Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Venäjän Keisarikunta

Venäjän keisarikunta

Venäjän keisarikunta (Росси́йская Импе́рия; Rossijskaja Imperija) oli olemassa 1721–1917 Pietari Suuren valloituksista Venäjän laajenemiseen Baltiasta Tyynelle merelle asti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin. Venäjän keisarikunnan keisarit

Pietari Suuri

Nikolai II Venäjää oli pidetty Bysantin kukistumisen jälkeen, Konstantinopolin jäädessä 1453 turkkilaisten osmanien valloittamaksi, Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa "Kolmantena Roomana". Jo Iivana IV:nnen itselleen ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista. Ensimmäiseksi Venäjän keisariksi kruunattiin 1721 Pietari Suuri. Ennen vuotta 1713 valtiota nimitettiin virallisesti kreikkalaisittain Rusijaksi (Русія) muinaisten rusien mukaan. Nykynimi Rossija (Россия) tuli käyttöön tämän jälkeen. Pietari syntyi Romanovin suvun tsaari Aleksei I:n toisesta avioliitosta. Alekseita seurasi Fjodor (Feodor) III, joka sairaalloisena kuoli jo 1682. Pietari pääsi kanssahallitsijaksi velipuolensa Ivanin kanssa, mutta hänen sisarpuolensa Sofia käytti todellista valtaa. Vuonna 1689 hän esti kaartinsa kanssa Sofian juonen päästä kruunatuksi tsaarittareksi, ja kun Iivana V kuoli 1696, Pietarista tuli yksinvaltias. Pietari oli kiinnostunut sotimisesta, erityisesti tykistöstä ja merenkäynnistä. Hän soti tataareja ja osmaneja vastaan ja valloitti Azovin 1696 ja sai Venäjälle ensimmäisen sataman Mustallemerelle. Jatkaakseen sotaa osmaneja vastaan, Pietari matkusti ensimmäisenä tsaarina Länsi-Eurooppaan etsimään liittolaisia Brandenburgista, Alankomaista, Englannista ja Pyhästä roomalaisesta keisarikunnasta. Matkalla hän värväsi satoja asiantuntijoita ja mestareita. Matka jäi lyhyeksi Sofian yritettyä kaappausta, jonka Pietarin tukijat kukistivat. Pietari teloitutti satoja salaliittoon osallistuneita ja jätti ruumiit näytille varoitukseksi muille. Jäädessään ilman tukea turkkilaisia vastaan, Pietari teki rauhan osmanien valtakunnan kanssa 1700 ja päätti pyrkiä saamaan haltuunsa satamia Itämereltä. Hyödyntäen Ruotsin ja Puolan välistä sotaa, hän hyökkäsi Ruotsille kuuluneeseen Narvaan. Ruotsin Kaarle XII oli kuitenkin voimakkaampi. Venäjän armeija kärsi kovan takaiskun Narvan taistelussa marraskuussa 1700. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan hyödyntänyt tilaisuutta edelleen, vaan keskittyi sotimaan Puolaa vastaan asettaakseen oman ehdokkaansa valtaistuimelle. Pietari kokosi armeijansa uudelleen ja voitti viimein Venäjälle edenneen Kaarlen Pultavan taistelussa 1709. Kaarlen paetessa osmanien sulttaanin luo, Pietari julisti uudelleen sodan turkkilaisille, jossa hän kuitenkin menetti jälleen Azovanmeren satamansa. Suuri Pohjan sota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1721, jona aikana Venäjä valloitti Liivinmaan, Eestinmaan, Inkerin, Suomen ja hyökkäsi länsipohjaan asti tuhoamaan Uumajan. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsin suurvalta-asema oli ohi, ja Pietari sai loistavasta menestyksestään keisarin tittelin. Pietari uudisti Venäjää monella tavalla. Hän perusti laivaston ja voitti sillä Ruotsin, länsimaisti armeijan, uudisti hallintojärjestelmän, perusti ensimmäisen virkamieskunnan ja senaatin. Kirkko liitettiin osaksi valtiota ja patriarkaatti korvattiin pyhällä synodilla, jota johti valtion virkamies. Pietarin aikana kerättyjen verojen määrä kolminkertaistui. Henkiveron lisäksi viinaa ja suolaa alettiin verottaa. Hän länsimaisti Venäjää tapojen ja taiteen suhteen, perusti ensimmäisen kirjapainon ja Venäjän tiedeakatemian. Länsimaistaminen tosin johti juopaan kansan ja ylimystön kesken. Pääkaupunki siirrettiin 1703 perustettuun länsimaistyyliseen Pietarin kaupunkiin, joka oli rakennettu Ruotsilta vallatuille maille Suomenlahden pohjukkaan. Pietari kuoli 1725, mutta jo 1727 Venäjä kirjoitti rajasopimuksen Kiinan kanssa.

Palatsivallankumousten aika

Pietari muutti kruununperimystä surmatessaan oman poikansa Aleksein, joka vastusti isänsä uudistuksia ja keräsi niitä vastustavia joukkoja. Uuden lain mukaan tsaari sai itse valita seuraajansa, mutta Pietari ei ehtinyt tehdä tätä kuollessaan tapaturmaisesti 1725 pelastaessaan miehiään. Epäselvä kruununperimys johti vallankaappauksiin, joissa kruunun peri se, joka onnistui taivuttamaan Pietarissa palatsikaartin puolelleen. Pietarin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa, Katariina I otti valtaistuimen. Hän kuoli kuitenkin jo 1727, ja Pietarin pojanpoika, Pietari II kruunattiin keisariksi. Vuonna 1730 Pietari II kuoli isorokkoon ja Iivana V:n tytär Anna Ivanova, joka oli ollut Pietarin kanssahallitsija, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui myöntymään moniin myönnytyksiin. Anna adoptoi sisarensa Katriinan tyttären Anna Leopoldnovnan kahdeksanviikkoisen pojan. Keisarinna Anna kuoli muutaman viikon kuluttua, 28. lokakuuta 1740 ja infantti Iivana (1740–1764) nousi valtaistuimelle. Sijaishallitsijaksi Anna oli määrännyt Kuurinmaan Ernst Johann von Biron (1690–1772), joka oli inhottu venäläisten keskuudessa, ja Anna Leopoldovna syöksi hänet vallasta marraskuussa. Joulukuussa 1741, Pietari Suuren tytär, Jelizaveta Petrovna (1709–1762) kaappasi vallan kaartin suosiollisella avustuksella, ja nousi valtaistuimelle hallitsijanimelläElisabet vuonna 1741. Infantti Iivana heitettiin vankilaan, jossa hän eli koko loppuikänsä. Elisabet jatkoi isänsä uudistuksia, ja hänen aikanaan perustettiin Moskovan yliopisto (1755) ja Pietarin taideakatemia (1757). Mihail Lomonosov, ensimmäinen Venäjän merkittävä tiedemies pääsi kemian professoriksi Pietarin yliopistoon, ja nousi myöhemmin sen rehtoriksi ja 1764 sisäministeriksi. Vuosina 1726–1761 Venäjä oli Itävallan liittolainen Osmanien valtakuntaa ja Ranskaa vastaan. Puolan perimyssodassa 1733–1735 Venäjä ja Itävalta estivät Ranskan ehdokkaan pääsyn Puolan valtaistuimelle. Sodassa osmaneja vastaan 1734–1739 Venäjä valloitti jälleen Azovin. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 Venäjän joukot olivat jo Berliinin porteilla, mutta Elisabetin kuoltua 1762, Anna Petrovnan poika Pietari III teki rauhan Preussin kanssa. Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena. Hänen valtakautensa kesti vain kuusi kuukautta, ennen kuin keisari murhattiin hänen vaimonsa rakastajansa Aleksei Orlovin kanssa juoniman salaliiton seurauksena. Vaimo nousi valtaistuimelle Katariina II:na kesäkuussa 1762.

Katariina Suuri

1762 Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan sodittiin jälleen 1768. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin tataarit saivat itsenäisyyden Osmanien valtakunnasta. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mikä johti uuteen sotaan turkkilaisia vastaan 1787. Jassin rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dniestrille. Katariina ei saavuttanut koko tavoitettaan; karkottaa turkkilaiset Euroopasta ja perustaa uudelleen Bysantin valtakunta. Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa. Laajeneminen länteen johti Puolan jakoon. Puola oli heikentynyt 1700-luvulla ja sen naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta – pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ensimmäisessä Puolan jaossa Venäjä sai Valko-Venäjän ja Liivinmaan. Puola aloitti tämän jälkeen merkittävän uudistus- ja demokratiakehityksen, jonka radikalismi huolestutti naapurimaita, ja ne päättivät heikentää Puolaa lisää 1793. Nyt Venäjä sai suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan Dneprin länsipuolella. Jako johti Preussin ja Venäjän vastaisiin kansannousuihin, jolloin kolmannessa jaossa 1795 Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Venäjä menetti nyt Puolan puskurialueena ja sai rajalleen voimakkaat saksalaisvaltiot. Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden. Vuoden 1768–1774 sodan aikana osmaneja vastaan Venäjä koki ensimmäiset sosiaalisen tyytymättömyyden merkit. Pugatševin kapinassa vuonna 1773 Donin kasakka Jemeljan Pugatšov julisti olevansa tsaari Pietari III ja sai tukea muilta kasakoilta, turkkilaisheimoilta, Uralin tehdastyöläisiltä ja maaorjilta. Pugatševin kannattajat valtasivat suuren alueen Volgalla, mutta vakituinen armeija murskasi kapinan 1774. Kapinan seurauksena Katariina päätti uudistaa hallintoa ja 1775 hän jakoi maan maakuntiin ja piireihin, joilla oli paikallishallinto. Ylimystö vapautettiin velvollisuudesta työskennellä keskushallinnolle, ja monet heistä sijoittuivat paikallishallitusten virkoihin. Hän jakoi kansan myös säätyihin 1785 antaen joka kansanosalle omat velvollisuutensa. Ylimystö sai nyt oikeuksia, joihin edes keisari ei voinut puuttua. Maaorjien asemaan ei puututtu. Länsimaistuminen jatkui ja lisääntyvä julkaisujen määrä johti valtaapitävien arvosteluun. Vuonna 1790 Aleksandr Radištšev (Алекса́ндр Никола́евич Ради́щев, 1749–1802) julkaisi maaorjien asemaa ja yksinvaltaa arvostelevan kirjansa, ja Ranskan vallankumouksen pelästyttämänä hänet tuomittiin Siperiaan, jossa hän teki itsemurhan.

Paavali I

Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia, Paavali määräsi uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin lapsista. Hän perusti myös Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten. Paavalia pidettiin epävakaana ja päättämättömänä, ja hän saattoi pyörtää yllättäen vanhempia päätöksiään luoden kaaosta ja vihamiehiä. Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei välttynyt Ranskan vallankumouksen vaikutuksilta. Paavalista tuli heltymätön Ranskan vastustaja ja hän liittyi Britannian ja Itävallan kanssa sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä. Paavali kuitenkin muutti mielensä ja hylkäsi liittolaisena. Tämä johti sisäpoliittisen ongelmien lisäksi kriisiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801.

Aleksanteri I

Pääartikkeli: Aleksanteri I Valtaistuimelle nousi Aleksanteri I (kruunattu 1801–1825) isänsä murhan jälkeen, johon hän oli myös sekaantunut. Aleksanteri oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Hän korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin. Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian. Venäjän–Ranskan liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Darnellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutta eivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä. Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Sama vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksivaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818. Britannia paljolti pysyi syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823. Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen, Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan peruslaillinen monarkki. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa. Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Radikaaleimmat olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan keisari Aleksanterin yllättäen kuollessa 1825. Aleksanterin veli, Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan joulukuussa sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.

Nikolai I

Nikolai I (Николай I Павлович; Nikolai I Pavlovitš, s. 6. heinäkuuta (25. kesäkuuta) 1796, k. 2. maaliskuuta (18. helmikuuta) 1855) oli keisari vuodesta 1825 kuolemaansa 1855 asti. Hän vältti veljensä uskonnollisia ja valistusajan vaikutteita ja pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin. Hän loi 1826 keisarin kanslian kolmannen osaston johtaman santarmiston, joka valvoi maan sisäistä turvallisuutta. Sitä johti aluksi kreivi Benckendorff ja sittemmin Aleksei Orlov. Sensuuri valvoi tarkoin kaikkia julkaisuja. Vuonna 1833 opetusministeri Sergei Uvarov vahvisti hallinnon ohjenuoriksi yksinvaltiuden, ortodoksisuuden ja nationalismin. Periaatteet eivät tuoneet kansan tukea, mutta johtivat vähemmistökansallisuuksien tukahduttamisyrityksiin. Katoliseen kirkkoon yhteydessä olleen itäiset riitit tukahdutettiin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä 1839. Ranskan vuoden 1830 kapinan jälkeen myös puolalaiset nousivat kapinaan 1830. Yhdentoista kuukauden sodan jälkeen puolalaiset kukistettiin 1831, Puolan parlamentti hajotettiin, perustuslaki kumottiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta, jonka virallinen kieli oli venäjä. Euroopan hulluna vuotena 1848 Nikolai oli etulinjassa puolustamassa vanhaa järjestelmää. Hän antoi apua Habsburgeille Unkarin kapinan kukistamisessa ja taivutti Preussia olemaan omaksumatta vapaamielistä perustuslakia. Autettuaan vallankumousten estämisessä, Nikolai vaikutti Euroopan voimakkaimmalta hallitsijalta. Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Baletti tuotiin Ranskasta, ja se vakiinnutti asemansa Mihail Glinkan (1804–1857) sävellysten ansiosta. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaa, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita. Jotkut jälkimmäisistä pitivät perinteistä talonpoikaiskommuunia vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ja Venäjän sosiaalisena ja moraalisena pelastajana. Nikolain pyrkiessä pitämään yllä olemassa olevaa tilannetta Euroopassa, hän otti tiukan asenteen Osmanien valtakuntaa vastaa. Seuratessaan Venäjän perinteistä asemaa ortodoksien suojelijana, hän pyrki turkkilaisten hallitseman Balkanin ortodoksien suojelijaksi. Venäjä soti voittoisan sodan osmaneja vastaan 1828 ja 1829 ja solmi 1833 Unkiar-Skelissin sopimuksen. Vuoden 1848 vallankumousten kukistamisen vahvistaman kansainvälisen asemansa turvin hän provosoi osmanit sotaan 1853 valloittamalla Moldavian ja Valakian. Pelätessään Venäjän kukistavan osmanit, Britannia ja Ranskan liittyivät Krimin sodassa turkkilaisten puolelle. Itävalta vaati Venäjän vetäytymistä, ja Preussi pysyi puolueettomana, jättäen Venäjän ilman liittolaisia. Eurooppalaiset joukot valtasivat Venäjän linnoitetun Sevastopolin tukikohdan vuoden piirityksen jälkeen syyskuussa 1854. Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä, mutta Sevastopolin menetyksen ja Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan 30. maaliskuuta 1856.

Aleksanteri II

Aleksanteri II seurasi isäänsä 1855. Hän oli konservatiivinen, mutta uudistuksia oli pakko tehdä. Hän uudisti koulutusta, hallintoa, lainkäyttöä ja armeijaa. Vuonna 1861 hän vapautti 20 miljoonaa maaorjaa isäntiensä vallasta. Maatyöläisille jaettiin maata, mutta he joutuivat maksamaan maksuja valtiolle viidenkymmenen vuoden ajan. Isäntien menetykset korvattiin obligaatioilla. Hallitus oli toivonut vapautettujen kykenevän elättämään itsensä ja tuottamaan tarpeeksi satoa vientiin ja valtion menojen korvaamiseen. Talonpojille jaettu maa oli kuitenkin kehnointa ja tehottomien viljelymenetelmien vuoksi talonpojat jäivät pian jälkeen maksuistaan. Maanomistajien obligaatioiden arvo romahti, eivätkä monet kyenneet enää viljelemään koko omistamaansa maa-alaa ilman työvoimaa ja pääomaa. Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi orjien vapautusta. Euroopan puoleinen osa Venäjää järjestettiin maakuntiin ja piireihin (zemstva), joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat, ja jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, dumat. Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa, ja se määräsi veroista ja määräsi työvoimaa paikallishallinnon tehtävien suorittamiseen. Vuonna 1864 suurkaupunkeihin perustettiin länsimaistyyliset oikeusistuimet valamiehistöineen. Uusi oikeuskäytäntö toimi hyvin, mutta valtiolla ei ollut varoja laajentaa sitä pienempiin kyliin. Tuomareita kiellettiin käyttämästä tuomioiden perusteina ennakkotapauksia, koske ne olisivat luoneet valtion lainsäädännöstä riippumattoman lainkäytön muodon. Sensuuri kumottiin osin, ja joistain asioista vaadittiin julkista keskustelua ennen päätöksentekoa. Kun Aleksanteri II yritettiin murhata 1866, sensuuri palasi, ja yliopistot menettivät jälleen riippumattomuutensa, jonka ne olivat saaneet viisi vuotta aiemmin. Hallitus yritti myös asettaa kouluopetukselle opetussuunnitelman, mutta siltä puuttui resursseja toteuttaa sitä. Venäjän valtion pankki perustettiin 1866 vakauttamaan valuuttaa. Talousministeriö tuki rautateiden kehitystä kaupankäynnin kasvattamiseksi, ja perusti 1882 talonpoikien maapankin lisämaan hankkimisen vauhdittamiseksi. Sisäministeriö tosin vastusti yritystä ja perusti 1885 aatelin maapankin, joka avusti rahavaikeuksiin joutuneita aatelisia välttämään omaisuuden ulosmittauksen. Yksi maaorjien vapautuksen tavoitteita oli armeijan tehostaminen, ennen maaorja ei voinut lähteä omistajaltaan sotilaskoulutukseen vain palatakseen takaisin orjaksi. Byrokratia hidasti armeijan uudistusta, kunnes Ranskan-Preussin sota 1870–1871 näytti modernin armeijan luonnin välttämättömäksi. Kutsuntajärjestelmän käyttöönotto 1874 johti armeijan velvollisuuteen opettaa sotilaat lukutaitoisiksi. Armeija säilyi silti uudistuksista huolimatta takapajuisena. Pistimen käyttö oli edelleen suosittu taktiikka ja kiväärien tähtäinten pelättiin johtavan pelkuruuteen. Venäjä jäi muiden jälkeen kiväärien, konekiväärien ja tykistön käyttöönotossa ja laivaston alalla. Vallankumoukselliset murhasivat Aleksanteri II:n kotitekoisella pommilla 1. maaliskuuta 1881 . Valtaan astui hänen poikansa Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894), joka jatkoi hallinnon otteen tiukentamista järjestämällä poliisin Ohranaksi, joka asetettiin sisäministeriön alaisuuteen ja sille annettiin erikoisvaltuudet. Sisäministeri kreivi Dmitri Tolstoi pani toimeen maakapteenin virat, joihin asetetut ylimykset valvoivat maakuntia ja zemstavan ja duumien valtuuksia pienennettiin. Yrityksessä pelastaa Venäjä modernismilta, Aleksanteri III pani toimeen uskonnollisen sensuurin, vainosi vähemmistöuskontoja ja -kansoja, aloitti juutalaisten vainot ja pienensi yliopistojen määräysvaltaa. Puolalaiset, suomalaiset, latvialaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset reagoivat yhtenäistämispyrkimyksiin kiihtyvällä nationalismilla ja monet juutalaiset liittyivät radikaaleihin liikkeisiin. Salaseurat ja poliittiset liikkeet jatkoivat kasvuaan huolimatta valtion yrityksestä tukahduttaa niitä.

Ulkopolitiikka

Huonosti päättyneen Krimin sodan jälkeen Venäjä harjoitti varovaista ulkopolitiikkaa. Vuoden 1856 Pariisin sopimus oli demilitarisoinut Mustanmeren ja vei Venäjältä Bessarabian ja kaistaleen maata Tonavan suulla. Länsi-Euroopan valtiot saivat oikeuden suojella Osmanien valtakunnan kristittyjä Venäjän sijaan, jolla tämä oikeus oli ollut vuodesta 1774 Kutšuk-Kainirjin sopimuksesta asti. Aleksanteri II:n ensimmäinen tavoite oli saada jälleen sotalaivastolleen pääsy Bosporinsalmesta. Britanniaa ja Itävaltaa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkaria) pidettiin tämän suunnitelman suurimpina esteinä, joten Ranskasta, Preussista ja Yhdysvalloista tuli tärkeitä kumppaneita. Preussi (vuodesta 1871 Saksan keisarikunta) korvasi Britannian pankkiirina. Krimin sodan jälkeen laajentumispolitiikkaa jatkettiin Kaukasian suuntaan. Lukuisat muslimikansat – tšetšeenit, tšerkessit ja dagestanit – jatkoivat vastarintaa lukuisista operaatiosta huolimatta. Vasta joukkojen vangittua legendaarisen tšetšeenijohtaja Šamilin 1859 valloituksia voitiin jatkaa. Taškentin valloitus Kodandin (Quqon) kaanikunnalta oli merkittävä voitto ja maa liitettiin Venäjään 1866. Maista muodostettiin Gubernijan kenraalikuvernaatti pääkaupunkinaan Taškent vuonna 1867. Buharan kanaatti menetti Samakandin alueen 1868, mutta välttääkseen kahnausta brittien kanssa, osa Buharan maista jätettiin nimellisesti itsenäisiksi Afganistanin ja Persian rajoilla. Kaanikunnat säilyttivät autonomian vuoteen 1917 asti. Seuraten Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Ranskaa, Venäjä solmi suhteet Japanin kanssa ja Britannian ja Ranskan kanssa hankki myönnytyksiä Kiinalta toisessa oopiumsodassa 1856–1860. Aigunin sopimuksessa 1858 ja Pekingin sopimuksessa 1860 Venäjä sai laajat kauppaoikeudet Amur- ja Ussuri-jokien alueelta, ja alkoi rakentaa satamaa ja tukikohtaa Vladivostokiin. Amurin–Ussurin alueen turvaamiseksi ja varojen saamiseksi Alaska myytiin Yhdysvalloille 1867. Osana Euroopanpolitiikkaansa Venäjä tuki Ranskan Itävallan vastaista diplomatiaa. Maiden yhteistyö kuitenkin kariutui Ranskan tuettua puolalaisten kapinaa Venäjän valtaa vastaan 1863. Venäjä tuki tiukemmin Preussiin hyväksyen Saksan yhdistymisen Mustanmeren kysymyksen hinnalla. Tämä tavoite saavutettiin Lontoon konferenssissa 1871 Preussin lyötyä Ranskan Saksan-Ranskan sodassa. Yhdistyneestä Saksasta tuli Euroopan voimakkain valtio, ja se liittoutui kolmen keisarin liittoon Itävalta-Unkarin ja Venäjän kanssa 1873 estääkseen näitä muodostamasta liittoa Ranskan kanssa. Venäjän ja Itävalta-Unkarin tavoitteet menivät kuitenkin ristiin Balkanilla, jossa kristityt slaavilaiset kansat olivat heikentyvän Osmanien valtakunnan alaisuudessa. 1870-luvulla yleinen mielipide alkoi kääntyä Balkanin kristittyjen vapauttamisen puolelle ja Bulgarian ja Serbian liittämiseksi Venäjän protektoraateksi. Vuosina 1875–1877 Balkanilla kapinoitiin Bosniassa, Hertsegovinassa ja Bulgariassa, joiden kapinat turkkilaiset kukistivat julmasti. Euroopan suurvallat eivät reagoineet, mutta Serbia julisti sodan osmaneille. Vuonna 1877 Venäjän tuli piiritettyjen serbi- ja venäläisten vapaaehtoisjoukkojen avuksi julistamalla sodan. Vuoden kuluessa Venäjän armeija lähestyi Konstantinopolia ja osmanit antautuivat. Kenraalit ja diplomaatit kehottivat pakottamaan osmanit allekirjoittamaan San Sterfanonon sopimuksen, joka olisi luonut itsenäisen, Luoteis-Balkanille asti ulottuva Bulgarian. Britannia uhkasi julistaa sodan sopimuksen ehtojen vuoksi, ja Venäjä perääntyi. Berliinin kongressissa heinäkuussa 1878 luotiin pienempi Bulgaria ja Länsi-Balkan jäi Itävalta-Unkarille. Venäjän nationalistit raivostuivat Itävalta-Unkarille ja Saksalle niiden tuen puutteesta, mutta uudistettu kolmen keisarin liitto jäi voimaan. Sotilaallinen painopiste siirtyi jälleen Keski-Aasiaan, jossa oli kukistettu sarja kapinoita 1870-luvulla. Britannia huolestui jälleen 1881 Venäjän joukkojen miehitettyä turkmeenien maat Persian ja Afganistanin rajoilla, mutta sota vältettiin Saksan annettua tukensa Venäjälle. Samaan aikaan Bulgariassa tyytymättömyys Venäjän sekaantumiseen sen asioihin kasvoi, ja maa kääntyi Itävalta-Unkarin puoleen. Saksa tuki Itävaltaa, mutta rauhoitteli Venäjää solmimalla kahdenkeskisen puolustusliiton 1887. Vuoden kuluttua Bismarck kuitenkin kielsi lisälainat Venäjälle, ja Ranskan siirtyi päärahoittajaksi. Keisari Vilhelm II:n erotettua Bismarckin 1890, Saksan ja Venäjän sotilasliitto päättyi, ja Venäjä solmi kolmea vuotta myöhemmin liiton Ranskan kanssa, Saksan–Itävalta-Unkarin vuoden 1879 liiton vastapainoksi.

Teollistumisen alkuvaiheet

1800-luvun jälkipuoliskon ajan Venäjä kehittyi taloudellisesti hitaammin kuin muut valtiot. Otto von Bismarck yhdisti Saksan 1860-luvulla. sisällissodan jälkeinen Yhdysvallat vahvistui nopeasti brittien sijoittaessa sinne imperiuminsa tuottoja ja Etelä- ja Itä-Euroopan lähettäessä sinne ylimääräistä väestöään. Moderni Japani syntyi Meiji-restauraation jälkeen 1868 kansallisena vastareaktiona amerikkalaisen amiraali Perryn avatessa laivastovoimalla Japanin markkinat. Vaikka Venäjä olikin jättiläinen, se ei kyennyt luomaan eikä saamaan ulkoa tarpeeksi pääomaa teollistumista varten. Ranska pyrki sijoittamaan merkittävästi Venäjälle. Ruotsalainen Nobel-suku on tunnettu sijoituksistaan Bakun öljykentille. Väkiluvultaan se oli huomattavasti suurempi kuin läntiset kumppaninsa, mutta suurin osa väestöstä asui maaseuduilla harjoittaen pienimuotoista maanviljelyä. Neljä viidesosaa maaseudun väestöstä oli entisiä maaorjia ja valtion talonpoikia. 20 prosenttia maatalousmaasta oli yli 50 km²:n suurtiloja, mutta niitä harvoin viljeltiin yhtenä yksikkönä. Vuosina 1850–1900 väkiluku kaksinkertaistui, mutta maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Vuosina 1850–1910 väestönkasvu oli nopeinta suurvaltojen joukossa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta. Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Moskova, Euroopan puoleiset keskiset alueet, Pietari, Baltian kaupungit, Venäjän Puola ja jotkin alueet Don- ja Dneprjokien varsilla ja Ural-vuoriston eteläiset alueet. Vuoteen 1890 mennessä Venäjällä oli 32 000 km rautatietä ja 1,4 miljoonaa tehdastyöläistä, suurin osa tekstiiliteollisuudessa. Vuosina 1860–1890 hiilen tuotanto oli kasvanut 1200 prosenttia 6,6 miljoonaan tonniin vuodessa ja terästä ja rautaa tuotettiin 2 miljoonaa tonnia vuodessa. Valtion budjetti kaksinkertaistui, tosin velkakulut nelinkertaistuvat ja veivät 28 prosenttia julkisista menoista 1891.

Vallankumoukselliset liikkeet

Aleksanteri II:n uudistukset, etenkin sensuurin hellittäminen johti poliittisen mielipiteiden vapaampaan ilmaisuun. Hallitus pyrki saamaan tukea politiikalleen aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuissa, mutta myös hallitusta ja yksinvaltaa arvostelevat liikkeet pääsivät ääneen. 1860–1880-luvuilla radikaalit tunnettiin yleisnimellä Narodnikit, ja he keskittyivät enimmäkseen talonpoikien asioihin, joita he kutsuivat nimellä narod (kansa). 1860-luvulla Nikolai Tšernyševski ehdotti, että Venäjä voisi siirtyä suoraan sosialismiin ohittaen kapitalistisen yhteiskunnan. Muita radikaaleja olivat anarkisti Mihail Bakunin ja hänen työtoverinsa Sergei Netšajev, jotka vaativat suoria toimia. Pjotr Tkatšev puhui marxismia vastaan väittäen että vallankumouksellisten täytyi toimia ennen kapitalismin kehittymistä. Moralisti ja individualisti Pjotr Lavrovin yllytyksestä sadat idealistit lähtivät 1873 ja 1874 oppilaitoksistaan maaseudulle luomaan kansaliikettä, populistien kampanja kuitenkin epäonnistui talonpoikien hylättyä urbaanien idealistien ajatukset. Epäonnistumisen seurauksena vuonna 1876 luotiin propagandaorganisaatio Zemlja i volja (Maa ja vapaus), joka luotti terrorismiin. Ryhmä nimettiin kolme vuotta myöhemmin uudelleen Narodnaja voljaksi (Kansan tahto), jolla nimellä se toimi 1881 Aleksanteri II murhan yhteydessä. Vuonna 1879 Georgi Plehanov muodosti Maan ja vapauden propagandaryhmän nimellä Tšerni Peredel (Musta jako), jonka päämäärä oli jakaa kaikki maa uudelleen talonpojille. Ryhmä tutki Marxin oppeja, mutta pysyi enimmäkseen maan alla, kunnes 1887 ryhmän jäsen Aleksandr Uljanov yritti keisari Aleksanteri III:n salamurhaa. Viranomaiset saivat hänet kiinni ja hänet teloitettiin. Teloitus järkytti Aleksandrin nuorempaa veljeä Vladimir Uljanovia, joka liittyi Kansan tahto -järjestöön ja otti myöhemmin salanimen Lenin.

Aleksanteri III

Aleksanteri III:sta (hallitsi 1881–1894) ei pitänyt tulla hallitsijaa oltuaan Aleksanteri II:n toiseksi vanhin poika. Mutta veljensä sairastumisen ja kuoleman 1865 jälkeen ja isänsä murhan vuoksi hän nousi valtaistuimelle 14. maaliskuuta 1881. Jo kruunajaismanifestissaan hän ilmoitti selväsanaisesti, ettei itsevaltaiseen hallitusmuotoon ollut tulossa muutoksia, eikä hän myöskään muuttanut mieltään myöhemmin. Hänen mielestään Venäjän pelastaisivat anarkistien ja vallankumouksellisten agitaatiolta samat arvot, joita slavofiilien vanhempi sukupolvi kannatti – kansallisuus, ortodoksisuus ja itsevaltius. Hänelle idealistinen valtio koostuisi yhdestä kansallisuudesta, kielestä, uskonnosta ja hallinnosta. Tämä saavutettaisiin asettamalla venäjän kieli koulukieleksi saksalaisille, puolalaisilla ja suomalaisille alamaisille, ja tuhoamalla loputkin saksalaisten, puolalaisten ja ruotsalaisten instituutioiden jäänteet ulommista maakunnista.

Kiihtyvä teollistuminen

1800-luvun lopulla Venäjän takapajuisuus saavutti kriittiset suhteet, vuoden 1891 kato vaati puoli miljoonaa ihmishenkeä. Vastineeksi tarvittiin laajoja, mutta kalliita uudistushankkeita. Näitä toteuttamaan asetettiin finanssiministeriksi 1892 Sergei Witte. Hän järjesti ulkomaista lainaa, järjesti epävakaan valuutan kultastandardiin ja kiihdytti raskaan teollisuuden kehittämistä, mukaan luettuna Siperian rautatien rakennus. Näiden toimien oli tarkoitus modernisoida maata ja turvata Venäjän kaukoitä Japanin ja Kiinan uhkaa vastaan. Huolimatta vuosisadan lopun lamasta, hiili, rauta ja öljytuotanto kolminkertaistui, ja Venäjä nousi rautatiekilometrien määrässä toiseksi Yhdysvaltain jälkeen. Kuitenkaan viljantuotanto ja vienti ei juuri kasvanut, ja kaksinkertaistuvat valtion menot söivät osa talouskasvusta. Teollistuminen lisäsi kaupunkien tehdastyöläisten määrää. Suuri osa teollisuudesta oli valtion ja ulkomaisten omistajien hallussa, jolloin työläisillä oli huomattavan suuri vaikutusvalta rikkaan porvariston puuttuessa. 1890–1900-luvuilla onnettomat työ- ja elinolot, korkeat verot ja talonpoikien huono asema johtivat moniin lakkoihin ja epäjärjestykseen. Nämä kannustivat myös poliittiseen järjestäytymiseen. Venäjän puolalaiset, joita sortokaudet koskivat kovimmin, perustivat puolalaisen sosialistisen puolueen Pariisissa 1892. Puolueen perustajat toivoivat voivansa yhdistää Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän kesken jaetun Puolan. Juutalaiset työläiset perustivat 1897 puolueen (Bund), joka sai kannatusta Länsi-Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa ja Puolassa. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue perustettiin 1898. Suomalaiset pysyivät erillisinä, mutta gruusialaiset ja latvialaiset sosiaalidemokraatit liittyivät Venäjän puolueeseen. Etelässä poliittisesti aktiivisia muslimikansoja houkuttelivat islamilainen yhtenäisyys ja panturkkilaisuus. Suurimmaksi puolueeksi muodostui kuitenkin yhdistynyt sosialistisvallankumouksellinen puolue, jonka ohjelmaan kuului sekoitus propagandaa ja terrorismia. Nuori Vladimir Uljanov oli karkotettuna 1895–1899 Siperiassa, jossa hän otti nimen Lenin Lenajoelta. Joulukuussa 1900 hän perusti Iskra-lehden (Kipinä), uskoen että ulkomailla tuotettu lehti voisi luoda organisoituneen vallankumouksellisen puolueen itsevaltiuden syrjäyttämiseksi. Hän toimi myös luodakseen Venäjän sosiaalidemokraattisesti puolueesta tiukasti järjestetyn ja yhtenäisen. Toisessa puoluekokouksessa 1903 hän pakotti juutalaisten liiton kävelemään ulos, ja sai erotettua puolueesta menševikkifaktion, joka uskoi ennemmin työläisten spontaaniin aktiivisuuteen, kuin keskusjohtoiseen ohjaukseen.

Nikolai II

Aleksanteri III:n kuoltua 1. marraskuuta 1894, vallan peri hänen vanhin poikansa Nikolai II. Kruunauspäivänä 1895 Moskovassa tuhannet ihmiset tallautuivat kuoliaiksi tavoitellessaan keisarin lahjoja. Nikolai kuuli tapahtuneesta seuraavana päivänä, mutta ei neuvonantajien kehotuksesta peruuttanut juhlaillallisia, mitä pidettiin huonona merkkinä. Nikolai oli huonosti varautunut valtaannousuun isänsä aikaisen kuoleman vuoksi ja luotti hallitusasioissa vaimoonsa ja tämän serkkuun, Saksan keisari Wilhelm II:een. Vaimo, Aleksandra Fjodorovna (syntyjään Alix von Hessen-Darmstadt) ja hovi olivat taipuvaisia mystismiin. Tämä korostui kruununperijä Aleksein (s. 1904) kärsittyä verenvuototaudista, jolloin tsaariperhe haki apua mystikko Grigori Rasputinilta, joka väitti pystyvänsä rukouksen voimalla pysäyttämään verenvuodon. Valtakaudelleen Nikolai II matkusteli jonkin verran ja teki muun muassa matkan kaukoitään, jolla hän lumoutui alueesta. Vuosisadan vaihteessa Venäjä sai tilaa laajentua Aasiassa Britannian ja Saksan kiihtyvän kilpailun ansiosta. 1895 Saksa kilpaili Ranskan kanssa Venäjän suosiosta, ja brittihallitus toivoi voivansa neuvotella sopimuksen etupiirijaosta Aasiassa. Näin Venäjä tuli väliin Japanin-Kiinan sodan 1895 päätteeksi. Neuvotteluissa Japani joutui perääntymään ja luovuttamaan Liaotungin niemimaan ja Port Arthurin Etelä-Mantšuriassa. Vuonna 1900 kiinalaiset vastasivat ulkovaltojen tunkeutumiseen Boksarikapinalla, jonka eurooppalaiset, Yhdysvaltain ja Japanin joukot kukistivat. 180 000 venäläistä sotilasta taisteli Mantšuriassa pitääkseen hallussaan sen vastavalmistuneen rautatien. Japani vaati Yhdysvaltojen ja Britannian tukeman Venäjää vetäytymään Mantšuriasta, ministeri Witte ja muutamat diplomaatit olivat valmiit vaihtamaan alueen Koreaan, mutta hovimiehet, laivaston ja armeijan edustajat ja keisari hylkäsivät Japanin uhkailut, huolimatta sen liitosta Britannian kanssa. Japani julisti sodan 1904. Tammikuussa 1905 Japani valloitti Port Arthurin kahdeksankuukautisen saarron jälkeen, ja maaliskuussa venäläisjoukot työnnettiin Mukdenin pohjoispuolelle. Toukokuussa apuun lähetetty laivasto kärsi murskatappion Tsushiman taistelussa.

Vuoden 1905 vallankumous

:Pääartikkeli: Venäjän vuoden 1905 vallankumous Joulukuussa 1904 alkanut laaja lakko oli jättänyt Pietarin ilman sähköä ja sanomalehtiä. 22. tammikuuta 1905 ortodoksinen pappi Georgi Gapon johti rauhanomaisen marssin Pietarissa viemään vetoomusta keisarille Talvipalatsiin. Väkijoukko kantoi ikoneita ja lauloi hymnejä, mutta hermostuneet turvallisuusjoukot avasivat tulen. Verisunnuntaina tunnettu tapahtuma vaati jopa tuhansia kuolonuhreja ja johti yleislakkoon ja mellakointiin. Riiassa ammuttiin 70 mielenosoittajaa ja Varsovassa yli sata. Helmikuussa armeija menetti 90 000 miestä taistelussa Japania vastaan. Lakot levisivät Kaukasiaan ja huhtikuussa Uralin taakse. Toukokuussa menetettiin lähes koko laivasto Tsushimassa. Laivaston osastot kapinoivat Sevastopolissa, Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Kesäkuussa panssarilaiva Potemkinin miehistö kapinoi purjehtien laivansa Romaniaan. Jopa 2000 merimiestä teloitettiin järjestyksen palauttamiseksi. Witten ja Aleksis Obolenskin kirjoittamassa Lokakuun manifestissa keisari viimein myöntyi perusihmisoikeuksien tunnustamiseen, sallimaan poliittiset puolueet ja äänioikeuteen. Nikolai II itse katui manifestia, joka johti itsevaltiuden loppuun. Lakot päättyivät pian manifestin jälkeen, viimeiset taistelut käytiin kuitenkin vielä joulukuussa bolševikkien ja hallituksen välillä Moskovassa. Vuoden 1905 vallankumoukseen johtaneet levottomuudet ja diplomaattinen painostus pakottivat Venäjän rauhaan Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä sopimuksessa Venäjä luovutti Sahalinin saaren eteläosan Japanille ja tunnusti sen herruuden Koreassa ja Matšuriassa. Ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906. Sosialistit boikotoivat vaaleja, joten perustuslaillis-demokraattinen puolue (K-D; kadetit) nousi johtoasemaan. Nikolai II erotti Witten ja valitsi pääministerikseen myötämielisemmän Pjotr Stolypinin. Duuman ja hallituksen välit pysyivät kireinä. Uusien vaatimusten vuoksi ja toimiessaan "agitaation pesäpaikkana", keisari erotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906. Vasemmistopuolueet saivat toiseen duumaan runsaasti paikkoja, mutta umpikuja jatkui, ja toinen duuma erotettiin kesäkuussa 1907. Uusi vaalilaki vähensi köyhälistön ja vähemmistökansallisuuksien vaikutusvaltaa, ja kolmannesta duumasta saatiin oktobristien (lokakuun 17. päivän liike) hallitsemana konservatiivisempi. Yksi Stolypinin uudistuksista oli uusi maalaki, joka mahdollisti yksityisomistuksen ja pyrki hajottamaan perinteiset kyläkommuunit. Näin hän toivoi luovansa uuden tsaarille uskollisen maanomistajaluokan. Useimmat talonpojat eivät kuitenkaan halunneet luopua yhteisön turvasta tai antaa ulkopuolisille mahdollisuutta ostaa maata. Vuoteen 1914 vain kymmenes kommuuneista oli purettu. Talous kasvoi merkittävästi vuosina 1907–1914, terästuotannon ylittäessä Ranskan ja Itävalta-Unkarin luvut. Vuonna 1911 Ohranassa toiminut kaksoisagentti murhasi Stolypinin ja finanssiministeri Vladimir Kokovtsov siirtyi hänen tilalleen. Äänioikeuksia manipuloimalla hallitus järjesti duuman mieleisekseen, mutta vähemmän kansaa edustavaksi, ja tarvittaessa se ohitettiin kokonaan keisarillisilla määräyksillä. Kansalaisoikeuksien toteuttamista lykättiin, eivätkä työläiset tai ortodoksinen kirkko saaneet järjestyä haluamallaan tavalla. Sortotoimet puolalaisia, suomalaisia, juutalaisia, ukrainalaisia ja vanhauskoisia kohtaa aloitettiin uudelleen.

Balkan

Japanin voitto 1905 pakotti Venäjän sopimuksiin sen ja Britannian kanssa. Etupiirijaossa Venäjä sai Pohjois-Matšurian ja Pohjois-Persian, Japani Etelä-Mantšurian ja Korean, ja Britannia Etelä-Persian, Afganistanin ja Tiibetin. Jaon varmistamiseksi Venäjä ja Japani sopivat Yhdysvaltojen pitämisestä pois Kiinasta. Kiinan vallankumouksen 1911 jälkeen Venäjä ja Japani sopivat Ulko-Mongolian jaosta. Suojellakseen strategisia ja taloudellisia etujaan, Venäjä meni kolmiliittoon Britannian ja Ranskan kanssa, Saksaa vastaan. Balkanilla Venäjä kilpaili Itävalta-Unkarin kanssa. Vuonna 1908 ulkoministeri Izvolski myöntyi tukemaan Itävallan vuodesta 1878 miehittämän Bosnia ja Hertsegovinan liittämistä Itävaltaan vastineeksi sopimuksesta Bosporin ja Dardanellien puolueettomuudesta. Britannia vastusti kuitenkin tätä ehdottomasti, jolloin Itävalta sai Bosnian ilman vastamyönnytyksiä. Vuonna 1912 Bulgaria, Serbia, Kreikka ja Montenegro löivät osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja serbit, kreikkalaiset ja romanialaiset voittivat Bulgarian toisessa sodassa. Itävalta-Unkari ryhtyi nyt Bulgarian suojelijaksi ja Saksa Osmanien valtakunnan. Venäjä puolestaan liittoutui Serbian kanssa. Monimutkainen liittosuhteiden verkosto oli äärimmäisen epävakaa Bulgarian ja Serbian ollessa toistensa kilpailijoita ja serbien kannettua kaunaa Itävalta-Unkaria kohtaan Bosnian ja Hertsegovinan serbialueiden liittämisestä. Kesäkuussa 1914 serbiterroristi salamurhasi Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimuksen Serbialle, jota se piti syyllisenä. Vaikka Serbia oli valmis myöntymään suurimmalta osin, Itävallalle vastaus ei kelvannut ja se veti lähettiläänsä Serbiasta. Itävallan sodanjulistuksen 28. heinäkuuta jälkeen liittosuhteiden verkosto lähti toimimaan Venäjän julistettua 1909 tukevansa Serbian itsenäisyyttä, Saksan tuettua Itävalta-Unkaria ja Ranskan Venäjää. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi, sota laajeni maailmansodaksi.

Ensimmäinen maailmansota

:Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että länsiliittoutuneet saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän II armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, ja pakotti vetäytymiseen Itä-Preussista, jonka jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan. Itävalta-Unkarin hyökkäys torjuttiin ja vastahyökkäys eteni itä-Galitsiaan. Vuoden 1915 Saksan–Itävallan kevät- ja kesäoffensiivi kuitenkin ajoi venäläiset Galitsiasta ja Puolasta ja johti laajoihin menetyksiin. Ympärysvallat olivat jo sopineet voiton aiheuttamista aluemuutoksista, Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Osmanien valtakunnalta, joka oli liittynyt sotaan; lisäksi Konstantinopolin, Bosporin ja Darnellien hallinta.

Helmikuun vallankumous

Sodan alun kansallistunne muuttui kuitenkin sodan jatkuessa puutteen ja tyytymättömyyden aiheuttamiksi levottomuuksiksi. Kesällä 1914 Duuma ja zemstvat olivat yksin äänin tukeneet hallituksen sotatoimia ja saksalaisperäinen pääkaupungin nimi Pietari vaihdettiin kansallishuumassa slaavilaiseksi Petrogradiksi. Mobilisaatio osoittautui ennätyksellisen nopeaksi Venäjä-Japanin sodan kokemusten perusteella ja yllätti saksalaiset. Kuitenkin Saksan hallinta Itämerellä ja osmanien valta Suuri Pohjan sota päättyy Uudenkaupungin rauhaan. Ruotsi luovuttaa Venäjälle Liivinmaan, Viron, Inkerinmaan, Viipurin ja osan Karjalaa.

Syntyneitä


-

Kuolleita


- Luokka:1700-luku ms:1721 ko:1721년

Pietari Suuri

Pietari I Suuri (Pjotr Aleksejevitš Romanov, ven. Пётр I Великий; Pjotr I Veliki, s. 9. kesäkuuta, 1672, k. 8. helmikuuta, 1725) hallitsi Venäjää 7. toukokuuta, 1682 lähtien aina kuolemaansa asti. Hän länsimaisti Venäjän hallintoa ja hänen aikanaan Venäjästä tuli eurooppalainen suurvalta.

Elämä

Nuoruus

Pietari syntyi Moskovassa Aleksei I:n ja tämän toisen vaimon Natalija Kyrillovna Naryshkinan esikoisena. Ensimmäisestä liitosta Maria Miloslavskajan kanssa Alekseilla oli viisi poikaa ja kahdeksan tytärtä, tosin vain kaksi pojista oli enää elossa Pietarin syntyessä: Iivana ja Feodor. Aleksei I:n kuoltua 1674, hänen vanhimmasta elossa olevasta pojastaan tuli hallitsija Feodor III. Feodor kuoli ilman perillisiä joten vuonna 1682 Pietarista tuli Venäjän tsaari yhdessä veljensä Iivana V:n kanssa. Vallasta taisteli kuitenkin myös tytär Aleksein ensimmäisestä avioliitosta: Sofia Aleksejevna. Sofia oli Venäjän todellinen hallitsija vuoteen 1689, jolloin Pietari sulki hänet Novodevitšin luostariin. Iivana kuoltua 1696 Pietarista tuli hallitsija yksinään.

Länsimaistaminen alkaa

Vuosina 1689–1699 Pietari matkusteli tuntemattomana (incognito, salanimellä Pjotr Mihailovitš) Euroopassa, jolloin hän tutustui laivanrakennukseen Alankomaissa ja Englannissa, tuohon aikaan johtavissa merivalloissa. Jotta saisi oikean kuvan telakkatyöstä, hän otti pestin tavalliseksi työläiseksi Hollannin Itä-Intian Komppanian laivanrakennustelakalla. Matkan päätarkoituksena oli muodostaa liittokunta Turkkia vastaan länsivaltojen avulla - Pietari halusi laajentaa alueitaan Mustanmeren rannikolle (Ukrainaan ja Krimille). Liittokunnan muodostaminen ei kuitenkaan onnistunut. Pietari joutui palaamaan Venäjälle, kun streltsit, Venäjän armeijan eliittijoukout, nousivat kapinaan. Kapina oli jo kukistettu tsaarin palatessa Moskovaan. Pietarin palattua yli 1000 kapinallista teloitettiin, osan Pietari tappoi omin käsin.

Suuri Pohjan sota

Turkin-vastaisen liittokunnan epäonnistuttua Pietari kokosi Ruotsin-vastaisen liittokunnan, jossa Venäjä ohella olivat Puola-Liettua ja Tanska. Suuri Pohjan sota (1700–1721) alkoi Venäjän kannasta onnettomasti. Narvan taistelussa 20. marraskuuta, 1700 ruotsalaiset löivät venäläiset joukot. Tämän jälkeen ruotsalaiset siirtyivät Puolan alueelle, jolloin Pietari sai aikaa uuden armeijan varustamiseen. 27. kesäkuuta, 1709 Pultavan taistelussa venäläiset voittivat Kaarle XII:n ja tuhosivat hänen armeijansa. Venäläiset valloittivat Viron 1710 ja miehittivät Suomen 1714–1721 (ns. ison vihan aika). Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Venäjä sai Inkerin, osia Karjalasta sekä Ruotsin baltialaiset alueet. Käytännössä sota nosti Venäjän Pohjois-Euroopan johtavaksi suurvallaksi Ruotsin tilalle.

Uusi pääkaupunki

Pietari Suuri perusti nimeään kantavan Pietarin kaupungin Nevan suistoon 27. toukokuuta, 1703. Tällöin alue kuului vielä virallisesti Ruotsiin, mutta oli Venäjän miehittämä. Venäjän pääkaupunki siirrettiin Moskovasta Pietariin vuonna 1712. Pietarinhovin palatsi valmistui 1725.

Jälkimaine

Pietarin kuoltua valtaistuimelle nousi hänen vaimonsa Katariina I. Pietari tunnetaan tarmokkaana hallitsijana, joka vei läpi huomattavia uudistuksia: hän uudisti sotavoimia, perusti Venäjälle laivaston ja loi siviilihallintoon uuden virka-aatelijärjestelmän. Pietari pyrki juurruttamaan maahansa länsieurooppalaisia tapoja, hänen aikanaan mm. hovi alkoi käyttää länsimaistyylisiä vaatteita. Ks. myös Romanovit, tsaari.

Kuriositeetti

Pietari Suuri oli pitkä kaksimetrinen mies. Legendan mukaan hänen peniksensä oli niin pitkä, että Pietari joutui pitämään sitä saappaassaan. Yhä tänä päivänä Venäjällä ihmiset puhuvat pitkästä peniksestä sanoen "hänellä on kuin Pietarilla". Luokka:Venäjän hallitsijat Luokka:Suuri Pohjan sota ko:러시아의 표트르 1세 ja:ピョートル1世 (ロシア皇帝)

Venäjä

Venäjän federaatio (Россия, Rossija) on pinta-alaltaan maailman suurin valtio, joka ulottuu sekä Euroopan että Aasian alueelle. Venäjän naapurimaita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea ja Japani (ei maarajaa). Venäjällä on rantaviivaa Pohjoiselle jäämerelle, Tyynellemerelle, Itämerelle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.

Historia

Pääartikkeli: Venäjän historia Nestorin kronikan mukaan Venäjän perusti Skandinaviasta tullut varjagi, Rurik. Ensimmäinen Venäjä perustettiin Kiovaan ja se oli Ukraina. Toinen Venäjä on Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille mongolimiehityksen aikana muodostunut auktokraattinen valtio. Venäjä on Suomen itänaapuri, mistä johtuen Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917. Keisarikunta lakkasi vuoden 1917 vallankumouksissa eikä väliaikainen hallitus kyennyt säilyttämään kokonaisuutta. Bolšekivit muodostivat Venäjän federaation johdolla Neuvostoliiton 1922, mikä oli alueiltaan pienempi kuin Venäjän keisarikunta. Vuonna 1991, Neuvostoliiton purkautuessa ja korvautuessa entisten neuvostotasavaltojen välisten suhteiden osalta Itsenäisten valtioiden yhteisöllä, Venäjästä tuli jälleen oma valtionsa, Venäjän federaatio.

Politiikka

Pääartikkeli: Venäjän politiikka Venäjän valtiomuoto on federaatio eli liittovaltio. Venäjän valtionpäämies on presidentti, joka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Presidentin toimikausien määrä on rajoitettu kahteen peräkkäiseen kauteen. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin, jonka duuma hyväksyy. Lainsäädäntövalta Venäjällä kuuluu kaksikamariselle parlamentille eli liittokokoukselle. Parlamentin ylähuoneeseen, liittoneuvostoon, valitaan 178 edustajaa, kaksi kultakin 89 alueelta. Alahuone eli duuma koostuu 450 edustajasta. Näistä puolet valitaan yksittäisistä vaalipiireistä suoralla kansanvaalilla ja puolet maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia.

Ihmisoikeusrikokset

Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Venäjää Tšetšeniassa ja Ingušiassa tehdyistä ihmisoikeurikoksista. Amnestyn mukaan räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin kuuluu muun muassa Venäjän viranomaisten harjoittama kidutus, sieppaukset ja salaiset pidätykset. Ihmisiä kerrotaan pidätetyn mielivaltaisesti ja pidetyn eristettyinä, jotta heiltä saataisiin tunnustus rikoksiin, joita he eivät ole tehneet.

Venäjän federaation subjektit

Pääartikkeli: Venäjän osat Venäjän federaation koostuu 88 liittovaltiosubjektista. Niitä pyritään hallinnoimaan seitsemän liittovaltiopiirin (федеральный округ, federal'nyj okrug) ryhmissä. Jako liittovaltiopiireihin ei perustu Venäjän federaation perustuslakiin ja on siksi hallinnon itsensä luoma tapa koordinoida alueita. Liittovaltiopiirit eivät ole Venäjän federaation yhdessä muodostavia osia, liittovaltiosubjekteja. Vastaavanlainen tapa Neuvostoliitossa perustui neuvostotasavaltojen rajat ylittäviin taloussuunnittelualueisiin, mikä ei sekään perustunut perustuslakiin, vaan koordinaation vuoksi kansantalouden keskussuunnittelun kautta omaksuttuun hallintokäytäntöön. Näistä laajin itsehallinto on 21 tasavallalla (республика, respublika), joilla on muun muassa omat perustuslakinsa, minkä tulee olla sopusoinnussa Venäjän federaation perustuslain kanssa. Tasavaltojen lisäksi federaatiossa on 7 aluepiiriä (край, kraj) sekä 48 aluetta (область, oblast'). Eräiden aluepiirien ja alueiden sisällä sijaitsevat vielä 9 autonomista piirikuntaa (автономный округ, avtonomnyj okrug) sekä yksi autonominen alue (автономная область, avtonomnaja oblast'). Kaksi kaupunkia, Pietari ja Moskova, ovat itsessään liittovaltiosubjekteja ilman ympäröiviä oblasteja, Leningradin oblastia tai Moskovan oblastia. Muissa suurissa kaupungeissa oblastiin kuuluu sekä itse kaupunki että sitä ympäröivä seutu.

Maantiede

Pääartikkeli Venäjän maantiede Venäjän korkein kohta on Mt. Elbrus (Gora El-brus) 5 633 m. Venäjän suurimmat, yli miljoonan asukkaan kaupungit asukaslukuineen:
- Moskova (Москва), 10,1 milj.
- Pietari (Санкт-Петербург), 4,6 milj.
- Novosibirsk (Новосибирск), 1,4 milj.
- Nižni Novgorod (Нижний Новгород), 1,3 milj.
- Jekaterinburg (Екатеринбург), 1,3 milj.
- Samara (Самара), 1,2 milj.
- Omsk (Омск), 1,1 milj.
- Kazan (Казань), 1,1 milj.
- Tšeljabinsk (Челябинск), 1,1 milj.
- Rostov-na-Donu (Ростов-на-Дону), 1,1 milj.
- Ufa (Уфа), 1,0 milj.
- Volgograd (Волгоград), 1,0 milj.
- Perm (Пермь), 1,0 milj. Katso myös: Luettelo Venäjän kaupungeista

Venäjän alueet

Tasavallat

Luettelo Venäjän kaupungeista Luettelo Venäjän kaupungeista #Adygeia (Адыгея) #Altai (Алтай) #Baškortostan, Baškiria (Башкортостан) #Burjatia (Бурятия) #Dagestan (Дагестан) #Ingušia (Ингушская) #Kabardi-Balkaria (Кабардино-Балкарская) #Kalmukia (Калмыкия) #Karatšai-Tšerkessia (Карачаево-Черкессия) #Karjala (Карелия) #Komi (Коми) #Mari (Марий-Эл) #Mordva (Мордовия) #Saha (Jakutia) (Саха (Якутия)) #Pohjois-Ossetia (Северная Осетия) #Tatarstan (Tataria) (Татарстан) #Tuva (Тува) #Udmurtia (Удмуртия) #Hakassia (Хакасия) #Tšetšenia (Чечня) #Tšuvassia (Чувашия)

Aluepiirit


- Altai (Алтайский)
- Habarovsk (Хабаровский)
- Krasnodar (Краснодарский)
- Krasnojarsk (Красноярский)
- Perm
- Primorje (Приморский)
- Stavropol (Ставропольский)

Alueet


- Amur
- Arkangeli
- Astrahan
- Belgorod
- Brjansk
- Irkutsk
- Ivanovo
- Jaroslavl
- Kaliningrad
- Kaluga
- Kamtšatka
- Kemerovo
- Kirov
- Kostroma
- Kurgan
- Kursk
- Leningrad
- Lipetsk
- Magadan
- Moskova
- Murmansk
- Nižni Novgorod
- Novgorod
- Novosibirsk
- Omsk
- Orenburg
- Orel
- Penza
- Pihkova (Pskov)
- Rjazan
- Rostov
- Samara
- Sahalin
- Saratov
- Smolensk
- Sverdlovsk
- Tambov
- Tjumen
- Tomsk
- Tšeljabinsk
- Tšita
- Tula
- Tver
- Uljanovsk
- Vladimir
- Volgograd
- Vologda
- Voronež

Liittovaltion kaupungit


- Moskova
- Pietari

Autonominen alue


- Juutalaisten autonominen alue (Еврейская автономная область)

Autonomiset piirikunnat


- Agin-Burjatia (Агин-Бурятия, Агинский-Бурятский автономный округ)
- Evenkia (Эвенкия, Эвенкийский автономный округ)
- Hanti-Mansia (Ханты-Мансия, Ханты-Мансийский автономный округ)
- Jamalin Nenetsia (Ямало-Ненеция, Ямало-Ненецкий автономный округ)
- Korjakia (Корякия, Корякский автономный округ)
- Nenetsia (Ненеция, Ненецкий автономный округ)
- Taimyr (Таймырия (Долгано-Ненеция), Таймырский (Долгано-Ненецкий) автономный округ)
- Tšukotka (Чукотка, Чукотский автономный округ)
- Ust-Ordan Burjatia (Усть-Ордин-Бурятия, Усть-Ордынский Бурятский автономный округ)

Talous

Pääartikkeli Venäjän talous Venäjän bruttokansantuote on ostovoimalla korjattuna maailman 10. suurin, mutta suuren väkiluvun takia se on henkilöä kohden melko alhainen. Bruttokansantuote romahti 45 % Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1991. Vuosina 1999-2002 kasvu on ollut 6 % vuodessa ja sitä on siivittänyt korkea öljyn hinta. Öljyn, kaasun, metallien ja puutavaran vienti tuo 80 % vientituloista. Venäjällä on runsaasti luonnonvaroja, korkeasti koulutettu väestö ja laaja teollisuuspohja. Venäjä on lähes velaton. Maan ulkomaanvelka on vain 28% BKT:sta, kun se vielä 1998 oli 90%. Venäjän tärkeitä viljelyskasveja ovat vehnä, ruis, kaura, peruna ja pellava. Mustanmeren koilispuolella viljellään tupakkaa, viiniä, puuvillaa, teetä ja hedelmiä. Kuivilla alueilla laidunnetaan lampaita, ja pohjoisella tundralla harjoitetaan poronhoitoa. Siperian taigalla metsätalous on tärkeä toimeentulon lähde. Venäjä on merkittävä kalastusvaltio. Tärkeitä kalastussatamia ovat Murmansk, Arkangeli, sekä Kaukoidän satamat Tyynenmeren rannalla.

Väestö

Pääartikkeli: Venäjän väestö Venäjä on valtavan pinta-alansa vuoksi verrattain harvaan asuttu maa, vaikka sen väkiluku on maailman 7. suurin. Väestö on keskittynyt maan länsi- ja lounaisosaan. Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua. Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1%), mordvalaiset, valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat lisäksi muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit. Venäjän väestöstä 73 % asuu kaupungeissa.

Kulttuuri

Venäjällä sekä muissa entisen Neuvostoliiton maissa on varsin edistynyt kulttuuri Neuvostoliiton romahduksesta ja talouden lama-ajoista huolimatta. Sekä kirjallisuus että teatteri ovat Venäjällä suosittuja kulttuurimuotoja, mutta venäläinen musiikki ei ole merkittävästi menestynyt maan rajojen ulkopuolella hitiksi noussutta tyttöbändi t.A.T.u.:a lukuun ottamatta. Venäjän syrjäisemmillä alueilla kansanmusiikki on yhä voimissaan. Venäläinen kirjallisuus, teatteri, baletti sekä runous on maailmallakin arvostettua. Katso myös venäläinen keittiö.

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- timantit
- useat mineraalit
- puu

Merkittävimmät vientituotteet


- öljy
- maakaasu
- puutavara
Juhlapäivät
PvmSuomalainen nimiPaikallinen nimiHuomautuksia
1. tammikuuta & 2. tammikuutauusivuosiНовый годvaltiollinen juhlapäivä
7. tammikuutaortodoksinen jouluРождествоvaltiollinen juhlapäivä
23. helmikuutaisänmaan puolustajan päiväДень защитника отечестваvaltiollinen juhlapäivä
8. maaliskuutakansainvälinen naistenpäiväМеждународный женский деньvaltiollinen juhlapäivä
1. & 2. toukokuutakevään ja työn juhlaПраздник весны и трудаvaltiollinen juhlapäivä
9. toukokuutavoitonpäiväДень Победыvaltiollinen juhlapäivä
12. kesäkuutaVenäjän Federaation kansallispäiväДень независимостиvaltiollinen juhlapäivä
4. marraskuutakansallisen yhtenäisyyden päivävaltiollinen juhlapäivä
12. joulukuutaperustuslain päiväДень конституцииvaltiollinen juhlapäivä

Aiheesta muualla


- [http://www.rusembassy.fi/IndexFinl.htm Venäjän federaation suurlähetystö Suomessa]
- [http://www.venajaseura.com/linkit/alaotsikko10.htm Venäjä-aiheita ja -yhteyksiä]
- [http://maps.google.com/maps?ll=64.014496,90.527344&spn=33.827367,123.240234&t=h&hl=en Venäjä Google Mapsissa]
- [http://www.archive.org/details/VenajanHistoria Venäjän Historia 1878-1918] e-kirja Internet Archivessa
- Luokka:Entiset neuvostotasavallat als:Russland roa-rup:Rusii ms:Russia zh-min-nan:Lō·-se-a ko:러시아 ja:ロシア simple:Russia th:สหพันธรัฐรัสเซีย

Tyyni valtameri

Tyynimeri (myös Tyyni valtameri tai Iso valtameri) on maailman suurin merialue, joka sijaitsee Aasian ja Amerikan mantereiden välissä. Se on kooltaan 179 679 000 km² ja peittää yhden kolmasosan maapallon pinta-alasta. Maapallon syvin kohta, Mariaanien hauta (10 911 metriä merenpinnan alapuolella) sijaitsee Tyynessämeressä. Pohjois–eteläsuunnassa valtameren pituus on noin 15 500 km ja itä–länsisuunnassa noin 19 800 km. Tyynessämeressä sijaitsee noin 25 000 saarta (pääasiassa Päiväntasaajan eteläpuolella), enemmän kuin muissa merissä yhteensä. Valtavaa saaristoaluetta kutsutaan yleisnimellä Oseania. Alun perin Fernão de Magalhães nimesi meren latinaksi Mare Pacificumiksi, josta juontuu meren nimi monilla muillakin kielillä.

Korkeuserot


- Matalin kohta: −10 911 m, Mariaanien haudan pohjalla.
- Korkein kohta: 0 m
- Keskisyvyys: 4 270m

Ilmasto

Tyynenmeren lämpötila pysyttelee ympäri vuoden 21–27 celsiusasteen välillä. Muutoksia meren normaalin lämpötilaan aiheuttaa 3–5 vuoden välein syntyvä El Niño -sääilmiö.

Tyynenmeren sivumeret


- Tasmaninmeri
- Korallimeri
- Etelä-Kiinan meri
- Beringinmeri
- Ohotanmeri
- Arafuranmeri
- Japaninmeri
- Filippiinienmeri
- Rossinmeri
- Salomonmeri
- Bandanmeri
- Itä-Kiinan meri
- Celebesinmeri
- Sulunmeri
- Jaavanmeri
- Carpentarianlahti
- Molukkienmeri
- Keltainenmeri
- Seraminmeri
- Kalifornianlahti
- Floresinmeri
- Balinmeri
- Bohainmeri
- Bismarckinmeri Luokka:Meret zh-min-nan:Thài-pêng-iûⁿ ko:태평양 ja:太平洋 simple:Pacific Ocean th:มหาสมุทรแปซิฟิก

Keisari

Keisari on hallitsijan arvonimi keisarikunnassa. Keisarin lasketaan olevan kuninkaita arvokkaampi ja korkein maallinen hallitsijanarvo. Arvonimen kantajat pitävät itseään joko legitiiminä tai symbolisena Rooman keisariuden perijänä, ja keisariuteen liittyi keskiajalla vaade koko läntisen kristikunnan hallitsemisesta.

Rooman keisarit

Suomen kielen sana keisari, samoin kuin esimerkiksi saksan Kaiser tai ruotsin kejsare, tulee roomalaisesta nimestä Caesar ja sen kuuluisimmasta kantajasta Gaius Julius Caesarista (100-44 e.a.a.), viimeisestä Rooman tasavallan diktaattorista. Hän kieltäytyi kruunaamasta itseään Rooman kuninkaaksi ja käytti arvonimeä imperaattori (imperator), joka tarkoitti eräänlaista sotilaskomentajaa ja vastaa karkeasti nykyistä kenttämarsalkkaa. Tästä sanasta on muodostunut keisaria tarkoittava sana moniin kieliin, esimerkiksi englannin emperor. Caesarin ottopoika ja seuraaja Gaius Julius Caesar Octavianus eli hallitsijanimeltään Augustus peri imperaattorin arvon, mutta alkoi käyttää myös nimeä caesar arvonimenään. Häntä pidetään historiassa ensimmäisenä Rooman keisarina. Alkuaan Rooman keisarit olivat muodollisesti vain valtion ensimmäisiä virkamiehiä, mutta heillä oli käytännössä diktaattorin valtuudet. Vasta keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284-305) keisarius muuttui myös muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Keisarius ei myöskään ollut perinnöllistä, vaikka edellisen keisarin perijä tavallisesti asetettiinkin valtaistuimelle.

Pyhä roomalainen keisarikunta

Vuonna 800 Paavi kruunasi Kaarle Suuren "imperaattori augustukseksi" (imperator augustus) eli keisariksi, sen lisäksi että Itä-Roomalla oli Konstantinopolissa keisari ja oli ollut katkeamatta roomalaisista alkaen, joiden suorana seuraajana Idsän keisarit itseään pitivät - heidän arvonimensäkin oli Roomalaisten Keisari ja Itsevaltias (basileios autokrator Rhomaion). Kaarlesta alkanut keisarin arvonimi jäi elämään Pyhän roomalaisen keisarikunnan hallitsijoina 1806 saakka. Feodalistisessa järjestelmässä keisari oli kuninkaita korkeampi, joten saavuttamalla keisarin aseman vapautui vasalliudesta. Arvonimen vahvisti yleensä paavi.

Muut Euroopan keisarit

Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi 1804. Pitääkseen keisarin tittelin, Habsburgien Pyhä Rooman keisari Frans II muodosti hallitsemistaan Itävallan maista virallisestikin keisarikunnan ja nimitti itsensä Itävallan keisariksi 1804. Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoleon Bonaparte (Ludvig Napoleon) valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 1848 ja hän julistautui keisariksi 1852. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille 1870 ja Napoleon III otettiin vangiksi 100000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan. Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin vuorostaan Saksan keisariksi Versailles'n peilisalissa 18. tammikuuta 1871. Saksa oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuun asti.

Idän keisarit

Neljännen ristiretken vallattua Konstantinopolin ja muut Bysantin ydinosat 1204, kreivi Balduin IX otti roomalaisten keisarin arvonimen (Imperator Romaniae). Bysantin hallitsijasuvun jäljelle jääneet haarat eivät tätä hyväksyneet, vaan jatkoivat Rooman keisareina Nikeassa Konstantinopolin takaisinvaltaukseen 1261 asti. Itä-Rooman kaaduttua 1453, Osmanien valtakunta osmanien sulttaani Mehmed II otti Rooman keisarin arvonimen (Kayser-i-Rüm), nimellisesti Bysantin perinteen jatkajana. Venäjä piti itseään legitiiminä Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa "Kolmantena Roomana". Iivana III:n itselleen 1547 ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista. Slaavinkielisen sanan Tsaarin lasketaan varsinaisesti vastaavan kuningasta, vaikka se tuleekin nimestä Caesar. Arvonimi on slaavilaisessa kulttuuripiirissä muuntunut alkuperäisestä keisari-viittauksesta tarkoittamaan kuningasta, tyypillisesti yhden kansan hallitsijaa (kuten Bulgarian tsaari, venäläisaikana Puolan tsaari), mutta Venäjällä tsaari oli loppuun saakka imperaattori-hallitsijan, virallisesti keisarin, kansanomainen arvonimi. Vuonna 1721 Venäjän valtiopäivät nimittäin antoi Koko Venäjänmaan Keisarin (Vserossijski Imperator) arvonimen tsaari Pietari I:lle. Puolan, Ruotsin ja Preussin hallitsija hyväksyivät nimityksen. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti.

Muut keisarit

Briteille oli sietämätöntä, että heidän kuningattarensa Viktoria oli alempiarvoinen kuin muut Euroopan hallitsijat ja oma tyttärensä, Saksan keisarinna. Pääministeri Benjamin Disraeliin aloitteesta parlamentti myönsi Viktorialle Intian keisarinnan (Indiae Imperatrix) arvonimen 1877, kun Intian eri šaahien ja sulttaanien ennen hallitsemat valtakunnat oli lopullisesti alistettu Brittiläiseen imperiumiin, ja Delhin suurmogulien (siihenastisten Intian keisareiden) jäännösvaltio siirtynyt briteille. Arvonimi lopetettiin 1947 Intian itsenäistyttyä. Muusta kuin länsimaisesta kulttuuripiiristä joidenkin hallitsijoiden (etenkin niiden, jotka ovat "kuninkaiden kuninkaita") arvonimet käännetään keisariksi. Myös jotkut diktaattorit ovat nimittäneet itsensä keisareiksi. Iranin šaahien perinteinen arvonimi on shahanshah, kuninkaiden kuningas, (شاهنشاه), joka myös voidaan kääntää keisariksi, mutta viimeisen shaahin yhteydessä niin korkeata käännöstä ei yleensä tehty. Japanin ylipappi-valtionpäämiehen (tenno) arvonimenä läntisissä kielissä käytetään usein keisaria, vaikka historiallisesti Japani muistuttaa enemmän yhtenäistä kuningaskuntaa kuin monien kansallisuuksien imperiumia. Keisari-traditio toki on uskonnollinen ja puolijumalainen, kuten keisarit alun perin muuallakin olivat.

Keisarikuntia


- Rooman valtakunta (31 eaa - 480)
- Bysantin valtakunta ( - 1453)
  - Latinalainen keisarikunta
- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 800 - 1804)
- Itävallan keisarikunta ja Itävalta-Unkari (1804 - 1918)
- Venäjän keisarikunta (keisarikuntana 1721 - 1917)
- Ranskan keisarikunta (Napoleon ja Napoleon III, 1804 - 1815 ja 1852 - 1870)
- Saksan keisarikunta (1871 - 1918)
- Brasilia (Pietari I ja Pietari II 1822 - 1889)
- Myös brittiläisen Intian hallitsijasta (Ison-Britannian kuninkaasta) käytettiin arvonimeä Intian keisari (1876 - 1947) Muita kuin länsimaisia keisarikuntia:
- Etiopia (keisarikuntana viimeistään 1600-luvulta vuoteen 1936 ja 1941 - 1974)
- Japani (ainoa jäljellä oleva keisarikunta, tosin keisari on nykyään vain keulakuva)
- Kiina (vuoteen 1912), katso Kiinan dynastiat Lyhytaikaisia "keisarikuntia":
- Haitin Jacques I (1804 - 1806)
- Meksikon Augustin (1822 - 1823)
- Meksikon toisen keisarikunnan Maximilian (1864 - 1867)
- Keski-Afrikan keisari Bokassa I (1976 - 1979)
- Haitin Faustin I (1847 - 1859)
- Haitin Sylvain I (1868 - 1870) Luokka:Arvonimet ja:皇帝

Nikolai II

Nikolai II (syntyi 18. toukokuuta 1868, kuoli 17. heinäkuuta 1918) oli viimeinen Venäjää hallinut keisari, jonka valtakausi kesti 1894-1917. Ennen tsaariuttaan hän oli perintöruhtinaana mm. Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kansleri 1881-1894. Nikolai II:n isä ja edeltäjä oli Aleksanteri III. Nikolai syntyi keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar) perheeseen 1868. Hänet, kuten myös hänen sisaruksensa, kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Nikolai tottui tottelemaan isäänsä asiassa kuin asiassa, ja hänen vartuttuaan tämä määräsi hänet osallistumaan erilaisten valiokuntien toimintaan. Nikolai kuitenkin normaalin nuoren miehen tavoin piti poliitiikkaan liittyviä asioita kuivina ja mielenkiinnottomina, ja juhli mieluummin upseeritovereidensa kanssa ravintoloissa ja nuorten naisten kanssa Pietarin edustalla olevilla saarilla. Ensimmäistä kertaa perintöruhtinas uhmasi isänsä tahtoa alkaessaan seurustella Keisarillisen baletin nuoren tanssijattaren Matilda Kšesinskajan kanssa. Nuoret erotettiin kuitenkin pian toisistaan, kun perintöruhtinas Nikolai ja hänen pikkuveljensä suuriruhtinas Juri lähetettiin pitkälle maailmanympärysmatkalle lokakuussa 1890. Matka ei päättynyt hyvin; Juri sairasti tuberkuloosia, ja vanhemmat päättivät keskeyttää Jurin matkan ja lähettää pojan Kaukasiaan toipumaan. Myöskin Nikolain matka sai ikävän päätöksen, kun eräs japanilainen poliisimies hyökkäsi kruununperijän kimppuun miekalla heidän vieraillessaan Otsun kaupungissa Japanissa keväällä 1891. Kreikan prinssi Georgios pelasti uhkaavan tilanteen onnistuessaan pudottamaan miekan hyökkääjän kädestä kävelykepillään. Pietariin palattuaan Nikolai jatkoi jälleen suhdettaan Matilda Kšesinskajaan isänsä vastustuksesta huolimatta. Kuitenkin Nikolain elämän suuri rakkaus ei ollut Matilda, vaan eräs nuori saksalainen prinsessa, Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix, setänsä Sergei Aleksandrovitšin vaimon suuriruhtinatar Elisabetin pikkusisko. Vuonna 1894 Nikolai kertoi avoimesti Matildalle rakkaudestaan Alixiin ja kertoi toivovansa häntä morsiamekseen. Tsarevitšin ja tanssijattaren suhde päättyi samana vuonna, ja Matilda meni myöhemmin naimisiin Nikolain serkun, suuriruhtinas Andrei Vladimirovitšin kanssa. Keisariparin pitkään jatkuneen vastustuksen jälkeen Nikolai sai viimein luvan kosia rakastettuaan kun tsaarin terveydentila äkkiä heikkeni. Keväällä 1894 pari kihlautui ja lokakuussa prinsessa Alix saapui tsaariperheen luokse Livadijaan, Krimille. Viimeisillä voimillaan tsaari siunasi nuoren parin, jonka jälkeen hän pian kuoli omassa vuoteessaan. Näin nuoresta perintöruhtinaasta tuli Kaikkien Venäjien tsaari. Prinsessa Alix kastettiin ortodoksiseen uskoon, ja hänestä tuli "oikeauskoinen suuriruhtinatar Aleksandra Fjoodorovna." Häät pidettiin tsaarin pian hautajaisten jälkeen, ennen paastonajan alkua, ja suruajasta johtuen ne olivat matalaprofiiliset ja hiljaiset. Nikolai II ja keisarinna Aleksandra kruunattiin virallisesti 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa. Juhlallisuudet olivat valtavat, ja kautta Venäjän saapui ihmisiä seuraamaan uuden tsaarin kruunaamista. Kruunajaispäivällisille osallistui yli 7000 vierasta. Nikolain ja Aleksandran perheeseen syntyi viisi lasta: Olga (s. 1895), Tatjana (1897), Maria (1899), Anastasia (1901) ja viimein vuonna 1904 kruununperijä, tsarevitš Aleksei. Aleksei kuitenkin syntyi sairaana. Hän sairasti hemofiliaa, samaa perinnöllistä tautia kuin mm. Espanjan kuningashuoneen prinssit. Aleksein syntymästä lähtien epätoivoiset vanhemmat yrittivät kaikkensa löytääkseen lääketieteen kieltämän parannuskeinon. Tästä syystä keisariperheen lähipiiriin pääsi myös siperialainen talonpoika, "pyhä mies" Grigori Rasputin. Keisarinna Aleksandra uskoi syvästi Rasputinin kykenevän parantamaan hänen poikansa, ja tämä läheinen suhde kansan riettaana ja sivistymättömänä moukkana pitämään mieheen entisestään kasvatti kansan ja keisariperheen välillä vallitsevaa vihaa ja epäluuloisuutta. Nikolain hallitusvuodet muodostuivat vaikeiksi. Hänen hallintonsa aikana Venäjä joutui käymään läpi Venäjän-Japanin sodan ja ensimmäisen maailmansodan. Hän oli kuitenkin enemmän isä ja puoliso kuin vahva hallitsija, ja siksi Venäjä ensimmäisen maailmansodan lähestyessä oli yhä lähempänä suistumista vallankumoukseen työläisten vaatiessa lisää oikeuksia ylimystöltä. Nikolai oli kasvatettu uskomaan omaan asemaansa Jumalan valitsemana tsaarina, ja siksi kansan vaatima kansanedustuslaitos tuntui hänestä Jumalan luottamuksen pettämiseltä. Vallankumouksellisten määrä kuitenkin lisääntyi koko ajan, ja lopulta vuonna 1917 pahojen katumellakoiden ja tappeluiden jälkeen tsaari päätti luopua vallasta poikansa hyväksi luottaen tämän olevan paras ratkaisu hänen rakastamansa Venäjän kannalta. Myöhemmin Nikolai kuitenkin siirsi vallan veljelleen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille. Hän ei kuitenkaan koskaan ottanut virallisesti tsaarin arvoa vastaan. suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitš Vallastaluopumisen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus otti tehtäväkseen keisariperheen suojelun. Ensin heitä pidettiin vankeina Tsarskoje Selossa, kotonaan, mutta myöhemmin vartiojoukkojen karattua vallankumouksellisten puolelle heidät päätettiin siirtää turvaan Tobolskiin, Siperiaan. Tobolskissa he saivat elää vielä suhteellisen normaalia elämää, mutta väliaikaisen hallituksen kaaduttua ja bolsevikkien tultua valtaan otteet heitä kohtaan kovenivat. Ensin tsaari, tsaritsa ja heidän tyttärensä Maria siirrettiin Ipatjevin taloon Jekaterinburgiin, Uralille. Aleksei oli edelleen verenvuotokohtauksen jälkeen huonossa kunnossa, ja hänen kolme sisartaan ja osa palveluskunnasta jäivät edelleen hoitamaan häntä Tobolskiin. Aleksein toivuttua myös heidät siirrettiin Jekaterinburgiin. Jekaterinburgissa tsaariperhe alistettiin vankien asemaan. Heidän huoneidensa ikkunat olivat maalatut valkoisiksi ulosnäkemisen estämiseksi, eivätkä he enää päässeet kirkkoon eivätkä saaneet vastaanottaa vierailijoita. Ajan kuluessa vartijat kuitenkin muuttuivat myötämielisemmiksi vankejaan kohtaan, jolloin bolsevikkihallinto päätti lähettää tilalle uudet vartijat. Nämä vartijat kuuluivat pahamaineiseen tšekaan, ja he toteuttivat Moskovasta tulleen käskyn ja teloittivat koko tsaariperheen 16. heinäkuuta Ipatjevin talon kellarissa. Luokka:Venäjän hallitsijat Luokka:Suomen historia ja:ニコライ2世 (ロシア皇帝)

Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta tai Itä-Rooma oli se Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Nimi Bysantin valtakunta on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa säilyneen Rooman itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsenä roomalaisina loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli. Itä-Rooma/Bysantti koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta katosi lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä - Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltä