:: wikimiki.org ::
| Wilhelm II |
Wilhelm II
Vilhelm II, Friedrich Wilhelm Viktor Albert von Hohenzollern (s. 27. tammikuuta 1857, Berliini - k. 4. kesäkuuta 1941, Doorn) oli Saksan viimeinen keisari (Kaiser) ja Preussin viimeinen kuningas (König) vuosina 1888—1918. Hänen hallintokauttaan Saksan historiassa kutsutaan vilhelmiiniseksi ajaksi.
1918
Vilhelm II oli yhdistyneen Saksan ensimmäisen keisarin Vilhelm I:n pojanpoika. Hänen vanhempansa olivat keisari Fredrik III ja Ison-Britannian kuningatar Viktorian tytär prinsessa Viktoria. Hän nousi valtaistuimelle ns. "kolmen keisarin vuonna" 1888, jolloin hänen isoisänsä kuoli 91-vuotiaana ja hänen kuolemansairas isänsä eli valtaistuimella vain 99 päivää.
Vilhelm II:n hallinto poikkesi ratkaisevasti edeltäjästään. Hänen isoisänsä aikana Saksan politiikkaa oli johtanut maan yhdistymisen pääarkkitehti, valtakunnankansleri Otto von Bismarck, ja keisari oli pysytellyt taka-alalla. Vilhelm II pakotti Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 1890 ja loi "henkilökohtaisen hallinnon" (Persönliches Regiment), jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse.
Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa pakotti hänet luopumaan kruunustaan ja Saksa julistettiin pian tämän jälkeen tasavallaksi. Valtakautensa jälkeiset vuodet Vilhelm II vietti maanpaossa Hollannissa Haus Doorissa.
Vilhelm II
ko:빌헬름 2세
ja:ヴィルヘルム2世 (ドイツ皇帝)
simple:Wilhelm II
1857 Tapahtumia
- 3. maaliskuuta Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Kiinaa vastaan
Syntyneitä
- Liu E, kiinalainen yleisnero
Kuolleita
- Joseph von Eichendorff, saksalainen kirjailija
- 24. kesäkuuta - Jonas Lagus, pappi ja körttiläisen herätysliikkeen johtaja
Luokka:1800-luku
ms:1857
ko:1857년
simple:1857
th:พ.ศ. 2400
4. kesäkuuta4. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 155. päivä (156. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 210 päivää.
----
Nimipäivät
:- suomalainen kalenteri: Toivo
:- suomenruotsalainen kalenteri: Selim
:- ortodoksinen kalenteri: Mitro
:- saamenkielinen kalenteri: Doaivu, Doaivvot, Selen
:- vanhemmissa kalentereissa: Aptatus, Cyrinus, Erasmus, Holmfrid, Optatus, Ottiliana, Qwirinus, Seelim
Tapahtumia
- 780 eaa - Kiinassa kirjattiin ensimmäinen historian tuntema auringonpimennys.
- 1039 - Henrik III kruunattiin Saksan kuninkaaksi (vuonna 1046 Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi).
- 1070 - Roquefortin juusto keksittiin lähellä Roquefortia olevassa luolassa Ranskassa.
- 1812 - Vuoden 1812 sota: Yhdysvaltain kongressi äänesti sodan puolesta brittejä vastaan.
- 1876 - Pikajuna saapui San Franciscoon 83 tunnin kuluttua lähdöstään New Yorkista.
- 1878 - Ottomaanien valtakunta luovutti Kyproksen Yhdistyneelle kuningaskunnalle.
- 1913 - Englantilainen suffragetti Emily Davison heittäytyi kuninkaan hevosen "Anmerin" eteen Epsom Derbyssä. Hän joutui hevosten tallaamaksi ja kuoli muutaman päivän päästä tajuihinsa tulematta.
- 1917 - Ensimmäiset Pulitzerin palkinnot myönnettiin: Laura E. Richards, Maude H. Elliott ja Florence Hall saivat ensimmäisen palkinnon elämäkerrasta, joka käsitteli Julia Ward Howea. Jean Jules Jusserand sai ensimmäisen palkinnon historiasta teoksestaan With Americans of Past and Present Days. Herbert B. Swope sai ensimmäisen journalismin palkinnon työstään New York Worldissä.
- 1920 - Trianonin rauhansopimus allekirjoitettiin Pariisissa.
- 1920 - Eugene O'Neillille myönnettiin Pulitzerin palkinto.
- 1936 - Léon Blumista tuli Ranskan pääministeri.
- 1940 - Toinen maailmansota: Dunkerquen evakuointi saatiin päätökseen.
- 1940 - Toinen maailmansota: Saksan joukot saapuivat Pariisiin.
- 1942 - Toinen maailmansota: Midwayn taistelu alkoi.
- 1970 - Tonga itsenäistyi Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
- 1986 - Jonathan Pollard tunnusti vakoilleensa ja myyneensä Yhdysvaltain huippusalaista sotilastietoa Israelille.
- 1989 - Peking tukahdutti väkivalloin Taivaallisen rauhan aukion opiskelijaliikehdinnän, mikä nähtiin suorana televisiolähetyksenä.
- 1989 - Solidaarisuus-ammattiliiton voitto ensimmäisissä sodanjälkeisen Puolan osittain vapaissa parlamenttivaaleissa oli esikuvana sarjalle rauhanomaisia kommunismin vastaisia vallankumouksia Itä-Euroopan valtioissa.
Syntyneitä
- 1867 - Carl Gustaf Emil Mannerheim, Suomen marsalkka ja Suomen kuudes presidentti
- 1924 - Dennis Weaver, näyttelijä
- 1929 - John Drew Barrymore, näyttelijä
- 1946 - Arja Mustakallio, urheilija
- 1975 - Angelina Jolie, näyttelijätär (Tomb Raiderin Lara Croft)
Kuolleita
- 1039 - Konrad II, Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari
- 1798 - Giacomo Casanova, kuuluisa rakastaja
- 1928 - Chang Tso-lin, kiinalainen sotaherra
- 1941 - Saksan keisari Vilhelm II
- 1942 - Reinhard Heydrich, natsijohtaja
- 1968 - Dorothy Gish, näyttelijätär (mykkäfilmien pioneereja siskonsa Lillianin kanssa)
- 1973 - Maurice René Fréchet, matemaatikko
- 1989 - Dik Browne, sarjakuvapiirtäjä
Juhlapäiviä
- Suomi: Puolustusvoimain lippujuhlan päivä.
- Tonga: Kansallispäivä.
- YK: Kansainvälinen päivä hyökkäyksen uhreiksi joutuneiden lasten muistoksi ("International Day of Innocent Children Victims of Aggression"). Päivää on vietetty vuodesta 1983.
----
Katso myös: kalenteri ~ 3. kesäkuuta, 5. kesäkuuta
Luokka:Kesäkuu
-06-04
Luokka:Suomen liputuspäivät
ms:4 Jun
ko:6월 4일
ja:6月4日
simple:June 4
th:4 มิถุนายน
Saksa
Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.
Historia
Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle.
Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina.
18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta).
Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui.
Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.
Saksan historia -artikkelit
- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)
Politiikka
Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista.
Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein.
Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa.
Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa.
Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa.
Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia.
23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä.
Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.
Osavaltiot
Saksan osat
Saksan 16 osavaltiota ovat:
#Baden-Württemberg
#Baijeri (vapaavaltio)
#Berliini
#Brandenburg
#Bremen (vapaakaupunki)
#Hampuri (vapaakaupunki)
#Hessen
#Mecklenburg-Vorpommern
#Niedersachsen
#Nordrhein-Westfalen
#Rheinland-Pfalz
#Saarland
#Sachsen (vapaavaltio)
#Sachsen-Anhalt
#Schleswig-Holstein
#Thüringen
Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri.
Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).
Maantiede
Saksan maantiede
Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe.
Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa.
Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.
Talous
Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta).
Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.
Väestöjakauma
Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000.
Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia.
Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002).
Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.
Kulttuuri
Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig.
Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner
Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine
Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger
Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer
Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass
Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen
Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde
Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.
Merkittävimmät luonnonvarat
- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit
Aiheesta muualla
- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa]
Luokka:Saksa
fiu-vro:S'aksamaa
als:Deutschland
roa-rup:Ghirmânii
ms:Jerman
zh-min-nan:Tek-kok
ko:독일
ja:ドイツ
simple:Germany
th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี
1888 Tapahtumia
- 13. toukokuuta - Brasilia lakkauttaa orjuuden
- 4. syyskuuta - George Eastman rekisteröi Kodak-tavaramerkin ja saa patentin kameralle, joka käyttää filmirullaa
- Viiltäjä-Jack tappaa Lontoossa ainakin viisi prostituoitua.
- HKL aloitti hevosomnibusliikenteen Helsingissä.
- naparetkeilijä Fridtjof Nansen hiihtää Grönlannin poikki
Syntyneitä
- 16. syyskuuta - Frans Eemil Sillanpää, kirjailija
- 23. marraskuuta - Harpo Marx, koomikko
- 15. joulukuuta - Artturi Leinonen, kirjailija
- 28. joulukuuta - F. W. Murnau, saksalainen ohjaaja
Kuolleita
- 6. maaliskuuta - Louisa May Alcott, amerikkalainen kirjailija
Luokka:1800-luku
ms:1888
ko:1888년
simple:1888
th:พ.ศ. 2431
Vilhelm I
Vilhelm I (s. 22. maaliskuuta 1797 Berliinissä - k. 9. maaliskuuta 1888 Berliinissä) oli Saksan keisari (Kaiser), joka hallitsi 18. tammikuuta 1871 – 1888, sekä Preussin kuningas 1861–1888. Hänen koko nimensä oli Wilhelm Friedrich Ludwig.
Vilhelm I
ko:빌헬름 1세
ja:ヴィルヘルム1世 (ドイツ皇帝)
Iso-Britannia:Arkikielessä Iso-Britannia (tai Britannia) yleensä tarkoittaa Yhdistynyttä kuningaskuntaa.
Yhdistynyttä kuningaskuntaa
Iso-Britannia on maantieteellisesti Atlantin valtameressä sijaitseva saari, Euroopan mantereesta luoteeseen. Saari on suurin Britteinsaarista ja muodostaa suurimman osan Yhdistyneen kuningaskunnan pinta-alasta, noin 229 850 km2.
Poliittisesti saarella on kolme maata: Englanti, Skotlanti ja Wales. Ison-Britannian kuningaskunta oli olemassa vuodet 1707–1801. Se muodostettiin vuoden 1707 liittosopimuksella Englannin kuningaskunnan ja Skotlannin kuningaskunnan yhdistyessä. Vuoden 1801 liittosopimus muutti valtion nimen Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneeksi kuningaskunnaksi, josta tuli 1927 nykyinen Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta. Iso-Britannia -nimeä käytetään lähes aina tarkoittamaan Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyttä kuningaskuntaa. Lyhenne GB on myös jossain yhteyksissä virallinen valtiosta käytetty lyhenne.
Roomalaiset kutsuivat saarelle sijainnutta provinssiaan Britanniaksi. Nimen uskotaan juontuvan kelttiheimosta. Rooman valtakunnan tuhon jälkeen nimi unohtui. Satoja vuosia myöhemmin keskiajalla kelttien voittopuolisesti asumia alueita mantereella alettiin nimittää nimellä Brittany (Pikku-Britannia) ja saarta Great Britain, ranskaksi: Bretagne ja Grande Bretagne. Vuonna 1604 Skotlannin ja Englannin kuningas Jaakko (1566–1625) (James VI Skotlannissa 1567–, James I Englannissa 1603–) nimitti itseään Ison-Britannian kuninkaaksi, ehkä välttääkseen hankalaa titteliään. Arvonimestä "Ison-Britannian kuningas" tuli virallinen vuonna 1707 kuningaskuntien yhdistyessä. Vuodesta 1801 hallitsijat ovat olleet Ison-Britannian ja (Pohjois-)Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijoita.
Luokka:Britteinsaaret
ko:그레이트브리튼 섬
ja:グレートブリテン島
simple:Great Britain
ViktoriaVictoria tai Viktoria tarkoittaa seuraavia asioita:
- Victoria, voiton jumalatar
- Viktoria, Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar
- Viktoria, naisen etunimi
- Victoria, Ruotsin kruununprinsessa
- Victoria, Australian osavaltio
- Victoria, kaupunki Romaniassa
- Victoria, Seychellien pääkaupunki
- Victorian putoukset, maailman suurimpia vesiputousputouksia Zimbabwessa eteläisessä Afrikassa
- Victoriajärveä, maailman suurinta trooppista järveä Afrikassa.
- Victoria eli Rabat, kaupunki Maltalla.
ValtakunnankansleriValtakunnankansleri oli Saksan valtakunnan hallituksen johtajan virkanimikkeenä vuosina 1871-1945. Ensimmäinen valtakunnankansleri oli preussilainen ministeripresidentti Otto von Bismarck vuosina 1871-1890. Toisen maailmansodan päätyttyä 1945 nimikkeesta valtakunnankansleri luovuttiin. Sodan jälkeen Saksan liittotasavallan hallitusta johti liittokansleri; Saksan demokraattisessa tasavallassa vastaava virkanimike oli ministeripresidentti. Saksojen yhdistyttyä pysyttiin liittotasavallan titteleissä.
Valtakunnankansleri, liittokansleri ja ministeripresidentti tarkoittavat kaikki samaa asiaa eli pääministeriä.
Katso myös: Kansleri
Luettelo Saksan valtakunnankanslereista
Luokka:Saksan historia
Luokka:Saksan valtakunnankanslerit
1890 Tapahtumia
- 28. elokuuta – Suomessa koetaan kaikkien aikojen kovin myrsky. Tuulen nopeudeksi mitataan Helsingin siltojen tuulimittareilla 50 m/s. Kaisaniemessä kaatuu 950 puuta.
Syntyneitä
- 16. kesäkuuta -- Stan Laurel, näyttelijä ja koomikko († 1965)
- 24. joulukuuta – Rudolf Koivu, piirtäjä ja taidemaalari.
Kuolleita
- 29. heinäkuuta - Vincent van Gogh, taidemaalari
Luokka:1890
ms:1890
ko:1890년
simple:1890
th:พ.ศ. 2433
Ensimmäinen maailmansota
Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan.
Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.
Sodan syyt
Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi.
1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa.
Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.
Sodan kulku
Kaarle Suuren
Kaarle Suuren
Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle.
Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan.
Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen.
Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin.
Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.
Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi.
Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan.
Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.
Sodan seuraukset
Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn.
Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.
Versailles'n rauha
Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa
Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.
Aluemuutokset sodan jälkeen
- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio.
Luokka:Ensimmäinen maailmansota
ms:Perang Dunia I
ko:제1차 세계 대전
ja:第一次世界大戦
simple:World War I
th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง
Weimarin tasavalta
hyperinflaation aikana.]]
Weimarin tasavalta on sen Saksan tasavallan nimitys, jonka perustuslaki oli voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1933. Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.
Tasavallan alku 1918—1919
Vuodesta 1916 Saksaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Uusi valtakunnankansleri (Reichskanzler) prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille.
Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja.
Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan valtamerilaivaston (Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 Venäjän vallankumouksen neuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki.
Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta.
Saksan työväenliike oli siihen aikaan jakautunut kahtia, joista toinen puoli, USDP (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Sosialistit kuitenkin kaikki vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan mm. Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi.
Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto Rat der Volksbeauftragten, johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu.
Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin.
Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa'asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue (Kommunististische Partei Deutschland) muodostettiin joukosta vasemmistoryhmiä, mukaan lukien spartakistit.
Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä perustaa proletariaatin diktatuuri. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä.
Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla.
Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan.
Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa liittoutuneiden kanssa solmittu Versaillesin rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös totuudenvastaisesti tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä "häpeärauhasta".
Tasavallan ensimmäinen presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.
Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919—1923
Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa kommunistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta – Dolchstoßlegende – jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla.
13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden totaalisesti ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta. Tarkemmin artikkelissa Kapp Putsch.
Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa.
Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, haltuunottaen alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. 1923 tammikuussa kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mikä johti Saksan talouden kärsimiseen ja maan oli turvauduttava tuontiin.
Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. 1. joulukuuta toteutettiin valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin.
Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle.
Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupakaappaus. 1920 saksalaisten työläisten puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921 ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Mein Kampf kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla toteutuivat. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.
Weimarin kulta-aika 1923–1929
Gustav Stresemann toimi liittokanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923—1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui.
Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja.
Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta.
Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.
Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929—1933
Neuvostoliiton
Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. 29. maaliskuuta 1930 Hindenburg nimitti talousasiantuntija Heinrich Brüningin valtakunnankanslerin seuraajaksi kenraali Kurt von Schleicherin lobattua asiaa kuukausia. Uuden hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan.
Valtakunnanpresidentille oli annettu ylimääräisiä hätätilavaltuutuksia perustuslaissa, koska hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä. Kun epäsuosittu lakiehdotus valtion talouden tasapainottamiseksi ei ollut saanut valtiopäivillä kannatusta, Hindenburg otti käyttöön nämä hätätilaoikeudet. 18. heinäkuuta 1930 ehdotus hylättiin jälleen pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hylkäämisen jälkeen Brüning esitti valtiopäiville presidentin päätöksen hajottaa valtiopäivät.
Seuraavissa valtiopäivävaaleissa 14. syyskuuta poliittinen muutos oli luettavissa tuloksesta. 18,3 % äänistä meni kansallissosialisteille, viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia. Valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio ja kansallissosialistien kannattajat ryhtyivät vaatimaan valtaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. 1930 Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa.
Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä, käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan Suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään ennen kuin talous taas kääntyisi nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, joka tarkoitti enemmän menoja työssä olijoille ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan.
Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion.
30. toukokuuta 1932 Brüning erosi virastaan menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä.
Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla.
Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, josta Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tuloksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit.
6. marraskuuta 1932 järjestetyt vaalit antoivat kansallissosialisteille 33,0 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan ja häntä seurasi valtakunnankansleriksi kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään.
4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring), von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina.
Kun tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille, hän nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.
Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hitler käytti myös tilannetta hyväkseen julistamalla maan hätätilaan ja taivuttamalla presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Entisestä perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Hindenburgin kuoltua 2. elokuuta 1934 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat ja asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi.
Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui?
Weimarin tasavallan romahtamisen syyt ja Saksan päätyminen kansallissosialistiseen hallintoon herättää yhä keskustelua historioitsijoiden piirissä. Lopultakin, Hitler sai asemansa laillista, parlamentaarista tietä ja NSDAP nautti suurta kannatusta valtiopäivävaaleissa, vaikkei saanutkaan enemmistöä vapaissa vaaleissa.
Selitysmalleja on tarjottu useita, mutta etenkin kylmän sodan aikana keskustelua hämärsi subjektiivisuus, kun prosessia katsottiin subjektiivisesta viitekehyksestä perustelemassa ja oikeuttamassa tiettyä ideologiaa.
Lisäksi on täysin retrospektiivistä sanoa, että kansallissosialismin kausi olisi voitu välttää, mikäli tietty päätös olisi tehty tai jokin toinen olisi jätetty tekemättä. Sillä tavalla päädytään spekulaatioihin, jotka ovat kenties itsessään mielenkiintoisia, mutta eivät historiallisesti kovinkaan olennaisia.
Voidaan kuitenkin sanoa, ettei natsismin nousuun ole yksittäistä selittävää syytä, vaan on tyydyttävä yhdistelemään erilaisia selitysmalleja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Alla on listattu kolme keskeisintä - taloudelliset, institutionaaliset ja henkilösidonnaiset.
Taloudelliset ongelmat
Weimarin tasavalta kärsi taloudellisista vaikeuksista, joiden kaltaisia on tuskin koskaan kohdattu missään länsimaisessa demokratiassa. Hyperinflaatio, massatyöttömyys ja elintason lasku suhteessa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin oloihin olivat tärkeimpiä näistä. 1930-luvun suuri lama kytkettiin tasavaltaan sen vastustajien kommenteissa. Sekä oikealla että vasemmalla oli puolueita, jotka tekivät valtiopäivätyöskentelyn mahdottomaksi antiparlamentaarisella linjallaan.
Tässä kontekstissa Versaillesin rauhansopimusta pidettiin Saksan kansaa rankaisevana ja alentavana, joka pakotti heidät luopumaan rikkaista alueista ja maksamaan mittavia sotakorvauksia. Nämä korvaukset eivät ainoastaan vahingoittaneet maan taloutta, vaan aiheuttivat kansan keskuudessa syvää vihaa ja halveksuntaa.
Marxilaiset historiantutkijat ovat usein korostaneet suuryritysten roolia Hitlerin valtaannousussa. Tämä argumentaatio ainakin toimi kätevänä syynä sosialististen hallintojen suurissa kansallistamistoimenpiteissä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueella.
Nykyään historioitsijat yleensä ovat sitä mieltä, että teollisuusjohtajat identifioivat tasavallan sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa, olihan se saanut alkunsa juuri näiden toimesta sodan jälkeen. Mutta vaikka jotkin teollisuusjohtajat varmasti näkivät Hitlerin keinona poistaa nämä esteet, oli Weimarin tasavalta epävakaa jo ennen kuin eräät teollisuusjohtajat siirtyivät tukemaan Hitleriä. Nekin, jotka häntä tukivat, eivät pitäneet Hitleriä kuin tilapäisenä ratkaisuna tasavallan kukistamisessa. Lisäksi suuryritysten tuki tuskin voi selittää kansallissosialistien saamaa suurta kansansuosiota kaikissa yhteiskuntakerroksissa.
Institutionaaliset ongelmat
1919 perustuslaissa oli ratkaisevia heikkouksia, jotka tekivät diktatuurin perustamisen aivan liian helpoksi. Voidaan tietenkin kiistellä olisiko toisenlainen perustuslaki estänyt kansallissosialistien valtaannousua, mutta joka tapauksessa 1949 perustuslaki otti huomioon Weimarin tasavallan perustuslailliset heikkoudet.
- Valtakunnanpresidentin virka nähtiin useasti entistä monarkkia korvanneena virkana ja virassa oli monia vanhoja piirteitä autoritaarisesta hallinnosta. Näkyvintä tämä oli perustuslain 48. artiklassa, joka antoi presidentille oikeuden tehdä mitä tahansa, jos yleinen järjestys ja turvallisuus oli vaarassa tai häiriintyi. Vaikka tämä oli suunniteltu vain hätätapauksia varten, sitä käytettiin monta kertaa jo ennen vuotta 1933. Se myös helpotti vallanoton legitimointia, kun sitä sovellettiin esimerkiksi valtiopäivätalon palon takia säädetyssä määräyksessä.
- Lähes puhtaan suhteellisen vaalitavan käyttö tarkoitti, että hyvin pienellä kannatusluvulla puolue sai pääsyn valtiopäiville. Tämä johti suureen pienten puolueiden määrään, joista monet edustivat äärisuuntauksia ja mahdollistivat täten ääriryhmien antiparlamentaarisen toiminnan järjestelmän sisältä.
- Valtiopäivät kykeni poistamaan valtakunnankanslerin virastaan, vaikka se olisikin ollut kykenemätön päättämään seuraajasta. Tämä ”tuhoisa” epäluottamuslause johti useisiin perättäisiin ja lyhytaikaisiin valtakunnankanslereihin ja lisäsi poliittista epävakautta tasavallassa. Vuoden 1949 perustuslaissa tämä on estetty tekemällä erottamisen mahdolliseksi ainoastaan jos seuraajaehdokas valitaan samalla.
- Perustuslaki määräsi, että presidentin kuollessa tai erotessa valtakunnankansleri saisi viran väliaikaisesti ennen vaaleja. Tämä mahdollisti Hitlerin virkojen yhdistämisen Hindenburgin kuoleman jälkeen. Toisaalta tässä vaiheessa kansallissosialismi ja diktatuuri oli jo vahvasti vallassa.
Henkilösidonnaiset syyt
Jotkin historiantutkijat keskittyvät analyysissään yksilöihin ja heidän päätöksiinsä. Tämä on sinänsä problemaattista, koska se johtaa nopeasti olemassa olleiden vaihtoehtojen spekulointiin.
Ensinnäkin Brüningin talouspolitiikka vuosina 1930—1933 on ollut keskustelun aiheena. Lienee selvää, että se assosioi tasavallan sosiaalimenojen leikkausten ja vapaan talouden kanssa. On eri asia oliko tälle politiikalle varsinaisesti vaihtoehtoja Suuren Laman aikaan.
Toinen aihe on Paul von Hindenburg, josta tuli presidentti 1925. Hän edusti eittämättä vanhaa, autoritaarista vuoden 1871 Saksan keisarikuntaa, eikä ollut varsinaisesti vuoden 1919 tasavallan demokratian kannattaja. Lisäksi viimeisinä vuosina hänen tiedetään olleen 80 vuoden iässään seniili. Hän ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti. Voidaan spekuloida olisiko joku toinen presidentti vahvalla demokraattisella motivaatiolla toimien sallinut parlamentin jatkuvan kiertämisen 48. artiklan nojalla tai allekirjoittanut Valtiopäivätalon palon takia tehtyä määräystä? Lisäksi Hindenburg mietti ainoastaan puolitoista päivää ennen Hitlerin nimittämistä valtakunnankansleriksi. Jotkut argumentoivat, että mikäli Hitleriä ei olisi nimitetty virkaan, kansallissosialistien kansansuosio olisi laskenut huomattavasti.
Katso myös
- Weimarin tasavallan sanasto
Luokka:Saksan historia
ko:바이마르 공화국
ja:ヴァイマル共和政
Luokka:Saksan keisaritLuokka:Saksan historia
Luokka:Hallitsijat HaushaltswissenschaftDie Haushaltswissenschaft ist die interdisziplinäre Wissenschaft von Privathaushalt und Anstaltshaushalt. Haushälterisches Handeln unter Beachtung sozialer, ökonomischer und ethischer Einflußfaktoren soll analysiert werden und Schlußfolgerungen für optimale Gestaltungsmöglichkeiten für private Haushalte oder hauswirtschaftliche Großbetriebe gezogen werden.
Die Interdisziplinarität manifestiert sich in drei Teilbereichen:
- Haushaltsökonomik
- Haushaltssoziologie
- Haushaltstechnik
Haushaltsökonomik
Die Haushaltsökonomik versucht einen Beitrag zum vernünftigen Gestalten, also ein Lösen wirtschaftlicher Probleme von Haushalten, zu leisten. Haushalte werden als Systeme erfasst die eigenständige und grundlegende bzw. ergänzende Institutionen der Güterversorgung darstellen. Sie stellen einen Versorgungsverbund mit anderen Institutionen zum Zweck der unmittelbaren Bedarfsdeckung und Bedürfnisbefriedigung. Die Haushaltsmitglieder müssen mit Gütern versorgt werden und Entscheidungen treffen. Das heißt die Haushaltsmitglieder müssen wirtschaften. Nach formulierten Lebenszielen müssen Entscheidungen getroffen werden über Beschaffung und Verwendung von Gütern also über Arbeitsangebot, Konsumgüternachfrage, Haushaltsproduktion und Vermögensbildung.
Haushaltssoziologie
Die Haushaltssoziologie als die Lehre vom sozialen Verhalten und den sozialen Strukturen betrachtet diese im Haushaltskontext. Die soziale Einheit Privathaushalt überdauert eine gewisse Zeit und hat meist eine spezifische Binnenstruktur aufzuweisen, die über ein Gefüge von sozialen Beziehungsmustern verfügt, welches durch Positionen und Rollen gekennzeichnet ist.
Haushaltstechnik
Die Entwicklung einer Haushaltstechnik steht in engem Zusammenhang mit der Entwicklung von energiebetriebenen Geräten zur Vorratshaltung, Nahrungszubereitung, Wäschepflege, Geschirr- und Bodenreinigung sowei zur Warmwasserbereitung. So werden unter Haushaltstechnik die mobilen technischen Geräte im Haushalt zusammengefasst, die zur Erledigung der Hausarbeit herangezogen werden können, sie werden als weiße Ware bezeichnet. Ebenso betrachtet die Haushaltstechnik die stationären technischen Einrichtungen im Haus oder Haushalt verstanden.
Links
- [http://www.dghev.de Internetportal der Deutschen Gesellschaft für Hauswirtschaft (dgh)]
- [http://www.ifhe.org Internetportal des Internationalen Verbandes für Hauswirtschaft (IVHW)]
Kategorie:Soziologie
blackjack rozstpy slots wynajem autokarw gry zrcznociowe
|
|
|
|
