Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Väinö Tanner

Väinö Tanner

Väinö Tanner (12. maaliskuuta, 1881 – 19. huhtikuuta, 1966) oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapsena 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911 tuomariksi. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen. Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Tokoin senaattissa valtivarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä. Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918 - 1926. Vuoden 1918 sodan jälkimainingeissa lähes koko työväenliikkeen johto joutui valkoisten voiton seurauksena maanpakoon tai vankilaan. Vanhojen johtajien äkillinen katoaminen avasi tien sodasta syrjässä pysytelleelle Tannerille. Väinö Hupli ja hänen joukkonsa ”huplilaiset” saivat yllättäen syrjäytettyä Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin näyttävän paluun suoraan SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen. Huplilaisten ja tannerilaisten puolueriita jatkui aina vuoden 1930 puoluekokoukseen, jolloin tannerinmieliset palasivat SDP:n johtoon. Tannerin valta nousi huippuunsa 1930-luvun lopulla punamultahallituksen aikana. Paavo Haavikko on jopa puhunut sotienvälisestä Suomesta ”Tannerin tasavaltana". Väinö Tanner oli pääministerinä vuosina (1926-1927), valtiovarainministerinä (1937-1939), ulkoministerinä (1939-1940), ja talvisodan jälkeen kauppaministerinä (1940-1942), erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Vuosina (1927- 1945) hän toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana. Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viiiden ja puolen vuoden vankilatuomioon helmikuussa 1946. Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Hänen on arvioitu kestäneen rangaistuksen sotasyyllisisistä parhaiten, ja tässä on saattanut auttaa Tannerin sisällissodan jälkeen vankina olosta hankkima kokemus sekä työväenjohtajan tuulisella paikalla saatu karaistuminen. Hän muun muassa aloitti muistelmiensa kirjoittamisen ja käänsi englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja. Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 50-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuosina 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaanusta ja TPSL:n syntyä. Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963. Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällisodan jälkeen. Tannerin voidaan katsoa osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. Tanner on, osittain hänet esikuvakseen maininneen Paavo Lipposen myötävaikutuksella, kokenut eräänlaisen renessanssin ja maineenpalautuksen 1990-luvulla.

Kirjallisuus

Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä (Edita 2005)

Lehdet

Tapio Tuuri: Tanner oli vankilassakin kova luu (Demari 9.11.2005) Tanner, Väinö Tanner, Väinö

12. maaliskuuta

12. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 71. päivä (72. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 294 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Reijo, Reko :- suomenruotsalainen kalenteri: Gregorius, Greger, Grels :- ortodoksinen kalenteri: Teo, Riiko, Riku, Reijo :- saamenkielinen kalenteri: Riigu :- vanhemmissa kalentereissa: Reinhold, Viktoria

Tapahtumia


- 515 eaa - Jerusalemin temppelin rakennustyöt saatiin päätökseen.
- 1664 - New Jerseystä tuli Ison-Britannian kuningaskunnan siirtokunta.
- 1894 - Coca-Colaa myytiin ensimmäisen kerran pullotettuna.
- 1913 - Canberrasta tuli Australian pääkaupunki.
- 1928 - Kaliforniassa St. Francisin pato murtui, 400 ihmistä sai surmansa.
- 1930 - Mahatma Gandhi johti 200 mailin (n. 320 km) marssia merelle vastustaakseen brittien suolamonopolia.
- 1938 - Anschluss: saksalaiset joukot miehittivät Itävallan; Saksan valtakuntaan liittämisestä ilmoitettiin seuraavana päivänä.
- 1940 - Talvisota: Suomi allekirjoitti Moskovan rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa, missä Suomi pakotettiin luopumaan lähes koko Suomen Karjalasta. Suomalaisten asevoimien ja siviiliväestön evakuonti aloitettiin heti.
- 1947 - Julistettiin Trumanin oppi, minkä tarkoituksena oli estää kommunismin leviäminen.
- 1951 - "Ville Vallaton" (Dennis the Menace) sarjakuvastrippi ilmestyi yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä ensimmäisen kerran.
- 1967 - Suharto astui valtaan Sukarnon jälkeen Indonesian presidenttinä.
- 1968 - Mauritius itsenäistyi.
- 1987 - Musikaali "Kurjat" (Les Misérables) ensi-illassa Broadwaylla.
- 1992 - Mauritiuksesta tuli tasavalta Britannian kansainyhteisön jäsenenä.
- 1994 - Marmaduke Wetherellin Loch Nessin hirviöstä ottama valokuva vahvistettiin väärennökseksi.
- 1994 - Englannin valtiokirkko vihki ensimmäiset naispappinsa.
- 1999 - Entiset Varsovan liiton jäsenet Puola, Unkari ja Tšekki liittyivät NATOn jäseniksi.
- 2003 - Serbian pääministeri Zoran Djindjic ammuttiin Belgradissa.

Syntyneitä


- 1824 - Gustav Kirchhoff, fyysikko (Kirchhoffin lait) († 1887)
- 1881 - Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja sen ensimmäinen presidentti († 1938)
- 1888 - Vaslav Nijinsky, balettitanssija († 1950)
- 1921 - Gianni Agnelli, Fiatin johtaja († 2003)
- 1922 - Jack Kerouac, beat-sukupolven kirjailija (Matkalla) († 1969)
- 1925 - Harry Harrison, tieteiskirjailija
- 1940 - M. A. Numminen, laulaja
- 1946 - Liza Minnelli, laulaja ja näyttelijä
- 1947 - Kalervo Palsa, suomalainen taiteilija († 1987)
- 1957 - Steve Harris, muusikko ("Iron Maiden" -yhtye)

Kuolleita


- 604 - Paavi Gregorius I
- 1507 - Kardinaali Cesare Borgia, paavi Aleksanteri VI:n poika (s. 1475)
- 1898 - Zacharias (Sakari) Topelius, kirjailija, lehtimies ja Helsingin yliopiston rehtori
- 1925 - Sun Yat-sen, Kiinan tasavallan ensimmäinen presidentti
- 1943 - Gustav Vigeland, norjalainen kuvanveistäjä
- 1945 - Anne Frank, juutalainen päiväkirjanpitäjä (s. 1929)
- 1955 - Charlie Parker, jazz-saksofonisti (s. 1920)
- 1998 - Beatrice Wood, taiteilija (keraamikko) (s. 1893)
- 1999 - Sir Yehudi Menuhin, viulisti (s. 1916)
- 2001 - Robert Ludlum, kirjailija (vakoilukertomuksia) (s. 1927)
- 2003 - Zoran Djindjic, Serbian pääministeri (ammuttiin) (s. 1952) ---- Katso myös: kalenteri ~ 11. maaliskuuta, 13. maaliskuuta Luokka:Maaliskuu -03-12 ko:3월 12일 ja:3月12日 simple:March 12 th:12 มีนาคม

1881

Tapahtumia


- Aamulehti perustetaan, 3. joulukuuta julkaistiin ensimmäinen lehti
- Suomessa pidetään ensimmäinen taideteollisuusnäyttely.
- Kärsämäen koulu perustetaan Turkuun, entisen Maarian kylän keskustaan.

Syntyneitä


- 23. maaliskuuta - Hermann Staudinger, kemisti
- 25. maaliskuuta - Béla Bartók, säveltäjä ja pianisti
- 25. lokakuuta - Pablo Picasso, taidemaalari
- 27. marraskuuta - Joel Lehtonen, kirjailija (mm. Putkinotko).

Kuolleita


- 19. syyskuuta - James Garfield, Yhdysvaltain presidentti Luokka:1800-luku ms:1881 ko:1881년 simple:1881 th:พ.ศ. 2424

19. huhtikuuta

19. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 109. päivä (110. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 256 päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Pälvi, Pilvi :- suomenruotsalainen kalenteri: Bernhard, Bernt :- ortodoksinen kalenteri: Johannes, Juhani, Juha, Nuutti :- saamenkielinen kalenteri: Biejan :- vanhemmissa kalentereissa: Hermogenes, Ikäheimo, Olavus Petri, Solmu, Timonius, Timotheus

Tapahtumia


- 1529 - Speyerin valtiopäivillä Saksassa Wormsin valtiopäivien päätöstä tuomita Martin Lutherin näkemykset vastustaneet (eli protestoineet, mistä tuli liikkeen nimeksi protestantit) hallitsijat ja keisarilliset vapaakaupungit aloittivat protestanttisen liikkeen.
- 1587 - Sir Francis Drake upotti Espanjan laivaston Cádizin satamassa.
- 1770 - Kapteeni James Cook näki ensimmäisen kerran Australian.
- 1839 - Lontoossa solmitun sopimuksen mukaan Belgiasta tuli kuningaskunta.
- 1904 - Suuri osa Torontoa tuhoutui tulipalossa Kanadassa.
- 1909 - Jean d'Arc julistettiin pyhimykseksi.
- 1933 - Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt ilmoitti Yhdysvaltain luopuvan kultakannasta.
- 1934 - Shirley Templen ensiesiintyminen elokuvassa Stand Up and Cheer.
- 1943 - Toinen maailmansota: saksalaiset joukot hyökkäsivät Varsovan gettoon pidättääkseen jäljelle jääneet juutalaiset, mikä aloitti Varsovan geton kansannousun.
- 1943 - Sveitsiläinen kemisti Tri Albert Hofmann kokeili ensimmäisenä ihmisenä vapaaehtoisesti LSD:tä.
- 1956 - Monacon ruhtinas Rainier III avioitui amerikkalaisen näyttelijä Grace Kellyn kanssa.
- 1961 - Sikojenlahden maihinnousu päättyi vastavallankumouksellisten tappioon Kuubassa.
- 1971 - Saljut 1, ensimmäinen avaruusasema, laukaistiin kiertoradalle.
- 1971 - Sierra Leonesta tuli tasavalta ja Siaka Stevensistä sen presidentti.
- 1971 - Vietnamin sota: sotaa vastustaneet veteraanit aloittivat viisi päivää kestäneen mielenosoituksen Washington D.C.:ssä.
- 1971 - Charles Manson tuomittiin elinkautiseen Sharon Taten ja muiden henkilöiden kulttimurhista.
- 1989 - Tykkitorni räjähti USS Iowalla surmaten 47 merimiestä.
- 1993 - Waco, Texas: FBI:n 50 päivää kestänyt piiritys päättyi tulipaloon, 81 Daavidin oksan jäsentä sai surmansa.
- 1995 - Terrorismi: Pommi-isku Oklahoma Cityssä, 168 ihmistä sai surmansa.
- 1999 - Saksan parlamentti ("Bundestag") muutti takaisin Berliiniin.
- 2000 - Ilmailu: Air Philippinesin Boeing 737-200 syöksyi maahan Davaon lentokentän lähistöllä. 131 henkeä sai surmansa.
- 2005 - Saksalainen kardinaali Ratzinger valittiin 265:nneksi paaviksi, ja hän otti nimekseen Benedictus XVI.

Syntyneitä


- 1320 - Pedro I, Portugalin kuningas († 1367)
- 1613 - Christoph Bach, urkuri ja säveltäjä, J.S. Bachin isoisä
- 1772 - David Ricardo, taloustieteilijä
- 1793 - Ferdinand I, Itävallan keisari
- 1883 - Getúlio Dornelles Vargas, Brasilian presidentti vuosina 1930—1945 ja 1950—1954
- 1883 - Richard von Mises, matemaatikko
- 1892 - Germaine Tailleferre, säveltäjä († 1983)
- 1895 - Anton Pieck, kuvataiteilija
- 1903 - Eliot Ness, Yhdysvaltain liittovaltion agentti ("Lahjomaton") († 1957)
- 1912 - Glenn T. Seaborg, kemisti, vuoden 1951 Nobel-palkinnon saaja († 1999)
- 1917 - Sven Hassel, kirjailija
- 1932 - Fernando Botero, taidemaalari
- 1933 - Jayne Mansfield, näyttelijä († 1967)
- 1935 - Dudley Moore, näyttelijä, koomikko, muusikko ja säveltäjä († 2002)
- 1942 - Alan Price, muusikko, lauluntekijä ("The Animals") ja näyttelijä
- 1949 - Paloma Picasso, kuvataiteilija
- 1970 - Kelly Holmes, juoksija, olympiamitalisti
- 1972 - Rivaldo, jalkapalloilija
- 1979 - Kate Hudson, näyttelijä
- 1981 - Hayden Christensen, näyttelijä
- 1987 - Maria Sharapova, tennistähti

Kuolleita


- 1054 - Paavi pyhä Leo IX (paavina vuodesta 1049)
- 1390 - Robert II Stuart, Skotlannin kuningas (kuninkaana 1371—1390)
- 1552 - Olaus Petri, uskonpuhdistaja
- 1560 - Philipp Melanchthon, saksalainen humanisti ja uskonpuhdistaja
- 1578 - Uesugi Kenshin, samurai
- 1632 - Sigismund, Ruotsin ja Puolan kuningas (personaaliunionin aika)
- 1689 - Kristiina, Ruotsin kuningatar 1644—1654
- 1768 - Giovanni Antonio Canale (Canaletto), taidemaalari
- 1791 - Richard Price, moraalifilosofi ja valtiotieteilijä
- 1813 - Benjamin Rush, fyysikko, lääkäri ja valtiomies
- 1824 - George Gordon Byron (Lord Byron), runoilija
- 1881 - Benjamin Disraeli, Ison-Britannian pääministeri, poliitikko ja kirjailija
- 1882 - Charles Darwin, luonnontieteilijä ja Nobel-palkinnon saaja
- 1906 - Pierre Curie, Nobel-palkittu fyysikko
- 1914 - Charles Sanders Peirce, filosofi, pragmatismin perustajia
- 1919 - Emiliano Zapata, meksikolainen vapaustaistelija
- 1967 - Konrad Adenauer, saksalainen poliitikko ja Länsi-Saksan ensimmäinen liittokansleri
- 1974 - Ayub Khan, Pakistanin presidentti (s. 1907)
- 1989 - Daphne du Maurier, kirjailija ("Linnut")
- 1993 - David Koresh, uskonlahkon johtaja 1986—1993 (Daavidin oksa)
- 1998 - Octavio Paz, meksikolainen diplomaatti ja Nobel-palkittu kirjailija (1990)
- 2004 - John Maynard Smith, luonnontieteilijä ---- Katso myös: kalenteri ~ 18. huhtikuuta, 20. huhtikuuta Luokka:Huhtikuu -04-19 ms:19 April ko:4월 19일 ja:4月19日 simple:April 19 th:19 เมษายน

1966

Tapahtumia


- 1. tammikuuta - Eversti Jean-Bédel Bokassa kaappasi vallan Keski-Afrikan tasavallassa.
- 4. tammikuuta - Sotilasvallankaappaus Ylä-Voltassa (nyt Burkina Faso).
- 4. tammikuuta - Intian ja Pakistanin pääministerit tapaavat Moskovassa.
- 10. tammikuuta - Pakistanin–Intian rauhanneuvottelut päättyvät menestyksekkäästi.
- 15. tammikuuta - Väkivaltainen vallankaappaus Nigeriassa.
- 15. tammikuuta - Kreml ilmoitti rakettisuunnittelija Sergei Korolevin kuolemasta.
- 17. tammikuuta - A B-52-pommikone törmäsi tankkeriin Espanjan yllä, kolme 70-kilotonnin vetypommia putosi Palomaresin kaupungin lähelle ja yksi mereen.
- 18. tammikuuta - 8000 Yhdysvaltain sotilasta saapui Vietnamiin, joukkojen kokonaismäärä on jo 190 000
- 19. tammikuuta - Indira Gandhi valittiin Intian pääministeriksi, vannoo virkavalan 24. tammikuuta
- 20. tammikuuta - Unkarissa mielenosoituksia ruuan hinnan vuoksi.
- 21. tammikuuta - Italian pääministeri Aldo Moro erosi valtakamppailun jälkeen.
- 1. helmikuuta - Länsi-Saksa osti 2600 poliittista vankia Itä-Saksasta.
- 3. helmikuuta - Neuvostoliiton Luna 9 laskeutui Kuuhun.
- 6. helmikuuta - Fidel Castro syytti Kiinaa neuvostovastaisen propagandan levittämisestä kuubalaissotilaiden keskuudessa.
- 14. helmikuuta - Australian dollari otettiin käyttöön kurssilla kaksi dollaria puntaa tai kymmentä shillinkia kohden.
- 23. helmikuuta - Sotilasvallankaappaus Syyriassa nostaa Baath-hallituksen valtaan.
- 24. helmikuuta - Sotilasvallankaappaus Ghanassa nostaa erotetun kenraali Ankrahan valtaan presidentti Kwame Nkrumahin ollessa ulkomailla.
- 4. maaliskuuta - John Lennon sanoi The Beatlesin olevan suositumpi kuin Jeesus, aiheuttaen närää Yhdysvalloissa.
- 10. maaliskuuta - Alankomaiden kruununprinsessa Beatrixin ja Claus von Amsbergin häät. Saksalaista sulhasta vastaan protestoidaan.
- 11. maaliskuuta - Indonesian presidentti Sukarno luovutti vallan kenraali Suhartolle.
- 11. maaliskuuta - Ranskan presidentti Charles de Gaulle ilmoitti Ranskan vetäytyvän NATOsta ja kaikki sotilastukikohdat on suljettava vuoden loppuun mennessä.
- 21. maaliskuuta - Arvo Salon tekemä Lapualaisooppera saa ensi-iltansa Vanhalla ylioppilastalolla, ja Salo valitaan eduskuntaan.
- 23. maaliskuuta - Paavi ja Canterburyn arkkipiispa tapasivat Roomassa, ensimmäinen virallinen tapaaminen kirkkojen välillä 400 vuoteen.
- 31. maaliskuuta - Labour-puolue Harold Wilsonin johtamana voitti vaalit Britanniassa.
- 31. maaliskuuta - Neuvostoliitto laukaisi Luna 10:n, josta tulee ensimmäinen Kuun kiertoradalle päässyt luotain.
- 14. huhtikuuta - Etelä-Vietnamin hallitus lupaa vapaat vaalit 3–5 kuukauden kuluessa protestien jälkeen.
- 18. huhtikuuta - Kiina ilmoitti lopettavansa talousavun Indonesialle.
- 27. huhtikuuta - Paavi Paavali VI ja Neuvostoliiton päämies Andrei Gromyko tapaasivat Vatikaanissa, ensimmäinen Katolisen kirkon ja Neuvostoliiton edustajien tapaaminen.
- 1. toukokuuta - Suomen eteläosassa pahoja tulvia. Virtaama Vantaanjoessa suurimmillaan 317 m3/s.
- 15. toukokuuta - Etelä-Vietnamin joukot saartoivat Da Nangin.
- 24. toukokuuta - Ugandan armeija pidätti Edward Mutesa II:n ja valtasi hänen palatsinsa.
- 24. toukokuuta - Nigerian hallitus kielsi kaiken poliittisen toiminnan (vuoteen 1969).
- 26. toukokuuta - Guyana itsenäistyy.
- 28. toukokuuta - Kuuban Fidel Castro julisti maahan sotatilan Yhdysvaltain hyökkäyksen pelossa.
- 2. kesäkuuta - Yhdysvaltain Surveyor 1 laskeutui Kuuhun Oceanus Procellarumoniin.
- 28. kesäkuuta - Argentiinassa juntta syrjäytti presidentti Arturo Ilian ja asetti kenraali Juan Carlos Onganian johtoon.
- 29. kesäkuuta - Yhdysvallat pommittaa Hanoita ja Haiphongia.
- 30. kesäkuuta - Ranska eroaa virallisesti NATOsta.
- 4. heinäkuuta - Pohjois-Vietnam julisti yleisen liikekannallepanon.
- 7. heinäkuuta - Varsovan liiton kokous päättyi avunlupaukseen Pohjois-Vietnamille.
- 14. heinäkuuta - Israelin ja Syyrian hävittäjät taistelivat Jordanin yllä.
- 14. heinäkuuta - Chicagossa Richard Speck murhaasi kahdeksan terveydenhoitajaopiskelijaa heidän asuntolassaan.
- 28. heinäkuuta - USA ilmoitti U-2-vakoilukoneen kadonneen Kuuban yllä.
- 29. heinäkuuta - Nigerian armeija kapinoi ja teloittaa valtion johtajan, kenraali Ironsin.
- 1. elokuuta - Charles Whitman ampuu 16 näkötornista Austinissa, Texasissa.
- 1. elokuuta - Vallankaappaus Nigeriassa, kenraali Yakubo Gowon otti vallan.
- 2. elokuuta - Espanja kielsi brittien sotilaskoneiden lennot Espanjan yllä.
- 5. elokuuta - Martin Luther King johtaa marssia Chicagossa.
- 10. elokuuta - Itä-Saksa tuomitsi Günter Laudahnin elinkautiseen vakoilusta USA:n hyväksi.
- 13. elokuuta - Kiina julistaa Suuren harppauksen
- 13. elokuuta - Maanjäristys Turkissa - 2394 kuollutta.
- 15. elokuuta - Syyrian ja Israelin joukot taistelivat Genesaretinjärvellä.
- 17. elokuuta - Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit aloittivat neuvottelut Kuwaitissa Jemenin sodan päättämiseksi.
- 26. elokuuta - Mellakoita Ranskan somalimaassa.
- 30. elokuuta - Ranska tarjoaa Somalimaalle itsenäisyyttä.
- 1. syyskuuta - YK:n pääsihteeri U Thant ilmoittaa, ettei hän hae uudelleen valintaa Vietnamin tilanteen vuoksi.
- 30. syyskuuta - kello 24:00 Baldur von Schirach ja Albert Speer vapautettiin Spandaun vankilasta.
- 30. syyskuuta - Botswana itsenäistyi.
- 3. lokakuuta - Tunisia katkaisee diplomaattisuhteet Yhdistyneeseen arabitasavaltaan.
- 4. lokakuuta - Basutoland itsenäistyi ja ottaa nimen Lesotho.
- 7. lokakuuta - Neuvostoliitto ilmoitti, että kaikkien kiinalaisten opiskelijoiden on lähdettävä maasta ennen lokakuun loppua.
- 11. lokakuuta - Ranska ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen ydinaseyhteistyöstä.
- 22. lokakuuta - Espanja vaatii Yhdistynyttä kuningaskuntaa lopettamaan sotilaslennot Gibraltarille. Britannia kieltäytyy ja Espanja sulkee rajan autoliikenteeltä.
- 26. lokakuuta - NATOn päämaja siirtyi Pariisista Brysseliin.
- 5. marraskuuta - 38 Afrikan maata vaatii Britanniaa käyttämään voimaa Rhodesiaa vastaan.
- 11. marraskuuta - Espanja armahti kaikki sisällissodan aikaisista rikoksista tuomitut. (käytännössä vain falangistit.)
- 21. marraskuuta - Armeija murskasi vallankaappausyrityksen Togossa.
- 30. marraskuuta - Barbados itsenäistyi.
- 1. joulukuuta - Kurt Georg Kiesingerista Länsi-Saksan liittokansleri.
- 1. joulukuuta - Pääministeri Harold Wilson ja Rhodesian Ian Smith neuvottelevat HMS Tigerilla välimerellä.
- 2. joulukuuta - U Thant suostuu toiseen kauteen pääsihteerinä.
- 3. joulukuuta - Portugalin vastaisia mielenosoituksia Macaossa.
- 7. joulukuuta - Syyria tarjoaa aseita Jordanian kapinallisille.
- 9. joulukuuta - Ilmatieteen laitos muuttaa uuteen toimitaloon Vuorikadulle Helsingin Kaisaniemeen.
- 16. joulukuuta - YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi öljysaarron Rhodesiaa vastaan. Etelä-Afrikka ei liity siihen.
- 18. joulukuuta - Suomessa riehui voimakas lumimyrsky.
- 20. joulukuuta - Britannian Harold Wilson veti pois kaikki Rhodesialle annetut tarjoukset ja sanoi Britannian hyväksyvän maan itsenäisyyden vain mustan enemmistöhallituksen johtamana.
- 31. joulukuuta - Walter Ulbricht ehdotti neuvotteluja Saksojen yhdistymisestä.

Syntyneitä


- 17. tammikuuta - Shabba Ranks reggae-laulaja
- 31. tammikuuta - Jyrki Järvilehto, F1-kuljettaja.
- 20. helmikuuta - Cindy Crawford, supermalli
- 10. maaliskuuta - Edie Brickell, laulajatar
- 16. toukokuuta - Janet Jackson, laulaja
- 30. kesäkuuta - Mike Tyson, nyrkkeilijä
- 7. elokuuta - Jimmy Wales, Wikipedian perustaja
- 14. elokuuta - Halle Berry, näyttelijä
- 24. lokakuuta - Roman Abramovitsh, oligarkki
- 30. marraskuuta - Mika Salo, F1-kuljettaja
- 14. joulukuuta - Tim Skold, muusikko

Kuolleita


- 11. tammikuuta - Hannes Kolehmainen, juoksija (s. 1889)
- 14. tammikuuta - Sergei Korolev
- 1. helmikuuta - Buster Keaton, näyttelijä ja ohjaaja
- 20. helmikuuta - Chester Nimitz, amiraali
- 5. maaliskuuta - Anna Ahmatova, runoilija
- 11. huhtikuuta - Maximiliano Hernández Martínez, El Salvadorin entinen diktaattori (salamurha)
- 13. huhtikuuta - Abdul Salam Arif, Irakin presidentti
- 19. huhtikuuta - Väinö Tanner, poliitikko ja osuustoimintamies
- 30. toukokuuta - Wäinö Aaltonen, kuvanveistäjä
- 6. elokuuta - Cordwainer Smith Scifi-kirjailija
- 15. joulukuuta - Walt Disney
- Alexandre Piankoff, egyptologi Luokka:1966 Luokka:1960-luku ko:1966년 ja:1966年 simple:1966 th:พ.ศ. 2509

Osuusliike Elanto

Osuusliike Elanto perustettiin Helsinkiin 1905. Myymäläverkoston perustana olivat leipä- ja maitomyymälät. Leipurit saivat leipomohankkeelleen tukea Pellervo-seuralta ja yliopistoväeltä. Ennen jääkaappien yleistymistä kauppa-asiointi oli päivittäistä. Ennen pitkää tuotevalikoimaa laajennettiin. Elanto perusti sekatavaraliikkeitä, lihakauppoja ja satsasi jopa tavaratalotoimintaan. Osuustoiminnan ajatuksen mukaisesti työväestöä lähellä olevan osuusliikkeen "elantolaisuus" ei merkinnyt vain asiakkuutta vaan myös jäsenyyttä. Osuustoiminta oli tapa suhtautua modernisoituvaan maailmaan. Osuuskunta tarjosi jäsenilleen siihen eväitä esimerkiksi kulttuuritoiminnan, urheiluharrastusten ja kuluttajavalistuksen kautta. 1915 Elannon johtoon astunut nuori juristi ja SDP-poliitikko Väinö Tanner tuli olemaan tunnetuin vaikuttaja osuusliikkeen historiassa. Sotasyyllisyystuomio jäädytti miehen johtajauran, mutta 1949 Tanner palasi hallintoneuvoston puheenjohtajaksi. Sisällissodan jälkeen 1919 perustettiin Helsingin Osuuskauppa, joka vei mukanaan osan Elannon porvarijäsenistä. Elantolaisuuteen liittyi usein mukaan koko perhe. Ennen hyvinvointivaltion rakentamista 1970-luvulla osuusliikkeen turvaverkolla hammashoitoloineen, lastensiirtoloineen ja mattopesuloineen oli merkitystä. Työurat osuusliikkeen palveluksessa olivat tyypillisesti pitkiä. 1940-luvulla vakiintui periaate, jonka mukaan ketään ei irtisanota. Siitä pidettiin kiinni 1990-luvulle asti. Elanto oli ensimmäinen teollisten valmisruokien valmistaja Suomessa. Vuodesta 1930 sen einestehdas tuotti esimerkiksi lihapullia ja kaalikääryleitä. Arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelema liikkeen pääkonttori valmistui Helsingin Hämeentielle 1928. E-osuusliikkeiden ja OTK:n fuusiosta syntynyt EKA koetti turhaan houkutella Elantoa mukaan 1980-luvun alussa. Vuonna 1989 HOK:n ja Elannon fuusio oli jo lähellä, mutta aie tyssäsi tietovuotoon. 2004 Helsingin osuuskauppa ja Elanto yhdistyivät Helsingin osuuskauppa Elannoksi.

Kirjat


- Mauno Saari: Muistiin merkitsi Väinö Tanner (Gummerus 2005)

Lehdet


- Sofia 1 - 2/2005: Kaupunginmuseo juhlii Elantoa
- Uutispäivä Demari 21.9.2005: Väinö Tanner kertoo HOK-Elannon tarinan Luokka:Kauppaketjut Elanto

SDP

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP)
Finlands Socialdemokratiska Parti
Perustamisvuosi1899
PuheenjohtajaEero Heinäluoma
1. varapuheenjohtajaPia Viitanen
2. varapuheenjohtajaTarja Filatov
PuoluesihteeriMaarit Feldt-Ranta
Kansanedustajia53
:SDP-lyhenteen muut merkitykset ovat sivulla SDP (täsmennyssivu) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Suomessa vallitsevassa vasemmisto-oikeisto jaottelussa se nähdään vasemmistolaiseksi, sosialismia edustavaksi puolueeksi. Se nähdään maltillisemmaksi kuin Vasemmistoliitto ja Suomen kommunistiset puolueet. SDP on kiinteässä yhteistyössä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön kanssa. Huomaa, että vaikka sanalla "sosiaali" on suomen kielessä kaksi "a"-kirjainta, tämän puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä "a"-kirjaimella historiallisista syistä, vaikka sosialidemokratiaan viitataan ajoittain tiedotusvälineissä sosiaalidemokratiana. Puolueen virallinen nimi (kuten rekisteröity Suomen puoluerekisteriin) on Suomen Sosialidemokraattinen Puolue / Finlands Socialdemokratiska Parti r.p.

Historiaa

Puolue perustettiin 1899, jolloin sen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi nimi muutettiin Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen marxilainen ohjelma. Venäjän vuoden 1905 vallankumous seurannaisilmiöineen (mm. Suurlakko) toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla. SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti (puolet ministereistä tosin oli porvareita), puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta laati valtalain, maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajoitti eduskunnan ja kesän 1917 SDP:n enemmistö muuttui lievän vaalitappion jälkeen vähemmistöksi. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti siitä lähtien SDP:n yritykset parlamentaariseen vaikuttamiseen huomiotta ja yhteiskunnallinen jännitys kiristyi syksyn aikana johtaen tammikuussa 1918 avoimeen luokkasotaan (kuten asia punaisella puolella tuolloin ymmärrettiin). Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi. Sisällissodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli myös taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa (1919) kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi. Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolshevikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasta myöhemmin 1920-luvulla kommunistien peitepuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue Suomessa sai vaaleissa osan SDP:n eduskuntapaikoista. 1930-luvulla valtiovallan estäessä tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi. Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. Sodan jälkeen 1944 osa SDP:n vasemman siiven toimijoista (muun muassa niin sanotut "kuutoset") erkani ja liittyi SKDL:n riveihin. SDP:n ja kansandemokraattien suuri vedenjakaja toisen maailmansodan aikana ja jälkeen useita vuosikymmeniä oli itsenäisyystahto, sen sijaan maansisäinen sosialisointitahto yhdisti. SDP liittoutui kuitenkin ennemmin konservatiivisen oikeiston (Kansallinen Kokoomus) kanssa, esimerkiksi Urho Kekkosta vastaan, kuin sosialististen aateveljiensä Kommunistien kanssa. SDP:n sisäiset ristiriidat kuitenkin jatkuivat. 1950-luvun lopulla niin sanotut skogilaiset (sittemmin jyrkentymisen jälkeen niin sanotut simoslaiset) irtaantuivat SDP:stä ja perustivat TPSL:n. Pääosa TPSL:stä yhdistyi takaisin SDP:hen 1970-luvun alussa. 1960-luvun alun alamaissa eletyn kauden jälkeen SDP saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, josta alkaen se on ollut Suomen kahden suurimman puolueen joukossa (yleensä suurin) sekä hallituspolitiikan kulmakiviä. Sitä on ryhdytty kutsumaan valtionhoitajapuolueeksi.

SDP nykyään

SDP:n kannattajia asuu tilastollisesti paljon suurimmissa kaupungeista. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokas on Tarja Halonen.

Kritiikkiä SDP:tä kohtaan

2000-vuosikymmenelle tultaessa SDP:stä on demografisista syistä muodostunut lähinnä nk. suurten ikäluokkien puolue, jonka takia joidenkin arvioiden mukaan sosialismi on joutunut syrjään puolueen käytännön politiikasta keskituloisten edunvalvonnan tieltä. SDP:n kannattajakunnasta valtaosa on keski-ikäisiä tai iäkkäitä, jotka ovat usein keränneet kohtuullisen henkilökohtaisen varallisuuden (asuntoineen ja kesämökkeineen). Näiden kriitikoiden mukaan olisi SDP:ltä poliittinen itsemurha ajaa yksityisen omistusoikeuden heikentämistä tai verotuksen merkittävää kiristämistä, missä SDP:läisillä ei ole yhtenäistä kantaa. Puheenjohtaja Paavo Lipposen johtaman SDP:n politiikkaa jotkut äärivasemmistolaiset ovatkin kutsuneet jopa Kokoomusta oikeistolaisemmaksi. Vuoden 1972 Zavidovo-vuodon yhteydessä usea SDP:n ministeri tai virkamies todettiin syylliseksi tekoon. Vuonna 1973 joukko vasemman siiven demareita allekirjoitti muun vasemmiston kanssa vetoomuksen EEC-kauppasopimusta vastaan. Molemmissa tapauksissa siihen osallistuneiden tavoite oli EEC-kauppasopimusneuvottelujen keskeytyminen.

SDP:n saamat paikat eduskuntavaaleissa (1945-2003)

1945 1948 1951 1954 1958 1962 1966 1970 1972 1975 1979 1983 1987 1991 1995 1999 2003
50 54 53 54 48 38 55 52 55 54 52 57 56 48 63 51 53

Merkittäviä sosialidemokraattisia poliitikkoja

Presidenttejä


- Martti Ahtisaari
- Tarja Halonen
- Mauno Koivisto

Pääministereitä


- Karl-August Fagerholm
- Paavo Lipponen
- Rafael Paasio
- Kalevi Sorsa
- Väinö Tanner
- Mauno Koivisto

Ministereitä


- Antti Kalliomäki
- Erkki Liikanen
- Erkki Tuomioja

Kansanedustajia


- Eero Heinäluoma

Puolueen puheenjohtajat


- N. R. af Ursin (1899-1900)
- J. A. Salminen (1900)
- K. F. Hellsten (1900-1903)
- Taavi Tainio (1903-1905)
- Emil Perttilä (1905-1906)
- Edvard Valpas (1906-1909)
- Matti Paasivuori (1909-1917 ja 1926-1930)
- Kullervo Manner (1917-1918)
- Väinö Tanner (1918-1926 ja 1957-1963)
- Kaarlo Harvala (1930-1944)
- Onni Hiltunen (1944-1946)
- Emil Skog (1946-1957)
- Rafael Paasio (1963-1975)
- Kalevi Sorsa (1975-1987)
- Pertti Paasio (1987-1991)
- Ulf Sundqvist (1991-1993)
- Paavo Lipponen (1993-2005)
- Eero Heinäluoma (2005–)

Linkkejä


- [http://www.sdp.fi/ Puolueen kotisivut]
- [http://www.tyark.fi/julisteet.htm SDP:n vaalijulisteita vuosien varrelta]
- [http://www.sdp.fi/easydata/customers/sdp/files/pdf/pjt03.pdf Puolueen puheenjohtajat ja puoluesihteerit] Luokka:Suomalaiset puolueet

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -is