:: wikimiki.org ::
| Aktivistit |
AktivistitAktivistit tarkoittaa suoran toiminnan kannattajia. Suomessa käsite yhdistetään erityisesti 1900-luvun alussa ns. venäläistämistoimia vastustamaan syntyneeseen poliittiseen liikkeeseen, joka myöhemmin muuntui mm. jääkäriliikkeeksi.
Synty ja tavoitteet
Eräs Suomen historian tutkituimpia ja samalla kiistanalaisimpia aikakausia on 1900-luvun alun ns. sortokaudet, joiden tapahtumat ja ilmiöt ovat herättäneet usein voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Perustuslaillisuutta ja sen kannattajia on totuttu pitämään eräänlaisena perusilmiönä, mutta sen lisäksi tulevat myöntyväisyyssuuntaus sekä voimakkaasti kasvaneen työväenluokan uudenlainen maailmankuva, kuin myös ruotsinkielisten omat näkemyksensä. Tämä lisäksi keskeistä osaa näyttelivät myös ns. aktivistit, joita ei tyydyttänyt perustuslaillisten liian myöntyväiseltä vaikuttanut kanta venäläisiä vastaan.
Alkuvaiheen aktivismi, joka oli paljolti yksittäisten tekojen kokolema kuin organisoitua toimintaa, kohdistui maassamme toimivaan venäläiseen korkeaan virkamiehistään, mutta myös suomalaisiin yhteistömiehiin, joiden katsotiin pettäneen suomalaisten asian.
Kannattajat
Aktivisteiksi on historiantutkimuksessa laskettu kaikki ne henkilöt, jotka ovat joko yksin tai johonkin ryhmään järjestäytyneinä suorittaneet attentaatteja ja/tai valmistelleet aseellista vastarintaa Suomessa. Poliittista aktivismia ovat siis kaikki ne vuosien 1904–1905 irrallisetkin terroriteot Venäjän valtaa vastaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös Eugen Schaumanin ja K. G. Procopén melko omaehtoiset teot, jotka palvelivat mitä parhaiten aktivistien poliittisia päämääriä.
Aktivistisella liikkeellä puolestaan tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, joka sekä kotimaassa, että ulkomailla harjoitti Suomen etuja puolustavaa ja Venäjän pyrkimyksiä vastustavaa politiikkaa. Sen tavoitteena oli nostaan suuret kansanjoukot Venäjää vastaan. Vaikka aktivisteilla oli keskeisenä toimintamenetelmänä aseellinen vastarinta, niin sitä ei kuitenkaan haluttu asentaa esimerkiksi rauhanomaisemman vastarinnan vaihtoehdoksi.
Yksittäisten poliitisten terroritekojen taustalla oli teitysti lukuisasti muitakin aktiivista vastarinnasta kiinnostuneita suomalaisia. Tukholmasta muodostui aktivistien eräänlainen toiminnallinen keskus. Siellä pidetyssä kantajoukko ryhmittäytyi syyskuussa 1903. Maanpakolaisena Tukholmassa ollut varatuomari Jonas Castrén vaatii väkivaltaista vastarintaa ja oli eräs liikkeen johtohahmoja ja ideologeja. Myös tohtorit J. N. Reuter ja Adolf Törngren kuuluivat keskeisiin vaikuttajiin. he myös paljon järjesteleviät ryhmän suhteita Venäjän vallankumouksellisiin voimiin.
Aktivismin eräänlainen kärkinimi oli kuitenkin Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (1855–1928). Myös varatuomari Johannes Gummerus kuului aktivisteihin. Arvid Neovius, runoilija Arvid Mörne ja historioitsija Herman Gummerus kuuluivat aktivistien kärkinimiin. Yleensäkin heidän ryhmänsä koostui koulutetuista ylemmän keskiluokan jäsenistä.
Suomen aktiivinen vastustuspuolue
Myös aktivisteilla, kuten lähes kaikilla poliittisilla liikkeillä, oli omat sisäiset linjaristiriitansa. Hävittyään senaattori Leo Mechelinille kiistan suomalaisten osallsitumisesta Pariisissa pidetyn Venäjän vähemmistökansojen konferenssin allekirjoittamisesta, ryhtyi hän kokoamaan itsenäistä aktivistipuoluetta Suomeen.
Varatuomari Johannes Gummeruksen kodissa Helsingissä pidetyssä kokouksessa perustettiin 17.11.1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue, jonka tarkoitus ja toimintamenetelmät tulevat hyvin ilmi puolueen ohjelmatekstistä:
:1. Puolue tahtoo herättää maan väestöä tajuamaan maassa nykyisin vallitsevan oikeudettomuuden ja sen riippuvaisuuden Venäjän itsevaltiudesta, hirmuvallasta ja sen kätyreitä vastaan käytävän tarmokkaan, aktiivisen ja häikäilemättömän tasitelun välttämättömyyden ja oikeutuksen. Venäjän muiden osien vapautusliikkeen ja hyödyn, mikä koituu yhteistoiminnasta näiden maiden vastustuspuolueiden kanssa. Puolue tahtoo hävittää väestön hallitsijaa kohtaan tunteman perinnäisen uskollisuudentunteen ja vahvistaa sen vapaudentuntoa:
::a) julkaisemalla ja levittämättä näitä asioita käsitteleviä erilasia painotuotteita;
::b) toimimalla aseiden levittämiseksi väestön keskuuteen;
::c) taloudellisesti tukemalla puolueeseen perustettu taistelujärjestöä, jolla on oikeus ottaa nimi; "Suomen Aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö";
::Huom! Taistelujärjestö toimii itsenäisesti, mutta halutessaan lähettää julistuksia, joiden allekirjoituksena on "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö!!, se pitää jokaisessa erikoistapauksessa saada "sisärenkaan" suostumus;
::d) muilla olosuhteiden määräämillä tavoilla.
Aikaansaannokset
Kun tarkastellaan 1900-luvun alun poliittisia terroritekoja, on vaikea erottaa toisistaan selvästi aktivismin inspiroimat tai organisoimat teot ja täysin yksilölliseen toimintaan perustuneet teot. Kun maisterit Herman Gummerus ja Arvid Mörne yhdessä ylioppilas Gabriel Biaudet'n kanssa suunnittelivat poliisikomisaari Leo von Grossin murhaa, niin he olivat selkeästi kulkemassa kohden järjestäytynyttä aktivismia. von Grossin murhasuunnitelmien epäonnistuttua ryhmään liittyi kokenut seikkailija J. V. Nylander ja nyt kohteeksi valittiin paljon vihatun poliisikomissaarin sijasta kaikkein suurin vihan kohde, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Vaikka Bobrikovin lopulta surmannut Eugen Schauman oli ollut aktivistien vaikutuspiirissä, niin tekoa ei kuitenkaan voida suoranaisesti lukea aktvistien saavutuksiin, vaan se jää enemmänkin yksittäisteoksi.
Bobrikovin tavoin terrorin uhriksi joutui prokuraattori (oikeuskansleri) Eliel Soisalon-Soininen, kuten Viipurissa toiminut santarmieversti Kramarenko. Aktivistien, joskaan ei suomalaisten, vaikka he tapahtumasta olivatkin riemuissaan, suurin saalis oli Venäjän sisäministerin ja Suomen ministerivaltiosihteerin, Vjatšeslav von Plehwen murha Pietarissa. Useat aktivistien murhayritykset epäonnistuivat lähinnä amatöörimäisen toiminnan seurauksena.
Näillä tärkeitä henkilöitä vastaan suunnatuilla teoilla oli tarkoitus ennen kaikkea propagoida omaa taisteluvalmiutta ja aatetta. Ehkä tarkoitus ei ollut niinkään aiheuttaa fyysisia menetyksiä Venäjän vallan edustajille, kuin näillä keinoin horjuttaa koko suurvallan arvovaltaa. Tässä ilmeisesti aktivistit onnistuivat, jälkikäteen ajatellan, paremmin kuin pommien räjäyttämisessä.
Surkuhupaisa yksityiskohta aktivistien toiminnassa on aselaiva John Graftonin kohtalo. Aktivistit hankkivat rahoitusta kaikkialta mistä saivat ja mm. Japanista. Näillä tahoilla hankittiin kansainvälisiltä markkinoilta jo vanhentuneita aseita, joilla olisi taisteltu venäläisiä vastaan täällä Suomessa. Kuljetuksia varten hankittiin vanha rahtilaiva John Grafton. Kun aseita oltiin kuljettamassa Pohjanlahden satamiin syksyllä 1905, osa lastista saatiin purettua Kemin edustalle ja osa Pietarsaaren edustalle. Siellä laiva kuitenkin ajoi karille ja jouduttiin räjäyttämään. Lisäksi suurin osa maihin saaduista aseista joutui myöhemmin viranomaitsen käsiin.
Perintö
Vaikka aktivistit eivät olleet mikään yhtenäinen, monoliittinen ryhmä, silti heillä oli selkeitä yhteisiä päämääriä. Tosin päämääriin pääsemisen keinojen sävystä oli erimielisyyttä. Keskeisin tavoite lienee ollut jonkinlainen haave Suomen kansallisesta itsenäisyydestä. Eittämättä tämä haavekuva toteutui vain 15 vuotta aktivismin alun jälkeen, joskaan ei aktivistien toimesta.
Toinen lyhyellä aikavälillä tapahtunut muutos oli paluu takaisin Suomen autonomiseen asemaan, sellaisena kuin se oli vielä 1800-luvun lopulla ennen ensimmäisen sortokauden alkamista. Tässäkin kansainväliset olosuhteet ja eriten Venäjällä tapahtuneet yhteiskunnalliset mullistukset olivat omassa tärkeässä roolissaan. Lisäksi pitää muistaa myös nousevan työväenluokan vaikutus maan tapahtumiin, sillä heillä oli selkeät poliittiset ja yhteiskuntaa muutavat tavoitteensa.
Useat aktivistien keskeiset henkilöt, eritoten Konni Zilliacus, olivat myös tärkeitä jääkäriliikeen synnyssä ja sen eri vaiheissa aina sisällissodan tapahtumiin saakka. He olivat mukana vaikuttamassa vapaaehtoisten sotilaskoulutuksen järjestämiseen Saksassa (ks. Jääkäriliike).
Lähteet
- Zetterberg, Seppo 1986. Viisi laukausta senaatissa : Eugen Schaumanin elämä ja teko. Helsinki: Otava
- Suomen historian pikkujättiläinen 1987. Porvoo Hki Juva : WSOY
- Suomen historia: osa 6 - Romantiikasta modernismiin, rajamaasta tasavallaksi. Espoo: Weilin + Göös
- Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka 1998. Historian suursanakirja. Porvoo Helsinki Juva : WSOY
JääkäriliikeJääkäriliike syntyi sortovuosina kiinnostuksen herättyä itsenäiseen Suomeen. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Suomessa yleisesti toivottiin Venäjän tappiota. Ylioppilaspiireissä syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen irrottamisen Venäjästä.
Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Salaa, osin partiolaisiksi tekeytyneenä lähes parisataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille.
Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.
Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, mm. Vihtori Kosola, Artturi Leinonen ja Kyösti Vilkuna. "Kalterijääkärit" vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.
Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Libaun kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 oli tilanne täysin toinen, kun vastassa olikin oman maan kansalaisia. Tästä syystä osa jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. Pääjoukko, 950 miestä, kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. Kaikki jääkärit eivät olleet niin uskollisia hallinnolle kuin yleisesti uskottiin. Pian Suomeen palattuaan osa jääkäreistä teki epäonnistuneen attentaatin kenraali Mannerheimin junaan.
Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työmiehiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita, joka viides oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.
Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 1995.
Luokka:Itsenäisen Suomen historia
Luokka:Puolustusvoimat
Luokka:Suomen historia
Luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
Uusi jäsennys
- jääkäriliikkeen syntysyyt
- perustaminen
- pfadfinderit
- hajotetaan vai laajennetaan?
- suuri värväys ja etapit
- Ausbildungstruppe Lockstedt
- Jääkäripataljoona 27
- JP 27:n taistelut
- jääkärien toiminta Suomessa ennen paluuta
- täydennyskoulutusta ja tyytymättömyyttä
- jääkärien tulo Suomeen
- yhtenä joukkona vai hajautettuna?
- toiminta vuoden 1918 sodassa
- jääkärit ja Mannerheim
- jääkärit vuoden 1918 sodan jälkeen
- talvi- ja jatkosota
- vaikutus puolustusvoimissa
- jääkärien perinteet
- kirjallisuutta
- linkkejä
JääkäriliikeJääkäriliike syntyi sortovuosina kiinnostuksen herättyä itsenäiseen Suomeen. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Suomessa yleisesti toivottiin Venäjän tappiota. Ylioppilaspiireissä syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen irrottamisen Venäjästä.
Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Salaa, osin partiolaisiksi tekeytyneenä lähes parisataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille.
Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.
Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, mm. Vihtori Kosola, Artturi Leinonen ja Kyösti Vilkuna. "Kalterijääkärit" vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.
Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Libaun kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 oli tilanne täysin toinen, kun vastassa olikin oman maan kansalaisia. Tästä syystä osa jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. Pääjoukko, 950 miestä, kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. Kaikki jääkärit eivät olleet niin uskollisia hallinnolle kuin yleisesti uskottiin. Pian Suomeen palattuaan osa jääkäreistä teki epäonnistuneen attentaatin kenraali Mannerheimin junaan.
Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työmiehiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita, joka viides oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.
Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 1995.
Luokka:Itsenäisen Suomen historia
Luokka:Puolustusvoimat
Luokka:Suomen historia
Luokka:Suomen suuriruhtinaskunta
Uusi jäsennys
- jääkäriliikkeen syntysyyt
- perustaminen
- pfadfinderit
- hajotetaan vai laajennetaan?
- suuri värväys ja etapit
- Ausbildungstruppe Lockstedt
- Jääkäripataljoona 27
- JP 27:n taistelut
- jääkärien toiminta Suomessa ennen paluuta
- täydennyskoulutusta ja tyytymättömyyttä
- jääkärien tulo Suomeen
- yhtenä joukkona vai hajautettuna?
- toiminta vuoden 1918 sodassa
- jääkärit ja Mannerheim
- jääkärit vuoden 1918 sodan jälkeen
- talvi- ja jatkosota
- vaikutus puolustusvoimissa
- jääkärien perinteet
- kirjallisuutta
- linkkejä BrujoLa palabra bruja se puede emplear en ambos géneros, aunque el cambio de género conlleva connotaciones distintas y es mayormente expresado en femenino. Etimológicamente, bruja parece derivar del íbero “bruixa” y más claramente del gallego ‘bruxa’ (aunque la forma popular en gallego es "meiga").
El término abarca tres conceptos distintos:
- Por un lado se aplicaría a una mujer con una supuesta capacidad de poderes sobrenaturales.
- Por otro, se aplicaría a aquellas mujeres versadas en la Alquimia y en hechizos o recetas mágicas.
- Por último, la iglesia católica considera además a las brujas como a aquellas mujeres que sin poseer tales capacidades o conocimientos participan en aquelarres. Es decir, en rituales de corte satánico.
Al contrario que los magos, las brujas están más identificadas con la alquimia y las artes adivinatorias mientras que los magos estarían menos perseguidos y más identificados con las artes de prestidigitación y la sabiduría. El término brujo es minoritario.
Evolución histórica del término
El origen de las brujas es con toda seguridad pagano. Dichas mujeres existían tanto en la cultura griega (con elementos inconfundibles de las bacantes vestimenta, jerarquía, consumo de drogas y rituales con animales) como en la cultura germánica (unidas a ritos ocultistas) y hebrea (unidas a poderes sobrenaturales). Los hebreos tomaron a su vez la idea de Mesopotamia. Documentos históricos demuestran la existencia de mujeres muy preparadas en artes médicas, prácticas de abortos y dominio de venenos.
El arte de volar
Está claro que los alucinógenos están detrás de las fantasías sobre brujas voladoras. En ciertas drogas como la belladona, la separación entre la dosis efectiva y la letal es muy estrecha, por lo que el veneno no puede ser ingerido. Palos con ungüentos con dichas drogas son el origen de la cultura de las "escobas voladoras". Dichos palos servían para consumir el alucinógeno por via anal o vaginal. Otra droga relacionada con la brujeria podría ser el beleño.
Transformación en animales
Todas las culturas tienen entre las atribuciones de las capacidades de magos, brujas o hechiceros las de transformarse en animales. Aunque la cultura popular del norte de Europa atribuye a las brujas la transformación preferente en un gato negro.
Para los indios mapuche (Argentina) las Chon-chon, o brujas, son capaces de transformarse en pájaro.
El aquelarre
Durante la Edad Media se vincula la figura de la bruja a su participación en fiestas de carácter orgiástico denominadas aquelarres (que en vasco significa “campo del chivo”). Se creía que en estos aquelarres (o sabbat) las brujas mantenían relaciones carnales con Satanás que adoptaba la figura de un macho cabrío.
Estas reuniones parecen ser el residuo de los ritos femeninos griegos y romanos al dios baco y otros ritos de origen tracio. Y seguramente las denominadas brujas eran las herederas de lo que quedara de las sacerdotisas bacantes con la entrada del cristianismo. El macho cabrío parece corresponder más al dios de la fertilidad pan y los sátiros.
Las reuniones en montes o cuevas de montaña al calor del fuego son típicas de los cultos de origen tracio. Despedazar animales o untarse con sangre forma parte del rito bacante.
La Santa Inquisición
En la Edad Media comienza la persecución de todos los ritos paganos, todo lo que no es cristiano es perseguido por su presunta vinculación con el maligno. Sin embargo, es con la Contrarreforma y con los distintos cismas protestantes cuando la persecución de la brujería se incrementa notablemente. Fue con la bula papal Summis desiderantis affectibus, del Papa Inocencio VIII el 5 de diciembre del año de 1484, con la que se legitimó la persecución de brujas, tortura y ejecución, generalmente ardiendo en la hoguera, empezando así La Inquisición a perseguir la hechicería.
Es en este periodo cuando se escribe el Malleus Maleficarum (Martillo de Brujas), escrito en 1486 por los inquisidores Henry Intitoris y Jacques Sprenger, dominicos, profesores universitarios de teología en Colonia, un compendio de descripciones de tipos de brujería, cómo reconocer una bruja y los distintos métodos de tortura a aplicar.
También en 1538 Pedro Ciruelo escribe su “Reprovación de las supersticiones y hechizerías”.
La figura histórica más famosa que fue condenada a arder en la hoguera bajo la acusación de bruja fue Juana de Arco.
En España, la Inquisición dejó de perseguirlas a raíz del proceso de las Brujas de Zugarramurdi (segunda mitad del siglo XVII), en el que los inquisidores se encontraron ante la posibilidad de tener que quemar a varios miles de mujeres si resultaban condenadas. Resolvieron la cuestión declarando que no tenían pacto con el diablo y desde entonces no se quemó a ninguna otra.
Su reflejo en la literatura infantil
La bruja tiene un papel esencial en los cuentos infantiles, como en los recopilados por los Hermanos Grimm, es el personaje malvado arquetípico. Las brujas de cuento más famosas son:
- La madrastra de Blancanieves que intenta asesinar a ésta con una manzana envenenada.
- La bruja de La Sirenita (el relato de H C Andersen), que realiza un pacto por el cual le dota de unas piernas a cambio de su voz.
- La bruja malvada de La Bella Durmiente, capaz de convertirse en dragón.
- La bruja de la casita de chocolate de Hansel y Gretel.
- La Baba Yaga del folklore ruso, reflejada en el relato homónimo de Aleksandr Nikolaievich Afanasiev, una vieja bruja que habita en una casa mágica que es capaz de caminar sobre patas de ave.
La belleza y la fealdad
Tradicionalmente se asocia la imagen de la bruja a una mujer anciana, fea y especialmente desagradable, sin embargo se creía que entre sus poderes estaba el de poder modificar su aspecto a voluntad mostrándose como una joven hermosa y deseable. La bruja utilizaría esta apariencia para seducir a los hombres y llevarlos a la perdición.
Enlaces externos
- [http://www.egiptologia.com/religion/magia/magia_egipcia_b/magia_egipcia_b.htm Posibles raices en el antiguo egipto]
- [http://www.ut.edu.co/ccu/aquelarre/v1n2/jccc.html Estudio sobre el aquelarre]
- [http://web.usal.es/~joluin/ página de José Luis Herrero Ingelmo], contiene una versión del “Reprovación de las supersticiones y hechizerías”
- [http://www.tele-vicio.com/scripts/70/ficcion/index.asp?tipo=cuentos&id=49&mode=cuento Baba Yaga] (relato)
Categoría:Pseudociencia y ciencia oculta
Categoría:Inquisición
ja:魔女
Bramy garaowe Sklep Zoologiczny programy biako narty w szwajcarii
|
|
|
|
