitkään. Jossain vaiheessa tämä väestö olisi ehkä voinut kohdata jonkun idästä tulleen kansan. Itsekin saamelainen tutkija Aslak Aikio Oulun yliopistosta on ollut etunenässä vastustamassa tätä käsitystä. Antiikin ja varhaiskeskiajan kirjallisissa lähteissä saamelaiset tunnettiin ilmeisesti "skrithifinnien" (hiihtävien finnien) tai "fennien/finnien" nimellä. Näiden tekstien tulkintaa vaikeuttaa huomattavasti se, että myös suomalaisista saatettiin käyttää samoja nimityksiä. Nimitys finn vakiintui lopulta tarkoittamaan "suomalaista". Skrithifinnien olot kuvattiin erittäin alkeellisiksi ja eksoottisiksi. Kuvauksiin sisältyy romanttisia ja liioiteltuja sävyjä. Kainuulaiset, karjalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ahdistivat saamelaiset rannikoilta sisämaahan ja Lappiin päin. Saamelaiset kohtasivat tänä aikana myös väkivaltaa muuttajien suunnalta, eivätkä he juurikaan olleet olemassaolevien lakien suojaamia. Lappalaisilta sai kerätä lapinveroa se, joka omisti alueen verotusoikeuden. Näistä oikeuksista usein sodittiin. Myös bjarmien kerrotaan verottaneen eräiden alueiden saamelaisia. Saamelaisilta tiedetään verotetun ainakin turkiksia, jotka voitiin hyvällä hinnalla myydä eteenpäin. Saamelaisten asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon heidän kesytettyään metsäpeuran poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Joidenkin mukaan sitä harjoitettiin pienimuotoisena jo hyvin varhain.

Saamelainen mytologia

Saamelaisilta tunnetaan paljon pakanallisia uskomuksia ja välineitä, kuten noitarummut, sillä alkuaan šamanistiset saamelaiset kristillistyivät muuta Pohjolaa myöhemmin. Saamelaisten symboliikka, myytit ja kertomukset voivat toimia välineinä yritettäessä hahmottaa Euroopan kivikauden ja varhaisen metallikauden ihmisten maailmankuvaa. Toisaalta Lapissa käyville turisteille kaupataan myös sellaista tavaraa ja mielikuvia, jotka eivät ole alkuperäistä saamelaisuutta, ja jotka voivat siksi hämärtää ihmisten käsityksiä saamelaisuudesta. Eräs alkujaan epäaito, kaupallisiin tarkoituksiin keksitty rituaali on lapinmatkaajille suoritettava lapinkaste.

Saamelainen muinaisusko

:Pääartikkeli:Saamelainen muinaisusko Saamelaiset uhrasivat Seidalle ja palvoivat ylijumala Tiermestä.

Saamelaiskäräjät

Tiermes Suomessa saamelaisilla on alkuperäiskansana omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto saamelaisten kotiseutualueella. Saamelaiskäräjät perustettiin Norjaan 1989, Ruotsiin 1993 ja Suomeen 1996 (Suomessa korvaten 1970-luvulta peräisin olevan aiemman järjestelmän). Suomen saamelaiskäräjät perustettiin vuoden 1996 alussa vuonna 1973 asetetun saamelaisvaltuuskunnan tilalle. Saamelaiskäräjät on Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin, joka toimii oikeusministeriön hallinnon alalla eikä kuulu Suomen valtion hallintoon. Saamelaiskäräjien tärkein tehtävä on suunnitella sekä toteuttaa Suomen perustuslaissa saamelaisille alkuperäiskansana turvattua kulttuuri-itsehallintoa. Saamelaiskäräjät päättää valtion talousarviossa osoitettujen määrärahojen käytöstä. Saamelaiskäräjät ovat edustuksellinen elin. Joka neljäs vuosi järjestettävissä vaaleissa saamelaisten keskuudesta valitaan 21 jäsentä sekä neljä varajäsentä. Käräjien tärkeimmät toimielimet ovat käräjien kokous, hallitus sekä päätoiminen puheenjohtaja. Lisäksi käräjät asettavat kuusi lautakuntaa valmistelemaan eri asioita: koulutus- ja oppimateriaalilautakunta, elinkeino- ja oikeuslautakunta, kulttuurilautakunta, sosiaali- ja terveyslautakunnan, vaalilautakunnan sekä saamen kielen lautakunnan. Nykyään saamelaiskäräjälain (975/1995, §3) mukaan saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen: # että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut