:: wikimiki.org ::

Talvisodan Henki

Talvisodan henki

Talvisodan henki mahdollisti osaltaan suomalaisten vastarinnan murtumattomuuden talvisodan vaikeina aikoina. Talvisodan hengen, peräänantamattoman tahdon, syntyä on selitetty seuraavasti: Ensin taloudellinen kehitys, 1930-luvun lopun nousukausi, hyvinvoinnin lisääntyminen ja muu poliittinen kehitys lievitti vuoden 1918 sodan jälkeisiä poliittisia ristiriitoja 1930-luvun loppupuolella. Toiseksi talvisodan hengen muodostumiseen vaikutti poliittinen kehitys välittömästi ennen talvisotaa. Erityisen merkittävä oli Neuvostoliiton ja Saksan kesällä 1939 tekemä sopimus. Jos suomalaiset kommunistit olivat luottaneet Neuvostoliittoon fasistisen Saksan vastapainona ja oikeisto oli vastaavasti uskonut Saksaan Neuvostoliiton vastapainona, romahdutti tämä sopimus molempien maailman. Suomalaiset oli jätetty yksin, mahdollisessa sodassa seinää vasten. Mitä jäi jäljelle? Luottamus jumalalliseen oikeudenmukaisuuteen ja toiseen suomalaiseen sekä pakko taistella katkeraan loppuun asti. Poliittisen keskustan maailmankuva oli romahtanut jo aiemmin 1930-luvulla, kun Kansainliitto osoittautui täysin kykenemättömäksi puuttumaan hyökkäyksiin maailmalla: Espanjan sisällissota, Japani–Kiina, Italia–Abessinia. Lopputulos oli sama: jäljelle jäi vain luottamus toiseen suomalaiseen. Terijoen hallituksen muodostamisella oli merkittävä vaikutus mielialoihin Suomessa. Jos joku olikin uskonut Neuvostoliiton vakuutteluihin Leningradin turvallisuuden takaamisesta, loppui tuo usko Terijoen hallitukseen. Tämän hallituksen muodostaminen oli psykologisesti erittäin epäviisas teko. Se johtui todennäköisesti sisäpoliittisista tarpeista, sillä Neuvostoliiton ei sopinut koskaan hyökätä, se saattoi vain auttaa maailmanvallankumouksen etenemistä. Kolmanneksi talvisodan hengen syntyyn vaikuttivat hyökkäyksen pysäyttäminen Kannaksella ja sodan ensimmäiset menestykset mm. Tolvajärvellä. Ne osoittivat, että Puna-armeija on lyötävissä. Viimeisissä versioissa myös suomalaisen median osuus (propaganda) on nähty merkittävänä.

Lähteitä

- W. Halsti: "Muistelmat 2 (1939–1948) – Aika vaatii verkonsa" Otava Helsinki 1974 (kolmas painos) s. 29–40 ja 83 Luokka:Suomi 1939-1945

Talvisota

:Tämä on artikkeli Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Musiikkiyhtyeestä kertoo artikkeli Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye) Suomen Talvisota 1939-1940 (yhtye) Talvisota oli talvella 30. marraskuuta 1939–13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Sodan päätteeksi solmitussa Moskovan rauhansopimuksessa Suomi menetti 10 prosenttia alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu rankoista talviolosuhteista, jotka johtivat Puna-armeijan valtaviin tappioihin ja suomalaisten mottitaktiikasta. Maailman lehdistö seurasi sotaa tarkasti, ja yleinen sympatia oli Suomen puolella. Sana sisu pääsi siten kansainväliseen tuntemukseen.

Talvisodan tausta

1930-luvun lopulla Neuvostoliitto pyrki suojautumaan pelättävissä olevan Saksan hyökkäyksen varalta. Se aikoi laajentaa vaikutustaan Saksan kanssa salaa neuvotellun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti. Neuvostoliiton diplomaatit kävivät vuoden 1939 ajan Suomen kanssa neuvotteluja esittäen alueluovutuksia ja -vaihtoja sekä Neuvostoliiton sotilastukikohtien sijoittamista Suomen maaperälle. Motiivina oli heidän mukaansa Leningradin turvaaminen etäännyttämällä vieraan valtion rajaa siitä. Neuvostoliitto tarjosi vaihtokauppana laajempia alueita Karjalasta. Saman kaltaisia neuvotteluja se kävi myös Baltian maiden kanssa. Suomen hallitus koki vaatimukset kestämättöminä ja kieltäytyi, vaikka silloin Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut Mannerheim ja Suomen hallituksen neuvottelijana ollut Paasikivi olisivat suostuneet niihin ainakin osittain.

Sodan alku

Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomasti marraskuussa Neuvostoliitto järjesti Mainilan laukaukset, joilla se naamioi hyökkäyssotansa puolustukselliseksi toimenpiteeksi. Neuvostoliitto muodosti myös Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen suomalaisista kommunisteista ja katsoi täten käyvänsä sotaa ainoastaan porvarillisia vihollisia vastaan. Täten Neuvostoliitto sai myös lisämotiivin, kun se väitti Terijoen hallituksen pyytäneen apua Neuvostoliitolta viemään loppuun vuoden 1918 sisällissota ja vallankumouksen toteuttaminen Suomessa. Puna-armeijan hyökkäys alkoi 30. marraskuuta 1939. Sen tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella kello 6.50. Kaupunkien pommitus alkoi kello 9, yhteensä 16 paikkakuntaa pommitettiin, Helsinkiä kahdesti. Presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta kello 13.30. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti myöhään illalla radiopuheen, jossa hän kertoi neuvostohallituksen antaneen Puna-armeijalle määräyksen varmistua valtion ulkoisesta turvallisuudesta. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen tuomittiin ympäri maailman. Muodollisena kansainvälisenä protestina Neuvostoliitto erotettiin 14. joulukuuta 1939 Kansainliitosta, joka päätöslauselmassaan tuomitsi hyökkäyksen ja kehotti jäseniään antamaan apua Suomelle.

Sodan kulku

Suomi oli alkanut varautua puolustukseen jo neuvottelujen aikana ja oli suorittanut täydellisen liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä. Neuvostojoukkojen hyökätessä Suomi oli jo organisoinut puolustuksensa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kolmelta suunnalta. Pääpaino oli hyökkäyksellä Karjalan kannaksen läpi Viipuriin ja siitä Helsinkiin. Toinen tavoite oli katkaista Suomi hyökkäyksellä vyötärön kapeimmasta kohdasta Ouluun. Pohjoisessa hyökättiin Petsamoon tavoitteena edetä Rovaniemelle ja Ruotsin rajalle. Kannaksella Puna-armeija törmäsi välittömästi Suomen tärkeimpään linnoituslinjaan, Mannerheim-linjaan. Suomi sai ensimmäisen merkittävän voittonsa Tolvajärven taistelussa joulukuun alkupuolella. Tämä voitto paransi suomalaisten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Neuvostoliiton hyökkäys pysäytettiin kauttaaltaan joulukuussa. Tähän vaikuttivat talviolosuhteet, joihin Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei soveltunut, ja kömpelö taktiikka. Suurimman voiton Suomi sai Suomussalmen taistelusta ja sitä seuranneesta Raatteentien taistelusta, joissa kaksi Suomen katkaisua yrittänyttä divisioonaa tuhottiin. Nämä taistelut ovat perinteisiä esimerkkejä mottitaktiikasta. Tappion seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteistaan vyötärön seudulla. Neuvostoliitto aloitti toisen, Kannakselle keskitetyn offensiivinsa 1. helmikuuta. Tämä ja Suomen kriittiseksi huonontunut pula ampumatarvikkeista johti Mannerheimin linjan murtumiseen. Puna-armeija sai ensimmäisen merkittävän voittonsa 11. helmikuuta, kun se pääsi murtoon Lähteen lohkolla. Suomalaiset epäonnistuivat vastahyökkäyksessä, ja seuraavina päivinä Puna-armeija laajensi murtoaan tukilinjan läpi. 15. helmikuuta Mannerheim antoi Kannaksen armeijalle käskyn perääntyä väliasemaan. Lakkautetut rauhanneuvottelut aloitettiin uudelleen. Neuvostoliittoa rauhan sopimiseen painosti uhka Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan taholta. Todellisuudessa Suomeen lähetettäville Britannian ja Ranskan joukoille oli annettu käsky olla osallistumatta taisteluihin Neuvostoliittoa vastaan, sillä Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska suunnittelivat Suomen auttamisen varjolla itse asiassa Norjan satamien valloittamista, aluevesien miinoittamista ja Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Tätä kuitenkaan Neuvostoliitto ei tiennyt, joten heidän osallistumisensa talvisotaan Suomen puolella nähtiin uhkana. Myös Puna-armeijan massiiviset tappiot tekivät sodasta kalliin, ja lähestyvä kelirikkoaika tiesi, ettei Suomen valtaaminen missään tapauksessa olisi ollut nopea tavoite.

Rauha

Yhdistyneen kuningaskunnan Suomalaiset pitivät maaliskuussa puolustusasemista kiinni epätoivoisesti, jotta neuvottelijoilla olisi toivoa saada edullinen rauha. Puna-armeija oli edennyt lähes Viipuriin ja Puolustusvoimat oli murtumisen partaalla, kun Moskovan rauha allekirjoitettiin. Se astui voimaan 13. maaliskuuta 1940. Moskovan rauhan ehdot olivat Suomelle kalliit. Se menetti suuren osan Karjalasta, teollisuudesta ja Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin.

Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

Suomen armeijalla oli puolellaan kokemus, maaston tuntemus, sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kylmässä ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin 1000 kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli vain muutamia teitä ja vähän asutusta. Sukset, ahkio, teltta ja kamina olivat talvisodan salaisia aseita Suomen puolella. Näitä varusteita ja niihin liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-lukujen aikana. Välineiden ja taitojen vaikutusta tehostettiin polttamalla rajaseudun kylät ja erilliset rakennukset, jolloin vihollinen ei voinut niissä majoittua. Puna-armeijalla oli puolellaan ylivoimainen kalusto- sekä miesylivoima. Toisaalta Puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskeisiltä alueilta, eli arolta, jossa se luotti avoimeen hyökkäykseen vihollista vasten. Lisäksi upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin sodankäynnistä. Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä olivat Stalinin puhdistukset vuonna 1938, joissa noin 30 000 Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettua upseeria tapettiin. Mekanisoitua sodankäyntiä oli kehitetty salaisesti Neuvostoliitossa yhdessä Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei nähty 1930-luvun neuvostoliittolaisten uutta sodankäyntiä, vaan kokemattomien upseerien vaativissa ja oudoissa oloissa suorittamia tehtäviä. Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödykseen tekemällä motteja hyökkääjän kolonnista. Talvisodan katastrofi johti Puna-armeijan johdossa selvityksiin ja teloituksiin. Merkittävä suomalaisten vahvuus oli myös radiotiedustelu, eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitettujen sanomien avaus. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa keskittämään moteissa kaiken voiman tiedossa olevia ulosmurtautumisia vastaan ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes miehityksettä. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjunta-välineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut aina jalkaväkimiinoja riittävästi tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes rauhanaikana suunnitellusta määrästä. Panssarintorjuntakiväärin hankintaa oli suunniteltu, mutta se ei toteutunut ennen sodan alkua. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet kuten polttopullot ja kasapanokset eivät olleet aina käytettävissä suojattomasta maastosta johtuen. Panssarintorjunnan heikkoudet johtivat helposti jalkaväen moraalin alentumiseen ja suoranaista pakokauhua esiintyi joskus.

Osapuolten tappiot

Suomalaisten tappiot olivat 22 800 kaatunutta. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 49 000 kaatunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella tämän luvun olevan liian pieni. Everstiluutnantti G.F. Krivoshejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä toteaa, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:
- Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
- Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä. Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštševin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 prosenttia koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja. Lyhyen rauhan jälkeen seurasi jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodanjulistus annettiin 25. kesäkuuta 1941.

Ruotsin ja Viron roolit talvisodassa

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat hieman Suomea sodassa. Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 000 henkilöä. Virallinen Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin ja kielsi liittoutuneiden ja monien muidenkin maiden pyynnöt joukkojen kuljetuksesta Suomen avuksi. Ruotsi oli ennen sotaa sitoutunut muun muassa hoitamaan Ahvenanmaan puolustuksen sotatilanteessa. Sodan syttyessä Suomen pyynnöt asiasta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Suomen oli puolustettava itse Ahvenanmaata. Ruotsin tyly asenne naapurimaataan kohtaan aiheutti närää kautta Euroopan ja ulkomaiset lehtimiehet kirjoittelivatkin aiheesta tyyliin "ruotsalaiset saattavat joutua katumaan päätöstään". Suomi pystyi kuitenkin pitämään itsenäisyytensä ja Ruotsin rajaa ei näin päästy uhkaamaan idästä. Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli lentotukikohta, josta erityisesti pommitettiin Turkua. Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla. Henkilökohtaisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien Puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne ole koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia). Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

Talvisodan merkityksestä

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Saksa arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi" ja päätti lopulta hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta venäläiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja jäykkien komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista, joka heijastui toisen maailmansodan loppuhetkiin. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä tietenkin suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton virallinen kanta oli 1980-luvulle asti, että talvisota oli vain pieni rajaselkkaus. Sittemmin Venäjällä on ilmestynyt kirjallisuutta ja TV-dokumenttejä, joissa sodan laajuus ja dramaattisuus on esitelty.

Kirjallisuutta

- Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat. ISBN 951-0-24638-7
- kertoo suomalaisen panssarintorjunnan teoriasta ja käytännöstä vuosina 1917–1945
- Erkki Palolampi: Kollaa Kestää ISBN 951-0-16034-2
- Kertoo Kollaanjoen taisteluissa. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
- useita kirjoittajia: Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9. Toimitus: Jari Leskinen ja Antti Juutilainen
- kertoo erään näkemyksen talvisodasta

Katso myös:

- Media ja sodankäynti Suomessa
- Jatkosota
- Talvisodan henki
- Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
- [http://www.iremember.ru/infantry/krutskikh/krutskikh.htm Neuvostoliittolaisen Talvisodan veteraanin haastattelu] Luokka:Suomi 1939-1945 Luokka:Toinen maailmansota ko:겨울 전쟁 ja:冬戦争

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995). Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Sodan kulku

Kuolan niemimaa

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa. Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918. Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari–Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa että se tammikuun lopun tilanteessa lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartien ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Piilonen 1997).

Sodan teille

28. tammikuuta Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi 26. tammikuuta (Lappalainen 1981). Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka. Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Lusi (Heinola)- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–80 000 sotilasta. Punakaartilaisista noin 50 % oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000-13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).

Punakaarti sodassa

Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Venäjän armeija

Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000–2 500 sotilasta taisteli 100–500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32, Ylikangas 1993c). 18. helmikuuta

Valkokaarti sodassa

Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Ratkaisu Tampereella

kaarti Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995). Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan (Keränen 1992). Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..." Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918 (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).

Saksa osallistuu sotaan

5. toukokuuta Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkitt

Natsi-Saksa

Kansallissosialistinen Saksa, Kolmas valtakunta tai natsi-Saksa viittaa vuosien 1933 ja 1945 väliseen Saksaan, jota kansallissosialistinen puolue Adolf Hitlerin johdolla hallitsi totalitaristisesti. Natsi-Saksa -nimitys viittaa kansallissosialistisen aatteen saksankieliseen muotoon nationalsozialismus. Käsiteltäessä Saksan historiaa, nimitystä natsi on syytä käyttää varoen — se on yleisesti väärinkäytetty ja yleistävä termi nykykielenkäytössä. Kolmas valtakunta taas juontaa juurensa kansallissosialistien tapaan nähdä hallintonsa kolmantena suurena saksalaisena valtakuntana, jota olivat edeltäneet Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja vuoden 1871 Saksan keisarikunta. Tarkoitus oli korostaa historiallisen loistavuuden ja vallan jatkuvuutta, jonka alennustila oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan Weimarin tasavalta. Natsipropaganda käytti itsestään myös nimitystä "tuhatvuotinen valtakunta." Saksalaisen vallan perintöä korostettiin kansallissosialistisessa propagandassa myös sekoittamalla nationalistisia, traditionalistisia ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa. Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle ideologian viitoittamien päämäärien edistämiseksi. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Historiaan kansallissosialistinen Saksa jäi etenkin toteuttamansa kansanmurhan takia, jossa surmattiin joukoittain eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, juutalaisiin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä die endgültige Endlösung (lopullinen ratkaisu).

Rotuhygieniaohjelma

Kansallisosialistien rotuhygieniaohjelma tyytyi aluksi mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointeihin, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa. Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin sykysyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä "Operaatio T4". Elokuuhun 1941 mennessä tapettujen määrä nousi 70 000:een ja ns. eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa sodan loppuun asti. Toimintaa oikeutettiin eugeniikalla, mutta syynä oli myös yksinkertainen laskelmointi hoitokulujen karsimisesta ja sairaalaresurssien vapauttamisesta haavoittuneile sotilaille.

"Lopullinen ratkaisu"

Kansallissosialistien laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja kansallissosialistit pyrkivät poistamaan juutalaiset Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Juutalaisten karkoitus Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta loi ensimmäiset suuret juutalaisten keskitysleirit ja eristetty juutalaisväestö, jolta oli viety mahdollisuudet itsensä elättämiseen, alkoi kuolla nälkään ja tauteihin. Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ja harjoiteltu "Operaatio T4":n puitteissa, päätyivät kansallisosialistit Wannseen konferenssin jälkeen "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", eli juutalaisten järjestelmälliseen tappamiseen. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset laitettiin ensin pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa tuhottaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös romanit. Myös venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja puolalaisia pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, "arvottomana elämänä", ja heitä kuoli joukoittain pakkotyössä, vaikka järjestelmällistä tuhoamisohjelmaa ei heihin ulotettukaan. Kansallissosialistisen hallinnon arvellaan tappaneen noin 5,3—6 miljoonaa juutalaista, mukaan lukien muissa tapauksissa kuolleet, ja ehkä 200 000 romania (joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona).

Kansallissosialistisen Saksan organisaatioita

Wehrmacht

(armeija)
- Heer - maavoimat
- Kriegsmarine - merivoimat
- Luftwaffe - ilmavoimat
- Abwehr - armeijan tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

- SA (Sturmabteilung)
- SS (Schutzstaffel)
- Waffen-SS (Waffen-Schutzstaffel)
- Volkssturm

Poliisi

(RSHA, Reichsicherheithauptamt)
- Järjestyspoliisi
- Schutzpolizei
- Gendarmerie
- Gemeindepolizei
- Turvallisuuspoliisi
- Geheime Staatspolizei, Gestapo
- Reich Kriminalpolizei, Kripo
- Sicherheitdienst, SD

Poliittiset

- Kansallissosialistinen puolue, NSDAP
- Nuorisojärjestöt
- Hitler-Jugend, HJ
- Bund Deutscher Mädel, BDM
- Työorganisaatiot
- Deutscher Arbeitsfront
- Kraft durch Freude

Kirjallisuutta

Michael Burleigh, Kolmas valtakunta: Uusi historia, WSOY 2004, ISBN 951-0-28721-0 ---- Luokka:Saksan historia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチス・ドイツ

1939

Tapahtumia

- 24. tammikuuta - Maanjäristys surmasi 30 000 Chilessa.
- 26. tammikuuta - Francon joukota valtasivat Barcelonan.
- 2. helmikuuta - Unkari liittyi anti-komintern-liittoon
- 27. helmikuuta - Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska tunnustivat Francon hallituksen.
- 2. maaliskuuta - Pius XII:sta paavi
- 15. maaliskuuta - Natsi-Saksan joukot miehittivät loputkin Tšekkoslovakiasta. Maasta muodostetaan Böömin-Määrin protektoraatti.
- 22. maaliskuuta - Liettua luovutti Memelin Saksalle.
- 28. maaliskuuta - Francon joukot valloittivat Madridin. Espanjan sisällissota päättyy.
- 4. huhtikuuta - Faisal II kruunattiin Irakin kuninkaaksi.
- 7. huhtikuuta - Italia hyökkäsi Albaniaan, kuningas Zog I pakenee maasta.
- 11. huhtikuuta - Unkari erosi Kansainliitosta.
- 7. toukokuuta - Espanja erosi Kansainliitosta
- 22. toukokuuta - Natsi-Saksa ja Italia solmivat terässopimuksen.
- 4. kesäkuuta - Hampurista lähtenyt, 963 juutalaispakolaista kuljettava höyrylaiva SS St. Louis käännytetään Floridasta, sen jouduttua jo käännytetyksi Kuubasta. Palattuaan Eurooppaan, yli 600 sen matkustajista kuoli keskitysleireillä.
- 17. kesäkuuta - Murhasta tuomittu Eugen Weidmann teloitetaan viimeisessa julkisessa teloituksessa Ranskassa giljotiinilla.
- 6. heinäkuuta - Viimeiset juutalaisten yritykset suljetaan Saksassa.
- 23. elokuuta - Molotov-Ribbentrop-sopimus: Hitler ja Stalin jakavat Itä-Euroopan etupiireihin. Suomi, Viro, Latvia, Bessarabia ja Itäosa Puolaa Neuvostoliitolle.
- 30. elokuuta - Puola aloitti mobilisaation.
- 1. syyskuuta - Saksa hyökkäsi Puolaan kello 04:40. Toinen maailmansota alkoi.
- 3. syyskuuta - Ranska, Australia ja Yhdistynyt kuningaskunta julistivat sodan Saksalle.
- 5. syyskuuta - Yhdysvallat ilmoitti puolueettomuudestaan sodassa.
- 6. syyskuuta - Etelä-Afrikka julisti sodan Saksalle.
- 10. syyskuuta - Kanada julisti sodan Saksalle
- 17. syyskuuta - Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä ja valtasi maan itäosan.
- 27. syyskuuta - Varsova antautui, viimeiset puolalaiset yksiköt antautuivat kahdeksan päivää myöhemmin.
- 28. syyskuuta - Molotov-Ribbentrop-sopimuksen lisäsopimuksella Liettua, lukuun ottamatta Memeliä siirtyi Neuvostoliiton etupiiriin.
- 8. lokakuuta - Saksa ilmoitti liittäneensä Länsi-Puolan itseensä.
- 11. lokakuuta - Manhattan-projekti: Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sai Albert Einsteinin kirjeen, jossa hän kehotti Yhdysvaltoja kehittämään atomipommin.
- 6. marraskuuta - Sonderaktion Krakau: Krakovan yliopiston henkilökunta lähetetään Sachsenhausenin keskitysleirille.
- 8. marraskuuta - Venhon tapaus: Gestapo kaappasi kaksi brittiagenttia Alankomaissa Venhossa.
- 8. marraskuuta - Adolf Hitler selviää täpärästi murhayrityksestä Münchenissä oluttupakaappauksen 16. vuosipäivänä.
- 26. marraskuuta - Mainilan laukaukset.
- 30. marraskuuta - Talvisota alkoi: Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
- 1. joulukuuta - Terijoen hallitus pääministerinään Otto Ville Kuusinen julistautui "Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan" johtoon
- 14. joulukuuta - Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta
- 27. joulukuuta - Maanjäristys Itä-Anatoliassa, Turkissa, 100 000 kuollutta.
- Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa julkaistiin.
- Siam muutti nimensä Thaimaaksi.
- Suomessa poikkeuksellisen lämmin elokuu.

Syntyneitä

- 31. tammikuuta - Eino Grön, iskelmälaulaja
- 25. maaliskuuta - Ian McKellen, näyttelijä
- 26. maaliskuuta - James Caan, näyttelijä
- 7. huhtikuuta - Francis Ford Coppola, elokuvaohjaaja
- 20. huhtikuuta - Gro Harlem Brundtland
- 10. toukokuuta - Hannu Taanila, toimittaja
- 6. kesäkuuta - Louis Andriessen, alankomaalainen säveltäjä
- 4. heinäkuuta - Paavo Liski, näyttelijä ja teatteriohjaaja
- 30. elokuuta - John Peel, radio-DJ
- 8. marraskuuta - Laila Kinnunen, laulaja
- 30. marraskuuta - Ridley Scott, elokuvaohjaaja
- 18. joulukuuta - Michael Moorcock, englantilainen tieteiskirjailija
- 26. marraskuuta - Tina Turner, laulaja

Kuolleita

- 28. tammikuuta - William Butler Yeats, kirjailija
- 10. helmikuuta - Paavi Pius XI
- 2. maaliskuuta - Howard Carter, egyptologi
- 11. elokuuta - Jean Bugatti, autosuunnittelija
- 23. syyskuuta - Sigmund Freud
- 23. joulukuuta - Anthony Fokker, lentokonetehtailija

Nobelin palkinnot

- Fysiikka: Ernest Orlando Lawrence
- Kemia: Adolf Friedrich Johann Butenandt, Leopold Ruzicka
- Lääketiede: Gerhard Domagk
- Kirjallisuus: Frans Emil Sillanpää
- Rauha: ei jaettu ms:1939 ko:1939년 ja:1939年 simple:1939 th:พ.ศ. 2482

Kansainliitto

Kansainliitto (englanniksi League of Nations) oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtävänään aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaisu ja elinolosuhteiden ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat korvasi Kansainliiton toisen maailmansodan jälkeen. Alun perin Kansainliiton idean isä oli Ison-Britannian ulkoministeri Edward Grey, mutta ajatusta vahvimmin vei eteenpäin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson. Kansainliitto perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versaillesin rauhansopimuksen ensimmäistä osaa ja se piti ensimmäisen istuntonsa 10. tammikuuta 1920 - samana päivänä kuin rauhansopimus vahvistettiin ja ensimmäinen maailmansota päättyi virallisesti. Ensimmäinen yleisistunto pidettiin Genevessä 15. marraskuuta 1920. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti ei suostunut vahvistamaan rauhansopimusta. Vuonna 1922 Kansainliitto otti käyttöön Nansenin passin, kansainvälisesti tunnustetun henkilökortin kansalaisuudettomille pakolaisille. Kansainliitto ratkoi menestyksellisesti pieniä konflikteja 1920-luvulla, mutta epäonnistui suurten konfliktien ratkaisemisessa 1930-luvulla ja toisessa maailmansodassa. Kansainliitto lopetti itsensä 18. huhtikuuta 1946 ja siirsi tehtävänsä Yhdistyneille kansakunnille.

Kansainliiton pääsihteerit

- Sir James Eric Drummond (Iso-Britannia) 1920–1933
- Joseph Avenol (Ranska) 1933–1940
- Seán Lester (Irlanti) 1940–1946

Kansainliitto ja Suomi

Suomesta tuli Kansainliiton jäsen vuonna 1920. Samana vuonna Kansainliitto päätti Ahvenanmaan kuulumisesta Suomelle ja alueen demilitarisoinnista. 1920-luvulla suhteita Neuvostoliittooon kiristi Itä-Karjalan kysymys eli kiista siitä, minkälainen Itä-Karjalan autonomia olisi. Neuvostoliitto tuli jäseneksi Kansainliittoon 1934, mutta erotettiin 14. joulukuuta 1939 sen hyökättyä Suomeen.

Katso myös

- Luettelo Kansainliiton jäsenvaltioista
- Yhdistyneet kansakunnat
- Talvisodan henki - Kansanliiton kyvyttömyys vaikeiden kansainvälisten ongelmien ratkaisuun Luokka:Kansainväliset järjestöt Luokka:Yhdistyneet kansakunnat ko:국제 연맹 ja:国際連盟

Espanjan sisällissota

Espanjan sisällissota oli 1936–1939 käyty laillisilla vaaleilla valitun Espanjan tasavaltalaisen hallituksen ja kenraali Francisco Francon johtamien kapinallisten välinen sota, jonka Franco voitti pitkälti Saksan ja Italian avulla.

Sodan tausta

Diktaattori Miguel Primo de Riveran kaatuminen 1930 ja tasavallan julistaminen seuraavana vuonna oli avannut uuden poliittisen levottomuuden kauden Espanjassa. Alkuun tasavaltaa hallitsi sosialistien ja tasavaltalaispuolueen koalitio, mutta marraskuun 1933 vaalien jälkeen valta siirtyi oikeistolle. Kaivostyöläisten käynnistämä kapina Asturian maakunnassa kukistettiin armeijan avulla lokakuussa 1934. Helmikuussa 1936 vasemmistopuolueiden muodostama Kansanrintama voitti vaalit ja valtaan nousi Manuel Azañan johtama vasemmistotasavaltalaisten hallitus. Armeijan oikeistolaiset upseerit ja muut oikeistovoimat alkoivat kuitenkin valmistella vallankaappausta joka käynnistyi 17. heinäkuuta 1936. Kapinalliset saivat haltuunsa Sevillan, Pamplonan, Cádizin, Córdoban, Zaragozan ja Oviedon, mutta pääkaupunki Madridissa ja teollisuuskeskus Barcelonassa kapina epäonnistui paljolti anarkistien ja sosialistien vastarinnan ansiosta. Kaappausyritys toimikin lähtölaukauksena sisällisodalle. Kaappausyrityksen johtaja kenraali Mola kuoli 20. heinäkuuta lentoturmassa, mutta hänen tilalleen kapinallisten johtoon nousi kenraali Francisco Franco.

Sodan asetelmat

Sodan alusta lähtien Francon johtamat nationalistit olivat paremmin järjestäytyneitä ja aseistautuneita, koska pääosa armeijasta oli siirtynyt kapinallisten puolelle. Nationalistit saivat myös merkittävää tukea Italialta ja Saksalta. Sota oli Saksalle hyödyllinen, koska se sai kokeilla uusia ilmavoimiaan Luftwaffea. Espanjan sisällissodassa tuli tutuksi Stuka-syöksypommittajan ulvonta, joka oli salamasodan tunnuspiirre. Tasavaltalainen hallitus pyrki saamaan tukea Yhdistyneeltä kuningaskunnalta ja Ranskalta, mutta nämä julistautuivat puolueettomiksi ja asettivat Espanjan aseidenvientikieltoon. Hallituksen ainoiksi ulkomaisiksi tukijoiksi jäivät Neuvostoliitto ja Meksiko. Kansainvälinen työväenliike asettui kuitenkin tukemaan Espanjan tasavaltalaisia ja tuhansia vapaaehtoisia taisteli hallituksen puolella "Kansainvälisissä prikaateissa" tai suoraan miliisijoukkoihin liittyneinä. Alkuun tasavaltalaisten joukot koostuivat pitkälti eri työväenjärjestöjen ja vasemmistopuolueiden organisoimista miliisiyksiköistä, ja vasta vähitellen ne organisoitiin tavanomaisen armeijan muotoon.

Sodan kulku

Meksiko Nationalistien joukot etenivät alkuun monilla alueilla kohdaten vain heikkoa vastarintaa. 14. elokuuta 1936 Etelä- ja Pohjois-Espanjan kapinalliset yhtyivät Badajozissa ja 27. syyskuuta tasavaltalaiset menettivät Toledon. Lokakuussa nationalistit käynnistivät suurhyökkäyksen kohti Madridia, josta hallitus siirtyi Valenciaan 6. marraskuuta. Taistelut Madridin edustalla päättyivät kuitenkin tasavaltalaisten torjuntavoittoon marraskuun lopusssa 1936. Alukuvuodesta 1937 nationalistit yrittivät uudelleen vallata Madridia huonolla menestyksellä, mutta käänsivät sen jälkeen huomionsa pohjoiseen jossa kukistivat tasavaltalaisten vastarinnan Baskimaassa ja Asturiassa lokakuun loppuun mennessä. Saksalaiset pommikoneet hyökkäsivät 26. huhtikuuta 1937 tuhoisin seurauksin Guernican kaupunkiin ja saivat aikaan kansainvälisiä vastalauseita. Pablo Picasso maalasi pommituksesta yhden kuuluisimmista teoksistaan. Huhtikuussa 1938 nationalistien joukot valtasivat Vinarozin, jakaen tasavaltaisten hallitseman alueen kahtia. Heinäkuusta marraskuuhun 1938 käyty Ebron taistelu päättyi nationalistien voittoon. Barcelona joutui nationalistien haltuun 14. tammikuuta 1939 ja Madrid 28. maaliskuuta. Viimeiset tasavaltalaiset joukot antautuivat 1. huhtikuuta 1939. Joillain alueilla sissitoiminta jatkui tämän jälkeenkin.

Tasavaltalaisten keskinäiset suhteet

Tasavaltalaista Espanjaa repivät alusta lähtien sisäiset jännitteet. Sotilaskaappauksen torjuminen oli suurelta osin anarkisteista, kommunisteista ja sosialisteista koostuvan työläismiliisin ansiota ja monet vasemmistolaiset katsoivat, että maassa olisi toteutettava välittömästi yhteiskunnallinen vallankumous. Erityisesti anarkistisen CNT:n vahvoilla alueilla Kataloniassa ja Aragoniassa, monia yhtiöitä ja maatiloja otettiinkin ammattiyhdistysten tai maatalouskommuunien hallintaan. Vasemmistomarxilainen POUM asettui tukemaan tätä sosialisointia ja vaati proletariaatin diktatuuria. Espanjan sosialistien ja erityisesti kommunistisen puolueen johto katsoi kuitenkin keskeisimmäksi ylläpitää kansanrintamaa liberaalien kanssa ja asettui jarruttamaan vallankumouksellisia vaatimuksia. Espanjan kommunistinen puolue syytti myös POUMia trotskilaisuudesta ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Eri ryhmien väliset ristiriidat kärjistyivät avoimiksi katutaisteluiksi Barcelonassa toukokuussa 1937. Porvarilliset tasavaltalaiset, sosialisti- ja kommunistipuolue olivat taisteluiden toisena osapuolena, toisella puolella oli vasemmistomarxilainen POUM ja anarkistit. Taistelut päättyivät sovitteluun, mutta POUM kiellettiin ja sen johtajat murhattiin. Hallituksen joukot purkivat myös osin anarkistien toimeenpanemia sosialisointeja ja ammatiliittojen hallitsemat yhtiöt pyrittiin ottamaan valtion kontrolliin. Uudelleen poliittiset ristiriidat räjähtivät kuitenkin vielä maaliskuussa 1939, jolloin eversti Casadon johtama Kansallinen puolustusneuvosto syrjäytti Espanjan kommunistisen puolueen tasavaltalaisen puolen johtoasemista useiden päivien taistelujen jälkeen.

Katso myös

- Santa Cruz del Valle de los Caídos Luokka:Espanjan historia Luokka:Sisällissodat ja:スペイン内戦

Kiina

中华人民共和国
Zhōnghuá rénmín gònghéguó

Motto: ei mottoa

Motto

Virallinen kieli

mandariinikiina¹

Pääkaupunki

Peking (Beijing)

Suurin kaupunki

Pinta-ala
- kokonais
- % vettä

Sijalla 4
9 596 960 km²
2,8 %

Asukasluku
- kokonais (2003)
- tiheys